Mikko Laaksonen: Rauma. Arkkitehtuuriopas - architectural guide

                                                            

 Mikko Laaksonen: Rauma: arkkitehtuuriopas - architectural guide. Atlasart. 2025. 224 sivua. 

Arvostelukappale kirjailijalta

Olin kuuntelemassa Rauman Franciscus-talolla Mikko Laaksosta, kun hän kertoi tuoreesta Rauman arkkitehtuurioppaastaan. Yleisö kuunteli kiinnostuneena Laaksosen esitystä. Kommentteja, kysymyksiä ja muisteluja tuli runsaasti, olivathan esitellyt paikat monille raumalaisille tuttuja jo vuosikymmenten takaa. 

Meille tullista tulleille samoin kuin turisteille ja arkkitehtuurista kiinnostuneille kirja on melkoinen aarreaitta, mutta varmasti myös perusraumalaiset saavat uutta tietoa kotikaupungistaan.  Esipuheessaan kirjailija toteaa: "Kirjan olen ajatellut olevan hyödyksi ja iloksi sekä raumalaisille että Raumalla vieraileville." 

Rauman historiasta ja erityisesti Vanhasta Raumasta on tehty monia kirjoja, mutta tämä kirja antaa varmasti uuden ja tuoreen näkökulman raumalaiseen arkkitehtuuriin. Laaksonen on tehnyt perusteellista työtä kartoittaessaan Rauman alueita. Vanhan Rauman ja keskusta-alueen lisäksi Laaksonen sisällyttää kirjaan eteläisiä ja pohjoisia esikaupunkeja sekä meri- ja maaseutualuita.

Kuvaus Vanhan Rauman arkkitehtuurista on kiinnostava ja laaja. Tämän Unescon maailmanperintökohteen historia ulottuu 1440-luvulle, kun Raumalle myönnettiin kaupunkioikeudet vuonna 1442. Kirjassa valaistaan rakennekuvin 1700- ja 1800-luvun puutalojen rakennustapoja. Hyvin monet näistä rakennuksista rakennettiin uudelleen vuosien 1880 ja 1910 välillä. Ennen toista maailmansotaa oli hiljaista, vain muutamia uusia taloja syntyi. Sota-aika merkitsi taantumista Vanhalle Raumalle. Jotta Vanha Rauma saatiin kasvuun, tarvittiin uusi asemakaava ja linjausta koskien rakennusten korjaussuunnitelmia. Vanhasta Raumasta tuli Unescon maailmanperintökohde vuonna 1991.

Marela, Marelan sali ja piharakennuksia

Kirjassa esitellään sanoin ja monin kuvin Vanhan Rauman historiallisia ja arkkitehtoorisesti arvokkaita julkisia rakennuksia, kuten raatihuonetta, kirkkoa, Kirstiä, Marelaa, Pinnalaa ja Tammelaa. Asuintaloista mainitaan osoite sekä talon nimi. Minulle asuintalojen nimet ovat jääneet melko tuntemattomiksi. Niinpä otin kirjan mukaani ja suuntasin päiväkävelyni kohti Vanhaa Raumaa. Näin tulivat kirjassa mainitut Vanhan Rauman talot tutuiksi. 

Iso-Tokila, Kuninkaankatu 20 (yläkuva)
Iso-Tokila 1906, ennen korjausta (alakuva)

Keskityin kirjaa lukiessa lähinnä Vanhaan Raumaan. Paljon kiinnostavaa arkkitehtuuria löytyy Vanhan Rauman ulkopuolelta, kuten vaikkapa tyyppi- ja muut pientalot Lonsin ja Nummen alueella sekä Veijo Martikaisen suunnittelemat atriumtalot. Monnan kappeli on kaunis, samoin kuin Heikki Taskisen suunnittelema Raumanmeren koulu, joka edustaa Oulun koulukunnan postmodernismia. Erkki Huttusen suunnittelema SOK:n Valtakulma on suomalaisen osuuskauppafunktionalismin ensimmäinen edustaja. Ehkäpä myöhemmin suuntaan kirjan kera muille kirjassa esitellyille alueille.

