Anna-Mari Kaskinen: Hyvin säilynyt

 

Anna-Mari Kaskinen: Hyvin säilynyt. Aarteita vanhuuden varalle. Kirjapaja. 2025. Kansi Katja Kuittinen. 63 sivua.

Arvostelukappale kirjailijalta

Runoilija, kirjailija ja lauluntekijä Anna-Mari Kaskinen vieraili Raumalla 31.10.2025. Kansallisbibliografian tilastojen mukaan Kaskinen oli vuonna 2023 Suomen ylivoimaisesti tuotteliain runoilija. Kakkossijalla oli Jyrki Pellinen.

Kaskinen kertoi vuosien varrella sattuneista tapahtumista, jotka olivat innostaneet häntä kirjoittamaan. Lapsena hän oli halunnut matkustella kaukaisiin maihin. Mutta kun siihen ei ollut mahdollisuutta, hän matkusti eri maihin mielikuvituksen siivin. Mielikuvitus on edelleen Kaskisen voimavara. Aktiivinen runojen kirjoittaminen alkoi 16-vuotiaana, kun Kaskinen sai stipendin ja lähti opiskelemaan Kanadaan kahdeksi vuodeksi. Siellä hän suoritti IB-tutkinnon.

Suomeen palattuaan Kaskinen aloitti opiskelun Helsingin yliopistossa. Alivuokralaisasunto löytyi Aaro Hellaakosken lesken Lempi Hellaakosken luota. Lämmöllä Kaskinen muistelee Lempi Hellaakoskea. Yhteistyö Pekka Simojoen kanssa tarjosi mahdollisuuden uusille avauksille. He tekivät yhdessä mm. Afrikkalaisen gospelmessun sekä useita virsiä, joista ensimmäinen oli Herra, kädelläsi. Inspiraation lähteiksi kirjoittamisessa Kaskinen mainitsee hengellisyyden, luonnon ja ihmisten elämänvaiheet.

Mummi oli ollut Kaskiselle hyvin tärkeä henkilö. Mummi oli harras rukoilija ja opetti Kaskista laulamaan Siionin kannel -kirjasta. Hänellä oli taito löytää aina asioiden valoisat puolet. Rakkaalle mummille omistettuja lauluja ovat Pikkulintu riemuissaan ja Oi, katsohan lintua oksalla puun.

Runokirja Hyvin säilynyt on juuri ilmestynyt runoteos. Runokirjan teemana on ikääntyminen. Ikääntyminen merkitsee väistämättä luopumista. Kun on luovuttava jostakin, jotakin kuitenkin säilyy. Takakannessa kysytään: Minkä toivomme pysyvän ja haluamme jakaa tuleville polville?

Kaskinen luki useita runoja kirjasta. Runot on ryhmitelty viiteen ryhmään: Emme tiedä mitä tulevaisuus tuottaa, Mitä vanhana on edessä, Poimin surun sirpaleita, Hyvin säilyvää ja Teidän vanhuuteenne asti olen sama. Yleisö herkistyi, päät nyökyttelivät, kyynel vierähti silmäkulmaan. Runot olivat niin totta ja niin omakohtaisia vanhemmalle yleisölle. 

Aarre

Sinulla on lahja, jota toinen ei voi jakaa.

Kannat sitä mukanasi vuosienkin takaa.
Se on sinun elämäsi, varhainenkin vaihe.
Se on sinun aarteesi ja kertomuksen aihe.

Sinä olet päiväkirja täynnä tarinoita. 
Säveltäsi kukaan toinen kauniimmin ei soita.
Ilot sekä surut koit. Nyt laula niistä laulu.

Ota käyttöön kaikki värit. Maalaa koko taulu.

Kukaan toinen elänyt ei ole niin kuin sinä

vuosinasi valoisina sekä synkimpinä.

Rakkaistasi kerro, laula ilosta ja työstä.

Kerro kuinka aamuun astuit pimeästä yöstä.

