Tiina Käkelä: Fredrika

 

Tiina Käkelä: Fredrika. Aviador. 2025. Kansi: Iiris Kallunki. 183 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan takakannen tekstissä todetaan: Unohda, mitä olet kuullut Fredrikasta, tässä hän tulee. Kirjassa ei todellakaan ole kysymys Fredrika Runebergin elämäkerrasta. Vaikka se onkin kirja Fredrikasta, etualalle nousevat Fredrikan persoonallisuus ja ennen kaikkea hänen vahva halunsa saada kirjoittaa.  

Kirjan rakenne on oivallinen. Nuori, kolmikymppinen freelance-toimittaja, kirjan nimetön minä-kertoja saa tehtäväksi kirjoittaa jutun Fredrika Runebergistä, ei elämäkertaselostusta, mielummin "jotain...esseististä tekstiä". Vaikka aihe ei tunnu toimittajasta kovinkaan kiinnostavalta, hänen on hyväksyttävä tarjous. Yksinhuoltajan talous on jatkuvasti tiukilla, varsinkin kun kaksivuotiaan Valtterin isän elatusmaksuissa on usein viiveitä. Kirjassa rakentuu rinnakkainen kertomus kahdesta naisesta, 1800-luvun Fredrika Runebergista ja nykyajan freelance-toimittajasta.

"Sillä ajatuksella, että ihmisen elämässä olisi jotain muutakin muotoa antavaa kuin sen vääjäämätön kronologia." Tällä ajatuksella toimittaja lähtee ideoimaan juttua. Fredrika muistetaan kansallisen kulttihahmon aviovaimona, mutta hän ei ollut pelkästään aviovaimo ja kahdeksan lapsen äiti, joka leipoi herkullisia Runebergin torttuja, vaan hän oli myös kirjailija. Ja nimenomaan kirjailija hän halusikin olla. Voidaan syystä sanoa, että kirjoittaminen oli Fredrikalle intohimo. Hän kirjoitti lehtiartikkeleiden lisäksi kaksi historiallista romaania. Ensimmäinen romaani Fru Catharina Boije och hennes döttrar sai kannustavat arviot sekä Snellmanilta että Topeliukselta. Muutkin arvostelut olivat myönteisiä.

Vaikka kirja ei olekaan varsinainen elämäkerta, Fredrikan elämä nuoruudesta alkaen tulee lukijalle tutuksi. Lapsesta alkaen Fredrika oli lukenut paljon. Vuonna 1831 Fredrika ja Johan Ludvig Runeberg avioituivat. Fredrika nautti kuunnellessaan tuon ajan kulttuurisen älymystön keskusteluja, vaikka hän naisena ei tietenkään voinut niihin osallistua. Kun perhe muutti Porvooseen, nuoresta Emiliesta tuli Runebergin rakastettu. Fredrika masentui, hänestä tuli huomaamaton ja toivottoman yksinäinen. Lohtua antoi ainoastaan kirjoittaminen. 

Freelance-toimittajan juttu Fredrikasta takkuaa. Usein hän tuntee itsensä voimattomaksi ja alakuloiseksi. Poika Valtteri on ainoa ilonlähde, mutta se ei aikuiselle naiselle riitä. Yhä edelleen kolmikymppisenä toimittaja etsii paikkaansa maailmassa, aivan kuten teki Fredrika aikoinaan.

Käkelän Fredrika on onnistunut esikoisteos. Käkelä saa Fredrikan elämään. Kirjan luettuaan lukija ymmärtää, miksi Fredrikan oma ääni ja nimi ovat historiallisesti jääneet miehensä, J. L. Runebergin, varjoon. Kirja on taitavasti rakennettu, Fredrikan ja toimittajan luvut vaihtelevat ja luovat näin rinnakkaista todellisuutta. Kieli on selkeää ja loppuun asti harkittua. 

Suuren kiitoksen ansaitsee Iiris Kallunki todella upeasta kannesta.

Jukka-Pekka Palviainen: Viimeinen rukous

 

Jukka-Pekka Palviainen: Viimeinen rukous. Crime Time. 2025. Kansi: Timo Numminen. 277 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Palviaiselta ilmestyi viime vuonna Taikkonen Raumalta -dekkarisarjan ensimmäinen osa Tavoittelemanne henkilö on tapettu. Viimeinen rukous on sarjan toinen osa. Ensimmäisen osan tapahtumat sijoittuivat pitkälti Vanhaan Raumaan, kun sen sijaan tässä toisessa osassa liikutaan joka puolella Raumaa. Kaikesta huomaa, että Rauma on kirjailijalle tuttu paikka. Ja onhan se, Palviainen on syntynyt sekä viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa tässä länsisuomalaisessa rannikkokaupungissa. Nykyisin hän asuu Sastamalassa.

Kirjan poliisit ovat lukijalle tuttuja jo sarjan ensimmäisestä osasta. Päähenkilö rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen on miellyttävä ja ammattitaitoinen poliisi. Vaimo Venla on merikapteeni ja paljon pois kotoa työnsä vuoksi. Teemu kantaa jatkuvaa huolta tyttärestään Taijasta, joka on Harjavallan psykiatrisella osastolla. Sonja, Venlan sisar, on Teemulle mieluista seuraa Venlan työmatkojen aikana. Syntyykö suhteesta romanssi, ei selviä vielä tässäkään osassa. Yhteistyö poliisikollegoiden Nelli Nurmisen ja Artturi Katajan kanssa sujuu hyvin ja mutkattomasti. Nelli on vauhdikas ja huumorintajuinen nuori rikoskonstaapeli. Artturista saamme tietää, että tämä komea nuori mies on kotoisin Ulvilasta ja käy mielellään laulamassa karaokea Toripöllössä. Ja hän kannattaa Ässiä! Ehkä kuulemme lisää Artturista seuraavissa osissa. 

