Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän. Kuvittanut Elina Warsta. Teos. 2025. 111 sivua.

Tomi Kontion kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän voitti lasten ja nuorten Finlandia-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2025. Kirja on kuudes osa Koira nimeltään Kissa -sarjassa. 

"Me olemme kolme ystävystä. Meidän nimemme ovat Kissa, Koira ja Näätä." Kissa on oikeasti koira, Koira on puolestaan kissa ja Näätä on ihminen. Ystävykset asuvat hylätyssä kontissa sataman laidalla. Kontissa on suuri nojatuoli, jossa ystävät makoilevat "limittäin ja lomittain, käpertyen toistemme taipeisiin." Ikivanha televisio ei toimi, tosin ei heillä ole sähköäkään, mutta väliäkö sillä. He katsovat tyhjää ruutua, ja se alkaa elää, kun Näätä alkaa selostaa Münchenin olympiakisoja tai Koira selostaa romanttista tv-sarjaa Turkoosin tuoksu, El aroma turquesa. 

On huhtikuu, kuukausista julmin. Mutta se on vain legendaa, huhtikuu on muutakin, se on myös iloinen ja armelias. Näätä vie ystävänsä tärkeään paikkaan. "Se paikka, minne vien teidät, on minun syntymäni paikka. Ja minun on aika päästä maaliin, lähtöviivalle." Näätä vakuuttaa, että ystävät eivät koskaan menetä Näädän rakkautta, vaikka hän on poissa. Ennen kuin Näädän sydän vaikenee, hän kehottaa ystäviä menemään Tiikerin luo. 

Suru valtaa ystävykset, mitään ei voi tehdä, maataan vaan. Ulos isosta surusta päästään muistelemalla Näätää, hänen rakkauttaan, nauruaan  ja lempeyttään. 

Seikkailujen jälkeen löytyy Tiikeri, tyttö, joka ilahtuu Kissan ja Koiran tapaamisesta. Tiikeri tarjoaa ystävyksille kodin. Ja haetaanpa heille kontista vanha, kunnon televisio. 

Ihana kirja, täynnä ystävyyttä, rakkautta ja lämpöä. Suru on läsnä, mutta niin lohduttavalla tavalla. Miten kauniisti Kontio osaakaan kirjoittaa surusta ja kuolemasta. Warstan mustavalkea kuvitus tukee elävästi kirjan juonta. Kirjan ikäsuositus on seitsemästä vuodesta ylöspäin, mutta voin suositella kirjaa myös aikuisille. Kyynelsilmin luin kirjaa ja kävin läpi omia muistojani.

Kiitos Tomi Kontio koskettavasta kirjasta. Finlandia-palkinto Kontion kirjalle on ollut nappivalinta. 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos. 2025. Kansi: Pauliina Mäkelä. 249 sivua.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimeättömään, fiktiiviseen teollisuusyhteisöön. On helppo kuvitella, että paikkakunnalla vallitseva todellisuus on tyypillistä monille suomalaisille paikkakunnille, joista teollisuus syystä tai toisesta on hiipunut. Kirjan fiktiivisella paikkakunnalla on ennen paperitehdasta sijainnut ruukki. Kirjailija itse on kotoisin Eurasta, jossa on ollut sekä ruukki että paperitehdas, joten kirjan tapahtumilla saattaa olla yhtymäkohtia kirjailijan lapsuuden ympäristöön.

Kirjan kertoja/eräs ihminen palaa kotiseudulleen, teollisuuspaikkakunnalle, jossa tehtaan toiminta on lopetettu. Paikkakunnan kaikki toiminnot olivat keskittyneet tehtaan ympärille. Tehdas oli taannut varman työpaikan ja sen myötä asunnon, lapset olivat olleet tehtaan päiväkodissa ja myös harrastukset olivat sidoksissa tehtaan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ja kun tehtaan toiminta päättyi, merkitsi se lähes kaiken toiminnan loppumista. Liikekeskuksessa sijainneet ruokakauppa, vaateliike, koruliike ja poliisilaitos lopettivat toimintansa. Vain "kaljakuppila suureni ja suureni ja oli sitten yökerho". Mutta kaljakuppilayökerho tuhopoltettiin. Sen jälkeen aluetta kutsuttiin paloaukeaksi. Nyt on ruokakauppa ja Möykky, missä Ritvasaatana hallitsee ja myy kaljaa harvoille kyläläisille. 

