maanantai 20. syyskuuta 2021

Gwen Strauss: Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki


Gwen Strauss: Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki. Bazar. 2021. Alkuteos: The nine: the true story of a band of wodmen who survived the worst of Nazi Germany. Suomentanut Timo Korppi. 475 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Lämmin vesi oli kaikille lähes käsittämätön nautinto. Ravensbrückin jälkeen pelkkä sana suihku oli ollut kaikille kuin kivulias isku palleaan. Siihen liittyi värisyttäviä muistikuvia seisottamisesta jäätävässä sateessa, upottamista kylmään veteen ja komentamista alasti lumihankeen, jossa piti seistä, kunnes kaatui ja jäätyi lumeen. Sana suihku tarkoitti kaikkien mielessä myös samaa kuin pelätty kaasutus." (s. 245)

Gwen Straussin kirja Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki kuvaa yhdeksän vastarintataistelijan rohkeaa pakenemista saksalaisten käsistä amerikkalaisten rintamalinjalle toisen maailmansodan viimeisinä päivinä. Suurin osa naisista oli ollut mukana Ranskan vastarintaliikkeessä. Toimiminen vastarintaliikkeessä oli äärimmäisen vaarallista, koska Gestapo oli onnistunut soluttautumaan mukaan toimintaan. Suurin osa vastarintataistelijoista saatiin kiinni, ja he joutuivat kokemaan äärimmäisen raakoja kidutuksia, ala-arvoisia vankilaolosuhteita ja vielä kuljetuksen keskitysleirille. 

"...kaiken yllä krematoriosta pöllyävä savu ja poltetun ihmislihan tuhka. " (s. 41)

Näiden yhdeksän naisen tie vei vankiloiden ja muiden leirien kautta Ravensbrückin keskitysleirille, joka sijaitsi noin 90 km Berliinistä pohjoiseen. Ravensbrück oli toiminnassa vuodesta 1939 vuoteen 1945. Leiri oli tarkoitettu ennen kaikkea poliittisille naisvangeille. Leirin oli tarkoitus toimia läpikulkuleirinä varsinaisille tuhoamisleireille, mutta paljon naisia joutui kuoleman omaksi jo Ravensbrückissa. Arviot Ravensbrückissa kuolleista liikkuvat 30  000 ja 90 000 välillä. Olot tällä leirillä eivät juuri poikenneet muiden keskitysleirien epäinhimillisistä olosuhteista. Naiset kuvaavat muistelmissaan, että johtuen ylikuormituksesta, ruoan puutteesta, olemattomasta vaatetuksesta ja jatkuvasta väkivallan uhasta tilanne leirillä oli aivan helvetillinen. 

Näissä epäinhimillisissä olosuhteissa yhdeksän naista tapasivat toisensa. Yhdeksikköön kuului kuusi ranskalaista, kaksi hollantilaista  ja yksi espanjalainen. He eivät olleet kaikki juutalaisia ja ne, jotka olivat, eivät missään tapauksessa myöntäneet sitä leirillä. Naisilla oli hyvin erilaiset sosiaaliset taustat, mutta yhteistä oli, että heidät oli pidätetty vastarintansa vuoksi. Kaikki olivat olleet alle 30-vuotiaita liittyessään vastarintaliikkeeseen. Useimmat olivat opiskelijoita tai sihteereitä ja yksi oli laulun opiskelija. Yksi heistä oli äiti, joka oli synnyttänyt ranskalaisessa vankilassa vain joutuakseen luovuttamaan lapsensa pois 18 päivän kuluttua. Pieni salakuljetettu valokuva vauvasta oli naisen arvokkain omaisuus koko leirillä oloajan.

Heinäkuussa 1944 yhdeksän naista pakkosiirrettiin yhdessä noin 2000 naisvangin kanssa Ravensbrückista Leipzigiin HASAGin ammustehtaaseen. Työ oli vaarallista, työvuorot 12-tuntisia ja työryhmille asetetut kiintiöt lähes mahdottomia saavuttaa.

