torstai 29. helmikuuta 2024

Jenna Kostet: Punainen noita

 

Jenna Kostet: Punainen noita. Aula & Co. 2024. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 328 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tukholmalaiset uskoivat Saatanaan, paholaiseen ja henkiolentoihin aivan yhtä paljon kuin Kuurinmaan väki. He pelkäsivät, että pahat teot, harkitsemattomat sanat ja mielessä kytevät ajatukset saisivat Jumalan kääntämään heille selkänsä. He pelkäsivät kirouksia, loitsuja, pahan naisen pistävää katsetta. Eniten he pelkäsivät huonoa mainetta, joka saattoi tarttua satunnaisessa kohtaamisessa tai väärälle ihmiselle suodusta hymystä."

Kirjan tapahtumat alkavat Tukholmasta vuodesta 1627. Valpuri ja Tuomas äitinsä Maria Kyndersin kanssa ovat muuttaneet Kuurinmaalta Tukholmaan. Perhe asuu vaatimattomasti, ja äiti elättää perheensä parantamalla sekä ihmisiä että eläimiä. Parannuskeinoja ovat hänen itsensä yrteistä valmistamat lääkkeet sekä loitsut. Hän antaa neuvoja tyttärelleen Valpurille. "Ja sinä saat opetella samat taidot, että pystyt elättämään itsesi ja minut, sitten kun en enää itse pysty siihen." Äiti on kiivasluonteinen ja saa kohtauksia, jolloin äidin puheesta ei saa selvää. Näitä kohtauksia, joita Valpuri kutsuu hulluuskohtauksiksi, Valpuri pelkää. Silloin tytär joutuu lukituksi pitkäksikin aikaa pimeään halkovajaan.

Äiti on hyvin tietoinen parantamisen vaaroista. "Naisten tekemisiä ei katsota hyvällä. Yksi paha sana naapurilta, yksi väärin ymmärretty huomautus, yksi loitsu, jonka väärä ihminen kuulee. Tai kirja, jota sinun ei pitäisi omistaa, äiti sanoi ja vilkaisi Valpuria. - Sellaisista joutuu mestauspölkylle ja menettää päänsä." Vaaroista huolimatta äiti antaa Valpurille yhä enemmän parannustehtäviä. Valpuri ihastuu parannettavan hevosen isäntään, saksalaiseen kauppiaaseen Otho Gruteriin. Valpuria pyydetään Othon luo yhä useammin ja kun kerran Otho sanoo "Kuulehan, Valpuri hyvä, minulla ei ole vaimoa, ja tuollainen nainen kuin Valpuri on, kelpaisi rouvaksi kauppiaalle," Valpuri menee sanattomaksi. Miten ihanaa elämä olisikaan kauppiaan vaimona, miettii Valpuri.

Pappien puheet noituudesta voimistuvat. Äiti pidätetään ja häntä syytetään taikakalujen hallussapidosta ja magian harjoittamisesta. Eikä kauppiaskaan halua mennä naimisiin noidan kanssa. Äidin vapauduttua perhe suuntaa matkansa Suomeen kohti vuosia autiona ollutta Kinnilän tilaa Liitsolan kylässä Ala-Sastamalassa. Tuomas ottaa paikkansa kyläyhteisössä. Valpuri yrittää sopeutua kyläläisten elämään, mutta äiti toteaa, ettei heitä ole tarkoitettu tällaiseen elämään. "Noidan elämään, Valpuri, noidan elämään meidät on tarkoitettu."  

Kyläläisten epäluuloisuus ja pelko äitiä ja Valpuria kohtaan lisääntyvät sitä mukaa, kun Turun piispa Isaacus Rothovius saarnoissaan tuomitsee jyrkästi noituuden. Niin käy, että kuudennusmiehet hakevat äidin. Välirikko veljen kanssa saa Valpurin lähtemään pois kotoa. Valpuri suuntaa kulkunsa Laukon kartanoon ja sieltä jälleen takaisin Liitsolaan. Kuudennusmiehet ovat taas valppaina ja ottavat hänet kiinni. Vangitsemista seuraa käräjät Huittisissa, vankila Turussa ja vesikoe Aurajoessa. Miksi hän ei missään saa olla rauhassa, miettii Valpuri. 

Kostet on tarttunut kiinnostavaan aiheeseen. Keskiajalla ja uuden ajan alussa oli laajoja noitavainoja koko Euroopassa. Kuolemaan tuomittiin joukoittain ihmisiä, joita syytettiin salaperäisestä yhteistyöstä paholaisen kanssa. Euroopassa noitavainot saivat joukkosuggestion piirteitä. Suomessakin yli sata ihmistä - sekä naisia että miehiä - tuomittiin noituudesta kuolemaan. Heidän joukossaan oli myös Valpurin äiti.

Kirjan tarinan kiinnostavuutta lisää vielä se, että fiktiivinen romaani nojaa faktoihin. Pienistä faktan aineksista kirjailija on luonut mukaansatempaavan elämäntarinan Valpurista. Valpuri Kynders eli Kinni on todellakin ollut olemassa. Omaa tietään kulkevasta Valpurista ei voi olla pitämättä. Hän on elävä ja sympaattinen nuori nainen, joka on aidosti kiinnostunut hoidettaviensa voinnista, olipa sitten kyseessä ihminen tai eläin.

Punainen Noita on Kostetin kolmas historiallinen romaani. Myös tässä kirjassa näkyy, että Kostet on historiansa tutkinut ja pystyy luomaan lukijalle uskottavan kuvan Suomen noitavainoista, joita kuvataan Valpurin elämäntarinan kautta. Oman kansan historian tunteminen ja ymmärtäminen kiinnostavat suomalaisia. Vahva ajankuva sekä Kostetin sujuva ja konstailematon teksti saavat lukijan eläytymään kirjan tapahtumiin.

