Lukupiirikirjana Valérie Perrinin Vettä kukille

 

Valérie Perrin: Vettä kukille. WSOY. 2023. Ranskankielinen alkuteos Changer l’eau des fleurs. Kääntäjä Saara Pääkkönen. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen. 473 sivua.

Naisten Pankin lukupiirimme vietti mukavan illan Valérie Perrinin teoksen Vettä kukille parissa. Keskustelu oli vilkasta ja värikästä.

Kirjan päähenkilö Violette Toussaint, entinen tasoristeyksen hoitaja, työskentelee nykyään hautausmaan hoitajana pienessä bourgognelaisessa kylässä Ranskassa. Hänen tehtävänään on huolehtia haudoista ja kukista. Hän tuntee hautausmaansa perinpohjin, niin haudattujen kuolinpäivät kuin myös hautojen sijainnit. Usein Violette kutsuu haudoilla kävijöitä taloonsa ja kuuntelee heidän elämänsä iloja ja suruja. Hautausmaasta tulee eräänlainen elämän ja kuoleman rajalla oleva turvapaikka.

Vähitellen lukijalle avautuu Violetten oma tarina: hänen vaikea lapsuutensa, myrskyisä avioliittonsa Philippe Toussaint’n kanssa ja suuri menetys, joka on jättänyt syvän jäljen hänen elämäänsä. Nykyajassa eräs mies, Julien Seul, tulee hautausmaalle ja haluaa laskea äitinsä tuhkat tuntemattoman ihmisen haudalle. Käy ilmi, että hautaan on haudattu hänen äitinsä rakastaja. Salainen rakkaustarina luo puitteet kirjan lopputapahtumille. 

Kirjassa liikutaan menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Lukijan oli helppo seurata tapahtumien kulkua, koska siirtymät aikakaudesta toiseen on toteutettu taitavasti. Vaikka romaani käsittelee surua ja menetystä, se on pohjimmiltaan toiveikas kertomus siitä, miten elämä voi jatkua kuoleman ja tragedian jälkeenkin. Vaikka kuolema ja suru ovat läsnä koko tarinan ajan, tunnelma on kuitenkin valoisa ja toiveikas. Kuolemastakin voi kirjoittaa kepeästi, kuten tämä kirja osoittaa. "Olen aina käyttänyt tummien vaatteiden alla kirkkaita värejä näyttääkseni kuolemalle pitkää nenää, samaan tapaan kuin naiset, jotka käyttävät meikkiä burkan alla."

Tässäpä muutamia lukijoittemme kommentteja:

- kirja lähti liikkeelle vauhdikkaasti  
- joskus oli epäselvää, kuka oli äänessä 
- aikakäsitteet menivät sekaisin
- kirjan rytmi ja rytmin vaihdokset toteutettu taidokkaasti
- liikaa draamaa
- olisi ollut mielenkiintoista lukea alkukielellä
- toimisi hyvin näytelmänä

- teksti on hyvin visuaalista
- kirjasta jäi ranskalainen olo

Kirjassa on monia tarinoita ja paljon henkilöhahmoja. Suosikkihenkilömme oli kirjan päähenkilö Violette, jonka kasvutarinaa oli kiinnostavaa seurata. Totesimme, että Violette oli kukka, joka rupesi kukoistamaan. 

Keskustelimme hautausmaista. Moni meistä kävelee mielellään hautausmailla sekä vierailee hautausmailla ulkomailla käydessään. Hyvin hoidetuilla suomalaisilla hautausmailla mieli rauhoittuu ja on hyvä muistella kuolleita omaisia. Violetten katolisen hautausmaan haudoilla oli vainajista yli tuhat valokuvaa, jotka Violette puhdisti vuosittain. "On tärkeää laittaa kuvia haudoille. Muuten ihmisestä jää jäljelle vain nimi." 

