Maria Asunta & Erkki Seppänen: Turvapaikka uutisissa. Mediakatsaus 2015-2020.

Maria Asunta & Erkki Seppänen: Turvapaikka uutisissa. Mediakatsaus 2015-2020. Kovasana Kustannus. 2020. 438 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Toimittaja-kirjailija Maria Asunnan ja kielitieteilijä-muusikko Erkki Seppäsen teoksessa Turvapaikka uutisissa tarkastellaan turvapaikkapolitiikkaa, sitä, miten teemaa on käsitelty lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa alkaen vuodesta 2015 aina tähän päivään saakka. Kiinnostuin kirjasta ihan jo siksi, että olen kokenut varmasti monen muun lailla, että turvapaikkapolitiikasta ja siihen liittyvistä oheisilmiöistä on saatu ja saadaan mediassa melko ristiriitaista informaatiota. Asunnan ja Seppäsen mukaan tämä teos on ensimmäinen laaja journalistinen turvapaikka-asiaa käsittelevä julkaisu. Tarkastelukohteena on suomalainen media, joten kirja on suunnattu suomalaisille lukijoille. Kirjan takakannessa todetaan, että "jokaisen suomalaisen pitäisi lukea tämä kirja". Siispä mielenkiinnolla aloitin kirjan lukemisen.

Mielikuvia evakoista, sotalapsista, villasukista ja pääministerin talosta

On luontevaa, että uutisoinnin tarkastelun alkamiskohdaksi on valittu vuosi 2015. Silloin syntyneen siirtolaiskriisin myötä keskustelun keskiöön nousivat maahanmuutto ja siihen liittyen monikultturismi.  Kansallis- ja kansanmielisenä itsensä esitellyt "Rajat kiinni" ja monikulttuurisuutta ja rasisminvastaisuutta kannattava "Meillä on unelma" -ryhmittymät taistelivat näkyvyydestä ja kannatuksesta. Vähälle huomiolle lehdistössä jäi sisäministeriön keväällä 2015 kunnille antama ennuste, jonka mukaan kuntien tuli varautua pakolaisten laajamittaiseen maahantuloon. Sen sijaan lehdistön huomio kiinnittyi Välimerellä seilaaviin kumiveneisiin ja hukkumiskuolemiin. Suomeen tulevien turvapaikanhakijoiden määrä lisääntyi kuukausi kuukaudelta. Syyskuussa määrä oli jo yli 10 000. "Osan mielestä se oli paljon, toisten mielestä vähän, koska Ruotsiin tuli vielä enemmän." Kun monet Euroopan maista ottivat käyttöön rajatarkastukset syksyllä 2015, Helsingin Sanomat jatkoi rajojen sulkemisen kritiikkiä toteamalla "sulkemalla rajojaan Eurooppa vahingoittaisi itseään." 

Pakolaiset on uusi Nokia.

Luonnollisesti maahanmuutto- ja turvapaikkateemaa käsiteltiin uutisoinnissa ja sosiaalisessa mediassa eri tavoin. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että valtamedia käsitteli turvapaikkakriisiä varsin tunnepitoisesti. Lehdissä kuvattiin pakenevia syyrialaisperheitä ja pakolaisia, jolloin lukijoille tuli tunne, että ihmisyyden nimissä tällaisia pakolaisia oli autettava. Tarkoituksellisesti luotiin unelmakuvaa koulutetuista ja lahjakkaista pakolaisista, jotka toisivat ratkaisun Suomen työvoimapulaan ja alhaiseen syntyvyyteen. Kriittistä analyysiä ei juurikaan tehty valtamediassa, mutta ei sitä harrastettu myöskään vaihtoehtoisen median puolella. Vaihtoehtoinen media puhui pahoista pakolaisista ja pahoista suvakeista. Turvapaikanhakija-termin sijaan puhuttiin mielummin maahantunkeutujista eli matuista. Luotiin mielikuvaa, että lähes kaikki turvapaikanhakijat olivat rikollisia. 

Turvapaikkakriisin myötä suomalainen yhteiskunta polarisoitui. Suomalaiset jakautuivat kahteen leiriin ja ryhmien välinen kommunikointi vaikeutui. Kommunikointia vaikeutti mm. se, että maahanmuuttoon liittyvät käsitteet - siirtolainen, turvapaikanhakija ja pakolainen - eivät olleet selviä. Samojen epämääräisten termien joukkoon kuului myös rasismin termi. Termien sekavuus aiheutti väärinymmärryksiä ja vaikeutti keskustelua. Kirjailijat kysyvätkin, mitä opimme rasismista vuosina 2015-2020. Ainakin sen, että "oli vaikea puhua virvelistä, jos ei oltu päästy yksimielisyyteen siitä, mitä virveliä tarkoitettiin".