Googlaamalla selvitin, että tapahtumat sijoittuvat nykyisen Sastamalan alueille. Kartta olisi ollut kiva lisä. Kiitos Sanna-Reeta Meilahdelle upeasta kannesta. 

tiistai 27. helmikuuta 2024

Karen Swan: Varastetut hetket

 

Karen Swan: Varastetut  hetket. Kesytön saari -sarja, osa 2. Otava. 2024. Englanninkielinen alkuteos The Stolen Hours. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Kannen suunnittelu Mirella Mäkilä. 424 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Mhairi käveli mökkien ikkunoiden ohi ja näki vilauksia kullankeltaisista tuokiokuvista: Effien isä kutoi kangaspuillaan tweediä takan valossa, Vanha-Fin tuprutteli piippua keinutuolissa ja luki sanomalehteä, jonka sir Thomas oli tuonut Shamrockilla purjehtiessaan muutamaa viikkoa aiemmin - lehteä, joka kiersi vähitellen mökistä toiseen. Iso-Mary parsi paitaa. Mhairin äti seisoi lieden luona pikku Alasdairin pidellessä hänen hameestaan kiinni ja Mhairin isä teki töitä pöydän ääressä pää kumarassa ja lyijykynä kädessä...Mhaire seisahtui hetkeksi katselemaan perheensä iltaista hiljaiseloa."

Varastetut hetket on toinen osa Karen Swanin Kesytön saari -sarjassa. On mahdollista lukea kirja itsenäisenä teoksena, koska se ei ole jatkoteos ensimmäiselle osalle, vaan pikemminkin rinnakkaistarina. Mutta luonnollisesti osien järjestyksessä lukeminen taustoittaa hyvin tapahtumien kulkua ja tutustuttaa lukijan kirjan henkilöihin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pienelle St. Kildan saarelle kaukana Skotlannin rannikosta. On vuosi 1929. Asukkaat elävät eristäytyneinä muusta maailmasta. Elämä on yksinkertaista, mutta tällaista se on aina ollut eikä muusta tiedetä. Saarella on paljon kallioita, joita hyödynnetään, kun laskeudutaan köysien varassa pyydystämään munia linnunpesistä. Vuokran saarelaiset maksavat lampaanvillalla, myrskylinnunöljyllä ja tweedpakoilla. Kesäisin turisteilla on mahdollisuus tulla karulle saarelle ihastelemaan kalliomaisemia ja ihmettelemään saaren asukkaiden alkukantaista elämää.

Yksi saaren 36 asukkaasta on Mhairi MacKinnon, kolmanneksi vanhin yhdeksänlapsisessa perheessä. Mhairiin oli mukava tutustua, jo heti alusta pitäen hän herättää sympatiaa. Tämä punatukkainen 18-vuotias nuori nainen on ystävällinen, eloisa, päättäväinen ja ahkera. Hän rakastaa yli kaiken perhettään ja muita saaren asukkaita. Mhairi ymmärtää, että kotona on ruoka vähissä ja on hänen aikansa siirtyä pois kotoa ja mennä naimisiin. Isällä on katsottuna Mhairille mies, McLennanin Alexander läheiseltä Harrisinsaarelta. Isä päättää, että lähdetään laivalla tutustumaan tulevaan sulhaseen. Mhairi vastustelee, koska totta kai hän haluaisi ensin tutustua mieheen. Mutta Mhairin sana ei paljoa paina.

Käy ilmi, että Alexander on komea mies. Harrisinsaarella riittää Mhairilla ihmeteltävää. Hän näkee ensimmäisen kerran puita. Talossa on sähkövalo, Modern Mistress -rautaliesi ja linoleumiset lattiat. Ja kaiken kukkuraksi pihalla on polkupyörä. Mutta Alexanderin iljettävä käytös saa Mhairin päättämään: ei ikinä tätä naimakauppaa. Sen sijaan jo paluumatkalla Mhairi ihastuu toiseen mieheen - oman saaren mieheen. Mutta suhde täytyy pitää salassa, koska mies on naimisissa.

Saaren väestön vanhetessa saarelaisten selviytyminen päivästä toiseen on yhä haasteellisempaa. Niinpä he ovat lähettäneet viranomaisille kirjelmän, jossa he anovat saaren asukkaiden siirtämistä mantereen puolelle. Anomus hyväksytään. Vuosi on 1930. Evakuointia odotellessa Mhairille ja hänen rakastetulleen tarjoutuu mahdollisuus nauttia kesästä ja salaisista rakkauden hetkistä. Evakuoinnin jälkeen Mhairi ja hänen vanha ystävänsä Effie tapaavat, kun selvitetään salaperäistä kuolemaa saarella.

Oli ilo palata Mhairin seurassa St. Kildan karulle saarelle. Karen Swan taitaa kuvailevan kerronnan, joka herättää henkiin sekä ihmiset että luonnon. Pidin paljon kirjan tunnelmallisista luontokuvauksista.

"Mökkien valot loistivat pisteinä Kadun varrella, mutta ne eivät juuri näkyneet ohi purjehtiviin laivoihin, kun yö laskeutui kuin musta käärinliina heidän yksinäisen saarensa ylle. Kuu nousi jo, aallot kohahtelivat verkkaan heidän takanaan, ja jossain silkkisissä syvyyksissä kauan sitten kuollut valas vajosi viimein hitaasti hautaansa."

Tarinaan oli helppo uppoutua. Pystyin helposti kuvittelemaan itseni saarelaisten seuraksi kaitsemaan lampaita ja keritsemään villaa. Kirjailijan laaja taustatyö ansaitsee kiitoksen. Kirjan kartoista oli kiinnostavaa seurata tapahtumia.

