Kooste vuoden 2025 kirjoista

 

Vuosi vaihtuu ja on aika katsoa taaksepäin menneeseen vuoteen. Vuosi 2025 on ollut todella hyvä kirjavuosi. Olen lukenut 118 kirjaa. Luin huomattavasti enemmän kotimaista kirjallisuutta: kotimaisia kirjoja 76 ja ulkomaisia 42. Nyt kun teen yhteenvetoa vuoden 2025 kirjoista huomaan, että ulkomaisten kaunokirjojen top viisi on mielestäni selvästi tasokkaampi kuin suomalainen lista. Tämä on aika harvinaista minulla, mutta joskus näinkin.

Valitsin viisi suosikkikirjaani kotimaisesta kaunosta, ulkomaisesta kaunosta ja tietokirjallisuudesta. Rajasin valinnat koskemaan vain vuoden 2025 kirjoja. Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä.
Kirjan nimen takaa löytyy postaukseni kirjasta. 

Kotimainen kaunokirjallisuus: 

Petri Tamminen: Sinua sinua. Otava. 2025.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken. Gummerus. 2025.

Tiina Käkelä: Fredrika. Aviador. 2025.

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut. Cornwall-mysteeri. Otava. 2025.

Jenna Kostet: Valkoisen linnun kaupunki. Aula & Co. 2025.

Ulkomainen kaunokirjallisuus:

Louise Kennedy: Rikkomuksia. Kustantamo S&S. 2025. 

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia. Otavan kirjasto. 2025. 

Ann Napolitano: Rakas Edward. WSOY. 2025. 

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi. Keltainen kirjasto. 2025. 

Clare Leslie Hall: Missä maa murtuu. Gummerus. 2025.

Tietokirjallisuus:

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro: Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus. 2025.

Linda Huhtinen: Sissi. Serlachiuksen unohdetut sisarukset. Otava. 2025.

József Debreczeni: Kylmä krematorio. Raportti Auschwitzin valtakunnasta. Like. 2025.

Tuomas Mattila: Haamukirjoittajat. Näkymättömien tekijöiden salainen maailma. Gaudeamus. 2025. 

Sarah Helm: Naisten keskitysleiri. Into. 2025.: Huom! ei vielä postausta, tulee lähipäivinä. 

                                                                                    

      

Naisten Pankin lukupiiritapaaminen on yksi kuukauden kohokohdista. Olen vetänyt lukupiiriä nelisen vuotta. Olemme lukeneet hyvin monenlaisia kirjoja. Mielipiteiden vaihto ja keskustelu avartavat omaa lukukokemusta.

Lukupiirimme järjestää yhdessä Rauman kirjaston kanssa kirjailijatapahtumia. Tänä vuonna vierainamme ovat olleet Anni Kytömäki kirjallaan Mirabilis, Linda Rantanen kirjoillaan Rikosten Rauma 1 ja 2 sekä Maria Mustranta kirjallaan Toivon talo. Mustrannan vierailu oli osa Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti -kiertuetta. Kristina Haavisto haastatteli Kytömäkeä ja Rantasta, ja minä Mustrantaa. 

Haasteet ovat kivoja, vaikkakin olen aika huono niihin osallistumaan. Nyt tänä vuonna osallistuin dekkarihaasteeseen Dekkarihaaste ympäri maailman.

Lämmin kiitos teille kaikille blogissani vierailleille. Käyntinne ja kommenttinne ovat merkinneet paljon. Tervetuloa vanhat ja uudet lukijat seuraamaan postauksiani jatkossakin! Ihanaa lukuvuotta 2026!

Milka Hakkarainen: Jos multaa kaivannet

 

Milka Hakkarainen: Jos multaa kaivannet. Myllylahti. 2025. Kansi: Riikka Kuivanen. 336 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Vielä viisi vuotta sitten Jani Peranto oli partioinut poliisina Tukholman katuja. Nyt hän toimii vartijana kotikylässään Skutskärissä. "Jani asui vanhassa kotitalossaan, kävi tunnollisesti töissä ja kulki samaa polkua, jota äiti ja isä ja edelliset sukupolvet olivat tallustaneet." Vartiointivuoroilla harvoin tapahtuu mitään, mutta nyt Jani havaitsee hautausmaalla tumman hahmon, joka kaivaa hautaa. Jani lähestyy hautaa, mutta hahmo pakenee paikalta. 

Kaivettu hauta, jossa on teksti Antti 1965-1971, on pieni ja vaatimaton. Kun Jani katsoo hautaa tarkemmin, hän huomaa, että pienellä vainajalla ei ole päätä. Pienestä vainajasta ei löydy tietoja seurakuntavirastosta, mutta sen Jani saa selville, että Suomiseura on maksanut haudan hoidon. Janin äiti seuran edellisenä puheenjohtajana varmasti tietää kuolleen pojan taustoista.

Rosa Riemunen pohtii identiteettiään. "Mikä hän oli? Suomalainen vai ruotsinsuomalainen?" Rosa tunnetaan kirjailijana, mutta valitettavasti edellisen kirjan julkaisusta oli kulunut jo kolme vuotta. "...hänestä oli tullut ruotsinsuomalaisten piirien virallinen B-luokan julkimo, joka kutsuttiin kissanristiäisiin, kun ketään oikeaa kirjailijaa ei saatu houkuteltua paikalle." Mutta olipa hän mitä tahansa, rahaa hän tarvitsee. Ja niin Rosa ottaa vastaan Uutissuomen työtarjouksen. Ensimmäinen työtehtävä vie Rosan Tukholmaan. Päätoimittaja Uolevi Metsäkangas kertoo työtehtävästä. "Karolinskan surullisenkuuluisat suomalaispääkallot pääsevät vihdoin kaipaamaansa kotimaan multaan, ja instituutilla järjestetään lehdistötilaisuus." 

Jani ryhtyy selvittämään pienen Antin kohtaloa ja joutuu kysymään itseltään: "Kuka sinä oikein olit?" Jani ottaa yhteyttä äitiinsä Anneli Perantoon ja äidin siskoon Valpuriin. Jotakin kummallista liittyy kuolleeseen poikaan. Asiat mutkistuvat, ja Jani pyytää Rosaa kaverikseen selvittämään tapausta. Paljon ennättää tapahtua, kunnes asiat selviävät. 

Hakkarainen on taitavasti yhdistänyt faktaa fiktioon. Suomesta sataviisikymmentä vuotta sitten ryöstetyt kallot päätyivät Ruotsiin. Karoliinisen instituutin tutkijaprofessori Gustaf Retzius halusi mittaamisilla todistaa, että lyhytkalloiset suomalaiset olivat alempaa rotua kuin vaikkapa ruotsalaiset. Nyt pääkallot matkaavat takaisin Suomeen. 

Rosan seuraan oli mukava palata. Hänen seurassaan on helppo viihtyä, hän on tarmokas nainen, joka ei pelkää uusia haasteita. Vaikka kirjassa on paljon käänteitä, juonen seuranta on helppoa. Rakenne on selkeä: juoni etenee kronologisesti ja luvut on nimetty joko Rosan tai Janin mukaan. Hakkaraisen teksti on sujuvaa ja kepeää, eikä huumoriakaan ole unohdettu. Hauskaa oli, että tässäkin kirjassa kuunnellaan paljon suomalaista musiikkia, mm. Kari Tapiota, Unto Monosta ja Juha Vainiota. 