Paljon on tehty työtä kirjaa varten. On ollut aikamoinen työ käydä läpi ja analysoida viiden vuoden turvapaikkauutisointia. Aihe on tärkeä, se oli tärkeä vuonna 2015, se on tärkeä tänään ja myös tulevina vuosina. Kirja koostuu kolmesta jaksosta: Haavekuvia 2015, Uhkakuvia 2016-2019 ja Ajankuvia 2020. Jaksot koostuvat lyhyistä luvuista, joissa kirjailijat lainaavat ja analysoivat uutisia, joiden internet-linkit ovat nähtävissä lukujen lopussa. Kirja on selkeä tietokirja, mutta siihen on lisätty kuvitteellinen Alex-hahmo kommentoimaan ja keventämään käsiteltäviä teemoja. Mielestäni Alex ei kuitenkaan antanut lisäarvoa käsitellyille asioille. Vaikka turvapaikkateema on tärkeä ja ajankohtainen, julkaisun laatu jää epätasaiseksi. Kirjan löysä rakenne sekä kirjoittajien monisanainen kirjoitustyyli eivät oikein jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä liki 500 sivun verran.

Arvonta: Lippuja Helsingin kirjamessuille

Helsingin kirjamessut on runsaan viikon päästä: 22. - 25.10.2020. Tänä vuonna tapahtuma on verkossa.

Messukeskuksesta kuvataan suorana lähetyksenä kahden lavan ohjelmat ja yhden lavan ohjelma on kuvattu etukäteen. Tarjolla on 200 ohjelmaa ja esiintyjiä on 400. Tänä vuonna tapahtuma on vahvasti valtakunnallinen ja kansainvälinen. Kirjamessujen ohjelmaa voi seurata kotisohvalta kaikkialta Suomesta ja kansainvälisten kirjailijoiden määrä on suuri. Teemana tulevaisuus ja tarjolla paljon kiinnostavia keskusteluja. Innolla odotamme tapahtumaa!

Kokoaikalipulla voit seurata tapahtumaa 22. - 25.10. Tallenteet ovat katsottavissa vielä 8.11. asti eli tänä vuonna voit katsoa vaikka koko ohjelman!

Kokoaikalipun hinta on 17 euroa. Blogissani on arvottavana neljä kokoaikamessulippua. Arvonta-aika päättyy perjantaina 16.10.2020 klo 18.

Arvontaan voivat osallistua Kirjojen kuisketta -blogin lukijat ja Blogit.fi -seuraajat. Ilmoitathan kommenttikentässä sähköpostiosoitteesi, koska laitan lipun voittajalle sähköisesti.

Onnea arvontaan!

Marja Björk & Clara Blomqvist: Åke Blomqvist

Marja Björk & Clara Blomqvist: Åke Blomqvist. readme.fi. 2020. 348 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kaikkein tärkeintä on kauneus. Etsin koko elämäni kauneutta kaikesta. Sanoin kuin Helena Rubinstein, että Beauty is Power. Kauneuteen pyrkivä ja kauneutta ympärilleen luova ihminen on onnellinen. Minun arvojani olivat kauneus ja hyvyys ihmissuhteissa, kaunis nainen, kaunis luonto ja ympäristö, kaunis koti, kauniit korut, kaunis auto, kaunis käytös ja esiintyminen. Olin esteetikko." (s. 196)

Elämäkertakirjat kiinnostavista ihmisistä ovat suuren yleisön mieleen. Usein tunnettujen kasvojen takaa paljastuu mielenkiintoisia ja yllättäviäkin elämänvaiheita. Åke Blomqvist (1925-2013), jonka nimen varmasti monet suomalaiset tunnistavat, oli mies, joka pyhitti koko elämänsä yhdelle asialle: tanssille. Tanssi oli hänelle ensin harrastus, sittemmin ammatti ja toimeentulo. Suuren osan elämästään Blomqvist vietti tanssilattialla. Tanssi oli hänelle intohimo koko elämän ajan. 