Kertojan vanhemmat ovat kuolleet. Isä oli halunnut pois tehtaan asunnosta ja oli rakentanut talon, jota kertoja kutsuu linnoitukseksi. Sinne kertoja menee, mutta vain käymään, kuten hän uskottelee itselleen. Kertoja palaa muistoihinsa, isän väkivaltaan, omaan arvottomuuteensa, isän väheksyntään. Miksi veli oli aina jotakin, kertoja ei ollut mitään? Elämää hallitsi isän alkoholismi. "Kaikki liikkuivat isän mielen mukaan. Hän meni mustaksi, kaikki alkoivat varoa, valmistautua, masentua, pelätä. Isä ahdistui, kaikki ahdistuivat, syyllistyivät, jos kohtasivat ilon hetken silloin, kun isä ei ollut iloinen, eikä isä yleensä ollut." Läpi kirjan kertoja palaa tiettyyn ahdistavaan kouluajan muistoon: taloonsa linnoittauneella isällä oli ase ja hän piti asemiaan ampumalla. Seurauksena oli poliisien piiritystilanne.

Isän väkivaltaisuus oli saanut kertojan/erään ihmisen lähtemään kotoa. "...häneltä meni kuppi nurin lopullisesti jo teini-iässä, kun isä viimeisen kerran hyökkäsi kimppuun, kaatoi, hakkasi lattiaa vasten ja sylki erään ihmisen naamalle. Silloin eräs ihminen päätti: minäpä lähden." Hän odotti vielä isän anteeksipyyntöä, mutta turhaan.

Niemen kirja ei suinkaan ole ensimmäinen teos, jossa palataan ahdistavaan lapsuuteen, jota hallitsee narsistinen, alkoholisoinut ja väkivaltainen isä. Samantyyppisiä tapahtumia kuvaa mm. Joonatan Tola kirjassaan Punainen planeetta (Otava 2021). Tällaiset alkoholismikirjat eivät kuulu suosikkikirjoihini. Niemen kirjan pelastaa kirjoittajan kirjoitustyyli. Teksti ei etene kronologisesti "siistinä" juonena, vaan on ihan omanlaistansa, tarkoituksella rosoista, keskeneräisen tuntuista. Kirjan tunnelma kiehtoo, se herättää tunteita eikä jätä lukijaa kylmäksi. 

Lukijan on hyväksyttävä se, että kaikkea ei avata tai selitetä, paljon on sellaista, mistä joutuu miettimään, mikä on oikeasti tapahtunut ja mikä pelkästään mielikuvituksen tuotetta. Aika paljon on sellaistakin, mikä jäi minulta ymmärtämättä. Kertoja/eräs ihminen huomaa, että vaikkakin ahdistavia muistoja on paljon, synnyinseudusta ei voi täysin irrota.

Kirjan kansi ei houkuttele tarttumaan kirjaan, mutta kun on lukenut kirjan, on helppo ymmärtää kannen symboliikka. Kertojan pään sisällä vallitsee pieni sotatilanne. 

Kirja oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2025.  

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

 

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä. Gummerus. 2023. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 374 sivua.

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai vuonna 2023 tietokirjailija, toimittaja Antti Järvi kirjallaan Minne katosi Antti Järvi? Voittajan valitsi Linda Liukas. Kirja on kertomus Järven "kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä".

Isoisoisä syntyi Jaakkimassa, Laatokan Karjalassa vuonna 1882. Nuorena miehenä hän matkasi yhdeksäksi vuodeksi Yhdysvaltoihin. Palattuaan takaisin Jaakkimaan hän avioitui 14 vuotta nuoremman Sanna Tapanaisen kanssa. He saivat viisi poikaa. Antille oli tärkeää saada perheelle oma talo, joka rakentuikin 1930-luvun lopulla Vaaran kylään Jaakkimaan. Talo oli iso, kuusi huonetta ja sauna. Pojat menivät mukaan suojeluskuntajärjestön toimintaan. "Elämä löysi uomansa, eikä mikään tuntunut ennakoivan sitä, mitä tuleman piti."