Laaksonen tarjoaa lukijalle kiinnostavan matkan raumalaisen arkkitehtuurin parissa. Kirja antaa perusteellisen ja kokonaisvaltaisen kuvan Rauman arkkitehtuurista. Teksti perustuu puhtaasti arkkitehtuurin ja rakentamisen historiaan, siis faktatietoon. Kuulopuheita tai tarinointia kirjassa ei ole. 

On hienoa, että kirjan tekstit ovat sekä suomeksi että englanniksi. Tämä on tärkeää, koska näin kirja tavoittaa myös kansainvälisiä lukijoita. Valitettavasti kirjan kaksikielisyys on vaikuttanut siihen, että tekstin fonttikoko on hyvin pieni.

"Luonikast reissu Rauman arkkitehtuurin parissa," toivottaa kirjailija. 

Jenni Räinä: Vaino

 

Jenni Räinä: Vaino. Otava. 2025. Kansi: Piia Aho. Lukija Mirjami Heikkinen. Kesto 7 t 10 min. Storytel.

Isovihan (1713-1721) aikaan Pohjois-Pohjanmaalla vuonna 1715 venäläiskasakat tekevät tihutöitä, ryöstävät, polttavat rakennuksia, raiskaavat ja tappavat. Tappamisen kohteina ovat sekä ihmiset että eläimet. "Huhuttiin, että tsaari oli todennut pohjoisen miehittämisen työlääksi ja antanut sotilailleen tehtäväksi polttaa ja hävittää Pohjanmaalta kaiken elävän kymmenen peninkulman matkalta merenrannasta sisämaahan."   

Valpuri Hansintytär asuu vanhempiensa ja kahden veljensä kanssa Etelä-Iin Räinänperällä. Sinnekin asti kasakat tulevat kiihdyksissään. He tappavat isän ja todennäköisesti myös äidin. Kahdeksantoistavuotias Valpuri, kuusitoistavuotias Hannes ja kahdeksanvuotias Matti onnistuvat pakenemaan. He juoksevat karkuun niin kovaa kuin pystyvät. Paniikinomaisen pakomatkan päämääränä on isän piilopirtti. Lapset eivät muista muuta kuin sen, että pirtti on kaukana, monen päivämatkan päässä. Mutta matka ei suju niin kuin oli suunniteltu. Valpuri joutuu jatkamaan pakomatkaansa yksin.

Toinen kirjan päähenkilö Valpurin ohella on Gustaf Kustaa Lillbäck. Tämä nuori poika oli siepattu nimismiesisänsä kodista. Hänet kuljetettiin Venäjälle, kastettiin ortodoksiksi, nimettiin uudelleen Vasiliksi ja lähetetään sitten takaisin kotikonnuilleen. Luonnollisesti Kustaa tuntee kotiseutunsa paikat. Hänen on helppo toimia venäläisten apupoikana, opastaa venäläiset paikallisiin taloihin ja uhkailla suomalaisia, koska osaahan hän kielen sekä tuntee kotiseutunsa paikat. Aluksi Kustaasta asukkaiden - monesti tuttujen ihmisten - uhkailu on vastenmielistä, mutta vähitellen hän tuntee itsensä todella tarpeelliseksi. Hänelle on tärkeää saada venäläiskasakoilta kiitosta julmuudestaan.

Toisaalla Valpuri jatkaa pakoaan. Hän elää kauniissa muistoissaan, hän muistelee onnellista lapsuuttaan, kotiaan, lehmiä, käyntiä isän kanssa Oulussa kenkäostoksilla. Muistojen voimalla tämä sitkeä nuori nainen jaksaa jatkaa matkaa. 

Sota päättyy, kun venäläiset sotajoukot vetäytyvät Pohjanmaalta, joka oli lähes tyhjäksi poltettu. "Koko pitäjä on täynnä ihmisiä, jotka ovat kadonneet kuin lumi, joka sulaa keväällä ja häviää. Niin kuin lumi muuttuu vedeksi, kadonneet ovat läsnä kaikkialla vaikka eivät ole näkyvissä." Sodan päätyttyä Kustaa joutuu syytetyksi useista murhista, joista osa oli tehty julmasti kotipaikkakunnan ihmisiä kiduttamalla. Hän kirjoittaa armonanomuskirjeen kuningatar Ulrika Eleonoralle. "Myönnän että olen tehnyt paljon pahaa ja se ahdistaa minua pahasti. Mutta muutoinkaan en olisi voinut toimia."

