sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

Antti Vihinen: Punainen prinsessa. Into. 2021. Kansi: Emmi Kyytsönen, karppidesign.fi. 357 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Sinä saat luvan jututtaa sitä kalastajaa, joka löysi hänet. Ja maanantaina niitä partion kavereita, jotka veivät hänet patologian laitokselle", Berglund vastasi. "Yritetään selvittää tämä juttu nopeasti, että päästään lomille. Ruokoton naputtelee sisäiseen verkkoon tähänastiset tiedot. Toppari voisi jäädä viikonlopuksi selvittämään fentanyylin alkuperää, penkomaan huumeyksikön tietoja ja tutkimaan kadonneiksi ilmoitettuja. Aloitetaan siitä, kun ei paljon muutakaan ole." (s. 17)

Kirjan tapahtumat alkavat Tampereelta. Juhannuksena 2018 Pyhäjärvestä löytyy naisen ruumis. Sorin poliisiasemalta paikalle hälytetään komisario Markus Berglund ja kollegansa Jari "Ruokoton" Ruokosalmi. Naisen henkilöllisyys selviää, löydetty nainen on Helga Conrad, kaunis punatukkainen nainen, oikea prinsessa. Jotenkin tutunnäköinen nainen, tuumii Ruokosalmi. Niinpä, tämä Fräulein oli heidän saksan opettajansa, Ruokosalmi muistaa ja muistaa senkin, että hän lupautui kirjoittamaan saksan ylioppilaskirjoituksissa sillä ehdolla, että saisi suudella saksan opettajaansa. Ja niin Ruokosalmi sai suudelman kauniilta opettajaltaan Kalevan lukion naulakoilla. Mutta miten vainaja oli joutunut Pyhäjärveen? "Putosi kuin eno veneestä", leukailee Ruokosalmi (s. 15) Oliko kyseessä onnettomuus, itsemurha vai peräti murha?

"We know who your dead body is", hänen korvaansa sanottiin." (s. 38)

Tutkimukset aloitetaan. Käy ilmi, että Helga Conrad -nimistä ihmistä ei ole olemassakaan. Ruumiin dna kuuluu Alina Herzogille, jota poliisi on epätoivoisesti etsinyt vuosikaudet. Alina Herzogin henkilöllisyyden selviämisen myötä tutkimuksissa joudutaan menemään historiassa taaksepäin aina 1970-luvulle, jolloin Euroopassa elettiin terrorismin pelossa. Äärivasemmistolainen Baader-Meinhof -ryhmä, joka kuului Punaiseen armeijakuntaan (Rote Armee Fraktion eli RAF), teki pelottavia terroristi-iskuja Saksan liittotasavallassa. Terrorismi jatkui 1990-luvulle saakka. Uhriluku kertoi karua kieltään, 34 kuollutta ja useita loukkaantuneita. 

"Alina Herzog oli poliittinen pommi." (s. 64)

Pian tutkimuksessa ovat mukana Saksan poliisi ja turvallisuuspalvelu Bundesnachrichtendienst BND sekä Suomesta poliisin lisäksi Supo ja hallitus. Berglund ja Ruokosalmi matkaavat Saksaan ja pääsevät selvittämään Alice Herzogin arvoitusta yhdessä saksalaisten kollegoiden kanssa. Kaikki muistavat Baader-Meinhofin terrori-iskut. Pelkotila valtaa mielet. Onko mahdollista, että RAF-terroristit ovat palanneet toimintaan pitkän hiljaiselon jälkeen? Tapaukseen suhtaudutaan äärimmäisellä vakavuudella. 

"Rosa Luxemburg: Minä olin, minä olen, minä tulen olemaan." (s. 49) 

Selvitettävää ja mutkikkaita juonenkuvioita riittää, osa faktaa ja osa fiktiota. Poliisit tutustuvat Herman Melvillen teokseen Moby Dick ymmärtääksen terroristiryhmän toimintaa ja selvittävät Stasin roolia terroristiryhmän auttajana. Miten nk. Tiitisen lista linkittyy terroristikuvioihin vai linkittyykö se lainkaan, pohtii poliisi. Kirjan juoni on nerokas yllättävyydessään. Etykin Helsingin huippukokouksen v. 1975 ja Berliinin muurin murtumisen v. 1989 myötä edetään tähän päivään.

Kirjan henkilögalleria on laaja. Onneksi päähenkilöihin ennättää hyvin tutustua. Suomalaiset poliisit ovat karikatyylissään kerrassaan ihastuttavia. Ruokottoman huulenheitto toimii hyvänä keventäjänä välillä hyvinkin jännittävissä juonenkäänteissä. Kiinnostava henkilö on BND:n kenttäjohtaja Sandra Klinger, 48-vuotias, hieman tukevoitunut keski-ikäinen rouva. Klinger on hyvin ammattitaitoinen. "Kukaan tiedustelupalvelussa ei tuntenut saksalaisten terroristien henkilögalleriaa, tarinaa ja tekosia yhtä hyvin kuin Sandra Klinger. Hän oli BND:n eurooppalaisia terroristiryhmiä jäljittävän osaston tärkein asiantuntija." (s. 46) Esimiehenä hän on tiukka ja vaativa. Häntä kunnioitetaan ja arvostetaan, kuten saksalaiseen hierarkkiseen yrityskulttuuriin kuuluu. Sandra on yksi harvoista kirjan henkilöistä, jonka yksityiselämää kirjailija avaa.

Faktaa on paljon. Kirjailijalla on vahva historian tuntemus ja hän on perehtynyt perinpohjin Baader-Meinhof -ryhmän toimintaan, terrori-iskuihin, yhä edelleen epäselviin Baaderin, Ensslinin ja Raspen kuolemiin Stammheimin vankilassa sekä Stasin rooliin avunantajana. Kirjan myötä palasin 70-luvun opiskelijakämppämme tunnelmiin, kun seurasimme Baader-Meinhof -ryhmän toimintaa jännittyneitä ja pelokkaina, esimerkiksi ryhmän pommi-iskua Springerin mediakonserniin ja Siemensin johtajan ja autonkuljettajan ampumista. Varmasti kaikkein jännittävin oli Lufthansan lennon kaappaus. Vasta vuonna 1998 toimittuaan liki kolmekymmentä vuotta RAF ilmoitti lopettavansa toimintansa. Tunnistan niin paljon kirjan tapahtumista, että välillä tuntuu, että olen lukemassa Baader-Meinhof -tietokirjaa. Toki juonessa on paljon fiktiivisuutta, mutta fiktiivisetkin juonikuviot on kuvattu niin taidokkaasti, että joutuu useamman kerran miettimään, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Kansainvälistä tasoa

Punainen prinsessa
on vakuuttava alku Vaaran värit -dekkarisarjalle. Olen varma, että tämä taidokkaasti kirjoitettu esikoiskirja on yksi tämän vuoden luetuimmista jännitysromaaneista. Kirjalle voitaneen veikata myös kansainvälistä menestystä, niin hallittu ja tasokas tämä elokuvamainen jännitysromaani on.

Huippuhyvä dekkari, joka tarjoaa laatujännitystä! Jatkoa odotellen.

Kirjan liepeestä luen, että aiheen Punainen prinsessa -kirjalleen Vihinen sai Saksasta, kun Ulrike Meinhofin tytär oli hänen kurssitoverinaan Hampurin yliopistossa.

perjantai 26. helmikuuta 2021

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

                              

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä. Tammi. 2021. Äänikirja. Lukija Anna Saksman. 8 h 45 min. Nextory.

Annamari Marttinen on tuottelias kirjailija. Tammikuussa 2021 ilmestynyt Häiriömerkintä on hänen 11. romaaninsa. Tämän tuoreen kirjan teemaksi Marttinen on valinnut ajankohtaisen ja tärkeän aiheen, velkaantumisen, rahattomuuden ja jatkuvat maksuhäiriöt. On luultavaa, että pandemian myötä niin velkaantuminen kuin myös rahattomuus koskettavat yhä useampia suomalaisia. Tosin toivottavasti kaikkien kohdalla velkaantuminen ei johda yhtä vakavaan kierteeseen kuin Häiriömerkinnän Karoliinan kohdalla.

Karoliinasta tuntui, että hänen asiansa olivat kohdallaan, suorastaan hyvin. Hänellä oli avioero takana, ex-miehen kanssa ei ollut ongelmia, asioista puhuminen ja sopiminen onnistui hyvin. 15-vuotias Lumi-tytär oli vuoroviikoin isällä ja äidillä. Olisipa isompi asunto ja oma makuuhuone, miettii Karoliina. Mikäpäs siinä, ei muuta kuin juttusille kiinteistövälittäjä Jyrki Jämsenin luo. Samantien sovitaan, että nykyinen kaksio laitetaan myyntiin. Ja kaupaksi menee varmasti ja pian, vakuuttelee Jämsen. Ja sattuupa somasti, hänellä on tarjolla Karoliinalle ja Lumille oikein sopiva kolmio. Ostetaan se, tuumaa Karoliina, kyllä se vanha menee kaupaksi. Uudessa asunnossa keittiö ei ole Karoliinan mieleinen. Sitten vaan remppaamaan, kohteena keittiö ja moni muukin paikka. Kalliiksi tulee, mutta maksetaan sitten kun saadaan rahat vanhasta asunnosta.

Kuluu kuukausi ja kuluu kaksi. Jämsenin lupailuista huolimatta asunto ei mene kaupaksi. Velkaa täytyy ottaa, maksuja on paljon. On entisen asunnon laina, uuden asunnon laina, molempien asuntojen vastikkeet, puhelinlaskut ja nettimaksut, remonttimiesten palkat. Mutta sitten kaksi kuukautta uuden asunnon oston jälkeen kaikki romahtaa. Autokaupassa, missä Karoliina on työskennellyt autosihteerinä, tapahtuu fuusio ja Karoliina sanotaan irti. Nyt on suuret velat ja entistä pienemmät tulot. Työttömyyskorvaus ei kauas kanna. Ensimmäinen pikavippi on helppo ottaa, ihan liian helppo. Noin vain enteriä painamalla se onnistuu. Ja siitä on helppo jatkaa seuraavaan pikavippiin. Postipoika tuo päivittäin kirjeen jos toisenkin, on laskuja, jotka muuttuvat maksumuistutuksiksi ja perintökirjeiksi. Ne Karoliina piilottaa lipaston ylälaatikkoon edes avaamatta niitä. Elämässä ei ole muuta kuin velat. Niitä Karoliina miettii ja tuntee häpeää, ahdistuneisuutta ja yksinäisyyttä. Ketään hän ei halua tavata, kenellekään hän ei tohdi asiasta puhua.