Kun talvisodan myötä tuli evakuoinnin aika, Sanna lähti Rovaniemelle nuorimman pojan kanssa. Vanhemmat pojat olivat jo saaneet kutsun sotimaan. Antti jäi töihin Jaakkimaan. Välirauhan solmisen jälkeen, kun suomalaiset evakuoitiin venäläisten alta Karjalasta, Antti ei lähtenyt perheensä luo Suomen puolelle, vaan jäi Jaakkimaan. Sieltä hänet siirrettiin Sortavalaan, jossa Seminaarinkatu 6:ssa asui muitakin suomalaisia, "kolmessa talossa lähes kolmekymmentä."

Miksi Antti Järvi jäi Neuvostoliiton puolelle, Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan? Tämä askarrutti Sannaa ja poikia. Poliittisista syistä? Henkilökohtaisista syistä? Oliko kotiseutu rakkaampi kuin vaimo ja lapset? Sanna oli peloissaan ja ahdistunut.  "Hänellä ei ollut rahaa eikä omia tavaroita. Hänen miehensä oli kadonnut. Se, mitä Antti oli tehnyt, oli räikeässä ristiriidassa siihen, mitä yleisesti ajateltiin sopivaksi tai kunnialliseksi." 

Onnekasta kuitenkin oli, että Antilta tuli silloin tällöin kirjeitä, joten tiedettiin hänen olevan elossa. Kirjeet olivat kömpelöitä, kirjeiden kirjoittaja ei ollut tottunut kirjoittamaan, mutta tärkeintä oli, että tiedettiin Antin olevan elossa. Kunnes sitten kirjeitä ei enää tullut.

Rajan taakse jäi vapaaehtoisesti 155 henkiöä, tosin tarkkaa lukua ei kai tiedä kukaan. Näiden ihmisten kohtaloita ja syitä Neuvostoliittoon jäämiselle ei juuri ole tutkittu. Antti Järven myötä asiaan saadaan lisävalaistusta. Antin ohella Järvi valottaa myös sivupersoonien elämää ja taustoja, jotka mielestäni olisivat voineet jäädä pienemmällekin huomiolle. 

Kirja on romaanimainen tietokirja (huh mikä termi!). Se on helposti luettava ja pitää otteessaan loppuun saakka. Viitejärjestelmä on kiinnostava. Lähteiden viitteet eivät löydy tekstistä, kuten normaalisti, vaan ne löytyvät kirjan lopusta sivujärjestyksessä. Kirjailija kehystää Antti Järven elämän yleistiedolla sodan alkamisesta sodan loppuun saakka. 

Miksi Antti Järvi jäi Karjalaan? Se on askarruttanut Järven sukua jo pitkään. Kun Antti Järven setä kääntyi Antin puoleen ja pyysi tätä selvittämään isoisoisän kohtalon, Antti otti haasteen vastaan. Sen Antti tiesi, että suvussa ei isoisoisästä puhuttu, jotakin hävettävää hänen elämäänsä liittyi. Historian kirjojen ja arkistojen penkominen, lukuisten haastatteluiden tekeminen ja matkustaminen tapahtumapaikoille toi tulosta. Totuus isoisoisästä selviää, tai ainakin osa siitä.  

Kiitos Antti Järvi. Upea kirja. Järven kirjan valinta Finlandia-voittajaksi oli nappivalinta. 

Niina Niskanen: Harakanmuna

                                                                        
        

 Niina Niskanen: Harakanmuna. Palvelijattaret-sarja. Otava. 2026. Kansi: Piia Aho, Mirella Mäkilä. 471 sivua.

Ennakkokappale kustantajalta

Harakanmuna on ensimmäinen osa Niskasen Palvelijattaret-sarjassa. Harakanmuna kuvaa sarjan nimen mukaisesti palvelijattarien, tarkemmin sanoen kahden piikatytön, elämää Helsingissä syyskuusta 1915 maaliskuuhun 1918. Kuusitoistavuotias Milda lähtee etsimään parempaa tulevaisuutta Helsingistä. Matkaan tuppautuu väkisin Mildan vastusteluista huolimatta kaksitoistavuotias sisko Lelu. Arka, syrjitty, "tyhmätär, rumukka risalelu" Lelu ei halua mitään muuta kuin saada olla siskonsa kanssa. 