St. Kildan kartta (kirjan kuvitusta)

Kirja on kaikkea sitä, mitä historialliselta viihderomaanilta voi odottaa. Siinä on romantiikkaa, sydänsurua, ystävyyttä, juonittelua, draamaa, seikkailua ja myös jännitystä. Kirja on fiktiivinen tarina, joka nojaa faktoihin. St. Kildan historia on ollut juuri sellainen kuin kirjassa kuvataan. Vuoden 1930 jälkeen saarella ei ole asunut ketään, mutta nykyisin saarella on sotilastukikohdan henkilöstöä ja luonnontutkijoita. St. Kilda on Unescon maailmanperintökohde.

Odotan innolla kirjan jatko-osaa.



lauantai 24. helmikuuta 2024

Paula Hotti: Murha Ylämaalla

 

Paula Hotti: Murha Ylämaalla. Halla-sarja. Otava. 2024. Kannen suunnittelu Tiia Javanainen. 364 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Halla sulki silmänsä ja ajatteli erityisen kaunista näkymää ylhäällä pohjoisessa, lähellä Achmelvichia. Kohtaa, jossa muutama metsähakkuilta säästynyt muinainen Kaledonian mänty oli löytänyt turvan Loch Assyntin päällä lepäävältä saarelta. Ennen kuin hän muuttaisi pois Ylämaalta, hänen olisi käytävä siellä vielä viimeisen kerran."

Kun katsoo Paula Hotin uuden dekkarin kantta, ei yksinkertaisesti voi olla kiinnostumatta tästä kirjasta. Kansi on kiehtova ja lukemaan kutsuva, kiitos tästä Tiia Javanaiselle. Kiinnostavuutta lisää myös kirjan Skotlantiin viittaava nimi. Paula Hotti on esikoiskirjailija dekkarigenressä. Jää nähtäväksi, miten uusi dekkaristi solahtaa jo melkoisen menestykselliseen suomalaisten naisdekkaristien joukkoon. Hotilla on entuudestaan runsaasti kirjoittajakokemusta. Hänet tunnetaan matkajournalistina ja tietokirjailijana. 

Tapahtumat alkavat varsin vauhdikkaasti ja yllättävästi. Valokuvaaja Amy apunaan Matt saapuvat viehättävään vanhaan elokuvistakin tuttuun Eilean Donanin linnaan. Tarkoituksena on amerikkalaisen morsiusparin hääkuvaukset. Mutta se jää vain tarkoitukseksi, sillä Amyn astuessa sisään linnaan hän kohtaa kauhistuttavan näyn. Takan yläpuolella roikkuu ihmiskeho ilman päätä. Pää on korvattu köysien avulla kiinnitetyllä peuranpäällä. Myöhemmin käy ilmi, että ruumista oli säilytetty pakastimessa ennen ripustamista. On selvää, että kuvaukset jäävät tekemättä.

Samoihin aikoihin Barbara ja Benjamin Huttonin isä Timothy Hutton lähtee lenkkeilemään ja katselemaan ihastuttavia Ylämaan maisemia kahden bordercolliensa kanssa. Mutta aikaa kuluu, eikä Timothya kuulu takaisin, vaikka hän on kokenut liikkuja Ylämaan maisemissa. Onko Timothyn katoamisella yhtymäkohtia peurapäiseen ruumiiseen, miettii poliisi.

Keskeinen tapahtumapaikka kirjassa on Loch Dubh'n hotelli. Hotelli on yli kaksisataa vuotta vanha, ja sen omistaa lady ja lordi MacMurray. Lady oli tehnyt maalaiskartanosta bed & breakfast -paikan ja maineikkaan ravintolan. Nykyisin ravintolaa johtaa ladyn tytär Rosa ja tämän mies Olivar. Tässä hotellissa viettää lomaa edinburghilainen rikosylikonstaapeli Carlos Carrera. "Varatessaan viikon lomansa hän oli halunnut vain tuijottaa ikkunasta tuulen piiskaamille nummimaille ja naukkailla viskiä sisätiloissa, kun kurja sää takasi tekosyyn olla potematta siitä huonoa omaatuntoa." Carlosin loma loppuu kuitenkin lyhyeen, kun häntä pyydetään mukaan murhaselvitykseen. 

Alkuepisodien jälkeen kirjan tyyli muuttuu. Kirja alkaa dekkarina, mutta muuttuu lähinnä ihmissuhderomaaniksi, jossa murhan selvityksellä on melko vaatimaton rooli. Kirjassa on hyvin paljon henkilöitä ja vie oman aikansa ennen kuin kiemuraiset ihmissuhteet avautuvat. Yksi kirjan henkilöistä on suomalainen kokki Halla, jonka mukaan uusi sarja on saanut nimensä. Hallan rooli on melko pieni eikä hänestä paljoa kerrota. Sen verran kuitenkin, että hän oli opiskellut filosofiaa Suomessa. Jo pitkään Skotlannin Ylämaa oli ollut hänen unelmansa. Toivottavasti saamme tutustua Hallaan paremmin kirjan jatko-osassa. 

Carlos tutkii murhaa paikallisen poliisin kanssa. Kaikki tuntuu arvoitukselliselta. Mutta on Carloksella omat epäilyksensä. "Muutamassa päivässä oli tapahtunut paljon. Liian paljon. Mihin suuntaan tahansa Carlos johtolankojaan lähtikin kerimään, ne kaikki toivat hänet takaisin hotellille. Rosa. Tämän äidin kirjoittama rikosromaani. Klaanit ja menneiden aikojen tarinat.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat viiteen päivään. Kronologisuus ja sujuvasti kirjoitettu teksti takaavat juonen helpon seurannan, mutta valitettavasti kirjan ihmissuhteille ja niiden selvittämiselle on annettu liikaa tilaa. Yksi kirjan tärkeimmistä ja myös viehättävimmistä elementeistä on Ylämaan kaunis luonto. Olen kerran käynyt näillä ihastuttavilla seuduilla ja täytyy sanoa, että matkakuumetta tämä kirja nosti, niin kauniisti ja elävästi Hotti on kuvannut Ylämaan laaksoja, vuoria, järviä ja nummimaisemia.