Anna-Mari Kaskinen Raumalla 31.10.2025

Urmas Vadi: Kuun toinen puoli

 

Urmas Vadi: Kuun toinen puoli. Enostone kustannus. 2025. Vironkielinen alkuteos Kuu teine pool. Suomentanut Petteri Aarnos. Kannen kuva ja suunnittelu: Kalervo Sammalvehrä. 356 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

Kiinnostuin kirjasta, kun kuuntelin Urmas Vadin haastattelun Turun kirjamessuilla. Oli hyvä haastattelu, Heli Laaksonen haastatteli. Onneksi kiinnostuin kirjasta. Kuun toisella puolella osoittautui mielenkiintoiseksi ja innostavaksi lukukokemukseksi.

Kirjan tapahtumat alkavat Tomin lapsuudesta. Tomilla on sisko Kerli, omia teitään kulkeva, uusista asioista helposti innostuva isosisko. Vaikka Tom on kirjan minä-kertoja, varsinainen kirjan päähenkilö on äiti. Perhe-elämää määrittää äidin sydän, joka reagoi tapahtumiin, joista hän syystä tai toisesta ei pidä. Ambulanssi on usein nähty kulkuneuvo perheen asunnon edessä. Äidin suosikkilapsi on Tom. "Äiti sanoi minulle aina: "Sinä tiedät, että minä olen aina sinun puolellasi, mutta sinun täytyy kertoa minulle rehellisesti kaikki, muuten joudumme molemmat ikävään välikäteen enkä voi enää luottaa sinuun." En osannut kuvitella, millaista sitten olisi, jos minuun ei enää voisi luottaa? Annetaanko sellaiset lapset johonkin vieraaseen perheeseen?" Perheen isällä ei ole itsenäistä tahtoa, hän on äidin varjokuva.

Mukaan tarinaan liittyy monia taitavasti kirjoitettuja hahmoja, joista osa on sukulaisia, kuten mummo ja Andres-setä. Henkilöitä ei ole liikaa, joten kaikkiin keskeisiin henkilöihin ennättää hyvin tutustua. Andres-setä on yksi kirjan kiinnostavimmista hahmoista. Tämä kaikenlaisten sähkölaitteiden keskellä asustava mies saa Tomin sataprosenttisen arvostuksen, kun hän osaa korjata Tomin Kaurilta lainatun Manowar-kasetin. Andres-sedän myötä Tom tutustuu psykiatri Avaan ja Avan Andy-koiraan.

Ihastuttavasta ja arvaamattomasta Kerlistä ei voi olla pitämättä. Hän on täysillä mukana siinä, mistä hän innostuu, onpa sitten kyse talon remontoinnista, luonnonsuojelusta, pysäköinninvalvonnasta ja ennen kaikkea rakastumisista. Kerlillä "on liikaa energiaa ja kova halu antaa itsestään maailmalle paljon enemmän."

Urmas Vadin Kuun toinen puoli on paljon enemmän kuin tarina 1900-luvun lopun omintakeisesta virolaisperheestä. Minulle se avautui sekä ihmissuhderomaanina että aikalaiskuvauksena Viron lähihistoriasta. Vadi käyttää lapsen, Tomin, näkökulmaa taitavasti. Näin avautuvat perheen sisäiset jännitteet ja yhteiskunnan muutokset.

Pidin siitä, että historia ei ole kirjassa etualalla eikä sitä selitetä puhki. Tapahtumat, ajat ja paikat vilahtavat ohimennen, sivulauseissa. Lukijalle heitetään muutamia tärppejä, joista virolainen lukija varmasti ottaa kopin. Neuvostoajan varjoja, leirejä ja vaikenemisen kulttuuria avataan erityisesti mummon kautta.

Kirjan nimi Kuun toinen puoli on osuva. Vadi kirjoittaa: “Jopa kaikkein läheisimmät ihmiset vaikuttivat niin vierailta, aivan kuin he tulisivat kuun pimeältä puolelta.” Tämä lause kiteyttää kirjan tunnelman. Tom aistii, että perheessä on asioita, joista ei puhuta – salaisuuksia, joita aikuiset varjelevat – mutta lapsen on vaikea ymmärtää niitä.

