perjantai 30. maaliskuuta 2018

Heidi Köngäs: Sandra - naisnäkökulma sisällissotaan


 Heidi Köngäs: Sandra. 2017. Otava. 285 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Seniorilukupiirimme naislukijat ovat kiinnostuneita historiallisista romaaneista, varsinkin romaaneista jotka sijoittuvat lähihistoriaamme. Koska sisällissota on tänä Suomen juhlavuonna erityisen ajankohtainen, valitsimme lukupiirimme maaliskuun kirjaksi sisällissodasta kertovan Köngäksen Sandran. Meitä olikin iso joukko koossa, eli 14 Sandrasta kiinnostunutta lukijaa.

Sandrassa on kolme kertojaa: Klaara, Sandra ja Lyyti. Klaara, Sandran lapsenlapsi, vie vanhan äitinsä katsomaan Lepistöä, Sandra-isöäidin taloa Ruovedellä. Klaara löytää Lepistön talosta Sandran ja hänen miehensä sisaren Lyytin muistiinmerkintöjä, joiden kautta Klaaralle avautuu portti Sandran ja Lyytin lapsuuteen, nuoruuteen ja aikuisuuteen.

Klaaran isoäiti Sandra on kirjan päähenkilö. Huutolaislapsena Sandra otettiin työvoimaksi ensin Saarelaan, sitten Elämänmäkeen ja sitten Hännisille. Työtä on paljon, työ on rankkaa ja raskasta, mutta sitten löytyy Janne, jämäkkä ja työteliäs hämäläismies. Häitä vietetään vuonna 1905. Ikää Sandralla on tuolloin 19 vuotta.

Elämä on niukkaa, mutta Sandra ja Janne ovat onnellisia: onhan heillä perhe ja Eino-vauva. Sitten alkaa oman talon eli Lepistön rakentaminen. Paljas aurinko paistoi suoraan sisään siitä aukosta, johon joskus vielä tulee oikea ikkuna. (117) Lepistö valmistuu vuonna 1910. Voi sitä onnen määrää! Lepistöön muuttavat myös Jannen sisko Lyyti ja Jannen vanhemmat Mikko ja Maija.

Lyytin kirjojen kertojana on Lyyti. Lyyti rakastuu Felixiin, Kankaanpään nuoreen poikaan - joka solullaan - ja suunnittelee yhteistä tulevaisuutta. Mutta luokkarajat ovat olemassa. Tiedän hyvin, ettei pitäisi, sillä meidän välillämme on tämä palkollisen ja isännän välinen valtava juopa, jossa vain toinen voi menettää kaiken. (s. 110)

Sandralla ja Jannella on jo neljä lasta vuonna 1917, kun alkaa maatyöläisten lakko. Sitten vuonna 1918 alkaa sota - uskomaton sota, jolloin oma tuttu kylä muuttuu taistelukentäksi ja entisistä naapureista tulee vihollisia.

Lukupiirikeskustelumme kirjaajana minulle jäi tunne, että Sandra on todennäköisesti yksi pidetyimmistä lukupiirikirjoistamme. Oli mielenkiintoista kuunnella lukupiiriläisten lukukokemuksia tästä kirjasta. Keskustelu oli niin vilkasta, että lukupiirille varattu puolentoista tunnin aika tuntui hieman lyhyeltä. Yksi lukija toisensa jälkeen kertoi, miten syvältä ja monella tapaa kirja oli heitä koskettanut. Sandra on monen teeman romaani. Kehyksenä on sisällissota kuvattuna punaisten kannalta. Valkoinenkin näkökulma vilahtelee siellä täällä, mutta mielestämme kirjan tavoitteena ei ollut kuvata punaisten kärsimyksiä, vaan yleensä sotaa. Eräs lukijoistamme totesikin, että olipa sota punainen tai valkoinen, sota on aina sotaa. Köngäs tuo esille konkreettisesti sodan aiheuttaman puutteen ja nälänhädän, josta kaikki eivät selviä. 

Sandra on myös rakkaustarina. Se on tarina Jannen ja Sandran suuresta rakkaudesta sekä tarina Sandran rakkaudesta lapsiinsa. 

Sandran rakenne on toimiva: ensin kuvataan taustatietoina sisällissotaa edeltävää aikaa, joka sekin oli voimia ja kovaa työtä vaativaa aikaa. Moni joutui elämään toisten armoilla. Kirjassa tulee myös esille se, ettei piikojenkaan elämä ollut helppoa. 

Monilla lukupiiriläisillämme on isovanhemmilta tai läheisiltä kuultuja muistoja sisällissodasta. Eräs lukijamme oli tuonut lukupiiriin vanhoja asiakirjoja:  leipäkortteja ja ilmoituksia perunasadoista vuosilta 1917-1920, kun taas eräs lukijamme oli tutustunut laajemminkin sisällissodan taustoihin, tapahtumiin  ja taisteluihin. 