Tämä kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Valpurin ja Kustaan valinta kirjan päähenkilöiksi on onnistunut valinta. Valpurin pakeneminen sodan keskeltä ja turvan etsiminen on kuin suoraan tästä päivästä. Miten upeasti kirjailija kuvaakaan Valpuria, sisukasta, henkiin uskovaa, yli kaiken kotiaan ja perhettään rakastavaa nuorta naista. Myös toisen päähenkilön, julman ja vastapuolen arvostusta janoavan Kustaan voi hänetkin vaivattomasti sijoittaa tähän päivään. 

Kolmanneksi kirjan päähenkilöksi voi nimetä luonnon. Luonto on voimakkaasti läsnä kirjan tapahtumissa. Miten viehättäviä ilmaisuja kirjailija käyttääkään, vaikkapa näin: "Suot kankaiden välissä käyvät yhä pienemmiksi, kankaat laajemmiksi, kunnes yhden kerran metsä ei enää lakkaa. Paksujen petäjien välissä nousee hopeisia keloja. Latvustossa korppi huutaa tule, tule, ja jossain metsän seinän takana solisee, pysähdyn, siellä solisee pieni joki." Tai sitten näin: "Taivaalla kuu kuolee reunoistaan, pehmeä, suuri, valkoinen valo."

Kirjan jälkisanoissa käy ilmi, että nimismies Gustaf Gabrielsson Lillbäck (1665-1735) ja hänen poikansa Gustaf Gustafsson Lillbäck (1700-1721) ovat todellisia historiallisia henkilöitä.

Anu Joenpolvi: Lumienkeleitä Rantakylässä

 

Anu Joenpolvi: Lumienkeleitä Rantakylässä. Karisto. 2025. Kannen suunnittelu: Aste Helsinki Oy, Elina Salminen. 171 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Lumienkeleitä Rantakylässä on Anu Joenpolven suositun Rantakylä-sarjan kuudes osa. Minulle tämä sarja on ihan uusi tuttavuus. Lähdin mielelläni Nooran mukaan jouluiseen Rantakylään. 

Nooralla on takanaan avioero Eliaksesta. Kahdentoista vuoden avioliitto kariutui Eliaksen uuteen naissuhteeseen. Noora tiesi, että heidän avioliittonsa ei ollut enää vuosiin toiminut. "...heillä oli ollut aina erilainen lomakohde, eri maisemat, eri ruoat, aina ei välttämättä joulunvietosta tietoakaan." Hylkääminen kirpaisi, mutta pian Noora tunsi ihan uudenlaista vapauden tunnetta. 

Nyt hän rakentaisi erilaisen joulun uudessa ympäristössä. Uusi ympäristö on Rantakylä, ja sieltä Noora oli ostanut Kurkisuon torpan. Kiinteistönvälitysfirmassa Noora oli tajunnut, että tällainen torppa oli ollut jo kauan hänen alitajuinen haaveensa. Torppa, "sininen, kuution mallinen, punatiilikattoinen talo" sijaitsi Rantakylässä keskellä metsää. "Noora kietoutui  kylpytakkiin ja kääräisi pyyhkeen hiusten suojaksi. Saunan ovelta katsottuna torppa näytti tummaa metsää vasten kutsuvalta: keittiössä paloivat valot, kuistin ikkunoilla kynttilälyhdyt."

Ostaessaan torpan Nooran unelmana oli ollut oma yrttitarha. Hän oli jo opiskellut yrttikirjallisuutta. Sitten haave yrttitarhasta laajeni: hän halusi pistää pystyyn oman puodin. Tähän vuodenaikaan se olisi ilman muuta joulupuoti. Noora ideoi myytäviä tuotteita: ainakin itsetehtyä saippuaa, kuivattuja yrttejä, teetä ja toffeeta. Puodin nimi oli selvillä jo alusta alkaen: Joulupuoti Myrtti. 

