perjantai 31. heinäkuuta 2020

Heinäkuussa luettua

Heinäkuu oli hyvä kuukausi. Oli todellinen ilo saada tavata molemmat lastenlapsemme monen kuukauden tauon jälkeen. 

Matkustamaankin pääsi. Matkakohteemme oli Kymenlaakso. Vierailukohteisiimme liittyen teinkin jo postauksen Imatrasta luettuani uudelleen Laila Hirvisaaren Imatra-sarjaan kuuluvan kirjan

Luin heinäkuussa yhdeksän kirjaa, joista kaksi oli äänikirjaa. 
Kotimainen kauno:

Paula Havaste: Vierashuoneet. Gummerus. 2019. (linkki)
Laila Hirvisaari: Myrskyn edellä. Otava. 2006. (linkki)

Kotimaiset dekkarit:

Kale Puonti: Manni. Bazar. 2020. (linkki)

Ulkomainen kauno: 

Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta. Bazar. 2020. (linkki)
Emma Rous: Au pair. Minerva. 2019. Äänikirja. (linkki)  
Denise Rudberg: Salainen koodi. Into. 2020. (linkki)

Ulkomaiset dekkarit:

Elly Griffiths: Käärmeen kirous. Ruth Galloway -mysteeri. Tammi. 2019. Äänikirja. (linkki
Pierre Lemaitre: Tulen varjot. Minerva. 2018. (linkki)

Tietokirjallisuus: 

Volker Koop: Hitlerin portinvartija. Hans-Heinrich Lammers - valtakunnankanslian päällikkö. Minerva. 2019. (linkki)

Nämä nostaisin heinäkuun parhaimmistoon: Paula Havasteen kiinnostava kuvaus 50-luvun Neuvosto-Virosta, Kale Puontin dekkari Helsingin huumepoliisin toiminnasta ja Denise Rudbergin historiallinen teos salaisten koodien murtamisesta toisessa maailmansodassa. 

Totesimme, että kyllä kotimaassakin riittää näkemistä.

Haminassa ihastelimme vanhoja, hyvässä kunnossa olevia puutaloja. Talojen portinpielessä oli kyltti, jossa kerrottiin talon historiasta.

Kesäpäivän kauneutta Miehikkälässä

Presidentti P. E. Svinhufvudin kotimuseo Luumäellä.

Vaikka Imatralla ei tänä  kesänä järjestetä koskinäytöksiä koronatilanteen vuoksi, on kosken uoma jo sinänsä nähtävyys.

Mukavaa elokuuta kaikille!

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Emma Rousin Au pair äänikirjana


Emma Rous
: Au pair. Minerva. 2019. Englanninkielinen alkuteos: Au Pair. Englannin kielestä kääntänyt Sisko Ylimartimo. Lukija Karoliina Niskanen. Kesto 12 h 59 min. Supla.

Vuosi 1991

Joskus on kiva tarttua kirjaan, josta ei ennakkoon tiedä yhtään mitään. Näin oli minulla Emma Rousin Au pair -kirjan kanssa. En ollut edes huomannut tämän läpimurtoteokseksi mainostetun teoksen ilmestymistä. Kirjan nimen perusteella odotin tarinaa ja kuvausta au pairien kansainvälistymiskokemuksista. Mutta tämän kirjan au pair onkin lontoolainen 18-vuotias Laura Silveira, joka lähtee au pairiksi Norfolkiin Englantiin.  Se, että mennään Lontoosta Norfolkiin au pairiksi, tuntuu erikoiselta. Ehkä Englannissa termin au pair merkitys on toinen kuin meillä. Meidän terminologiamme mukaan au pairiksi mennään ulkomaille, lähinnä hankkimaan kansainvälistä kokemusta ja kehittämään kielitaitoa. Mutta yhtä kaikki, Laura, joka pitää välivuotta lukion ja yliopisto-opintojen välillä, menee pitämään huolta 3-vuotiaasta Edwinista, vilkkaasta, mutta hieman yksinäisestä pojanvesselistä.  Pian Edwin kiintyy Lauraan. Lauralla on aikaa, energiaa ja mielenkiintoa innostua Edwinin leikeistä. Edwinin äiti Ruth on kotirouva, hieman ailahtelevainen, mutta tyytyväinen saadessaan Laurasta jutteluseuraa. Isä Dominic työskentelee viikot Lontoon Cityssä ja tulee kotiin vain viikonlopuiksi.

Ruth ja Dominic edustavat yläluokkaa. Heidän Summerbournen kartanonsa on vertaansa vailla. Tämä suuri ja arvokas rakennus sijaitsee kauniilla paikalla meren rannalla. Luonto onkin eri muodoissa mukana perheen vapaa-ajan vietossa, milloin purjehditaan, milloin uidaan, milloin ollaan piknikillä rannan läheisyydessä. Vakiovieraita perheessä ovat Ruthin äiti Vera, Alex-setä ja Edwinin kaveri Joye.  

Ruth tulee raskaaksi. Koko perhe iloitsee, vauvaa on jo kauan odotettu. Mutta tapahtumat saavat odottamattoman käänteen. Kun kaksoset Seraphine ja Danny ovat syntyneet, Ruth kuolee pudotessaan talon takaiselta kalliojyrkänteeltä. Se oli itsemurha, kyläläiset päättelevät. Vai sittenkin jotakin muuta? Ruthin kuoleman jälkeen Laura jättää perheen ja matkustaa takaisin Lontooseen. 

Elokuu 2017
Toisella aikatasolla 25 vuotta myöhemmin Seraphinen ja Dannyn isä Dominic kuolee. Kuolema on tapaturma, niin ainakin uskotaan. Isän jäämistöä selvitellessään Seraphine löytää valokuvan, joka on otettu sinä päivänä, kun Seraphine ja Danny syntyivät. Kuvassa ovat vanhemmat Ruth ja Dominic, isoveli Edwin ja yksi vauva. Miksi vain yksi  vauva? Onko se Seraphine vai Danny? Miksi toinen heistä puuttuu kuvasta? Kuva herättää paljon kysymyksiä Seraphinen mielessä jo siksikin, että hän on jo kauemmin aikaa kysellyt itseltään, kuka hän on ja pohtinut itsekseen, ettei hän ole se, joksi häntä luullaan ja ettei Danny ole hänen veljensä. Tunne valokuvan näkemisen jälkeen on niin voimakas, että Seraphinen on pakko toimia ja tehdä kaikkensa, jotta saisi selville syntymäänsä liittyvät tapahtumat. 

Kartanon salaisuudet paljastuvat
Niin alkaa jännittävä ja intensiivinen tapahtumaketju, jossa selvitellään Summerbournessa kaksosten syntymän aikaisia tapahtumia. Tapahtumia käsitellään kahdessa aikatasossa kahden henkilön, Lauran ja Seraphinen, kokemana. Tämä on hyvä ratkaisu, rakenne toimii hyvin. Kestää aikansa, kunnes vanhan kartanon salaisuudet paljastuvat. Niin monia vuosia kartano on saanut yksin kantaa suuria sukusalaisuuksia, jotka liittyvät ihmissuhteisiin, perintöriitoihin ja kaksosiin. On kiinnostavaa, miten ikivanhat ja synkät kartanoita ympäröivät salaisuudet löytyvät juuri Englannista. Tällaisia salaisuuksia löytyy jo Kotiopettajaren romaanista ja tänä päivänä vaikkapa Kate Mortonin kirjoista. Myös Niina Meron esikoisteoksessa Englantilainen romanssi salaisuudet ympäröivät upeaa goottilaistyylistä Gallows House -kartanoa (linkki). 