Urmas Vadi on Virossa yksi suosituimmista nykykirjailijoista, mutta Suomessa häntä ei vielä tunneta kovin hyvin. Minulle Kuun toinen puoli oli erinomainen ensikosketus hänen tuotantoonsa. Vadin kieli on sujuvaa ja elävää, ja hänellä on taito kuvata arkea tavalla, joka on yhtä aikaa hauska, leikkisä ja haikea.

Urmas Vadi Turun kirjamessuilla 5.10.2025

                                           

Tiina Käkelä: Fredrika

 

Tiina Käkelä: Fredrika. Aviador. 2025. Kansi: Iiris Kallunki. 183 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan takakannen tekstissä todetaan: Unohda, mitä olet kuullut Fredrikasta, tässä hän tulee. Kirjassa ei todellakaan ole kysymys Fredrika Runebergin elämäkerrasta. Vaikka se onkin kirja Fredrikasta, etualalle nousevat Fredrikan persoonallisuus ja ennen kaikkea hänen vahva halunsa saada kirjoittaa.  

Kirjan rakenne on oivallinen. Nuori, kolmikymppinen freelance-toimittaja, kirjan nimetön minä-kertoja saa tehtäväksi kirjoittaa jutun Fredrika Runebergistä, ei elämäkertaselostusta, mielummin "jotain...esseististä tekstiä". Vaikka aihe ei tunnu toimittajasta kovinkaan kiinnostavalta, hänen on hyväksyttävä tarjous. Yksinhuoltajan talous on jatkuvasti tiukilla, varsinkin kun kaksivuotiaan Valtterin isän elatusmaksuissa on usein viiveitä. Kirjassa rakentuu rinnakkainen kertomus kahdesta naisesta, 1800-luvun Fredrika Runebergista ja nykyajan freelance-toimittajasta.

"Sillä ajatuksella, että ihmisen elämässä olisi jotain muutakin muotoa antavaa kuin sen vääjäämätön kronologia." Tällä ajatuksella toimittaja lähtee ideoimaan juttua. Fredrika muistetaan kansallisen kulttihahmon aviovaimona, mutta hän ei ollut pelkästään aviovaimo ja kahdeksan lapsen äiti, joka leipoi herkullisia Runebergin torttuja, vaan hän oli myös kirjailija. Ja nimenomaan kirjailija hän halusikin olla. Voidaan syystä sanoa, että kirjoittaminen oli Fredrikalle intohimo. Hän kirjoitti lehtiartikkeleiden lisäksi kaksi historiallista romaania. Ensimmäinen romaani Fru Catharina Boije och hennes döttrar sai kannustavat arviot sekä Snellmanilta että Topeliukselta. Muutkin arvostelut olivat myönteisiä.

Vaikka kirja ei olekaan varsinainen elämäkerta, Fredrikan elämä nuoruudesta alkaen tulee lukijalle tutuksi. Lapsesta alkaen Fredrika oli lukenut paljon. Vuonna 1831 Fredrika ja Johan Ludvig Runeberg avioituivat. Fredrika nautti kuunnellessaan tuon ajan kulttuurisen älymystön keskusteluja, vaikka hän naisena ei tietenkään voinut niihin osallistua. Kun perhe muutti Porvooseen, nuoresta Emiliesta tuli Runebergin rakastettu. Fredrika masentui, hänestä tuli huomaamaton ja toivottoman yksinäinen. Lohtua antoi ainoastaan kirjoittaminen. 

Freelance-toimittajan juttu Fredrikasta takkuaa. Usein hän tuntee itsensä voimattomaksi ja alakuloiseksi. Poika Valtteri on ainoa ilonlähde, mutta se ei aikuiselle naiselle riitä. Yhä edelleen kolmikymppisenä toimittaja etsii paikkaansa maailmassa, aivan kuten teki Fredrika aikoinaan.