Mielenkiinnolla odotan jatko-osaa ja lähempää tutustumista Hallaan.

torstai 22. helmikuuta 2024

Catherine Rider: Kiss me - Rakkautta New Yorkissa

 

Catherine Rider: Kiss me -  Rakkautta New Yorkissa. Otava. 2022. Englanninkielinen alkuteos Kiss me in New York. Suomentanut Terhi Leskinen. 221 sivua.

"Tiedän, tiedän", huohotan Mistakelle. Olen hengästynyt juoksemisesta, ja pentu haukkuu närkästyneenä, kun puristan sitä tiukasti rintaani vasten. Joko se pelkää minun pudottavan sen, tai sitten se kokee häiritsevänä sydämeni kiivaan pamppailun sen korvaa vasten. "Tämä on kaiken arvoista, jos hän on siellä." Voi, kunpa Charlotte olisi yhä siellä.

Rauman Naisten Pankin lukupiirissämme Päi avara mailma haluamme lukea myös jotakin kevyempää kirjallisuutta. Tämän kevään kevytkirjavalinta oli Riderin Kiss me - Rakkautta New Yorkissa.

Kirjan otsikko kertoo jo paljon kirjasta. On kysymys New Yorkista ja rakkaudesta. Kiinnostavia aiheita molemmat.

Kirjailijanimen takana on kaksi kirjailijaa: Stephanie Elliot ja James Noble. Kiss me -sarjasta on suomennettu neljä teosta. Tarinat sijoittuvat eri paikkakunnille. New Yorkin lisäksi kohteita ovat Mykonos, Palm Springs ja Lontoo. Kirjat ovat itsenäisiä teoksia joissa yhdistävänä teemana on rakkaus.

Brittityttö Charlotte on ollut vaihto-oppilaana New Yorkissa. Charlotte oli viihtynyt hyvin New Yorkissa ja olipa hän tavannut Colinin, kivan pojan, jonka kanssa seurustelu oli alkanut lupaavasti, mutta valitettavasti suhde oli päättynyt. Nyt täältä joutaa pois kotiin, miettii Charlotte. Hänen on määrä lentää kotiin Englantiin jouluaattona. Mutta kuinka ollakaan, lento on peruutettu lumimyrskyn vuoksi.

JFK:n kentällä on myös Anthony. Hänkin on yksin tyttöystävä Mayan jätettyä hänet. Yksinäiset nuoret Charlotte ja Anthony tapaavat kentällä ja päättävät lähteä New Yorkiin kuluttamaan aikaa ennen Charlotten seuraavana päivänä lähtevää lentoa. Kentän kirjakaupasta mukaan tarttuu teos Kymmenen helppoa askelta erosta toipumiseen, joka sitten toimiikin tapahtumien punaisena lankana.

Nuoret lähtevät JFK:n lentokentältä kohti Manhattania. Paljon he ennättävät tehdä ennen kentälle paluuta. Ensin mennään Hell's Kitcheniin, sitten Bleecker Streetille, missä on yksi New Yorkin vanhimmista pizzerioista John's of Bleecker Street, St. Mark's Placella käydään tatuointiliikkeessä ja Macy's tavaratalosta käydään hankkimassa uusi vaatetus. Jossain vaiheessa lauletaan joululauluja, osallistutaan bileisiin, saadaan Mistake-koiranpentu ja käydään laskemassa mäkeä. Olosuhteiden pakosta vieraillaan myös Anthonyn kotona. Sitten ajetaan metrolla ja päädytään lopulta Empire State Buildingiin. Tapahtumat, joista monet liitetään lentokentältä hankittuun kirjaan Kymmenen askelta erosta toipumiseen, ovat hauskoja, suloisia, tunteellisia ja hieman höpsöjäkin.

Charlotte ja Anthony ovat reippaita, sympaattisia ja eläviä nuoria, joiden New Yorkissa liikkumista oli kiinnostavaa seurata. Itse otin New Yorkin kartan esille ja seurasin nuorten kulkua. Näin kirjasta muodostui mitä parhain Manhattanin nojatuolimatka. Totesimme, että kirja on kepeällä tyylillä kirjoitettu, helppo-, nopea- ja sujuvalukuinen viihteellinen romaani. Juoni kantoi hyvin loppuun asti. Loppuratkaisu oli arvattavissa, kuten yleensä romanttisissa komedioissa. "Vain kahdeksan kuukautta ja tulen takaisin..." Eräs lukijoistamme totesi, että kirja toimii valmiina elokuvakäsikirjoituksena. Olimme yhtä mieltä, hyvän jouluteemaisen elokuvan kirjasta saisi.

Totesimme, että me lukupiiriläiset emme taida kuulua kirjan kohderyhmään. Varmasti tällaisille kirjoille on aina tarvetta. Niin meidänkin nuoruudessamme. Muistelimme nuoruutemme aikaista kioskikirjallisuutta, mm. aidosti suomalaisia lehtiä Nyyrikkiä ja Reginaa, joissa romantiikka oli tarinoiden ydin.

Kiss me - Rakkautta New Yorkissa sai meiltä arvion 3,2.

Seuraavalla kerralla 13.3. käsittelemme Trevor Noahin teosta Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa (Atena 2020).

tiistai 20. helmikuuta 2024

Ulrich Alexander Boschwitz: Matkalainen

 

Ulrich Alexander Boschwitz: Matkalainen. WSOY. 2024. Saksankielinen alkuteos Der Reisende. Suomentanut Raija Nylander. 300 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Silbermann nousi seisomaan. "En halua jäädä tänne", hän ilmoitti. "Haluan pois!... Seitsemältä  lähtee juna Aacheniin... kahdeksalta Nürnbergiin... kaksikymmentä yli yhdeksän Hampuriin... kymmeneltä Dresdeniin... On niin paljon junia... loputon määrä junia... Haluan pois!"