Ilmoitus perunasadosta v. 1918

Leipäkortteja vuosilta 1917-1919

Pidimme Köngäksen selkeästä ja kauniista kielestä.  Köngäs lopettaa luvut kauniisiin luontokuvauksiin, vaikkakin edellä käsitelty aihe olisikin rankka.
Minä huuhdoin loput pyykit enkä tuntenut yhtään mitään, vaikka lipeää olisi juonut silmieni edessä. Jossain kaukana liiteli mehiläishaukka ja päästi yksinäisiä, eripituisia vihellyksiä. (s. 220)
Luontokuvaukset toimivat myös ajan kuvauksina.
Kesä kului ja oltiin jo kurjenkellojen kukinnassa, kun osuin apteekkiharjoittelijan kanssa samaan aikaan yläkerran rappuun. (s. 85) Eräs lukijamme oli poiminut tämän lauseen yhtenä kirjan kauneimmista lauseista: 
Surulla ei ole loppua, mutta onnella on. Se on kuin öinen kastepisara poimulehdellä, jonka aamutuuli kuivattaa pois. (s. 246)
Ja kuinka kauniisti Köngäs kuvasikaan Lyytin  ja Felixin rakkautta!

Ehkä parasta kirjassa on naisnäkökulma. Sodan taisteluja ei kuvata, kuvaus keskittyy sen sijaan kotona olevien naisten ja lasten selviämiseen. Hädän, huolen ja selviämistaistelun kuvauksen Köngäs taitaa erinomaisesti.  Koimme, että Sandra on taitava kuvaus tuon ajan naisen elämästä; kuvaus on konkreettista, mutta ei ylireagoivaa. Eräs lukijamme toivoikin jatkoa tämän kirjan tapahtumille. Kirjan nimi on yksinkertaisuudessaan kuvaava, samoin kansi sai kiitosta meiltä lukupiiriläisiltä.

Lukupiiriläisemme lausuvat suuren ja arvostavan kiitoksen Heidi Köngäkselle Sandran kirjoittamisesta. Eräs lukijamme totesikin, että kirjan tulisi kuulua lukioiden kirjallisuusopintoihin, niin tärkeää nuorten olisi tietää tämän aikakauden tapahtumista. 

Köngäs toteaa Karjalaisen sunnuntainumerossa 25.3.2018: Kirjailijan tehtävä on lisätä myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. Joka lukee kirjoja, pystyy elämään monen ihmisen elämää. Myötätunto meitä auttaa, kovuus ei ole auttanut koskaan

Ei mikään lakkaa muuten kuin tietämällä mitä on tapahtunut. Vasta tiedon päälle voi rakentaa unohduksen ja anteeksiannon.




keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Leila Simonen: Loistava lähtö




Leila Simonen: Loistava lähtö. 2011. Voimapaja. Kansi: Sanna Skants. 410 sivua. 

Lainattu ystävältä

Leila Simonen on minulle ihan uusi dekkarituttavuus. Kirjan takakannesta selviää, että Loistava lähtö on jo viides dekkari, jossa rikostutkija Susi Teräsvuo selvittää rikoksia. Takanannesta selviää myös, että kirjoittaja Leila Simonen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja sosiaalipolitiikan dosentti. Hän on kirjoittanut lukuisia tieteellisiä julkaisuja.

Loistava lähtö -dekkarin pääteemana on vanhuus; vanhuuden mukanaan tuomat ongelmat, hoitokysymykset, muistiongelmat, eutanasia, yksinäisyys ja omaisten välinpitämättömyys. Yksinäisten vanhusten pelastukseksi Helsinkiin on perustettu naistentalo Seniora ja sen kanssa yhteistyötä tekevä hoivakoti Onnela. Rikostutkija Susi Teräsvuo tapaa työväenopiston espanjan kurssilla Seniora-talon asukkaat Kirsin, Pirkon ja Anitan - vauhdikkaat kuusikymppiset, jotka haluavat ottaa ilon irti eläkeläisvuosistaan. Anitan eläkevuosien ihanuutta lisää vielä ghanalainen ihastus Sarge. Kun Susin muistisairautta sairastava Ida-täti saa paikan Onnelasta, onkin lähtökohta dekkariasetelmalle valmis. 

Susi saa tutkittavakseen kaksi vanhuksiin liittyvää tapausta. Munkkivuoressa rouva Hägerlund löytyy asunnostaan kuolleena. Lehtien päivämäärät auttaisivat patologia kuoleman ajankohdan määrittelyssä. (s. 67) Tutkinnan edetessä käy ilmi, että tämän yksinäisen vanhuksen kuolemaan liittyy todella puistattavia piirteitä. 

Toinen rikostapaus liittyy Onnelaan, jossa hoitoon tulevat vanhukset tekevät Onnelan kanssa hoitotestamentin, jonka mukaan heidän pitää kuolla suunnitelman mukaan ja omaisuus siirtyy Onnelalle. Sitten Seniora-talon Anita putoaa kattotasanteelta. Susille tämä toimeksianto tuo yhä uusia henkilöitä kuulusteltavaksi, monia epäillään, mutta kirja saa yllättävän lopun.

Pidin rikostutkija Susista - hän on sympaattinen ja miellyttävä yksinhuoltajaäiti, jonka mies on kuollut auto-onnettomuudessa lapsen ollessa ihan pieni. On harmillista, että Susi on yleensä väsynyt ja jopa kyllästynyt työhönsä. Onko rikostutkijan työ todella niin rankkaa?  Susin väsymystä ei vähennä edes lähes täydellinen miesystävä Kimmo. 