Kirja on psykologista jännitystä parhaimmillaan, vaikka totesin kylläkin, että kuunnellessa tapahtumien kulku tuntui ajoittain hieman sekavalta ja niinpä jouduinkin kuuntelemaan muutaman luvun uudemmankin kerran. Mutta maaliin päästiin yllättävän loppunäytöksen kera. Aikamoisen esikoisen Emma Rous on kirjoittanut. Psykologinen jännitys, kiinnostavat ja elävät henkilöhahmot ja sujuva kirjoitustyyli takaavat hyvän ja kiinnostavan lukukokemuksen. Mielenkiinnolla odotan Rousin tulevia teoksia.
Erityiskiitos kirjan kauniista kannesta. 



maanantai 27. heinäkuuta 2020

Laila Hirvisaaren seurassa Valtionhotellissa ja Ritikanrannassa



Laila Hirvisaari: Myrskyn edellä. Otava. 2006. Kannen kuva: Lasse Rantanen. 575 sivua.

Omasta hyllystä

"Mutta ennen kansalaiskokousta, josta heti Julian myöntymisen jälkeen pantiin ilmoitus VPK:n talon seinään, mentiin syömään Kuzmineille Kolmoseen. Jekaterina oli keittänyt perunoita, paistanut voissa kuhaa ja tehnyt munakastiketta. Julia söi hyvällä ruokahalulla, kaikkien hienojen Valtionhotellin ruokien jälkeen tavallinen kotiruoka maistui paremmalta. Julia ihmetteli, miten nälkäinen hän oli. Miten paljon hän oli kaivannut sitä että saisi syödä tällä tavalla kodikkaasti pienen pöydän ääressä." (s. 332-333)

Vietimme Kymenlaakson kierroksellamme pari päivää Imatralla. Yövyimme Valtionhotellissa, tuossa historiallisessa linnamaisessa rakennuksessa, joka on äänestetty Suomen kauneimmaksi rakennukseksi vuonna 2014. Koskinäytöksiä ei tänä kesänä ole koronan vuoksi, mutta kyllä kosken uoma on mahtava ilman kuohujakin. Imatralla meitä kiinnosti Valtionhotellin ohella myös Ritikanrannan teollisuustyöväestön museo.

Laila Hirvisaari kuvaa sekä Valtionhotellia että Ritikanrannan asuinaluetta Imatra-sarjassaan. Kun edellisellä kerralla yövyimme Valtionhotellissa, luin uudelleen sarjan ensimmäisen ja kolmannen osan Kruununpuisto ja Grand hotel (linkki). Kun nyt tällä kerralla tutustuimme Ritikanrannan alueeseen, tuli tunne, että haluan vielä palata Imatra-sarjan tapahtumiin ja niinpä luin sarjan toisen osan Myrskyn edellä

Eletään vuotta 1905. Pietarissa työläiset marssivat pappi Georgi Gaponin johdolla viemään anomusta tsaarille. Tsaari ei ota heitä vastaan. Sen sijaan henkivartiokaarti aloittaa tulituksen kohti aseettomia mielenosoittajia. Myös Suomen suuriruhtinaskunnassa näkyy levottomuutta. Vaaditaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta sekä lisää oikeuksia työläisille, valtiopäivien koolle kutsumista ja Suomelle täyttä itsemääräämisoikeutta. Levottomuudet eivät keskity pelkästään Helsinkiin, vaan epäkohdista ollaan tietoisia mm. Imatran Ritikanrannassa. Tainionkosken Ritikanrannassa asuu Tornator Oy:n työntekijöitä. Tornator, johon kuuluivat lankarullatehdas, puuhiomo ja paperitehdas, alkoi rakennuttaa työväelleen kasarmeiksi kutsuttuja asuinrakennuksia jo 1800-luvun lopulla. Alueelle syntyi toistakymmentä kaksikerroksista asuinrakennusta. Rakennuksissa oli useita asuntoja. Perheasunto käsitti kamarin, kyökin ja ruokakomeron. Mietimme, miksi museo ei hyödynnä museon markkinoinnissa ja esittelyssä Hirvisaaren Ritikanrantaan sijoittuvia kirjoja. Varmasti museo saisi tällä tavalla lisää kiinnostuneita kävijöitä.


Ritikanrannan taloista on museoitu kaksi rakennusta. Tässä kaksikerroksinen asuinrakennus.


"..kirjoja oli ilmaantunut lisää lankarullista tehtyyn kirjahyllyyn." (s. 333)





"Ritikanrannan naisten saunassa juttu lensi." (s. 431)
Yritys rakensi alueelle asukkaiden yhteiskäyttöön rakennuksen, jossa oli sauna, leipomo, pyykkitupa ja mankeli. Alueen läheisyydestä löytyivät vielä kauppa, posti, kansakoulu ja tori.

Tässä rakennuksessa olivat sauna, leipomo, pyykkitupa ja mankeli.
Tornator (taustalla)  antaa asukkaille leivän, mutta kaiken yläpuolella on arvaamaton Vuoksi.

Ritikanrannassa tapaan ensimmäisestä osasta tuttuja työläisiä, mutta uusiakin asukkaita on muuttanut alueelle. Suurperheen äiti ja politiikasta intoutunut Vilma Haikala on keskeinen henkilö Ritikanrannassa. Vilma järjestää intomielisiä työväentilaisuuksia Veepeekoon talossa. Vilman ykköstavoitteena on yleinen ja yhtälainen äänioikeus. Kokouksiin osallistuvat lähinnä miehet naisten tehdessä kotihommia ja hoitaessa lapsia. Mutta kyllä Vilma onnistuu saamaan naisetkin mukaan, niin vauhdikkaasti ja asiastaan innostuneena hän organisoi tilaisuuksia. Kaiken tämän mahdollistaa Tornatorin johtaja Eugen Wolff, Eukeeni vaan, joka itsekin on monesti mukana Vilman järjestämissä agitaatiotilaisuuksissa. Tehtaan hevosmies Gabriel ei ymmärrä, miksi Vilman kumppaneineen pitää vouhkata. "- Mikä meillä täällä? Gabriel aina sanoi. - Eukot hoitavat kaikki asiat Ritikanrannassa. Miehillä hyvä työ, Eukeeni hoitaa palkat, asunnon ja Vuoksen! Mitä hyö valittaat?" (s. 434) 


Oikealla yksi Tornatorin vanhoista tehdasrakennuksista
"Valtionhotelli oli ja pysyi Suomessa venäläisen ylhäisön pääkohteena." (s. 239)


Valtionhotelli
Kesän alussa edellisistä osista tuttu Julia Sorokina saapuu töihin Valtionhotelliin. Hänen tehtävänään on toimia apulaisjohtaja Agaton Hoffmanin apulaisena. Näin Hoffman määrittelee Julian työtehtävät: "Olen sitä mieltä, että otatte arvovieraat vastaan, olette alakerrassa heitä varten, olette tulkkina ja emäntänä oman harkintanne mukaan. Menette auttamaan silloin kun tarvitaan, saatatte vieraita myös heidän lähtiessään hotellista. Olette alakerrassa minun silmäni ja korvani kaikkialla." (s. 239-240). 

"...kaikki oli pumpulinpehmeää, naiset tuoksuivat kukkasilta ja herrat sikarilta." (s. 516)

Valtionhotellin vieraat olivat kaikki arvovieraita Venäjältä tai Euroopan maista. Suomalaisilla ei ollut asiaa hotelliin. Hotellissa vietettiin lomaa, nautittiin maisemista ja hyvästä ruoasta. 