Hakkaraisen esikoisteos Ei verta rantaa rakkaampaa (2021) valittiin ilmestymisvuotensa parhaaksi esikoisdekkariksi. Ruotsinsuomalaisuuteen pureutuva cozy crime -sarja jatkui vuonna 2022 teoksella Maa kauhein isien.

Outi Airola: Äiti Airolan parempi maailma

 

Outi Airola: Äiti Airolan parempi maailma. Into. 2025. Kansi: People's. 254 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Työttömyydestä, osattomuudesta, köyhyydestä ja syrjäytymisestä puhutaan paljon ja aika usein väärillä termeillä. Kukaan ihminen ei oikeasti päätä syrjäytyä tai ryhtyä osattomaksi. On toki ihmisiä, kovia luita, jotka haluavat elää erillään yhteiskunnasta. Heille kaikki kunnioitus, mutta he näyttelevät pikkiriikkistä osaa syrjässä olevien suuressa meressä. Suurin osa on ulkona tahtomattaan. Osattomaksi ei jäädä, osattomaksi jätetään. Elämän pelilaudalla on kaikenlaisia nappuloita, joita jaetaan vaihtelevien sääntöjen mukaan. Jos joku putoaa pelistä, hänet on pudotettu. Hän ei ole hypännyt pelistä vapaaehtoisesti."

Kun luet ylläolevan otteen, tiedät mistä tässä kirjassa puhutaan. On kysymys tärkeistä asioista ja on kysymys ihmisestä, joka on positiivisella elämänasenteellaan ja aktiivisella tarmollaan saanut paljon hyvää aikaiseksi. Hän on Outi Airola. 

Kirjan tapahtumapaikka on Kokkolan Ykspihlaja.  Ykspihlajan satama oli aikoinaan hyvin tärkeä paikka Kokkolalle. 1900-luvun alussa se oli Suomen suurin puutavaran vientisatama. Outi Airolan lapsuudenkoti sijaitsi Ykspihlajassa. Airola kuvaa kirjassa omaa elämäänsä: lapsuutta, nuoruutta, opiskeluaikoja, suhdetta omaan äitiin sekä hyvää avioliittoa Mikon kanssa. Työnväentalosta tuli Outille tärkeä turvapaikka lapsena. Siellä sai harrastaa, tavata ystäviä ja olla rauhassa. Outi Airola avaa lapsena kokemaansa seksuaalista hyväksikäyttöä. Kilttinä tyttönä hän halusi auttaa perhettään taloudellisesti ja ryhtyi seitsemänvuotiaana siivoamaan naapuruston perheessä. Mies teki pienelle tytölle väkivaltaa. Piti riisua vaatteet ja mennä saunaan. Tätä jatkui kahdeksan vuotta.

Outi Airola palasi takaisin Ykspihlajaan opiskeluvuosiensa jälkeen miehensä kanssa 1980-luvulla. Hyvä avioliitto päättyi aivan liian varhain vuonna 2021, jolloin vain 54-vuotias Mikko kuoli sydänkohtaukseen. 

Ykspihlajan myötä päärooliin kirjassa nousevat yhteiskunnalliset teemat ja yhteisöllisyys. Ykspihlajan asukasyhdistyksen puheenjohtajana Outi Airola on ollut monella tavalla kehittämässä Ykspihlajaa ja ennen kaikkea auttamassa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä. Outi Airolan aktiivinen toiminta Ykspihlajassa käynnistyi 2000-luvun alussa, kun  satama tuli sulkea WTC-iskujen jälkeen, eikä vanhoilla historiallisilla rakennuksilla ollut enää arvoa. Kaupungin suunnitelmiin kuului siirtää vanha historiallisesti arvokas pitsihuvila Ruteeni eli Otto Rodenin vanha satamakonttori tulevalle asuntomessualueelle. Asukkaat Outi Airolan johdolla päättivät, että upean rakennuksen paikka on edelleen Ykspihlajassa. Vaikuttaminen kannatti, Ruteeni sai jäädä Ykspihlajaan. Nykyisin Ruteeni toimii matkustajakoti Ykspihlajana. 

Airola puhuu lämmöllä työttömistä, yksinäisistä, mielenterveyskuntoutujista, kehitysvammaisista. Hän on ystävineen saanut paljon aikaiseksi ja auttanut monia osattomia, yhteiskunnan rattaista pois pudonneita. Ykspihlajan vanhalla koululla on laajamittaista työttömien toimintaa. Koulua on remontoitu laajasti työttömien remonttiryhmän toimesta. Koulussa toimii ruokala Saima ja iltakahvio. Ruokalassa jaetaan myös hävikkiruokaa. Airola toteaa viisaasti: "Olen huomannut, että ruuan ympärille kannattaa kehittää toimintaa. Ruoka yhdistää ihmisiä. Kaikki eivät pilki, kuuntele musiikkia tai käy lenkillä, mutta kaikki syövät."

Oli kiinnostavaa päästä seuraamaan Ykspihlajan kehitystä ja vanhojen talojen pelastamista. Kirja on hieno kuvaus yhteisöllisyyden voimasta ja yhden henkilön merkittävästä roolista yhteisöllisyyden rakentajana. Tämän viestin soisi menevän eteenpäin muillekin vapaaehtoistoimijoille ja poliitikoille. Kopin ottakoon tästä vaikkapa työministeri Matias Marttinen.  

Outi Airolalla on viisi lasta: näyttelijät Oona ja Anna Airola, toimittaja Laura Airola, sirkustaiteilija Sara Airola ja laulaja Aaro Airola eli Arppa.  

"Muistan nuoren miehen, joka lähetettiin meille työkokeiluun arvioitavaksi. Saimme vaivihkaisen toiveen kirjoittaa hänelle lausunnon, jossa arvioitaisiin, että hänestä ei ole työelämään. Siten hän voisi päästä eläkkeelle. Hänellä oli pientä fyysistä vajaakuntoisuutta ja masennusdiagnoosi. Koska hän pärjäsi hyvin, en kirjoittanut minkäänlaista eläkkeen puoltolausuntoa alle kolmekymppiselle miehelle. Ei hän itsekään sitä halunnut. Meiltä hän siirtyi parin vuoden päästä vapaille markkinoille töihin ja on samassa firmassa edelleen. Erinomainen työntekijä, kehuu pomo aina tavatessamme."

Marja-Leena Lempinen: Muistojen vartija

 

Marja-Leena Lempinen: Muistojen vartija. Icasos. 2025. Kansi: T. P. Kekäläinen. 256 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kuopiolainen kirjailija Pauliina lähentelee viittäkymmentä. Häneltä  on ilmestynyt kaksi kirjaa, joista viimeisen ilmestymisestä on jo kolme vuotta. Olisi korkea aika saada kolmas kirja markkinoille. Mutta aihe puuttuu! 

