Antony Beevor: Rasputin ja Romanovien tuho

Antony Beevor: Rasputin ja Romanovien tuho. WSOY. 2026. Englanninkielinen alkuteos: Rasputin: And the Downfall of the Romanovs. Suomentanut Jouni Avelin. 382 sivua.

Grigori Rasputin (1869-1916) oli iso ja vahva mies, jonka silmissä loisti liekehtivä hehku. Vaikka tiedämmekin, mitä Rasputinille tapahtui, Beevorin kirja pitää lukijan otteessaan ensisivuista alkaen. Näin siitäkin huolimatta, ettei Beevor tuo mitään uusia paljastuksia tästä talonpoikaisesta musikasta. Kirjassa heijastuvat Beevorin uskomattoman laaja tietämys Venäjästä ja Venäjän historiasta sekä hänen perusteellinen taustatyönsä. Hän on seulonut hovipäiväkirjoja, lehdistötiedotteita, Ohranan kuulustelupöytäkirjoja ja keisarinnan kirjeenvaihtoa. Näistä kaikista lähteistä hän on koostanut uskottavan tarinan tsaariperheen, erityisesti keisarinnan, luottomiehestä, joka lopuksi "murskasi Romanovien hauraan itsevallan".

Johdantosanoissaan Beevor toteaa, ettei Rasputinia voi ymmärtää järjellä. Näin Beevor kuvaa Rasputinia: "Hänessä yhtyivät hengellinen viattomuus ja hillitön himo, kiihkeä uskonnollinen vakaumus ja kyyninen opportunismi, rehentely ja vainoharhaisuus, luontainen anteliaisuus ja ahneus, itsetuntemus ja fantasia. Hän uskotteli itselleen rakastavansa naisia aivan aidosti, vaikka olikin joskus valmis jopa raiskaamaan. Kaikki hänen luonteensa paradoksit, samoin kuin hänen hämmästyttävä elämänsä ja kuolemansa, uhmaavat tavanomaista logiikkaa."

Tsaari Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan suuri toive oli saada poika. Neljän tyttären jälkeen toive toteutui. Vuonna 1904 syntyi Aleksei, mutta valitettavan pian kävi ilmi, että lapsi ei ollut terve. Lääkäreiden tulkinnan mukaan kyse oli perinnöllisestä hemofiliasta eli verenvuototaudista. Kruununperillisen ollessa kolmevuotias hän kaatui ja loukkasi jalkansa. Lääkärit olivat neuvottomia, mutta keisarinnan kutsusta paikalle saapunut Rasputin paransi pojan. Kuume katosi ja turvotus laski. Eikä tämä Rasputinin ihmeparantaminen jäänyt yhteen kertaan. 

Parantamiskykynsä ansiosta Rasputin sai keisarinnan luottamuksen. Rasputin ei kaihtanut käyttää luottamusta hyväkseen, hän ohjaili keisarinnaa poliittisissa päätöksissä, mm. ministerivalinnoissa, erityisesti silloin, kun Nikolai II oli sotarintamalla ensimmäisen maailmansodan aikana. Keisarinna vaihdatutti ministereitä siihen tahtiin, että lehdistö puhui jo "ministeritason tuolileikistä." Moni ymmärsi, että keisarinnan päätösten taustalla oli Rasputin. 

Rasputinin vastustajat pohtivat, että Venäjän keisarillinen hovi ja maine voitaisiin pelastaa, jos keisarinna saataisiin pois Rasputinin vaikutuspiiristä. Tehtiin Rasputinin murhasuunnitelma, ja se toteutettiin Jusupovin palatsissa Pietarissa 30.12.1916. Rasputin ammuttiin ja ruumis heitettiin Nevajokeen.

Beevor tuo hyvin esille sen, miten suuren vallan Rasputin sai valtiollisessa päätöksenteossa, siinä päätöksenteossa, joka olisi kuulunut Nikolai II:lle. Tsaari oli syvästi uskonnollinen ja piti itsevaltiutta jumalallisena tehtävänä. Hän vastusti uudistuksia ja oli hallitsijana heikko ja kykenemätön vastaamaan venäläisen yhteiskunnan uusiin haasteisiin, kuten nouseviin levottomuuksiin ja talouskriiseihin. Voidaankin sanoa, että Grigori Rasputinin vaikutus vuoden 1917 vallankumouksen puhkeamiseen oli epäsuora, mutta merkittävä. Mystikon ja keisariperheen läheiset välit romahduttivat kansan ja ylimystön luottamuksen Romanovin hallitsijasukuun. Kerenski onkin todennut: "Without Rasputin there would have not been Lenin." 