Käkelän Fredrika on onnistunut esikoisteos. Käkelä saa Fredrikan elämään. Kirjan luettuaan lukija ymmärtää, miksi Fredrikan oma ääni ja nimi ovat historiallisesti jääneet miehensä, J. L. Runebergin, varjoon. Kirja on taitavasti rakennettu, Fredrikan ja toimittajan luvut vaihtelevat ja luovat näin rinnakkaista todellisuutta. Kieli on selkeää ja loppuun asti harkittua. 

Suuren kiitoksen ansaitsee Iiris Kallunki todella upeasta kannesta.

Jukka-Pekka Palviainen: Viimeinen rukous

 

Jukka-Pekka Palviainen: Viimeinen rukous. Crime Time. 2025. Kansi: Timo Numminen. 277 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Palviaiselta ilmestyi viime vuonna Taikkonen Raumalta -dekkarisarjan ensimmäinen osa Tavoittelemanne henkilö on tapettu. Viimeinen rukous on sarjan toinen osa. Ensimmäisen osan tapahtumat sijoittuivat pitkälti Vanhaan Raumaan, kun sen sijaan tässä toisessa osassa liikutaan joka puolella Raumaa. Kaikesta huomaa, että Rauma on kirjailijalle tuttu paikka. Ja onhan se, Palviainen on syntynyt sekä viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa tässä länsisuomalaisessa rannikkokaupungissa. Nykyisin hän asuu Sastamalassa.

Kirjan poliisit ovat lukijalle tuttuja jo sarjan ensimmäisestä osasta. Päähenkilö rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen on miellyttävä ja ammattitaitoinen poliisi. Vaimo Venla on merikapteeni ja paljon pois kotoa työnsä vuoksi. Teemu kantaa jatkuvaa huolta tyttärestään Taijasta, joka on Harjavallan psykiatrisella osastolla. Sonja, Venlan sisar, on Teemulle mieluista seuraa Venlan työmatkojen aikana. Syntyykö suhteesta romanssi, ei selviä vielä tässäkään osassa. Yhteistyö poliisikollegoiden Nelli Nurmisen ja Artturi Katajan kanssa sujuu hyvin ja mutkattomasti. Nelli on vauhdikas ja huumorintajuinen nuori rikoskonstaapeli. Artturista saamme tietää, että tämä komea nuori mies on kotoisin Ulvilasta ja käy mielellään laulamassa karaokea Toripöllössä. Ja hän kannattaa Ässiä! Ehkä kuulemme lisää Artturista seuraavissa osissa. 

Sitten kirjan tapahtumiin. Pastori Mikael Salmenrinne pitää Haappusten kirkossa Raumalla jumalanpalveluksen, joka on jäävä hänen viimeisekseen. Pian Teemu saa tiedon, että hänen tulee kiirehtiä Paroalhoon pastorin kotitalolle. Nelli valottaa: "Pastori Mikael Salmenrinnettä on Lassin mukaan lyöty pyöreällä ja pitkänomaisella esineellä takaraivoon ja ammuttu sen jälkeen naulapyssyllä niskakuoppaan." Ruumiin oli löytänyt remonttimies Kaapo Kujuntila, joka kauhultaan ei ollut saanut tilatuksi ambulanssia. 

Samoihin aikoihin kiinteistövälittäjä Tiina Majavasuo kaapataan. Poliisi päättelee, että näillä tarinoilla on jotakin yhteistä. Vaikuttaako tapahtumiin mitenkään se, että Salmenkaria, jota oli syytetty nuoriin naisiin kohdistuvasta sopimattomasta käytöksestä, oli jo aiemmin uhkailtu? Ja mikä rooli on miehellä, joka rahapulassa valokuvaa pikkutyttöjä luvaten heille rahaa ja käyntejä Särkänniemessä? Seitsemänvuotias Iiris kysyy: "Kuinka paljon ne kiltit sedät maksaa kuvista?" Poliisien tutkinta ei helpotu, kun tulee toinenkin ruumis.