Noora oli törmännyt kesän lopulla Mikkoon sieniretkellään. Samalla kylällä asuvasta Mikosta on paljon hyötyä arjen askareissa ja mökin ylläpidossa. Ja onhan suhde jo paljon muutakin kuin vain apua lumen auraamisessa. Valitettavaa on, että kaupanpäällisenä tulee Mikon yrmeä, Mikosta mustasukkainen Tellervo-äiti. 

Noora on innostunut avatessaan puodin. Ruuhkaa ei ole, ja Noora joutuukin keksimään uusia tapoja houkutellakseen asiakkaita. Onneksi Nooralla riittää ideoita. Pastel de natasta, portugalilaisesta leivoksesta, tulee suorastaan myyntimenestys. Ja tupsahtaapa kauppaan nuori mies, joka on "hämmentävän komea ja ruskeasilmäinen". Hän on terveystarkastaja Asko. Kun Noora myöhemmin tanssii riehakkaasti Askon kanssa Krouvin pikkujoulussa, hän aistii Mikon mustasukkaisuuden. 

Jätän paljastamatta, miten Nooran rakkausasiat tästä etenevät.

Olipa Lumienkeleitä Rantakylässä mukavaa luettavaa. Jos tästä kirjasta ei tule joulufiilistä, niin ei sitten mistään. Joenpolven kerronta on sujuvaa ja elävää. Tarinaa elävöittävät lukujen osuvat otsikot.  Taisipa minusta tulla Rantakylä-sarjan lukija tämän kirjan myötä. Mietin, miksi kirjailija on nimennyt tapahtumapaikan Rantakyläksi. Ainakin kolme Rantakylää tulee mieleeni. Niistä yhdessä, Joensuun Rantakylässä, olen asunut yli kolmekymmentä vuotta. Mutta kirjan Rantakylä taitaa kyllä olla ihan fiktiota. 

Tuuli Kivijoki: Kimaltelevia hankia Lemmenlahdella

 

Tuuli Kivijoki: Kimaltelevia hankia Lemmenlahdella. Karisto. 2025. Kansi Katja Säilä. 239 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kimaltelevia hankia Lemmenlahdella on neljäs osa Kivijoen Lemmenlahti-sarjassa. Aiemmin sarjassa ovat ilmestyneet Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella (2023), Syksyn sävyjä Lemmenlahdella (2024) ja Kuulaita kesäöitä Lemmenlahdella (2025). 

Katariinalla on takanaan avioero. Eroon ei liittynyt mitään dramatiikkaa, he vain totesivat, "ettei heillä ollut juuri mitään sanottavaa toisilleen." Nyt Katariina asuu yksin lapsuudenkodissaan Lemmenlahdella. Katariinalla on vahva tunne, että uusi elämänvaihe voi alkaa avioeron jälkeen. Tuntuu hyvältä olla vapaa ja itsenäinen. Tosin lähestyvä joulu mietityttää. Millaista olisi viettää joulu yksin?  

Katariina tekee listan tavoitteistaan seuraavalle kolmelle kuukaudelle. Listaan tulee kuusi kohtaa, mm. olohuoneen sisustus ja leipomaan opettelu. Viimeiseksi tavoitteeksi hän kirjaa treffeillä käymisen. Vai onko se liian aikaista avioeron jälkeen, ja sitä paitsi kenen kanssa hän sitten treffailisi, pohtii Katariina. Katariina aloittaa listan tavoitteiden toteuttamisen olohuoneen sisustuksesta. Nyt hänellä on vapaus sisustaa talo aivan oman makunsa mukaisesti. Käynti antiikkiliikkeessä osoittautuu varsin hyödylliseksi. Lisäksi hän löytää äitinsä aloittaman torkkupeiton, johon tarvitaan vielä runsaasti isoäidinneliöitä.