Brittiläinen sotahistorioitsija Sir Antony Beevor on arvostettu ja palkittu tietokirjailija. Hän on minun suosikkihistorioitsijani, joka osaa kirjoittaa vetävästi raskaistakin aiheista. Beevorin teoksissa, kuten myös Rasputin-kirjassa, yhdistyvät kattava arkistotutkimus ja elokuvamainen tarinankerronta. Valokuvaliite täydentää kiinnostavasti tekstiä. 

Antony Beevor oli yksi Helsinki Lit -käännöskirjallisuusfestivaalin kirjailijoista. Kirjailijaa haastatteli Sirpa Kähkönen.

Antony Beevor signeeraa.

Onnistunut Helsinki Lit

 

Helsinki Lit -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2015. Tapahtuma on järjestetty perinteisesti Savoy-teatterissa, mutta nyt ensimmäistä kertaa paikkana oli Kulttuuritalo. Yleisöä oli runsaasti, arviolta noin 1400.

Tilaisuuteen oli saatu hyvä ja monipuolinen kattaus ulkomaisia kirjailijoita: Lena Andersson, Jonas Eika, Alana S. Portero, Lina Wolff, Antony Beevor, Mattias Timander, Tara Menon, Jevhenija Kuznjetsova, Vincenzo Latronico ja Rachel Kushner. 

Olen osallistunut Helsinki Lit -tapahtumaan pari kertaa tapahtuman alkuvuosina. Syy, miksi lähdin mukaan tällä kertaa, oli yksi tietty kirjailija: Sir Antony Beevor. Olen hänen suuri ihailijansa, hän on minulle ehdoton ykkönen historiankirjoituksen genressä. Beevoria haastatteli Sirpa Kähkönen. Haastattelun aiheena oli juuri suomennettu Rasputin ja Romanovien suvun tuho (suom. Jouni Avelin). Beevor avasi Romanovien suvun historiaa, Nikolai II:n heikkoutta hallitsijana, keisarinnan omavaltaista käyttäytymistä sekä syitä, miksi oli mahdollista, että Rasputin sai niin paljon vaikutusvaltaa. Kaikesta kävi ilmi Beevorin erinomainen Venäjän ja Venäjän historian tuntemus. Kerenskyn sitaatti käy hyvin kirjan teemaan: "Without Rasputin, there would have been no Lenin." Postaukseni kirjasta tulee lähiaikoina. 

Antony Beevor

Kaikki esitykset olivat omalla tavallaan kiinnostavia. Esille nousi monta kirjaa, jotka haluaisin lukea, vaikka olinkin lukenut jo useita näistä kirjoista etukäteen. Yksi kiinnostavimmista kirjailijoista oli Alana S. Portero, jonka esikoisteos Paha tapa (suomentanut Sari Selander) julkaistiin Espanjassa vuonna 2023. Kirja kertoo kauniisti ja runollisesti transtytön tarinan. Lapsuutta ja nuoruutta leimaavat väärinkäsitykset, hämmennys ja väkivalta. Linkki postaukseeni. Kirjailijaa haastatteli Mira Eskelinen.

Ihastuttava, sympaattinen Alana S. Portero

Mattias Timanderin haastattelua on ilo seurata. Hän oli saanut hyvän haastattelijan: Juha Itkosen. Timanderilla on suomalaiset juuret, hänen isänsä on syntynyt Suomessa. Timanderin kirjan Metsä ei sinusta lähde (suomentanut Jonja Rajala) tapahtumat sijoittuvat pieneen kylään Kiirunan lähistöllä Pohjois-Ruotsissa. Nuori mies asuu yksin mökissään. Vastakohtana pienelle kylälle on Tukholma, jonne nuori mies matkustaa tekemään uraa kulttuurin alalla. Linkki postaukseeni. 