Otto Silbermann, Matkalainen-teoksen päähenkilö, on varakas Berliinissä asuva juutalainen liikemies. Toki Silbermann on juutalainen, mutta ei juutalaisuus ole merkinnyt hänelle juuri mitään. Mieleltään hän on saksalainen. Eikä hän ole edes juutalaisen näköinen. Ja vaimokin on arjalainen. Mutta passista se näkee: siinä on iso J-kirjain.

Natsien kristalliyö eli pogromi (9.-10.11.1938), jolloin saksalaisia yllytettiin antisemitistisiin rikoksiin, merkitsi juutalaisvainojen lisääntymistä. Päinvastoin kuin monet juutalaiset, Silbermann pystyy välttymään pidätykseltä. Mutta kotinsa hän menettää, eikä hän tiedä, mitä vaimolle on tapahtunut. Silbermann tuntee, että yht'äkkiä kaikki ovat kääntyneet häntä vastaan. Vanhat hyvät liiketuttavat välttelevät häntä. Talonmiehen poika, joka on pukeutunut SA-univormuun, tuijottaa häntä tylysti. Tuttu hotellijohtaja pyytää, ettei Silbermann enää tule hänen hotelliinsa. 

Silbermann on epätoivoinen, vaimokaan ei vastaa puhelimeen. Silbermann juoksee rautatieasemalle, nousee junaan, nousee pois ja nousee jälleen junaan. Hän katuu, ettei muuttanut ajoissa ulkomaille. Uudet rotulait eivät enää salli juutalaisten maastamuuttoa. "Saksasta on paettava! Mutta kun mihinkään maahan ei pääse! Rahat kuuluu jättää tänne, ulkomailla niitä taas vaaditaan. Hulluksi tässä tulee! Jos ryhtyy johonkin toimiin, syyllistyy laittomuuksiin, jos taas ei ryhdy, niin siitä vasta rangaistus seuraakin." 

Jotakin on kuitenkin tehtävä. Itsemurhakin tulee mieleen, mutta sen mahdollisuuden Silbermann hylkää. "Olenko minä seonnut lopullisesti? hän pohti pelokkaana ja oman heikkoutensa yllättämänä. Minäkö riistäisin itseltäni hengen? Minä, Otto Silbermann? Natsien takia? Vai vielä." Silbermann päätyy yrittämään pakoa Belgiaan. Mutta pako ei onnistu, hänet laitetaan takaisin Saksaan. Niinpä jälleen kerran hän pakenee ja nousee junaan. Hän tuntee, että hänen on paettava kaikkea, SA-miehiä, poliisia, entisiä ystäviä ja sukulaisia. Junista tuleekin hänen pakopaikkojaan. Junamatkoilla hän tapaa laajan kirjon saksalaisia. Hän pystyy aistimaan saksalaisten vihan juutalaisia kohtaan ja näkee, millainen valta natseilla on. 

Juutalaisten näköalatonta tulevaisuutta kuvataan kirjassa yhden ihmisen näkökulmasta. Silbermann joutuu kasvotusten oman elämänsä kanssa. Hän peilaa omaa aiempaa turvallista elämäänsä nykyiseen pelkojen, epävarmuuden ja toivottomuuden täyttämään elämään. Silbermann ei näe muuta mahdollisuutta kuin paeta. Junista tulee hänen pakopaikkansa.

Kirja on merkittävä aikalaisdokumentti ja on arvokas ja tärkeä lisä holokaustia kuvaavaan kirjallisuuteen. Raija Nylanderin käännös on erinomainen.

Ulrich Alexander Boschwitz (1915-1942) syntyi Berliinissä ja asui Norjassa, Ranskassa ja Luxemburgissa kunnes asettui Englantiin vuonna 1939. Matkalainen ilmestyi Englannissa vuonna 1939 nimellä The Man Who Took Trains ja USA:ssa vuonna 1940 nimellä The Fugitive. Saksassa alkuperäinen kirja ei koskaan ilmestynyt, vaikka esimerkiksi Heinrich Böll suositteli sitä. Peter Graf sai tehtäväksi 80 vuotta myöhemmin löytyneen alkuperäisen käsikirjoituksen työstämisen. Hänen työnsä tuloksena teos ilmestyi Saksassa vuonna 2018. Työstetty teos sai englanniksi nimen The Passenger. Kirjasta tuli välittömästi myyntimenestys.

keskiviikko 14. helmikuuta 2024

Santa Montefiore: Italialainen tyttö Brooklynissa

 

Santa Montefiore: Italialainen tyttö Brooklynissa. WSOY. 2024. Englanninkielinen alkuteos An Italian Girl in Brooklyn. Suomentanut Ulla Selkälä. 367 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen ajanjaksoon: Pohjois-Italiaan vuonna 1934 ja New Yorkiin vuonna 1979.

1930-luvun alussa seitsemäntoistavuotias Evelina viettää turvallista elämää vanhempiensa ja sisarustensa Benedettan ja Brunon sekä isoäidin ja isotädin kanssa kauniissa ja vanhassa, mutta kipeästi korjauksen tarpeessa olevassa Villa L´Ambrosianan huvilassa Pohjois-Italiassa. Kaksikymmentävuotiaan Benedettan on määrä mennä naimisiin rikkaan pankkiirin kanssa. Avioliitto on vanhempien järjestämä. Evelinalla ei ole huolenhäivää. Hän ottaa maalaustunteja ja nauttii elämästään, mutta ei koskaan aio naimisiin.