Åke Blomqvistin tytär Clara ja kirjailija Marja Björk ovat kirjoittaneet elämäkerran tästä suomalaisesta tanssigurusta. Kirjan kertojana on Åke itse. Hän kertoo elämästään pieninä katkelmina eri näkökulmista, milloin tanssinopettajan roolissa, milloin aviomiehen tai isän roolissa tai arvostettuna kansainvälisenä maailmankansalaisena. Usein elämäkerrat etenevät kronologisesti. Sitä ei tämä kirja tee. Luvut kuvaavat sattumanvaraisesti - mutta varmasti harkiten - joitakin tiettyjä Åken elämänvaiheita tai tapahtumajaksoja. 

Keikkaa pukkaa

Tuntuu uskomattomalta, että Åke Blomqvistin tanssikursseille on osallistunut lähes miljoona suomalaista. Näin todellakin oli. Blomqvist piti tanssikursseja ympäri Suomea, ja kaikille niille riitti oppilaita. Lisäksi hänellä oli runsaasti yksityistunteja. Viikoittain oppilaita oli noin 600. Blomqvistin tanssiura kesti peräti 67 vuotta. Hän toi Suomeen paljon uusia tansseja, mukaan lukien discon. Discotanssi otettiin mukaan opetusvideolle, joka vielä nykyisinkin pyörii YouTubessa. Yhä edelleen sitä katsotaan. 

Blomqvistilla oli omien tanssikurssien ohella muitakin opetustehtäviä. Merkittävä ja mieluinen tehtävä hänelle oli kadettien koulutus. Kaikki linnan juhlissa tanssivat kadetit olivat Åken kouluttamia. Kadettien tanssikoulutus alkoi jo vuonna 1946 ja sitä kesti vuoteen 2013. Myös minun appiukkoni kadettikoulussa ollessaan osallistui Åken tanssikoulutukseen.

Oppilaan tärkein avu on sisu.

Kirjasta aistii, että Åke Blomqvist oli hyvä tanssinopettaja. Kurssit olivat suosittuja. Blomqvist pystyi opettajana aistimaan oppilaiden mielialoja, hän osasi kannustaa, hän ei nolannut oppilaitaan omilla tanssitaidoillaan. Åke tunsi mielihyvää päivän työt lopetettuaan, moni oli jälleen oppinut tanssimaan entistä paremmin. Kun häneltä kysyttiin, miten opitaan hyväksi tanssijaksi, hän vastasi: "Hyväksi tanssijaksi kehittyy, jos osaa laskea kolmeen (valssi) tai neljään (muut tanssit) ja osaa kävellä. Muuta yleisohjetta ei ole. Aloittelijat eivät halua uskoa, että koko ajan on laskettava. Kokeneidenkin kilpatanssijoiden suu käy koko ajan, kun he mumisevat cha chan rytmiä." (s. 60) 

Erilaisuus viehätti. 

Åke tapasi Leenan vuonna 1979, jolloin Åke oli 54 vuotta ja Leena 23. He rakastuivat, menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Claran ja Clausin. Onnellinen avioliitto kesti koko loppuelämän. Myös Leenasta tuli tanssinopettaja. 

                                  Åke ja Leena Blomqvist (kirjan takakansi)  

                 

Opetusneuvoksen nimi ja arvo vuonna 1998

Opettajana toimimisen ohella Blomqvistilla oli monia arvostettuja luottamustoimia. Hän otti vastaan suomalaisia tanssinopettajan tutkintoja. Mm. Helena Ahti-Hallberg näytti Åkelle tanssitutkinnossaan miehen paso doblen twist-liikkeen. Blomqvist oli mukana useissa elokuvissa ja Seinäjoen tangomarkkinoilla. Se, mistä Blomqvist hyvin muistetaan, on television Lauantaitanssit, jota esitettiin Mainostelevisiossa viidentoista vuoden ajan. Blomqvistia muistettiin erilaisin kunniamerkein ja arvonimikkein, mutta kaikkein rakkain arvonimike oli Stadin Kundin titteli vuodelta 2000. "Niin ne sitten saivat päähänsä, että ne pusaa musta Stadin Kundia. Mulle se oli isompi juttu kuin valtiolliset kunniamerkit tai opetusneuvoksen titteli. Arvostan niitä suuresti, mutta sbulimpi juttu on Stadin Kundin arvonimi." (s. 306)

Moni muistaa edelleen Åke Blomqvistin oikeudenkäyntiprosessin pankkikonserni Nordean kanssa. Se oli ikävä prosessi Åkelle. Åken eläkevakuutuksen sijoituksissa oli kaksi miljoonaa euroa. Kurssien laskiessa sijoituksista katosi puolet muutamassa vuodessa. Riitautetun jutun lopputuloksena oli, että Blomqvistit hävisivät jutun ja lisäksi joutuivat maksamaan Nordean oikeudenkäyntikulut. Vuosi oli 2011. 