Mattias Timander ja Juha Itkonen

                                      

Harvardin yliopistossa työskentelevän intialaiskirjailijan Tara Menonin (vasemmalla) esikoisteos Upoksissa (suomentanut Kaisa Kattelus) kuvaa kauniisti ystävyyttä, luontoa, merta ja meren eläimiä. Suuren vaikutuksen minuun teki Menonin kuvaus vuoden 2004 tsunamista. Tara Menonia haastatteli Adile Sevimli.  Linkki postaukseeni. Ruotsalaisen Lina Wolffin (oikealla) Rakastajat (suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom) sai Svenska Dagbladetin kirjallisuuspalkinnon sekä August-palkinnon. Samoin juuri suomennettu Ruumiit jotka hautasimme (suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom) sai August-palkinnon. Wolffia haastatteli Pajtim Statovci. 

Yksi kiinnostavimmista esiintyjistä oli italialainen Vincenzo Latronico, jonka teos Täydellistä (suomentanut Leena Rantanen) on hänen kansainvälinen läpimurtonsa. Latronicoa haastatteli ohjelmajohtaja Philip Teir. Kirja kuvaa freelancepariskuntaa, joka tekee luovaa työtä Berliinissä. He nauttivat Berliinin kulttuurielämästä ja rennosta tunnelmasta. Mutta vuosien mittaan he haluavat kokea jotakin uutta, jotakin parempaa. Mielenkiinnolla odotan kirjan lukemista. 

Vincenzo Latronico

Ruotsalaista Lena Anderssonia, joka on yksi Ruotsin tunnetuimmista kirjailijoista, haastatteli Li Andersson, ukranalaista Jevhenija Kuznjetsovaa, joka kirjoittaa Ukrainan sodasta, haastatteli Elina Hirvonen. Tanskalaista Jonas Eikaa haastatteli Niko Hallikainen. Tapahtuman päätti yhdysvaltalainen Rachel Kushner, jonka teoksen Mars Room (suomentanut Arto Schroderus) laitan lukulistalle. Kushneria haastatteli Jussi Valtonen. 

Helsinki Lit, ensi vuoteen! 

Laura Arikka: Synkeä juhannus

Laura Arikka: Synkeä juhannus. Kuolema Farlaxissa. Otava. 2026. Kannen suunnittelu Iiris Uusitalo. 447 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliselle Farlaxin saarelle jonnekin Lounais-Suomen saaristoon. On kunnalla suomenkielinenkin nimi, se on Vaarlahti, mutta kaikki, saaren kymmenentuhatta asukasta samoin kuin monilukuisat kesävieraat, puhuvat vain Farlaxista. Idyllinen saari on ihastuttava paikka viettää huolettomia kesäpäiviä ja juhlia juhannusta, kesän suurta juhlaa.

Tänä vuonna Farlaxin juhannuksesta on tulossa poikkeuksellinen. Herra Lahtinen oli aamukävelyllään löytänyt kahden nuoren ihmisen ruumiit. "Joten, huomattuaan nuo toisiinsa kietoutuneet vartalot alppiruusujen juurella ja yritettyään tuloksetta herätellä näitä melko kylmettyneiltä tuntuneita ihmisiä, herra Lahtinen oli lähtenyt rivakasti kulkemaan kohti kotia, jotta voisi ilmoittaa tästä varsin ikävästä löydöstään ensin rouva Lahtiselle ja soittaa sitten välittömästi sen jälkeen poliisille." Kuolleet nuoret ovat sisarukset Lumi ja Oliver Andersson. Lääkäri toteaa, että Oliver on kuollut päähän osuneesta iskusta, mutta ihmeellistä kyllä, Lumille ei ole tehty ulkoista väkivaltaa.

On selvää, että Farlaxin poliiseille tulee työntäyteinen juhannus. Saaren poliisilaitosta on jo suunniteltu lopetettavaksi. Siksi rikoskomisario Toomas Lehto haluaa näyttää, että juttu pystytään selvittämään omin voimin eikä apua mantereelta tarvita. Poliisilaitos on pieni, Toomasin lisäksi siellä työskentelevät Abbe ja Maija sekä siviilipalvelusta suorittava Liinus. Välittömästi Toomas pyytää tiimiinsä mukaan Sofie Andrellin, joka aiemminkin on toiminut tukihenkilönä uhrien perheille. Toomasilla on täysi luotto Sofieen. "Sinulla on Sofie ihmisten kanssa sellainen läsnäolemisen taito, jota juuri kenelläkään muulla ei ole. Ainakaan kenelläkään, kenet minä olen tavannut. Ikinä."