Kangaskaupassa Evelina yllättäen tapaa Ezra Zanotin, miellyttävän ja komean nuoren miehen, joka saa Evelinan sydämen sykkimään kiihkeämmin. Ezran perhe on juutalainen. Saksassa natsismi saa yhä enemmän valtaa. Hitlerin juutalaisviha pelottaa, mutta onneksi Il Duce pitää juutalaisia suurenmoisena kansana, mutta vain aluksi. Asiat etenevät vauhdilla, sota vyöryy Euroopan päälle. Välttyäkseen kiinniotolta Ezra liittyy vastarintaliikkeeseen. Evelina auttaa vastarintaliikkeen taistelijoita parhaansa mukaan ja viettää Ezran kanssa onnellisa hetkiä, joita kumpikaan heistä ei unohda koskaan.

Evelina tekee päätöksen lähteä New Yorkin Brooklyniin tätinsä luo, koska on varma, että Ezran ja hänen suhteensa ei voi jatkua. Hän haluaa löytää Amerikasta uuden elämän ja unohtaa todellisen rakkautensa. "Muutan Amerikkaan. Peppino-setä sanoi, että kaikki on siellä parempaa, jopa pizza."

Santa Montefioren historiallisessa romaanissa on runsaasti synkkiä salaisuuksia ja piilossa olevia suruja. Kirja on kaunis tarina perherakkaudesta, mutta keskeinen rakkaustarina on sydäntäsärkevä ja siinä on käänne, joka yllättää lukijan. Kirja huokuu Pohjois-Italian värejä ja lämpöä sekä perheen tuskaa, mutta myös rohkeutta ja päättäväisyyttä. Tämä tositarinaan perustuva teos kuvaa kaipausta, toivoa ja rakkauden merkitystä. Montefioren historiallisista romaaneista on suomeksi käännetty vain tämä Italialainen tyttö Brooklynissa.

sunnuntai 11. helmikuuta 2024

Keren Blankfeld: Auschwitzin rakastavaiset

Keren Blankfeld: Auschwitzin rakastavaiset. Tositarina mahdottomasta rakkaudesta. Like. 2024. Englanninkielinen alkuteos Lovers in Auschwitz - A True Story. Suomentanut Ari Väntänen. 415 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Varsovalainen David Wisnia toivoi tulevansa ammattilaulajaksi. Mutta toisin kävi. Tuli vuosi 1942. Natsit tappoivat Davidin perheen ja kuljettivat karjavaunussa silloin 17-vuotiaan Davidin Auschwitzin kuolemanleirille. "Raus, Juden, Schweine! Ulos, juutalaissiat!" Jo tuolloin natseilla oli suunnitelmat, että Auschwitzistä tulisi juutalaisten tuhoamisen keskus. "Kaikki ulottuvillamme olevat juutalaiset on hävitettävä tämän sodan aikana", kerrotaan Himmlerin sanoneen. Höss kirjoitti: "Kaasu oli ainoa mahdollinen vaihtoehto, koska valtavien määrien tappaminen ampumalla olisi ollut mahdotonta, ja lisäksi se olisi ollut suunnaton rasite SS-sotilaille, joiden olisi ollut toteltava ampumiskäskyä myös naisten ja lasten kohdalla."  

Leiriolot olivat ala-arvoiset, taudit riehuivat ja vankien kohtelu oli raakaa ja epäinhimillistä. Mutta onneksi natsit tarvitsivat viihdytystä, mm. laulutaitoisia juutalaisia. Davidin kyvyt huomattiin. Natseille lauletut ooppera-aariat pelastivat Davidin. Hän pääsi leiriolosuhteet huomioiden siedettäviin tehtäviin. Hänen tehtävänään oli desinfioida univormuja Saunalla. 

Saunalla David tapasi 25-vuotiaan Zippi Spitzerin, bratislavialaisen graafisen suunnittelijan. Zippi oli nerokas nuori nainen. Hänen kykynsä graafisena suunnittelijana huomattiin, ja natsit antoivat hänelle tehtäväksi laatia leirikaavioita ja pitää nimenhuudon ja leirin tilastoja. "Vuoden 1943 alkuun mennessä hän oli alkanut tehdä kopion jokaisesta kaaviosta, jonka esimiehilleen toi. Zippi kätki ne toimistoonsa siinä toivossa, että niistä olisi vielä hyötyä. Nuo graafit dokumentoivat SS:n rikosten laajuuden." Pian Zippi huomasi, että hänelle tarjoutui mahdollisuus järjestellä joidenkin vankien asemaa ja näin jopa pelastaa monia varmalta kaasukammiokuolemalta. Myöhemmin on arvioitu, että Zippi pelasti järjestelytoimenpiteillään 1600 vangin hengen.

Arviolta helmikuussa 1944 alkoivat Davidin ja Zippin salaiset tapaamiset Saunalla vangeilta takavarikoitujen vaatekasojen keskellä. Nuoret tunsivat heti kiintymystä toisiaan kohtaan. "Yhdessä he eivät olleet enää numeroita, he eivät olleet enää yksin." He lupasivat toisilleen, että jos he selviäisivät sodasta, he tapaisivat Varsovassa. Kun Zippi vapautui, hänellä on selvä suunta, minne mennä: Varsovaan tapaamaan Davidia. Mutta David ei saapunut paikalle. "Zippi oli kärsivällinen. Hän odotti Davidia. Ja odotti. Joka päivä hän odotti. Mutta David ei koskaan tullut." 

Davidin elämä oli saanut toisen suunnan. Hän oli päässyt mukaan voittoisaan amerikkalaiseen 101. divisioonaan, joka osallistui mm. Hitlerin Kotkanpesän tyhjentämiseen. Enemmän kuin mitään muuta David halusi päästä Amerikkaan. Kuin ihmeen kaupalla hän pääsikin New Yorkiin tätiensä luo, jotka olivat kuulleet Davidin nimen New Yorkin radiossa. 