Ruokasali
"Ruoka oli superbe." (s. 515)

Illallinen oli tärkeä osa päivärytmiä. Oli tärkeää olla pukeutunut näyttävästi. Ruokasaliin tulijoita tarkkailtiin, oltiin tietoisia, ketä tunnettuja henkilöitä hotellissa majoittuu. Ruoan odotettiin olevan ensiluokkaista. Vaikkapa niin, että illallinen alkoi runsaalla zakuska-voileipäpöydällä. Sitä seurasi puistonvartija Appelrothin viinissä haudutettua kukonpoikaa kasarissa. Jälkiruokana oli juhlasavariini mesimarjahyytelön ja jälkiruokaviinien kera. Sen jälkeen miehet nauttivat vielä ranskalaista calvadosia ja naiset Veuve Clicquot -samppanjaa. Viisihenkinen orkesteri soitti tunnelmallisia säveliä. Tarjoilusta huolehtivat miestarjoilijat valkoiset hansikkaat käsissään. 

Suomalaisten rakastama kirjailija Laila Hirvisaari on kirjoittanut laajoja historiallisia kirjasarjoja, joista suurin osa sijoittuu Suomen historian käännekohtiin. Hirvisaaren romaanit ovat ihastuttaneet suomalaisia jo vuodesta 1972. Oman kansan historian tunteminen ja ymmärtäminen kiinnostavat suomalaisia. Tarkka ajankuva ja luotettava taustatyö yhdistettyinä kiinnostaviin henkilöhahmoihin takaavat juuri oikeanlaisen konseptin historiallisille romaaneille. Tämän Hirvisaari taitaa. Hirvisaari kirjoittaa historiallista viihdettä yhdistäen taitavasti faktaa ja fiktiota. Tästä kirjasarjasta muodostuu läpileikkaus 1900-luvun alun suomalaisesta yhteiskunnasta. Erityiskiitos kirjan kauniista kannesta, kirjan lopussa olevasta henkilöluettelosta ja Imatran kartasta. 

Osallistun kirjalla Main Kirjojen aarteita 2 -haasteeseen.  

PS. Kaikki valokuvat: Anneli Airola

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Volker Koop: Hitlerin portinvartija. Hans-Heinrich Lammers - valtakunnankanslian päällikkö



Volker Koop: Hitlerin portinvartija. Hans-Heinrich Lammers – valtakunnankanslian päällikkö. Minerva. 2019. Saksankielinen alkuteos Hans-Heinrich Lammers. Saksan kielestä kääntänyt Maikki Soro. 315 sivua.


Omasta kirjahyllystä


"Joka tapauksessa on selvää, että Lammers oli opportunisti. Hän oli ilman muuta tietoinen kansallissosialistien rikoksista. Saksassa oli varmasti hyvin vähän niitä, joilla ei olisi ollut mitään aavistusta miljoonien juutalaisten kansalaisten katoamiseen liittyvistä hirvittävistä tapahtumista, vaikka holokaustin mittakaavaa ei välttämättä ymmärrettykään. Kuinka muka juuri Lammers olisi kuullut näistä miljoonista murhista vasta Saksan romahdettua?" (s. 155)


Koop herättää Lammersin eloon


Volker Koop on kirjoittanut elämänkerran Hans-Heinrich Lammersista, miehestä, joka on monelle melko tai jopa täysin tuntematon natsijohtaja. Todellisuudessa Lammers oli hyvin merkittävä ja vaikutusvaltainen virkamies toimiessaan Hitlerin valtakunnankanslian päällikkönä. Vuonna 1879 syntynyt Lammers oli yksi iäkkäimmistä natsijohtajista. Ennen liittymistään kansallissosialistiseen puolueeseen Lammersille oli kertynyt monenlaista kokemusta juristin tehtävistä. Kuten monia muitakin Saksan kansalaisia, kansallissosialismi ja Hitler henkilönä kiehtoivat myös Lammersia ja hän liittyikin kansallissosialistiseen puolueseen vuonna 1931 jäsennumerolla 1 010 355. Ensin Hitler nimitti hänet sisäministeri Wilhelm Frickin suosituksesta valtiosihteeriksi valtakunnankansliaan. Tämän vaikutusvaltaisen aseman myötä Lammersista tuli Hitlerin ehdoton ja samalla täysin kritiikitön kannattaja. "Lammers ylisti äänekkäästi Führeriä suvaitsematta minkäänlaista kritiikkiä tätä kohtaan.” (s. 46) Polttava kunnianhimo ja sokea usko kansallissosialismiin ja Hitleriin varmistivat Lammersin uran nousun ja hänet nimitettiinkin vuonna 1937 valtakunnanministeriksi ja valtakunnankanslian päälliköksi. Vuonna 1939 Lammers liittyi SS:ään. 


"Vahti Hitlerin kynnystä kuin bernhardinkoira." (s. 47)


Useiden vuosien ajan Lammersin valta oli lähes ehdotonta. Lammersin tehtävänä oli toimia portinvartijana eli valikoida ne, jotka pääsivät tapaamaan Hitleriä. Samoin Lammers oli se, joka valikoi eri ministeriöiltä tulleista lakiesityksistä ne, jotka päätyivät Hitlerin käsiteltäviksi. Näin Lammers oli koko ajan selvillä, mitä eri ministeriöissä tapahtui ja olipa hänellä ainakin pienoinen mahdollisuus vaikuttaa vaikkapa siihen, miten esityksiä viivästytettiin. Lammers tiesi, että Hitler ei ollut kiinnostunut hallintotyöstä ja pyrki siksi tekemään itsestään korvaamattoman näissä tehtävissä. Siinä hän onnistuikin. Vuonna 1938 miehitetyn Puolan kenraalikuvernööri Hans Frank luetteli Saksan kolme johtavaa natsia Hitlerin jälkeen:

"- Wilhelm Keitel, Hilterin Wehrmacht-kanslian päällikkö; tosin pääesikunnan päälliköllä ei ollut minkäänlaista käskyvaltaa

- Hans-Heinrich Lammers valtakunnankanslian päällikkönä; sekä

- Martin Bormann puoluekanslian päällikkönä." (s. 77)


Natsihallinnon epäviralliseksi kakkospaikaksi valikoitui Hitlerin vaatimuksesta Berchtesgaden Obersalzbergin alueella Baijereissa. Paikasta tuli myös valtakunnankanslian sivutoimipiste. Lammersilla oli päärakennuksessa oma työhuone. Hitlerin suosioon päässeet natsijohtajat, mm. Albert Speer, Göring ja Martin Bormann, saivat hankkia itselleen asunnon Hitlerin naapurista. Tällaista lahjoitusta Lammers ei saanut, mutta hänelle riitti, että hän sai olla Hitlerin läheisyydessä ja oli tällä tavoin tietoinen, mitä natsihallinnossa tapahtui. Berchtesgadenin lähistölle Bormann rakennutti Hitlerin syntymäpäivälahjaksi Kotkanpesän (Kehlsteinhaus), mutta sitä ei tässä kirjassa käsitellä lainkaan. 

Berchtesgaden. Kuvattu natsimuseon kuvasta. AA

Oikeudelliset perusteet joukkomurhille

Lammersin ammattitaito miellytti Hitleriä. Hitlerin niin pyytäessä Lammers pystyi "taivuttamaan" lakeja ja asetuksia niin, että natsien tekemät rikokset, mm. joukkomurhat, saatiin näyttämään laillisilta. Juutalaisten murhien lisäksi Lammers muotoili myös eutanasiaohjelman lailliset perusteet. Eutanasiaohjelman myötä mahdollistui todennäköisesti 70 000 ihmisen murha myrkkyinjektioiden tai kaasun avulla. Oikeus elämään evättiin mm. vammaisilta, sairailta ja mielenterveyspotilaillta.