Pauliinan isä asuu yksin vanhassa sukutalossa pienellä paikkakunnalla Savossa. Perheen äiti on kuollut. Pauliina ja hänen kaksi sisarustaan huomaavat, että isällä alkaa olla muistisairauden oireita. "Hän oli taitava piilottelemaan huonoa muistiaan, keksi kiertoteitä peitelläkseen hölmöilyjään eikä helposti myöntänyt erehdyksiään." Sisarukset ovat yhtä mieltä siitä, että jonkinlaisiin toimenpiteisiin pitää ryhtyä. Niinpä Pauliina tekee rohkean ratkaisun, hän muuttaa isän talon läheisyydessä olevalle mökille. Siellä hän saisi kirjoitusrauhan ja lisäksi hän sovittaisi isästä huolehtimisen kirjoittamisen lomaan.

Pauliinalla on vakituinen seurustelusuhde kuntosaliyrittäjä Arin kanssa. Kestääkö etäsuhde, kun Pauliina muuttaa pois Kuopiosta, sitä pohtivat sekä Pauliina että Ari.

Pauliina tietää, että olisi korkea aika saada uusi kirja alulle, mutta kantavaa aihetta ei vaan tunnu löytyvän. Nyt muuttaessaan maalle kirjan aihe näyttäisi putkahtavan esiin kuin itsestään. Isän Tuovi-täti oli muuttanut miehensä Paavon kanssa 1930-luvulla Neuvostoliittoon "rakentamaan uutta, uljasta yhteiskuntaa, sellaista, jossa työläisilläkin olisi ihmisarvo." Pauliina pyytää isää kertomaan Tuovista. Käy ilmi, että isän perheessä Tuovista puhuminen oli ollut kiellettyä. Niin suuri häpeä oli ollut Tuovin ja Paavon lähtö. Isä paljastaa, että piirongin laatikossa on tallessa kaikki Tuovin lähettämät kirjeet. Kirjeet oli osoitettu Tuovin sisarelle Rauhalle, joka asui koko aikuiselämänsä Pauliinan perheessä.

Pauliina lukee kirjeet tarkkaan. Olot Neuvostoliitossa olivat ankarat, mutta yritteliäs pariskunta onnistui rakentamaan oman pikkuruisen mökin. Omasta rauhasta ei ennätetty kovinkaan kauaa nauttia. Kyyditsijät tulivat ja veivät Paavon. Vuosi oli 1938, pahimpia gulag-vuosia. 

On selvää, että isän vointi ei parane. Päinvastoin, Alzheimer etenee nopeasti. Pauliina ottaa vastuun isästään, muuttaa isänsä taloon ja majoittuu äitinsä huoneeseen. Mutta kirjoittaminen ei suju, Pauliina ei saa aikaiseksi kokonaisuutta Tuovin ja Paavon elämästä. Epäonnistuminen kirvelee. "Oli tuskallista myöntää, etteivät taitoni riittäneet, että olin kirjailijana edelleen keskeneräinen. Tuovin elämä ei päätyisi kirjaksi. Pitäisi löytää jotakin muuta."

Syksyn tultua monet asiat loksahtavat paikoilleen, ja Pauliina voi katsoa luottavaisena tulevaisuuteen. 

Kirjassa on hyvin pitkälti kyse tyttären ja isän suhteesta sekä vakavasta sairaudesta. Lempinen on kuvannut taitavasti isän sairastumista ja sitä, miten isän sairastuminen vaikuttaa läheisiin. Avuttomuus ja luopumisen tuska ovat tuttuja tunteita sairaita vanhempiaan hoitaneille. Todennäköisesti kirjailija itse on seurannut läheltä muistisairaan arkea, niin todelta kuvaukset isän sairastumisesta tuntuvat. Loppujen lopuksi isälle saadaan hoitopaikka omasta kunnasta. Miten isä ilahtuukaan, kun samassa huoneessa on tuttuja. Se selvästi virkistää isää. Tulee mieleen tämän päivän viranomaismääräykset, joiden mukaan kaikilla vanhuksilla on oikeus omaan huoneeseen, omaan  yksityisyyteen. Oma yksityisyys on varmasti paperilla hieno asia, mutta valitettavasti monelle vanhukselle yksityisyys on vain yksinäisyyttä.   

Kiinnostavana sivujuonena on Tuovin ja Paavon lähtö Neuvostoliittoon. Neuvosto-Karjalan gulag-ajoista on olemassa runsaasti kirjallisuutta. Lempinen on saanut tapahtumiin tuoreen, omanlaisensa näkökulman. Kirjailija liittää Tuovin tapauksen luontevasti Pauliinan luovaan kriisiin.

Kirjan rakenne on selkeä, tarina etenee kronologisesti runsaan vuoden ajalta. Lempisen teksti on mukavaa luettavaa, hän kirjoittaa kevyesti, arkisesti ja helposti. Henkilöhahmot ovat eläviä ja todentuntuisia. Pauliinan isä on ihastuttava ihminen, joka haluaa kaikille hyvää ja kärsii, kun kokee olevansa taakkana muille. 

Hienoa, kun kuopiolainen pienkustantamo Icasos julkaisee paikallisten kirjailijoiden teoksia. T. P. Kekäläinen on jälleen onnistunut erinomaisesti kannen suunnittelussa. Suositukseni tälle kirjalle. 

Phillipa Ashley: Joulua pakoon

 

Phillipa Ashley: Joulua pakoon. Bazar. 2025. Englanninkielinen alkuteos Escape for Christmas. Suomentanut Pirjo Lintuniemi. 395 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Phillipa Ashley on kansainvälisesti suosittu kirjailija, jolta on ilmestynyt lähes kolmekymmentä kirjaa. Joulua pakoon on toinen häneltä suomennettu teos. 

Sophie Cranford oli aiemmin ollut todellinen jouluihminen. Hän oli rakastanut yli kaiken glögiä, joulukoristeita ja jouluvaloja. Ja olipa hänellä ollut oma joulukoristekauppakin. Sophien kissojen nimet olivat hyvin jouluisia: Jingle ja Bell. Mutta se oli silloin ennen, silloin kun Sophie oli vielä kihloissa Benin kanssa. Seurustelu sai äkkilopun, kun Sophie tapasi Benin muhinoimassa hänen parhaan ystävänsä Pamin kanssa.  

Nyt Sophie rakentaa uutta tulevaisuutta. Hän teki rohkean päätöksen ja osti majatalon nimeltä Sunnyside. Majatalon sijainti Englannin järviseudulla on ihanteellinen. Maisemat ovat kauniit, ja ympäristö tarjoaa mahdollisuuksia monenlaisiin ulkoharrastuksiin. Sophie haluaa majatalonsa täyttyvän jouluksi. Tällaisella tekstillä hän etsii  asiakkaita. "Kaipaatko vapaata joulunajasta? Kauhistuttaako jo pelkkä ajatuskin piparkakuista tai Ihmeellinen on elämä -elokuvan jokavuotisesta uusinnasta? Haluatko päästä kauas kaikkialla vaanivasta kimalteesta ja jättimäisten lumiukkojen alati väijyvistä silmistä? Sinulla kävi tuuri!" Eikä mene kauaakaan, kun varauskirja on täynnä. 