Sofie, entinen pappi, on kiinnostava nainen. Hänellä on omat synkeät muistonsa miehensä kuoleman johdosta. Miehensä kuoltua Sofie oli mukana lottoporukassa, joka onnistui voittamaan ison voiton. Sofie irtisanoutui papin tehtävästä ja siirtyi tekemään tutkimustyötä kotonaan ja rakennutti hienon talon, sellaisen mistä he miehensä kanssa olivat unelmoineet. 

Lumin ja Oliverin kuolemien tutkimustyö on vielä kesken, kun tieto uudesta uhrista saavuttaa poliisin. Johtolankoja on vähän, mutta tarina ei jää vellomaan murhien selvitystyöhön, vaan välillä ennätetään juhlia juhannusta ja nauttia viinilasi tai kaksi rakastetun seurassa. 

Minulla oli lukiessani mielessä monia epäiltyjä, mutta tällaista loppuratkaisua en kyllä pystynyt arvaamaan. Olen varma, että muidenkin lukijoiden ensimmäiset epäilyt heittävät häränpyllyä monta kertaa.

Synkeää juhannusta, joka on Arikan esikoisdekkari, oli miellyttävä lukea. Tähän cozy dekkariin oli sisällytetty mukavasti kaikkea muutakin rikosten ohella. Oli kiinnostavia ihmissuhteita ja miellyttäviä henkilöhahmoja, kuten vaikkapa Sofien lottoporukka. Sofie oli ehdoton suosikkini. Vaikka teksti olisi kaivannut hieman tiivistämistä, kokonaisuus jätti hyvän mielen. Toivottavasti saamme jatkaa matkaa Sofien seurassa sarjan seuraavassa osassa Petollinen joulu, joka ilmestyy ensi lokakuussa. 

Martti Linna: Metsäpatruunoiden perintö

 

Martti Linna: Metsäpatruunoiden perintö. Reuna Publishing House. 2026. Kansi ja taitto: Jaana Rautio. Kuvat kirjoittajan ottamia. 191 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirja tarjoaa kiinnostavan ja perusteellisen katsauksen suomalaiseen metsäteollisuuteen keskittyen erityisesti metsäpatruunoiden elämään ja heidän työnsä tuloksiin. Metsäteollisuudella on Suomessa pitkä historia, metsäteollisuus on ja on ollut Suomen kansantalouden ja viennin keskeinen tukijalka. Tällä hetkellä metsäteollisuus tuottaa noin viidesosan maan vientituloista. 

Kirja alkaa metsäteollisuuden historiasta. Alan historia on todella pitkä. Ensimmäiset vesisahat rakennettiin koskien partaille jo 1500-luvulla. Sahalaitoksia alkoi syntyä 1700-luvulla. Vientiin meni tervaa, pikeä ja sahatavaraa ja vastavuoroisesti paluulasteissa tuli Suomeen viljaa ja siirtomaatavaraa. Katsaus historiaan on perusteellinen, paljon nimiä nousee esille, suurin osa minulle - tämän alan amatöörille - täysin tuntemattomia. Mutta ilo oli huomata, että naisillakin on ollut roolinsa metsäteollisuudessa jo 1800-luvulla. 

Historiakatsauksen jälkeen on luontevaa siirtyä teollisuusyhdyskuntien ympärille syntyneisiin asutusyhteisöihin. Metsäteollisuus on Suomessa suurin yksittäinen tekijä, joka loi uutta asutusta maaseudulle ja pikkupaikkakunnille. Tehtaita perustettiin usein asumattomille paikoille, jos siellä oli saatavissa puuraaka-ainetta ja vesivoimaa. Esimerkiksi Valkeakoski, Kuusankoski, Mänttä, Äänekoski ja Inkeroinen ovat syntyneet täysin metsäteollisuuden ympärille. 

Kauttuan ruukkialuetta. Kuva Anneli Airola.