Vaikka Lammers oli alusta loppuun saakka Hitlerin ihailija ja hänen toiveidensa sokea toteuttaja, ei hänen suosionsa kestänyt sodan loppuun saakka. Kun Hitler nimitti Martin Bormannin "Führerin sihteeriksi" vuonna 1943, Lammersin vaikutusvalta hiipui, eikä hän päässyt enää tapaamaan Führeriä. Sitä myötä hän menetti kenttätoimistonsa Hitlerin junan erikoisvaunussa. Martin Bormann nautti tilanteesta ja käytti tilannetta häikäilemättömästi hyväkseen.

Ansaitsiko hän näin lempeän kohtelun? (s. 248) 


Lammers vietti sodan viimeiset hetket Berchtesgadenissa. Toukokuun 4. päivä 1945 Berchtesgadenin alueen miehitti Yhdysvaltain 101. maahanlaskudivisioona. Valtakunnankanslian pihaan ajoi yhdysvaltalaiskenraali Omar Bradley Hitlerin suurella Mercedeksellä. Kävi ilmi, että suuri määrä asiakirjoja oli ennätetty jo tuhota Lammersin käskystä. Lammers pidätettiin ja internoitiin Luxemburgin Mondorfiin 11.4.1949 ja sieltä edelleen Nürnbergiin. Nürnbergin oikeudenkäynnissä Lammers ei missään vaiheessa pitänyt itseään syyllisenä. Hän väitti, että hän ei koskaan ollut ollut kansallissosialisti eikä hän luonnollisesti tiennyt mitään juutalaisten murhista. Lammersia ei teloitettu, vaan hänet tuomittiin 20 vuoden vankeusrangaistukseen ”sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.” (s. 248) Tuomio lyhennettiin 10 vuoteen, mutta hänet vapautettiin Landsbergin vankilasta vain kahden vankilavuoden kuluttua. Lammers kuoli 83-vuotiaana vuonna 1962.

Kirja antaa runsaasti tietoa natsihallinnon kulissientakaisesta valtataistelusta ja siitä, miten Hilter omalla toiminnallaan ylläpiti natsijohtajien valtataistelua. Hitler nautti juonittelusta. Ovelasti Hitler vähensi jonkun natsijohtajan työtehtäviä ja siirsi tehtäviä jollekin muulle, suosi jotakin ministeriä ja antoi suuriakin lahjuksia joillekin virkamiehille. Hän jakoi kiitoksena suuria rahasummia, maatiloja, metsästysmajoja tai isoja maa-alueita. Rahaa natsipuolueella oli, olivathan he takavarikoineet kaiken juutalaisten omaisuuden. Lahjoituksia antamalla Hitler sai aikaan natsijohtajien keskuudessa kateutta ja toisten kyräilyä. Tämä oli Hitlerin tapa johtaa natsihallintoa. Häntä pelättiin ja häntä kunnioitettiin, mutta natsijohtajia ei kuitenkaan tapettu, kuten tapahtui Stalinin Neuvostoliitossa.

Kirjailija Volker Koop on berliiniläinen journalisti, joka on aiemmin toiminut Saksan puolustusministeriön tiedottajana. Hänen erikoisalaansa on kansallissosialismin historian uudelleenarviointi. Koop on tehnyt merkittävää taustatyötä kirjaa varten. Siitä on osoituksena laaja lähdeluettelo kirjan lopussa. Kirjan lopussa oleva valokuvaliite olisi voinut olla laajempikin. Kirja kuvasi hyvin Lammersin poliittista toimintaa natsihallinnossa, mutta hänen henkilökuvansa jäi melko ohueksi. Kuvaukset perheenisänä ja vapaa-ajan viettäjänä olisivat varmasti antaneet lisävalaistusta ja syvyyttä Lammersin persoonalle.

Kirjalla osallistun Main Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen sekä Jokken rauhan haasteeseen The Second World War.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

Paula Havasten Vierashuoneet kuvaa 1950-luvun Neuvosto-Viroa



Paula Havaste: Vierashuoneet. Gummerus. 2019. 341 sivua.

Omasta hyllystä

"Unelma Virosta elää yhä
vaikka siitä ei puhua saata.
Se muisto on meille syvä ja pyhä
- se koskeehan isänmaata." (s. 338)

Paula Havasten Vierashuoneet on jatkoa vuonna 2018 ilmestyneelle Pronssitähdelle (Gummerus). Pronssitähdessä tutustuimme Viljaan ja Villemiin, nuoreen pariskuntaan, joka asui Villemin kotitilalla. Työnjako oli selvä alusta alkaen, Vilja hoiti talon työt ja Villem kirjoitti. Näin työnjaon kiteytti anoppi: "Sinut on otettu tähän taloon huolehtimaan arjesta, Villem tehköön tärkeämpiä tehtäviä. Hän nimittäin kirjoittaa runoja, niin anoppi oli julistanut." (s. 26) 

Tästä asetelmasta Havaste jatkaa Viljan ja Villemin elämän kuvausta. Historiallinen konteksti on kiinnostava, eletään 1950-lukua Saarenmaalla Neuvosto-Virossa. Uusi regiimi hallitsee, kolhoosit ja sovhoosit on perustettu, kaikki on rakennettu uusiksi ja neuvostovirkamiesten mielestä toimiviksi. Monet, myös Viljan anoppi, olivat joutuneet luopumaan paljosta. "Valtavat peltoalat ja metsämaat oli pitänyt luovuttaa uuden regiimin tultua, suuresta karjasta oli jäänyt vain Viiu, yksi emakko ja katras lampaita." (s. 40) 

Ei saa näkyä, eikä varsinkaan erottua.

Arkea varjostaa varuillaan olo. On monia asioita, joista ei voi puhua. Ei edes läheisten kanssa. Koskaan ei voi tietää, kuka on vakooja ja ilmiantaja. Aina täytyy olla varuillaan, aina on katsottava ympärilleen, aina on mietittävä, kehen voi luottaa. Kansalaiset muistavat dramaattisia asioita, joita he eivät saisi muistella. mm. sitä, kun sodan loppuvaiheissa asukkaille ystävälliset saksalaiset tapettiin kyläläisten silmien edessä. Mustan auton pihaan tulo tietää aina vaikeuksia. Siperia odottaa yhä monia. Kaikki, mm. metsäveljet, eivät voi hyväksyä uutta regiimiä. Heidän vastarintaliikkeensä jatkoi toimintaansa aina 1950-luvun alkuun saakka. 

Monet haaveilivat itsenäisyydestä 1950-luvulla. Itsenäisyyttä saatiin kuitenkin odottaa aina 1980-luvun loppupuolelle saakka. Muistamme varmasti sen, kun kaksi miljoonaa ihmistä, jotka vastustivat Neuvostoliiton sortoa ja puolsivat Baltian maiden vapautta, marssivat käsi kädessä 600 kilometrin mittaisena ihmisketjuna tavoitteena kääntää kaikkien Baltian maiden kurssia. Toukokuussa 1990 Neuvosto-Virosta tuli itsenäinen Viron tasavalta.


Tästä se kaikki alkoi 23.8.1989.
Mutta nyt takaisin Vierashuoneisiin. Anopin kuoltua Vilja ja Villem hoitavat tilaa ja rakentavat uutta elämäänsä. Vilja hoitaa kotia ja pientä Meelis-poikaa. Sekä Vilja että Villem työskentelevät kalasohvoosissa ja sunnuntaisin talkoissa. Kun he lähtevät sohvoositöihin, Meelis jätetään kotiin ja sidotaan liekaan pöydän jalkaan usein koko päiväksi. Tämä ihmetytti. Näinkö neuvostovalta piti huolta lapsistaan? Uudet tuulet puhaltavat Viljan ja Villemin elämässä, kun avioparille tulee mahdollisuus ryhtyä majatalon pitäjiksi. On jo sovittu, että taloon tulee Tallinnasta taiteilijoita, jotka haluavat työskennellä rauhassa. Mutta ensin pitää saada tilat uusille majoittujille. Rakennusprikaatia ei kuulu remonttitöihin ja ensimmäiset vieraat ovat tulossa jo muutaman viikon kuluttua. Tällaisessa tilanteessa auttavat vain suhteet. Viljan vaikutusvaltainen Anna-täti, joka on työskennellyt Tallinnan suuren kulttuuritalon emännöitsijänä, tulee apuun. 