Åke Blomqvist kuoli yllättäen sairauskohtaukseen 18.9.2013. 

Kauneus on voimaa.

Clara Blomqvist toteaa, että isän opettamat käytöstavat ovat säilyneet hyvin mielessä, vaikka isää ei enää olekaan. Isä arvosti hyviä ja kauniita käytöstapoja. Oli tärkeää istua kauniisti, ei niin kuin rengit tai tukkijätkät. Piti muistaa, että hienolle naiselle ei sovi olkapäiden paljastus ja että nainen meni aina ensin ovesta. Miehen tuli pukeutua aina puvun housuihin. Parempi, jos hän ei omistanut yksiäkään farkkuja tai verkkareita.  Solmio oli tärkeä osa miehen vaatetusta. "Se on miehen koru, joka muuttaa koko olemuksen." (s. 281) Åken mielestä oli valitettavaa, että 2000-luvun tasa-arvon nousun myötä hyvien käytöstapojen arvo ja suosio kääntyivät laskuun. 

Tanssinopettajaa, isää ja aviomiestä arvostaen

Tytär Clara ja kirjailija Marja Björk ovat onnistuneet kirjassaan siinä, mihin he todennäköisesti ovat pyrkineetkin. He ovat onnistuneet tuomaan rehellisesti esille Åke Blomqvistin ihmisenä kaikkine hyvine ja myös huonoine puolineen. Kirjassa tulee esille Åke ihmisenä, niin taitavana tanssinopettajana kuin myös isänä ja aviomiehenä. Kirjaa on miellyttävä lukea, se on kirjoitettu vaivattomasti ja sujuvasti. Kirjan kiinnostavuutta lisäävät lukujen osuvat otsikot sekä runsas valokuva-aineisto. Kirjan lopusta löytyvät käytetyt lähteet ja henkilöluettelo.

Delia Owensin Suon villi laulu äänikirjana

 

Delia Owens: Suon villi laulu. WSOY. 2020. Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing. Suom. Maria Lyytinen. Lukija Sanna Majuri. 13 h 21 min. Supla.

Suon villi laulu on ollut todellinen myyntimenestys sekä USA:ssa ja että Euroopassa. Kirja pysyi yli 100 viikkoa New York Timesin bestseller-listalla. Kirjaa on myyty yli 8 miljoonaa kappaletta ja siitä on tekeillä elokuva. Suomessakin kirjaa on luettu todella paljon.

Kiinnostuneena aloitin kirjan kuuntelemisen. Kirjan alkuosa vei minut täysin mukanaan. Pohjois-Carolinan luonto ja pienen Kya-tytön yksinäinen elämä suorastaan lumosivat minut. Kyan isä oli aikoinaan luvannut kauniille vaimolleen hyvän avioliiton ja kauniin talon Pohjois-Carolinasta. Vaimo oli luottanut miehensä lupauksiin. Elämä ei kuitenkaan mennyt niin kuin mies oli kuvitellut. Vastoinkäymisiin mies reagoi alkoholilla, joka puolestaan johti - kuten monessa muussakin perheessä - väkivaltaan. Vaimo, Kyan äiti, ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin lähteä pois kotoa. Krokotiilikengissään hän katosi polun mutkan taakse metsän siimekseen jättäen näin miehensä, lapsensa ja marskimaan. Vuosi oli 1952 ja Kyalla oli tuolloin ikää seitsemän vuotta. Hän oli viisilapsisen perheen nuorin. Joka päivä Kya odotti äitiä palaavaksi, mutta äiti ei palannut, ei koskaan, ei edes syntymäpäivänä. 

Äidin lähdettyä kotona asuvat alkoholisoinut isä, veli Jodie ja Kya. Vanhimmat sisarukset olivat lähteneet kotoa jo aiemmin. Sitten lähtee Jodie ja vähän myöhemmin myös isä. Kukaan ei ota Kyaa mukaansa. Pikku Kya jää yksin mökkiin. Mutta on Kyalla jotakin, jotakin todella arvokasta. Hänellä on marskimaa ja marskimaan eläimet, lokit, simpukat, kotilot ja kurjet, koko suomaaston monimuotoisuus. Marskimaasta ja sen eläimistöstä tulee Kyan elämän sisältö. Marskimaa tutustuttaa hänet Tateen, joka Kyan lailla on kiinnostunut luonnosta ja eläimistä. Marskimaa lujittaa Kyan ja Taten ystävyyttä jopa niin paljon, että Tate saa mahdollisuuden opettaa Kyaa lukemaan. Mutta jälleen Kya saa kokea pettymyksen, hylätyksi tulemisen. Tate jättää hänet. Taten jättämien kirjojen avulla Kya oppii yhä lisää marskimaan luonnosta ja elämistä. Hän alkaa myös maalaamaan marskimaan eläimistöä. 