Sitten kirjan tapahtumiin. Pastori Mikael Salmenrinne pitää Haappusten kirkossa Raumalla jumalanpalveluksen, joka on jäävä hänen viimeisekseen. Pian Teemu saa tiedon, että hänen tulee kiirehtiä Paroalhoon pastorin kotitalolle. Nelli valottaa: "Pastori Mikael Salmenrinnettä on Lassin mukaan lyöty pyöreällä ja pitkänomaisella esineellä takaraivoon ja ammuttu sen jälkeen naulapyssyllä niskakuoppaan." Ruumiin oli löytänyt remonttimies Kaapo Kujuntila, joka kauhultaan ei ollut saanut tilatuksi ambulanssia. 

Samoihin aikoihin kiinteistövälittäjä Tiina Majavasuo kaapataan. Poliisi päättelee, että näillä tarinoilla on jotakin yhteistä. Vaikuttaako tapahtumiin mitenkään se, että Salmenkaria, jota oli syytetty nuoriin naisiin kohdistuvasta sopimattomasta käytöksestä, oli jo aiemmin uhkailtu? Ja mikä rooli on miehellä, joka rahapulassa valokuvaa pikkutyttöjä luvaten heille rahaa ja käyntejä Särkänniemessä? Seitsemänvuotias Iiris kysyy: "Kuinka paljon ne kiltit sedät maksaa kuvista?" Poliisien tutkinta ei helpotu, kun tulee toinenkin ruumis.

Juttuun tulee mukaan iso määrä poliisin epäilemiä henkilöitä. Asiat mutkistuvat ja kuulusteltavia riittää. Loppuratkaisuun päästään monen mutkan kautta. 

Palviainen on kokenut kirjoittaja. Hänen tekstiään on helppo lukea, luvut ovat lyhyitä, kieli on sujuvaa ja dialogi luontevaa. Taikkonen Raumalta -sarjan kirjat ovat Palviaisen ensimmäisiä rikosromaaneita. Tässä toisessa osassa Palviainen on saanut varmuutta tämän genren kirjoittamiseen, kirjassa on varma ja samalla kepeä ote. Hyväntahtoista huumoria on paljon. Juoni on melko tavanomainen, kun sen sijaan hyvin rakennetut henkilöhahmot ovat kirjan vahvuus. Teemusta ja Nellistä ei voi olla pitämättä. Sympaattisin henkilöhahmo on kehitysvammainen Tume, joka vastoin tahtoaan joutuu vedetyksi mukaan rikoksiin.

Olipa mukava lukea romaania, jonka tapahtumapaikat ainakin osittain ovat tuttuja. Liikutaan ympäri Raumaa, tutuiksi tulevat monet kaupunginosat, kahvilat ja kaupat. Rauman giältä ei kirjassa kuitenkaan puhuta. Myös kirjan kannen kuvista löytyy viittauksia Raumaan, etukannessa on taustalla Pyhän Ristin kirkko ja takakannessa on tunnelmallinen kuva Vanhasta Raumasta.

Jatko-osaa mielenkiinnolla odotellen.

Tiina Tuppurainen: Jossain on aina San Francisco

 

Tiina Tuppurainen: Jossain on aina San Francisco. Avain. 2025. Kansi: Timo Numminen. 310 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kävin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa Tiina Tuppuraista, jota haastatteli Avain-kustantamon Katja Jalkanen. Tiina Tuppurainen oli minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka hän on julkaissut tätä ennen jo viisi kirjaa. Jossain on aina San Francisco on Tuppuraisen ensimmäinen teos Avain-kustantamolle. San Francisco on Tuppuraiselle tuttu paikka, hän kertoi käyneensä siellä seitsemän kertaa. 

Kirjassa on kaksi aikatasoa. Nykyaikaan, vuoteen 2023 sijoittuvassa osiossa minä-kertojana on Emmi. Toinen aikataso liikkuu 1980-luvun USA:ssa, San Franciscossa ja New Yorkissa. Minä-kertojana on Tony. 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Emmi lähtee matkalle San Franciscoon yhdessä tätinsä Airan kanssa. Aira oli jo aiemmin halunnut mennä San Franciscoon ja oli kerännyt ison kasan sateenkaariaiheisia lehtiartikkeleita 1970-80 -luvuilla. Aira oli ihaillut San Franciscon kaupunginsihteeriksi valittua Harvey Milkia, joka oli kaupungin homoseksuaalisen väestön johtaja. Matkasuunnitelmat unohtuivat, kun Aira tapasi Minnan. Nyt pitkä suhde Minnan kanssa on päättynyt. Emmikään ei ole tyytyväinen elämäänsä, jotakin tuntuu puuttuvan, vaikka äidin mielestä Emmillä on kaikki hyvin ja hänen tulisi olla tyytyväinen elämäänsä. Naiset vuokraavat Airbnb-asunnon ja lähtevät matkaan, joka tulee merkitsemään heille molemmille uuden vaiheen alkua.

On vuosi 1981. Tony työskenteleee myyjänä All American Boyssa ja asuu yhdessä Darrylin kanssa. Elämä on mallillaan, he ovat ahkeria bilettäjiä, tiiviissä homoyhteisössä on hyvä henki eikä heillä ei ole huolenhäivää. Sitten Darrylille tulee tummia läiskiä selkään. "Star Pharmacyn kohdalla kaksi miestä on jäänyt tutkimaan ikkunaan liimattua julistetta. "Homosyöpä", otsikossa lukee. Julisteen alareunassa on kolme valokuvaa eri ruumiinosista, joissa on erikokoisia tummia läiskiä." Darryl on sairastunut "homosyöpään" eli Aidsiin. Lääkitystä ei ole. Darryl kuolee, kuten niin moni muukin Aidsiin sairastunut. Tonyn suru on käsinkosketeltavaa. Hän kokee, että jotakin on tehtävä ja lähtee New Yorkiin liittyäkseen mukaan Act Upin toimintaan. Pyrittiin kaikin tavoin kiirehtimään uusien lääkkeiden kehittämistä.