Romaani on täynnä lempeää huumoria, arjen kauneutta ja inhimillisyyttä. Romaanin sanoma on syvästi inhimillinen: vaikka elämä on täynnä menetyksiä, sen keskellä on aina toivoa ja kauneutta. Vettä kukille muistuttaa, että pienet teot, kuten kukkien kastelu tai ystävällinen sana, voivat ylläpitää elämää. Kirja on ylistys arjen rakkaudelle, pienille ja kauniille teoille sekä toivolle. Saara Pääkkönen on onnistunut suomennuksessa. Ranskalaisuus elää kirjassa. 

Kirjassa on lukematon määrä viisaita ajatelmia. Tässä eräs niistä: "Nukkumaan mennessä ajattelen, että olisi kurjaa kuolla kesken oikein hyvän romaanin." Tosin mietimme, että olisi kyllä aika upeaa kuolla kesken hyvän romaanin. Tai voihan sitä kirjaa jatkaa taivaan kirjastossa.

Vettä kukille on Valérie Perrinin toinen teos. Kirja on saanut lukemattomia palkintoja, se on käännetty noin 30 kielelle ja sitä on myyty yli miljoona kappaletta. Perrinin toinen suomennettu teos Sunnuntain unohdetut ilmestyi tämän vuoden toukokuussa. 

Kirja sai meiltä hyvän arvosanan: 4,1 (asteikko 1-5).

Sarah Lark: Tulivuoren taru

 

Sarah Lark: Tulivuoren taru. Bazar. 2025. Alkuteos Die Legende des Feuerberges. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Kansi: Timo Numminen. 879 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Tulivuoren taru on Tulikukka-trilogian viimeinen osa. Kirja kietoo yhteen kahden suvun dramaattiset kohtalot 1800-luvun Uudessa-Seelannissa. Tarinan yksi keskeisistä hahmoista on Lindan tytär Aroha, joka 14-vuotiaana palaa kotiinsa yhdessä Matiun ja neljän maorilapsen kanssa. Lapset joutuvat vakavaan onnettomuuteen, jossa myös Aroha käy lähellä kuolemaa. Arohaa jää painamaan syyllisyys ja suunnaton suru. 

Aroha lähetetään toipumaan surusta äitinsä ja isoäitinsä maille Eteläsaarelle Rata Stationin lammasfarmille. Siellä Aroha tutustuu mm. March-serkkuun, yritteliääseen nuoreen naiseen, sekä Robiniin, herkkään nuoreen mieheen, jonka mielen täyttävät unelmat teatterista. Robin tekeekin ratkaisunsa ja jättää perheensä liittyäkseen kiertelevään teatteriseurueeseen. Aroha puolestaan kiinnostuu Uuden-Seelannin matkailun edistämisestä, mutta joutuu toteamaan, että luonnonvoimat ovat voittamattomia. Tulivuoren purkauksella on kauaskantoiset seuraukset alueen turismille. 

Kiinnostavaksi koin kirjan osion, jossa käsiteltiin kaupunkien kehitystä ja tehdastyötä. Työskentelyolosuhteet tehtaissa olivat epäinhimillisiä, mutta ajan mittaan saatiin parannuksia aikaiseksi sekä myös korotuksia palkkoihin, vaikkakaan vapaaehtoisesti tehtaanjohtajat eivät parannuksiin suostuneet. Mielenkiintoinen aihealue oli myös rotusorto. Aiemmissa osissa olimme saaneet nähdä, miten maoreja kohtaan koettiin ennakkoluuloja. Se jatkuu yhä edelleen, ja nyt rotusorron kohteena ovat myös kiinalaiset, mm. Arohan kiinalainen miesystävä Duong Bao. 

Lopuksi Lark kietoo yhteen aiempien osien juonilankoja ja antaa suuntaa henkilöhahmojen tulevaisuudelle. 

Kirja, samoin kuin koko sarja, kietoi minut monitahoisiin pauloihinsa todella tehokkaasti. Uuden-Seelannin 1800-luvun miljöö herää kirjassa eloon. Kirja kuvaa nuoren sukupolven unelmia, menetyksiä ja toipumista sekä sitä, miten ympäristö ja luonto asettavat rajoituksia tulevaisuuden suunnitelmille. Larkin teksti on hyvin visuaalista, ja lukija pystyykin mielessään ihailemaan Uuden-Seelannin kauniita maisemia. Arvostan kirjailijan laajaa sarjaa varten tehtyä taustatyötä. Yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten yhdistäminen antaa tarinalle syvyyttä ja herättää ajatuksia. Ihastuttava sarja, kiitos Sarah Lark. Sarjasta nauttii enemmän, kun lukee sarjan osat järjestyksessä. 