Tehtaiden harjoittama sosiaalinen toiminta oli hyvin merkittävää 1900-luvun alussa. Yritykset rakensivat työntekijöille monen perheen pientaloja, perustivat kouluja ja jopa ammattikouluja. 

Tornatorin rakennuttama teollisuusväestön Ritikanrannan asuintalo Imatralla. Alue on nyt museona. Kuva AA.

Ensimmäisen ammattikoulun perusti Kymi Osakeyhtiö Kuusankoskelle vuonna 1914. Varkauteen syntyi Ahlström-yhtiön ammattikoulu ja Valkeakoskelle Yhtyneiden Paperitehtaiden ammattikoulu. Urheilukenttiä ja seurataloja perustettiin työntekijöiden vapaa-ajan viihteeksi. Syntyipä siinä ohessa merkittäviä urheilujoukkueitakin, mm. Juuso Waldenin innostama Valkeakosken Haka. Ei pidä myöskään unohtaa metsäpatruunoiden halua tarjota työntekijöille lukumahdollisuuksia. Mäntän patruuna G.A. Serlachius perusti kansankirjaston jo vuonna 1869. Samoin Kuusankoskella avattiin lainakirjasto vuonna 1875. 

Ahströmin pääkonttori Noormarkun ruukkialueella Porissa. Konttori valmistui vuonna 1916. Kuva AA.

Metsäpatruunoiden rooli suomalaisen taiteen kultakaudella oli korvaamaton. Erityisen merkittäviä taiteen tukijoita olivat metsäpatruunat G. A. Serlachius ja Antti Ahlström. Monet metsäpatruunoista rakensivat vaurautensa symboleina loisteliaita kartanoita ja metsästyslinnoja, joita löytyy ympäri Suomea.

 

Noormarkun kirkko, jonka oli suunnitellut Armas Lindgren, rakennettiin v. 1931-33. Lahjoitusvaroja oli saatu A. Ahlström Oy:ltä. Kuva AA.

Utran kirkko Joensuussa on harvinainen pystyhirsikirkko. Kirkon kellon kylkeen tuli kirjoitus: Lahja tehtaiden omistajilta herroilta Egerton Hubbart & Co. Kuva AA.

Martti Linnan Metsäpatruunoiden perintö on laadukas katsaus suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1700-luvulta tähän päivään. Kirja avaa kiinnostavasti metsäpatruunoiden elämää, työtä sekä heidän jättämäänsä merkittävää perintöä Suomen teollisuudelle ja yhteiskunnalle. Kirja muistuttaa, miten suuri rooli näillä vaikuttajilla oli myös maamme arkkitehtuurissa ja kulttuurielämässä. Laajaan lähdeaineistoon pohjaava teos on vakuuttavaa työtä. Kirjailijan itse kuvaamat otokset vanhoista teollisuusympäristöistä täydentävät tekstiä erinomaisesti. Kyseessä onkin täydellinen lahjakirja historian ja metsäalan harrastajille.

Lukupiirikirjana Trude Teigen Isoäiti tanssi sateessa

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa. WSOY. 2025. Alkuperäisteos Mormor danset i regnet. Suomennos Saara Kurkela. Kansi: Ville Laihonen. 309 sivua.

Teigen Isoäiti tanssi sateessa oli Rauman Naisten Pankin lukupiirin kevään viimeinen kirja. Meitä oli paikalla kahdeksan naistenpankkilaista vaihtamassa ajatuksia tästä kirjasta.

Kirjan tapahtumat liikkuvat kahdella aikatasolla. Nykyaikana Juni rakastuu ihanaan, komeaan Jahniin, mutta Junin on paettava miestä, koska tämä osoittautuu väkivaltaiseksi. Sitten Juni huomaa olevansa raskaana. Junin ajatukset poukkoilevat puolelta toiselle. Hän ei  ole varma, haluaako hän pitää lapsen. 

Juni muistelee lapsuuttaan, kun hän asui mummin ja vaarin eli Teklan ja Konradin kanssa. Sitten mummi kuoli, ja Junin äiti ja Teklan tytär Lilla muuttaa taloon. Lillan hahmo jää hieman kaukaiseksi. Hän on vähäsanainen, alkoholiin taipuvainen eikä suostu kertomaan mitään Junen isästä. 