Olin tottunut siihen, mitä on kulkea Kimmon seurassa. Hyvin käyttäytyvällä ja mallinkomealla miehellä on vahva vaikutus ihmisiin. Moni tuijotti suu auki komistustani kadulla. (s. 121)

Mielestäni Kimmo oli liiankin täydellinen, odotin koko ajan, milloin Kimmon taustoista löytyy jotakin dramaattista. Tässä kirjassa ei löytynyt. Miten lienee tulevissa kirjoissa?

Kirjaa lukiessa piti välillä muistuttaa itselleen, että olen lukemassa dekkaria, enkä vanhusten surkeutta kuvaavaa yhteiskunnallista julkaisua. Koin, että analysointia vanhusten asemasta olisi voitu rajoittaa ja keskittyä enemmän dekkarin rakentamiseen. Vaikka varmaankin on laitoksia ja organisaatioita, jotka pyrkivät hyötymään yksinäisten vanhusten ikääntymisestä, Onnelan hoitotestamentit sisältäen sovitun kuolinpäivän tuntuivat lievästi sanottuna liioitelluilta - ainakin vielä tänä päivänä. 

Isona plussana kirjan selkeä kieli, miinuksena mitään sanomaton kansi. 

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Håkan Nesser: Sukujuhlat



Hyvää virpomissunnuntaita!
 

Håkan Nesser: Sukujuhlat. 2011. Tammi. Människa utan hund. Suomentanut Saara Villa. Kansi Eevaliina Rusanen. 523 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Totuus on välillä hiukan yliarvostettu jalokivi. (s. 507)

Lomalukemiseksi tarvitaan ehdottomasti dekkareita. Sukujuhlien pokkaripainos tarttui mukaan kirjahyllystämme matkatessamme aurinkolomalle Kap Verdelle. Vaikka luen melko paljon dekkareita, Nesser on jäänyt minulta kokonaan lukematta. Niin hyvä lukukokemus tämä oli, ettei varmasti jää viimeiseksi Nesseriksi. Tykästyin Nesserin kirjoitustyyliin, dekkarin juoneen ja henkilöhahmoihin sekä rikoskonstaapeli Gunnar Barborottiin.

Nimensä mukaisesti kirja alkaa sukujuhlilla. Hermanssonin perhe Kymlingen pikkukaupungissa Ruotsissa kokoontuu viettämään 105-vuotisjuhlia. Karl-Erik, joka täyttää 65 vuotta, on juuri eläköitynyt opettajan virasta. Samoin vaimo Rosemarie Wunderlich Hermansson on jäänyt eläkkeelle. Pariskunta on aikeissa myydä talonsa ja muuttaa Espanjan aurinkorannikolle tai seniilirannikolle, kuten Rosemaria toteaa. Muutto Espanjaan vapauttaisi heidät siitä häpeän tunteesta, jonka heidän poikansa Robert on aiheuttanut osallistumalla tosi-tv-ohjelmaan, jonka johdosta iltapäivälehdissä nähdään kuvia Runkku-Robertista.  

Tytär Ebba täyttää 40 vuotta. Ebban perheeseen kuuluvat pojat Henrik ja Kristoffer sekä aviomies Leif. Toisen tyttären Kristiinan perheeseen kuuluvat aviomies Jakob ja lapsi Kelvin. Mukana sukujuhlilla on myös poika Robert.

Tällä porukalla Hermanssonin perhe kokoontuu juhlimaan syntymäpäiviä muutamaa päivää ennen joulua. Juhlissa syödään hyvin, juodaan runsaasti, käydään pintatason keskusteluja, ja ennen kaikkea varotaan Runkku Robert -aiheen käsittelyä. 

Kirjassa päästään liki sivulle 150 ennen kuin mitään dekkarimaista tapahtuu. Lukija ei varmasti olisi pahastunut, jos kirja olisi jatkunut pelkästään sukutarinana, niin mielenkiintoisesti ja elävästi Nesser kuvaa perheiden ja suvun välisiä suhteita ja jännitteitä. Mutta jos kaikki sujuisi rauhanomaisesti, emme pääsisi tutustumaan sympaattiseen, italialaissyntyiseen rikoskonstaapeli Gunnar Barbarottiin, joka saa tehtäväkseen selvittää sukujuhlilla tapahtuneita katoamistapauksia. 

Lukija tietää ennen Barbarottia pääpiirteet siitä, mitä on tapahtunut, mutta vain osittain, kun taas Barbarotti on aivan eksyksissä.

Siitä oli  jo kolme viikkoa, ja niin Gunnar Barbarotti kuin hänen työtoverinsakin tunsivat liiankin hyvin vanhan, luotettavan poliisitotuuden, jonka mukaan ratkaistut rikokset ratkaistaan niiden tapahtumista seuraavien päivien aikana. Tai sitten ei lainkaan. (s. 264-265)  

Jännistystä riittää kirjan viimeisille sivuille saakka. Itse koin hyvin merkityksellisenä sen, miten Nesser pystyi kuvaamaan surua ja surun käsittelyä niissä perheissä, joissa katoamisia oli tapahtunut. Jokaisen perheenjäsenen upotessa omaan suruunsa on vakavana vaarana perheen hajoaminen.  