Sophie on kiireissään valmistelujen kanssa, kun hän tapaa Brody McKennan, paikallisen eläinlääkärin, joka asuu Harald-koiransa kanssa perheensä maatilalla lähellä Sunnysideä. Käy ilmi, että Brody on aina valmis auttamaan olipa Sophien tarve pieni tai suuri. Sophie huomaa luottavansa Brodyyn. Brody on kaiken lisäksi melko kiinnostava, mutta mitään suhdetta Sophie ei tässä vaiheessa halua rueta rakentamaan. 

Sophie haluaa tarjota vieraille ohjelmallisen ei-jouluisen  täysihoitopaketin: flamencotanssia aattona ja paellaa joulupäivänä. Sophie varmistaa vielä, että flamencoryhmä on tulossa, tilaa ylimääräisen halkokuorman ja suunnittelee tervetuliaislahjat vierashuoneisiin. Nyt voi pako joulusta alkaa! 

Kaikki on kunnossa, vieraat ovat saapuneet. Sophie soittaa vielä flamencoryhmälle varmistaaksen heidän tulonsa. Ryhmä on kyllä tulossa, mutta suunnitelmat sekoittaa lumisade, joka sakenee sakenemistaan. Sophielle tällainen on uutta, mutta sankka lumisade saattaa todellakin aiheuttaa todellisia ongelmia. Eikä lumisateen aiheuttamat ongelmat jää vain flamencoryhmään. Sophie vieraineen joutuu todelliseen hätätilanteeseen. Onneksi vieraista on auttajiksi, samoin Brody on neuvokas ja osaa toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Niin paljon on pelissä, mutta kaikki päättyy onnekkaasti. Vieraat voivat vain todeta, että joulu todellakin oli erilainen, vaikkakaan ei ihan sellainen, mitä he olivat ajatelleet.

Joulua pakoon on ihastuttava joulukirja. Kirjan tapahtumissa on lämpöä, ystävyyttä ja rakkautta, kuten joulukirjoissa kuuluukin ollakin. Sophiesta ja Brodysta ei voi olla pitämättä. Myös kaikilla majatalovierailla on oma tarinansa.

Englannin järviseudun miljöö on kauniisti ja kutsuvasti kuvattu. Myös kirjan talvinen kansi houkuttelee lukijoita tarttumaan kirjaan ja matkaamaan Sunnysideen viettämään yllätyksiä täynnä olevaa joulua. 

Suositukseni tälle ihastuttavalle joulukirjalle. Ashley on taitava kirjoittaja. Toivottavasti Bazar jatkaa Ashleyn kirjojen suomentamista. 

Elli Salo: Keräilijät

 

Elli Salo: Keräilijät. Otava. 2025. Kannen suunnittelu Piia Aho. 206 sivua.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kainuun rajaseudulle Läätteen leirintäalueelle. Arkeologi Heini on tutkinut joukkohautoja Imatran Mellonniemessä ja tulee nyt Läätteeseen kartoittamaan Kainuun tuntemattomia joukkohautoja. Historiankirjoituksen mukaan sinne on haudattu useita tuhansia tuntemattomia vainajia. Onnekseen Heini on saanut rahoitusta tutkimukseen Orpo perintö -hankkeelta. Heini majoittuu vaatimattomaan, ajastaan jälkeen jääneeseen mökkiin leirintäalueella. 

Leirintäalueen yhteydessä on petokuvaukseen erikoistunut matkailuyritys, jota pyörittää 55-vuotias perheetön Ani. Ani oli ollut vuosia sitten arvostettu ja palkittu luontokuvaaja. Nyttemmin hän asuu Kemppaiskaisan talossa uskollisen seuralaisensa Ystävän kanssa. Ystävä on rajavartiosta eläkkeelle jäänyt saksanpaimenkoira. "Koira oli tottunut hoitamaan omat hommansa, kantamaan vastuun, säilyttämään luottamuksen, pitämään mielipiteensä ominaan." Anista ei oikein saa selvää, millainen hän on. Hän on hiljainen, erakoitunut, hieman tympeänoloinen, viinaan menevä, arvoituksellinen. Ani tuntee lähialueet ja on lupautunut toimimaan Heinin maasto-oppaana.

Vanhassa asuntovaunussa leirintäalueella asuu Ljudmila, "tai täällä kaikki sanovat Lutmiila." Ljudmila oli löytänyt suomalaisen miehen Kostamuksen rakennustyömaalta ja  oli sitä myötä muuttanut Suomeen. Miehen kuoltua hän oli muuttanut asuntovaunuun. Ljudmila oli työskennellyt Kostamuksen kirjastossa. Nytkin hänellä on vaunussaan pieni valikoima kirjoja, lähinnä gulag-kirjoja. Isoa kirjastoa hän hoitaa vartioaseman kirjastohuoneessa. 

Nykyisin Ljudmila elää marjojen keruulla. Hän on asiantuntija marjojen, sienten ja kasvien tunnistamisessa. Käy ilmi, että Ljudmila oli tehnyt töitä thaimaalaisten marjanpoimijoiden kanssa ja oli ryhtynyt selvittämään marjanpoimijoiden sekavia oloja, mutta kukaan ei tuntunut kaipaavan hänen apuaan. Näistä episodeista olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin. 

Heini oli tehnyt perusteellista valmistelutyötä maastotöitä varten. "Olin tehnyt Exceliin päiväkohtaiset suunnitelmat koko heinäkuuta varten, laskenut ajokilometrit ja patikointimatkat." Tavoitteena on tutkia kaksi kohdetta päivässä, ts. "määrittää hautapaikkojen tarkat sijainnit, selvittää niiden laajuus, tehdä kenttädokumentointia ja kerätä maanäytteitä". Pian Heini huomaa, että päiväkohtaisiin tavoitteisiin ei ole mahdollista päästä. Maastossa rämpiminen on vaivalloista ja aikaavievää, mutta suurempaa huolta aiheuttavat helle ja hyttyset. Hyttysiä on joka paikassa, ja ne menevät joka paikkaan, paljaalle iholle, sormille, kämmenien sisäpuolelle, leuan alle ja jopa suuhun.

Kirjan alkuasetelma on mainio: kolme eri tavalla kiinnostavaa naista ja saksanpaimenkoira syrjäisellä leirintäalueella Kainuussa. Alkuasetelmien jälkeen mielenkiintoni hiipuu, koska kirjassa tapahtuu vain vähän. Kaivauksissa ei löydetä muuta kuin Leijona-pullojen korkkeja, Heini suree kuollutta veljeään ja Ani nauttii Leijona-viinasta. Ljudmila tuo eloa ja huumoria värikkäällä kielenkäytöllään.  "Tunnen niin syvää mielihyvää, kun katselen kirjahyllyjä, että minua alkaa aina kakattaa." 

Erilaisten aineistojen käyttö lisää kirjan monikerroksisuutta.  Lehtiartikkelit, kirjeet, otteet kirjoista ja vuoropuhelut istuvat kirjan sisältöön hyvin ja lisäävät näin tapahtumien aitoutta, mutta esimerkiksi pitkän vuoropuhelun merkitys ei auennut minulle.  