Ainakaan minua kirjan paksuus (879 sivua) ei haitannut. Jos kirja on hyvä, se ei ole koskaan liian paksu. 

Terveiset Turun Kirjamessuilta

 

Terveiset Turun Kirjamessuilta. Minulla oli mahdollisuus osallistua messuille vain sunnuntaina, mutta totesin, että kyllä sitä ehtii kokea paljon yhtenäkin päivänä. Messupaikka on uusi: Logomo, jonne on helppo tulla joko bussilla tai junalla. Muutenkin tila vaikutti hyvin toimivalta.

Tässä päiväni kulku lyhyesti. Päivään mahtui monia todella kiinnostavia haastatteluja. Pahoittelen kuvien heikkoa laatua.

Halusin mennä kuuntelemaan Iida Turpeista, vaikka olenkin lukenut Elolliset. Turpeinen on todella kiinnostava henkilö, hyvä puhumaan ja ilmaisemaan mielipiteitään. Turpeinen kertoi, että kirjassa on tärkeää toivon ylläpitäminen, koska toiveikkaiden näköalojen puute on yhteiskunnallisesti iso riski. Uusi kirja on tekeillä, mutta Turpeinen ei ota paineita, koska on jo kirjoittanut yhden suuren teoksen. Haastattelijana oli Laura Friman.

Todella mielenkiintoinen oli Tuula Karjalaisen haastattelu kirjasta Tove Jansson ja maailman lapset. Haastattelijana oli Jenni Haukio. Kirja perustuu Tove Janssonin lukijakirjeenvaihtoon. Tove Jansson tunnetaan siitä, että hän vastasi kaikkiin lukijakirjeisiin. Tove Janssonin kirjeitä on löytynyt eri puolilta maailmaa. Karjalainen analysoi kirjeitä rakkauden teemalla.

Taattua historiallista viihdettä: Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarjan kolmas osa Kultaiset vuodet. Sarjan tapahtumat alkavat 1850-luvulta ja päättyvät 1950-luvulle. Kyseessä on sukusaaga. Hämeen-Anttila kirjoittaa kahta sarjaa, Synnyinmaa-sarjan ohella Björk-sarjaa.

Riikka Maria Rosenbergin Amelie päättää sarjan, jonka aikajana on 1750-luvulta aina 1900-luvun alkuun. Kaikki osat ovat itsenäisiä teoksia. Sarja kuvaa Hakoisten kartanossa asuneiden todellisten ihmisten elämää. Kiinnostavaa on, että nykyisin kartanon omistaa kirjailijan aviomies. 

Molemmat kirjailijat olivat yhtä mieltä siitä, että jokaiseen osaan pitää syntyä draaman kaari. 

Haastattelijana oli Laura Friman.

Aivan mahtavaa oli katsoa ja kuunnella, kun arkkipiispa Tapio Luoma haastatteli Seela Sellaa. Keskustelun aiheena oli tarinan kerronta. Se on tärkeää Seela Sellalle, koska tarinat yhdistävät ihmisiä. Tavoitamme toisiamme tarinoiden kautta. Hyvä tarina koskettaa aina. 

Urmas Vadin kirja Kuun toinen puoli tuntui todella kiinnostavalta kirjalta, ja se tarttuikin mukaani messuilta. Vadi on virolainen kirjailija. Kirjan tapahtumat ovat autofiktiota ja kertoo kirjailijan elämästä aina lapsuudesta lähtien. Kirjailijaa haastatteli aina vauhdikas Heli Laaksonen, jonka mielestä kirja on vitsikäs, suorastaan absurdi. Kirja liioittelee, mikä tekee kirjasta hauskan, totesi Laaksonen. 