"Minulla on vahva tunne siitä, että nyt kirja on kohdallaan." (s. 281)

Vieraiden joukossa on tarkastaja Vares-Vallamaa, jonka tehtävänä on antaa Villemille ohjeita siitä, miten neuvostovallan aikana tulee ja saa kirjoittaa. "Me emme kuvaa taiteessa yksittäisiä ihmisiä, Vares-Vallamaa luennoi. - Toveri kirjailija, emme kuvaa huolestuneen mielen orpoja liikkeitä, vaan kansanjoukkoja. Kuvaamme tyyppejä, sellaisia sankareita, joissa yhdistyvät neuvostoihmisen monet tärkeät puolet. Emme kaipaa sisäisen mielen pohdiskeluja, vaan ajatuksia tulevan ihannemaailman rakentamisesta. Työn, tavoitteiden kuvaamisen kautta se syntyy." (s. 161) 

Villem miettii, pohtii ja taipuu noudattamaan tarkastajan ohjeita. 

Kiinnostavaa historiaa taitavasti kirjoitettuna

Havaste on kirjoittanut lämminhenkisen kirjan. Kirja oli minulle mieluista luettavaa. Vaikka kirjaa on helppo lukea ja sen lukee nopeasti, se pitää sisällään suuria teemoja. Neuvostovallan diktatuurin ohella kirjassa nousevat esille kysymykset naiseudesta, naisten asemasta, rakkaudesta ja vallankäytöstä. On aina ilo huomata, kun kirjailija on tehnyt hyvää taustatyötä ja tietää, mistä kirjoittaa. Havaste todellakin tuntee Saarenmaan ja Neuvosto-Viron historiaa. Kustantajan sivuilta käy ilmi, että Havaste on viettänyt kesänsä Saarenmaalla jo kymmenen vuoden ajan. Havaste ei alleviivaa neuvostovallan epäkohtia, pikemminkin vain toteaa, että näin se meni silloin 1950-luvulla. Lukija saa sitten tehdä omat johtopäätöksensä.
    
Pidin Viljasta, joka on herkkä, työteliäs, toisten parasta ajatteleva. Hän nauttii siitä, mikä on mahdollista omassa pihapiirissä, luonnosta, kasvimaasta, saunasta, siisteydestä, lapsesta ja salaa uimisesta. Puutarhan sato ilahduttaa Viljaa. "Hän oli ehtinyt harventaa ajoissa punajuuret, lantut ja kaalitkin, tuhkata ne, ja perunamaakin oli rikkaruohoton. Jopa kessut kasvoivat valtavampina kuin koskaan ennen luvaten uusia kannattavia vaihtokauppoja syyskesän tullen." (s. 255) Havaste kuvaa elävästi Viljan ruoanlaittoa ja yllätys oli huomata, että Viljan majatalon ruokalista löytyy kirjan lopusta. Vierashuoneet on saanut Turun kirjamessuilla Kirja á la Carte -palkinnon.

Vilja on täystyöllistetty talon töissä. Hän tekee työtään valittamatta, mutta joskus on oltava aikaa unelmille. "Kun hän joskus taas ehtisi tekemään kirjailutyötään, hän ei ompelisi yhtäkään vaaleanpunaista ja keltaista ruusua, ei niitä joita sielujen insinöörien maa tarjosi. Kun hän kirjailisi, hän tekisi sen samoissa väreissä kuin kielletyssä lipussa: mustalla pohjalla olisi pelkkiä valkeita mansikankukkia ja sinisiä ruiskukkia. Virolaisia kukkia." (s. 339)

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kirjan pauloissa, Sinimarjan matkassa, Kirjojen elämänmullistava taika ja Kirjailuja

Kirja sopii Main Kirjanhyllyn aarteet 2-haasteeseen sekä Jokken rauhan haasteeseen the Second World War. 

Mukavaa viikon jatkoa!


maanantai 20. heinäkuuta 2020

Griffithsin Käärmeen kirous äänikirjana



Elly Griffiths: Käärmeen kirous. Ruth Galloway -mysteeri. Tammi. 2018. Englanninkielinen alkuteos A Room Full of Bones. Suomentanut Anna Lönnroth. Lukija Krista Putkonen-Örn. Kesto 10 t 36 min. Supla. 

Elly Griffiths oli minulle ihan uusi tuttavuus. Toki olin kuullut myönteistä palautetta hänen Ruth Galloway -sarjastaan. Sarjassa on ennen Käärmeen kirousta ilmestynyt Risteyskohdat, Januksen kivi ja Jyrkänteen reunalla. Käärmeen kirouksen jälkeen on ilmestynyt kolme osaa. Siniviittainen nainen ilmestyy syyskuussa 2020. 

Ensimmäisenä ihastuin kirjan kauniiseen kanteen. Se poikkeaa positiivisesti dekkareiden monesti niin synkistä ja jopa epäselvistä kansikuvista. Kirja alkaa hyytävällä kuvauksella, kun luuarkeologi Ruth Galloway löytää ruumiin. Galloway saapuu hyvissä ajoin paikalliseen Smith-museoon, jossa hänen on määrä arvovieraiden läsnäollessa avata ruumisarkku, joka sisältää 1300-luvulla eläneen piispan jäännökset. Mutta tapahtuu jotakin yllättävää, Ruth löytää arkun vierestä museon kuraattorin, ei vielä kuolleena, mutta hän kuolee matkalla sairaalaan. Paikallinen komisario Harry Nelson tulee tutkimaan tapausta. Nelson on kiinnostava hahmo, jolla on paljon yhteistä Ruthin kanssa. Kuraattorin laatikoista löytyy kirjeitä, joista käy ilmi, että museolla on aboriginaalien luiden kokoelma, joka pitäisi palauttaa Australiaan tai muuten Suuren käärmeen kirous tuhoaisi heidät. Suuren käärmeen kirous ei tunnu museon väestä ihan uskottavalta. Mutta sitten alkaa tapahtua, tulee uusi murha ja kuolleita käärmeitä löytyy milloin mistäkin. Yksi jos toinenkin joutuu pohtimaan, että kyseessä saattaa todellakin olla kirous. Nelsonin johtamassa rikostutkinnassa joudutaan myös hevostalleille, koska käy ilmi, että museon omistaja Smith on myös hevostallien omistaja.    
   
Pidin Ruth Gallowaysta. Hän on mukava, miellyttävä, arkipäiväinen ja sopivan inhimillinen yksinhuoltajaäiti. Vaikkakaan en ole lukenut sarjan aiempia osia, tutustuin mielestäni kirjan henkilöihin aika hyvin. Eniten pidin Harry Nelsonista ja druidi Cathbadista. Cathbad tuntuu olevan aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan.   

Kaiken kaikkiaan kirja oli mukava lukukokemus. Aika vähiin jäivät tapahtumien dekkarimaiset piirteet, enemmänkin Ruth oli esillä äitiroolissaan. Ehkäpä tytön kasvaessa Ruthilla on enemmän aikaa paneutua rikosten selvittämiseen. Norfolkin brittimaisemat viehättävät aina, samoin kuin hyvät ihmissuhdekuvaukset. Juonessa oli helppo pysyä mukana. Itse tosin kuuntelin kirjan ja olen varma, että kuuntelun myötä missasin joitakin tapahtumia ja ehkä tärkeitäkin detaljeja.