Juttuun tulee mukaan iso määrä poliisin epäilemiä henkilöitä. Asiat mutkistuvat ja kuulusteltavia riittää. Loppuratkaisuun päästään monen mutkan kautta. 

Palviainen on kokenut kirjoittaja. Hänen tekstiään on helppo lukea, luvut ovat lyhyitä, kieli on sujuvaa ja dialogi luontevaa. Taikkonen Raumalta -sarjan kirjat ovat Palviaisen ensimmäisiä rikosromaaneita. Tässä toisessa osassa Palviainen on saanut varmuutta tämän genren kirjoittamiseen, kirjassa on varma ja samalla kepeä ote. Hyväntahtoista huumoria on paljon. Juoni on melko tavanomainen, kun sen sijaan hyvin rakennetut henkilöhahmot ovat kirjan vahvuus. Teemusta ja Nellistä ei voi olla pitämättä. Sympaattisin henkilöhahmo on kehitysvammainen Tume, joka vastoin tahtoaan joutuu vedetyksi mukaan rikoksiin.

Olipa mukava lukea romaania, jonka tapahtumapaikat ainakin osittain ovat tuttuja. Liikutaan ympäri Raumaa, tutuiksi tulevat monet kaupunginosat, kahvilat ja kaupat. Rauman giältä ei kirjassa kuitenkaan puhuta. Myös kirjan kannen kuvista löytyy viittauksia Raumaan, etukannessa on taustalla Pyhän Ristin kirkko ja takakannessa on tunnelmallinen kuva Vanhasta Raumasta.

Jatko-osaa mielenkiinnolla odotellen.

Tiina Tuppurainen: Jossain on aina San Francisco

 

Tiina Tuppurainen: Jossain on aina San Francisco. Avain. 2025. Kansi: Timo Numminen. 310 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kävin Turun kirjamessuilla kuuntelemassa Tiina Tuppuraista, jota haastatteli Avain-kustantamon Katja Jalkanen. Tiina Tuppurainen oli minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka hän on julkaissut tätä ennen jo viisi kirjaa. Jossain on aina San Francisco on Tuppuraisen ensimmäinen teos Avain-kustantamolle. San Francisco on Tuppuraiselle tuttu paikka, hän kertoi käyneensä siellä seitsemän kertaa. 

Kirjassa on kaksi aikatasoa. Nykyaikaan, vuoteen 2023 sijoittuvassa osiossa minä-kertojana on Emmi. Toinen aikataso liikkuu 1980-luvun USA:ssa, San Franciscossa ja New Yorkissa. Minä-kertojana on Tony. 

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Emmi lähtee matkalle San Franciscoon yhdessä tätinsä Airan kanssa. Aira oli jo aiemmin halunnut mennä San Franciscoon ja oli kerännyt ison kasan sateenkaariaiheisia lehtiartikkeleita 1970-80 -luvuilla. Aira oli ihaillut San Franciscon kaupunginsihteeriksi valittua Harvey Milkia, joka oli kaupungin homoseksuaalisen väestön johtaja. Matkasuunnitelmat unohtuivat, kun Aira tapasi Minnan. Nyt pitkä suhde Minnan kanssa on päättynyt. Emmikään ei ole tyytyväinen elämäänsä, jotakin tuntuu puuttuvan, vaikka äidin mielestä Emmillä on kaikki hyvin ja hänen tulisi olla tyytyväinen elämäänsä. Naiset vuokraavat Airbnb-asunnon ja lähtevät matkaan, joka tulee merkitsemään heille molemmille uuden vaiheen alkua.