"Ja jos joku ei enää jaksanut marssia, hänet ammuttiin armotta." (s. 97)

Kun saksalaisten tappio alkoi näyttää selvältä, natsit yrittivät sodan viimeisten kuukausien aikana tuhota todisteet rikoksistaan. Kun liittolaisten armeijat lähestyivät, he polttivat asiakirjoja, tappoivat vankeja ja pakottivat jäljellä olevat vangit kuolemanmarssille. Marssi saattoi suuntautua muihin kuolemanleireihin kauemmas Saksan sisämaahan, mutta lopulta kaikki kynnelle kykenevät vangit lähetettiin marssille ilman päämäärää, hyvin vähän vaatetettuna ja ilman ruokaa. Marssi muodostuikin monelle vangille kuolemanmarssiksi. 

14. huhtikuuta 1945 kello 2 aamulla, vain muutamaa viikkoa ennen kolmannen valtakunnan tappiota ja toisen maailmansodan päättymistä, 5000 uupunutta ja väsynyttä vankia, jotka työskentelivät Leipzigin ammustehtaassa, pakotettiin ulos porteista marssimaan kohti itää ilman määränpäätä. Aseistetut SS-miehet valvoivat marssijoita. Monet vangeista menehtyivät tai heidät ammuttiin, jos he eivät jaksaneet pysyä vauhdissa mukana. Kun oli marssittu yhtäjaksoisesti kaksikymmentäkahdeksan tuntia, naiset tekivät päätöksen. Keskiyöllä nämä yhdeksän naista pakenivat rohkeasti marssijoiden riveistä ja heittäytyivät pimeän turvin ojaan. Sieltä alkoi näiden naisten pitkä ja vaarallinen matka Saksan halki kohti amerikkalaislinjoja. 

Yksi naisista oli Hélène Podliasky, kirjailijan iso-täti. Hélène oli naisjoukon epävirallinen johtaja, jonka sanoja, neuvoja ja myös määräyksiä muut naiset kuuntelivat ja tottelivat. Oli kylmä ja oli nälkä. Yksi naisista kärsi kurkkumädästä, toisella oli vaikeita lonkkakivuja ja melkein kaikilla oli verta vuotavia jalkoja ja rakkuloita. Matka oli tuskainen ja monesti tuntui, että usko ei riitä. Tämähän on vain "patikkaretki", naiset kevensivät matkaa huumorin voimin. Vaarallisia tilanteita oli paljon, mutta aina löytyi joku naisista, jolla oli juuri oikeaa tilannetajua tai vaikkapa siinä tilanteessa tarvittavaa kielitaitoa. Joskus piti yrittää selviytyä oveluudella, joskus taas piti näytellä ymmärtämätöntä. Ajoittain yhdeksänhenkinen ryhmä tuntui liian suurelta, mutta oli Hélènen idea pitää porukka koko ajan yhtenäisenä. Matkan aikana naisten yhteishenki vahvistui. Pakahduttava halu päästä takaisin kotimaahan sai naiset yhdistämään voimavaransa. Ja niin he kohtasivat amerikkalaisjoukot 21. huhtikuuta Colditziin johtavalla tiellä. Heidän pakonsa oli onnistunut.

Strauss on tehnyt laajaa tutkimustyötä kartoittaessaan näiden yhdeksän rohkean naisen taustoja. Asiakirjojen pohjalta kirjailija kuvaa naisten fiktiivistä faktaan perustuvaa pakomatkaa, joka paikoittain saa seikkailuromaanin piirteitä. Lisäksi kirjassa avataan luvuittain jokaisen naisen aiempaa elämää. Lukijalle selviää, mistä kukin heistä oli kotoisin, millainen perhe heillä oli, miksi he liittyivät vastarintaliikkeeseen ja mitä tapahtui, kun heidät kiinniotettiin. Näin kirjasta muodostuu ryhmäelämäkerta yhdeksästä vastarintaliikkeen naisesta, jotka saatiin kiinni, kidutettiin, pidettiin nälässä ja kuljetettiin keskitysleireille, mutta jotka selvisivät hengissä. 