Katja Jalkasen haastateltavana oli Tiina Tuppurainen kirjallaan Jossain on aina San Francisco. Kaupunki on Tuppuraiselle tuttu, hän on käynyt siellä useita kertoja. Kirjassa seurataan Emmia ja Airaa, kun he matkustavat San Franciscoon. Kirjan tapahtumat alkavat 1980-luvulta, joka oli AIDS-aikaa San Franciscossa. Nykyisin San Francisco on tunnettu sateenkaari-ihmisten runsaudesta. Laitoin kirjan lukulistalle.

Maria Petterssonin teos Anna Kontula. Leipää ja ruusuja on yksi syksyn puhutuimmista kirjoista. Mediaa on kiinnostanut suunnattomasti Kontulan tapa ansaita elantoa opiskeluaikanaan. En tiedä, oliko se vai jokin muu syy siihen, että kuulijoita tässä sessiossa oli todella paljon. Jos kuulija tuli kuulemaan yksityiskohtia Kontulan seksiseikkailuista, hän sai todella pettyä, sillä tähän teemaan ei kajottu sanallakaan. Haastattelija Mia Halonen sai olla rauhassa, sillä session otti haltuunsa kirjan kirjoittaja Maria Pettersson. Kontula oli antanut kirjailijalle vapauden kirjoittaa sitä, minkä parhaaksi näki, mutta missään tapauksessa tavoitteena ei ollut rakentaa Kontulasta poliitikon kuvaa. Suuri osa sessiosta kului siihen, että Pettersson kehui Kontulaa kaikin tavoin. Kontula oli ollut jo lapsena hyvin oikeudenmukainen. Se linja jatkuu edelleen, ja se on huomattu myös eduskunnassa, samoin kuin se, että Kontula on hyvin älykäs ja asioihin perehtyvä. Tätä henkilöä monet jäävät eduskunnassa kaipaamaan, kun Kontula ei enää asetu ehdokkaaksi, totesi Pettersson. 

Lisäksi kävin kuuntelemassa, kun Olli Bäckströmiä haastateltiin Suursodan unohdetut kasvot: naiset 30-vuotisessa sodassa -kirjasta. Samoin kuuntelin, kun Sara al Husainia haastateltiin Kenelle maa kuuluu -kirjasta.

Yleisöä oli paljon. Hyvä messupäivä oli. Kiitos lipusta Turun Kirjamessut! Monta uutta lukuvinkkiä sain.

Ariel Lawhon: Minä olin Anastasia

 

Ariel Lawhon: Minä olin Anastasia. Docendo. 2025. Englanninkielinen alkuteos I Was Anastasia. Suomentanut Päivi Rekiaro. Kansi: John Fontana. 460 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Venäjän historia on laaja, monivaiheinen ja konflikteja täynnä. Minua on vuosien varrella kiinnostanut erityisesti Romanovien dynastia, johon kuului mahtavia hallitsijoita, kuten esimerksi Venäjää uudistanut ja Pietarin perustanut Pietari Suuri. Viimeinen keisarikunnan hallitsija oli Nikolai II (hallitsi 1894–1917), joka joutui luopumaan vallastaan Venäjän vallankumouksen seurauksena vuonna 1917. Heinäkuussa 1918 bolsevikit teloittivat Nikolain ja hänen perheensä Jekaterinburgin vankitalon kellarissa.

Verityön jälkeen Jekaterinburgissa liikkui huhuja, että joku lapsista olisi mahdollisesti päässyt pakenemaan. Myöhemmin useat huijarit väittivät olevansa teloituksesta pelastunut suuriruhtinatar Anastasia Nikolajevna Romanova (s. 1901). Heistä tunnetuin on Anna Anderson, joka tuli julkisuuteen Berliinissä vuonna 1920.

Toki muistan Anastasian eli Annan, niin tunnettu hänen persoonansa oli ympäri maailmaa. Populaarikulttuuri otti kaiken hyödyn irti, Anastasiasta tehtiin mm. televisiosarja, piirrossarja ja Ingrid Bergmanin tähdittämä elokuva. Kirjan faktapohjaisuus kiinnosti minua sekä se, millä perusteilla Anastasian tapaus sai loppuratkaisunsa.