"Eikä halllitus tehnyt paskaakaan. Ketään ei kiinnostanut." Kun Rock Hudson kuolee vuonna 1985, Aidsista puhutaan uutisissa aiempaa enemmän. Mutta moni yhä sairastuu ja kuolee. Myös Tony sairastuu. 

Vaikka Jossain on aina San Francisco ei ole tietokirja, se tarjoaa lukijalle runsaasti tietoa Aidsin alkuvuosista ja taistelusta lääkehoidon kehittämiseksi. On selvää, että Tiina Tuppurainen on tehnyt perusteellista taustatyötä teosta varten – siitä kertoo jo kirjan lopussa oleva laaja lähdeluettelo. Arvostan sitä, että Tuppurainen ei sorru kiihkoiluun Aidsin tai homoseksuaalisuuden suhteen. Minulla ei ole paljoa vertailukohtia muihin Aids-kuvauksiin tai sateenkaarikirjallisuuteen, sillä en ole lukenut niitä juuri lainkaan. Mieleen nousee kuitenkin Jonas Gardellin syvältä riipaiseva trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, jonka tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun tukholmalaiseen homoyhteisöön – aikaan, jolloin Aids rantautui Ruotsiin.

Kirjan vahvuus on lämmin ja inhimillinen henkilöhahmojen kuvaus. Erityisesti Emmi, Aira ja Tony jäävät mieleeni ja tulevat läheisiksi. Jään pohtimaan, millaiseksi Emmin ja Airan elämä muotoutuu kotiinpaluun jälkeen – ja toivon heille kaikkea hyvää.

Alusta pitäen lukija tietää, että kirjan kaksi aikatasoa yhtyvät. Niin tapahtuukin, mutta lukija ei millään voi aavistaa, miten hurjia kirjan lopputapahtumat ovat.

Jo kirjan kansi herättää kiinnostuksen tarttua kirjaan. Timo Nummisen suunnittelema kansi on todella onnistunut ja kaunis. Kiitokseni saa myös kirjan oivallinen nimi. Kyllä, jossain on aina San Francisco.  

Kirjavia sanoja. Esseitä Joensuun kirjallisuustapahtumasta 2000-2024

 

Kirjavia sanoja. Esseitä Joensuun kirjallisuustapahtumasta 2000-2024. Toim. Elina Arminen, Saara Koikkalainen, Jari Ruotsalainen ja Lisbe Svahn. Kirjokansi. 2025. Kansikuva Pexels. 281 sivua.

Joensuun kirjallisuustapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2000. Tämän vuoden tapahtuma oli siis järjestyksessä kahdeskymmenesviides. Oli sopiva aika koota kirjallisuustapahtumien moninainen historia yhdeksi kokonaisuudeksi. Lopputuloksena on tyylikäs ja näyttävä teos, johon tarttuu mielellään. Kirja koostuu 25 kirjailijan, tutkijan ja kulttuurialan ammattilaisen esseistä. Esseet perustuvat vuosien mittaan järjestetyissä kirjallisuustapahtumissa pidettyihin esitelmiin. Esseiden aiheet puolestaan liittyvät kulloisenkin kirjallisuustapahtuman teemasanaan, mm. Eläin, Rikos, Tosi, Vesi, Raha ja Työ. Tämän vuoden teemasanana oli Aika.

Tapahtuma sai alkunsa kirjailija Tuula-Liina Variksen ja taidetoimikunnan pääsihteeri Eila Nevalaisen ideoinnista. Matkaan liittyivät professorit Seppo Knuuttila ja Yrjö Sepänmaa. Kolmipäiväisestä tapahtumasta tuli kaikille avoin, maksuton tapahtuma. Kävijämäärä on vaihdellut 1100-2100 välillä.

Kirjan esseistä muodostuu monipuolinen kokonaisuus. Kirjoittajat edustavat monia genrejä. Mukana ovat mm. Leena Krohn, Olli Jalonen, Leena Lehtolainen, Tommi Liimatta, Camilla Nissinen, Nora Schuurman, Anni Kytömäki ja Touko Siltala. 

Camilla Nissinen kuvaa valon metaforeja romaanissaan Meitä vastaan rikkoneeet. Kirja on Jehovan todistaja -perheessä kasvaneen Siljan kasvukertomus. Vaikka uskonto rajoittaa monia asioita, uskonto antaa elämään myös nostetta ja onnellisuutta. Kirjassa on sekä valolla että pimeydellä iso metaforinen merkitys."Halusin kirjoittaa varjoista, siitä, mitä tapahtuu, kun valo ja pimeys kohtaavat, kun syntyy rajapinta, jossa on sekä hyvää että pahaa."  

Anni Kytömäki kirjoittaa veden merkityksestä. Jo lapsena vesi oli se elementti, joka sai nuoren Annin kehittelemään luontoon sijoittuvia tarinoita. Kultarinnassa vesi on läsnä, mutta tarinan pääroolin saa pieni vesisaniainen. Kivitaskussa, joka on todellinen järvikirja, on vesi läsnä koko ajan, ja Margaritassa yksi kirjan päähenkilöistä on jokihelmisimpukka. "Simpukka on täydellinen esikuva kirjailijalle, joka vaiti uuttaa tarinoita maailman virrassa." Huom. Essee on kirjoitettu vuonna 2022, jolloin Mirabilis ei ollut vielä ilmestynyt.