Taten jälkeen Kya tapaa Chasen. He tapaavat vain Kyan mökissä. Kya ihastuu komeaan Chaseen, vaikka kuuleekin vihjeitä hänen huikentelevaisesta elämästään kaupungissa. 

Vuonna 1969 ikävä tapahtuma ravistelee Barkleyn Coven pikkukaupunkia. Kaupungin oma kultapoika Chase Andrews löydetään kuolleena hylätyn palotornin luota. Poliisi, kuten kaikki muutkin kaupunkilaiset, pohtivat, onko kyseessä itsemurha, onnettomuus vai ehkä murha. Onpa joku on nähnyt Chasen liikkuvan järvellä yhdessä Kyan kanssa.  

Kirjan tapahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa. Kuunnellessa eri aikatasot saattavat tuottaa ongelmia, mutta tässä kirjassa ei aikatasojen seuraamisessa ei ollut vaikeuksia. Pidin todella kirjan alkuosasta, marskimaan kuvauksesta ja sen merkityksestä Kyalle ja myös Tatelle. Sitten kirjan vetovoima jotenkin väheni eikä kirjan dekkarimaisuus laimeudessaan oikein vedonnut minuun. Kun sitten siirryttiin Chase Andrewsin oikeudenkäyntiin, mielenkiintoni heräsi jälleen. Olen amerikkalaisten oikeudenkäyntien ystävä. Tässäkin oikeudenkäynnissä oli kiinnostavaa lukea, miten valamiehistö valittiin ja millä tavoin syyttäjä ja puolustaja pyrkivät vaikuttamaan valamiehistöön. Pohjois-Carolinassa oli ja on vieläkin käytössä kuolemanrangaistus. 

Kaiken kaikkiaan kirjasta muodostui hyvä lukukokemus. Ihan uskottava tämä Rämelikan tarina ei ollut, mutta tarvitseeko sen sellainen ollakaan? Kirja on kunnianosoitus uhatuksi tulleelle luonnolle ja eläimistölle. Samalla se on koskettava nuoren naisen kasvukertomus, kertomus hylätyksi tulemisesta, mutta myös ystävyydestä ja rakkaudesta.

Kate Quinn: Metsästäjätär

 

Kate Quinn: Metsästäjätär. HarperCollins. 2020. Englanninkielinen alkuteos The Huntress. Suomentanut Päivi Paju. 669 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Rusalkajärvi: puolalainen järvi, joka on nimetty yön olion mukaan, ja sodan synkimpinä vuosina sen rannalla asui nainen, joka oli paljon kauhistuttavampi kuin mikään järven syvyyksissä kuhisevista noidista." (s. 643)

Die Jägerin

On vuosi 1950. Toisen maailmansodan päättymisestä on viisi vuotta. Ian Graham toimi sodan aikana sotakirjeenvaihtajana, jolloin monet historialliset tapahtumapaikat, kuten vaikkapa Omaha Beach ja Nürnbergin oikeudenkäynnit, tulivat hänelle tutuiksi. Nyt hän ei enää halua kirjoittaa, hän haluaa toimia. Ian tekee töitä yhdessä Tonyn kanssa Sotapakolaisten tietopalvelukeskuksessa Wienissä. Keskuksen tehtävänä on ottaa kiinni ja ilmiantaa natseja. Tehtävä ei ole helppo. Sodan jälkeen oli vuorossa jälleenrakentamisen aika eikä kolmannen valtakunnan rikoksia haluttu enää muistaa.  Eräs tuomari olikin neuvonut Iania jättämään natsit rauhaan, koska heidät on jo nujerrettu. Mutta Ianin mielestä eteenpäin ei päästä ennen kuin edellisen sodan sotkut on siivottu. Monia natsivihollisia Ian on jo ilmiantanut, mutta tärkein kohde - säälimätön saalistaja Metsästäjätär - on vielä löytymättä.