Kirjan tapahtumat kulkevat kahdella aikajanalla. Toisella aikajanalla seurataan suuriruhtinatar Anastasian elämää lapsuudesta aina oletettuun teloitukseen saakka. Sen sijaan toinen aikajana, joka käsittää Anastasian elämän vuodesta 1920 aina hänen kuolemaansa saakka, on kuvattu käänteisesti.

Tsaarin perhe vangitaan maaliskuussa 1917. Perheeseen kuului isä, äiti ja lapset Olga, Tatjana, Maria, Anastasia sekä pieni, sairas ja heikko Aleksei. Anastasia oli tuolloin 16-vuotias. Kerenski ilmoittaa perheelle: "Te olette palatsissa, joka kuuluu Venäjän kansalle. Tästä päivästä lähtien te ja perheenne olette vankeja. Teidän ei sallita lähteä eikä puhua kenellekään ulkopuoliselle." Elokuun alussa perhe siirretään Tobolskiin. Helmikuussa 1918 Kerenskin valta vaihtuu bolsevikkeihin. Kuri on tiukkaa ja valvonta on tarkkaa. Toukokuun alussa perhe siirretään Ipatjevin taloon Jekateringburgiin. "Nyt meillä on vain muutama huone ja pieni, rikkaruohojen valtaama piha, jolla saamme käydä kahdesti päivässä puoli tuntia kerrallaan. Elämämme on kutistunut neulanpiston kokoiseksi siitä mitä se aiemmin oli." 17.7.1918 perheelle ilmoitetaan: "Uralin alueneuvoston puhemiehistö on julistanut teille kaikille kuolemantuomion."

Annan tultua julkisuuteen hän kohtasi monia tsaari Nikolai II:n aikakautena eläneitä henkilöitä, joista monilla oli siteitä tsaarin perheeseen, mm. Maria Rasputina, tsaarin palvelukuntaan kuuluneita henkilöitä sekä Romanovien sukulaisia. Osa heistä oli valmiita tunnistamaan Annan suuriruhtinatar Anastasiaksi. Olisi viisasta olla Anastasian ystävä, jos ja kun tsaarin valta palautettaisiin Venäjällä, miettivät sukulaiset. Ensin Anna asui Saksassa ja sittemmin USA:ssa. Hän oli lähes rahaton, mutta aina löytyi hyväntekijöitä, jotka olivat valmiita auttamaan Nikolai II:n tytärtä.

Vaikka lukija tietääkin tapauksen lopputuloksen, kirjaa lukee mielellään. Kirjan vahvuus on Lawhonin elävä ja vaivaton kirjoitustyyli. Tsaarin perheen elämä teloituksineen pitää lukijan tiiviisti ottessaan, mutta sen sijaan Annan elämä lopusta alkuun kerrottuna on vaivolloista luettavaa. Ihmetyttää, miksi kirjailija on valinnut tällaisen lähestymistavan.

"Minä olen se, joka esti häntä jäämästä historian pieneksi, traagiseksi sivuseikaksi. Minä pidin Anastasia Romanovan hengissä vuosikymmenten ajan. Hän tarvitsi minua."

Anna Hope: Albion

 

Anna Hope: Albion. Siltala. 2025. Englanninkielinen alkuteos Albion. Suomentanut Markku Päkkilä. Kansi Viivi Prokofjev. 436 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat kietoutuvat Philip Brooken hautajaisten ympärille. Hautajaiset pidetään vainajan kodissa, Sussexin maaseudulla sijaitsevalla satoja hehtaareja käsittävällä sukutilalla. Upea kaksikymmentäkamarinen kartano on ollut Brooken suvun hallussa seitsemän sukupolven ajan. On päätetty, että hautajaisista tulee oman perheen pieni, intiimi tilaisuus. Mukana ovat Philipin vaimo Grace ja lapset Frannie, Milo ja Isa. Myös Isan perhe ja Frannien tytär ovat mukana. 

