Jari Olavi Hiltunen: Teho-osasto

 

Jari Olavi Hiltunen. Teho-osasto. Aikamedia. 2024. 209 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Vaikutti siltä, että perheen 14-vuotias tyttö sairasti ihan tavanomaista flunssaa. Mutta ei se sitä ollut, yht'äkkiä tytön kunto romahti ja hänet kiidätettiin ambulanssilla Porista Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Tyttö ei ollut kunnolla tajuissaan ja aivosähkökäyrä näytti hälyttäviä lukuja. Tyttö laitettiin eristykseen lasten teho-osastolle. Siitä paikasta tuli tytön koti kolmeksi viikoksi.  

Kävi ilmi, että kysymys ei todellakaan ollut tavallisesta flunssasta. Tulehdus oli levinnyt aivoihin. Tytöllä todettiin olevan aivotulehdus, aivokalvontulehdus ja verenmyrkytys, kaikki yhtä aikaa, kaikki vakavia sairauksia. Lääkäreiden mukaan tämä oli hyvin harvinaista.  Tyttö vaivutettiin koomaan ja laitettiin hengityskoneeseen.

Teho-osastojakso oli monin tavoin raskas ja vaikea. Tytölle tehtiin peräti viisi neurokirurgista operaatiota. "Tyttärenne ei välttämättä selviä tästä päivästä," totesi eräs lääkäri. Mutta jotenkin tyttö ammensi itsestään voimaa, ja tilanne alkoi näyttämään paremmalta. Paljon oli vielä edessä. Alkoi pitkä kuntoutus eikä ollut vielä varmaa, millaisia jälkiä sairaus oli jättänyt.

Kysymyksessä on autofiktiivinen romaani kirjailijan oman tyttären sairastumisesta. Tapa, miten kirjailija kuvaa sairauden kulkua, on kiinnostava. Tyttöä ja tytön sairautta tarkastellaan eri ihmisten näkökulmista, jotka kaikki olivat olleet tavalla tai toisella mukana tytön hoitoprosessissa. Ääneen pääsivät esimerkiksi anestesialääkäri, lastenlääkäri, siivooja, kouluterveydenhoitaja, pikku- ja isoveli, koulukaveri, erikoissairaanhoitaja ja sairaalapastori. Luonnollisesti isällä ja äidillä oli päärooli tapahtumien kuvailussa. Matka Porista Turkuun taittui kerta toisensa jälkeen, joskus hyvinkin nopealla varoituksella. 

Tyttären sairastumisesta on kaksitoista vuotta. Nyt tyttö voi hyvin, vaikkakin sairaus on jättänyt omat jälkensä. Miksi kirja vasta nyt kahdentoista vuoden jälkeen, saattaa lukija kysyä. Ehkä siksi, että nyt aika oli kypsä sairauden käsittelylle. Ehkä aiemmin tapahtumat olivat liian lähellä. Oman lapsen vakava sairaus tai lapsen kuolema on vanhemmille hyvin traumaattinen kokemus. Huoli ja suru aiheuttavat monenlaista toimintakyvyttömyyttä, mm. työkyvyttömyyyttä, sairausloman tarvetta, unettomuutta, muistihäiriöitä, vapinaa ja sydämentykytystä. Myös tytön perheen isä oli sairauslomalla opettajan toimestaan. 

Perheen, erityisesti perheen isän, voimavarana toimi uskonto. Vaikkakaan kirjassa ei julisteta uskonnon roolia, tulee kuitenkin esille, että vahva usko toimi ikään kuin kehyksenä tytön sairaudelle ja vanhempien jaksamiselle. Tytön puolesta rukoiltiin monissa kodeissa ja jopa Keniassa asti.

Isä antaa tunnustuksen sairaalan henkilökunnalle, ennen kaikkea heidän ammattitaidolleen, mutta myös heidän välittämiselleen, heidän empaattisuudelleen, heidän kärsivällisyydelleen vastata vanhempien kysymyksiin sairauden eri vaiheista. Itse arvostan suuresti - jo omiinkin kokemuksiini nojaten - ensiluokkaista suomalaista erikoissairaanhoitoa. Monissa tapauksissa hoito on, kuten myös tytön kohdalla, hyvin kallista. Isä totesi: "Aika kallis keissi Tytön asiasta tuli valtiolle. Mutta sitähän hyvinvointivaltio on."

Teho-osasto on koskettava kuvaus lapsen vaikeasta sairaudesta kuvattuna perheen, erityisesti isän, näkökulmasta. Lapsen sairaus oli läsnä kaikessa ja kaikkialla. Oli myös mietittävä, miten käsitellä siskon sairautta tytön veljien kanssa. Isä uskoi vakaasti, että rakkaus ja usko kantavat. Niin ne tekivätkin. Voin suositella kirjaa kaikille. Elämä voi muuttua oman tai läheisen sairauden myötä minä päivänä tahansa. Tytön sairaudet olivat kaikki hyvin vakavia, ja kirja toimii varmasti hyvänä vertaistukena erityisesti aivosairauksia sairastavien perheissä.