Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas. 2019. Like. Kansi: Tuomo Parikka. 322 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Juha Siro on tuottelias kirjailija. Kirjan liepeestä käy ilmi, että hän on kirjoittanut kuusi romaania ja viisi runokokoelmaa. Mietin luettuani tämän kirjan, miksi en ole tarttunut Siron kirjoihin aiemmin, niin suuresti ihastuin Siron kirjoitustyyliin. 

Kirjan tapahtumat alkavat Berliinistä vuodelta 1922 ja päättyvät vuoteen 2026 Arabian niemimaan aavikolle. Berliini-osuuden päähenkilö on nimeltä mainitsematon pieni poika, jonka kasvua kirjassa seurataan läpi sotavalmistelujen ja sotavuosien. Koululaisena poika kärsii isänsä juomisesta ja väkivaltaisuudesta jopa niin, että hän lopettaa puhumisen useaksi viikoksi. Sen sijaan hän tutkii eläimiä episkoopilla ja piirtää. Hän kulkee kujalta kujalle, kadulta kadulle, sieltä eläintarhaan ja piirtää. Juutalaisten kansanmurha odottaa vielä. "Auto katoaa kulman taakse, vastapäisen Shermanin kangaskaupan näyteikkuna peilaa harvoja kadun kulkijoita - ikkunan lasi on vielä ehjä ja kauppiasperheen ainoa lapsi, Alex käy pojan kanssa samaa koulua." (s. 33) Natsismin nousun merkkejä on jo. Opettaja heittäisi taiteilija Otto Dixin hullujenhuoneelle. Dixin sotaa ja sosiaalisia ongelmia kuvaavat taulut olivat ristiriidassa Hitlerin militaristisen arvomaailman kanssa. Pojan äiti katsoo parhaaksi liittyä puolueeseen ennakoidessaan tulevaisuutta.

Poika tapaa valokuvausta harrastavan Elken. Elkestä tulee pojalle rakas. Sitten eräänä päivänä "Poika repäisee kotkakuoren auki ja miettii kuinka suuri ilon ja innostuksen lähde kirje olisi jollekin toiselle". (s. 101) Näin tulee pojalle vastenmielinen kutsu sotaan, taistelemaan natsismin puolesta. Poika lähetetään valiojoukkoihin valokuvaamaan sodan kauhuja. Filmiä varten tehdään lavastus, johon otetaan siisteimpiä ja hyväkuntoisimpia vankeja. "Kun filmimme pyörii elokuvateattereiden uutiskatsauksissa, se on yksi vitsa samassa helvetin kimpussa, joka lujittaa kansan yhtenäisyyttä. Sota on mielikuvien seuraus. Meidän tehtävämme on pitää yllä vihan ja tappamisen mielialaa." (s. 151) 

Sodan jälkeen tapaamme pojan Venetsiassa, jonne hän haluaa piiloutua. Die Weltista poika löytää artikkelin saksalaisten sotaprogandasta. Valokuvasta poika tunnistaa itsensä. "Koetin vakuuttaa itselleni ettei kukaan minua täällä kuvaan osaisi yhdistää." (s. 239) Poika rupeaa purkamaan menneisyyttään kirjoittamalla. "Kirjoittamalla ajatuksensa muistiin - kuin kuittauksena siitä, että on punninnut huolella kaikki vaihtoehdot." (s. 302)

Toisella aikatasolla Arabian niemimaalla vuonna 2026 kohtaamme kolme miestä, jotka etsivät turvapaikkaa aavikolta. Miesten matkalta löytyy yhtymäkohtia pojan tarinaan: sodassa poika pakotettiin surmaamaan kaksi vankia ja samoin Avielin on aavikolla surmattava vangittuna oleva mies. Pahuutta on kaikkialla ja kaikkina aikoina. Sodan kauhut ja jälkiseuraukset ilmenevät samanlaisina, vaikka aikaa on kulunut yli 100 vuotta. Onko menneisyys opettanut meille mitään? 

Siron kirja on tärkeä kirja ajankohtaisuudessaan. Pidin kirjan teemoista, mutta ennen kaikkea pidin Siron tavattoman kauniista kielestä. Siron runoilijatausta näkyy hiotussa ja ilmaisuvoimaisessa kielessä. Tällaista vaivatonta tekstiä on nautinnollista lukea. Kirjassa käsitellään enimmäkseen pojan elämää, mutta välillä piipahdetaan Arabian niemimaalla. Pidin paljon pojan osuudesta. Minulla oli tunne, että tällaisia onnistuneita sotakuvauksia saa vain harvoin lukea. Sotakuvausten kanssa ei mässäillä, juutalaisvainoja sivutaan, mutta ei osoiteta sormella, ketään ei syytetä, tapahtumien kulku vain todetaan. Siro jättää lukijalle paljon pohdittavaa. 

Kiitos kirjailijalle kattavasta kirjallisuusluettelosta, joka löytyy kirjan loppusivuilta. Kiitos myös Tuomo Parikalle onnistuneesta kannesta.