Pääsääntöisesti kirjan esseet ovat mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä ja usein aikaan sidottuja. Olli Jalonen kirjoittaa kiinnostavasti lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta esseessään Tiheää lukemista. Leena Lehtolainen kysyy essessään, tarvitaanko rikosromaanissa ruumiita. "En ole toistaiseksi harkinnut kirjoittavani rikosromaania, jossa kukaan ei kuole." Touko Siltalan essee on edelleen ajankohtainen: voiko huono ihminen kirjoittaa hyvän kirjan. Siltala lähtee liikkeelle Milan Kunderan näkemyksestä: "taideteoksen tulkinta ja arvostus tulee pitää erillään taiteilijan persoonallisuudesta ja hänen elämänvaiheistaan." Miten on, Siltala kysyy, pitääkö taiteilijan moraalisesti tuomittavan käytöksen arvottaa kirjailijan tai taiteilijan teoksia?

Karjalaisen valokuvat antavat kirjalle elävyyttä. Kirjan kannesta voidaan olla montaa mieltä. En varmaan ole ainoa, jolle kuvasta tulee ensimmäiseksi mieleen kirjaroviot. 

Joensuun kirjallisuustapahtuma sai alkunsa samana vuonna kuin Helsingin Kirjamessut. Se, että Joensuussa on osattu järjestää tapahtuma onnistuneesti jo 25 vuoden ajan, osoittaa että tapahtuma on lunastanut  paikkansa kirjallisuuden harrastajien ja ammattilaisten keskuudessa. Jos tapahtuma edelleen voidaan pitää maksuttomana, se on iso plussa. 

Kathleen McGurl: Vallankumouksen kuiskeet

 

Kathleen McGurl: Vallankumouksen kuiskeet. Bazar. 2025. Englanninkielinen alkuteos The Secret of the Château. Suomentanut Laura Ala-Kokko. Kannen suunnittelu: Jenni Saari. 382 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Vallankumouksen kuiskeet on mukaansatempaava, historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Ranskaan. Tapahtumat kerrotaan kahdella aikatasolla. Toisen aikatason tapahtumat sijoittuvat Ranskan suureen vallankumoukseen, joka alkoi vuonna 1789. Toisella aikatasolla seurataan nykyajassa viiden henkilön ystäväporukkaa, joka päättää muuttaa Isosta-Britanniasta Ranskaan.

Historiallinen tarina saa alkunsa Versailles'n palatsista, jossa Verais'n kreivi Pierre Aubert on jo vakiinnuttanut asemansa neuvonantajana kuningas Ludwig XVI:n ja kuningatar Marie Antoinetten hovissa. Viisikymppinen leskimies Pierre avioituu 19-vuotiaan Catherine Aubertin kanssa vuonna 1785. Catherine elää hovissa turvallista elämää Pierren hemmoteltavana. Kaikki hovissa on Catherinen mielestä upeaa, ylelliset jalokivet, kalliit vaatteet ja nautinnollinen ruoka. Ja kaikkein tärkeintä on, että Catherine saa viettää päivänsä ihailemansa Marie Antoinetten läheisyydessä. Catherine kuulee, että kansa pitää Marie Antoinettea tuhlailevana ja köyhistä piittaamattomana. Se on Catherinesta kummallista, koska "rakas kuningattaremme on niin kiltti köyhille!"

Vuonna 1789 käynnistynyt yhteiskunnallinen vallankumous pakottaa Pierren ja Catherinen pakenemaan kahden lapsensa kanssa Château d'Aubert'iin, Aubertin perheen linnaan Ranskan Alppien katveeseen. Vallankumous kuitenkin leviää, ja aristokraatteja jahdataan kaikkialla. Pierren ja Catherinen on tehtävä päätös, kuinka suojella itseään ja lapsiaan.

Vuosisatoja myöhemmin eläkkeellä oleva historianopettaja, kirjan minä-kertoja, Lu Marlow Isossa-Britanniassa on juuri menettänyt äitinsä, jota hän oli hoitanut useita vuosia. Lisäksi aikuiset lapset ovat lähteneet kotoa. Uusi elämänvaihe vaatii sopeutumista.

Uusia yllätyksiä ja haasteita on tiedossa, kun Lu yhdessä miehensä Philin ja ystäväpariskunnan Maudin ja Steven sekä sinkkumies Grayn kanssa tekevät rohkean päätöksen ja päättävät muuttaa Ranskaan. He ihastuvat viehättävään kahdeksan makuuhuoneen Château D'Aubert -linnaan, josta on näkymät vuorille ja merelle. Ystäväporukka asettautuu asumaan linnaan. "Uusi elämä alkoi soljua mukaviin rutiineihinsa huhtikuun väistyessä toukokuun tieltä." Jokainen löytää rytminsä. Iloa arkeen tuovat eläimet, kaksi kissanpentua, koira ja sympaattinen Clarabel-vuohi. Historianopettajana Lu kiinnostuu alueen ja linnan historiasta. Käy ilmi, että 1700-luvulla elänyt Catherine Aubert on kadonnut linnasta selittämättömästi. Pala palalta salaisuudet alkavat aueta.

Tarinan kerronta kahdella aikatasolla toimii kirjassa hyvin. Aikatasot nivoutuvat luontevasti toisiinsa, ja siirtymät niiden välillä sujuvat vaivattomasti - osin jo siksikin, että luvut on selkeästi otsikoitu henkilönimillä. Kirja on hyvä valinta, kun kaipaa sujuvasti kirjoitettua historiallista romaania, jossa riittää kiinnostavia henkilöhahmoja, salaisuuksia ja myös dramaattisia hetkiä. McGurl on loistava tarinankertoja. Teksti kantaa ja kirjaa on helppo lukea. Pidin paljon myös McGurlin ensimmäisestä suomennetusta romaanista Smaragdinvihreä sydän (linkki).

Tässäpä kirja hämärtyviin syysiltoihin, kun haluaa uppoutua tarinaan, jossa on tunnetta, historiaa ja ripaus arvoitusta.