Löydettyään pari vanhaa valokuvaa Juni päättää lähteä Saksaan selvittämään mummin menneisyyttä. Hänen seurakseen lähtee naapurimökissä asuva Georg. Saako Juni matkalla tietoja mummin menneisyydestä, se jää nähtäväksi, samoin kuin se, millaiseksi kehittyy Junin ja Georgin suhde.   

Toisen aikatason päähenkilö on Junin mummi Tekla. Tekla on 19-vuotias nuori neitonen vuonna 1945. Hänellä on suhde saksalaisen sotilaan Otto Adlerin kanssa. Suhteen paljastuttua kaikki paheksuvat Teklaa, niin Teklan perhe kuin ystävätkin. Hän kohtaa samaa kohtelua kuin mm. ranskalaisnaiset, joilla oli ollut suhteita saksalaisten miehityssotilaiden kanssa. Naiset joutuivat julkisen häpeärangaistuksen kohteeksi, jossa heidän hiuksensa ajeltiin pois. Näin tapahtuu myös Teklalle. 

Tekla tekee rohkean päätöksen ja lähtee Oton kanssa Saksaan. Sodanjälkeinen Saksa on ankea, kaikki on tuhottu ja pommitettu. Oton kotitalo on paikallaan, mutta millaisessa kunnossa se ja hänen kylänsä onkaan. Otto masentuu, mutta Tekla kokee, että hänen on kestettävä, tulipa eteen millaisia vastoinkäymisiä tahansa. Ja niitähän tulee. Järkyttäviä tapahtumia, jotka osoittavat sodan kauheuden ja tuhoisuuden. 

Kirja on ollut hyvin suosittu erityisesti Norjassa. Kirja ilmestyi Norjassa vuonna 2015 ja oli bestseller-listalla peräti seitsemän vuotta. Myös muissa maissa kirja on saanut suuren suosion. Kirja kiinnosti monia lukijoitamme historiallisen taustansa takia. Kirja antaa äänen ryhmälle, josta aiemmin on vaiettu, ts. saksalaisten sotilaiden norjalaisille heiloille. Keskustelumme sivusi vastaavia suhteita Suomessa, vaikkakin tilanne oli erilainen Norjassa, koska Norja oli sodan aikana saksalaisten miehittämä.  

Tekla oli rohkea nainen. Hän rakasti Ottoa ja pystyi torjumaan koti-ikävää uskoessaan heidän yhteiseen tulevaisuuteen. Siihen julma sota ei antanut tilaisuutta. "Silloin Otto kuiskasi Teklan nimen ja sanoi, ettei Tekla saanut antaa periksi. Taivu, mutta älä katkea, Otto sanoi, juuri kuten Tekla oli usein patistellut itseään Norjasta lähdettyään. Mutta en tiedä pystynkö ilman sinua, Tekla vastusti. Minä olen edelleen sinun luonasi, Otto vastasi, sillä ihminen lakkaa olemasta vain, jos katoaa kaikkien muiden ihmisten tietoisuudesta." Onneksi kuitenkin aina löytyi ihmisiä, jotka auttoivat ja antoivat vähästään. Niin Tekla selvisi seuraavaan päivään ja siitä taas seuraavaan. 

Meidän kaikkien mielestä kirja oli hyvä lukukokemus. Sodan pahuus ja mielettömyys muodostavat kirjan pääteeman, jonka ympärille punoutuvat kirjan muut tapahtumat. Junin osuus tuntui hieman päälleliimatulta, eli juoneksi olisi riittänyt Teklan kiinnostava ja myös koskettava tarina. Jälleen pystyimme toteamaan, että kaunokirjallisuudesta voi oppia. Emme olleet koskaan kuulleet  Demminin hirvittävästä verilöylystä. Kirja sai meiltä hyvän arvosanan: 4,3 (asteikko 1-5). 

Koska kyseessä oli kevään viimeinen kokoontuminen, päätimme syksyn lukupiirikirjoista. Valituiksi tulivat Juha Hurmeen Suomen nuijituin nainen, Riko Saatsin Yönistujat, Harriet Constablen Viulisti ja Clare Leslie Hallin Missä maa murtuu. Jätimme yhden kirjan valitsematta, koska odotamme mielenkiinnolla tietoa, kuka on Lue Naiselle Ammatti -kampanjan kirjailija. 