Milda saa piian paikan Kortepalojen arkkitehtiperheestä, jossa hän pääasiassa hoitaa perheen kuolevaa mummoa. Lelu pääsee tohtori Kitterbergin perheeseen. Yhteensattumien myötä molemmat tytöt päätyvät piioiksi professori Bodholmin perheeseen. Tytöt tekevät parhaansa miellyttääkseen isäntäperhettä. Mutta sekään ei riitä, vielä enemmän pitää olla mieliksi ylemmille palvelijattarille, pääpiialle ja keittäjättärelle. Erityisesti pääpiian vihamielinen katse on usein tarkempi ja terävämpi kuin talon rouvan. 

Mildalla on kykyä suoriutua hyvin tehtävistään. Työ on rankkaa, mutta Milda ei valita. Milda osaa olla nöyrä, mutta hänestä löytyy luonnetta sanomaan vastaan, jos jokin asia ei mene niin kuin kuuluisi. On tosin tilanteita, jolloin tekisi mieli potkaista ja irvistää, vaikkapa silloin, kun tarjoilutilanteessa perheen vieras tunki sormensa Mildan hameen alle. Mutta kaikki tulee ottaa tyynesti vastaan - potkaisematta ja irvistämättä.  Kun Milda kerran päästi näkyviin uppiniskaisen ilmeen, ..."hän näki Hennyn käden nousevan ja tulevan kohti, ehti kääntää kasvojaan poispäin, ja sitten isku osui suoraan korvalle." 

Lelu on reppana ja yksin jätetty. Milda huutaa ja on tyly Lelulle, koska Milda kokee, että Lelu pilaa hänen elämänsä. Lelun lohtuna ja tukena on koko ajan lähistöllä lentävä pikkuharakka, jonka kautta Lelu suodattaa tunteitaan. "Leenukka osoittaa minua ja kysyy jotakin. En ymmärrä. Osaan sanoa vain hei ja tak. Ei ruotsi pysy päässäni, sanat polkeutuvat pikkuharakan vihaisiin töröjalkoihin. Leenukka hankaa päätään ja pörröttää tukkaansa, osoittaa taas minua. Niin, tukka pitää pestä ja siinä on iso työ." Lukijan myötätunto on Lelun puolella erityisesti silloin, kun Lelu joutuu todellisiin vaikeuksiin. Mildan suorainen viha pikkusiskoa kohtaan ihmetyttää ja jopa raivostuttaa. Miten nuori nainen voi olla niin vihainen toista ihmistä kohtaan, ja tässä tapauksessa vihan kohteena on oma sisko. 

Niskanen piirtää hyvää ajankuvaa 1900-luvun alun Helsingistä. Piikatyttöjen asema ei ole ollut kadehdittava. He olivat palvelijattarien hierarkiassa alimpia. Heidän osakseen jäivät raskaat työt ja hyvin pitkät työpäivät. Kirja kuvaa onnistuneesti myös nuorten piikatyttöjen seksuaalista heräämistä. Saattoi vain toivoa, että isäntäperhe kohtelisi hyvin piikojakin. Niskanen nostaa esiin aikakaudelle tyypillisiä ilmiöitä, kuten aikakauden tapoja ja poliittisia tapahtumia. Sisällissota näkyy monin tavoin, taisteluina kadulla, pommituksina, kuolemina, hautajaissaattueina ja yhä kasvavana nälänhätänä. 

Niskasen kieli on väkevää ja hyvin ilmaisuvoimaista. Kirjassa on omaperäistä sanastoa ja tehokkaita, tunteita herättäviä kielikuvia. "Koko kesän Mariankadun huoneisto on nukkunut. Sen kylki on kohoillut ja laskenut tasaiseen tahtiin, verhoilla peitetyt silmät  ummessa, luomilla pölyä. Hengitys on muuttunut tunkkaiseksi ja kertynyt isoiksi kasoiksi nurkkiin, ja kohta se saattaa kääntää kylkeään, koska se alkaa herätä jo."   

Odotan mielenkiinnolla jatkoa sarjalle. Mielelläni kuulisin lisää Mildan ja Lelun elämänvaiheista. 