Tiina Pasanen: Sun täytyy mennä

 

Tiina Pasanen: Sun täytyy mennä. Kirjokansi. 2025. Kannen suunnittelu Kirjokansi. 229 sivua.

Arvostelukappale kirjailijalta

Kirjan päähenkilö, minä-kertoja nelikymppinen Minna on asunut pääkaupunkiseudulla jo parikymmentä vuotta. Kiihkeän rakastumisen myötä sukulaiset ja ystävät Pohjois-Karjalassa lähes unohtuivat. Mutta eroon päättynyt avioliitto Niklaksen kanssa ja mummon perintönä jättämä asunto Joensuussa saavat Minnan suuntaamaan muuttokuorman kohti Pohjois-Karjalaa. Minna pohtii surkeaa avioliittoaan. "Löysinkö lopulliseen eroon tarvittavan rohkeuden vasta sitten, kun mummon testamentti julisti, että uusi koti odotti minua Joensuussa? Ehkä hyvinkin niin."

Joensuu on entuudestaan tuttu Minnalle. Minnan perhe oli muuttanut Liperistä Joensuuhun Minnan alakouluvuosina. Miten mukava onkaan entisenä joensuulaisena kulkea Minnan kanssa tutuilla paikoilla. "Tässä ihmisen kokoisessa yliopistokaupungissa oli helppo löytää perille, sillä keskustan kadutkin kulkivat suorassa ruutukaavassa. Kaikki oli leppoisaa, lähellä ja turvallista." Tunnen hyvin nuo kadut, sillat, Taitokorttelin, Penttilän ja Linnunlahden. Norssissa olen jopa opettanut. Myös Liperin Salonranta on tuttu paikka Minnalle. Siellä asui rakas mummo ja yhä edelleen Aksu-eno.

Avioeron jälkeen Minnan rakkauden tarve on suuri. Rima on korkea. Miten mielellään Minna löytäisi rakkaan, jonka kanssa voisi elää yhtä onnellista elämää kuin Minnan omat vanhemmat. Kirjan tapahtumien myötä avautuu Minnan elämä lapsuudesta alkaen: ystävyys- ja miessuhteet, sukulaiset ja ennen kaikkea mummon tärkeä rooli. Olisipa kaikilla tällainen ihana mummo! Kaiken taustalla soi musiikki. Sen voi päätellä jo kirjan nimestäkin: Neljän Ruusun Sun täytyy mennä. Jokainen luku on nimetty jonkin biisin sanoin.

Viihdyin mainiosti tämän kepeän feelgood-romaanin parissa. Kirjan lopputapahtumat ovat yllättäviä. "Salaisuuksien aika on nyt ohi!" On ilahduttavaa, että Tampereelle sijoittuvan Se on moro -sarjan tai Mari Rengon Nurmes-kirjojen rinnalle on saatu Joensuu-vastine. Kirjailijan mukaan teokselle on tulossa jatkoa, mikä on todella iloinen uutinen – toivottavasti sarjalle keksitään jokin Joensuuhun liittyvä nimi! 

Pasanen kirjoittaa sujuvasti ja elävästi, dialogi toimii ja tarinaa on helppo seurata. Dialogit on kirjoitettu paikallisella murteella, mikä tuo aitoa tunnelmaa ja sopivaa särmää. Iso kiitos myös Kirjokannelle kauniista kannesta – se suorastaan houkuttelee tarttumaan kirjaan. Sun täytyy mennä on suositeltava lukukokemus kaikille, ei vain joensuulaisille. Kirjaa on saatavilla Joensuun Taito Shopista ja Taitokorttelin verkkokaupasta. 

On  hienoa, että meillä Suomessa on myös maakunnallisia kustantamoja, joista yksi on joensuulainen Kirjokansi. 

Lukupiirikirjana Valérie Perrinin Vettä kukille

 

Valérie Perrin: Vettä kukille. WSOY. 2023. Ranskankielinen alkuteos Changer l’eau des fleurs. Kääntäjä Saara Pääkkönen. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen. 473 sivua.

Naisten Pankin lukupiirimme vietti mukavan illan Valérie Perrinin teoksen Vettä kukille parissa. Keskustelu oli vilkasta ja värikästä.

Kirjan päähenkilö Violette Toussaint, entinen tasoristeyksen hoitaja, työskentelee nykyään hautausmaan hoitajana pienessä bourgognelaisessa kylässä Ranskassa. Hänen tehtävänään on huolehtia haudoista ja kukista. Hän tuntee hautausmaansa perinpohjin, niin haudattujen kuolinpäivät kuin myös hautojen sijainnit. Usein Violette kutsuu haudoilla kävijöitä taloonsa ja kuuntelee heidän elämänsä iloja ja suruja. Hautausmaasta tulee eräänlainen elämän ja kuoleman rajalla oleva turvapaikka.

Vähitellen lukijalle avautuu Violetten oma tarina: hänen vaikea lapsuutensa, myrskyisä avioliittonsa Philippe Toussaint’n kanssa ja suuri menetys, joka on jättänyt syvän jäljen hänen elämäänsä. Nykyajassa eräs mies, Julien Seul, tulee hautausmaalle ja haluaa laskea äitinsä tuhkat tuntemattoman ihmisen haudalle. Käy ilmi, että hautaan on haudattu hänen äitinsä rakastaja. Salainen rakkaustarina luo puitteet kirjan lopputapahtumille. 