Sukujuhlat aloitti Nesserin Barbarotti-sarjan. Onkin varmaa, että haluan edelleen seurata Gunnar Barbarottin rikosten selvittämistä.  Erityiskiitos Saara Villalle sujuvasta käännöksestä sekä Eevaliina Rusaselle kannesta. 


lauantai 24. maaliskuuta 2018

Terveiset Kap Verdeltä


Runsaan kahden viikon loma on vietetty Kap Verden Salilla Santa Marian kaupungissa: taattua aurinkoa, lämpöä, tuulta, hiekkaa ja meri-ilmaa. Nämä kirjat tuli luetuksi:

Hyviä lukukokemuksia oli. Bloggauksia tulee sitten ajan myötä. Tässä muutama kuva Kap Verdeltä.

Värikkäitä rakennuksia oli niin mukava katsella.

Pitkiä hiekkarantoja

Kap Verdellä tuulee aina, useimmiten aika lailla. Saari on leijasurffareiden unelmapaikka. Leijasurffaus on nykyisin olympialaji, maailman huiput käyvät täällä harjoittelemassa.

Saaren elinkeinot ovat turismi ja kalastus. Laiturille tuodaan päivän kalalasti.
Lisää kuvia löytyy puutarhablogistani Pihakuiskaajan matkassa.

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu - Venäjää kotikäyttöön




Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu - Venäjää kotikäyttöön. 2018. Kirjapaja. Kansi Mika Tuominen. 187 sivua.

Krimiturkki on vanha ja kauhtunut ja maksaa joka suhteessa aivan liikaa sen todelliseen arvoon nähden, mutta se yllään Venäjän karhu nyt saapastelee. (s. 57)

Novellikokoelmassaan Krimiturkkinen karhu Hannu Mäkelä vie lukijansa tutustumaan elämään Venäjällä: venäläiseen arkeen, ihmisiin, politiikkaan ja kulttuuriin. Mäkelälle Venäjä on tullut tutuksi jo nuoruuden matkoilla, mutta venäläisen vaimon ja vaimon perheen myötä venäläisestä arjesta tulee kiinteä ja tärkeä osa Mäkelän omaa elämää. Mäkelä hallitsee venäjän kielen, mikä helpottaa kanssakäymistä paikallisten kanssa ja on tärkeä tekijä, kun avataan krimiturkin liepeitä lukijalle. 

Kirja koostuu 24 novellista. Novellit ovat enimmäkseen lyhyitä, koska kirjassa on sivuja vain vajaat 200. Kirjaa on helppo lukea välipalakirjana - yksi novelli silloin ja toinen tällöin. Olen ollut aina melko kehno novellien lukija, tuntuu että novelli loppuu juuri sillä hetkellä kun on juuri ymmärtämäisillään, mistä siinä on kysymys. 

Mäkelän novelleissa käsitellään hyvin monia Venäjään liittyviä aihealueita. Novellikokoelman hahmottamista kokonaisuudeksi olisi helpottanut novellien ryhmittely aihealueiden mukaan. Jotkut novellit liittyvät politiikkaan, kuten Lentokoneen arvoitus, joissakin novelleissa pohditaan suomalaisten käsityksiä Putinin Venäjästä vastakohtana Trumpin USA:lle. 

Putin on ilmestyskirjan piru, tai oli ennen, kunnes käsittämätön tapahtui ja Trump astui pimeästä esiin. Hän löi jokerin bridgen voittokorttina pöytään ja vaihdatti Valkoisen talon verhot punaisista kultaisiin. Miten nopeasti Trump perikään mediassa Putinin paikan. (s. 23)  

Vaimon myötä Pietarista tulee Mäkelälle entistä tutumpi. Pietarista on muodostunut vaimon ja Mäkelän tapaamispaikka, koska Mäkelän vakituinen asunto on Suomessa. Mäkelän anoppi sen sijaan asuu Sotshissa, jonne matkataan uimaan ja pelaamaan tennistä. Mäkelä kirjoittaa kauniisti Pietarista. Kirjassa tutustutaan mm eestiläiseen runoilijaan Jaan Kaplinskiin, jolla on lausuntailta Pietarissa. Miten hyvin tunnistinkaan tuon paikan löytymisen vaikeuden Pietarissa: katujen numeroita ei juuri ole, ovet ovat hyvin huomaamattomia ilman infokylttejä. Kazanin pyhään Jumalanäitiin, ihmeitä tekevään ikoniin, Mäkelä palaa novelleissaan useammankin kerran. 