Ehdotonta plussaa kirjassa on Salon sujuva ja kantava teksti. Luontokuvaukset ovat kauniita ja vaikuttavia. "Kaukaisen metsän sininen, se on kaunein väri maailmassa", Ljudmila sanoi. "Kuusten sini, suuret järvet, niiden sini, kissankellojen sini, harmaiden mökkien sini." Ihastuttavin kirjan päähenkilöistä on Ystävä-koira. 

Keräilijät oli yksi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaista. 

Anna-Mari Kaskisen runoteos on arvottu

 

Anna-Mari Kaskisen runoteos Hyvin säilynyt on nyt arvottu. Arvonnassa oli mukana 23 osallistujaa. 

Onnettarena toimi tyttäreni 4-vuotias poika.

Ja voitto menee:

Onnea Rita! Laitan sinulle sähköpostia. Kiitos kaikille osallistujille. 

Hyvää joulun odotusta! 

Tietokirjallisuuden Finlandian voittaja Paavo Teittinen: Pitkä vuoro

 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro: Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus. 2025. Lukija Juhani Rajalin. Kesto 13T 57M. Storytel.

Otin kuunneltavaksi Tietokirjallisuuden Finlandia-palkitun Paavo Teittisen teoksen Pitkä vuoro ihan pelkästään nimen perusteella. Onko mahdollista, että orjuutta ja ihmiskauppaa on nyky-Suomessa? Kyllä on, osoittaa Teittinen. Modernissa orjuudessa ei ole kyse konkreettisista kahleista, mutta raskaista kahleista kuitenkin. Hyväksikäyttöön liittyvät kahleet ovat useimmiten taloudellisia ja sosiaalisia. Teittinen määrittelee modernin orjuuden näin: 

”Tässä kirjassa moderni orjuus viittaa ilmiöön, joka kattaa erilaista hyväksikäyttöä lievemmästä vakavampaan, mutta jolle ovat ominaista tietyt piirteet. Työnantaja käyttää hyväkseen työntekijänsä, usein ulkomaalaisen, haavoittuvaa asemaa alistaakseen tämän selvästi laittomiin työoloihin, jotta hyötyisi itse taloudellisesti. Siteet työhön ovat pahimmillaan niin vahvoja, että työntekijän on erittäin vaikeaa tai käytännössä mahdotonta lopettaa työnteko.”

Kun paremmasta elämästä haaveileva ulkomaalainen työntekijä saapuu Suomeen, hän huomaa pian, että hänen on pakko pysyä työnantajansa palveluksessa. Mitä muutakaan hän voisi tehdä, kun hän on joutunut kotimaassaan ottamaan velkaa maksaakseen korkean kynnysrahan - noin 10 000 - 15 000 euroa - päästäkseen aloittamaan uuden elämän Suomessa. Vaikka tekee kaksitoistatuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa ja asuu ala-arvoisessa asunnossa, rahaa ei ole. Kaikesta - ruoasta ja asunnosta - tulee koko ajan lisää velkaa. Ei ole mahdollista vaihtaa työpaikkaa, kun työnantaja on ottanut passin ja tilinkäyttöoikeuden. Kotimaahan ei voi palata, kun ei ole rahaa.

Me suomalaiset kummastelemme, miksi ulkomaalaiset eivät opettele suomen kieltä. Millä ajalla he sen tekisivät?

Teittinen käsittelee pakkotyötä niillä aloilla, joilla sitä kohdataan useimmiten. Kuopiolainen nepalilaisravintola, jossa minäkin olen nauttinut herkullisia lounaita, oli Teittisen ensimmäinen tutkimuskohde. Lonkerot levisivät hyvin moneen suomalaiseen nepalilaisravintolaan. Teittinen jatkoi tutkimuksia. Pakkotyötä teetettiin todistettavasti joissakin yrityksissä telakka-alalla, kasvihuoneissa, maatiloilla, hotelleissa, kouluissa ja päiväkodeissa sekä marjatiloilla. Marjanpoimijat lienee tästä ryhmästä ainoa ala, josta media on laajasti kirjoittanut. Marjanpoimijat poikkeavat muista hyväksikäytetyistä, koska he ovat Suomessa vain muutaman viikon.

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon näitä modernin orjuuden uhreja on Suomessa suhteutettuna kokonaismaahanmuuttoon. Satoja? Tuhansia? Miksi ay-liike ei puutu hyväksikäyttöön?

Rikosuhripäivystyksen Pia Marttila kommentoi:"..hyväksikäyttöön ei puututtu, koska siitä ei ollut haittaa meille suomalaisille. Päinvastoin, saimme halvempaa ruokaa, halvempia palveluja ja paremman elintason.” Ei voida sanoa, etteivät viranomaiset reagoisi millään tavoin ihmiskauppaan ja pakkotyöhön. Kyllä jotakin tapahtuu, mutta toimenpiteet ja lakipykälät laahaavat jälkijunassa. Teittinen osoittaa, että useat ihmiskaupasta tehdyt rikosilmoitukset ovat vanhentuneet, koska niitä ei ole tutkittu vuosikausiin.

Kuunnellessani kirjaa jouduin pitämään poikkeuksellisen usein taukoja. Kirja oli rankkaa luettavaa. Näinkö suomalainen yhteiskunta hiljaisesti hyväksyy ulkomailta toiveikkaina saapuvien työntekijöiden riiston ja hyväksikäytön? Kirjan luettuani pystyin vastaamaan kysymykseen: kyllä. Suomessa modernin orjuuden harjoittaminen on mahdollista ja myös hyvin helppoa. Jotakin pitäisi tehdä, mutta mitä? Tätä pohtii ansiokkaasti Osmo Soininvaara Soininvaara.fi -blogissaan.

Teittisen kirja on tärkeä, silmiä avaava tietokirja. Suosittelen kaikille.

Jari Olavi Hiltunen: Nukkuva kreivitär

 

Jari Olavi Hiltunen: Nukkuva kreivitär. Maagisrealistinen kertomus Sofia Andrejevna Tolstajan elämästä Venäjän keisarikunnassa. Warelia. 2025. Päällys Markku Yli-Erkkilä. 621 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

Jari Hiltusen kaksi viimeistä laajaa teosta valottavat molemmat venäläistä kirjallisuutta naisnäkökulmasta. Ensimmäinen näistä Ahmatova käsitteli nimensä mukaisesti runoilija Anna Ahmatovan (1889-1966) elämää. Tapahtumat sijoittuivat Neuvostoliiton alkuaikoihin. Nyt lokakuussa 2025 ilmestyneen teoksen Nukkuva kreivitär päähenkilö on Sofia Andrejevna Tolstaja (1844-1919), suuren kirjailijan Leo Tolstoin (1828-1910) vaimo.

On kiinnostavaa, että Hiltusen valinta päähenkilöksi ei ollut itse Leo Tolstoi. Ehkä se, että vaimoa ei juuri tunneta ainakaan Suomessa, vaikutti Hiltusen valintaan. Mitä pitemmälle pääsen kirjassa, sitä vakuuttuneempi olen, että valinta oli oikea. On tosin luonnollisesti selvää, että lukija tutustuu tapahtumien myötä myös Leo Tolstoihin, ennen kaikkea hänen rooliinsa aviomiehenä ja Jasnaja Poljanan isäntänä.