Annamari Marttisen kirjassa Törmäys (Tammi 2016) nuori Nadja kuolee liikenneonnettomuudessa. Luin Törmäyksen jonkin aikaa tyttäreni kuoleman jälkeen. Suruni oli vielä hyvin voimakasta enkä tiennyt, miten jatkaa elämää eteenpäin. Kirja todella puhutteli minua ja oli voimakas lukukokemus, kirjan nuoren tytön kuolema tuli hyvin lähelle ja meni suorastaan ihon alle. Sellaista kokemusta minulle ei tullut Häiriömerkinnän kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että en itse ole koskaan ollut näin vaikeassa velkakierteisessä tilanteessa, enkä näin ollen oikein pystynyt samaistumaan Karoliinan tilanteeseen. Mieleen tuli lähinnä kysymyksiä. Miksi Karoliina ei luopunut autostaan? Tai miksi hän ei vaihtanut välittäjää? Työttömyysteema jäi kirjassa jotenkin puolitiehen. Työvoimatoimiston välinpitämättömyys kummastutti, samoin kuin Karoliinan oma asenne työttömyyttä kohtaan. Ehkä hän itsekin olisi voinut olla aktiivinen. Se, mitä tuloksia velkaneuvonnassa käynnistä oli, jäi minulle epäselväksi.

Kirjassa replikoidaan vähän. Tunnelataus välittyy Karoliinan päänsisäisten ajatusten välityksellä. Toivoin, että olisin valinnut kirjan printtiversion, koska kuunnellessa oli vaikea hahmottaa, mitkä olivat Karoliinan oikeita repliikkejä ja mitkä taas hänen päänsä sisäisiä ajatuksia. Taidokkaasti Marttinen on kuvannut yhden ihmisen - Karoliinan - rahattomuuden aiheuttamaa pelkoa ja ahdistusta. Karoliinasta rakentuu uskottava henkilö, jonka tunteet tuntuvat aidoilta.

Suomessa on tällä hetkellä noin puoli miljoonaa ihmistä ulosoton piirissä, kirjoittaa Länsi-Suomi 25.2.2021. Heistä työttömänä on noin 70 000. Työministeri Tuula Haatainen kertoo Länsi-Suomen haastattelussa, että "velallisten asema on askarruttanut häntä jo pitkään." Hän aikoo esittää uudistusta konkurssilainsäädäntöön niin, että myös yksityiset henkilöt voisivat hakeutua henkilökohtaiseen konkurssiin, jos veloista ei voi vapautua muuta kautta.

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjasähkökäyrä.

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja

Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja. Like. 2021. Espanjankielinen alkuteos La bibliotecaria de Auschwitz. Suomentanut Einari Aaltonen. 446 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Auschwitzissa ihmiselämän arvo on vähemmän kuin ei mitään. Se on niin mitätön, ettei ketään enää ammuta, koska patruuna on arvokkaampi kuin ihminen. Alueella on kammioita, joihin suihkutetaan Zyklon-kaasua, koska sen käyttö on halpaa ja yhdellä kanisterillisella voi tappaa satoja ihmisiä. Kuolemasta on tullut teollisuutta, joka on tuottavaa vain suuressa mittakaavassa." (s. 11)

Kun otin tämän kirjan käteeni, piti lukea kirjan nimi useammankin kerran. Mitä tekemistä on Auschwitzin keskitysleirillä ja kirjastonhoitajalla, koska eihän keskitysleirillä ollut kirjastojakaan? Mutta kyllä Auschwitzissa oli, siellä oli salainen kahdeksan kirjan kirjasto. "Kirjavalikoima oli suppea. Itse asiassa niteitä oli vain kahdeksan ja osa niistä oli surkeassa kunnossa. Ne olivat kuitenkin kirjoja. Tuossa synkeässä loukossa, jossa ihmisyys oli langennut omaan varjoonsa, kirjat olivat muistutus valoisammista, paremmista ajoista, jolloin sanat olivat väkevämpiä kuin aseet. Ne ajat olivat väistyneet." (s. 40) Kirjojen joukossa oli mm. Kartasto, Geometrian alkeet, Venäjän kielioppi, Wellsin Lyhyt maailmanhistoria, Freudin Johdatus psykoanalyysiin ja Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa.

"Pelko pitää jauhaa liiskaksi ja niellä. Pitää jatkaa eteenpäin." (s. 58)

Kahdeksan kirjan kirjastonhoitajaksi on valittu 14-vuotias tsekkityttö Dita. Dita on viety perheensä kanssa Terezinin gettoon toukokuussa 1942 ja siirretty Auschwitziin joulukuussa 1943. Ditan paikka Auschwitzissa on perheleirillä. Perheleiri on ainoa paikka Auschwitzissa, missä on lapsia. Salaisesti siellä pidetään lapsille koulua. Lapset on jaettu ryhmiin ja jokaisella ryhmällä on ohjaajansa. Mitään kouluvälineitä ei tietenkään ole, mutta onhan näkymättömät liitutaulut, kädet joilla voi piirtää ilmaan kolmioita ja vaikkapa Euroopan jokia. Lisäksi on nuo kahdeksan salaista kirjaa, joita kierrätetään ryhmältä toiselle. Varovainen pitää olla, opetustilanteessa ollaan ihan vierekkäin ja kuiskitaan hiljaisella äänellä. Joskus tietyin väliajoin tulee natsien tekemä tarkastuskäynti, jolloin pengotaan kaikki. Tarkastuskäynnillä on usein mukana kaikkien pelkäämä Josef Mengele, jonka tunnistaa viheltelystään - milloin Lisztiä, milloin Wagneria tai Beethovenia. 

"Männer hier und Frauen hier!" (s. 263)

Perheleirikuvauksia lukiessa minusta tuntuu, että olen ihan jossakin muualla kuin Auschwitzissä. Ei kai Auschwitzissa voi olla tällaisia perheleirejä? "Natsit ovat rikollisia psykopaatteja, mutteivat tyhmiä. Miksi pakkotyöleirillä pidetään pieniä lapsia, joita täytyy ruokkia ja jotka vievät tilaa eivätkä tuota mitään?" Mutta nimenomaan, eivät natsit tyhmiä ole, he tarvitsevat lapsia ja perheleirejä osoittaakseen esimerkiksi Punaiselle Ristille, miten hyvät olot lapsilla on leirillä. Mutta sitten käy ilmi, että kuuden leirikuukauden jälkeen perheleiriläisten kohtalona on Sonderbehandlung (erityiskäsittely). Syyskuussa 1943 perheleirille oli saapunut 3800 vangin kuljetuserä. Erityiskäsittelyn sisältö selviää leiriläisille. "Maaliskuun 8. päivän vastaisena yönä vuonna 1944 BIIb-sektorista kuljetettiin 3792 perheleirin vankia kaasukammioihin, ja sen jälkeen heidän ruumiinsa poltettiin Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirin krematoriossa numero kolme." (s. 265).

Muiden vankien lailla perheleiriläiset saavat kokea Auschwitzin julmuudet ja raakuudet, sen että läsnä on ainainen pelko ja alituinen nälkä. Kaasukammioiden löyhkä ja vankien avunhuudot ovat osa jokaista päivää. Pelko leirin natsijohtajia kohtaan henkilöityy Josef Mengeleen. Mengelen kävellessä Lagerstrassella "voisi luulla, että leirin halki kulkee kuolema. Niin kuin kulkeekin. Pimeyden keskeltä kuuluu Wagnerin Valkyyrioiden ratsastuksen melodia." (s. 52) Usein tohtori saapuu etsimään kaksosia julmiin kokeisiinsa. 

"Minne hän voisi palata?" (s. 401)

Keskivälin paikkeilla kirjan mielenkiinto hieman hiipuu, kun juoni harhailee moniin eri suuntiin. Kun siirrytään vaiheeseen, jolloin Dita siirretään Auschwitzista Bergen-Belseniin, kirjan intensiivisyys jälleen lisääntyy. Bergen-Belsenissa Dita tapaa mm. Anne Frankin muutama päivä ennen Annen kuolemaa.  Sitten tulevat englantilaiset. "Tämä leiri vapautetaan Ison-Britannian Yhdistyneen kuningaskunnan ja sen liittolaisten nimeen. Olette vapaita!" (s. 394) Dita saa luvan palata kotiin, mutta onko hänellä paikkaa minne mennä, koska hänellä ei ole enää vanhempia eikä kotia, ei edes henkilöpapereita?

"Tulitikku palaa yhä pimeyden keskellä." (s. 445)

Kirja on tosipohjainen. Antonia Iturbe on haastatellut 90-vuotiasta Dita Krausea, Auschwitzin kirjastonhoitajaa. Korkeasta iästään huolimatta Dita on jaksanut vielä palata näihin rankkoihin muistoihin. Kirja on koskettavaa luettavaa. Dita kertoo meille ihan omanlaisensa, uutta tietoa antavan tarinansa täydentämään aiempaa holokaustikirjallisuutta. Kirjan liitteessä kerrotaan, mitä kirjassa kuvatuille henkilöille tapahtui leirin jälkeen. Kuvauksissa on mukana sekä leiriltä selvinneitä juutalaisia että natsijohtajia. Lisäksi kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo.