Philip oli perinyt upean kotikartanonsa ollessaan vasta 18-vuotias. Kuuluisaksi hän tuli järjestämästään ilmaisfestivaalista, joka sai nimen Teddykarhujen huviretki, jolloin Philip tapasi sympaattisen Nedin, joka on siitä lähtien asunut bussissa kartanon mailla. Yksi vieraista oli ollut hänen tuleva vaimonsa, kaunis Grace, joka on kestänyt Philipin naissuhteita läpi vuosien.  

Perheen vanhin lapsi Frannie, joka nyt isän kuoltua perii kartanon ja tilan, pidätettiin alle kaksikymppisenä, kun hän yritti pelastaa ikimetsässä kasvavan tammen. "...onko mitään englantilaisempaa olemassakaan?" Edelleen hän on kiinnostunut ilmastokriisistä: "kaikki neljäsataa hehtaaria annettaisiin ekosysteemin ennallistamissuunnitelman käyttöön." 

Milon suhde vanhempiinsa on vaikea. Hän on vieläkin katkera, että hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen isän vaatimuksesta eikä äitikään noussut vastustamaan isää. Milolla on ollut vaikeuksia löytää paikkaansa. Nyt Milo haluaa perustaa lapsuudenkotinsa maille hoitokeskuksen, joka palvelisi superrikkaita. Psykedeelisten huumeiden avulla synnytetään uudelleen englantilaisen yhteiskunnan ylin huippu.  

Isa on päässyt kauimmaksi lapsuuden kartanosta ja isäsuhteesta. Hän on perheellinen ja on kouluttautunut opettajaksi. Hänen nuoruuden rakkautensa asuu yhä edelleen kartanon mailla. Hautajaiset herättävät vanhat tunteet henkiin. Isa on kutsunut hautajaisiin Claran, isänsä amerikkalaisen naisystävän tyttären, jonka dramaattinen hautajaispuhe avaa salaisuuksia suvun menneisyyteen. Mietin Claran tarpeellisuutta henkilögalleriassa. Ainakin kirjan loppupuolella hänen osuutensa vie juonta pois Brooken sukutarinasta.

En saanut oikein otetta sisaruksista, mutta sen sijaan Frannien tytär Rowan oli kertakaikkisen ihastuttava. Tällä tietoviisaalla, kaikesta kiinnostuneella tytöllä oli lämmin suhde isoisäänsä. Rowanin kautta Philip näyttäytyy inhimillisenä ja lämpimänä henkilönä. Luonnolla on iso merkitys kirjassa, ja kiinnostus luontoon on yksi Rowanin harrastuksista. Bussissa asuvan Nedin osuus kirjan tapahtumissa lisääntyy kirjan loppupuolella. Ja hyvä niin, niin sympaattinen tämä vanha mies on.

Kun googlaa sanan Albion, se on Iso-Britannian saaren vanha nimitys. Albion oli myös sen orjalaivan nimi, jolla Brooken suku oli aikoinaan hankkinut suuren omaisuuden.

Anna Hope on kansainvälisesti arvostettu kirjailija. Albion on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa. Kirja on kiinnostava ja koukuttavakin sukutarina, jossa paneudutaan perheen ihmissuhteisiin, ilmastokriisiin ja kolonialismiin. Kirjan upeat luontokuvaukset ovat vertaansa vailla. Viivi Prokofjevin suunnittelemassa onnistuneessa kannessa yhdistyvät kirjan keskeiset teemat: kartano, luonto, eläimet ja Nedin bussi.

Clare Leslie Hall: Missä maa murtuu

 

Clare Leslie Hall: Missä maa murtuu. Gummerus. 2025. Englanninkielinen alkuteos Broken Country. Suomentanut Outi Järvinen. Kansi: Jenni Noponen. 374 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Beth ja Frank pitävät lammasfarmia Blakeleyn sukutilalla Dorsetissa Englannin maaseudulla. Maatilalla työskentelee myös sympaattinen, mutta arvaamaton Jimmy, Frankin veli. Tila vaatii paljon työtä, mutta työ on palkitsevaa. Elämän pitäisi olla mallillaan, mutta avioparin elämää varjostaa suuri suru. Heidän ainoa poikansa, 9-vuotias Bobby kuoli traagisesti muutama vuosi sitten. Pojan kuolema oli järkyttävä isku erityisesti Bethille, jonka rakkaus poikaa kohti oli horjumatonta. Hän tuntee pojan menetyksen joka päivä ja katsoo päivittäin pojan valokuvaa. Bobby oli todellinen maalaispoika, joka halusi olla ulkona aamusta iltaan isänsä ja setänsä kanssa "...esi-isien ketju kiinnittää Bobbyn tähän maahan, näihin kumpuileviin vihreisiin niittyihin, näihin ääniin, näkyihin ja makuihin, tuhansien vuosien tuntuun." Bobbyn kuolema on vaiettu puheenaihe avioparin kesken.

