Riko Saatsi: Yönistujat

 

Riko Saatsi: Yönistujat. Gummerus. 2025. 191 sivua.

Toisen maailmansodan myötä Feodor, Nasti ja lapset joutuivat jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon Karjalan Suistamolta. Evakkotaival vei perheen Lapualle. Koska maataloustaustaisia evakkoja ei juurikaan sijoitettu ruotsinkielisiin kuntiin, Feodorin perheen tie vei asutustilalle Nurmekseen, synkkiin ja kivikkoisiin Pohjois-Karjalan korpimetsiin. 

Kovalla työnteolla saadaan talo asutuskuntoon ja pellot tuottamaan. Onneksi lapset ovat hyvänä apuna työnteossa. Sen sijaan vaikeampaa kuin työnteko on sopeutuminen suomalaisuuteen. Karjalankieli ja ortodoksisuus ovat syvällä perheen perinteissä ja ne kuuluvat jokaiseen päivään, mutta ikävää on jatkuva ryssittely ja koulukiusaaminen. Evakot ovat "jotain kymmeniä vuosia jälessä ja henkisesti alemmalla tasolla." Ne, joiden maista oli lohkottu paloja siirtoväelle, olivat kaikkein ilkeimpiä, vaikkakin lunastetut maat olivat usein kelvottomia. 

Kirjan tapahtumat kuvaavat yhden päivän tapahtumia. Mummu Tatjana, joka oli ollut huonokuntoinen jo Suistamolta lähdettäessä, kuolee ja siirtyy tuonilmaisiin. Lukija pääsee mukaan ruumiinvalvojaisiin. Valvojaiset sujuvat perinteen mukaisesti. Nasti pesee ruumiin ja pyytää mummulta anteeksi väärintekojaan. Feodor poikien kanssa tekee mummulle arkun. Nasti valmistaa ruokaa surijoille, joita ilmaantuukin melko iso joukko alkuillasta. "Ristinmerkin tehtyään he jättivät tuomisensa minulle ja menivät kädet ojossa, pysähtymättä Tatjanan luo. He tarttuivat mummua sormista. He silittivät hänen poskiaan ja otsaansa." Lauletaan kolmipyhäveisuuta. Seuraavana päivänä  on hautajaispäivä, joka saa ikävän päätöksen. 

Ortodoksisuuden suhdetta kuolemaan kuvataan kirjassa asiantuntevasti ja myös hyvin kauniisti. Mummu kävi Suistamolla usein kalmistolla ja muisti edesmenneitä läheisiään viemällä heidän haudoilleen ruokaa. "Hautoja, joilla Tatjana kotona kävi - kopautti hautakepillään mullan alta miehensä arkkua ja aloitti Kuulehan ukkoseni..." Ortodoksien kalmistot sijaitsevat vanhoissa metsissä. "Ei täällä ole mitään kalmistoja, Feodor murahti. Hautuumaata hoidetaan kuin vihannesmaata.

Ortodoksinen kalmisto Ilomantsin Hattuvaaran kylässä. Kuva Kari Airola.

Kirjassa on kiinnostava rakenne. Jotkut luvuista alkavat Nastin muisteluilla. Vuosi on 1991, ja Nasti on Joensuun sairaalassa osastolla 2. Repliikit ovat karjalan kielellä. Lukeminen tuotti minulle vaikeuksia, mutta jotakin tekstistä selvisi useammalla lukemisella. Kiinnostavasti karjalankielisten lukujen viimeinen kappale on suomenkielisenä seuraavan luvun alussa. 

Karjalaisten evakkotaipaleesta on kirjoittanut mm. Heikki Turunen, Merja Mäki, Laila Hirvisaari ja Sirpa Kähkönen. Saatsin kirja on autenttisuudellaan tärkeä lisä suomalaiseen evakkokirjallisuuteen. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen katsomaan Markku Pölösen elokuvan Oma maa.