Katariina on opettajana Lemmenlahden koulussa ja vuoden loppuun asti virkaatekevänä rehtorina. Väinö on oppilaana Katariinan koulussa. Väinön kautta Katariina tutustuu Johannekseen, pojan isään ja paikallisen osuuskunnan eläinlääkäriin. Johannes vaikuttaa mukavalta keskustelukumppanilta, ja komeakin hän on. Pitkästä aikaa Katariina tapaa Arin, koulun entisen rehtorin, jolla on uusi työpaikka Viiskalan lukiossa. Vanhan tutun kanssa on mukava lähteä hiihtämään. Ja onpa Ari niin ystävällinen, että tuo Katariinalle joulukuusen. 

Pidän tästä sarjasta. On mukava, että tapahtumapaikka - Lemmenlahti - on sama kaikissa kirjoissa, mutta päähenkilö on eri. Lemmenlahti on fiktiivinen pieni paikkakunta jossakin päin Keski-Suomea. Päähenkilö on yleensä nuorehko sinkkunainen, jolla on tavalla tai toisella uusi elämäntilanne, jollakin muutto Lemmenlahdelle, jollakin taas tuore avioero. Uusi seurustelusuhde syntyy tai ainakin meinaa syntyä tavalla tai toisella. Lukija tapaa vaivihkaa edellisten kirjojen henkilöitä, tässä kirjassa mm. Sofian ja Annikan. Eräs Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella -teoksen päähenkilöistä saa merkittävän roolin tässäkin kirjassa . 

Tuuli Kivijoen Kimaltelevia hankia Lemmenlahdella tarjoaa lukijalleen jälleen kerran rauhoittavan ja miellyttävän lukukokemuksen. Tämä feelgood-kirja on täydellinen valinta talvi-iltoihin. Kirjan teemat käsittelevät itsensä löytämistä sekä uusia alkuja. Jännitystä tuovat Katariinan miessuhteet. Iso kiitos Katja Säilälle kauniista kannesta, joka suorastaan houkuttelee tarttumaan kirjaan. Tuuli Kivijoki kätkee taakseen Anu Patrakan, joka on yksi Suomen parhaimmista naisdekkaristeista.

Maria Mustranta: Toivon talo + Lue Naiselle Ammatti -tapahtuma

 

Maria Mustranta: Toivon talo. WSOY. 2025. Kansi Ville Laihonen & People's. 296 sivua.

Rauman Naisten Pankin marraskuun lukupiirikirjana oli Mustrannan kirja Toivon talo, joka on myös Lue Naiselle Ammatti -kampanjan tämänvuotinen kirja. Lukupiirimme kokoontui 12.11. ja Rauman LNA-tapahtuma oli 18.11. 

Suomalainen, nelikymppinen Martta työskentelee kehitysaputyöntekijänä Ammanissa, Jordaniassa. Martta vierailee ammanilaisessa sairaalassa ja kohtaa Nouran, nelivuotiaan orpotytön. "Martta jäi tuijottamaan tyttöä. Pienissä lapsissa oli jotakin, mikä pakotti katsomaan. Tyttö makasi selällään hiukset mustina siveltimen vetoina tyynyllä. Peitteellä lepäävistä käsistä puuttui osa, pulleat kämmenet olivat kiinnittyneet suoraan kyynärpäihin." Noura on menettänyt perheensä Syyrian sodassa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhteen vuoteen: talvesta 2014 talveen 2015.

Martta tuntee kiintymystä tyttöä kohtaan. Kun tytölle ei löydy sukulaisia eikä sijaisperhettä, hänet siirretään lastenkotiin ja sitten vielä toiseen lastenkotiin. Martta seuraa mukana. Kun Martta ei palaa Sveitsiin, hänet irtisanotaan. Sukulaiset, ystävät ja miesystävä Peter eivät ymmärrä Martan päätöstä. 

Kirja oli ollut positiivinen ja ajatuksia herättävä lukukokemus suurimmalle osalle lukupiiriläisiä. Kirja vei mukanaan alusta alkaen, olipa muutama lukijoista lukenut kirjan yhdeltä istumalta. 