On vuosi 1981. Tony työskenteleee myyjänä All American Boyssa ja asuu yhdessä Darrylin kanssa. Elämä on mallillaan, he ovat ahkeria bilettäjiä, tiiviissä homoyhteisössä on hyvä henki eikä heillä ei ole huolenhäivää. Sitten Darrylille tulee tummia läiskiä selkään. "Star Pharmacyn kohdalla kaksi miestä on jäänyt tutkimaan ikkunaan liimattua julistetta. "Homosyöpä", otsikossa lukee. Julisteen alareunassa on kolme valokuvaa eri ruumiinosista, joissa on erikokoisia tummia läiskiä." Darryl on sairastunut "homosyöpään" eli Aidsiin. Lääkitystä ei ole. Darryl kuolee, kuten niin moni muukin Aidsiin sairastunut. Tonyn suru on käsinkosketeltavaa. Hän kokee, että jotakin on tehtävä ja lähtee New Yorkiin liittyäkseen mukaan Act Upin toimintaan. Pyrittiin kaikin tavoin kiirehtimään uusien lääkkeiden kehittämistä.

"Eikä halllitus tehnyt paskaakaan. Ketään ei kiinnostanut." Kun Rock Hudson kuolee vuonna 1985, Aidsista puhutaan uutisissa aiempaa enemmän. Mutta moni yhä sairastuu ja kuolee. Myös Tony sairastuu. 

Vaikka Jossain on aina San Francisco ei ole tietokirja, se tarjoaa lukijalle runsaasti tietoa Aidsin alkuvuosista ja taistelusta lääkehoidon kehittämiseksi. On selvää, että Tiina Tuppurainen on tehnyt perusteellista taustatyötä teosta varten – siitä kertoo jo kirjan lopussa oleva laaja lähdeluettelo. Arvostan sitä, että Tuppurainen ei sorru kiihkoiluun Aidsin tai homoseksuaalisuuden suhteen. Minulla ei ole paljoa vertailukohtia muihin Aids-kuvauksiin tai sateenkaarikirjallisuuteen, sillä en ole lukenut niitä juuri lainkaan. Mieleen nousee kuitenkin Jonas Gardellin syvältä riipaiseva trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, jonka tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun tukholmalaiseen homoyhteisöön – aikaan, jolloin Aids rantautui Ruotsiin.

Kirjan vahvuus on lämmin ja inhimillinen henkilöhahmojen kuvaus. Erityisesti Emmi, Aira ja Tony jäävät mieleeni ja tulevat läheisiksi. Jään pohtimaan, millaiseksi Emmin ja Airan elämä muotoutuu kotiinpaluun jälkeen – ja toivon heille kaikkea hyvää.

Alusta pitäen lukija tietää, että kirjan kaksi aikatasoa yhtyvät. Niin tapahtuukin, mutta lukija ei millään voi aavistaa, miten hurjia kirjan lopputapahtumat ovat.

Jo kirjan kansi herättää kiinnostuksen tarttua kirjaan. Timo Nummisen suunnittelema kansi on todella onnistunut ja kaunis. Kiitokseni saa myös kirjan oivallinen nimi. Kyllä, jossain on aina San Francisco.  

Kirjavia sanoja. Esseitä Joensuun kirjallisuustapahtumasta 2000-2024

 

Kirjavia sanoja. Esseitä Joensuun kirjallisuustapahtumasta 2000-2024. Toim. Elina Arminen, Saara Koikkalainen, Jari Ruotsalainen ja Lisbe Svahn. Kirjokansi. 2025. Kansikuva Pexels. 281 sivua.

Joensuun kirjallisuustapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2000. Tämän vuoden tapahtuma oli siis järjestyksessä kahdeskymmenesviides. Oli sopiva aika koota kirjallisuustapahtumien moninainen historia yhdeksi kokonaisuudeksi. Lopputuloksena on tyylikäs ja näyttävä teos, johon tarttuu mielellään. Kirja koostuu 25 kirjailijan, tutkijan ja kulttuurialan ammattilaisen esseistä. Esseet perustuvat vuosien mittaan järjestetyissä kirjallisuustapahtumissa pidettyihin esitelmiin. Esseiden aiheet puolestaan liittyvät kulloisenkin kirjallisuustapahtuman teemasanaan, mm. Eläin, Rikos, Tosi, Vesi, Raha ja Työ. Tämän vuoden teemasanana oli Aika.