Yönistujat oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2025. Suositukseni tälle koskettavalle, taidokkaasti kirjoitetulle kirjalle. Saatsin kieli on napakkaa ja tiivistä. Kirja on varmasti elämysmatka monille, joiden lähisukulaiset joutuivat evakkomatkalle.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä

 

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Tammi. Keltainen kirjasto. 2025. Englanninkielinen alkuteos So Late in the Day. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällyksen kuva Paula Pohli.109 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Claire Keeganista tuli yksi suosikkikirjailijoistani Nämä pienet asiat ja Kasvatti -kirjojensa myötä. Nämä pienet asiat oli myös lukupiirikirjanamme. Näin ollen oli ihan selvää, että halusin lukea myös uuden kirjan Aivan viime hetkellä. Tämä kirja, kuten edellisetkin Keeganin kirjat, ovat ohuita; kaikissa on alle kaksisataa sivua. Yhteistä kirjoille on Keeganin taidokas, eleetön ja lyyrinen kieli sekä Kristiina Rikmanin upeat käännökset, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Aivan viime hetkellä on novellikokoelma. Se koostuu kolmesta novellista, jotka kaikki käsittelevät miehiä ja naisia sekä heidän välistä dynamiikkaansa. Tarinat ovat hyvin erilaisia.

Niminovelli kertoo dublinilaisesta toimistotyöntekijä Cathalista, jonka suhde Sabinen kanssa on päättynyt. Cathal palaa työpäivän jälkeen kotiinsa ja ajattelee kihlattuaan, joka on muuttanut pois. Oltiin jo aivan häiden kynnyksellä, kun Sabine päätti sanoa ei tulevalle liitolle. Tarina avaa syitä Sabinen päätökselle lopettaa suhde. Sabine oli nainen, jolla oli oma tahto ja omia mielihaluja, mutta Cathal halusi elää kotoa omaksuttujen konservatiivisten periaatteiden mukaan. "Ajattelin vain että sinä olisit täällä ja laittaisit ruokaa ja että minä heräisin sinun vierelläsi. Ehkä tästä tuli liian todellista."  

Toisessa novellissa Pitkä ja tuskallinen kuolema, josta tuli kokoelman suosikkinovellini, stipendin saanut, nimettömäksi jäävä nainen siirtyy kahdeksi viikoksi kirjoittamaan Achill Islandille Irlannin länsirannikolle. Hänen residenssinsä on Böll Housessa jossa Heinrich Böll kirjoitti aikoinaan kuuluisan päiväkirjansa. 

On naisen 39. syntymäpäivä, kun eläkkeellä oleva, saksalaisen kirjallisuuden professori soittaa ja kertoo haluavansa tutustua taloon. Nainen lykkää ei-toivottua vierailua iltaan asti. Vieras osoittautuu väsyttäväksi, epämiellyttäväksi, jopa röyhkeäksi. Saatuaan vieraan lähtemään nainen ryhtyy kirjoittamaan. Epämiellyttävä vieras vielä mielessään nainen huomaa sijoittavansa professorin mukaan tarinaansa. "Hän oli juuri antanut miehelle nimen ja syövän ja kirjoitti nyt miehen sairaudesta. Ja hänen kirjoittaessaan aurinko nousi. Tuntui hienolta istua siinä kuvailemassa sairasta miestä ja tuntea auringon nousu." Näin saa selityksensä myös novellin nimi Pitkä ja tuskallinen kuolema.

Kolmas novelli Antarktis kertoo naisesta, joka lähtee jouluostoksille läheiseen kaupunkiin. Hänellä on mies ja lapset, mutta hän tuntee halua kokea, millaista olisi maata toisen miehen kanssa. "Hän halusi toteuttaa kokeilun ennen kuin olisi liian vanha. Hän oli varma että pettyisi." Seuraa kaipaava mies löytyy helposti. Mies on punakkanaamainen, jolla on mudanvärinen tukka ja joka puhuu paljon ja kertoo naiselle koko elämäntarinansa. Seurustelua jatketaan miehen asunnolla. Tarina saa hurjan lopun. 

Tämäkin novellikokoelma osoittaa, miten taitava kirjoittaja Claire Keegan on. Keeganin teksti on kuvailevaa, suoraviivaista ja tiivistä. Teksti on sanallisesti niin tarkkaa ja loppuun asti mietittyä, että väistämättä lukija miettii rivien välisiä merkityksiä. Moni lukija on todennäköisesti lukenut kirjan toisenkin kerran ja on varmasti löytänyt lauseille uusia merkityksiä. Tarkasti kuvattu tapahtumaympäristö, olipa kyseessä asunto tai luonto, on tärkeä osa tarinaa. Pidin paljon siitä, että Irlannin kaunis luonto on mukana tapahtumissa. 