David meni naimisiin ja sai lapsia, mutta hän ei koskaan unohtanut Zippiä. Zippi oli alati hänen ajatuksissaan. David halusi kiihkeästi tavata Zippin ja hän saikin selville, että Zippi asui Yhdysvalloissa aviomiehensä kanssa. Vuonna 1949 tai 1950 David löysi hänet ja he sopivat tapaamispaikan Manhattanille, mutta Zippi ei saapunut tapaamiseen. "Hän etsi kasvoja. Ja odotti. Minuutit kertyivät. Zippi ei koskaan tullut." Kunnes sitten vuonna 2016, kun 72 vuotta oli kulunut ja Zippin loppu oli lähellä, Davidin vahva halu toi heidät yhteen, ja he saattoivat jakaa yhteiset muistot.

Zippi kuoli vuonna vuonna 2018 ja David vuonna 2021. Keren Blankfeld, journalisti ja tutkivaan narratiiviseen tietokirjoittamiseen erikoistunut toimittaja, sai tilaisuuden haastatella Davidia vuonna 2018, mutta Zippiä hän ei koskaan tavannut. Teos on liikuttava ja traaginen kertomus kahden nuoren kohtaamisesta kuolemanleirillä, heidän seurustelustaan, heidän erostaan ja heidän myöhemmästä elämästään. Antisemitismin nousu, natsismi ja holokausti antavat kehyksen Zippin ja Davidin tarinalle.

Kirjailija on tehnyt laajaa ja perusteellista taustatyötä kirjaa varten. Siitä on osoituksena kirjan lopussa oleva kattava lähdeluettelo. Valokuvat ja kartat tukevat kerrontaa erinomaisesti.

sunnuntai 4. helmikuuta 2024

Raakel Inkeri: Valkoista ja mustaa

 

Raakel Inkeri: Valkoista ja mustaa. Etelä-Afrikka apartheidista nykypäivään. Siltala. 2024. Kansi Mika Tuominen. 270 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Raakel Inkeri on yhteiskuntapolitiikan ja kaupunkisosiologian tutkija. Väitöskirjassaan Inkeri käsitteli Etelä-Afrikan rotujen välisiä suhteita. Väitöskirjamateriaalia hän hankki työskennellessään Etelä-Afrikassa. Etelä-Afrikka on iso maa, pinta-alaltaan neljä kertaa Suomen kokoinen. Asukkaita on 62 miljoonaa, joista n. 80 % on mustia.

Etelä-Afrikan historia on mielenkiintoinen, vaikkakin maan tuntemus länsimaissa fokusoituu paljolti maassa vuosina 1948 - 1994 harjoitettuun apartheidiin. Merkittävä vaihe maan varhaishistoriassa oli, kun hollantilainen Jan van Riebeeck saapui vuonna 1652 nykyisen Kapkaupungin alueelle johtamaan Itä-Intian kauppakomppaniaa. Tästä, vuodesta 1652, "alkoi siirtomaa-aika ja valkoisen miehen valtakausi". Hollantilaisten eli buurien jälkeen saapuivat englantilaiset. 

Segregaation vuosina (1910 - 1948) hallituksen tavoitteena oli säilyttää valkoinen rotu ja valkoinen geeniperimä vitivalkoisina.  Mustien oikeuksia rajoitettiin monin eri tavoin liittyen mm. mustien äänioikeuteen sekä kaupungeissa liikkumiseen ja asumiseen. 

Apartheidin katsotaan alkaneen vuonna 1948, jolloin pääministeri Malanin kaudella mustien oikeuksia loukattiin vakavasti. "Malanin ajatus oli, että mustien ja valkoisten kulttuuri ja elämäntapa olivat niin erilaisia, etteivät ryhmät voineet elää ja asua yhdessä." Rotuerottelun keinoiksi valittiin alueiden erottaminen mustille ja valkoisille, jolloin tavoitteena oli eristää kaikki rodut toisistaan. Eri roduille määriteltiin tietty asuinalue kaupungeissa, mustille luonnollisesti huonoimmat alueet. Koulutukseen päti sama periaate: valkoisten ja ei-valkoisten koulutuksen eriyttäminen.

Rotuerottelupolitiikan tavoitteena oli ylläpitää valkoisten ylivaltaa. Mustien mielenosoitukset olivat väistämättömiä. Sharpeville, jossa poliisi avasi tulen mustien väkijoukkoon, jolloin 67 kuoli ja 186 loukkaantui, edusti alkupistettä laajoille väkivaltaisuuksille, joita African National Congress (ANC) ja Pan-Africanist Congress (PAC) panivat alkuun. Monien tunnettujen apartheidin vastustajien nimiä löytyy kirjan sivuilta, mm. Robert Sobukwe, Steven Biko, Albert Luthuli, Walter Sisulu sekä luonnollisesti Nelson Mandela. 1980-luvun lopussa eli apartheidin loppuvuosina alkoi hallituksen toimesta systemaattinen mustien eliminoiminen, kunnes osittain kansainvälisen painostuksen ansiosta hallitus purki mustia syrjiviä lakejaan ja vapautti poliittisia vankeja. 

Nelson Mandela vapautettiin 27 vankilavuoden jälkeen vuonna 1990. Hänestä tuli vuonna 1994 ensimmäinen mustaihoinen presidentti, joka nautti suurta kansainvälistä arvostusta määrätietoisesta työstään rauhantekijänä. Olisinkin odottanut, että Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Nelson Mandelan merkittävää työtä rotusorron vastustajana olisi käsitelty kirjassa perusteellisemmin.

Mielestäni kiinnostavin osuus kirjassa on katsaus tämän päivän Etelä-Afrikkaan. Kirjailija on oikeassa todetessaan: "Rotu on ollut aina merkittävä tekijä Etelä-Arikassa niin ihmisten jokapäiväisessä elämässä ja kuin maan historiassakin." Hallitusvastuussa olevan ANC:n toiminta herättää vastustusta. ANC ei ole pystynyt vastaamaan yhteiskunnan vakaviin haasteisiin, mm. korkeaan rikollisuuteen, murtoihin, varkauksiin, raiskauksiin ja ennen kaikkea koko ajan lisääntyvään byrokratiaan. Kirjailija on pessimistinen Etelä-Afrikan tulevaisuuden suhteen. "Maa on kovaa vauhtia luisumassa kohti hajoavaa valtiota. Se on veitsen terällä niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sosiaalisestikin. Voiko kehityksen suuntaa vielä kääntää?" 