Holokaustikirjallisuutta on viime vuosina ilmestynyt melko paljon. Kenttä on moninainen. Jokaisessa kirjassa on oma näkökulmansa holokaustiin, ja siten jokainen kirja on arvokas ja tärkeä. Suurin osa kirjoista on faktapohjaisia. Keräsin lukemiani Auschwitz-kirjoja muutaman vuoden ajalta. Olen ollut vaikuttunut lähes kaikista näistä kirjoista. Jokaisella on omalaatuisensa kertomus tuosta julmasta kuolemanleiristä. Jos vielä halutaan autenttista Auschwitz-kirjallisuutta, siihen ei ole kovin kauaa enää mahdollisuutta, koska nuo harvat Auschwitzista pelastuneet ovat jo hyvin iäkkäitä.

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu. Bazar. 2018. (linkki)
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Bazar. 2015.  (linkki)
Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. WSOY. 2020. (linkki)
Hèdi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. Nemo. 2018. (linkki)
Affinity Konar: Elävien kirja. WSOY. 2016. (linkki)
Heather Morris: Auschwitzin tatuoija. Aula & Co. 2019. (linkki)
Heather Morris: Cilkan tarina. Aula & Co. 2020. (linkki)
Patricia Posner: Auschwitzin apteekkari. Victor Capesius, Mengelen proviisori. Minerva. 2020. (linkki)
Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele. Elämä ja teot. 2017. Minerva. (linkki)
Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri. Auschwitziin vangitun brittisotilaan uskomaton tarina. Into. 2021.(linkki)
Rony Smolar: Elämäni kahdeksas päivä - Mayer Franckin selviytymistarina. 2018 (linkki)


maanantai 22. helmikuuta 2021

Tommi Laiho: Uhanalaiset

Tommi Laiho: Uhanalaiset. Myllylahti. 2021. Kannen suunnittelu: Folk / Kimmo Kivilahti. 358 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Aulan ovi heilahtaa sisäänpäin, mutta mitään ei näy ennen kuin lattiaa pitkin esiin hivuttautuvat hennot sormet. Käsi on veressä. Kättä seuraa ääni. Se on huutoa, eläimellistä kidutetun olion epätoivoa. Hahmo pyrkii kontillaan sisään. Vettynyt keskipitkä tumma tukka roikkuu kasvoilla. Hiusten välistä pälyilee katse, joka etsii jotain mihin kiinnittyä. Voimia vievä huuto jatkuu. Koko ruumiin mitta vääntäytyy aulan puolelle." (s. 5)

Näin dramaattisesti alkaa Tommi Laihon esikoisdekkari Uhanalaiset. Vuosaaren lääkäriasemalle raahautuva 20-vuotias nuori mies on Ganja, itähelsinkiläinen maahanmuuttaja. Sairaalan psykiatri Amina Rehmann haastattelee häntä ja saa selville Ganjan epäselvästä puheesta, että poikaa oli puhelimitse painostettu tekemään itsemurha. Kuka soittaja oli, sitä Ganja ei tiedä. "Mä en pystynyt tappaa itteeni vaikka halusin... ja vaikka se sano, että kannattais, että se olis rohkeeta ja et kaikista jotka tappaa ittensä tulee legendoja..." (s. 32) Sen Amina saa selville, että Ganja liikkuu kavereineen jengissä, jonka liideri on Viljami, "maailman kovin jätkä" (s. 41) 

Rikostutkija Karita Haapakorpi on ammattitaitoinen ja tinkimätön rikostutkija. Elämä ei ole kohdellut häntä silkkihansikkain. Karitan mies on kuollut viitisen vuotta sitten. Poikaansa hänellä ei ole yhteyksiä, koska poika ei halua olla missään tekemisissä äitinsä kanssa. Lisäksi Karitan alituisena uhkana ovat hallitsemattomat ja aina yhtä yllättäen valtaansa ottavat paniikkihäiriökohtaukset. Karitan ja Aminan ystävyyssuhde on syntynyt Aminan työskennellessä aiemmin poliisissa. Nyt Amina ottaa yhteyttä ystäväänsä ja kertoo Ganjan saamasta erikoisesta uhkauksesta. Karita kiinnostuu tapauksesta ja haluaa perehtyä tarkemmin tapaukseen. Saattaa olla, että Ganjan tapauksella on yhtymäkohtia muutamaan Itä-Helsingissä tapahtuneeseen epäselvään kuolemantapaukseen. Mukaan tutkimukseen saadaan työtön tilastotieteilijä Juha.

Selvitystyö haasteineen innostaa Karitan tutkijatiimiä, vaikka alkuunpääsy ei ole helppoa. "Neuvotteluhuoneen pöytä on täynnä papereita. Seinille Karita on tuonut muistiinpanofläppinsä työhuoneestaan. Mitään tolkkua ei ole vielä missään. Kaikki on täysin levällään." (s. 169) Kokemuksesta Karita tietää, että "kaiken keskellä on kyllä aina, nytkin, jotain oleellista." (s. 169) Tutkimustyön ohella poliisin haasteena on media. Toimittajien kohuotsikot hätkähdyttävät ja pelästyttävät siviilejä. "Kun juttu on mediassa, se on lukijalle totta." (s. 251) Mutta niin siinä käy, että sieltä kaiken keskeltä, monimutkaisten juonikuvioiden takaa, se oleellinen löytyy. Loppuratkaisu on niin yllätyksellinen, että meinasin pudota tuolilta.  

Kirja sijoittui kolmanneksi

Tervehdin ilolla uutta suomalaista dekkarikirjailijaa. Tommi Laiho on kirjoittanut hyvän dekkariavauksen. Uhanalaisten käsikirjoitus sijoittui kolmanneksi Otavan Rikos 2019 -jännitysromaanikilpailussa. Kirja on optioitu myös televisiosarjaksi. Kirja on palkintonsa ansainnut, melkoisen hyytävän jännitysjuonen kirjailija on punonut. Lukija ei pääse ihan helpolla kiemuraista juonta seuratessaan. Koukuttavan juonen rinnalla kirja johdattaa lukijansa hyvyyden ja pahuuden olemuksen pohdintaan. Synkät tapahtumat mietityttävät Aminaa. "En haluaisi ajatella, että on olemassa täydellistä, läpimätää pahaa, mutta tämä kaikki on pistänyt sen uskomuksen kyseenalaiseksi." (s. 357)

Kirjan henkilöistä miellyin rikostutkija Karitaan. Hänen persoonansa oli elävä ja kiinnostava. Muut henkilöhahmot jäivät hieman vieraiksi. Aminan persoonallisuus ei auennut minulle juuri lainkaan. Paljon muuta ei selvinnyt kuin että hän on somali ja että hän on kunnianhimoinen. Hän on päässyt irtautumaan äitinsä opeista. "Ja sinä, Amina, olet hiiri, vikisevä pieni hiiri, joka voidaan talloa milloin vaan. Sinä olet hiiri, ymmärrätkö? Siksi sinun tehtäväsi on olla hiljaa, pysyä näkymättömissä, ja tehdä juuri niin kuin käsketään. Onko selvä, Amina?" (s. 42) Tilastotieteilijän rooliin jäi paljon salaisuuksia, mutta kirjasta jäi tunne, että Juhan taustaa avataan sarjan seuraavissa osissa, jos sellaisia on vielä tulossa. 

Laiho on taitava kynänkäyttäjä. Kerronta tempaa lukijan mukaansa sujuvuudellaan ja napakkuudellaan. Tekstissä on sujuvia dialogeja ja nasevia oivalluksia. Musta huumori terävöittää tekstiä. Eikä romantiikkaakaan ole unohdettu. Jään kiinnostuneena odottamaan jatko-osaa tälle kirjalle. Lopuksi vielä kiitokset Kimmo Kivilahdelle onnistuneesta kannesta.

Kirjan ilmestymispäivä on tänään 22.2.2021.

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Jojo Moyes : Tähtien antaja

Jojo Moyes: Tähtien antaja. Gummerus. 2020. Englanninkielinen alkuteos: The Giver of Stars. Suomentanut Heli Naski. Äänikirja. Lukija Mervi Takatalo. 15 tuntia 4 min. Nextory.

Jojo Moyesin teos Kerro minulle jotain hyvää oli huikea menestys vuonna 2015, samoin kuin kirjasta tehty elokuva. Sen jälkeen Moyesin kirjat ovat olleet suosittuja vuosi vuoden jälkeen. Hänen teoksiaan on käännetty 46 kielelle. Monet hänen kirjoistaan ovat nousseet myyntilistojen ykkösiksi. Myös uusin kirja Tähtien antaja oli välitön listaykkönen.

Baileyville, Itä-Kentucky, USA

Tähtien antajan tapahtumat sijoittuvat Baileyvilleen, pieneen kaivospaikkakuntaan Yhdysvaltojen Itä-Kentuckyssa. Eletään 1930-luvun loppua. Englannissa asuva Alice Wright matkaa Baileyvilleen, sulhasensa kotipaikkakunnalle. Alice on tavannut komean Bennett van Clevenin Englannissa ja on nyt valmis aloittamaan uuden elämän uudessa maassa Mrs van Clevenina. Mutta avioliitto ja elämä uudella paikkakunnalla osoittautuvat pettymykseksi. Kyläläiset ovat ennakkoluuloisia ja juoruilevia, Alicen brittiaksentille naureskellaan. Sen kaiken vielä kestäisi, jos kotona saisi rakkautta. Mutta ei, avioelämä ei suju, eikä samassa talossa asuva appiukko helpota avioparin yhteiseloa.

Kiertävä kirjasto

Kun kiertävän kirjaston toiminnan käynnistämiseen etsitään vapaaehtoisia, Alice rohkaistuu ja ilmoittautuu, vaikka tietää, ettei aviomies eikä appiukko sitä hyväksy. Muutama muukin vapaaehtoinen ilmoittautuu mukaan, ja niin saadaan alkuun liikkuvan kirjaston toiminta. Viidestä naisesta tulee tehokas tiimi. Toimintaa johtaa ja organisoi ihastuttava, itseellinen, omia teitään kulkeva Margery. Lisäksi mukana toiminnassa ovat Izzy, Beth ja Sophia. Naiset kulkevat ratsain säästä riippumatta joskus hyvinkin vaikeakulkuisilla vuoristopoluilla. Suurin osa kylän asukkaista ottaa kirjastonaisten palvelut mielellään vastaan, mutta on selvää, että tällainen uusi toiminta kohtaa myös vastarintaa, joskus joku haluaa jopa tarttua aseisiin. 