Kirjassa liikutaan menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Lukijan oli helppo seurata tapahtumien kulkua, koska siirtymät aikakaudesta toiseen on toteutettu taitavasti. Vaikka romaani käsittelee surua ja menetystä, se on pohjimmiltaan toiveikas kertomus siitä, miten elämä voi jatkua kuoleman ja tragedian jälkeenkin. Vaikka kuolema ja suru ovat läsnä koko tarinan ajan, tunnelma on kuitenkin valoisa ja toiveikas. Kuolemastakin voi kirjoittaa kepeästi, kuten tämä kirja osoittaa. "Olen aina käyttänyt tummien vaatteiden alla kirkkaita värejä näyttääkseni kuolemalle pitkää nenää, samaan tapaan kuin naiset, jotka käyttävät meikkiä burkan alla."

Tässäpä muutamia lukijoittemme kommentteja:

- kirja lähti liikkeelle vauhdikkaasti  
- joskus oli epäselvää, kuka oli äänessä 
- aikakäsitteet menivät sekaisin
- kirjan rytmi ja rytmin vaihdokset toteutettu taidokkaasti
- liikaa draamaa
- olisi ollut mielenkiintoista lukea alkukielellä
- toimisi hyvin näytelmänä

- teksti on hyvin visuaalista
- kirjasta jäi ranskalainen olo

Kirjassa on monia tarinoita ja paljon henkilöhahmoja. Suosikkihenkilömme oli kirjan päähenkilö Violette, jonka kasvutarinaa oli kiinnostavaa seurata. Totesimme, että Violette oli kukka, joka rupesi kukoistamaan. 

Keskustelimme hautausmaista. Moni meistä kävelee mielellään hautausmailla sekä vierailee hautausmailla ulkomailla käydessään. Hyvin hoidetuilla suomalaisilla hautausmailla mieli rauhoittuu ja on hyvä muistella kuolleita omaisia. Violetten katolisen hautausmaan haudoilla oli vainajista yli tuhat valokuvaa, jotka Violette puhdisti vuosittain. "On tärkeää laittaa kuvia haudoille. Muuten ihmisestä jää jäljelle vain nimi." 

Romaani on täynnä lempeää huumoria, arjen kauneutta ja inhimillisyyttä. Romaanin sanoma on syvästi inhimillinen: vaikka elämä on täynnä menetyksiä, sen keskellä on aina toivoa ja kauneutta. Vettä kukille muistuttaa, että pienet teot, kuten kukkien kastelu tai ystävällinen sana, voivat ylläpitää elämää. Kirja on ylistys arjen rakkaudelle, pienille ja kauniille teoille sekä toivolle. Saara Pääkkönen on onnistunut suomennuksessa. Ranskalaisuus elää kirjassa. 

Kirjassa on lukematon määrä viisaita ajatelmia. Tässä eräs niistä: "Nukkumaan mennessä ajattelen, että olisi kurjaa kuolla kesken oikein hyvän romaanin." Tosin mietimme, että olisi kyllä aika upeaa kuolla kesken hyvän romaanin. Tai voihan sitä kirjaa jatkaa taivaan kirjastossa.

Vettä kukille on Valérie Perrinin toinen teos. Kirja on saanut lukemattomia palkintoja, se on käännetty noin 30 kielelle ja sitä on myyty yli miljoona kappaletta. Perrinin toinen suomennettu teos Sunnuntain unohdetut ilmestyi tämän vuoden toukokuussa. 

Kirja sai meiltä hyvän arvosanan: 4,1 (asteikko 1-5).

Sarah Lark: Tulivuoren taru

 

Sarah Lark: Tulivuoren taru. Bazar. 2025. Alkuteos Die Legende des Feuerberges. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Kansi: Timo Numminen. 879 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Tulivuoren taru on Tulikukka-trilogian viimeinen osa. Kirja kietoo yhteen kahden suvun dramaattiset kohtalot 1800-luvun Uudessa-Seelannissa. Tarinan yksi keskeisistä hahmoista on Lindan tytär Aroha, joka 14-vuotiaana palaa kotiinsa yhdessä Matiun ja neljän maorilapsen kanssa. Lapset joutuvat vakavaan onnettomuuteen, jossa myös Aroha käy lähellä kuolemaa. Arohaa jää painamaan syyllisyys ja suunnaton suru. 

Aroha lähetetään toipumaan surusta äitinsä ja isoäitinsä maille Eteläsaarelle Rata Stationin lammasfarmille. Siellä Aroha tutustuu mm. March-serkkuun, yritteliääseen nuoreen naiseen, sekä Robiniin, herkkään nuoreen mieheen, jonka mielen täyttävät unelmat teatterista. Robin tekeekin ratkaisunsa ja jättää perheensä liittyäkseen kiertelevään teatteriseurueeseen. Aroha puolestaan kiinnostuu Uuden-Seelannin matkailun edistämisestä, mutta joutuu toteamaan, että luonnonvoimat ovat voittamattomia. Tulivuoren purkauksella on kauaskantoiset seuraukset alueen turismille. 

Kiinnostavaksi koin kirjan osion, jossa käsiteltiin kaupunkien kehitystä ja tehdastyötä. Työskentelyolosuhteet tehtaissa olivat epäinhimillisiä, mutta ajan mittaan saatiin parannuksia aikaiseksi sekä myös korotuksia palkkoihin, vaikkakaan vapaaehtoisesti tehtaanjohtajat eivät parannuksiin suostuneet. Mielenkiintoinen aihealue oli myös rotusorto. Aiemmissa osissa olimme saaneet nähdä, miten maoreja kohtaan koettiin ennakkoluuloja. Se jatkuu yhä edelleen, ja nyt rotusorron kohteena ovat myös kiinalaiset, mm. Arohan kiinalainen miesystävä Duong Bao. 

Lopuksi Lark kietoo yhteen aiempien osien juonilankoja ja antaa suuntaa henkilöhahmojen tulevaisuudelle. 