Eräänä päivänä Blakeleyn maatilalle tulee Gabriel Wolfe, Bethin ensirakkaus. Nykyisin Gabriel on  menestynyt kirjailija. Tästä alkaa eeppinen rakkaustarina, joka muuttaa kaikkien heidän elämänsä ikuisiksi ajoiksi. 

Beth tuntee rakastavansa molempia miehiä, aviomiestään Frankia ja ensirakkauttaan Gabrielia. Gabrielilla on Leo-poika, joka on samanikäinen kuin Bobby, jos hän olisi saanut elää. Frankin vastustuksesta huolimatta Beth alkaa pitää seuraa yksinäiselle Leolle ja huomaamattaan kiintyy poikaan päivä päivältä yhä enemmän. 

Tässä rakkausdraamassa on kolme juonikuviota, ja tapahtumat kulkevat kahdella aikatasolla. Vuonna 1955 Beth ja Gabriel tapasivat ensimmäisen kerran. Tuolloin Beth oli 17-vuotias. Rikkaan perheen Garbriel oli komea nuori mies, jolla oli aristokraattisen kauniit kasvot: "tummat silmät, ripset joista ystäväni olisivat kateellisia, laineikkaat ruskeat hiukset, jotka valahtavat kasvoille, terävät poskipäät." Nuorten yhden kesän rakkaussuhde oli kiihkeä ja täynnä intohimoa. Nykyhetken vuoden 1968 aikajanalla Gabriel palaa takaisin lapsuuden kotiinsa mukanaan Leo-poikansa. Lisäksi on oikeudenkäyntikertomus, josta tarinan edetessä annetaan lukijalle pikkuvinkkejä, mutta kokonaisuudessa dramaattinen oikeudenkäynti aukeaa lukijalle vasta kirjan loppupuolella.  

Tämä moniulotteinen rakkaustarina, jossa on myös trillerin elementtejä, jää elämään mieleen pitkäksi aikaa. Kirja herättää pohtimaan ihmisen erehtyväisyyttä ja myös ihmisten hyväntahtoisuutta, jopa jaloutta, samoin kuin syyllisyyttä ja sovitusta sekä anteeksiantoa ja toivoa. Kirja todellakin pitää lukijan otteessaan, koska kirjailija paljastaa taitavasti, mutta hitaasti, tarinan käänteitä, jotka ovat hyvin yllätyksellisiä. Näin kirjan intensiteetti jatkuu läpi kirjan. Henkilöhahmoista ei voi olla pitämättä. Kirjailija on rakentanut Bethistä päähenkilön, joka käyttäytyy tavalla, jota useimmat paheksuvat, mutta silti pidämme hänestä. Hallin kirjoitustyyli on kaunista ja kuvailevaa. Englantilainen maaseutu on helppo visualisoida. 

Kirja on ollut suorainen sensaatio maailmalla. En ihmettele, itselläni se kuuluu ehdottomasti vuoden parhaimmistoon. Kirjaa on verrattu Suon villi laulu -teokseen. Kirjoissa on yhtäläisyyksiä, mutta minun mielestäni Missä maa murtuu vie voiton kauneudellaan ja lumoavuudellaan. 

Tuire Malmstedt: Lintusielu

 

Tuire Malmstedt: Lintusielu. Aula & Co. 2025. Kansi: Laura Noponen. 284 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Lintusielu on viides osa Metso & Vauramo -dekkarisarjassa. Alusta pitäen sarja on ollut kiinnostava ja tasokas, aivan kuten Malmstedtin aiempikin Isa Karos -sarja. 