Pian naiset huomaavat, että he tuovat kirjoillaan iloa, tietoa, viihdettä ja vaihtelua moneen kotiin. Naiset iloitsevat nähdessään, miten lasten lukutaito kohenee, äidit saavat uusia ruokaohjeita ja joskus jopa neuvoja avioelämään, jos he vain rohkenevat pyytää lainaksi sitä tiettyä kirjaa sieltä kirjaston pöytälaatikon kätköistä. Sänkyihin sidottuja sairaita kirjastonaiset ilahduttavat lukemalla heille ääneen. 

Faktaa ja fiktiota

Historialliset lukuromaanit ovat kirjoja, joista pidän. Siksi pidin tästäkin kirjasta todella paljon. Moyes on taitava kirjoittaja, jonka luomat henkilöhahmot ovat eläviä ja tulevat lukijalle tutuiksi. Miten upeita nämä kaikki kirjastonaiset olivatkaan. Erityisellä lämmöllä muistelen Margerya ja Alicea, joiden luonteenlujuus, tahdonvoima ja neuvokkuus saivat ihmeitä aikaiseksi. Amerikkalaisten oikeudenkäyntien ystävänä seurasin mielenkiinnolla kirjan tapahtumien kannalta merkittävää oikeudenkäyntiä. Käy ilmi, että oikeudenkäynnissäkin kirjastonaiset olivat tehokkaita jättäen varjoonsa kalliin asianajajan. 

Monilla kirjassa kuvatuilla asioilla on todellisuuspohjansa. Hevosen selässä kulkeva kirjasto -hanke on todellakin toteutettu Kentuckyssa vuosina 1935-43. Kirjassa nousee esille myös rotukysymys, jota Moyes käsittelee hienovaraisesti sormea heristämättä. Yksi kirjastotiimin naisista on Sophia, värillinen nainen, joka tuntien ja tietäen ihmisten asenteet tarjoutuu työskentelemään kirjastossa salaisena ilta-apuna. 

Toivoisin, että Moyes jatkaa historiallisen viihteen linjalla. Luin (tai siis kuuntelin) tätä niin mielelläni. Vaikka äänikirjalla oli pituutta yli 15 tuntia, olisin toivonut, että kirja ei vielä loppuisi. 

Tämäkin kirja osoitti, miten tärkeitä ja iloa tuottavia kirjat ovat. Lopetin juuri Antonio Iturben Auschwitzin kirjastonhoitajan (postaus tulee myöhemmin). Myös siinä tulee esille, millainen henkinen voima kirjoilla on jopa keskitysleiriolosuhteissa.  

maanantai 15. helmikuuta 2021

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen


Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen. Aula & Co. 2021. Saksankielinen alkuteos Vom Ende der Einsamkeit. Suomentanut Raimo Salminen. Kannen suunnittelu Laura Noponen. 321 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Nuorena minusta tuntui, että vanhempieni kuoleman jälkeen elän toista, väärää elämää. Vielä sisaruksiani kiihkeämmin  halusin tietää, miten paljon lapsuuteni ja nuoruuteni tapahtumat määräsivät millainen olen, ja vasta myöhään ymmärsin, että todellisuudessa vain minä itse olen oman olemassaoloni arkkitehti." (s. 304)

Jules on selvinnyt vakavasta moottoripyöräonnettomuudesta ja on nyt sairaalassa. Vuosi on 2014. Sairaalan  hiljaisuudessa Julesin ajatukset vaeltavat kauemmaksi ja kauemmaksi lapsuuteen, aina 1980-luvun alkuun. Tuohon aikaan Julesin perhe, johon kuului isä, äiti, pojat Jules ja Marty sekä sisko Liz, asui Münchenissä. Jules oli tuolloin 10-vuotias.

"Se mitä ei voi muuttaa." (s. 239)

Lasten vanhemmat lähtevät autolla lomamatkalle Ranskaan lasten jäädessä kotiin. Vanhemmat joutuvat tuhoisaan auto-onnettomuuteen ja kuolevat. Lasten täti laittaa orvoiksi jääneet lapset sisäoppilaitokseen. Kyseessä ei ole eliitti-internaatti, vaan "halpa valtiollinen maaseutuoppilaitos. Se koostui kahdesta harmaasta, paikallisen lyseon tontilla sijaitsevasta rakennuksesta, joissa toisessa oli ruokala. Aamuisin menimme maalaislasten kanssa kouluun, ja iltapäivät ja illat vietimme huoneissamme, läheisen järven rannalla tai jalkapallokentällä." (s. 51)  Kirjan minä-kertoja on Jules, sisaruksista nuorin. Sisäoppilaitoksessa hän joutuu eroon sisaruksistaan. Entisestä vilkkaasta, eloisasta ja itsevarmasta pojasta tulee arka, surullinen ja sulkeutunut, joka elää mielummin menneitä aikoja muistellen. Jules kaipaa erityisesti äitiään. "Minun on niin ikävä häntä", hän toteaa. Äiti oli ollut Julesin turva. "Aina ollessani epävarma olin pyytänyt häneltä neuvoa. Hän oli ollut kompassini." (s. 89) Sen sijaan suhde isään oli jäänyt etäiseksi. "Minä jäin paitsi aivan kaikesta. Keskusteluista, pienistä hetkistä, isän ja pojan välisistä jutuista." (s. 190)

Onnekseen yksinäinen Jules tapaa Alvan. "Alvalla oli kuparinpunaiset hiukset ja sarvisankaiset silmälasit. Ensi näkemältä hänestä syntyi vaikutelma suloisesta, ujosta maalaislapsesta, joka jäljensi opettajan taululle kirjoittamat asiat vihkoihinsa erivärisillä liiduilla. Silti hänestä huokui jotain muutakin." (s. 53) Alvallakin on surunsa, jota hän ei halua jakaa, ei edes Julesin kanssa. Alva ei ole kuin kuka tahansa. Hän on samalla Julesin pelastus, mutta samalla epätoivo. Koulun päätyttyä Alvan ja Julesin tiet eroavat.

Sisarukset kadottavat toisensa lapsuuden jälkeen. He käsittelevät vanhempiensa kuolemaa kukin omalla tavallaan. Jules ei tunnu löytävän päämäärää elämälleen. Hän haluaa olla kirjailija ja hän haluaa olla valokuvaaja, mutta mikään ei oikein suju. Kaunis ja viehättävä Liz, vanhin sisaruksista, ei pysty asettumaan aloilleen eikä pysty solmimaan kestäviä ihmissuhteita. Hän omaksuu itsetuhoisen, lähes maanisen elämäntavan. Älykkö Marty, keskimmäinen sisaruksista, valitsee yksinäisen elämän tietokoneiden seurassa.

"Vaikea lapsuus on kuin näkymätön vihollinen, ajattelin. Koskaan ei tiedä, milloin se iskee." (s. 125)

Pidin kirjasta hyvin paljon. Kirja kuvaa sisarusten selviytymistä suuresta surusta, mutta ennen kaikkea kirja on intensiivinen kuvaus yhden miehen - Julesin - matkasta lapsuuden tragediasta aikuisuuteen. Kirja on koskettava, melankolinen ja samalla myös ahdistava kuvaus lapsuuden traumojen ja surun vaikutuksesta Julesin elämään ja elämässä tehtäviin valintoihin. Suru ei koskaan jätä Julesia, se vain muuttaa muotoaan. Mutta samalla kirja on myös kaunis tarina rakkaudesta ja toivosta. Vuosiin lapsuudesta aikuisuuteen mahtuu tragediaa, onnellisuutta, suuri rakkaus ja suuri menetys. Kirjan loppuratkaisut koskettivat minua syvästi. Liikuttuneena, kyyneleisin silmin luin kirjan viimeisiä lukuja.

Kirjan rakenne ja sujuva kerronta kuljettavat tarinaa varmaotteisesti vuodesta toiseen. Joskin kirjan puolessa välissä kerronnan intensiteetti hieman hiipuu, mutta lähtee uuteen hallittuun nousuun kohti kirjan loppuratkaisuja. Julesin henkilöhahmo tulee lukijalle tutuksi. Lähemmin olisin halunnut tutustua Liziin, joka henkilönä kiinnosti minua ja jonka sydäntäsärkevät elämänvaiheet olivat koskettavaa luettavaa. Wellsin oivaltavat havainnot koskettivat minua, ja sisarukset jäivät elämään mieleeni kauan sen jälkeen kun kirjan viimeinen sivu sulkeutui.

Benedict Wells on sveitsiläis-saksalainen kirjailija, jota pidetään nuoren polven kirjallisena lupauksena. Yksinäisyyden jälkeen on ensimmäinen Wellsiltä suomennettu romaani. Teos voitti ilmestyessään Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon. Kirja on käännetty 37 kielelle ja sitä on myyty noin 1,5 miljoonaa kappaletta. Uskon, että kirja valloittaa myös suomalaisten sydämet. Vaikka ollaan vasta helmikuussa, uskallan veikata, että tässä on yksi tämän vuoden parhaimmista ulkomaisista lukukokemuksista. Raimo Salminen suomentajana on tehnyt erinomaista työtä. Kiitos menee myös Laura Noposelle kauniista kannesta. Kirja ilmestyi 8.2.2021.

"Elämä ei ole nollasummapeliä. Se ei ole meille mitään velkaa, ja asiat menevät niin kuin menevät. Toisinaan oikeudenmukaisesti, niin että kaikki käy järkeen, toisinaan niin epäoikeudenmukaisesti, että asetamme kaiken kyseenalaiseksi. Riisuin kohtalolta naamarin ja löysin sen alta vain sattuman." (s. 271-272)

lauantai 13. helmikuuta 2021

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja


Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja. WSOY. 2020. Englanninkielinen alkuteos: My sister, the Serial Killer. Suomentanut Kaisa Kattelus. 235 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ayoola on pysähtynyt niin, että saatamme kaikki ihailla häntä. Hänellä on yllään sama flappermekko, jota hän luonnosteli pari viikkoa sitten. Kultahelmet sointuvat kauniisti hänen ihonsa väriin. Hän on letittänyt rastansa pitkäksi palmikoksi, joka laskeutuu olan yli, ja hänen korkonsa ovat niin korkeat, että vähäpätöisempi nainen olisi jo suistunut portaita alas." (s. 90)

Kiinnostuin kirjasta monestakin syystä. Ensinnäkin, kirjan ihastuttava kansi oli niin kutsuva. Toiseksi, afrikkalainen kirjallisuus kiinnostaa minua. Naisten Pankin lukupiirissämme olemme tutustuneet muutamiin kiinnostaviin nigerialaisiin kirjailijoihin, mm. Chimamanda Ngozi Adichie, Soyinka Obioma ja Ayobami Adebayo. Olikin kiinnostavaa tarttua nigerialaiseen dekkariin. 