Niminovellissa Krimiturkkinen karhu pohditaan Krimin kysymystä, samoin kuin Irakin ja Syyrian ongelmia. Poliittisia tilanteita analysoi Mäkelän vanha tuttu, tohtori Juri Fjodorovitsh. Ukrainan ja Venäjän kiistasta Fjodorovitsh toteaan:

Mutta jos kysytään mitä asiasta maailmalla ajatellaan, on syypää kaikkeen aina Venäjä, Venäjän kavala karhu, nyt tuon krimiturkinkin yllensä noin vain vetänyt. Myös Krimillä asui Ukrainankin vallan aikana lähinnä venäläisiä. (s. 57) 

Suurimmassa osassa novelleja kuvataan venäläisten arkea, pieniä ilon tai surun aiheita. Novellissa Saisiko olla kupillinen teetä? Mäkelä pohtii teekulttuurin katoamista Venäjällä. Äkkiä kävi jopa niin, että vaikka menit minne tahansa parhaimpaan ravintolaan ja tilasit teetä, sait eteesi ison lasillisen kuumaa vettä ja sen viereen Lipton-pussin. (s. 80) 

Mielenkiintoisia novelleja ovat venäläiseen kulttuuriin liittyvät novellit. Tshehov-novelleissa käy selkeästi ilmi se, kuinka tärkeä tämä kirjailija on ollut Hannu Mäkelälle. Tshehov oleskeli Melihovin maatilalla. Tie Moskovasta kulki Melihovon läheltä ja vei Tulaan, jossa aikanaan Hugo Standertskjöldkin harjoitti kivääritehtailijan ammattiaan. Niillä melko verisillä rahoillaan hän sittemmin perusti Hämeenlinnan Aulangon kuin rauhanpesäksi. (s. 199) 

Mäkelän käsityksen mukaan suomalaisten negatiiviset käsitykset Venäjästä valtaavat jälleen alaa. "Ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi. (s. 166)

Kevään 2017 tapahtumat viittaavat samaan suuntaan. Kun Pietarissa tehdään pommi-isku ja Tukholmassa kuorma-auto heti perään matkii Nizzaa ja syöksyy kävelykadulla väkijoukon kimppuun, ovat median reaktiot sittenkin erilaiset. Pietarin metrossa tapahtuneen terrori-iskun uutisointi loppuun nopeasti, vaikka uhreja on paljon; Tukholman uutisointi taas herättää suurta myötätuntoa ja nostattaa myös tuota kuuluisaa somesurua. (s. 167)

On miellyttävä kokemus lukea Mäkelän novelleja. Olen aina ihaillut Mäkelän taitoa kirjoittaa elävästi, älykkäästi ja monia asioita - nykyaikaa ja historiaa - yhdistellen. Kirjan isona plussana on kielen ohella novelleiden ajankohtaisuus. 


Pieni on ihminen, suuri luonto, ihmeitä kummatkin. (s. 152) 

Hannu Mäkelä Turun kirjamessuilla v 2009
 

lauantai 3. maaliskuuta 2018

Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta



Petina Gappah: Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta. 2009. Tammi. An Elegy for Easterly. Suomentanut Seppo Loponen. 206 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Naisten Pankin Lukevien Leidien helmikuun kirjana oli Petina Gappahin novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta. Luemme lukupiirissämme melko paljon afrikkalaista kirjallisuutta ja tätä ennen olimme lukeneet yhden Zimbabween sijoittuvan kirjan eli Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään.

Gappahin Tanssimestari-novellikokoelma koostuu 13 novellista, jotka kuvaavat afrikkalaista ja erityisesti zimbabwelaista arkipäivän todellisuutta.  Novellit sijoittuvat Mugaben johtamaan Zimbabween.

Minä muistin eläneeni elämäni viisi ensimmäistä vuotta maassa nimeltä Rhodesia, jonka pääministeri oli Ian Smith, ja sen jälkeen Zimbabwe-Rhodesiassa, jonka pääministeri oli nimeltään Abel Muzorewa, ja nyt elin maassa nimeltä Zimbabwe, jonka pääministeri oli Robert Mugabe. (s. 125)

Tuntuu käsittämättömältä, että aikoinaan peräti varakas, hyvin toimeentuleva maa on vajonnut alennustilaan, talous on romahtanut, inflaatio laukkaa, aids tappaa, mustan pörssin kauppa rehottaa ja korruptio kuuluu jokaiseen arkipäivään. Miten yhteen maahan voi mahtuakin niin paljon epäkohtia? Kansalaisten tavoitteena on saada niin paljon rahaa, että pääsee ulkomaille, USA:han tai Englantiin. Ja ellei itse pääse, niin sitten ainakin lapset.

Tämä on uusi Zimbabwe, jossa kaikki ovat rikollisia. (s. 191)


Huolimatta pakkassäästä meitä  lukupiiriläisiä oli tullut paikalle 9. Seijan vuoro oli alustaa kirjasta ja vetää keskustelua. Keskustelimme Gappahin novellien aiheista, Gappahin kirjoitustyylistä, huumorin käytöstä sekä novellikokoelman merkityksestä. Valitsimme myös suosikkinovellimme. 