Sofia ja Leo avioituivat vuonna 1862 Sofian ollessa 18-vuotias ja Leon ollessa 34-vuotias. Avioliitto kesti 48 vuotta. Perheeseen syntyi 13 lasta, joista viisi kuoli jo lapsina. Sofia ja Leo asuivat suurimman osan avioliittovuosistaan Jasnaja Poljanassa, Leon lapsuudenkodissa. Jasnana Poljana oli Leolle hyvin merkityksellinen paikka. Hän koki tärkeäksi auttaa köyhää, oppimatonta väestöä ja perustikin koulun paikallisen väestön lapsille. Koulu ja opetus saivat kuitenkin nuivan vastaanoton.

Sofia Andrejevna Tolstaja oli viisas ja vahva nainen. Hänellä oli monta roolia. Hän oli aviovaimo, kreivitär, 13 lapsen äiti, kirjailijamiehensä tuki ja turva sekä Jasnaja Poljanan emäntä. Lisäksi hän oli perheenpää, joka piti kodin ja talouden langat käsissään. Tämän kaiken hän hoiti taidokkaasti. 

Jasnaja Poljana tarjosi Tolstoille erinomaisen ympäristön kirjoittamiseen. Tässä talossa on syntynyt kaksi maailmankirjallisuuden suurta teosta: Sota ja rauha sekä Anna Karenina. Sofialla oli merkittävä rooli miehensä kirjoitusprosessissa. Aviomies kirjoitti päivisin, joskus jopa monta päivää perätysten, ja vaimo luki tekstit seuraavana päivänä ja teki tarvittavat korjaukset. Yhteistyö tältä osin sujui hyvin. 

Jo heti kirjan alkusivuilta alkaen lukija huomaa, että Hiltunen on tehnyt erinomaista taustatyötä perehtyessään aikakauteen, henkilöihin ja yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Hiltunen yhdistää taitavasti faktaa, fiktiota ja maagista realismia. Nukkuvassa kreivittäressä maagista realismia on käytetty Ahmatovaa runsaammin. Sofia matkaa maagisen realismin turvin Leon kanssa moniin eri paikkoihin, esimerkiksi taistelupaikoille Sevastopoliin, jossa Leo taisteli venäläisten riveissä. Unikuvissa Sofia lennähtää milloin minnekin, paikkoihin, joista hän muuten voi vain haaveilla. 

Sofia Tolstaja tuki miestään monin tavoin, mutta kun Tolstoi vanhemmiten kiinnostui uskonnollisesta mystiikasta ja intoutui vastustamaan hallitusta, se oli Sofialle liikaa. Avioliitto sai ikävän lopun. Kansan mielestä Leo Tolstoi oli suuri kirjailija jo eläessään. "Tuhannet ihmiset eri puolilla Venäjää olivat valvoneet kanssamme ja odottaneet suurta uutista. Kaikenmoista tapahtui pelkästään siksi, että Suuri Kirjailija lähti tästä ajasta. Päät paljastuivat, kyyneleet virtasivat. Sanomalehdissä oli surukehyksiä. Teatterinäytäntöjä ja yliopistoluentoja peruutettiin."

Yli 600-sivuinen teos piti otteessaan. Kirjaa leimaavat runsaat dialogit, jotka vievät juonta sujuvasti eteenpäin. Myös maagisella realismilla on iso merkitys tapahtumien kulussa. Arvostin Sofia Andrejevna Tolstajan omistautumista perheelleen ja ennen kaikkea miehensä kirjailijauralle. Sofian panos kahden maailmankirjallisuuden huipputeoksen synnylle oli merkittävä. 

Anna Karenina on aina ollut yksi suosikkikirjoistani. Ehkäpä kirjan innoittamana luen sen vielä kolmannen kerran. 

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

 

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken. Gummerus. 2025. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 348 sivua.

Seitsemänkymppinen Lasse palaa ajatuksissaan 1990-luvulle, jolloin hän oli viisikymppinen sinkkumies. Hän oli yliopistokoulutettu ja yliopistossa dosenttina työskennellyt, sittemmin aktikvariaattikauppias. 

Eräs tammikuinen iltapäivä tuo Lassen elämään suuren ja merkittävän muutoksen. Lassen antikvariaattiin astelee Marja, opiskeluaikojen heila. Vaihdetaan normaalit kuulumiset. Marja pyytää Lassea suosittelemaan hänelle kirjaa, mutta vain yhtä kirjaa. Valitseminen Lasselta käy nopeasti. Hän valitsee Ford Madox Fordin unohdetun klassikkoteoksen Kelpo sotilas (Good Soldier 1915). Kirjaan palataan ja kommentoidaan pitkin tarinaa.  

Lasse ja Marja päätyvät Lassen kotiin Vuorimiehenkadulle. Lasse noteeraa Marjan kalliit tyylikkäät vaatteet, timanttisormukset, timanttikorvakorut, kultaiset korut ranteissa. Selvästi Marja elää varakasta elämää. Lassen arvelut osuvat oikeaan. Aviomies oli "vuorannut vaimonsa kullalla." Marja on avioliitossa Nokian johtoryhmään kuuluvan aina kiireisen Jounin kanssa. Avioliitosta on kaksi lasta. Viimeisen päälle upea asunto sijaitsee Espoon Haukilahdella. 

Melko pian käy ilmi, että Marjan avioliitto ei enää toimi, eikä Lassekaan ole saanut suurempaa tyydytystä yhden illan tai muutaman viikon suhteistaan. Mutta Lasse todistaa itselleen: "Oli tietenkin paljon sellaista, mitä minulta puuttui. Perhe esimerkiksi. Avioliitto. Ihminen, joka olisi ollut vierelläni aina. Mutta olin tosissani, tiedän muistavani oikein: en kaivannut". 

Ensimmäinen tapaaminen Lassen kodissa johti suudelmiin. "Suudelmani Marjan kanssa olivat pitkiä ja viipyileviä, kuin yhteisiä tutkimusmatkoja, ja tämä suudelma Vuorimiehenkadun olohuoneen talvihämärässä Beethovenin Cavatinan jälkeen oli keski-ikäisistä suudelmistamme ensimmäinen, jälkimmäisen ja merkityksellisemmän suhteemme alku." 

Tästä suhde alkaa. Miten helppoa onkaan sellaisten ihmisten, jotka janoavat toista ihmistä, solahtaa toisen syliin, syleilyyn, läheisyyteen ja toisen kosketukseen. Tämä on Lasselle uutta. Uutta se on Marjallekin tässä vaiheessa, kun avioliitto ei enää toimi. Lasse ja Marja eivät saa kyllikseen toisistaan. He tapaavat useimmiten Lassen asunnolla. Marjan ja Jounin ylellinen Haukilahden kivilinna tuntuu Lassesta vieraalta. Sekä Lassella että Marjalla on omat tarpeensa, joiden ei tarvitse olla samansuuntaisia. He ovat aikuisia ihmisiä eivätkä he kuvittelekaan elävänsä loppuelämää toisen kanssa. Eletään tätä hetkeä. Yksi onnellinen rakkaudentäyteinen päivä riittää.