Kirja, samoin kuin koko sarja, kietoi minut monitahoisiin pauloihinsa todella tehokkaasti. Uuden-Seelannin 1800-luvun miljöö herää kirjassa eloon. Kirja kuvaa nuoren sukupolven unelmia, menetyksiä ja toipumista sekä sitä, miten ympäristö ja luonto asettavat rajoituksia tulevaisuuden suunnitelmille. Larkin teksti on hyvin visuaalista, ja lukija pystyykin mielessään ihailemaan Uuden-Seelannin kauniita maisemia. Arvostan kirjailijan laajaa sarjaa varten tehtyä taustatyötä. Yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten yhdistäminen antaa tarinalle syvyyttä ja herättää ajatuksia. Ihastuttava sarja, kiitos Sarah Lark. Sarjasta nauttii enemmän, kun lukee sarjan osat järjestyksessä. 

Ainakaan minua kirjan paksuus (879 sivua) ei haitannut. Jos kirja on hyvä, se ei ole koskaan liian paksu. 

Terveiset Turun Kirjamessuilta

 

Terveiset Turun Kirjamessuilta. Minulla oli mahdollisuus osallistua messuille vain sunnuntaina, mutta totesin, että kyllä sitä ehtii kokea paljon yhtenäkin päivänä. Messupaikka on uusi: Logomo, jonne on helppo tulla joko bussilla tai junalla. Muutenkin tila vaikutti hyvin toimivalta.

Tässä päiväni kulku lyhyesti. Päivään mahtui monia todella kiinnostavia haastatteluja. Pahoittelen kuvien heikkoa laatua.

Halusin mennä kuuntelemaan Iida Turpeista, vaikka olenkin lukenut Elolliset. Turpeinen on todella kiinnostava henkilö, hyvä puhumaan ja ilmaisemaan mielipiteitään. Turpeinen kertoi, että kirjassa on tärkeää toivon ylläpitäminen, koska toiveikkaiden näköalojen puute on yhteiskunnallisesti iso riski. Uusi kirja on tekeillä, mutta Turpeinen ei ota paineita, koska on jo kirjoittanut yhden suuren teoksen. Haastattelijana oli Laura Friman.

Todella mielenkiintoinen oli Tuula Karjalaisen haastattelu kirjasta Tove Jansson ja maailman lapset. Haastattelijana oli Jenni Haukio. Kirja perustuu Tove Janssonin lukijakirjeenvaihtoon. Tove Jansson tunnetaan siitä, että hän vastasi kaikkiin lukijakirjeisiin. Tove Janssonin kirjeitä on löytynyt eri puolilta maailmaa. Karjalainen analysoi kirjeitä rakkauden teemalla.

Taattua historiallista viihdettä: Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarjan kolmas osa Kultaiset vuodet. Sarjan tapahtumat alkavat 1850-luvulta ja päättyvät 1950-luvulle. Kyseessä on sukusaaga. Hämeen-Anttila kirjoittaa kahta sarjaa, Synnyinmaa-sarjan ohella Björk-sarjaa.

Riikka Maria Rosenbergin Amelie päättää sarjan, jonka aikajana on 1750-luvulta aina 1900-luvun alkuun. Kaikki osat ovat itsenäisiä teoksia. Sarja kuvaa Hakoisten kartanossa asuneiden todellisten ihmisten elämää. Kiinnostavaa on, että nykyisin kartanon omistaa kirjailijan aviomies. 

Molemmat kirjailijat olivat yhtä mieltä siitä, että jokaiseen osaan pitää syntyä draaman kaari. 

Haastattelijana oli Laura Friman.

Aivan mahtavaa oli katsoa ja kuunnella, kun arkkipiispa Tapio Luoma haastatteli Seela Sellaa. Keskustelun aiheena oli tarinan kerronta. Se on tärkeää Seela Sellalle, koska tarinat yhdistävät ihmisiä. Tavoitamme toisiamme tarinoiden kautta. Hyvä tarina koskettaa aina. 

Urmas Vadin kirja Kuun toinen puoli tuntui todella kiinnostavalta kirjalta, ja se tarttuikin mukaani messuilta. Vadi on virolainen kirjailija. Kirjan tapahtumat ovat autofiktiota ja kertoo kirjailijan elämästä aina lapsuudesta lähtien. Kirjailijaa haastatteli aina vauhdikas Heli Laaksonen, jonka mielestä kirja on vitsikäs, suorastaan absurdi. Kirja liioittelee, mikä tekee kirjasta hauskan, totesi Laaksonen. 

Katja Jalkasen haastateltavana oli Tiina Tuppurainen kirjallaan Jossain on aina San Francisco. Kaupunki on Tuppuraiselle tuttu, hän on käynyt siellä useita kertoja. Kirjassa seurataan Emmia ja Airaa, kun he matkustavat San Franciscoon. Kirjan tapahtumat alkavat 1980-luvulta, joka oli AIDS-aikaa San Franciscossa. Nykyisin San Francisco on tunnettu sateenkaari-ihmisten runsaudesta. Laitoin kirjan lukulistalle.

Maria Petterssonin teos Anna Kontula. Leipää ja ruusuja on yksi syksyn puhutuimmista kirjoista. Mediaa on kiinnostanut suunnattomasti Kontulan tapa ansaita elantoa opiskeluaikanaan. En tiedä, oliko se vai jokin muu syy siihen, että kuulijoita tässä sessiossa oli todella paljon. Jos kuulija tuli kuulemaan yksityiskohtia Kontulan seksiseikkailuista, hän sai todella pettyä, sillä tähän teemaan ei kajottu sanallakaan. Haastattelija Mia Halonen sai olla rauhassa, sillä session otti haltuunsa kirjan kirjoittaja Maria Pettersson. Kontula oli antanut kirjailijalle vapauden kirjoittaa sitä, minkä parhaaksi näki, mutta missään tapauksessa tavoitteena ei ollut rakentaa Kontulasta poliitikon kuvaa. Suuri osa sessiosta kului siihen, että Pettersson kehui Kontulaa kaikin tavoin. Kontula oli ollut jo lapsena hyvin oikeudenmukainen. Se linja jatkuu edelleen, ja se on huomattu myös eduskunnassa, samoin kuin se, että Kontula on hyvin älykäs ja asioihin perehtyvä. Tätä henkilöä monet jäävät eduskunnassa kaipaamaan, kun Kontula ei enää asetu ehdokkaaksi, totesi Pettersson. 