Kirjan juoni on varsin yksinkertainen. Kirja kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka ovat toistensa vastakohtia. Sairaanhoitajana työskentelevä Korede, kirjan minä-kertoja, on sisaruksista vanhempi. Hän on järkevä, tunnollinen ja vastuullinen nuori nainen, joka mielellään auttaa muita, muiden muassa sisartaan Ayoolaa. Lapsuudesta alkaen on ollut itsestäänselvyys, että isosisko huolehtii pienemmästään. Korede muistaa äitinsä sanat. "Ei tämä ole nukke. Tämä on vauva, sinun pikkusiskosi. Sinä olet nyt isosisko. Isosiskot huolehtivat pikkusiskoista." (s. 137) Ayoola on täysin Koreden vastakohta. Ayoola on huoleton, iloinen, täysin omien halujensa mukaan toimiva. Mutta ennen kaikkea Ayoola on kaunis. Kauneus merkitsee hänelle paljon, kauneudella hän pärjää, kauneudella hän saa kaiken haluamansa, myös kenen tahansa miehen. 

Ayoola ei ole pelkästään miesten suosiossa, hän on myös äidin suosikki. Nuoret naiset asuvat äitinsä kanssa. Isä on kuollut. Takaumissa palataan aikaan, jolloin isä, tuo "kodin laki", vielä eli. Ne eivät ole mukavia muistoja, ja isän väkivaltaisuus taitaa tarinassa olla ainoa seikka, josta sisarukset ovat samaa mieltä. Mutta vaikka ei olla samaa mieltä asioista, sisarta tulee auttaa, se on Koreden periaate. Korede tuntee velvollisuudekseen auttaa Ayoolaa ruumiiden pois kuljettamisessa ja verisen kylpyammeen kuuraamisessa. Ennen kaikkea Koreden tulee vaieta. Hän ei saa sanoa sanaakaan Ayoolan tekemistä murhista. Ayoola on murhannut kolme miestä. "Kolmelta aamuyöllä päädyin kirjoittamaan Googlen hakukenttään sanan "sarjamurhaaja". Ja siinä se oli: kolme murhaa tai enemmän...sarjamurhaaja." (s. 51) Ayoola ei sure, Ayoola ei kadu, häntä ei kahlitse mikään. "Pari päivää sitten heitimme miehen ruumiin meren syliin, mutta tässä hän nyt tanssii." (s. 40) Mutta Koreden mieli on raskas. Kuinka paljon hänen pitää jaksaa? Ainoa ihminen, jolle hän pystyy tilittämään tuntojaan, on sairaalassa makaava koomapotilas Muhtar Yaut.  

Kyse on varsin erilaisesta rikoskirjasta. Tarina on kirjoitettu sujuvasti ja napakasti. Ilmaisu on niukkaa, turhaa tekstiä ei kirjassa ole. Musta huumori terävöittää tekstiä. Olisin odottanut ja toivonut kirjaan enemmän nigerialaisuutta. Kirjan tapahtumat kyllä paikoitellen huokuvat afrikkalaisuutta, mutta niin yleisellä tasolla, että tapahtumat olisivat voineet sijoittua mihin tahansa Afrikan maahan. Afrikkalaisen ripauksen kirjalle antavat mm. herkulliset ruoat, vaatteet ja poliisien korruptuneisuus. Kiinnostava seikka Afrikassa on  ihon väri, mitä vaaleampi iho ihmisellä on, sitä kauniimpi hän on. Se selittää vaalentavan kosmetiikan suosion Afrikan eri maissa. Nigerialainen yhteiskunta jää kirjan perusteella melko vieraaksi, vain lyhyet viittaukset Boko Haramiin muistuttavat siitä, että Nigeriassa ollaan.  

Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. Kirjojen keskellä, Kirjahilla, ja Amman kirjablogi.



Blogistania 2020 -äänestys



Kirjabloggaajat äänestävät vuosittain parhaita lukemiaan kirjoja. Luokkia on kolme: kotimaiset kirjat (Blogistanian Finlandia), ulkomaiset kirjat (Blogistanian Globalia), tietokirjat (Blogistanian Tieto) ja lasten ja nuorten kirjat (Blogistanian Kuopus). 

Tässä ovat minun ääneni. Äänestyksen tulokset julkaistaan 14.2. klo 10 äänestysblogeissa ja somessa.  

Blogistanian Finlandia

3 pistettä: Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena. 2020.


2 pistettä: Maritta Hirvonen: Komediantit. Stresa. 2020.




Blogistanian Globalia: 

3 pistettä: Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun. Sitruuna kustannus. 2020.4













2 pistettä: Annette Hess: Tulkki. WSOY. 2020.


1 piste: Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Atena. 2020.


Blogistanian Tieto:

3 pistettä: James Wyllie: Hakaristirouvat. Naiset kolmannen valtakunnan huipulla. Atena. 2020.


2 pistettä: Heinrich Fraenkel & Roger Manvell: Hermann Göring - Nousu ja tuho. Minerva. 2020.

1 piste: Jack El-Hai: Göring ja psykiatri. Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa. Minerva. 2020.



keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Anu Patrakka: Häpeän aukio


Anu Patrakka: Häpeän aukio. Into. 2021. Kansi: Perttu Lämsä. 273 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mafalda lähti ylittämään katua sillan toiselle laidalle. Öinen Vila do Conde oli kaunis. Joentörmän reunaan parkkeerattu vanha purjelaiva mastoineen heijastui tyyneen veteen. Sen takana mäen päällä näkyi valkoiseksi maalattu kupolikattoinen kappeli, jonka avoimesta ovesta Mafalda oli kerran käynyt kurkistamassa. Sillan vierestä alkavaa aukiota reunustivat vanhat rakennukset, muutamassa baarissa oli väkeä viettämässä perjantaiyötä. Etäinen musiikki, huudahtelu ja nauru kantautuivat korviin." (s. 238)

Anu Patrakan viidennen Rui Santos -dekkarin tapahtumaympäristö on jo aiemmista kirjoista tutuksi tullut Porton seutu Portugalissa, tässä kirjassa Vila do Conde, kirjailijan kotikaupunki. Portugalin ihailijana palasin todella mielelläni näille seuduille Patrakan seurassa. Patrakka, joka on asunut jo useita vuosia Portugalissa, saa seudun ja tapahtumaympäristön elämään niin, että välillä tuntuu, että olen mukana ihastelemassa vaikkapa kukkamattojuhlia. "Keskustan kaduille kootaan kukista ja lehdistä ja kaarnanpalasista koristeellisia tapetes de flores, kukkamattoja. Ne tehdään yön aikana, ja seuraavana päivänä ihmiset voivat kiertää ihailemassa niitä, ennen kuin tulee kulkue, joka pyyhkäisee kaiken mennessään." (s. 228)

Vila do Condessa pidetään lähiaikoina kunnanvaltuuston puheenjohtajan vaali. Fernandon suuri halu ja suorastaan intohimo on tulla valituksi tähän tehtävään. Siksi hän järjesti perjantai-iltana ison vaalitilaisuuden, jossa oli hyvä tarjoilu portugalilaisine ruokineen ja viineineen. Lauantaiaamun sarastaessa kaupunki on hiljainen ja rauhallinen. Amorin, kadunlakaisija, tekee työtään ja viheltelee lakaistessaan roskia. Kirkonkellon kumahduksista Amorin laskee, että kello on puoli kahdeksan. Kun hän katsoo kaupungintalon edessä olevaan häpeäpaaluun, hän huomaa kauhukseen, että häpeäpaalulle johtavissa kiviportaissa on jotakin epätavallista. Siellä on ruumis. 

Rikosetsivä Rui Santos ja rikospaikkatutkija Ramiro Banha hälytetään heti paikalle. "Paalulle vievillä portailla oli naisen ruumis. Pää retkotti vinksallaan, kaulan ympärillä roikkui osittain repeytynyt mustavalkoinen silkkihuivi. Punaisen keinonahkajakun alta erottui leopardikuvioinen sifonkipusero. Toinen jalka oli sukkahousuja lukuun ottamatta paljas, toisessa oli punainen lyhytvartinen kenkä." (s. 22-23). Nainen tunnistetaan nopeasti Mafalda Limoksi, kunnallisvaaliehdokas Fernandon siskoksi. Harmiton nainen, vähän liikaa viiniin menevä, mutta mitä sitten? Miksi joku oli kuristanut hänet, miksi joku oli halunnut päästä hänestä eroon? Tapausta selvittää Rui Santosin ja Pedro Silvan kera Rita Pereiran tilalle palkattu Ana Torres, räväkkä viisikymppinen nainen, joka ajaa keltaisella kaksipaikkaisella urheiluautolla. Kun poliisi vielä miettii, kenellä oli ollut syytä tappaa Mafalda, löydetään yllättäen vielä toinen ruumis.

Rikosten tutkinta alkaa. Mutta ei ole oikein mitään mihin tarttua, johtolankoja ei juuri ole. Kaiken lisäksi tutkimukset saavat kummallisia piirteitä, tulee erikoisia tunnustuksia, omituisia paljastuksia, tulee kauppamurto, sukkabisneksen rahoissa on epäselvyyksiä. Epäiltyjä on monia. "Rikosetsivä Rui Santos miettii ankarasti. Pieniä tiedonsiruja ja havaintoja leijui mielessä, ja hän yritti saada koottua niistä eheän kuvan. Työtä vaikeutti merkittävien osasten puuttuminen." (s. 109) Miten kaikki liittyy kaikkeen? Täytyyhän rikoksilla olla motiivi. Rakkaus? Viha? Kateus? Raha? Rikosehdokkaita on useita, joista jokainen tuntuu jossakin vaiheessa juuri siltä oikealta rikolliselta. Pala palalta kokonaisuus alkaa hahmottua. Yllätyksellistä loppuratkaisua tuskin kukaan osaa arvata.