Rikmanin käännöstyö on saanut paljon kiitosta, ja hänen taitonsa on nostettu esiin erityisesti juuri Keeganin pienimuotoisten, mutta vaikuttavien kirjojen yhteydessä. Kirjan irlantilaistunnelmaa täydentää Paula Pohlin suunnittelema kaunis kansi. 

Sarah Helm: Naisten keskitysleiri

 

Sarah Helm: Naisten keskitysleiri. Into. 2025. Englanninkielinen alkuteos If This is a Woman: Inside Ravensbrück: Hitler's Concentration Camp for Women. Suomentanut Mikko Keinänen. Kansi Tiia Javanainen / Purotie Design. 687 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Natsi-Saksan SS-johtaja Heinrich Himmler oli vastuussa keskitysleirien organisoimisesta. Jo 1930-luvulla perustettiin keskitysleirejä, joista yksi oli toukokuussa vuonna 1939 perustettu Ravensbrückin leiri. Leirillä oli hyvä sijainti, matkaa Berliiniin oli noin 90 km. Kauniissa järvimaisemassa sijaitseva leiri oli sopivasti syrjässä katseilta. Leiri oli poikkeuksellinen saksalaisten keskitys- ja tuhoamisleirien joukossa: se oli natsien ainoa naisia varten rakennettu keskitysleiri. Aluksi vankeina oli kommunisteja, Jehovan todistajia, prostituoituja, rikollisia, syrjäytyneitä ja romaneja. Vain noin 10 % vangeista oli juutalaisia.

Ensimmäisinä vuosina vankimäärä Ravensbrückissä oli alle 2000. Vuosi vuodelta määrä kasvoi, suurimmillaan määrä oli noin 45 000. On arvioitu, että leirin kautta kulki noin 130 000 naista, joista noin 30 000 - 50 000 sai surmansa. Naiset kuolivat nälkiinnyttämiseen, raskaaseen orjatyöhön, julmuuksiin, sairauksiin tai he paleltuivat kuoliaaksi. Vuonna 1941 siirryttiin suoriin teloituksiin. 

Ravensbrückin henkilökunta oli myös naisia ylimpiä johtajia lukuunottamatta. Kapo-järjestelmä oli käytössä myös Ravensbrückissä, kuten kaikilla keskitysleireillä. Kapojen tehtävänä ei ollut vankien tarpeiden huomioiminen, vaan ainoastaan SS-joukkojen käskyjen totteleminen. Tällaisia ohjeita uusi kapo sai kollegaltaan: "Tulet olemaan SS:n käsikassara. Ja sinun on aina oltava samaa mieltä SS:n kanssa. Ja jos jotakuta hakataan kuoliaaksi silmiesi edessä, sinun on kysyttävä hakatulta: miksi sinä teit niin?" Kapot saattoivat joutua epäinhimillisiin tilanteisiin mm. kun leirin komentaja Max Koegel antoi kapoille tehtäväksi laatia listan naisista, jotka olivat sairaita tai eivät kyenneet tekemään työtä. Listoille joutuminen tiesi varmaa kuolemaa. "Hän (Koegel) nyökkäsi bunkkerin suuntaan ja sanoi: "Jos ette tee tätä, joudutte tuonne, ja te tiedätte, mitä se tarkoittaa."

Ravensbrückissäkään ei vältytty natsien lääketieteellisiltä kokeilta. Naisille tehtiin julmia ja äärettömän kivuliaita kaasukuolio- ja sulfonamidikokeita sekä myös sterilointikokeita. Naisilta katkottiin luita ja katsottiin, kasvoivatko ne takaisin yhteen. Kaikkia näitä toimenpiteitä kuvataan kirjassa vankien näkökulmasta. 

Marraskuussa 1944 Himmler oli lopettanut kaasutukset Auschwitzissä, jonka johdosta tuhansia juutalaisnaisia lapsineen siirrettiin Ravensbrückiin. Se merkitsi, että tuli käynnistää uusi ja  tehokas tuhoamisohjelma. Kaasukammion suunnittelussa olivat apuna Auschwitzin komendantti Rudolf Höss ja muutama Auschwitzin lääkäri. Nyt joukkotuhonta voitiin aloittaa. 