Ratinen Suvi: Pakolainen

 

Suvi Ratinen: Pakolainen. Otava. 2025. Lukija Mirjami Heikkinen. Storytel. 8T 11M

Suvi Ratinen on tarttunut kiinnostavaan aiheeseen: kirjailija Aino Kallaksen pakolaisvuosiin. Aino Kallas (1878-1956) tunnetaan monipuolisena kirjailijana. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu romaaneita, matkakertomuksia, novelleja, runoja ja päiväkirjoja. Ehkä parhaiten Kallaksen tuotannosta tunnetaan romaani Sudenmorsian sekä mielenkiintoiset päiväkirjat. Kallas oli tunnettu ja arvostettu kirjailija jo eläessään. Nyt Ratinen nostaa Aino Kallaksen persoonan ja kirjat kauniisti esille.

Aino Kallaksen, os. Krohn, isä oli tunnettu fennomaani Julius Krohn. Aino kävi koulua Helsingissä ja avioitui vuonna 1900 virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa. Avioliiton myötä Kallas menetti Suomen kansalaisuuden. Aviopari asui ensin Pietarissa, mutta muutti vuonna 1904 Tarttoon Viroon. Heillä oli viisi lasta: Virve, Laine, Sulev, vauvana kuollut Lembit ja Hillar. 1920-luvulla Oskar Kallas oli Viron suurlähettiläänä Lontoossa. Lontoosta tulikin Kallasten kotikaupunki kahdeksitoista vuodeksi.

Ratinen on valinnut tarkastelun kohteeksi Aino Kallaksen elämänvaiheista sodanjälkeiset vuodet, niin kutsutut pakolaisvuodet ja samalla myös Kallaksen elämän viimeiset vuodet. Kallas matkusti vuonna 1944 laivalla Virosta Ruotsiin, mistä 66-vuotias kirjailija oli saapa turvapaikan. Viroon ei voinut jäädä, koska Neuvostoliitto oli vallannut maan. Suomeen Kallas olisi halunnut jäädä, mutta valvontakomission valta esti senkin mahdollisuuden. Ruotsi tarjosi turvapaikan niin Kallakselle kuin monille tuhansille virolaisille.

Kallaksesta tuntui hyvältä, että oli turvapaikka, mutta ei se onnellisuutta eikä edes hyvää oloa taannut. Ikävä oli kova, läheiset olivat kaukana, rakas aviomies oli kuollut. Sairauksiltakaan ei voinut välttyä. Tuntui nöyryyttävältä olla toisten huollettavana, kun liikuntakyky heikkeni. Oli vain muistot ja kirjoittaminen. Muistoissaan Kallas palasi yhä uudelleen Virossa ja Englannissa vietettyihin vuosiin.

Aino Kallas oli sitkeä nainen vielä viimeisinä elinvuosinaan. Hänen oli vaikeaa luopua kirjoittamisesta, vaikka vointi heikkeni. Onneksi oli Otava ja Heikki Reenpää, joka jaksoi valaa Ainoon uskoa. Reenpää kehotti kirjoittamaan ja vakuutti, että Kallaksen kirjojen myynti oli varmaa. Niin syntyivät mm. päiväkirjat, peräti viisi päiväkirjaa, jotka kattoivat vuodet 1897-1931. Päiväkirjojaan Kallas joutui lukemaan tarkkaan ja pohtimaan, mitä täytyi jättää julkaisematta poliittisen tilanteen takia.

Kallas palasi takaisin Suomeen saatuaan takaisin Suomen kansalaisuuden. Hän kuoli vuonna 1956.

Oletan, että Aino Kallaksen pakolaisvuodet eivät ole lukijoille kovin tuttuja. Siksi onkin ilahduttavaa, että Ratinen on valinnut juuri tämän elämänvaiheen kirjansa aiheeksi. Lukijan on helppo huomata, että Ratinen on perehtynyt perusteellisesti Aino Kallaksen elämään ja kirjalliseen tuotantoon. Hän onkin onnistunut erinomaisesti tavoittamaan Aino Kallaksen sielunmaiseman ja kirjoittamaan tämän tämän tuntoja ikään kuin sisältäpäin.

Lämmin suositukseni tälle kirjalle. Ehkäpä kirja innostaa lukijoita tutustumaan Aino Kallaksen laajaan tuotantoon.

Minna Rytisalo: Sylvia

 

Minna Rytisalo: Sylvia. WSOY. 2025. Kansi: Ville Laihonen. 296 sivua.