Kirja on taitavasti rakennettu. Lukija saa seurata poliisien tiivistä työskentelyä rikosten selvittämiseksi. Lisäksi lukija saa kulkea Mafaldan mukana hänen viimeisen elinpäivänsä ajan, ja onpa murhaajallekin annettu oma puheenvuoronsa. Taitavasti kirjailija sitoo juonikuviot yhdeksi kokonaisuudeksi. 

Kirjan voi lukea täysin itsenäisenä teoksena, mutta uskon, että kirjasta muodostuu parempi lukukokemus, jos on lukenut myös sarjan aiemmat osat. On kiinnostavaa seurata ammattitaitoisen ja työlleen omistautuvan Rui Santosin rikosten selvittämistä.  Ensimmäisissä osissa Rui Santos oli hieman rosoinen, hauska seuramies, jolle maistui portviini ja jonka harrastuksena oli pyöräily. Ajatuksiaan hän selvensi PowerPoint-esityksillä. Nyt Rui Santos on löytänyt Rita Pereiran ja kaikki vähäinen vapaa-aika menee seurusteluun. Olen iloinen, että Rui Santos on löytänyt Ritan, mutta kyllä minulla on vähän ikävä sitä aiempaa rosoista Rui Santosia. Tämä kirja avaa samalla Rui Santosin menneisyyttä. Kirjan viimeiset sivut ovat yllätyksellisiä. Jatkuuko seuraava osa näistä tapahtumista?

Anu Patrakka on mestari tunnelman luomisessa. Kun olin lukenut kirjasta vain muutaman sivun, Fernandon vaalilaisuuden tunnelma makuineen ja tuoksuineen imaisi minut täysin mukaansa. Ja sitten se olikin pelkkää menoa. Alussa tahtia hieman hidasti kirjan suuri henkilömäärä, johon tutustuminen vei oman aikansa. Mutta taukoja ei juuri tarvinnut pitää. Sivut vain kääntyivät toinen toisensa perään, kun yritin pysyä mukana murhien selvittämisessä samalla nauttien portugalilaisesta tunnelmasta.

Pidän Patrakan kirjoitustyylistä. On ilo lukea tekstiä, joka on loppuun asti mietittyä ja josta näkee, että siihen on panostettu. Portugalinkieliset ilmaisut siellä täällä ovat kiva lisä tekstissä.
Tätä kirjaa voin suositella psykologisten dekkareiden ja portugalilaisuuden ystäville. Patrakan taito tunnelman luojana ja tiheätunnelmaisen juonen kehittäjänä kehittyy kirja kirjalta. Häpeän aukio on yksinkertaisesti laatudekkari. Seuraavaa osaa jo odotellen!

Kiitos Perttu Lämsälle kauniista kannesta.

Aiemmat Rui Santos -kirjat:

Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet. 2017. Myllylahti. (linkki)
Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti. 2018. Myllylahti. (linkki)
Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. 2019. Into. (linkki)
Anu Patrakka: Totuuden portaat. Into. 2020. (linkki)

maanantai 8. helmikuuta 2021

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa. 1. osa. Gummerus. 2020. Kansi: Timo Numminen. 335 sivua.

Ennakkokappale kustantajalta

"En todellakaan tiedä, vastasi Jenny hymyillen. Hän maksoi ostoksensa ja lähti kirjapinonsa kanssa voitonriemuisesti hyräillen takaisin Kirkkopuistoon. Ostokset olivat tehneet suuren loven hänen säästöihinsä, mutta se oli totisesti ollut sen arvoista. Tämän erän hän oli voittanut. Hän ei suostuisi antamaan Fredrik Barkerin kaltaisille ylimielisille öykkäreille periksi tuumaakaan." (s. 57)

Jenny Malmström on leski, jonka aviomies Matias menehtyi koleraan liki kolme vuotta sitten. Sen jälkeen häntä kohtasi toinenkin raskas menetys, Matiaksen ja Jennyn Mikael-vauva syntyi kuolleena. Nyt Jenny asuu rovasti-isänsä kanssa Kaarinan pappilassa. Eletään 1800-luvun loppua, jolloin sivistyksellinen ja kulttuurinen edistyksellisyys ovat saamassa jalansijaa.  

Säätyrajat ovat tiukat. Rikkaat ovat rikkaita ja köyhät ovat köyhiä. Monella paikkakunnalla säätyläisnaiset kokevat velvollisuudekseen harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja auttaa köyhiä. Niin tapahtuu Turussakin. Rouvainyhdistyksessä on mukana kymmenkunta säätyläisnaista, joista yksi on Jenny. Yhdistyksen "tarkoituksena oli tukea vähävaraisten lasten koulutusta, sillä he uskoivat vakaasti, että sivistys oli ainoa keino vapautua köydyydestä." (s. 21) Jenny esitti rouvainyhdistyksen kokouksessa, että lasten koulutuksen lisäksi yhdistys voisi jollakin tavoin edesauttaa köyhien surkeiden asuinolosuhteiden parantamista. Naiset kokivat asian tärkeäksi, ja siksi päätettiin ottaa yhteyttä paikallisiin teollisuuslaitoksiin. Jennyn tehtäväksi tuli esitellä asia puuvillatehtaan Fredrik Parkerille, johtaja John Parkerin pojalle. Fredrik oli komea mies. "Tämä oli pitkä ja harteikas ja pukeutunut hyvin istuvaan mustaan pukuun ja liiveihin. Jenny hätkähti. Mies oli harvinaisen komea. Tumma tukka oli lyhyt ja kammattu taaksepäin, leuka oli leveä ja lujapiirteinen ja sitä peitti musta lyhyt parta. Ulkoinen olemus vaikutti itsevarmalta ja voimakkaalta." (s. 30) Tämän tapaamisen myötä Fredrikistä tulee yksi kirjan päähenkilöistä.

Moni mies haluaa tehdä tuttavuutta Jennyn kanssa, onhan hän näyttävä ja kaunis nainen. Kosti Vanhanen, suomalaisen lyseon opettaja, on yksi kiinnostuneista. Kosti Vanhanen kertoo innoissaan perustamansa työväenyhdistyksen periaatteista. Jenny kokee aatteen hyväksi, ollaanhan siinä edistämässä työnväen elinolosuhteita. Mutta yli Jennyn ymmärryksen menee se, että Kosti Vanhanen on varsin vanhoillinen, kun tulee puhe naisten kouluttautumisesta. "Miksi naisten pitäisi opiskella pitemmälle? Sehän on aivan turhaa, koska naisten pyhimpinä velvollisuuksina on olla vaimoja ja äitejä, hoitaa lapset ja koti." (s. 75)    

Kiinnostava sivujuoni kirjassa on arkeologiset kaivaukset Koroisten tilalla. Aiemmin alueelta oli löytynyt rautakautisia keihäänkärkiä. Nyt arkeologi Juhani Aaltosen johdolla alueella tehdään kiinnostavia löytöjä. Alueelta löydetään mm hautarakennelmia, joihin on todennäköisesti haudattu Suomen ensimmäiset piispat.  

Tämän kirjan seurassa viihdyin. Jos kirjassa on hyvää ajankuvaa, kiinnostavia henkilöhahmoja ja sujuvaa tekstiä, olen melko varma, että sellaisesta kirjasta minä pidän. Juuri näin kävi Puuvillatehtaan varjossa -kirjan kanssa. Tämä historiallinen viihdekirja on Antellin esikoisteos ja on Puuvillatehdas-kirjasarjan ensimmäinen osa. Pidin Jennystä, vahvasta ja itsenäisestä naisesta, joka joutuu etsimään uusia voimavaroja ja selviytymiskeinoja suurien elämänmuutosten edessä. Kirjailija piirtää vahvaa ajankuvaa 1800-luvun lopun Turusta yhdistäen taitavasti fiktiota ja faktaa. Henkilöiden käyttämä kieli, pukeutuminen ja arkipäivän elämä pienine yksityiskohtineen antavat uskottavuutta ajankuvaukselle. Kaikesta huomaa, että taustojen kartoittamiseen on todella panostettu, kuten voi päätellä kirjan lopussa olevasta laajasta lähdeluettelosta. Tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja nousee kirjassa hyvin esille, mm. tyttöjen koulutus, naisten äänioikeus, kirjastolaitoksen synty ja Minna Canthin kirjat, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan sitä suurta suuriruhtinaskunnan kehystä.

Oman kansan historian tunteminen ja ymmärtäminen kiinnostavat suomalaisia. Uskon, että Antellin kirjasarjalle löytyy uskollinen lukijakunta, aivan kuten Laila Hirvisaaren historiallisista kirjasarjoista tuli niin monen suomalaisen rakastamia teoksia.  Tarkka ajankuva ja luotettava taustatyö yhdistettyinä kiinnostaviin henkilöhahmoihin takaavat juuri oikeanlaisen konseptin historiallisille viihderomaaneille. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Erityiskiitos Timo Nummiselle onnistuneesta kannesta. 