Huhtikuun alussa 1945 SS aloitti leirin nopean siivoamisen: asiakirjoja hävitettiin, kaasukammio purettiin ja kaikki todisteet hävitettiin. SS:n paettua leiriltä sieltä poistuivat myös hyväkuntoiset vangit, mutta lähes 3000 huonokuntoista ja sairasta vankia joutui jäämään leirille. Huhtikuun 30. päivä 1945 tulivat vapauttajat. Puna-armeijaa tervehdittiin ilolla. "Ja me piiritimme heidät ja tuijotimme heitä ja itkimme. Siinä he olivat aivan pölyisinä, mutta meille he olivat maailman kallisarvoisimpia olentoja". Kunnes alkoi raiskaaminen, todellinen seksuaalinen riehunta. Neuvostoliittolaisten raiskausten uhreiksi kelpasivat kaikki naiset, vanhat, nuoret, lapset, sairaat, langanlaihat kuolemaa tekevät, raskaana olevat, vastasynnyttäneet. 

Brittiläinen toimittaja ja kirjailija Sarah Helm on tehnyt uskomattoman työn kartoittaessaan Ravensbrückin keskitysleirin historiaa ja jäljittäessään vankeja ja heidän taustojaan eri puolilta maailmaa. Hän on myös haastatellut entisiä vankeja, joista osa oli haastatteluhetkellä jo lähes satavuotiaita. 

Leirin tapahtumia kuvataan kirjassa yksityiskohtaisesti, ja vankien henkilökohtaisia tarinoita on runsaasti. Teos on mittava – 687 sivua – ja sitä olisi voinut tiivistää, mutta juuri yksilökuvaukset ja tapahtumien tarkastelu vankien näkökulmasta tekevät kirjasta elävän ja inhimillisen. Helm antaa Ravensbrückin naisille elämän ja äänen: naiset heräävät eloon lukijan silmien edessä, tukevat toisiaan, auttavat selviytymään ja kuljettavat salaa viestejä ulkomaailmaan. 

Kyseessä on poikkeuksellisen tärkeä ja arvokas teos, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kirjan englanninkielinen nimi If This Is a Woman on oivaltava viittaus Primo Levin teokseen, jossa Levi kuvaa omaa vankeuttaan Auschwitzissä.

Lopetin kirjan kyyneliin. Mieleeni jäivät natsien käsittämätön julmuus sekä naisten hämmästyttävä kyky kestää ja selviytyä epäinhimillisissä olosuhteissa. Unohtamatta vapauttamaan tulleen Puna-armeijan raakoja raiskauksia.

Anne Frost: Läksiäiset

 

Anne Frost: Läksiäiset. Lector kustannus. 351 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Anne Frost on tuottelias kirjailija. Läksiäiset on hänen kymmenes dekkarinsa. Kirja on Adina-dekkarisarjan neljäs ja tiettävästi viimeinen osa.

Tapahtumapaikkana on Savonlinna, kuten oli edellisessäkin kirjassa Anna Mantken salaisuus. Kirjan alkujaksossa eletään vuotta 1944. Kauppias Antti Rantala ja rikosylikonstaapeli Hugo Raussi lähtevät ylilääkäri Sauren huvilalle Haukiveden Varjosaarelle. Raussi tuumaa: "Näytetään universumille, että osaamme yhä pitää hauskaa, helvetti vieköön. Ettei ryssä sittenkään onnistunut syömään meitä elävältä." Mutta Raussilla oli muitakin suunnitelmia kuin vain hauskan pitäminen. Siihen tarvittiin asetta, ja kun hän oli hommansa hoitanut, hän kätki revolverin saarelle. "...asekätkentähän oli nyt muutenkin päivän sana, ellei suorastaan kansalaisvelvollisuus." 

Siirrytään vuoteen 1946. Jälleen ollaan lähdössä Sauren huvilalle Varjosaareen. Lähdetään viettämään ylilääkäri Ilmari Lujasen läksiäisiä. Ilmarin tytär Adina muistelee isänsä toimintaa sota-aikana."Kuuluisa tohtori Ilmari Lujanen oli ollut menestyksekäs kirurgi, kunnes sota oli tehnyt siitä lopun. Hän oli leikannut sotilaita monta vuorokautta nukkumatta apunaan pelkkä pervitiini ja vierellään vaihtuvat hoitajattaret, jotka olivat pyyhkineet hikeä hänen otsaltaan ja sytyttäneet uuden savukkeen huulien väliin käryämään sillä väin, kun isä leikkasi ja leikkasi." Mukaan saarelle lähtee Adina, joka toimii kirurgina Savonlinnan yleisessä sairaalassa. Adina on menossa naimisiin Jaakko Mäkiahon kanssa. Adina tuntee suurta rakkautta Jaakkoa kohtaan, mutta tulevaisuus huolettaa häntä, koska normaalikäytäntöjen mukaan hän ei naimisiin mentyään voisi jatkaa työtään sairaalassa. Sellaiset ovat säännöt. 