Nelli Hietala: Puun sielu

 

Nelli Hietala: Puun sielu. Aula & Co. 2026. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 224 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Autofiktiivinen romaani alkaa kirjailija Nelli Hietalan sairastumisesta. Hän on saanut syöpädiagnoosin ja odottaa nyt leikkaukseen pääsyä. Huoli on suuri, kotona kolme lasta odottavat äitiä kotiin. Sairaalasängyssä maatessaan Hietala näkee ikkunan takana männyn. Jotakin tapahtuu, mänty antaa hänelle voimaa. 

Kun hoidot ovat onnistuneesti ohi, puut ovat yhä edelleen kirjailijan mielessä. Sairauslomalla ollessaan hänen tiensä vie metsään katsomaan puita, joka kerta yhä tarkemmin. Sitten löytyy Keisarinmänty, vanha puu, jota kirjailija käy katsomassa päivittäin. "Pian puun luona käynti oli ainoa asia, jota päivältä odotin. Suoraan sanottuna: se oli usein ainoa asia, jonka jaksoin tehdä."

Lieksalainen kuvanveistäjä Eva Ryynänen (1915-2001) oli kiinnostanut Nelli Hietalaa jo vuosien ajan. Ryynäsen Paateri oli tullut tutuksi Hietalalle, onhan hänkin Lieksasta kotoisin. Romaani Ryynäsestä oli antanut odotuttaa, Hietala ei löytänyt kirjalle oikeaa tarttumapintaa. Nyt sairastumisen ja tervehtymisen myötä Hietala löytää puut, ja sitä kautta avautuu reitti Ryynäsen maailmaan. Kun Hietala tutustuu Joensuusta tilattuun Eva Ryynäsen arkistoon, se antaa kirjoittamiselle suunnan. Kirja ei olekaan kuvausta pelkästään Eva Ryynäsen elämästä ja taiteesta, vaan myös kirjailijan kirjoittamisprosessista ja pyrkimyksistä päästä sisään Eva Ryynäsen ajatusmaailmaan. 

Puu oli Ryynäsen suosituin veistosmateriaali. Puusta oli moneksi, Ryynäsen käsissä puusta syntyi ihastuttavia lapsi-, eläin- ja luontoaiheisia veistoksia. Toki muitakin materiaaleja Ryynänen käytti, mm. hänen ensimmäinen julkinen veistoksensa oli pronssiin valettu Pietari Brahen patsas.   

Veljekset Hiidenkivellä -veistoksella Eva Ryynänen pääsi opiskelemaan Suomen Taideyhdistyksen kouluun. Kuva Anneli Airola.

Ryynäsen Paateri - ateljee, kotitalo ja kirkko - on suosittu vierailukohde Lieksassa. Rakennukset sijaitsevat luonnonkauniilla paikalla ja muodostavat yhdessä upean kokonaisuuden. "Paateri vaikutti kasvaneen paikoilleen syvältä maan uumenista, riipineen seinilleen osan itseään ympäröivistä kasveista ja eläimistä ja tiivistäneen rakosensa sillä, mitä oli ympäristöstään onnistunut löytämään."

Paateri sijaitsee luonnonkauniilla paikalla. Kuva AA.

Paaterin kirkko oli Eva Ryynäsen suurin työ. Kirkko valmistui v. 1991. Kuva AA.

Puuta sisällä ja ulkona. Jykevä ovi johtaa kirkkoon. Kuva AA.  

  

Joensuussa asuessamme Paateri tuli meille tutuksi. Usein veimme vieraitamme tutustumaan tähän kertakaikkisen viehättävään paikkaan.

Miten kauniisti Hietala kuvaakaan Ryynäsen suhdetta puuhun ja luontoon. On helppo havaita, että Hietala on tavoittanut Ryynäsen sielunmaiseman ja hänen ajattelutapansa. Se on ihailtavaa siksikin, että Eva Ryynäsen jälkeen jääneitä arkistoja hänen henkilökohtaisesta elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan on hyvin niukasti.

