Chimamanda Ngozi Adichie: Surumerkintöjä

 

Chimamanda Ngozi Adichie: Surumerkintöjä. Otava. 2022. Englanninkielinen alkuteos Notes on Grief. Suomentanut Cristina Sandu. 91 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Suru ei ole harsonohutta; se on lujaa tekoa, painostavaa, läpikuultamatonta. Se on painavinta heti aamulla heräämisen jälkeen: lyijynraskas sydän ja itsepäinen todellisuus, joka kieltäytyy hievahtamasta. En enää koskaan näe isääni. En koskaan. Tuntuu kuin heräisin vain vajotakseni ja vajotakseni. Noina hetkinä olen varma, etten halua enää koskaan kohdata maailmaa." 

Adichie on kotoisin Nigerian Abbasta. Sisarukset asuivat eri puolilla maailmaa. Veli järjesti joka sunnuntai Zoom-tapaamisen, joihin kaikki liittyivät innolla mukaan, mukaanlukien Nigeriassa asuvat isä ja äiti.

Koronavuonna 2020 kesäkuun 10. päivänä Adichielle tulee yht'äkkinen puhelu Nigeriasta, puhelu joka pysäyttää ja lamaannuttaa Adichien täysin. Isä on kuollut. Yllättäen. Syyksi lääkärit ilmoittivat munuaisten vajaatoiminnan. Kesäkuun 9. päivänä käyty keskustelu isän kanssa oli viimeinen. Ka chi fo, hyvää yötä, olivat isän viimeiset sanat tyttärelleen. Kuollessaan isä oli 88-vuotias.

"Luulin, että hänen aikansa ei ollut vielä."

Adichien maailmaa hajoaa. Ensin on vaikea uskoa isän kuolemaa todeksi. Surun lisäksi koko keho suree, suru tuntuu särkynä lihaksissa ja painona rinnan päällä. Niin monia kysymyksiä tulee mieleen. Päällimmäisenä isän kuoleman äkillisyys. Mitä olisi voitu tehdä toisin, jotta isä olisi jäänyt eloon? Miksi kuolema tuli niin nopeasti? Ja miksi juuri korona-aikaan, jolloin matkustusrajoitusten vuoksi lapset eivät heti päässeet matkustamaan Nigeriaan äitinsä tueksi? Miten on mahdollista, että elämä jatkaa kulkuaan, vaikka Adichien oma sielu on hajoamassa?

"Olen isäni tytär."

Ajatukset ovat isässä ja isän kuolemassa. Kuoleman lopullisuus tuntuu uskomattomalta. Kuitenkin isä on monin tavoin läsnä, vaikka onkin poissa. Adichie lukee isältä tulleita kirjeitä, katselee valokuvia ja videoita sekä isälle niin tärkeitä sudukovihkoja. Tutut tavarat antavat lohtua.Tyttären ja isän suhde on ollut luottavainen. Tytär on aina arvostanut vaatimatonta ja viisasta isäänsä sekä hänen neuvojaan. Isä halusi olla tietoinen tyttärensä elämästä mm. kommentoimalla tyttären työhön liittyviä esitelmiä ja puheita.

"Suru on julma opettaja."

Adichien perhe edustaa igbo-kulttuuria. Igboja on noin 15 prosenttia Nigerian väestöstä. Kulttuuri määrittää tarkasti mm. hautajaisiin liittyvät käytänteet, hautauspäivän, miten pukeudutaan, mitä syödään ja ketkä tulevat hautajaisiin. Perinteisiin kuuluu myös se, että leski ajetaan kaljuksi. Tätä Adichie sekä myös veljet vastustavat, mutta äiti ei välitä lasten mielipiteistä. Adichie ei jaksaisi välittää vanhoista perinteistä, mutta "minun on pakko välittää; nämä asiat olivat tärkeitä isälleni."  

Adichie on tunnettu kirjailija, joka nykyisin asuu Yhdysvalloissa. Hänen kirjoistaan minulle ovat tulleet erityisen tärkeiksi Puolikas keltaista aurinkoa (Otava 2009) ja Kotiinpalaajat (Otava 2009). Myös tässä pienessä teoksessa Surumerkintöjä lukija saa nauttia Adichien kauniista kielestä.