Läksiäisten järjestäminen on uuden ylilääkärin Pallas Sauren idea. Siksi juhla järjestetään Sauren huvilalla. Mukana on myös Sauren Iiris-vaimo. Matkaan lähtevät myös rikosylikonstaapeli Hugo Raussi vaimonsa Idan kanssa, talonmies Jaakko Moilanen ja hänen tyttärensä Verna yhdessä miesystävänsä Albin Sierannan kanssa. Verna hyvänä kokkina hoitaa seurueen muonitukset. Sairaanhoitaja kaunis ja verevä Sirje Krykov on myös mukana. Sirje on kovasti miesten mieleen. "Naimisiin hän ei kuitenkaan voinut mennä, koska oli sairaanhoitajatar. Se oli kutsumusammatti, jonka valittuaan naisilta vaadittiin lähes nunnamaista siveyttä." Mukaan tulee vielä kätilö Emmi Palin miehensä suutari Vilho Palinin kanssa. Saarella on myös saksanpaimenkoira Aku, joka on kaikkien suosikki.

Tiedossa on kolme päivää täysihoidossa kauniilla Varjosaarella. Onko kyseessä huviretki vai vallanvaihtotilaisuus, miettivät vieraat.

Keskustelu kääntyy ajankohtaisiin asioihin. Rotuhygienia on yksi päivänpolttavista teemoista. Punastuvin poskin keskustelua kuuntelevat Emmi ja Vilho Palin, joilla on vähämielinen lapsi. "Emme me ketään ole tappamassa", Ilmari huomautti. "Estämme vain degeneraation lisääntymisen. Se on kaikkien etu." Ilmari jatkaa: "Meidän tehtävämme on vain ja ainoastaan estää henkisesti alamittaisen tai huonon ihmisaineksen lisääntyminen."

Iso porukka ei juuri ennätä aloittaa huviretkeään, kun löydetään yksi seurueen jäsen kuolleena. Epäillään kyyn puremaa, mutta ei se sitä ole. Tulee uusi uhri ja vielä lisää. Yhteistä uhreilla näyttää olevan heidän päästään otettu hiustupsu. Raussin kaksi vuotta sitten saarelle kätketty revolveri löytyy.   

Nousee esiin monia kysymyksiä. Miksi juuri nämä henkilöt on murhattu? Kuka on seuraava? Tilanne pahenee vielä, kun Haukivedellä nousee kova myrsky. Seurueen on jäätävä saarelle, kunnes myrsky laantuu ja laiva pääsee hakemaan heidät pois. 

Kirjan juoni on jännittävä ja mukaansatempaava. Oli vain luettava eteenpäin, jotta pääsi selville, kuka murhataan seuraavaksi. Frostin teksti on sujuvaa, luvut ovat melko lyhyitä ja tarina etenee selkeän kronologisesti. Pidin kirjan hyvin rakennetusta ja autenttisesta ajankuvasta.  

Kooste vuoden 2025 kirjoista

 

Vuosi vaihtuu ja on aika katsoa taaksepäin menneeseen vuoteen. Vuosi 2025 on ollut todella hyvä kirjavuosi. Olen lukenut 118 kirjaa. Luin huomattavasti enemmän kotimaista kirjallisuutta: kotimaisia kirjoja 76 ja ulkomaisia 42. Nyt kun teen yhteenvetoa vuoden 2025 kirjoista huomaan, että ulkomaisten kaunokirjojen top viisi on mielestäni selvästi tasokkaampi kuin suomalainen lista. Tämä on aika harvinaista minulla, mutta joskus näinkin.

Valitsin viisi suosikkikirjaani kotimaisesta kaunosta, ulkomaisesta kaunosta ja tietokirjallisuudesta. Rajasin valinnat koskemaan vain vuoden 2025 kirjoja. Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä.
Kirjan nimen takaa löytyy postaukseni kirjasta. 