Aboriginaalien tarinat olivat kirjan helmi. Niistä oli kiinnostavaa lukea, varsinkin kun aboriginaalien kohtelu ja syrjintä ovat nousseet viime aikoina esille Black lives matter -tapahtumissa. 

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta


Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta. Bazar. 2020. Englanninkielinen alkuteos It Started with a Secret. Suomentanut Pirjo Ruti. 430 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kuten ilmoituksessa sanottiin, me olemme valitettavasti aika epäjärjestelmällisiä. No, sen te olette varmaan jo huomanneet. Olemme olleet kuukauden ilman apua, sitä ennen täällä asui Maisie, mutta hänen piti lähteä Coventryyn hoitamaan lapsenlapsiaan. Ja rehellisesti sanottuna työmäärä oli kamalan suuri yhdelle ihmiselle, ja siksi päätimme palkata nyt pariskunnan." (s. 41)

Jill Mansell on kansainvälisesti menestynyt kirjailija, jonka kirjojen käännösoikeuksia on myyty yli 30 maahan. Nyt myös suomalaisilla on mahdollisuus tutustua Mansellin tuotantoon. Kaikki alkoi salaisuudesta on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. 

Mikä onkaan ilahduttavampaa koronakevään jälkeen kuin tarttua kirjaan, jonka kaunis ja kesäinen kansi lupaa selvästi hyvän mielen kesälukemista. Ja sellainen lukukokemus kirja onkin, lämminhenkinen ja romanttinen kesäkirja. Kirjan tapahtumat alkavat ranskalaisesta linnasta Loiren laaksosta. Linnaan suunniteltu upea kihlajaistapahtuma peruuntuu dramaattisella tavalla. Linnan toiminta joudutaan lopettamaan ja kaikki työntekijät irtisanotaan. Irtisanottavien joukossa ovat myös Lainey ja hänen poikaystävänsä Anthony. Mutta Anthony ei halua jatkaa elämäänsä Laineyn kanssa ja niin Lainey suuntaa matkansa kohtia Englantia yhdessä Kitin kanssa. Työttömäksi ei voi jäädä, mutta mistä työpaikan voisi saada?

Lainey ja Kit saavat kuin ihmeen kaupalla taloudenhoitajan/sihteerin paikan isossa Menhenick Housessa pienessä St Caryn kaupungissa Cornwallissa. Tosin ihan rehellisin keinoin he eivät työpaikkaa saa, mutta mitäpä siitä, jos kukaan ei saa heidän salaisuuttaan selville. Kauniissa talossa asuu kaoottinen perhe, josta Laineyn ja Kitin tulee huolehtia. Lapsia on kolme: Harry, India ja Violet. Sitten on lasten äiti Majella, Majellan poikapuoli Seth sekä kaiken päälle vielä Sir Richard Myles, aikansa Hollowood-tähti. "Sir Richardin täytyi olla nyt lähellä kahdeksaakymmentä, mutta ikä ei ollut himmentänyt hänen kirkkaansinisiä silmiään. Nuori Richard Myles oli ponnahtanut suuren yleisön tietoisuuteen 1960-luvulla saatuaan pääosan Missä tahansa oletkin -nimisessä elokuvassa. Eeppinen, vaikuttava ja mielettömän romanttinen elokuva oli rikkonut katsojaennätyksiä ympäri maailmaa, ja Richard Mylesin poikamaisen komea ulkonäkö ja karismaattinen luonne olivat varmistaneet hänen paikkansa Hollywoodin tähtitaivaalla." (s. 49) Ja nyt Lainey ja Kit ovat ykskaks yllättäen samassa huoneessa tämän maailmankuulun tähden kanssa!

 "Uudenvuoden aatto Trafalgar Squarellakin olisi rauhallisempi kuin tämänhetkinen meno täällä." (s. 305)

Isossa talossa riittää tekemistä. Lainey ja Kit pitävät työstään ja ystävystyvät nopeasti talon asukkaiden kanssa. Heistä pidetään ja heihin luotetaan. Jokaisella perheenjäsenellä on omat harrastuksensa ja omat kiireensä, joista Laineyn ja Kitin tulee olla selvillä, jotta perheen arkirytmi säilyy. Muillakin kuin Laineylla ja Kitillä on salaisuuksia, joita avataan pikkuhiljaa. Luonteenomaista tälle kaoottiselle perheelle on, että aina tapahtuu jotakin, jotakin mukavaa tai sitten ei niin mukavaa. Majellan kokemukset tinderpalvelujen viidakossa saattaisivat hyvinkin olla tämän päivän todellisuutta. Yllätyksellisiä tilanteita Sethin elämään tuo hänen äitinsä Christina yllätysvierailuillaan. 

"Taivas varjele. Mitä nyt?" (s. 194)

Punaisena lankana läpi kirjan kulkee Laineyn ja Sethin ihastuminen. Vaikka kuinka Lainey on Anthonyn jälkeen vannonut, että ei mitään miessuhteita pitkään aikaan, mutta siinä Seth on, komeana, viehättävänä, aivan täydellisenä. Tunne ei ole yksipuolinen. Seth pohtii suhdettaan Laineyyn. "Ja nyt hän oli löytänyt ensimmäistä kertaa jonkun, joka tuntui yhä varmemmin naiselta, jota hän halusi rakastaa ja jonka kanssa jakaa loppuelämänsä... Itse asiassa naiselta, jota ilman hän ei osannut kuvitella elävänsä." (s. 353) Romanttisen komedian genren mukaisesti kirjan tapahtumat  etenevät monin paikoin ennalta-arvattavasti, mutta kyllä kirjailija osaa yllättääkin.

Luettuani kirjan en yhtään ihmettele, miksi niin monet Mansellin kirjoista ovat olleet bestsellereitä. Mansell todella tietää, miten kirjoittaa hyvää mieltä ja iloa tuottavaa tekstiä, jossa mukana on aimo annos romantiikkaa ja rakkautta. Teksti, jota Mansell elävöittää huumorilla, on eloisaa, raikasta ja helposti luettavaa. Mutta ei tämä kirja pelkkää romantiikkaa ole. Mielestäni kirja on myös perhekomedia. Ilolla ja empatialla  Mansell kuvaa tämän hullunkurisen perheen arkea. Perheenjäsenet ovat eläviä ja tulevat lukijalle läheisiksi. Pidin heistä, vaikka mietinkin, voivatko jotkut ihmiset todella olla sataprosenttisen täydellisiä, kuten sanavalmis, kaiken osaava ja ystävällinen Laney.

Ja sitten on vielä tapahtumaympäristö, kaunis ja upea Cornwall. Cornwallin jylhät rantamaisemat ovat tulleet tutuiksi Poldark-elokuvista. Mansell kuvaa kauniisti näitä upeita maisemia, ja monet kirjan romanttisista tapahtumapaikoista sijoittuvat juuri noille Cornwallin pitkillä hiekkarannoille. 

Kirja ilmestyy 16.7.2020.

perjantai 10. heinäkuuta 2020

Pierre Lemaitre: Tulen varjot



Pierre Lemaitre: Tulen varjot. Minerva. 2018. Ranskankielinen alkuteos Couleurs de l'incendie. Suomentanut Susanna Hirvikorpi. 522 sivua. 