Kirja on hyvin intiimi. Kaikkein tärkeintä on rakastelu, läheisyys ja toisen koskettelu. Lisäksi kysymys on muistoista, muistojen merkityksestä ja pohdintaa siitä, millainen paino aikoinaan tehdyillä valinnoilla on nykyiseen elämään. Toki kirjallisuudesta keskustellaan. Musiikissa heillä on eri maku, Lasse pitäytyy klassisessa musiikissa, kun taas Marja on Abba-fani.  

Kirjan alkusivuilta lähtien lukija voi arvata, että suhde ei kestä. Näin käykin. Kirjan luettuani ja tutustuttuani Lasseen ymmärrän hänen valintojaan. Naisena minun on helppo ymmärtää Marjan valintoja. Kirjan nimi on osuva. Lasse lupaa itselleen, että huomenna hän avautuu Marjalle ja kertoo kaiken. Pitääkö Lassen lupaus, se jää lukijan päätettäväksi.

Kirjan ajankuva on elävää ja uskottavaa. Vuosituhannen vaihde herää eloon. Vaikka ajan tapahtumia eikä ilmiöitä alleviivata, ne ovat siellä taustalla ja vaikuttavat suuresti kirjan tapahtumiin. Kaksoistornit romahtavat. Suomi elää nousukautta. Rytsölän veljesten Lamborghinit herättävät ihastusta ja kateutta. Nokian nousu maailmanlaajuiseksi suuryritykseksi nostattaa suomalaisten itsetuntoa, vaikkakaan Lassessa nousukausi ei aiheuta ihastelun tunteita. "Kyse ei ollut pelkästään Marjasta ja hänen rahoistaan, nousukausi näkyi kaikkialla kaupungissa niin räikeästi, että se herätti halun tapella vastaan.”

Juha Itkonen kuuluu eittämättä suomalaisten mieskirjailijoiden parhaimmistoon. Sen osoitti myös tämä kirja. Vahva suositukseni tälle oivaltavalle teokselle. 

Oletko jo osallistunut Anna-Mari Kaskisen Hyvin säilynyt -runoteoksen arvontaan? Vielä ennätät, arvonta päättyy 12.12.2025. Tästä pääset arvontaan.

Arvonnassa Anna-Mari Kaskisen runokirja Hyvin säilynyt

Hei kaikki. Joulun odottaminen ilahduttaa. Joulua odotellessa on ihana tarjota jollekulle onnekkaalle kauniita lukuhetkiä. Arvonnassa oleva kirja on tämän vuoden syyskuussa ilmestynyt Anna-Mari Kaskisen runoteos Hyvin säilynyt. Aarteita vanhuuden varalle (Kirjapaja). 

Runokirjan teemana on ikääntyminen. Ikääntyminen merkitsee väistämättä luopumista. Kun on luovuttava jostakin, jotakin kuitenkin säilyy. Takakannessa kysytään: Minkä toivomme pysyvän ja haluamme jakaa tuleville polville?

Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tätä postausta. Laitathan mukaan sähköpostiosoitteesi, jotta voin infota mahdollisesta voitosta. Kiva, jos olet lukijana (oikealla "lukijat") tai seuraajani Blogit.fi:ssa.

Arvonta-aika päättyy perjantaina 12.12.2025 klo 18. Kirja ennättää mainiosti vaikkapa joululahjaksi. Ilmoitan voittajalle sähköpostitse. Jos voittaja ei reagoi sähköpostiin kolmen päivän kuluessa, arvon uuden voittajan. Postitus vain Suomeen.

Tässä eräs kirjan runoista:

Aarre

Sinulla on lahja, jota toinen ei voi jakaa.
Kannat sitä mukanasi vuosienkin takaa.
Se on sinun elämäsi, varhainenkin vaihe.
Se on sinun aarteesi ja kertomuksen aihe.

Sinä olet päiväkirja täynnä tarinoita.
Säveltäsi kukaan toinen kauniimmin ei soita.
Ilot sekä surut koit. Nyt laula niistä laulu.
Ota käyttöön kaikki värit. Maalaa koko taulu.

Kukaan toinen elänyt ei ole niin kuin sinä
vuosinasi valoisina sekä synkimpinä.
Rakkaistasi kerro, laula ilosta ja työstä.
Kerro kuinka aamuun astuit pimeästä yöstä.

Mukavaa alkanutta joulukuuta! Hyvää itsenäisyyspäivää! 

Onnea arvontaan!

Virpi Hämeen-Anttila: Kultaiset vuodet

 

Virpi Hämeen-Anttila: Kultaiset vuodet. Synnyinmaa, osa 3. Otava. 2025. Kannen suunnittelu Piia Aho. 301 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Synnyinmaa-sarja on edennyt kolmanteen osaan. Nyt eletään vuotta 1877. Siitä lähtien, kun kuusitoistavuotias Erik Roslund köyhänä maalaispoikana tuli Helsingforssiin, on tapahtunut paljon. Vuodet ovat kohdelleet Erikiä hyvin, nyttemmin hän on varakas mies ja hänellä on ihana perhe. Mariannella ja Erikillä on neljä lasta: Magnus, Henrik, Amanda ja Anna. Erik tuntee, että perhe on tullut hänelle entistä rakkaammaksi sen jälkeen, kun he olivat menettäneet pikku Allanin. 

Erikin omistamat kaksi vapriikkia, tiili- ja keramiikkivapriikki sekä rautaruukki, pitävät hänet kiireisenä. Mutta Allanin kuolema vaikutti siihen, että Erik pyrkii välttämään pitkiä työpäiviä saadakseen viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Erik on rakennuttanut kesähuvilan Porvooseen. Kun perhe siirtyy viettämään kesäkuukausia huvilalle, Erik siirtää työnsä Porvooseen lähelle vapriikkejaan. Onneksi Helsingforssista Porvooseen on helppo matkustaa. Junaliikenne Porvooseen oli alkanut vuonna 1875, ja toki edelleen Porvooseen pääsee höyrylaivalla.

Vaikka Erik ei olekaan vielä mikään vanhus, hän miettii jo jatkajaa itselleen. Kolmetoistavuotiaassa Henrikissä näyttäisi olevan ainesta siihen tehtävään. Yhden vaatimuksen Erik asettaa Henrikille: hänen tulee oppia suomen kieli. "Se (suomi) oli ollut nuorena Erikin äidinkieli eikä hän halunnut, että Henrik alkaisi pitää sitä alempiarvoisena kuin ruotsin kieltä. On lisäksi tärkeää, ettei kieli erottaisi tulevaisuudessa Henrikiä niistä, jotka tekivät hänelle töitä."

Briitta Mickelsson hoitaa miehensä Jussin kanssa Iso-Osolan tilaa Päivät-Hämeessä. Perheeseen kuuluu kolme lasta: Johan Mikael, Antti ja Elias. Lisäksi heillä on kaksi adoptiolasta. Yllättäen eräs salaperäinen mies, joka sanoo nimekseen Schimmerling, nähdään usein vieraana Iso-Osolassa. Häntä ei ole sinne kutsuttu, mutta hän sanoo tulleensa neuvottelemaan metsäkaupoista. Kun kauppoja ei synny Briitan ja Jussin kanssa, Schimmerling uhkailee palstojen rajojen tarkastamisella. 