Vaikka aiheet ovat inhimillisesti rankkoja, Gappah kuvaa tapahtumia jotenkin kevysti huumoriakaan unohtamatta. Huolimatta köyhyydestä ja olemattomasta elintasosta Gappahin henkilöt löytävät ilon, naurun ja tanssimisen aiheita pienistä ja jopa olemattomista asioista. Teksteistä välittyy tunne, että Gappah kuvaa sellaisia olosuhteita, jotka hän tuntee hyvin. Pidimme myös Gappahin eloisasta ja sujuvasta kirjoitustyylistä. Suurin osa lukijoistamme piti kirjasta, kirjan elämänmyönteisyydestä ja Gappahin tavasta käyttää huumoria. Lukijoissamme oli myös sellaisia, joita kirjan novellit eivät puhutelleet: kirjassa oli liikaa huumoria ja liikaa epäaitoa empaattisuutta. Itse ihastuin todellakin tähän novellikokoelmaan, se edustaa mielestäni parasta afrikkalaista kirjallisuutta pitkiin aikoihin. Kirjan vanhan painoksen takakannessa on teksti: lukemisen jälkeen oma elämä ei enää tunnu samalta. - Kirja oli hyvä, mutta ehkä kuitenkaan ei ihan noin hyvä!

Kun valitsimme suosikkinovelliamme, kävi ilmi, että äänet jakautuivat varsin monelle novellille. Se on mielestämme osoitus siitä, että novellikokoelma näyttäytyy varsin tasalaatuisena kokonaisuutena.

Kirjan Tanssimestari-niminovellissa mies jää eläkkeelle. Sen sijaan, että hän saisi rahallista eläkettä,  hänelle annetaan kolmet kengät, jotka kaikki ovat liian pieniä. Mies osallistuu pienissä kengissä tanssikilpailuun ja osoittautuu uskomattoman hyväksi tanssijaksi. Tanssi on teemana myös novellissa Rosien sulhasen halkeilleet, vaaleanpunaiset huulet. Novellissa tanssitaan häitä. Tuoreella aviomiehellä tiedetään olevan aids ja jo ainakin kaksi hänen tyttöystävistään on kuollut. Novellin aids-kuvaus hätkähdyttää suorasukaisuudellaan.

He miettivät, näkeekö Rosie saman kuin hekin, että hänen vastavihityn miehensä tauti kirkuu läsnäoloaan joka huokosesta? Tauti kukoistaa miehen hiustupsujen liukkaudessa; se elää tuossa tummenevassa ihossa, noissa silmanvalkuaisissa jotka ovat valkoisemmat kuin luonto tarkoitti, noissa räikeän vaaleanpunaisissa huulissa, joiden halkeamista veri pyrkii pintaan. (s. 149).


Englanninkielisen novellikokoelman niminovelli on An Elegy for Easterly, Elegia Easterlylle. Tässä koskettavassa, todella rankassa novellissa jälkeenjäänyt, takapuoltaan näyttelevä, "se tekee kaksyt senttiä" -Martha saa lapsen. Kylällä asustava lapseton nainen käyttää tilaisuutta hyväkseen, pakenee Marthan lapsen ja miehensä kanssa aivan viime tipassa, kun puskutraktorit jyräävät murskaamaan kylän hökkelimökkejä. Epätoivoisesta tilanteesta huolimatta lapsi antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Kirjasta ei käy ilmi, miksi suomalaisen painoksen nimeksi on valittu Tanssimestari-novelli, eikä samaa nimeä kuin englanninkielisessä painoksessa.  

Lukijoittemme kiinnostusta olivat herättäneet myös huijausviestejä kuvaava novelli Miehemme Genevessä voitti miljoona euroa, hautajaisjärjestelyt novellissa Jotain kivaa Lontoosta ja varakkaiden joutilaisuus novellissa Kultaisen kolmion sydämessä

Iso plussa pokkaripainoksen kauniille kannelle. Kirja sai lukupiiriläisiltämme arvosanan 3,7 (asteikko 1-5).

Petina Gappah on syntynyt vuonna 1971 Sambiassa. Hän on varttunut Zimbabwessa, käynyt koulua pääkaupunki Hararessa ja opiskellut oikeustieteen tutkinnon Zimbabwen, Grazin ja Cambridgen yliopistoissa. Hän on työskennellyt
Sveitsissä Genevessä kansainvälisen lain parissa. Gappahin ensimmäinen kirja An Elegy for Easterly julkaistiin 2009. Kirja on käännetty usealle eri kielelle. Kirja oli ehdolla monilla
palkintolistoilla ja se sai sanomalehti Guardian ”First Book Award”
esikoiskirjapalkinnon. Sen jälkeen hän on julkaissut kaksi romaania: The Book of Memory v. 2015, suom. Muistojen kirja v. 2017 ja Rotten Row v. 2016.


"Mitä tehdään Smithille?
Hakataan järkeä päähän!
Mitä tehdään sille rumalle varikselle?
Hakataan järkeä päähän!
Mitä tehdään Muzorewalle?
Hakataan järkeä päähän!
Kuinka kauan?
Kunnes tämä Zimbabwen maa on meidän!" (s. 125) 

Petina Gappah
 

torstai 1. maaliskuuta 2018

Juha Hurme: Hullu - kokemuksia suljetulta osastolta




Juha Hurme: Hullu. 2013. Teos. 249 s.

Lainattu kirjastosta

Kun Juha Hurme tuli hulluksi, hänen nenänsä meni tukkoon. Sitten hänen nenänsä aukesi ja myös hulluus katosi. (Helsingin Sanomien kuukausiliite 5.1.2013)

Seniorilukupiirimme helmikuun kirjana oli Juha Hurmeen Hullu. Olimme varmoja, että Finlandia-voittajaa emme vielä saa kirjastosta, joten tyydyimme tähän vuonna 2013 ilmestyneeseen Hullu-kirjaan. Meitä oli paikalla 13 innokasta lukijaa, lukijoita jotka pakkasta (-20) uhmaten saapuivat kirjastolle keskustelemaan Hurmeen kirjasta.