Kirja on luettu mm. Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Kirja ilmestyy 15.2.2021.


lauantai 6. helmikuuta 2021

Simone Buchholz: Verikuu



Simone Buchholz: Verikuu. Kustantamo Huippu. 2020. Saksankielinen alkuteos Beton Rouge. Suomentanut Anne Kilpi. Kansi: Taina Värri. 272 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ne kiskoivat hänet taas yöllä ylös sängystä ja veivät kylmään suihkuun, kuten tehdään kaikkien uusien kanssa, mutta hän ei ollut uusi. Hän tuli niiden kanssa viidennelle luokalle, silloin hän oli uusi, silloin hänet vietiin ensimmäisen kerran suihkuun. Siitä lähtien ne veivät hänet suihkuun melkein joka yö, hän seisoi viiden vuoden ajan öisin kylmässä vedessä, jos se sattui huvittamaan heitä. Ja siltä varalta, että hän yrittäisi sen jälkeen paeta lämpimään sänkyynsä, ne kantoivat suihkuun myös sängyn." (s. 123)

Eräänä syksyisenä aamuna tajuton mies löydetään häkistä erään suuren saksalaisen lehti-imperiumin sisäänkäynnin edestä. Pian saadaan selville, että tämä häkkiin teljetty, alaston ja huumattu mies on lehtiyrityksen henkilöstöpäällikkö. Kolme päivää myöhemmin tehdään samanlainen löytö. Tämäkin mies kuuluu esimiesportaaseen samassa yrityksessä. Käy ilmi, että nämä johtajat eivät ole olleet suosittuja henkilöitä yrityksen työntekijöiden keskuudessa. Työpaikkaneuvoston puheenjohtaja kuvaa johdon toimintatapoja. "Ylimmän kerroksen herrat täällä ovat paskan ylhäältä alas lapioimisen todellisia mestareita", hän sanoo. "Ne ovat tuhlanneet vuosia väärien päätösten tekemiseen  ja ohittaneet kehittymismahdollisuuksia, ne lakkauttavat lehtiä nopeaan tahtiin ja tuovat markkinoille uusia ja ah, niin innovatiivisia ideoita, että joskus sitä miettii, juoksevatko ne aamuisin ensi töikseen pää edellä seinään ennen kuin päättävät, mikä on hyväksi tälle yritykselle ja sen työntekijöille." (s. 40-41) Poliisien selvitettäväksi jää, liittyvätkö yrityksen tulehtunut ilmapiiri ja esimiesten häväistykset jollakin tavalla yhteen. 

Verikuu on nopeatempoinen trilleri, jonka tapahtumat sijoittuvat Hampuriin. Pääosassa on syyttäjänä työskentelevä Chastity Riley, nelikymppinen persoonallinen nainen. Chastity saa työparikseen rikosylikomisario Ivo Stepanovicin. Ivo saadaan lainaksi osavaltion rikospoliisin yksiköstä 44, joka tunnetaan luunkovana ässäryhmänä. Ensin Chastityn ja Ivon on selvitettävä, mitä viestiä tekijä haluaa jättää häkkihäväistyksillään. Onko vielä joku muukin vaarassa joutua tämän raakalaisen uhriksi?

Tutkimusten edetessä näyttää siltä, että rikosten motiivit juontavat kaukaa historiasta. Tätä varten Chastity ja Ivo joutuvat matkaamaan Baijeriin ja tutustumaan sisäoppilaitokseen, jossa 1980-luvun lopulla eliitin ja rahavallan lapsilla oli voimassa ihan omat käyttäytymissääntönsä. Chastity ja Ivo tapaavat lääkäri Johannes Wollmannin, jonka oveen ripustetussa ilmoituksessa lukee: "TÄMÄ PAIKKA PYSYY KIINNI SIIHEN ASTI, KUNNES KAUPUNGINJOHTAJA LAKKAA NUSSIMASTA VAIMOANI". (s. 151) Wollmann on auttamishaluinen, ja kaksikko saakin häneltä paljon arvokasta taustatietoa. Raakuudet saavat selityksensä. Teot kumpuavat julmasta kostonhimosta.

Voin sanoa, että minä rakastuin tähän kirjaan. Kirja ei ollut mitään sellaista, mitä odotin rikoskirjalta. Se oli kertakaikkiaan niin erilainen, suorastaan tyrmäävä. Erityisesti ihastuin kirjan henkilöihin ja upeaan kieleen. Verikuu on rikoskirja, mutta yhtä paljon se on kuvausta Chastityn persoonallisuudesta ja hänen sisäisestä maailmastaan. "Olen tyyppi, jolle kuuluu harvoin hyvää, paitsi meren rannalla. Olen tyyppi, joka hukuttaa vaikeudet alkoholiin ja täyttää itsensä tupakalla. Olen tyyppi, joka ei ole missään kotonaan ja joka on silti juuttunut paikalleen, ja olen tyyppi, joka tulee siitä epävarmaksi." (s. 139)  Chastityn persoonallisuus kiehtoo, inhottaa ja joskus jopa säälittää. Hampuri tapahtumaympäristönä on kiinnostava. Sankt Paulin yöelämä ja Blaue Nachtin kapakka tulevat tutuiksi. Chastity, kuten lähes kaikki kirjan henkilöt, ovat intohimoisia tupakoitsijoita. Jäin miettimään, miten ihmeessä he pystyivät tupakoimaan joka paikassa, mm. ravintoloissa vielä vuonna 2017, jolloin Verikuu ilmestyi saksaksi. Lähes kaikissa Euroopan maissa tupakointiin alkoi tulla rajoituksia jo 2000-luvun alkupuolella. 

Kieleltään kirja on kerrassaan upea. Buchholz kirjoittaa lyhytsanaista, napakkaa tekstiä, jossa ei ole yhtään lausetta liikaa. Mukana on myös aimo annos mustaa huumoria. Ihastuin myös oivaltaviin lukujen otsikoihin. Kirjailija tekee hyviä havaintoja ympäristöstä ja henkilöistä. "Hän nyökkää. Sebastian Schmidt nyökkää, kuten hän nyökkää oletettavasti aina halutessaan näyttää suurelta ja mahtavalta, kun hän on esimerkiksi tehnyt jonkin mahtavan diilin. Nyökkäys on harkittu, hänen ylävartalonsa koskettaa pöydänreunaa, käsivarret on ristitty pöydän päälle, huulet asetettu tietoisesti yhteen." (s. 107) Ainakin minä olin aivan myyty tämän tekstin edessä. Mutta yksin Buchholz ei pysty kielellään valloittamaan, loistavaan tekstiin tarvitaan loistava käännös. Sellaisen käännöksen takaa Anne Kilpi.

Vaikka et olisikaan rikoskirjojen ystävä, uskon että tämä on sellainen kirja, joka ihastuttaa. Toivottavasti Chastityn terveys kestää epäsäännöllistä elämää - tupakkaa, alkoholia, unen puutetta - jotta saamme nauttia tämän sarjan kirjoista jatkossakin.  

Taina Värri: Kiitos onnistuneesta kannesta.

Verikuu on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyllä, Kirjarouvan elämää ja Kirsin kirjanurkka.

torstai 4. helmikuuta 2021

Helena Steen: Paikka hyvässä perheessä


Helena Steen: Paikka hyvässä perheessä. Minerva. 2020. 352 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minua niin palelee täällä ylhäällä huoneessani. Päivällä nousee huoneeseen hieman lämpöä alla olevasta keittiöstä, mutta kun tuli hellassa illalla on sammunut, aamusta puhumattakaan, on huoneeni jääkylmä. Herrasväen huoneeseen sytytän iltaisin kaasutakan vähäksi aikaa ennen heidän yläkertaan tuloaan, samalla kun käännän peitonkulmat alas valmiiksi heitä varten, mutta minun huoneessani ei ole minkäänlaista tulisijaa eikä edes tikattuja peitteitä kuten heillä, pelkät villahuovat vain." (s. 150)

Helena Steenin esikoiskirjan Paikka hyvässä perheessä tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulle. Pääosassa on 18-vuotias Anni, joka äitinsä kuoltua asuu kasvattiäitinsä Elsan luona. Elsa on Annin isän vanhin sisar. Elsa on ainakin omasta mielestään tärkeä henkilö ja tietoinen omasta arvostaan. "...onhan hän mallitilan emäntä, Marttaliiton piirijärjestön varapuheenjohtaja ja Viipurin työtehokilvan perunankuorimismestari." (s. 8) Sen lisäksi Elsa on tiukka kasvattaja. Anni on hänen mielestään holtiton nuori nainen, joka Elsan suureksi pettymykseksi on reputtanut ylioppilaskirjoitusten matematiikassa. Lisäksi Anni on laitatuttanut kestolaineet ja vielä kaikkein pahinta, Anni ja Mullin Jaska on yllätetty suutelemasta.

"Sinä menet palvelukseen." (s. 8)

Tyttö pitää saada jollakin tavalla ruotuun, Elsa miettii. Ja niin Elsa tekee suunnitelman ja päättää laittaa Annin palvelukseen Englantiin. Anni ei halua lähteä, mutta vastalauseista huolimatta matkaan on lähdettävä. Matkan määränpää on Brownien talo Exeterissä. Annin tehtävänimike on sisäkkö. Syyskuussa 1933 Arcturus-laiva lähtee matkaan kohti Englantia. Laivamatka on Annille uusi kokemus. Pieni neljän hengen hytti ja merisairaus eivät mieltä ylennä, mutta sitten laivalta löytyy Martti, fanerialalla työskentelevä liikemies. Hätäpäissään Anni kertoo Martille menevänsä opiskelemaan naisten sisäoppilaitokseen. Kuulostaahan opiskelu paljon fiksummalta kuin piikominen.

Niin Anni saapuu Mr ja Mrs Brownin perheeseen Exeteriin. Heti ensipäivistä alkaen tulee selväksi, mikä Annin asema perheessä on. Hän on piika, piika jolla riittää tekemistä aamusta iltaan. Perheessä on Annin lisäksi keittäjä, rouva Cookson, joka on "neliskulmainen nainen, hartiat leveät, vyötärö suora, tanakka, askel raskas, ja hän kävelee jalat hieman erillään toisistaan, mikä saa hänet vaappumaan puolelta toiselle." (s. 61) Hän on kova komentelemaan Annia eikä ymmärrä, miksi taloon pitää ottaa ulkomaalaisia piikoja.