"Jordanin tarve tietää oli polttava." (s. 124)

Bostonissa, valtameren toisella puolella, elää 17-vuotias valokuvauksesta innostunut Jordan McBride. Kun Jordanin kauan leskenä ollut isä löytää uuden rakkauden, Jordan on innoissaan ja onnellinen isänsä puolesta. Ja onnellinen Jordan on saadessaan naisen mukanaan tuoman Ruthin pikkusiskokseen. Mutta pian Jordan vaistoaa, että tässä saksalaissyntyisessä morsiamessa on jotakin häiritsevää ja salaperäistä. 

"Minä haluan tappaa natseja." (s. 369)

Sitten on vielä Nina Markova, pelkäämätön ja karskea neuvostoliittolainen pommittajalentäjä. Paettuaan siperialaisesta kodistaan Ninalla oli vain yksi unelma. Hän halusi lentää. "Kun näin ensimmäisen kerran lentokoneen, rakastuin siihen heti." (s. 157) Kun natsit hyökkäsivät Neuvostoliittoon, Nina riskeerasi kaiken liittyäkseen legendaariseen naislentäjien pommittajaryhmään. Ryhmän johdossa oli kaikkien tuntema ja ihailema Marina Raskova. Naisten pommittajaryhmän Polikarpov U-2-koneet olivat vanhentuneita kaksitasokoneita, jo vuonna 1927 suunniteltuja. Ne olivat hitaita ja tulenarkoja, eikä niissä ollut radiota, laskuvarjoa tai jarruja. Saksalaisten antama nimi naispommittajille oli die Nachthexen, yönoidat, koska ilmavirran suhina koneen lentäessä kuulosti noidan luudalta.

Naispommittajien Polikarpov U-2-kone

616 pommituslentoa

Nina ja lentäjätoverinsa Jelena nimesivät "äänettömän ja kuolemattoman" koneensa Rusalkaksi. Jatkuva pommikoneiden lentäminen oli raskasta. Piristyspillerit ja 200 gramman päivittäinen vodka-annos auttoivat jaksamaan. Ylpeinä ja taisteluhaluisina tytöt lensivät jaksamisensa äärirajoilla. Tytöt olivat todellisia sotasankareita, myös Stalinin mielestä. Ylpeänä Nina esitteli itsensä sodan jälkeen: Neuvostoliiton ilmavoimien luutnantti N. B. Markova, Neuvostoliiton sankari, punalipun kunniamerkki ja punatähden kunniamerkki, lentänyt 616 pommituslentoa sodan aikana.

Ninan osalta sota loppui jo elokuussa 1944. Tapahtumat johdattivat hänet Puolaan ja sieltä edelleen Englantiin. Nina oli sodan aikana nähnyt Metsästäjättären ja on sen tähden tärkeä henkilö Ianille ja Tonylle. 

Jokaisella päähenkilöllä on oma tarinansa kerrottavana liittyen toiseen maailmansotaan ja sen seuraamuksiin. Kirjassa Ian, Jordan ja Nina kertovat vuorotellen tarinaansa. Henkilöiden tarinat linkittyvät toisiinsa Metsästäjättären toimiessa yhdistävänä linkkinä. Metsästäjättären jahti kuljettaa lukijaa aina Siperiasta Salzburgiin ja sieltä edelleen Bostoniin. Kyseessä on todellinen seikkailuromaani, joka vei minut totaalisesti mukanaan. Lähes 700 sivua ei ollut yhtään liikaa upealle lukukokemukselle. Kiinnostava, hyvin taustoitettu juoni on kirjan ehdoton vahvuus, jota täydentävät eläviksi ja läheisiksi tulevat henkilöhahmot. Fiktiiviset tapahtumat pohjautuvat historiallisiin faktoihin. Tarinasta löytyy myös todellisia henkilöhahmoja, joista minulle kiinnostavin oli tunnettu pommittajalentäjä Marina Raskova.

Postimerkki (15 ruplaa) julkistettiin Venäjällä v. 2012, kun pommittajalentäjä Marina Raskovan syntymästä oli kulunut 100 vuotta. (Wikipedia)

Kiinnostavin kirjan henkilöhahmoista mielestäni on kylmäpäinen pommittajalentäjä Nina. Ninan myötä kirjailija avaa uusia näkökulmia toiseen maailmansotaan. "Neuvostoliitossa naiset otetaan mukaan sotaan, ei vain panna tehdastöihin tai kirjoituspöydän taakse." (s. 140) Neuvostoliiton armeijassa palveli sodan aikana lähes miljoona naista mitä erilaisimmissa tehtävissä, pommittajina, ampujina, räjäyttäjinä, miinoittajina ja partisaaneina. Tällaista naisten laajamittaista osallistumista taisteluihin ei ollut missään muussa sotaa käyvässä maassa. Neuvostonaisten sotaan osallistumista kuvaa seikkaperäisesti nobelkirjailija Svetlana Aleksijevits kirjassaan Sodalla ei ole naisen kasvoja (Tammi 2017) (linkki). 