Kotimainen kaunokirjallisuus: 

Petri Tamminen: Sinua sinua. Otava. 2025.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken. Gummerus. 2025.

Tiina Käkelä: Fredrika. Aviador. 2025.

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut. Cornwall-mysteeri. Otava. 2025.

Jenna Kostet: Valkoisen linnun kaupunki. Aula & Co. 2025.

Ulkomainen kaunokirjallisuus:

Louise Kennedy: Rikkomuksia. Kustantamo S&S. 2025. 

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia. Otavan kirjasto. 2025. 

Ann Napolitano: Rakas Edward. WSOY. 2025. 

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi. Keltainen kirjasto. 2025. 

Clare Leslie Hall: Missä maa murtuu. Gummerus. 2025.

Tietokirjallisuus:

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro: Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus. 2025.

Linda Huhtinen: Sissi. Serlachiuksen unohdetut sisarukset. Otava. 2025.

József Debreczeni: Kylmä krematorio. Raportti Auschwitzin valtakunnasta. Like. 2025.

Tuomas Mattila: Haamukirjoittajat. Näkymättömien tekijöiden salainen maailma. Gaudeamus. 2025. 

Sarah Helm: Naisten keskitysleiri. Into. 2025.: Huom! ei vielä postausta, tulee lähipäivinä. 

                                                                                    

      

Naisten Pankin lukupiiritapaaminen on yksi kuukauden kohokohdista. Olen vetänyt lukupiiriä nelisen vuotta. Olemme lukeneet hyvin monenlaisia kirjoja. Mielipiteiden vaihto ja keskustelu avartavat omaa lukukokemusta.

Lukupiirimme järjestää yhdessä Rauman kirjaston kanssa kirjailijatapahtumia. Tänä vuonna vierainamme ovat olleet Anni Kytömäki kirjallaan Mirabilis, Linda Rantanen kirjoillaan Rikosten Rauma 1 ja 2 sekä Maria Mustranta kirjallaan Toivon talo. Mustrannan vierailu oli osa Naisten Pankin Lue Naiselle Ammatti -kiertuetta. Kristina Haavisto haastatteli Kytömäkeä ja Rantasta, ja minä Mustrantaa. 

Haasteet ovat kivoja, vaikkakin olen aika huono niihin osallistumaan. Nyt tänä vuonna osallistuin dekkarihaasteeseen Dekkarihaaste ympäri maailman.

Lämmin kiitos teille kaikille blogissani vierailleille. Käyntinne ja kommenttinne ovat merkinneet paljon. Tervetuloa vanhat ja uudet lukijat seuraamaan postauksiani jatkossakin! Ihanaa lukuvuotta 2026!

Milka Hakkarainen: Jos multaa kaivannet

 

Milka Hakkarainen: Jos multaa kaivannet. Myllylahti. 2025. Kansi: Riikka Kuivanen. 336 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Vielä viisi vuotta sitten Jani Peranto oli partioinut poliisina Tukholman katuja. Nyt hän toimii vartijana kotikylässään Skutskärissä. "Jani asui vanhassa kotitalossaan, kävi tunnollisesti töissä ja kulki samaa polkua, jota äiti ja isä ja edelliset sukupolvet olivat tallustaneet." Vartiointivuoroilla harvoin tapahtuu mitään, mutta nyt Jani havaitsee hautausmaalla tumman hahmon, joka kaivaa hautaa. Jani lähestyy hautaa, mutta hahmo pakenee paikalta. 

Kaivettu hauta, jossa on teksti Antti 1965-1971, on pieni ja vaatimaton. Kun Jani katsoo hautaa tarkemmin, hän huomaa, että pienellä vainajalla ei ole päätä. Pienestä vainajasta ei löydy tietoja seurakuntavirastosta, mutta sen Jani saa selville, että Suomiseura on maksanut haudan hoidon. Janin äiti seuran edellisenä puheenjohtajana varmasti tietää kuolleen pojan taustoista.