Puhuimme paljon auttamisesta ja yhteisöllisyydestä. Kirjan takakannessa kysytään: Jos auttaa yhtä, voiko auttaa kaikkia? Onko moraalisesti oikein, että ammattilainen auttaa yhtä ihmistä, vaikka tietää, että autettavia on paljon? Auttaminen ja yhteisöllisyys olivatkin mielestämme kirjan kantavia teemoja. Lukijamme totesivat, että kirja antoi tilaa omille muistoille. Monen mieleen tulivat omat yhteydet apua tarvitseviin sekä kotimaassa että ulkomailla. Martan mummi kirjoittaa kauniisti: "En ole kertaakaan katunut, kun olen jotakuta kurjaa auttanut. En ymmärrä, että toisista huolehtiminen on nykyisin niin epämuodikasta."

Pidimme Mustrannan kirjoitustyylistä. Mustranta kirjoittaa asiallista, raporttimaista tekstiä, kuten sopii odottaakin toimittajataustan omaavalta kirjailijalta. Teksti on vähäeleistä ja antaa tilaa lukijan omille tulkinnoille. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ahdista, koska kirjassa ei kuvata Nouran ahdinkoa, vaan keskitytään pikemminkin Martan omiin pohdintoihin.

Yhteenvetona lähes yksimielisinä totesimme, että kirjan aihe on tärkeä. Tarina koskettaa tunteita, yhdistää ihmisiä ja rakentaa toivoa. Kirja jää varmasti mieleen elämään. Annoimme kirjalle arvion 4. 

Lue Naiselle Ammatti -tilaisuus Rauman kirjastossa 18.11.2025

                                                 Kuvat: Hillevi Rohiola

Naisten Pankin kuvaesityksen pyöriessä taustalla Annika avasi tilaisuuden ja kertoi Naisten Pankin toiminnasta sekä siitä, millaista konkreettista apua kehitysmaiden naiset ovat saaneet Naisten Pankilta. Vuoden alussa Raumalle Sri Lankasta muuttaneet tytöt esittivät kaksi ihastuttavaa laulua.

Minulla oli ilo haastatella Maria Mustrantaa. LNA-kiertue on edennyt jo kahdeksannelle paikkakunnalle. Rauman jälkeen on vielä kaksi paikkakuntaa. 

Niin lukupiiriläisiä kuin yleisöäkin kiinnostivat syyt, miten kirjan aihealue oli syntynyt ja miksi tapahtumat sijoittuivat nimenomaan Ammaniin. Kirjan idean Mustranta oli saanut Han Kangin kirjoista Älä jätä hyvästejä ja Vegetaristi. Amman ja elämä siellä, sairaala ja lastenkodit tuntuvat lukijasta hyvin autenttisilta. Kirjaa voi helposti luulla autofiktioksi. Sitä se ei kuitenkaan ole, Mustranta on viettänyt Ammanissa vain runsaan viikon tutustuen paikkoihin ja haastatellen avustusjärjestöjen ja paikallisten viranomaisten edustajia. 

Kävimme haastattelussa läpi kirjan juonta ja puhuimme yhteisöllisyydestä ja toisten auttamisesta. Mustranta totesi, että nykyisin ei ole trendikästä auttaa toisia, vaan yhä useampi keskittyy vain omaan itseensä ja itsestä huolehtimiseen. 

Olimme molemmat sitä mieltä, että Ville Laihosen suunnittelema kansi on todella kaunis. 

Tilaisuus oli hyvin onnistunut. Kuulijoita oli 40 ja illan arpa-, kahvi- ja NP-tuotteiden myyntituotto peräti n. 820 euroa.

Kiitos Maria Mustranta, kun olet mukana LNA-kiertueella, kiitos Rauman kirjasto hyvästä yhteistyöstä, kiitos yleisö ja kiitos ihanat naistenpankkilaiset, jotka olitte leiponeet, keränneet arpapalkintoja ja organisoineet tilaisuuden kulun.