Metsästäjättäreen mahtuu paljon erilaisia teemoja ja erilaisia tunteita. Lukija saa nauttia sujuvasti kirjoitetusta tiiliskiviromaanista, joka pitää sisällään myös dekkarimaisia piirteitä. Kate Quinn on historiansa tutkinut ja näin kirjasta muodostuu kiinnostava läpileikkaus toisen maailmansodan rankoista seuraamuksista.   

Syyskuussa luettua

Syyskuussa on saatu nauttia kauniista luonnosta ja hienoista ruskaväreistä. Tässä Pielisjoki Joensuussa.

Syyskuun saldo oli yhdeksän kirjaa, joista viisi oli kotimaista ja neljä ulkomaista. Vain yksi kirjoista oli äänikirja.

Kaunokirjat (ulkomainen ja kotimainen)

Annette Hess: Tulkki. WSOY. 2020. (linkki)

Ruth Hogan: Lauluja variksille. Bazar. 2020. (linkki)

JP Koskinen: Hukkuva maa. Like. 2020. (linkki)

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. Äänikirja. (linkki)

Dekkarit (ulkomainen ja kotimainen)

Jöel Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia. Tammi. 2016. (linkki)

Christian Rönnbacka: Ruska. Bazar. 2020. (linkki)

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä. Myllylahti. 2020. (linkki)

Tietokirjat (ulkomainen ja kotimainen)

Heinrich Fraenkel & Roger Manvell: Hermann Göring - Nousu ja tuho. Minerva. 2020. (linkki)

Raija Ylönen-Peltonen: "Vain sodassa kuollut mies". Kadonnut, kaatunut, teloitettu? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2020. (linkki)

Ja tässäpä top  three:

Kaunista lokakuuta kaikille!

Maritta Hirvonen: Komediantit

Maritta Hirvonen: Komediantit. Stresa. 2020. 271 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Elokuu 1944 Dresden. Ester Weiss on juutalaisen kulttuuriperheen tytär. Ester rakastaa musiikkia, hän soittaa pianoa ja harrastaa balettitanssia. Eräänä päivänä Ester harjoituksista palatessaan näkee, että kodin ulko-ovesta astuu ulos hänen isänsä, sitten 10-vuotias Thomas-veli ja  taaempana matkalaukkua kantava äiti. Perässä tulee sotilas kivääriä kantaen. Ester palaa oopperatalolle ja piileksii ystävänsä luona, kunnes saa uuden henkilöllisyyden ja sitä myötä uuden passin. Ester Weissista tulee Arabella Richter. Arabellana tyttö lähtee kävelemään päämäärättömästi kohti länttä. Kaikki tuntuu onnettomalta, on nälkä, on kylmä, ei paikkaa minne mennä. Onnekseen tyttö saa suojan sirkusväen joukosta. Kyseessä on maata kiertävä Schreierin sirkus. 

"Minun on harjoiteltava paljon, PALJON enemmän." (s. 42)

Sirkuslaiset ottavat Arabellan hyvin vastaan ja hänet hyväksytään privaattina joukkoon. Arabella huomaa viihtyvänsä sirkuslaisten keskuudessa ja hän tekeekin kaikkensa, jotta hänestäkin tulisi sirkustaiteilija. Mutta vaikeaa se on. "Kaikki oppivat jongleeraamaan kun vain harjoittelevat, Edith sanoo. Samaa hän sanoo kaikesta muustakin mitä sirkuksessa tehdään. Miksi minä olen näin surkea?" (s. 42) Päivästä toiseen ja viikosta toiseen sirkus kulkee vaunuineen paikkakunnalta toiselle, tutuiksi tulevat mm. Jena, Eisenberg ja Ohrdruff ja monet muut paikkakunnat Dresdenin lähiseudulla. Vaunut puretaan, teltta pystytetään ja esitystä valmistellaan iltaa varten. Koko elämä kulkee pyörien päällä. Mutta katsojamäärät ovat niin pieniä, että sirkuslaisten elämä on jatkuvaa selviytymistä päivästä toiseen.