Rosa Riemunen pohtii identiteettiään. "Mikä hän oli? Suomalainen vai ruotsinsuomalainen?" Rosa tunnetaan kirjailijana, mutta valitettavasti edellisen kirjan julkaisusta oli kulunut jo kolme vuotta. "...hänestä oli tullut ruotsinsuomalaisten piirien virallinen B-luokan julkimo, joka kutsuttiin kissanristiäisiin, kun ketään oikeaa kirjailijaa ei saatu houkuteltua paikalle." Mutta olipa hän mitä tahansa, rahaa hän tarvitsee. Ja niin Rosa ottaa vastaan Uutissuomen työtarjouksen. Ensimmäinen työtehtävä vie Rosan Tukholmaan. Päätoimittaja Uolevi Metsäkangas kertoo työtehtävästä. "Karolinskan surullisenkuuluisat suomalaispääkallot pääsevät vihdoin kaipaamaansa kotimaan multaan, ja instituutilla järjestetään lehdistötilaisuus." 

Jani ryhtyy selvittämään pienen Antin kohtaloa ja joutuu kysymään itseltään: "Kuka sinä oikein olit?" Jani ottaa yhteyttä äitiinsä Anneli Perantoon ja äidin siskoon Valpuriin. Jotakin kummallista liittyy kuolleeseen poikaan. Asiat mutkistuvat, ja Jani pyytää Rosaa kaverikseen selvittämään tapausta. Paljon ennättää tapahtua, kunnes asiat selviävät. 

Hakkarainen on taitavasti yhdistänyt faktaa fiktioon. Suomesta sataviisikymmentä vuotta sitten ryöstetyt kallot päätyivät Ruotsiin. Karoliinisen instituutin tutkijaprofessori Gustaf Retzius halusi mittaamisilla todistaa, että lyhytkalloiset suomalaiset olivat alempaa rotua kuin vaikkapa ruotsalaiset. Nyt pääkallot matkaavat takaisin Suomeen. 

Rosan seuraan oli mukava palata. Hänen seurassaan on helppo viihtyä, hän on tarmokas nainen, joka ei pelkää uusia haasteita. Vaikka kirjassa on paljon käänteitä, juonen seuranta on helppoa. Rakenne on selkeä: juoni etenee kronologisesti ja luvut on nimetty joko Rosan tai Janin mukaan. Hakkaraisen teksti on sujuvaa ja kepeää, eikä huumoriakaan ole unohdettu. Hauskaa oli, että tässäkin kirjassa kuunnellaan paljon suomalaista musiikkia, mm. Kari Tapiota, Unto Monosta ja Juha Vainiota. 

Hakkaraisen esikoisteos Ei verta rantaa rakkaampaa (2021) valittiin ilmestymisvuotensa parhaaksi esikoisdekkariksi. Ruotsinsuomalaisuuteen pureutuva cozy crime -sarja jatkui vuonna 2022 teoksella Maa kauhein isien.

Outi Airola: Äiti Airolan parempi maailma

 

Outi Airola: Äiti Airolan parempi maailma. Into. 2025. Kansi: People's. 254 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Työttömyydestä, osattomuudesta, köyhyydestä ja syrjäytymisestä puhutaan paljon ja aika usein väärillä termeillä. Kukaan ihminen ei oikeasti päätä syrjäytyä tai ryhtyä osattomaksi. On toki ihmisiä, kovia luita, jotka haluavat elää erillään yhteiskunnasta. Heille kaikki kunnioitus, mutta he näyttelevät pikkiriikkistä osaa syrjässä olevien suuressa meressä. Suurin osa on ulkona tahtomattaan. Osattomaksi ei jäädä, osattomaksi jätetään. Elämän pelilaudalla on kaikenlaisia nappuloita, joita jaetaan vaihtelevien sääntöjen mukaan. Jos joku putoaa pelistä, hänet on pudotettu. Hän ei ole hypännyt pelistä vapaaehtoisesti."

Kun luet ylläolevan otteen, tiedät mistä tässä kirjassa puhutaan. On kysymys tärkeistä asioista ja on kysymys ihmisestä, joka on positiivisella elämänasenteellaan ja aktiivisella tarmollaan saanut paljon hyvää aikaiseksi. Hän on Outi Airola. 