Iso-Osolan tila on usein Erikin mielessä. Niin paljon muistoja liittyy Briittaan ja Johan Mikaeliin. Kun Erik saa kuulla Schimmerlingin toimista, hän paneutuu perusteellisesti selvittämään miehen taustoja ja hänen tavoitteitaan. 

Hämeen-Anttila kuvaa 1800-luvun sääty-yhteiskuntaa elävästi ja uskottavasti. Sekä maalla että kaupungissa arkeen kuuluu sairasteluja, kuolemiakin, nuorten ihastumisia, mutta ennen kaikkea kovaa työntekoa niin Iso-Osolan tilalla kuin Erikin vapriikeissakin. Välillä otetaan rennosti ja juhlitaan, kuten vaikkapa juhannuksena.

"Iso-Osolan tilalla oli katovuosien jälkeen juhlittu juhannusta erityisen iloisin mielin. Kaikille piioille ja rengeille, torppareille ja mäkitupalaisille tarjottiin runsas ateria, omasta ja lähimmistä pitäjistä tuotettiin paikalle viuluniekkoja ja haitarinsoittaja, piha lakaistiin ja koristeltiin koivunoksilla ja siellä ja viereisellä nurmikolla tanssittiin polkkaa ja masurkkaa ja sitä mitä kukin osasi ja kehtasi tanssia."

Helsinki herää eloon. Paikoilla on nimensä, kaduilla on merkityksensä. Pieteetillä kuvattu ajankuva, kiinnostavat henkilöhahmot, elävä miljöö sekä sujuva teksti takaavat sen, että kirjasta tulee jälleen viihdyttävä ja mukanaan vievä lukukokemus. Jälkisanoissa Hämeen-Anttila kuvaa 1800-luvun lopun tilannetta, jolloin nuorienkin piti lukea runoja alkukielillä: ranskaksi tai englanniksi, koska ruotsin- tai suomenkielisiä käännöksiä ei ollut olemassa.

Mielenkiinnolla odotan sarjan jatko-osaa. 

Mikko Laaksonen: Rauma. Arkkitehtuuriopas - architectural guide

                                                            

 Mikko Laaksonen: Rauma: arkkitehtuuriopas - architectural guide. Atlasart. 2025. 224 sivua. 

Arvostelukappale kirjailijalta

Olin kuuntelemassa Rauman Franciscus-talolla Mikko Laaksosta, kun hän kertoi tuoreesta Rauman arkkitehtuurioppaastaan. Yleisö kuunteli kiinnostuneena Laaksosen esitystä. Kommentteja, kysymyksiä ja muisteluja tuli runsaasti, olivathan esitellyt paikat monille raumalaisille tuttuja jo vuosikymmenten takaa. 

Meille tullista tulleille samoin kuin turisteille ja arkkitehtuurista kiinnostuneille kirja on melkoinen aarreaitta, mutta varmasti myös perusraumalaiset saavat uutta tietoa kotikaupungistaan.  Esipuheessaan kirjailija toteaa: "Kirjan olen ajatellut olevan hyödyksi ja iloksi sekä raumalaisille että Raumalla vieraileville." 

Rauman historiasta ja erityisesti Vanhasta Raumasta on tehty monia kirjoja, mutta tämä kirja antaa varmasti uuden ja tuoreen näkökulman raumalaiseen arkkitehtuuriin. Laaksonen on tehnyt perusteellista työtä kartoittaessaan Rauman alueita. Vanhan Rauman ja keskusta-alueen lisäksi Laaksonen sisällyttää kirjaan eteläisiä ja pohjoisia esikaupunkeja sekä meri- ja maaseutualuita.

Kuvaus Vanhan Rauman arkkitehtuurista on kiinnostava ja laaja. Tämän Unescon maailmanperintökohteen historia ulottuu 1440-luvulle, kun Raumalle myönnettiin kaupunkioikeudet vuonna 1442. Kirjassa valaistaan rakennekuvin 1700- ja 1800-luvun puutalojen rakennustapoja. Hyvin monet näistä rakennuksista rakennettiin uudelleen vuosien 1880 ja 1910 välillä. Ennen toista maailmansotaa oli hiljaista, vain muutamia uusia taloja syntyi. Sota-aika merkitsi taantumista Vanhalle Raumalle. Jotta Vanha Rauma saatiin kasvuun, tarvittiin uusi asemakaava ja linjausta koskien rakennusten korjaussuunnitelmia. Vanhasta Raumasta tuli Unescon maailmanperintökohde vuonna 1991.

Marela, Marelan sali ja piharakennuksia

Kirjassa esitellään sanoin ja monin kuvin Vanhan Rauman historiallisia ja arkkitehtoorisesti arvokkaita julkisia rakennuksia, kuten raatihuonetta, kirkkoa, Kirstiä, Marelaa, Pinnalaa ja Tammelaa. Asuintaloista mainitaan osoite sekä talon nimi. Minulle asuintalojen nimet ovat jääneet melko tuntemattomiksi. Niinpä otin kirjan mukaani ja suuntasin päiväkävelyni kohti Vanhaa Raumaa. Näin tulivat kirjassa mainitut Vanhan Rauman talot tutuiksi. 

Iso-Tokila, Kuninkaankatu 20 (yläkuva)
Iso-Tokila 1906, ennen korjausta (alakuva)

Keskityin kirjaa lukiessa lähinnä Vanhaan Raumaan. Paljon kiinnostavaa arkkitehtuuria löytyy Vanhan Rauman ulkopuolelta, kuten vaikkapa tyyppi- ja muut pientalot Lonsin ja Nummen alueella sekä Veijo Martikaisen suunnittelemat atriumtalot. Monnan kappeli on kaunis, samoin kuin Heikki Taskisen suunnittelema Raumanmeren koulu, joka edustaa Oulun koulukunnan postmodernismia. Erkki Huttusen suunnittelema SOK:n Valtakulma on suomalaisen osuuskauppafunktionalismin ensimmäinen edustaja. Ehkäpä myöhemmin suuntaan kirjan kera muille kirjassa esitellyille alueille.

Laaksonen tarjoaa lukijalle kiinnostavan matkan raumalaisen arkkitehtuurin parissa. Kirja antaa perusteellisen ja kokonaisvaltaisen kuvan Rauman arkkitehtuurista. Teksti perustuu puhtaasti arkkitehtuurin ja rakentamisen historiaan, siis faktatietoon. Kuulopuheita tai tarinointia kirjassa ei ole. 

On hienoa, että kirjan tekstit ovat sekä suomeksi että englanniksi. Tämä on tärkeää, koska näin kirja tavoittaa myös kansainvälisiä lukijoita. Valitettavasti kirjan kaksikielisyys on vaikuttanut siihen, että tekstin fonttikoko on hyvin pieni.

"Luonikast reissu Rauman arkkitehtuurin parissa," toivottaa kirjailija.