Kirja on paljon enemmän kuin pelkkä kuvaus naisten pakomatkasta. Kirjassa on kuvausta esimerkiksi Ravensbrückin keskitysleiristä, mikä ainakin minulle oli uutta tietoa. Leirin vapautus alkoi huhtikuun lopussa 1945, jolloin leirillä oli vielä noin 15 000 naisvankia. Muutaman tuhat vankia pelasti Ruotsin Punainen Risti. Huhtikuun lopussa saapui puna-armeijan etujoukko. Naiset, jotka vielä kykenivät, iloitsivat ja itkivät. Mutta ilo oli ennenaikaista. "Ensi innostus puna-armeijan saapumisesta sai hyvin pian synkempiä sävyjä. Sotilaat raiskasivat naisvankeja, jopa sairaita, kuolevia tai juuri synnyttäneitä. Siltä eivät säästyneet edes luurangoiksi laihtuneet, alle 30-kiloiset naiset." Sodan jälkeen Ravensbrück lähes unohdettiin, koska alue jäi rautaesiripun taakse osaksi DDR:ää. 

Will Lammertin Die Tragende (Kantaja) Ravensbrückin rannalla
(Wikipedia)
Samoin oli kiinnostavaa lukea Ranskan vastarintaliikkeen toiminnasta. Toiminta oli äärimmäisen vaarallista. Naiset kuljettivat  laskuvarjoilla pudotettuja käsiaseita ja räjähteitä vastarintaliikkeelle, toimittivat viestejä ja välittivät salaisia tietoja briteille. Monesti naiset selvisivät täpäristä tilanteista esittämällä nöyrää tai tyhjäpäistä nuorta tyttöä. Mutta vain harva pelastui Gestapolta. Myöhemmin sodan jälkeen moni vastarintaliikkeeseen osallistuneista on palkittu korkeilla kunniamerkeillä. Esimerkiksi Hélène on saanut Ranskan kunnialegioonan jäsenyyden. 

Kirjan pitkässä epilogissa kirjailija valottaa, mitä naisille tapahtui sodan jälkeen. Vaikka naisilla oli tulinen halu palata kotimaahansa, "paluu elämään oli paljon vaikeampaa kuin naiset osasivat ikinä kuvitellakaan". (s. 335) Jotkut naisista elivät rauhallista elämää sodan jälkeen, mutta monet olivat pahasti traumatisoituneita. Leiriajoista ei puhuttu. Ei haluttu puhua noista kauheista asioista, ajateltiin että unohtaminen on kaikille parempi vaihtoehto. "Asioiden sisäistäminen vei aikansa; tarvittiin seuraava, sotaa kokematon sukupolvi esittämään siihen liittyviä kysymyksiä," toteaa Gwen Strauss. Ollessaan lounaalla tätinsä kanssa vuonna 2002, Hélène kertoi, kuinka oli onnistunut pakenemaan natsien kynsistä kahdeksan muun naisen kanssa.  Aika oli kypsä Hélènelle avautua pakomatkasta. 

Erinomainen lisä natsikirjallisuuteen

Yhdeksän - Vastarintanaisten pakomatka natsi-Saksan halki on silmiä avaava ja varmasti monelle uutta tietoa antava teos natsien hirmuhallinnosta ja myös ranskalaisen vastarintaliikkeen toiminnasta. Straussin kirja on merkittävä kunnianosoitus näille rohkeille naisille, jotka tänä päivänä muistetaan sankareina.

Kirjan tekstiä elävöittävät valokuvat. Lähdekirjallisuus on tarkasti luetteloituna kirjan lopussa. Hyvä lisä on myös kartta naisten pakomatkasta. Ja lopuksi vielä iso plussa kirjan kannelle, jossa on valokuvat näistä yhdeksästä naisesta. 

6 kommenttia:

  1. Kun luin Quinnin Ruusukoodia ja Koodinimi Alicea ajattelin, että haluan lukea lisää tällaisista rohkeista naisista.
    Tämä tulee kuin tilauksesta. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsti, kiva kun kiinnostuit. Tämä oli kiinnostava lukukokemus, asiat jäivät mietityttämään.

      Poista
  2. Kiitos esittelystä, tämä on selvästi tosi tärkeä kirja! Täytyy muistaa etsiä tätä kirjastosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen! On kiinnostava ja hyvä lisä natsikirjallisuuteen.

      Poista
  3. Vim hoje comentar neste teu outro blog.
    Este livro é impressionante,quanto horror!
    Nâo sei se teria coragem de ler porque é
    sofrimento demais...

    Beijos! :-D

    VastaaPoista