Lisäksi kävin kuuntelemassa, kun Olli Bäckströmiä haastateltiin Suursodan unohdetut kasvot: naiset 30-vuotisessa sodassa -kirjasta. Samoin kuuntelin, kun Sara al Husainia haastateltiin Kenelle maa kuuluu -kirjasta.

Yleisöä oli paljon. Hyvä messupäivä oli. Kiitos lipusta Turun Kirjamessut! Monta uutta lukuvinkkiä sain.

Ariel Lawhon: Minä olin Anastasia

 

Ariel Lawhon: Minä olin Anastasia. Docendo. 2025. Englanninkielinen alkuteos I Was Anastasia. Suomentanut Päivi Rekiaro. Kansi: John Fontana. 460 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Venäjän historia on laaja, monivaiheinen ja konflikteja täynnä. Minua on vuosien varrella kiinnostanut erityisesti Romanovien dynastia, johon kuului mahtavia hallitsijoita, kuten esimerksi Venäjää uudistanut ja Pietarin perustanut Pietari Suuri. Viimeinen keisarikunnan hallitsija oli Nikolai II (hallitsi 1894–1917), joka joutui luopumaan vallastaan Venäjän vallankumouksen seurauksena vuonna 1917. Heinäkuussa 1918 bolsevikit teloittivat Nikolain ja hänen perheensä Jekaterinburgin vankitalon kellarissa.

Verityön jälkeen Jekaterinburgissa liikkui huhuja, että joku lapsista olisi mahdollisesti päässyt pakenemaan. Myöhemmin useat huijarit väittivät olevansa teloituksesta pelastunut suuriruhtinatar Anastasia Nikolajevna Romanova (s. 1901). Heistä tunnetuin on Anna Anderson, joka tuli julkisuuteen Berliinissä vuonna 1920.

Toki muistan Anastasian eli Annan, niin tunnettu hänen persoonansa oli ympäri maailmaa. Populaarikulttuuri otti kaiken hyödyn irti, Anastasiasta tehtiin mm. televisiosarja, piirrossarja ja Ingrid Bergmanin tähdittämä elokuva. Kirjan faktapohjaisuus kiinnosti minua sekä se, millä perusteilla Anastasian tapaus sai loppuratkaisunsa.

Kirjan tapahtumat kulkevat kahdella aikajanalla. Toisella aikajanalla seurataan suuriruhtinatar Anastasian elämää lapsuudesta aina oletettuun teloitukseen saakka. Sen sijaan toinen aikajana, joka käsittää Anastasian elämän vuodesta 1920 aina hänen kuolemaansa saakka, on kuvattu käänteisesti.

Tsaarin perhe vangitaan maaliskuussa 1917. Perheeseen kuului isä, äiti ja lapset Olga, Tatjana, Maria, Anastasia sekä pieni, sairas ja heikko Aleksei. Anastasia oli tuolloin 16-vuotias. Kerenski ilmoittaa perheelle: "Te olette palatsissa, joka kuuluu Venäjän kansalle. Tästä päivästä lähtien te ja perheenne olette vankeja. Teidän ei sallita lähteä eikä puhua kenellekään ulkopuoliselle." Elokuun alussa perhe siirretään Tobolskiin. Helmikuussa 1918 Kerenskin valta vaihtuu bolsevikkeihin. Kuri on tiukkaa ja valvonta on tarkkaa. Toukokuun alussa perhe siirretään Ipatjevin taloon Jekateringburgiin. "Nyt meillä on vain muutama huone ja pieni, rikkaruohojen valtaama piha, jolla saamme käydä kahdesti päivässä puoli tuntia kerrallaan. Elämämme on kutistunut neulanpiston kokoiseksi siitä mitä se aiemmin oli." 17.7.1918 perheelle ilmoitetaan: "Uralin alueneuvoston puhemiehistö on julistanut teille kaikille kuolemantuomion."

Annan tultua julkisuuteen hän kohtasi monia tsaari Nikolai II:n aikakautena eläneitä henkilöitä, joista monilla oli siteitä tsaarin perheeseen, mm. Maria Rasputina, tsaarin palvelukuntaan kuuluneita henkilöitä sekä Romanovien sukulaisia. Osa heistä oli valmiita tunnistamaan Annan suuriruhtinatar Anastasiaksi. Olisi viisasta olla Anastasian ystävä, jos ja kun tsaarin valta palautettaisiin Venäjällä, miettivät sukulaiset. Ensin Anna asui Saksassa ja sittemmin USA:ssa. Hän oli lähes rahaton, mutta aina löytyi hyväntekijöitä, jotka olivat valmiita auttamaan Nikolai II:n tytärtä.

Vaikka lukija tietääkin tapauksen lopputuloksen, kirjaa lukee mielellään. Kirjan vahvuus on Lawhonin elävä ja vaivaton kirjoitustyyli. Tsaarin perheen elämä teloituksineen pitää lukijan tiiviisti ottessaan, mutta sen sijaan Annan elämä lopusta alkuun kerrottuna on vaivolloista luettavaa. Ihmetyttää, miksi kirjailija on valinnut tällaisen lähestymistavan.

"Minä olen se, joka esti häntä jäämästä historian pieneksi, traagiseksi sivuseikaksi. Minä pidin Anastasia Romanovan hengissä vuosikymmenten ajan. Hän tarvitsi minua."