Tapahtuma sai alkunsa kirjailija Tuula-Liina Variksen ja taidetoimikunnan pääsihteeri Eila Nevalaisen ideoinnista. Matkaan liittyivät professorit Seppo Knuuttila ja Yrjö Sepänmaa. Kolmipäiväisestä tapahtumasta tuli kaikille avoin, maksuton tapahtuma. Kävijämäärä on vaihdellut 1100-2100 välillä.

Kirjan esseistä muodostuu monipuolinen kokonaisuus. Kirjoittajat edustavat monia genrejä. Mukana ovat mm. Leena Krohn, Olli Jalonen, Leena Lehtolainen, Tommi Liimatta, Camilla Nissinen, Nora Schuurman, Anni Kytömäki ja Touko Siltala. 

Camilla Nissinen kuvaa valon metaforeja romaanissaan Meitä vastaan rikkoneeet. Kirja on Jehovan todistaja -perheessä kasvaneen Siljan kasvukertomus. Vaikka uskonto rajoittaa monia asioita, uskonto antaa elämään myös nostetta ja onnellisuutta. Kirjassa on sekä valolla että pimeydellä iso metaforinen merkitys."Halusin kirjoittaa varjoista, siitä, mitä tapahtuu, kun valo ja pimeys kohtaavat, kun syntyy rajapinta, jossa on sekä hyvää että pahaa."  

Anni Kytömäki kirjoittaa veden merkityksestä. Jo lapsena vesi oli se elementti, joka sai nuoren Annin kehittelemään luontoon sijoittuvia tarinoita. Kultarinnassa vesi on läsnä, mutta tarinan pääroolin saa pieni vesisaniainen. Kivitaskussa, joka on todellinen järvikirja, on vesi läsnä koko ajan, ja Margaritassa yksi kirjan päähenkilöistä on jokihelmisimpukka. "Simpukka on täydellinen esikuva kirjailijalle, joka vaiti uuttaa tarinoita maailman virrassa." Huom. Essee on kirjoitettu vuonna 2022, jolloin Mirabilis ei ollut vielä ilmestynyt.

Pääsääntöisesti kirjan esseet ovat mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä ja usein aikaan sidottuja. Olli Jalonen kirjoittaa kiinnostavasti lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta esseessään Tiheää lukemista. Leena Lehtolainen kysyy essessään, tarvitaanko rikosromaanissa ruumiita. "En ole toistaiseksi harkinnut kirjoittavani rikosromaania, jossa kukaan ei kuole." Touko Siltalan essee on edelleen ajankohtainen: voiko huono ihminen kirjoittaa hyvän kirjan. Siltala lähtee liikkeelle Milan Kunderan näkemyksestä: "taideteoksen tulkinta ja arvostus tulee pitää erillään taiteilijan persoonallisuudesta ja hänen elämänvaiheistaan." Miten on, Siltala kysyy, pitääkö taiteilijan moraalisesti tuomittavan käytöksen arvottaa kirjailijan tai taiteilijan teoksia?

Karjalaisen valokuvat antavat kirjalle elävyyttä. Kirjan kannesta voidaan olla montaa mieltä. En varmaan ole ainoa, jolle kuvasta tulee ensimmäiseksi mieleen kirjaroviot. 

Joensuun kirjallisuustapahtuma sai alkunsa samana vuonna kuin Helsingin Kirjamessut. Se, että Joensuussa on osattu järjestää tapahtuma onnistuneesti jo 25 vuoden ajan, osoittaa että tapahtuma on lunastanut  paikkansa kirjallisuuden harrastajien ja ammattilaisten keskuudessa. Jos tapahtuma edelleen voidaan pitää maksuttomana, se on iso plussa. 

Kathleen McGurl: Vallankumouksen kuiskeet

 

Kathleen McGurl: Vallankumouksen kuiskeet. Bazar. 2025. Englanninkielinen alkuteos The Secret of the Château. Suomentanut Laura Ala-Kokko. Kannen suunnittelu: Jenni Saari. 382 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Vallankumouksen kuiskeet on mukaansatempaava, historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Ranskaan. Tapahtumat kerrotaan kahdella aikatasolla. Toisen aikatason tapahtumat sijoittuvat Ranskan suureen vallankumoukseen, joka alkoi vuonna 1789. Toisella aikatasolla seurataan nykyajassa viiden henkilön ystäväporukkaa, joka päättää muuttaa Isosta-Britanniasta Ranskaan.