1930-luvun au pair

Brownien elämä on hyvin yläluokkaisen muodollista. Kaikkien talous- ja siivoustoimien ohella Anni ottaa vieraat vastaan, ilmoittaa vieraista rouvalle, järjestää ja tarjoilee iltapäiväteen. Kaikkein tärkeintä on olla aina läsnä, mutta huomaamattomana. Vaikka kuinka väsynyt ja uupunut Anni on, yhdestä asiasta hän ei luovu, eli päiväkirjan kirjoittamisesta. Siihen hän vuodattaa tunteitaan, pettymyksiään ja miettii samalla kademielellä, mitä koulukaverit Suomessa puuhaavat. Päivät ovat yhtä kaikki työntekoa. Luvattuja vapaita ei läheskään aina saa. "Iltapäivävapaatani en siis saanut tänäkään sunnuntaina, tosin kirjoitusaikaa senkin edestä, kun olen ollut yksin talossa. Kirjettä kotoa ei vain kuulu, eikä orjuudelle näytä loppua tulevan." (s. 114)

Annin siivous- ja taloustöiden kuvaus alkaa jo hieman puuduttaa, mutta sitten tapahtumiin tulee vauhtia, kun Anni saa komennuksen rouvan perheen Lontoon taloon. Kyseessä on iso talo Kensingtonissa. Palvelijoita on paljon, joilla kaikilla on oma tiukka roolinsa. "Minusta tuntuu, ettei minulle ole oikein selvää paikkaa majurin talon palvelijoiden keskinäisessä järjestyksessä, joka täällä tuntuu olevan tarkka. Pikku Susan raukan on vietävä toisille aamutee, ja Mary, joka on arvojärjestyksessä ylin piioista, saa yleensä nukkua yksinään, kun Ethelin ja Susanin täytyy jakaa huoneensa." (s. 247) Väistämättä palvelijoiden työnkuvauksista ja statuksista tulee mieleen Downton Abbeyn värikäs arki.Täällä uudessa ympäristössä Annin on mahdollista päästä tutustumaan Lontooseen. Ja mitä ihmettä, hän kohtaa kaupungilla laivassa tulomatkalla tapaamansa Martin.

Paikka hyvässä perheessä on lupaava esikoiskirja. Steenin tekstin lukeminen tuottaa lukijalle iloa, niin kepeän viihdyttävästi hän kirjoittaa. Kirjassa on mukana aimo annos rakkautta ja romantiikkaa, eikä huumoriakaan ole unohdettu. Romanttisen viihdekirjallisuuden mukaisesti tapahtumat etenevät monin paikoin arvattavasti, mutta kyllä kirjailija osaa yllättääkin. Kirjan rakenne on selkeä, tarina etenee kronologisesti elokuusta 1933 helmikuuhun 1934.

Aihepiiri, palvelusväen asema 1930-luvun Englannissa, on kiinnostava. Palvelijat ovat olleet osa yläluokan elämää jo kuningatar Viktorian valtakaudelta saakka. Suuri palveluskunta viesti perheen varakkuudesta ja merkittävästä asemasta. Historiallisia yksityiskohtia tulee kirjassa kiitettävästi esille, mutta historiaa ei ole pidetty pääasiana. Helpolla ei ole palvelusväki päässyt, työtä on riittänyt ja palkka on ollut pieni. Lukija ei voi olla ihastumatta Anniin, niin sydämellinen ja räväkkä tyttö hän on. Muuten suuri osa kirjan henkilöistä on hyvinkin karikatyylisiä, mutta hyvin Anni pystyy luovimaan heidänkin seurassaan. Kirjan tunnelma on miellyttävä, ja viihdyin hyvin tämän romanttisen viihdekirjan seurassa. 

maanantai 1. helmikuuta 2021

Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri


Colin Rushton: Auschwitzin sabotööri. Auschwitziin vangitun brittisotilaan uskomaton tarina. Into. 2021. Englanninkielinen alkuteos The Saboteur of Auschwitz. Suomentanut Laura Kalmukoski. Kansi: Emmi Kyytsönen. 251 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Colin Rushtonin Auschwitzin sabotööri on Sunday Times -bestseller, eikä todellakaan syyttä. Kirja ilmestyi englanniksi vuonna 2019 ja sitä on myyty jo yli 70 000 kappaletta. Kirjan oikeudet on myyty kahdeksaan maahan. Kyseessä on Arthur Doddin, nuoren brittiläisen sotavangin tositarina Auschwitzin kuolemanleiriltä. Kirjan kirjoittaja Colin Rushton tapasi Arthur Doddin, kuunteli hänen tarinansa, vaikuttui siitä ja halusi kertoa Arthurin tarinan koko maailmalle. Luettuani kirjan voin vain todeta, että oli onni, että Arthurin tarina päätyi kirjaksi ja kaikkien luettavaksi. Raaimman väkivallan kohteiksi Auschwitzissä joutuivat juutalaiset, mutta leirillä oli runsaasti vankeja muistakin kansallisuuksista. Kuinka moni edes tiesi tai tietää, että Auschwitzissä oli myös noin tuhat brittivankia? Ainakaan minä en tiennyt.

Arthur Dodd halusi rintamalle vapaaehtoisena toisen maailmansodan syttyessä. Hänet hylättiin taistelutehtävistä kampurajalkansa vuoksi, mutta hyväksyttiin autonkuljettajaksi. Tehtävät muuttuivat pian normaaleiksi taistelutehtäviksi, ensin Ranskassa ja sitten Afrikassa. Tobrukin tappion myötä noin 30 000 liittoutuneiden sotilasta vangittiin, Arthur mukaanlukien. Italian ja Itävallan leirien kautta tie vei kohti Auschwitzia. "Maailma ei ollut vielä kuullut Auschwitzista. Britannian armeijan huoltojoukkojen sotamies numero 182469, Arthur Dodd, oli astumassa sisään helvetin porteista." (s. 47) Silloin oli kevät 1943.

"Auschwitzin raakalaismaisuus oli täysin omaa luokkaansa." (s. 229)

Arthurin työpaikka leirillä oli I. G. Farbenin tehdas, jossa hänen tehtävänään oli putkien taivutus ja tiivisterenkaiden valmistus. Heti ensimmäisinä päivinä brittisotilaiden huomion kiinnitti tapa, jolla juutalaisia kohdeltiin. Juutalaisten raaka kohtelu - hakkaaminen, kaasuttaminen, polttaminen - oli tavanomaista ja jokapäiväistä. Juutalaisten henki näytti olevan arvoton. Miksi kukaan ei taistellut vastaan tai sanonut sanaakaan, ihmettelivät brittisotilaat. Miksi kaikki vain alistuivat? Brittivangit yrittivät säästää juutalaisia huutelemalla herjauksia hakkaajille. Ei siitä mitään hyötyä ollut, mutta tuntui, että jotakin piti tehdä.

Brittivankeja ei pahoinpidelty, mutta heidänkin ruokansa oli surkeaa. Onnekseen brittivangit saivat avustuksia Punaiselta Ristiltä. Asuinolosuhteet olivat surkeat. Heidän leirinsä E715 oli yksinkertaisesti saastainen. Nukkuminen oli vaikeaa. Ilmassa leijuva palaneen ihon haju oli kuvottavaa. Kärsivien vankien huudot ja itku kaikuivat läpi yön. Kun elettiin kevättä 1944, Arthurista tuntui, että hänen maailmansa oli täynnä "kauhua, pahuutta, surkeutta ja epätoivoa". (s. 74) 

Arthur oli varma siitä, että hän ei pääse leiriltä elävänä. Se antoi rohkeutta toteuttaa kaikenlaista ilkivaltaa saksalaisille. Arthur osallistui leirin sähkökeskuksen räjäyttämiseen ja auttoi juutalaisporukan pakomatkan toteuttamisessa. Työssään brittivangit tekivät jatkuvaa jäynää saksalaisille, täyttivät putkia kivillä ja hiekalla ja asensivat putkiin umpilaippoja. Mutta niin kului aika ja sota loppui. Arthur oli yhä elossa. Hän painoi 40 kiloa. Hänen tukenaan ja turvanaan oli koko ajan ollut Raamattu, jonka hän oli lukenut kolme kertaa kannesta kanteen. Tammikuun 23. päivänä 1945 Auschwitzin vangit ohjattiin pääportille ja heille ilmoitettiin, etteivät he enää ole vankeja. Kotiin Englantiin Arthur palasi toukokuussa 1945.

"On häpeällinen tosiasia, että Britannia kohteli maataan palvelleita ja suuria uhrauksia tehneitä sotilaitaan todella huonosti." (s. 229)

Elämä palasi uomilleen - ainakin osittain. Arthur meni naimisiin, avioliitto oli onnellinen, mutta Arthurin elämää hallitsivat Auschwitzin kauhut, jotka tulivat painajaisina yöaikaan. Painajaiset eivät niinkään liittyneet häneen itseensä, vaan juutalaisten raakaan kohteluun. Kaikkien näiden mieltä painavien kokemusten jälkeen sotilaista tuntui hyvin ikävältä, että brittihallinto suhtautui täysin välinpitämättömästi Auschwitzista selviytyjiä kohtaan. Vuosia Arthur oli hiljaa eikä puhunut kenellekään kokemuksistaan. Vasta vuonna 1992 hän antoi ensimmäisen haastattelunsa. Hän myös vieraili leirillä Puolassa, kun BBC teki dokumentin kuolemanleiristä. Tuon vierailun aikana vanhat muistot palasivat elävinä mieleen. Ne kauhistuttavat tapahtumat hän halusi jakaa koko maailmalle.

Arthur ja Olwen hääpäivänään 21.9.1946. Arthur piti lupauksensa Marialle kertomalle maailmalle Auschwitzissa todistamistaan hirmuteoista. (Kirjan kuvitusta)

Auschwitzin sabotööri täydentää erinomaisesti holokaustikirjallisuutta tuomalla historiankirjoitukseen myös brittisotilaiden kokemuksia kuolemanleirin raakuuksista. Kirjan rakenne on mietitty tarkoin. Pääosassa on Arthur Doddin sota-ajan ja Auschwitzin kokemukset, mutta paljolti myös sodan jälkeiset tapahtumat. Arthurin kokemuksia täydentävät brittitodistajien lausunnot Nürnbergin oikeudenkäynnissä sekä kirjeet, joita Arthur sai Auschwitzin vankien perheiltä.

Kiitos Emmi Kyytsöselle kauniista kannesta.