Minna Rytisalo nostaa esille aikoinaan Suomen Lapissa tunnetun, mutta nyt jo unohdetun salaperäisen Sylvian. Nainen tunnettiin eri yhteyksissa eri nimillä. Milloin hän oli  Sylvia von der Moer, milloin Petronella von der Moer, milloin taas pelkkä Petronella tai sitten Antoinette tai Moore-McCormick. Hänellä oli monta nimeä, ja oli hänestä moneksi muillakin tavoin. Hän oli "journalisti, sodastaselviytyjä tai sankaritar, riehakas ja rauhallinen." 

Kirja alkaa Sylvian lapsuuden kuvauksista Hollannista. Eletään vuotta 1946. Sota on juuri päättynyt. Sylvian äidin vointi on heikko ja sisko Elsalla on vauva, jonka sotilasisä ei tiedä olevansa isä. Juutalaiskysymys on koko ajan läsnä. Äidistä tuntuu pahalta, että hänkin hyväksyi juutalaisten kohtalon tekemättä yhtään mitään. "Vaikka joillekin kävi huonosti, meillä ei ollut hätää missään vaiheessa, Elsa ajattelee, koska meidän suonissamme ei virrannut rikolliseksi sanottu veri eikä meidän tarvinnut ommella vaatteisiimme merkkiä niin kuin joidenkin muiden, ja vaikka kaikesta olikin pulaa, me olimme kuitenkin jollain lailla turvassa." Mutta tätä kaikkea Sylvia ei enää ollut näkemässä, sillä hän lähti pois kotoa heti miehityksen päätyttyä vuonna 1945.

Sylvian tie vei moniin maihin, ensin Ranskaan, sitten Venezuelaan ja sieltä edelleen Tunisiaan, Italiaan ja Saksaan. Joka paikasta löytyi ihmisiä, joiden kanssa Sylvia lyöttäytyi yhteen ja joiden kanssa pidettiin hauskaa, huijattiin toista tai ihan vieraita ihmisiä. Aina piti kuitenkin lähteä, levottomuus antoi vauhtia. Suomessa Sylviaa kiinnostivat Helsingin olympialaiset, ja vuonna 1949 hän saapui Helsinkiin toimittajana. Mutta pois oli lähdettävä, koska hotellilaskut jäivät maksamatta. Seuraavaksi tapaamme hänet Suomen Lapista Jäkäläpään tunturijonoilta vaeltamassa geologi Klaus Säynäjärven kanssa. Lemmenjoella Sylvia ystävystyi kullankaivajien kanssa.

Suojelupoliisin huomio kiinnittyi Sylviaan. "Rötösten lista on pitkä ja kuohuttava: petos, valehtelu, huijaaminen, väärällä nimellä esiintyminen, virkavallan pakoilu, vakoilu ja mahdollisesti valtiolliset motiivit!" Tapio Korhonen, suojelupoliisin kanslisti, huomaa tilaisuutensa tulleen. Hän, ja nimenomaan hän, pääsee nappaamaan tämän rikollisen naisen. Ja se kunnia, mitä siitä tulee seuraamaan! "Millaistahan olisi istua kahvilla presidentin kanssa? Tai pääministeri Fagerholmin? Saatan saada mitalin, ja ihan varmasti minusta kirjoitetaan lehdissä." 

Aloitin kirjan äänikirjana, mutta siitä ei tullut mitään. Aikatason vaihtelut hämmensivät, enkä yksinkertaisesti päässyt kiinni juoneen. Vaihdoin printtikirjaan, ja kirjan rakenne avautui. Kuvaillessaan Sylvian persoonallisuuden eri puolia kirjailija antaa puheenvuoron Sylvian eri maissa kohtaamille ystäville, tuttaville, huijatuille ja häntä huijanneille. Sylvia, joka on ollut todellinen henkilö, mutta josta tiedetään varsin vähän, herää eloon Rytisalon fiktiivisissä kuvauksissa. Rytisalo on kirjoittanut Sylvian taitavasti ja rakentanut juonen harkiten. Kaiken ytimessä on kaunis, lyyrinen kieli.