Eri puolilta Jyväskylän kaupunkia löytyy yksinäisiä, tuntemattomia lapsia, jotka ovat langanlaihoja, huonosti puettuja ja puhumattomia. Lapset ovat mysteeri, koska heihin ei saada mitään kontaktia. Käy ilmi, että kaikkien lasten kaulassa on nimilaatta. Nimet herättävät ihmetystä. Poliisi joutuu miettimään, pilaileeko joku heidän kanssaan. 

Elmo Vauramolla on edelleen vaikeuksia keskittyä työhönsä tai oikeastaan mihinkään. Inarin kuolemasta on vähän yli vuosi, mutta suru on edelleen voimakkaana läsnä. Inari on läsnä jokaisessa Elmon päivässä. Elmosta tuntuu, että lohtua antaa vain Reino-koira. "Kuolema on pahin eläville, isoisällä oli ollut tapana sanoa. Elmo tajusi vasta nyt, mitä se tarkoitti." Ujosta Matilda Metsosta on kuoriutunut älykäs rikostutkija. Adoptoitu tytär Silja pitää äidin vakaasti arkipäivässä kiinni, kun äidin ajatukset tahtovat ajautua pohtimaan kadonneiden lasten mysteeriä. Natalia Linnainmaa on uusi vahvistus, samoin kuin Isa Karos -sarjasta tuttu poliisi Niiles Aarnikoski. Yksikköä johtaa Selma Lahtinen. 

Tällä porukalla lähdetään selvittämään lasten mysteeriä. Elmo ja Matilda selvittävät kadonneiden arkistoja sekä myös rikosarkistoja, mutta sopivia osumia ei löydy. Kun vielä Tuomiojärven rannalta löytyy kuollut mies, Jyväskylän poliisi on täystyöllistetty. Tuntuu, ettei mikään lähde aukeamaan. Ja kaiken lisäksi poliisit vuorotellen saavat konekirjoitettuja viestejä, joissa on otteita Veljeni Leijonanmieli -kirjasta.

Kuten Malmstedtin dekkareissa aiemminkin, myös Lintusielussa seurataan kahta aikatasoa. Heti kirjan alkupuolella on sydäntäsärkevä kuvaus Laukaan Pernasaaren koulukodin suljetulta osastolta, jossa 15-vuotias Myrtsi kertoo omista ja pikkuveljensä Lintan rankoista kokemuksista koulukodissa. Lisäksi avautuvat sisarusten lapsuuden lohduttomat kokemukset. "Ja mikä meidän rikos on? Se ettei meidän vanhemmat, opettajat ja ohjaajat enää jaksanut meitä." Onneksi lapsilla on ihana, välittävä ja rakastava mummo, joka kutsuu pikkuveljeä Lintusieluksi. Mutta mummo kuolee. "Mun hommaksi jäi pysytellä hengissä ja pitää myös Lintta ja pikkusisko elävien kirjoissa."

On selvää, että lopussa erilliset aikatasot sidotaan yhteen. Yllättävää loppuratkaisua tuskin kukaan pystyy arvaamaan. 

Malmstedtin Lintusielu on älykäs ja monikerroksinen dekkari, joka tempaa mukaansa jo heti ensimmäisiltä sivuilta. Juoni on rakennettu taitavasti ja se pitää otteessaan loppuratkaisuun asti. Kirjan uskottavat ja huolella työstetyt henkilöhahmot tekevät lukukokemuksesta entistäkin nautittavamman. Lintusielu on Metso & Vauramo -dekkarisarjan viides ja viimeinen osa. Sarjan kiinnostavuus on kasvanut kirja kirjalta, ja sen osien nimet ovat erittäin onnistuneita. Kaikki ovat lyhyitä nimiä ja alkavat samalla kirjaimella: Lasitarha (2021), Lumihauta (2022), Lyijysydän (2023), Luusaari (2024) ja Lintusielu (2025). Suosittelen vahvasti koko sarjaa, ja se kannattaa ehdottomasti lukea järjestyksessä.