Inkerin Valkoista ja mustaa on kattava ja kompakti kuvaus Etelä-Afrikan historiasta aina tähän päivään asti. Esille tulevat historialliset faktat ja mustien asema rotusorron ikeessä aina 1800-luvun loppupuolelta saakka. Tekstistä heijastuu Inkerin kiintymys ja rakkaus tätä kiehtovaa ja omalaatuisuudessaan erityistä maata kohtaan. Inkerin teksti on sujuvaa, elävää ja helppolukuista. Kirja on kauniisti taitettu, ja valokuvat tukevat kerrontaa ja ovat myös kirjan keskeistä antia.

Etelä-Afrikan Nobelin rauhanpalkinnon saaneet: vasemmalta Albert Luthuli (1960), Desmond Tutu (1984), Fredrik de Klerk (1993), Nelson Mandela (1993). Suluissa oleva vuosiluku viittaa vuoteen, jolloin henkilö sai rauhanpalkinnon. Kuva Anneli Airola.

perjantai 2. helmikuuta 2024

Satu Rämö: Hildur

 

Satu Rämö: Hildur. WSOY. 2022. 364 s.

Olen varmaankin yksi viimeisistä dekkareiden ystävistä, joka lukee Rämön kiitettyä Hilduria vasta nyt. Mutta niinhän se vanha sananlaskukin sanoo, parempi myöhään... Nyt voin vain todeta, että onneksi luin. Lukukokemus oli sanalla sanoen hyvä, tarina vei mennessään heti alkusivuilta lähtien.

Hildur Rúnarsdóttir työskentelee rikosetsivänä ja kadonneiden lasten yksikön päällikkönä Ísafjörðurin kylässä Länsivuonoilla Islannissa. Itse asiassa Hildur on Länsivuonojen ainoa rikosetsivä. Syrjäiset Länsivuonot sijaitsevat Islannin luoteisosassa "kaukana kaupungeista, liikennevaloista, keilahalleista ja kansainvälisistä lentokentistä." Matka Reykjavikiin käy monen vuonon kautta. Näissä maisemissa Hildur viihtyy, täällä hän on syntynyt ja kasvanut vanhempiensa ja siskojensa kanssa.

Mutta Hildurilla ei ole enää rakkaita siskojaan. Siskot katosivat vuonna 1994, jolloin Rosa oli kahdeksanvuotias ja Björk hieman nuorempi. Tytöt myöhästyivät koulubussista. Kotiin oli päästävä, mutta miten, miettivät tytöt. He päättivät kävellä kotiin, vaikka siihen ei heillä olisi ollut lupaa. Heidän reittinsä jäljitettiin rakenteilla olevan tunnelin suulle asti, mutta sen jälkeen ei sitten mitään, ei yhtään mitään näiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana.

Hildur saa työkaverikseen suomalaisen Jakob Johansonin, joka tulee työvaihtoon Islantiin. Jakobilla on taustalla vaikea avioliitto norjalaisen Lenan kanssa, jonka käyttäytymistä Jakobin on mahdotonta ymmärtää. Lena pyrkii kaikin tavoin estämään heidän yhteisen lapsensa Matiaksen ja Jakobin tapaamiset. Lena mustamaalaa Jakobia kaikille tutuilleen. Aiemmin biologianopettajana toiminut Jakob oli päättänyt vaihtaa alaa. Hän pääsi poliisikouluun, ja niihin opintoihin liittyen hän on nyt Islannissa. Kun Hildur on innokas ulkoilmassa liikkuja, Jakobin harrastuksena on yllätys, yllätys neulominen. Parhaillaan hän on neulomassa islantilaista villapaitaa. 

Islannin ankarat luonnonolosuhteet asettavat omat vaatimuksensa lähes kaikelle, mitä maassa tapahtuu. Luonnonolosuhteet, tässä tapauksessa lumivyöry, ovat alkuna Länsivuonojen rikosvyyhdille. Ísafjörðurin laidalla tapahtuva lumivyöry vie mukanaan useita kesämökkejä. Oliko niissä asukkaita, miettii poliisi. Tosin mökeissä asuminen oli kiellytty talvisaikaan nimenomaan mahdollisten lumivyöryjen takia. Mutta vahva epäilys on, että vanha Jón on saattanut jäädä lumivyöryn alle. Ja niin todellakin on tapahtunut. Eikä Jón jää ainoaksi ruumiiksi. Ja mikä kummallisinta, kaikkien ruumiiden suusta löytyy vaaleita hiustupsuja. Poliisi on neuvoton. Tuntuu, että rikoksia yhdistäviä tekijöitä hiustupsujen lisäksi ei löydy. Mutta lopulta ratkaisu löytyy ja samalla Hildurin kadonneiden siskojen kohtalo alkaa selvitä.

Rämön tapa rakentaa rikosjuonta on onnistunut. Rikoksen ratkaisemista oli kiinnostava seurata. Mutta ainakin yhtä suurta kiinnostusta herätti islantilaisen elämän ja sen kauniin luonnon kuvaukset. Islannin luonto kauniine maisemineen on Länsivuonoille ehdoton plussa, mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Talvisin lumen määrä estää autolla ajamisen, samoin lentoyhteydet voivat olla poikki. Lumivyöryjen vaara on jokatalvista todellisuutta.

Kirjaa oli helppo lukea, kiitos selkeän rakenteen ja elävän tekstin. Pidin paljon Hildurin persoonasta ja mielenkiinnolla odotankin jatkoa. Äänikirja on jo ladattu.