Historiallinen tarina saa alkunsa Versailles'n palatsista, jossa Verais'n kreivi Pierre Aubert on jo vakiinnuttanut asemansa neuvonantajana kuningas Ludwig XVI:n ja kuningatar Marie Antoinetten hovissa. Viisikymppinen leskimies Pierre avioituu 19-vuotiaan Catherine Aubertin kanssa vuonna 1785. Catherine elää hovissa turvallista elämää Pierren hemmoteltavana. Kaikki hovissa on Catherinen mielestä upeaa, ylelliset jalokivet, kalliit vaatteet ja nautinnollinen ruoka. Ja kaikkein tärkeintä on, että Catherine saa viettää päivänsä ihailemansa Marie Antoinetten läheisyydessä. Catherine kuulee, että kansa pitää Marie Antoinettea tuhlailevana ja köyhistä piittaamattomana. Se on Catherinesta kummallista, koska "rakas kuningattaremme on niin kiltti köyhille!"

Vuonna 1789 käynnistynyt yhteiskunnallinen vallankumous pakottaa Pierren ja Catherinen pakenemaan kahden lapsensa kanssa Château d'Aubert'iin, Aubertin perheen linnaan Ranskan Alppien katveeseen. Vallankumous kuitenkin leviää, ja aristokraatteja jahdataan kaikkialla. Pierren ja Catherinen on tehtävä päätös, kuinka suojella itseään ja lapsiaan.

Vuosisatoja myöhemmin eläkkeellä oleva historianopettaja, kirjan minä-kertoja, Lu Marlow Isossa-Britanniassa on juuri menettänyt äitinsä, jota hän oli hoitanut useita vuosia. Lisäksi aikuiset lapset ovat lähteneet kotoa. Uusi elämänvaihe vaatii sopeutumista.

Uusia yllätyksiä ja haasteita on tiedossa, kun Lu yhdessä miehensä Philin ja ystäväpariskunnan Maudin ja Steven sekä sinkkumies Grayn kanssa tekevät rohkean päätöksen ja päättävät muuttaa Ranskaan. He ihastuvat viehättävään kahdeksan makuuhuoneen Château D'Aubert -linnaan, josta on näkymät vuorille ja merelle. Ystäväporukka asettautuu asumaan linnaan. "Uusi elämä alkoi soljua mukaviin rutiineihinsa huhtikuun väistyessä toukokuun tieltä." Jokainen löytää rytminsä. Iloa arkeen tuovat eläimet, kaksi kissanpentua, koira ja sympaattinen Clarabel-vuohi. Historianopettajana Lu kiinnostuu alueen ja linnan historiasta. Käy ilmi, että 1700-luvulla elänyt Catherine Aubert on kadonnut linnasta selittämättömästi. Pala palalta salaisuudet alkavat aueta.

Tarinan kerronta kahdella aikatasolla toimii kirjassa hyvin. Aikatasot nivoutuvat luontevasti toisiinsa, ja siirtymät niiden välillä sujuvat vaivattomasti - osin jo siksikin, että luvut on selkeästi otsikoitu henkilönimillä. Kirja on hyvä valinta, kun kaipaa sujuvasti kirjoitettua historiallista romaania, jossa riittää kiinnostavia henkilöhahmoja, salaisuuksia ja myös dramaattisia hetkiä. McGurl on loistava tarinankertoja. Teksti kantaa ja kirjaa on helppo lukea. Pidin paljon myös McGurlin ensimmäisestä suomennetusta romaanista Smaragdinvihreä sydän (linkki).

Tässäpä kirja hämärtyviin syysiltoihin, kun haluaa uppoutua tarinaan, jossa on tunnetta, historiaa ja ripaus arvoitusta.