Pidin erityisesti kirjan alku- ja kirjan loppuosasta. Lapsuus ja sodanjälkeinen aika Hollannissa on kuvattu elävästi ja todentuntuisesti. Loppupuolen Lapin luontokuvaukset ovat kerrassaan upeita. Niistä olisin halunnut nauttia vielä enemmänkin. Petronellan kukkulat Lemmenjoella ovat muistona salaperäisestä Sylviasta.

Hautausmaalla - 30 kokemusta

 

Hautausmaalla - 30 kokemusta. Toimittaneet Olli Sarpo, Irja Sinivaara, Tarja Tornaeus ja Jukka Vartiainen. Reuna Publishing House. 2025. 132 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Bongasin Reunan katalogista kiinnostavalta vaikuttavan kirjan: Hautausmaalla - 30 kokemusta. Pidän paljon hautausmaista. Kuljen mielelläni siisteillä ja rauhallisilla hautausmailla. Ulkomailla ollessamme käytämme mielellämme useammankin päivän hautausmaakävelyihin. 

Kirjassa 30 kirjoittajaa kuvaa hautausmaakokemuksiaan. Luen kustantajan sivuilta, että tekstit kirjaan on valittu kirjoituskilpailun perusteella. Kirjoituskilpailuun oli saapunut määräpäivään (30.9.2024) mennessä 412 kilpailutekstiä. Näistä raati valitsi 30 julkaistavaksi Hautausmaa-antologiassa. Kirjoittajilla on hyvinkin erilaisia kokemuksia aiheesta. Ei ole yllätys, että hautausmaat ja kuolema kiinnostavat. Onhan kuolema universaali ja mystinen tapahtuma, johon liittyy voimakkaita tunteita ja joka herättää monenlaisia kysymyksiä. 

Jokainen kirjan teksti liittyy tavalla tai toisella hautausmaihin ja kuolemaan. On tekstejä, joissa kuvataan ystävän, aviopuolison tai lapsen kuolemaa. Lähtökohtana näissä teksteissä on suru. Monessa tekstissä maailmaa kuvataan vainajan silmin. Kuolleet voivat keskustella keskenään hautojen takaa tai vainaja voi tarkkailla elävien maailmaa vaikkapa haudasta tai arkusta käsin. 

Joidenkin kirjoitusten ydin jäi minulta ymmärtämättä, mutta mieleen jäi moniakin kiinnostavia ja koskettavia tekstejä. Hanna Oittisen teksti Ethän sinä ajattele niin? sai minut kyynelehtimään, niin upeasti kirjoittaja kuvaa kuollutta lasta ja lapsen rakkautta ja yhteyksiä elävään äitiinsä. "Tule äiti taas käymään hautausmaalla. Muistellaan sen kesäpäivän onnellisia hetkiä." Pidin paljon myös Jaakko Collinin tekstistä Hautausmaan penkillä. Aviomies on käynyt vaimonsa haudalla joka ikinen päivä jo kahden vuoden ajan. Mies muistelee vaimoaan ja vaimonsa laittamaa herkullista kanttarellikastiketta. "Tulen rakkaani taas huomenna tapaamaan sinua. Käyn ensin aamulabrassa ja sen jälkeen apteekissa. Ottavat taas niitä samoja näytteitä ja reseptit on uusittava." Antologian parhaaksi novelliksi oli palkittu Leena Lepistön novelli Irma. Irma on vauva, joka on kuollut verenmyrkytykseen. Isä käy hakemassa ruumiin lastensairaalasta Helsingistä. Novelli on todella taitavasti kirjoitettu, se on oivaltava, tiivis ja tarkkanäköinen. 

Kirsi Arppo kuvaa novellissaan Kuolema on kasvoton ja monikasvoinen kiinnostavasti ulkomaisia hautausmaita. Kuvausten kohteina ovat Varsova, Kioto, Kolumbia ja Lontoo. Jaakko Tikkasen tiiviissä Maaksi-novellissa kuvataan kuolemia Buchenwaldin keskitysleirillä. Novelli päättyy leirinjohtajan toteamukseen: "Et olisi ikinä uskonut heidän jaksavan liittoutuneiden tuloon asti." 

Tekstit ovat kiinnostavaa luettavaa. Kirjoittajien hautausmaa- ja kuolemakokemukset ovat hyvin erilaisia. Jokainen lukija lukee novelleja omista lähtökohdistaan. Uskon, että jokainen löytää novelleista jotakin omakohtaista ja itselle merkityksellistä.