Maimu Berg: Stalin Tallinnassa

 

Maimu Berg: Stalin Tallinnassa. Valitut novellit. Enostone kustannus 2025. Koostanut ja suomentanut Heidi Iivari. 300 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta 

Heidi Iivari on kääntänyt ja valinnut novellit Stalin Tallinnassa -teokseen. Novellit ovat Bergin neljästä viroksi ilmestyneestä novellikokoelmasta: On läinud. Lugusid ja kunstmuinasjutte (1999), Unustatud inimesed (2007), Hitler Mustjalas (2016) ja Abitu armastus (2024). Novelleja on kaikkiaan kahdeksantoista. Lisäksi on yksi novelli, joka on ilmestynyt kirjallisuuslehdessä Looming (10/2024).

Novellien aiheet ovat monipuolisia. Kokoelmassa liikutaan Viron neuvostomenneisyyden ja nykypäivän välillä, pohditaan virolaista kansallista identiteettiä, naisten välistä solidaarisuutta, vanhuuden tunteita ja sairastelua sekä liu'utaan ajoittain yliluonnollisen ja mystiikan puolelle.   

Palanut rukoushuone on ihastuttava ja herkkävireinen, muistoja peilaava novelli. Aikuinen tyttö tulee tapaamaan isoäitiään, ja kohtaaminen alkaa uteliaisuudella: kuinka isoäiti voi elää yhdessä huoneessa ilman liettä, ruokakomeroa, keittolevyä ja jääkaappia ja jopa ilman silitysrautaa. Pian asetelma kääntyy, ja isoäiti alkaa tentata, miksi tytär on palannut kotiseudulle. Lopulta isoäiti kiteyttää oman elämäntarinansa ja elämänfilosofiansa yhteen lauseeseen. "Pitää päästä toiseen huoneeseen, kun alkaa kyllästyttää. Muuten asut kuin hotellissa."

Kaunis novelli Kävelyllä äidin kanssa kuvaa äidin ja tyttären välistä rakkautta ja ymmärrystä. Se on kokoelman lempeimpiä kertomuksia.

Kiinnostavasti nimetty novelli Hitler Saarenmaalla kertoo absurdin, fiktiivisen tarinan Hitlerin pakomatkasta Berliinistä ennen toisen maailmansodan päättymistä. Hitler esiintyy naamioituneena ja onnistuu pakenemaan hengissä neuvostoliittolaisesta sotalaivasta. Suur-Saksan entinen johtaja viettää viimeiset päivänsä paikallisten joukossa Simon Müllerowski -nimellä. Novelli on niin absurdi, ettei lukija voi muuta kuin hymyillä sen mahdottomuudelle. Eipä kannata lähteä Saarenmaan Mustjalan hautausmaalle etsimään hautakiveä, jossa lukee "Simon Müllerowski ("Hitler")"

Kokoelman nimikkonovellissa Stalin Tallinnassa Stalin seurueineen - Malenkov, Molotov, Mikojan, Beria ja Švernik - katsoo Stalinin suosikkielokuvan Suuri valssi. Stalin on tylsistynyt ja päättää hetken mielijohteesta lähteä Tallinnaan. Hän vakuuttaa muille, ettei metsissä piileskeleviä bandiitteja tarvitse pelätä. "...Viron metsät on puhdistettu bandiiteista. Kulakit on viety Siperiaan ja kolhoosit täyttyneet rehellisistä talonpojista." 

Muttta perillä Stalin pettyy. Neuvosto-Viron pääkaupunki on hänen silmissään kolkko, harmaa, väritön ja niin tylsä, että  Stalin luopuu ajatuksestaan lisätä S-kirjain kaupungin nimen alkuun. "Kaupunki ei ansainnut sellaista kunniaa." Vierailu päättyy Estonia-teatteriin, jossa Stalin kohtaa nuoren tytön ja lähettää tämän kuudeksi vuodeksi leireille. Tyttö on kirjoittajan täti. Novellin perusteella voi kuvitella, että näin Stalin on hyvinkin voinut käyttäytyä. Oliko tyttö todellakin kirjailijan täti, sitä voi vain arvailla.