"Ihminen pystyy mihin tahansa, kommunisti vielä enempään." (s. 141)

Arabella rakastuu Heinziin, sirkuksen johtajan poikaan. He avioituvat ja saavat kolme lasta, joista luontevasti tulee sirkuslaisia jo pienestä pitäen. Vaikka Arabella rakastaa Heinzia yli kaiken, menneisyydestään hän ei kerro Heinzille mitään. Ei edes juutalaisuudesta. Eikä kenelle muullekaan. Mutta on Arabellalla Gisela, lapsuuden ystävä Dresdenistä. He eivät voi tavata toisiaan, mutta kirjoittaa he voivat. Monia muistoja nousee esiin lapsuuden vuosilta. Kirjeenvaihdossa tulevat esille myös idän ja lännen erot. Gisela on omaksunut täysin sosialistisen ideologian periaatteet. "Rakentakaamme yhdessä onnellista tulevaisuutta. Der Sozialismus wird siegen!" 

Komediantit on Maritta Hirvosen esikoisromaani. Pidin kirjasta hyvin paljon. Pidin Hirvosen kauniista kielestä, jota oli vaivatonta lukea. Yhtä paljon pidin kirjan sirkus-aiheesta. Miten hienosti - lämmöllä ja rakkaudella - Hirvonen kuvaakaan sirkuslaisten elämää. Hän on tavoittanut hyvin sirkuksen tunnelman, niin autenttiselta kuvaus tuntuu. Elämä on yksinkertaista, kaikki tapahtuu sirkuksessa. Sirkus on sirkuslaisten elanto ja elämäntapa eivätkä he kaipaa muuta. 

Arabellalla, sirkuksen ulkopuolelta tulevana, olisi kiinnostusta modernisoida sirkuksen esityksiä. Sirkuslaiset eivät ymmärrä Arabellan ajatuksia. Arabellan lapsuudenystävä Kurt kiteyttää sirkuksen roolin taitavasti. "Teidän lajinne on hieno ja aito juuri sellaisenaan. Se on taidetta, viihdettä ja kansanperinnettä, vuosisataista kulttuuriperintöä. Ja tuolla tavoin kuin sitä teette, se toteuttaa taiteen perimmäistä tehtävää yhtä lailla kuin Beethovenin sinfonia, jonka perjantaina kuulit." (s. 187) Mm. Arabellan lapsuuden harrastuksella baletilla ja sirkuksen akrobatialla on paljon yhteistä. "Muuten se on ihan sitä samaa, mutta toiset vaan kieppuu näin päin ja toiset näin päin", Edith sanoi ja pyöritti ensin sormeaan kuin hyrrää ja sitten kuin oravanpyörää, akrobaattien voltteja kuvatessaan." (s. 88) Schreierin sirkuksen sirkustaitelijat ovat todella taitavia, mutta todennäköisesti eivät saa ansaitsemaansa arvostusta. Näin saattaa olla tilanne sirkustaitelijoiden suhteen vielä tänäkin päivänä.

Eräs vaikuttavimmista kohtauksista kirjassa oli se, kun Arabella muutamien muiden sirkuslaisten kanssa meni elokuviin. 

"Siinä tunkkaisessa elokuvateatterissa, nuhraantuneella, tupakan polttamalla istuimella hengitän, tulen hitaasti tietoiseksi jokaisesta luusta ja lihassäikeestä, pienimmästäkin nivelestä, suonissa virtaavan veren jokaisesta pisarasta, kehoa suojaavasta ihostani. Kuin rojukasassa lojuvat lasinpalat kasautuisivat yhdeksi kristallinkirkkaaksi kuutioksi, olen yhtä lapsuuden, kaiken nähdyn ja koetun, kaiken ympärillä olevan, ja kaiken tulevan kanssa. Tiedän, että kaikki siinä on oikein, niin kuin katsomassani elokuvassa on kaikki oikein." (s. 191)

Elokuva oli Der Himmel über Berlin, jonka toinen käsikirjoittaja on  Peter Handke. Arabellaa oli syvästi koskettanut elokuvan runo "Als das Kind Kind war".

Kirjan takakannessa todetaan, että kirja "on kirjoitettu rakkaudesta sirkukseen, musiikkiin ja taiteeseen." Tämän voi lukija aistia kirjaa lukiesaan. Kirja on kunnianosoitus komedianteille ja kaikille esiintyville taiteilijoille. Lämmin suositukseni tälle kirjalle, joka mielestäni on eittämättä yksi parhaista syksyn esikoiskirjoista.  Kirjan kanteen kuvattu Tuulikki Pietilän kaunis teos täydentää tätä vaikuttavaa lukukokemusta. 

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Jorman lukunurkka, Elämä on ihanaa ja Kirja vieköön.