Eletään vuotta 2009. Kirjan minä-kertoja, joka googlauksen perusteella onkin itse Juha Hurme, tuntee, että SE, siis psykoosi, on tulossa ja siksi hän käveleekin oma-aloitteisesti psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Suljetulla osastolla olleessaan  hän muistelee tapahtunutta näin.

Olin kävellyt sisään keltaiseen taloon kymmenen päivää sitten ja kertonut olevani kuollut. Sieltä mut oli passitettu pienen hämmingin jälkeen valkoiseen taloon, jossa olin kolmantena yönä karannut viattoman yöhenkilön kimppuun. Tästä oli seurannut automaattinen, sääntöjenmukainen muilutus privaattihuoneistoon, jossa olin rentoutunut pari vuorokautta. Ja sieltä oli juryn yksimielisellä päätöksellä tullut siirto tänne harmaaseen taloon. (s. 80)

Kirja kertoo Hurmeen reilun kuukauden pituisesta jaksosta psykiatrisen osaston suljetulla osastolla Auroran sairaalassa. Psykoosin asteita lienee monia, olisiko Hurmeen kohdalla ollut jokin lievimmistä? Miten muuten voi selittää sen, että psykoosissa oleva henkilö hakeutuu itse psykiatriseen sairaalaan ja lisäksi pystyy muistamaan sairautensa vaiheet näin tarkkaan? Kirjaa lukiessa saa vaikutelman, että kirja on kirjoitettu sairaalassa oloaikana, mutta näin ei kuitenkaan ole, vaan kirja on kirjoitettu pari vuotta sairaalassa olon jälkeen.

Ymmärsin, että en ehdi ratkaista asioita äidin kanssa. Ratkaisin asian sekoamalla. Iltasanomat 27.12.2016.

Mielialan järkkymiselle löytyy syitä, joita päähenkilö peilaa äidin sairastumiseen ja kristinuskoon. 

Mä kerron nyt, mihin mä uskon. Mä uskon, että mut myrkytettiin lapsena kristinuskolla, ja vaikka olen tietoisesti ponnistellut siitä aivopesusta irti, niin jonnekin nämä ahdistukset, pelottelut ja syyllisyydentunnot olivat jääneet, koteloituneet, johonkin mielen pimeään takanurkkaan, johon terve järki ei hevin yletä. Ja  kun äitini alkoi tehdä kuolemaa, niin nämä myrkyt lähtivät liikkeelle ja tekivät tepposensa mun kehon niissä osissa, joissa tehtaillaan ajatuksia, suhteiden tajua ja ymmärrystä. Siinä on mun usko. Aamen plottis. (s. 135)

Päähenkilö viettää sairaalassa joulun ja uudenvuoden. Joulun kunniaksi hän päättää lukea jouluevankeliumin.

Oletko menossa hakemaan Raamattua?
No joo, huvikseni, ajattelin tsekata nuo jouluevankeliumit, kun nyt on sesonki. (s. 78)

Päähenkilön tervehtyminen alkaa kirjoittamisesta. Hän kirjoittaa Maiju Lassilan elämänkerran sekä näytelmän.
  
Kirjassa kuvataan psykiatrisen osaston arkea. Osastolla syödään, kuunnellaan musiikkia, seurustellaan muiden potilaiden kanssa ja syödään lääkkeitä. Puhelinta saa käyttää kerran päivässä, syödessä ei saa käyttää haarukkaa, vieraita saa ottaa vastaan harkitusti ja harvakseltaan. Lukijalle tulevat tutuiksi useat potilastoverit, mm Jysky, Puupponen, Rami ja Amos sekä 163 ja ½.   

(Kuva lääkeinfosta)
Eristystä käytetään hoitokeinona. Sellissä ei ollut muita huonekaluja kuin patja keskellä lattiaa. Väkivaltamiehet painoivat mut naamalleni patjalle ja sitoivat käteni nippusiteellä selän taakse. Sitten mun housut kiskottiin polvitaipeisiin niin ja että nappi repesi. (s. 52)

Kirja oli herättänyt lukupiiriläisten ajatuksia ja kirjasta virisikin vilkas keskustelu. Keskustelimme kirjan tapahtumista, sairaalaolosuhteista, Hurmeen tavasta kirjoittaa, Raamatusta, Maiju Lassilasta sekä Wechselin Daniel Hjortista. 

Oli mielenkiintoista käsitellä suljetun osaston sairaalakäytänteitä, varsinkin kun joukossamme oli useita sairaanhoitajia, joista eräs oli tehnyt työuransa juuri psykiatrisella osastolla. Itse olin juuri lukenut Katja Kallion Yön kantajat, jossa tapahtumapaikkana on Seilin saaren mielisairaala 1890-luvulla sekä Irja Sallan muistelmia Sipoon mielisairaalasta 40-luvun lopulta. Hullu-kirjassa eletään vuotta 2009. Kirjassa ei anneta kovinkaan positiivista kuvaa suljetun osaston hoitokeinoista ja hoitajien suhtautumisesta potilaisiin. Hoitajat jäävät kaukaisiksi, ovat tarvittaesssa väkivaltaisia, eivät yritäkään "tuntea" potilaitaan vai onko niin, että niin kuuluukin olla?
 