Heidi Iivari on tehnyt hyviä valintoja kootessaan novellikokoelmaa. Teos tuo hienosti esiin Bergin tuotannon laajuuden ja monialaisuuden. Bergin kielenkäyttö on taitavaa, hän kirjoittaa tarkkanäköisesti, joskus ironisesti, joskus jopa romanttisesti. Osuvat sanavalinnat terävöittävät tekstiä. 

Nautin suuresti tämän kokoelman lukemisesta.

Maimu Berg Viron suurlähetystön vastaanotolla 24.10.2025.

Tapio Koivukarin runohetki

Tapio Koivukari kertoi runotuotannostaan Rauman Franciscus-talolla 12.11.2025. Koivukari kertoi, että hän on aina ollut pikemminkin tarinankertoja kuin runoilija. Sen kertoo myös Koivukarin tuotanto: proosatuotantoa mukaanlukien näytelmät ja kuunnelmat on reilut parikymmentä teosta. Minulle mieluisin kirja Koivukarin tuotannosta on ollut Sataman laulu (Johnny Kniga 2022). Kirja on rehellinen ja hallittu kuvaus kirjailijan nuoruusvuosista, tuolloin tehdyistä valinnoista ja niiden vaikutuksesta kauas tulevaisuuteen (linkki).

Koivukari kertoi kokeilleensa runojen kirjoittamista, mutta huomasi varsin pian, että ainakaan riimikirjoittamista hän ei hallitse. Mutta kuitenkin kaksi runokirjaa on syntynyt: Vieläk teils se paatt o (Johnny Kniga 2014) ja Se paatt men jo (Johnny Kniga 2025). Lisäksi Koivukari on suomentanut islannista suomeen pääasiassa kaunokirjallisuutta. Islannin lisäksi hän suomentaa ruotsista.

Molemmissa runokirjoissa Koivukari yhdistää henkilökohtaiset kokemuksensa ympäröivään yhteiskuntaan: luontoon ja ennen kaikkea mereen, ikääntymiseen ja arkisiin tapahtumiin yleensäkin. Monet paikat, lähinnä Islanti, tulevat lukijalle tutuiksi. Koivukari tuntee Islannin hyvin, ja islantilainen kulttuuri ja tavat välittyvätkin kiinnostavasti runoissa.

Runot on kirjoitettu Rauman giälellä. Kun Koivukari luki runojaan, huomasin ymmärtäväni tekstejä yllättävän hyvin. Ilmeisesti neljä vuotta Raumalla asumista riittää siihen, että pystyy ymmärtämään giältä. Tullista tullut tuskin koskaan oppii sitä puhumaan. Kirjoissa on toki sanasto helpottamaan ymmärtämistä. Tässä eräs Islanti-teemainen runo:

Sinä yäns sadoi
suuri ja köykässi hiutlei
niinkon koerantassui
hahkauntuvi
vuanon tyvenehe vette
ko sää sanosis
ete mun tartt
mihinkkä lähti.

Jotkut runoista ovat leikkisiä jopa vitsikkäitäkin. Kuten vaikkapa tämä:

Viäläk teils se paatt o?

"Viäläk teils se paatt o?"
hän kysys, ko jossa nähti.

Oltti joskus kari rannas
neljistäs yhde romtodi juatt
heijä folkkarisas.

"On kyll", vastasi mää,
- isäntekonen klinkkarpaat,
semsest suut luappu -
"mutt muija on kerjen vaihtuma".

"Nii oikke," sanos hän,
"mää pisti molemak kiarttoho."

En kysyn, mutt tiäsin kyll.
Ei nuak kiirusemma miähe
kerkk puupaatti reedama.

Vaikka ympärillä oleva maailma on sekasortoinen, Se paatt men jo -kokoelman viimeisessä runossa valmistetaan kaikessa rauhassa keittoa ja ollaan myös valmiita jakamaan se.

”ja koht mes se syädä / ulkons sata ränttä / mutt jos tähä joku tulis / sais hänki soppa / meijän kansan. / Ei elämän täst / merkilisemppä tart ol. / Syädä soppa / ja katota sitt / mitä voidais tehd./

Tapio Koivukari lukee runojaan.