Kirjan tapahtumapaikka on Kokkolan Ykspihlaja.  Ykspihlajan satama oli aikoinaan hyvin tärkeä paikka Kokkolalle. 1900-luvun alussa se oli Suomen suurin puutavaran vientisatama. Outi Airolan lapsuudenkoti sijaitsi Ykspihlajassa. Airola kuvaa kirjassa omaa elämäänsä: lapsuutta, nuoruutta, opiskeluaikoja, suhdetta omaan äitiin sekä hyvää avioliittoa Mikon kanssa. Työnväentalosta tuli Outille tärkeä turvapaikka lapsena. Siellä sai harrastaa, tavata ystäviä ja olla rauhassa. Outi Airola avaa lapsena kokemaansa seksuaalista hyväksikäyttöä. Kilttinä tyttönä hän halusi auttaa perhettään taloudellisesti ja ryhtyi seitsemänvuotiaana siivoamaan naapuruston perheessä. Mies teki pienelle tytölle väkivaltaa. Piti riisua vaatteet ja mennä saunaan. Tätä jatkui kahdeksan vuotta.

Outi Airola palasi takaisin Ykspihlajaan opiskeluvuosiensa jälkeen miehensä kanssa 1980-luvulla. Hyvä avioliitto päättyi aivan liian varhain vuonna 2021, jolloin vain 54-vuotias Mikko kuoli sydänkohtaukseen. 

Ykspihlajan myötä päärooliin kirjassa nousevat yhteiskunnalliset teemat ja yhteisöllisyys. Ykspihlajan asukasyhdistyksen puheenjohtajana Outi Airola on ollut monella tavalla kehittämässä Ykspihlajaa ja ennen kaikkea auttamassa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä. Outi Airolan aktiivinen toiminta Ykspihlajassa käynnistyi 2000-luvun alussa, kun  satama tuli sulkea WTC-iskujen jälkeen, eikä vanhoilla historiallisilla rakennuksilla ollut enää arvoa. Kaupungin suunnitelmiin kuului siirtää vanha historiallisesti arvokas pitsihuvila Ruteeni eli Otto Rodenin vanha satamakonttori tulevalle asuntomessualueelle. Asukkaat Outi Airolan johdolla päättivät, että upean rakennuksen paikka on edelleen Ykspihlajassa. Vaikuttaminen kannatti, Ruteeni sai jäädä Ykspihlajaan. Nykyisin Ruteeni toimii matkustajakoti Ykspihlajana. 

Airola puhuu lämmöllä työttömistä, yksinäisistä, mielenterveyskuntoutujista, kehitysvammaisista. Hän on ystävineen saanut paljon aikaiseksi ja auttanut monia osattomia, yhteiskunnan rattaista pois pudonneita. Ykspihlajan vanhalla koululla on laajamittaista työttömien toimintaa. Koulua on remontoitu laajasti työttömien remonttiryhmän toimesta. Koulussa toimii ruokala Saima ja iltakahvio. Ruokalassa jaetaan myös hävikkiruokaa. Airola toteaa viisaasti: "Olen huomannut, että ruuan ympärille kannattaa kehittää toimintaa. Ruoka yhdistää ihmisiä. Kaikki eivät pilki, kuuntele musiikkia tai käy lenkillä, mutta kaikki syövät."

Oli kiinnostavaa päästä seuraamaan Ykspihlajan kehitystä ja vanhojen talojen pelastamista. Kirja on hieno kuvaus yhteisöllisyyden voimasta ja yhden henkilön merkittävästä roolista yhteisöllisyyden rakentajana. Tämän viestin soisi menevän eteenpäin muillekin vapaaehtoistoimijoille ja poliitikoille. Kopin ottakoon tästä vaikkapa työministeri Matias Marttinen.  

Outi Airolalla on viisi lasta: näyttelijät Oona ja Anna Airola, toimittaja Laura Airola, sirkustaiteilija Sara Airola ja laulaja Aaro Airola eli Arppa.  

"Muistan nuoren miehen, joka lähetettiin meille työkokeiluun arvioitavaksi. Saimme vaivihkaisen toiveen kirjoittaa hänelle lausunnon, jossa arvioitaisiin, että hänestä ei ole työelämään. Siten hän voisi päästä eläkkeelle. Hänellä oli pientä fyysistä vajaakuntoisuutta ja masennusdiagnoosi. Koska hän pärjäsi hyvin, en kirjoittanut minkäänlaista eläkkeen puoltolausuntoa alle kolmekymppiselle miehelle. Ei hän itsekään sitä halunnut. Meiltä hän siirtyi parin vuoden päästä vapaille markkinoille töihin ja on samassa firmassa edelleen. Erinomainen työntekijä, kehuu pomo aina tavatessamme."