Iso ja valkoinen pyysi mut juttusille huoneeseensa. Mikäs siinä, mentiin. Se avasi oven avaimella. Näiden kontrollipuolen hahmojen tilat olivat kaikki lukolla varustettuja, kun taas me päähenkilöt bunkkasimme lukottomissa kahden hengen residensseissä. (s. 79)

Nimellinen hoitokeskustelukin käydään, kun "Ison pyöreän pöydän ympärillä istui sakeasti prukkaa, valkokaartilaisia, voittajia, arviolta enemmän kuin viisi ja vähemmän kuin kymmenen persoonaa. (s. 118) 

Lienee kuitenkin niin, että sairaalakokemus on jokaisen oma subjektiivinen kokemus, tässä päähenkilön kokemus, joka ei ole koko totuus asiasta. Onhan psykiatria ottanut roimia edistysaskeleita, hoitajat ovat koulutettuja ja lääkehoito on kehittynyt. Lukupiirimme sairaanhoitajat korostivat omahoitaja-järjestelmän merkitystä potilaiden kuuntelemisessa ja hoitamisessa, vaikkakaan sellaista käytäntöä tällä suljetulla osastolla ei ollut, tai ainakaan sitä ei kuvattu.


Lukupiiriläisissä oli mukana myös Raamatun tuntevia, jotka olivat sitä mieltä, että päähenkilö luki evankeliumit hyvin kevyesti ja pinnallisesti, eikä tavoittanut evankeliumien toisistaan poikkeavia näkökulmia. Sen tähden olikin yllätyksellistä kuulla, että Raamattu on Hurmeen suosikkikirja. Muutamat lukijoistamme kokivat kirjan ateistisen äänensävyn epämiellyttävänä.


Kirjoittaminen parantavana voimana

Monet lukijoistamme olivat sitä mieltä, että kirjan alku eli sairastamisprosessin kuvaus oli mielenkiintoista luettavaa, mutta loppua kohti kirja tuli omituiseksi.  Päähenkilön toipuminen alkaa kirjoittamisen myötä. Keskustelimme Maiju Lassilasta, jonka elämänkerran päähenkilö kirjoitti sairaalassa; Maiju Lassilahan on tällä hetkellä ajankohtainen, koska tänä vuonna vietetään kirjailijan syntymän 150-vuotisjuhlaa. Lassila on syntynyt Tohmajärvella, ja hänen  näytelmiään onkin esitetty monessa pohjoiskarjalalaisessa teatterissa. Tohmajärven ensi  kesän Potsipäivillä esitysvuorossa on Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa.

Päähenkilömme kirjoittaa vielä näytelmän, jonka potilaat esittävät uuden vuoden aattona. Suurin osa lukijoistamme koki, että näytelmä jäi vieraaksi eikä sen merkitystä ymmärretty, vaikkakin kaikilta potilailta löytyi voimaa ja luovuutta viedä roolinsa läpi.  Eräs lukijamme oli kuitenkin perehtynyt tarkemmin näytelmän taustoihin ja oli lukenut Josef Julius Wecksellin Daniel Hjortin, jonka päähenkilömme oli ostanut Kallion divarista matkallaan suljetulle osastolle. Wecksellin Daniel Hjort -näytelmän kantaesitys oli v. 1862. Näytelmän nimihenkilö Daniel Hjort on Kaarlen lähipiiriin kuuluva avustaja, jonka isän Klaus Flemingin joukot surmasivat nuijasodan aikana. Hjort on toiminut Flemingien kotiopettajana ja saa vihdoin äitinsä tavattuaan selville isänsä kohtalon. Näytelmässä on paljolti kyse äidin ja pojan kohtaamisesta, kuten Hurmeen Hullussakin. Oli mielenkiintoista kuulla tällainen tulkinta kirjan loppunäytelmästä. Tämä varmasti avasi monille lukijoillemme vieraaksi jääneen näytelmän merkitystä. 
Kokonaisuudessaan suurin osa lukijoistamme oli lukenut kirjan mielellään, suorastaan nauttinut kirjasta ja pitänyt kirjaa lähes nerokkaana teoksena, jossa on mukana hyvää huumoria. Sairastamisprosessi on kuvattu hienolla, riipaisevalla ja koskettavalla tavalla.  Muutamat taas, minä mukaanluettuna, lukivat kirjaa hämmennyksen vallassa: Olisiko pitänyt nauraa vai itkeä? Kirjan ehdottomia plussia ovat taitava kirjoitustyyli sekä älykäs huumorin käyttö. - Kiitämme Marja-Liisaa kirjan alustamisesta ja lukupiirin vetämisestä.

Onnea Juha Hurmeelle (58 v) ja Petra Poutanen-Hurmeelle (33 v.) poikavauvan syntymän johdosta!

Juha Hurme (kuva Stefan Bremer)