Hietala korostaa, että kirjaa ei ole syytä lukea Eva Ryynäsen elämäkertana. Vaikkakaan kyseessä ei ole elämäkerta, olisin kaivannut Ryynäsen biografiaa valottamaan tarkemmin kuvanveistäjän elämänvaiheita. Muutamia taideteoksia nousee kirjassa esille, kuten Pietari Brahen patsas, Veljekset Hiidenkivellä, Laulupuu ja Marjatta sekä Paaterin kirkon puuveistokset. Perhepiirissä tärkeä henkilö oli aviomies Paavo. Avioparilla ei ollut lapsia. 

Eva Ryynänen on yksi Suomen tunnetuimmista kuvanveistäjistä. Ryynäsen rakkaus puuhun materiaalina ja sitä kautta luontoon näkyy kaikissa hänen teoksissaan.

Aimo Salonen: Ilmajuuriset

 

Aimo Salonen: Ilmajuuriset. Kirjokansi. 2026. 233 sivua.

Olli on Toropaisen evakkoperheen kolmesta lapsesta nuorimmainen. Evakkomatka oli kuljettanut perheen Suistamolta Savoon. Isä Juho oli anonut maatilkkua Maatalousministeriön asutusasiainosastolta ja saikin sen, mutta lämpäre ei näyttänyt kutsuvalta. "Perkele!" Katkerana kajahti miehen kirous kesäiseen alkuiltaan, kun kapeaa polkua ptkin taivaltanut pariskunta oli päässyt heille myönnetyn maan laitaan. Masentavalta näytti. Metsää, osin kitukasvuista. Kumisaappaat lätskähtelivät vetiseen sammaleeseen tontin soistuneimmalla lämpäreellä." Juho teki pitkää päivää pelloilla ja ottipa vielä sivutöitäkin, koska pieni tila yksin ei turvannut perheen elantoa. 

Juholle oli selvää, että perhe elää kuten paikkakuntalaiset. Ryssittelyä hän ei halunnut kuulla. Lastensa parasta hän ajatteli, kun päätti, että uskonnosta ei puhuttu eikä karjalan kieltä käytetty kuin muiden karjalaisten kanssa. Kantaväestöön isän liitti jouhevasti SMP, Suomen Maaseudun Puolue. Tämän aatteen suojissa Ollikin kasvaa.

Ylioppilaaksi tulon jälkeen omaa polkua ei tahdo löytyä. Viisi vuotta Olli työskentelee sahalla ja asuu kotona. Elämälle löytyy suunta, kun hän pääsee tekemään juttuja Ylä-Savo -lehteen. Sitä kautta Tampereelle lukemaan tiedotusoppia ja sitten jälleen Itä-Suomeen, tällä kertaa toimittajaksi maakuntalehteen ja sittemmin kaupunkilehden päätoimittajaksi. 

Kirjan loppuosa tarjoaa lukijalle kiinnostavia ja koskettaviakin kohtaamisia. Naisten henkilöhahmot jäävät kirjassa melko ohuiksi lukuunottamatta Anastasiaa, Ollin kouluaikaista ihastuksen kohdetta. Anastasia on kiinnostava, paljon nähnyt ja kokenut maailmannainen. Anastasian taidokkaasti rakennettu henkilökuva onkin yksi kirjan vahvuuksista. Koulukaveri Teron kohtalon kuvaus nostattaa koskettavuudellaan kyyneleet silmiini. Loppuosassa Ollikin avautuu, kertoo perheestään ja karjalaisuudesta. Tuohtuneena hän puhuu median digitalisoitumisesta ja sitä myötä printtilehtien alasajosta. Ollin naissuhteet ovat olleet lyhyitä ja melko hengettömiä, mutta eläkeiän myötä siihenkin tulee muutos. 

Aimo Salonen kuvaa kirjassaan Ollin elämää pienestä karjalaisesta pojasta virkeäksi eläkeläiseksi. Kirjailija toteaa, että kyse ei ole autofiktiosta, vaikka paljon omasta, suvun ja ystävien elämistä on päässyt mukaan kirjan tapahtumiin. Ollin elämän vaiheiden mukana kulkee ympäröivä yhteiskunta, politiikka, SMP, urheilu ja tietysti karjalaisuus. Salosen tekstiä on ilo lukea, kirja on kirjoitettu toimittajan vahvalla ammattitaidolla. 

Aimo Salonen, kiitos mahdollisuudesta tutustua kirjaan jo käsikirjoitusvaiheessa.