Omasta hyllystä

"Hän oli selittänyt aikeensa selväsanaisesti: Amerikan laman synnyttämä maanjäristysaalto on viimein tavoittanut Ranskan rannikot, Saksa aseistautuu taas uhkaavasti, Eurooppa murenee joka puolelta, ja samalla Ranskan poliittinen luokka lahoaa hyvä veli -järjestelmän suossa, käyttää väärin vaikutusvaltaansa eikä ota mistään opikseen. On aika, hän selitti, että vallanpitäjät antavat kaiken asiaankuuluvan arvostuksen viisaille, kokeneille, varmoille, isänmaallisille ja ennen kaikkea pä-te-vil-le miehille. Insinööreille!" (s. 214)

Tulen varjot on Näkemiin taivaassa -teoksen jatko-osa. Näkemiin taivaassa, joka oli todellinen menestysteos, sai lmestymisvuonnaan v. 2013 Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon. Kirjasta on tehty myös elokuva. Itse en ole lukenut Näkemiin taivaassa, mutta otin Tulen varjot luettavaksi, koska sitä mainostettiin itsenäisenä jatko-osana. Varsin pian huomasin, että olisi kannattanut lukea ensimmäinen osa, sen verran kauan kesti ennen kuin tutustuin kirjan henkilögalleriaan. 

Kirjan alku on suorastaan vangitseva. Eletään vuotta 1927. On pankkiiri Marcel Péricourtin hautajaiset, varsin arvokas tilaisuus, jota kunnioittaa läsnäolollaan myös Ranskan presidentti. Mutta uskomaton tapahtuma rikkoo hartaan hautajaistunnelman. Hautajaisvieraat seuraavat kauhistuneina, kun Péricourtin tyttären poika, 8-vuotias Paul, putoaa kadulle Péricourtin palatsin kolmannesta kerroksesta. Seurauksena on pojan halvaantuminen. 

Madeleine, pojan äiti ja pankkiirin tytär, on yht'äkkiä uuden edessä. Poika on halvaantunut ja sidottu loppuelämäksi pyörätuoliin. Lisäksi hänen tulee johtaa isänsä pankki-imperiumia, vaikka hänellä ei ole mitään kokemusta liike- eikä pankkitoiminnasta. Omassa osaamattomuudessaan Madeleine luottaa Gustave Joubertiin, pankin johtomieheen. Mutta ei Gustave aivan vilpitön ole, hänellä on omat kaunansa Madeleinea kohtaan, koska Madeleine ei suostunut hänen kosintaansa. Madeleine aistii vihamielisyyttä ja kateutta moneltakin taholta, mutta onneksi kotona on ihana André, jolla on kaksi tärkeää roolia. Hän toimii Paulin kotiopettajana sekä Madeleinen rakastajana. Turvaa Madeleinelle tuo myös seuraneiti Léonce. 

"Olenko... menettänyt kaiken? Koko omaisuuteni?" (s. 191)

Mutta Péricourtin pankin kohtaloon ei vaikuta pelkästään Madeleinen ammattitaidottomuus, vaan ennen kaikkea 20- ja 30-luvun maailmanpoliittinen tilanne. Kansainvälinen lama ja pörssikeinottelu näkyvät myös Ranskassa. Jotkut osaavat hyötyä lamasta ja saavat itselleen suunnattomia voittoja, kun taas joidenkin, kuten esimerkiksi Madeleinen pankin, kohtalona on konkurssi. Madeleine menettää kaiken, myös talo pitää myydä. Kestää aikansa ennen kuin Madeleine pystyy ryhdistäytymään. Kun se tapahtuu, sitten alkavat armottomat kostotoimet. Kosto on suunniteltua ja armotonta. 

"E... ei t... t... tässä m... mit...mitään, äi... äi...ti" Paul vastasi vaivalloisesti. "V... v-... väsy...mys." (s. 95)

Kirja on monitasoinen, ja koinkin, että paikoin minun oli vaikea seurata tapahtumien monitasoisuutta. Madeleine, hänen vararikkonsa ja kostotoimensa ovat luonnollisesti etusijalla kirjassa, mutta suuren roolin saa myös halvaantunut poika Paul. Koin Paulin elämän seuraamisen hyvin kiinnostavana. Änkytys jää Paulin puheeseen. Alkumasennuksesta toivottuaan Paul löytää elämäänsä jotakin, josta hän pitää kiinni ja jota hän vaalii kunnioituksella ja rakkaudella. Se on musiikki ja nimenomaisesti oopperat. 

"Solange Gallinato, Valtakunnan uusi muusa." (s. 335)

Paul tutustuu italiaiseen Solange Gallinatoon, maailmankuuluun oopperalaulajaan, jolle Paul kirjoittaa kirjeen. "Nimeni on Paul, asun Pariisissa ja olen ihailijanne. Suosikkini ovat Fidelio, Tosca ja Lucia di Lammermoor, mutta myös Ryöstö seraljista miellyttää minua kovasti. Olen kahdeksanvuotias. Elän pyörätuolissa. Tunnen lähes kaikki levynne, mutta minulla ei ole niitä kaikkia, koska joitakin on vaikea löytää, esimerkiksi Sevillan parturia, joka taltioitiin La Scalassa vuonna 1921, mutta kyllä minä sen vielä saan. Olisin iloinen, jos lähettäisitte minulle valokuvanne omistuskirjoituksella." (s. 122) Solange vastaa, ja siitä eteenpäin Paulin ja Solangen kirjeenvaihto on vilkasta. Paul  pääsee jopa Solangen konserttiin La Scalassa. Hitlerin noustua valtaan Solangen on määrä konsertoida Berliinissä ja siitä syystä Paul seuraa ihmetellen ja järkyttyneenä  Saksan tapahtumia. "L'Excelsior selitti, että "yöllä näyteikkunoihin oli maalattu pääkalloja ja viestejä: Vaara! Juutalainen kauppa!". Paul oli järkyttynyt." (s. 335) Paul kirjoittaa Solangelle, ettei hän hyväksy sitä, mitä Solange tekee Saksassa. Mutta Solangen konsertti pidetään Berliinissä. Siitä tulee ikimuistoinen konsertti. Kuuntelemaan on tullut myös valtakunnankansleri. Kun oli kulunut minuutti konsertin alkamisesta, valtakunnankansleri nousee seisomaan ja poistuu aitiostaan.

Kaikkien tapahtumien taustalla kuuluu ja näkyy muuttuva maailmanpoliittinen tilanne, 20- ja 30 -luvun lama sekä myös valmistautuminen sotaan. Hitler on saavuttanut valta-aseman Saksassa. Hitlerin mahti tuodaan kirjassa älykkäästi esille, pieninä oivallisina älynväläytyksinä. Lemaitre on tehnyt oivallista taustatyötä kirjaa varten ja pystyy taidokkaasti sitomaan kirjan tapahtumat historialliseen kontekstiin. Erityiskiitoksen saa kirjan kaunis kansi. Kirjasta ei kuitenkaan tullut Lemaitren lempikirjaani, sen verran monikerroksinen ja monimutkainen juoni kirjassa on. Verihäät (linkki) on minulle edelleen Lemaitren ykkösteos.

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kirja vieköön, Hemulin kirjahylly ja Kirjasähkökäyrä.

Kirjalla osallistun Main Kirjahyllyn aarteen 2 -haasteeseen sekä Joken rauhan haasteeseen.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Kale Puonti: Manni


Kale Puonti: Manni. Bazar. 2020. 270 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Voi vitun jätkä!" Vaimo huusi Pohjalle naama punaisena ja heilutti tämän silmien edessä parinkymmenen gramman amfetamiinipussia, jonka oli löytänyt tämän takin taskusta. "Mehän sovittiin, että tää  paska loppuu kun sä tulit lusimasta. Mitä vittua sä idiootti oikein mietit?" Pirjo jatkoi huutamista." (s. 118)

Manni, kirjan päähenkilö, on ihan tavallinen helsinkiläinen nuori mies. Hän opiskelee insinööriksi ja saadakseen rahaa opintoja varten hän tekee yövartijan töitä lääkkeiden maahantuontifirmassa Espoossa. Työ on leppoisaa ja helppoa. Mannin omat asiat - opinnot ja työ - ovat kunnossa, mutta valitettavasti Mannin äidin jatkuva alkoholin käyttö huolestuttaa Mannia. Isän kuoltua alkoholista tuli äidin elämän pääsisältö. Mannilla ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta kuin asua äitinsä kaksiossa Jakomäessä. Siitä Manni ei pidä, ei pidä äidin jatkuvasta juomisesta eikä alituisesti vaihtuvista ryyppykavereista.  

Eräänä yönä Manni havahtuu työpaikallaan. Toimistotalon vierustalla ammutaan. Ampumista Manni ei näe, mutta sen hän näkee, kun parkkipaikalle ajaa virolaisissa rekistereissä oleva puoliperävaunurekka. Rekan kuljettaja astuu ulos autosta, nostaa rekasta mustan jätesäkin ja kantaa sen lähimaastoon. On varmaa, että ammunta ja rekka liittyvät toisiinsa, miettii Manni. Manni pohtii viikonlopun ajan mitä tehdä, hakeako säkki vai ilmoittaako siitä poliisille. Hän kyllä arvaa, mitä säkissä on. Manni tekee ratkaisunsa, ratkaisun, joka vaikuttaa pitkälle hänen tulevaisuuteensa.

"Huumemaailma oli armoton, ja siellä harvoin oli voittajia." (s. 163)

Helsingin huumepoliisi, Pasilan Myrkky, ryhtyy selvittämään ampumistapausta. Löytyy yksi uhri, joka tunnistetaan Yhdistyneen Veljeskunnan jäseneksi. Mutta mustasta jätesäkistä poliisi ei tiedä mitään. Monet Pasilan poliiseista tulevat tapahtumien myötä lukijalle tutuksi. Keskushenkilöksi nousee sympaattinen rikosylikonstaapeli Pesonen. Pesonen ei juuri esimiehiä kumartele. Hän haluaa tehdä työnsä hyvin ja saada tuloksia aikaiseksi. Hänellä riittää ymmärrystä myös alamaailman ihmisille. Mutta Helsingin poliisijohto eikä KRP hyväksy Pesosen läheisiä välejä alamaailmaan. Häntä yritetään savustaa pois virasta keinolla millä hyvänsä. Pasilan Myrkky oli vielä jokin aika sitten tehnyt kovaa tulosta, mutta heidän päällikkönsä kiinniotto ja vangitseminen olivat sotkeneet yksikön toiminnan. Toiminta oli muuttunut hyvin byrokraattiseksi, kaikki asiat piti käsitellä useissa portaissa. Ja joutuuhan Pesonen todistaksi poliisien oikeudenkäyntiin. Näin puhuu Pesonen oikeudenkäynnissä: "Arvoisa syyttäjä. Minä olen sopuisa mies ja kaikkien kaveri. Joku on joskus minulle konnuuksista jotain kertonut, ja aika paljon rosvoja on niiden tietojen ansiosta lähtenyt tiilenpäitäkin lukemaan. Poliisina minun tehtävänä on kuunnella  kansalaisia ja selvittää rikoksia. Tässä ei ole kyse sen kummallisemmasta." (s. 144)  

Koudantie klo 11.45 - klo 18.50

Tapaamme Yhdistyneen Veljeskunnan jäseniä sekä huumeiden ostajia ja välittäjiä. Huumekauppa on usein kansainvälistä, tässä kirjassa huumeiden myyjät löytyvät Virosta ja Venäjältä. Aina eivät asiat selviä Tallinnan Lasnamäessä, vaan myyjien ja välittäjien on tultava Suomeen selvittämään huumekauppoja. Asioiden selvittely saattaa vaatia hyvin kovia otteita. Enempää en kirjan juonesta halua paljastaa, mutta voin taata, että jännitys säilyy kirjan loppuun asti. Loppua kohti toiminta kiihtyy. Liikkeelle lähdetään Koudantieltä klo 11.45 ja sitten mennäänkin vauhdilla. Yllätyksellinen loppuratkaisu saa lukijan vienosti hymyilemään. 

Pidin kirjasta, mielestäni se on kiinnostava esikoisteos. Kirja aloittaa Helsingin huumepoliisin työstä kertovan rikosromaanisarjan. Kirjan tekee erityisen kiinnostavaksi se, että kirjailija itse on työskennellyt yli 30 vuotta huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa, eli hän todellakin tietää ja tuntee huumeiden maailman niin diilereiden kuin poliisinkin näkökulmasta. Kirja kuvaa erinomaisesti sitä, miten ihan tavallisesta nuoresta ihmisestä tulee kovan luokan huumerikollinen. Aina ei tarvita pitkäntähtäimen suunnitelmaa eikä edes rikoskumppaneita. 

Kirja on ajankohtainen. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2019, jolloin Pasilan Triplaa rakennettiin ja oikeusistuimissa käytiin historian suurinta poliisioikeudenkäyntiä, jossa Helsingin poliisijohtoa syytettiin tietolähteiden epäselvyyksistä. Ja ajankohtaista ovat yhä edelleen huumeet. Kaduilla myydään entistä enemmän mitä erilaisimpia huumeita. Hyvät myyntimahdollisuudet tänä päivänä tarjoaa sosiaalinen media. Tilanne  huolestuttaa poliisia, koska yhä nuoremmat aloittelevat huumeiden kokeilun. Rikosjengien rooli laittomien huumausaineiden välittäjinä ja jakelijoina on hyvin merkittävä Suomen markkinoilla. 

Puonti kirjoittaa kirjan liepeessä osuvasti, että ei huumemaailmassa kaikki ole mustaa tai valkoista, vaan mukaan mahtuu runsaasti harmaan eri sävyjä. Tämä käy toteen myös tämän kirjan tapahtumissa. Puonti kirjoittaa sujuvasti ja punoo pieneen kirjaan tapahtumarikkaan juonen, jonka saa hyvin pidetyksi kasassa. Kirjalle on tulossa jatkoa ja toivoisinkin, että ajankohtaisuus ja kansainvälisyys olisivat  teemoina seuraavissakin osissa.    

Manni ilmestyy 11.8.2020.

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Kesäkuun luetut


Kesäkuussa tuli luetuksi/kuunnelluksi kaksitoista kirjaa. Näistä neljä oli äänikirjaa. 

Kotimainen kauno:

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like. 2019. Äänikirja. (linkki)
Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade. WSOY. 2020. (linkki)
Pia Leino: Yliaika. S&S. 2020. (en postannut tästä, kun en yhtään tykännyt kirjasta)

Suomalaiset dekkarit:

Reijo Mäki: Soopeli. Otava. 2020. Äänikirja. (linkki)
Kari Levola: Harju. Robustos. 2020 (linkki)
Niina Mero: Englantilainen romanssi. Gummerus. 2019. Äänikirja. (linkki)


Ulkomainen kauno:

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Atena. 2020. (linkki)
Alex Schulman: Polta nämä kirjeet. Nemo. 2020. Äänikirja. (linkki)


Ulkomaiset dekkarit:

Camilla Läckberg: Hopeasiivet. Otava. 2020 (linkki)
Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu. Into. 2020. (linkki)
Pascal Engman: Patriootit. WSOY. 2019. (linkki)

Tietokirjat:

Jack El-Hai: Göring ja psykiatri. Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa. Minerva Kustannus. 2020. (linkki)

Näistä pidin eniten.