maanantai 18. heinäkuuta 2022

Tuire Malmstedtin uuden dekkarin arvonta


Tuire Malmstedt: Lumihauta. Aula & Co. 2022. 301 sivua.

Sain Tuire Malmstedtin uutta dekkaria kaksi kappaletta, toinen tuli vanhaan osoitteeseen ja toinen uuteen. Kustantajan luvalla laitan toisen kappaleen arvontaan. 

Lumihauta on toinen osa Metso & Vauramo -sarjassa. Ensimmäinen osa Lasitarha (Aula & Co. 2021) oli jännittävä psykologinen trilleri. Kirjan juoni oli älykkäästi rakennettu ja hyvin koukuttava. (linkki) Lumihaudan takakannesta luen, että "Lumihauta on hyytävä dekkari perheestä ja itsensä etsimisestä sekä pohjoisen julmankauniista luonnosta ja kipeästä historiasta".

Kirjan arvontaan voi osallistua kommentoimalla tätä postausta. Olisi kiva kuulla, mikä mielestäsi on parasta Tuire Malmstedtin kirjoissa, mikäli Malmstedt on sinulle dekkaristina tuttu. 

Laitathan mukaan sähköpostiosoitteesi, jotta voin infota mahdollisesta voitosta. Kiva, jos olet lukijana (oikealla "lukijat") tai seuraajani Blogit.fi:ssa.

Arvonta-aika päättyy torstaina 28.7.2022 klo 18. Ilmoitan voittajalle sähköpostitse. Jos voittaja ei reagoi sähköpostiin kolmen päivän kuluessa, arvon uuden voittajan. Postitus vain Suomeen. 
Tuire Malmstedt
Kuva: Sara Lehtomaa

Tuire Malmstedt (s. 1974) on pieksämäkeläinen kirjailija ja kieltenopettaja. Dekkariseura palkitsi Malmstedtin ensimmäisen teoksen Pimeä jää (2018) vuoden parhaana esikoisdekkarina.

Onnea arvontaa!

lauantai 9. heinäkuuta 2022

Hyvää kesän jatkoa!

Kesän ohjelmassani seuraa nyt postaustauko. Alkukesällä oli paljon ohjelmaa ja kirjojen lukeminen on jäänyt tosi minimiin. Kesäkuussa tuli luettua vain neljä kirjaa. Me nimittäin muutettiin kesäkuussa, ja siihen sitä aikaa näkyi menevän. Paikkakunta ei vaihtunut, vaan olemme edelleen Raumalla.

Parvekkeelta näkymä kanaalille
Joensuun omakotitalon puutarha muuttui puolitoista vuotta sitten rivitalon pieneksi puutarhaksi ja rivarin piha muuttui nyt kerrostalon parvekkeeksi.

Parveke

Ajattelimme kesän aikana tutustua moneen paikkakuntaan täällä Länsi-Suomessa. Viime viikolla käytiin Naantalissa ja Uudessakaupungissa. Molemmat tosi kivoja kaupunkeja.
Naantalin venesatama on elävä ja viihtyisä alue. Sinne on tullut paljon uusia ravintoloita. Ihan on eurooppalaista tunnelmaa.

Naantalissa on myös vanhoja puutaloja ja kapeita katuja.

Joutsen on rantautunut poikastensa kanssa.
Ihanaa kesän jatkoa teille kaikille! Syksyllä jälleen tavataan. 

perjantai 8. heinäkuuta 2022

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki

 
Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki. Muistelma. Gummerus. 2022. Englanninkielinen alkuteos The Odd Woman and the City. Suomentanut Arto Schroderus. 165 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kiinnostuin Gornickin kirjasta ihan puhtaasti New Yorkin vuoksi. New York kuuluu ehdottomiin suosikkikaupunkeihini. Minulla on ollut mahdollisuus käydä New Yorkissa kahdesti ja menisin sinne uudelleen milloin tahansa, kun siihen vaan olisi mahdollisuus. Gornick kirjailijana oli minulle ihan uusi tuttavuus. Luen kirjan takakannesta, että viime vuonna on ilmestynyt suomeksi Gornickin teos Toisissamme kiinni ja Erikoisen naisen kaupungin voi sanoa olevan jatkumoa edelliselle kirjalle, joka sekin oli muistelma. 

Kirjan aiheena on New Yorkin sykähdyttävä elämä sekä ystävyys, sen eri puolet ja vivahteet. Ystävyyttä on monenlaista, osa suhteista on sellaisia, joista nautitaan, osa suhteista syntyy sattuman kautta ja onpa myös ystävyyssuhteita, jotka syntyvät velvollisuudentunteesta. Erityisen hyvä ystävä Gornickille on Leonard, joka on kulkenut Gornickin seurassa jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Kyseessä ei ole rakkaus- eikä ihastussuhde, sillä Leonard on homoseksuaali. Leonardin kanssa tavataan säännöllisesti kerran viikossa. Se tuntuu sopivalta annokselta, kun Leonardista on kysymys. He ovat usein eri mieltä asioista, mutta kokevat sen virkistävänä, kunnes jatkuva erimielisyys alkaa ärsyttämään. Sitten onkin hyvä pitää viikon tauko tapaamisessa.  

"Ystävyyteni Leonardin kanssa alkoi siitä, kun vetosin rakkauden lakeihin, niihin, joihin liittyy odotuksia. "Me olemme yhtä", minä päätin vähän sen jälkeen, kun olimme tavanneet. "Sinä olet minä, minä olen sinä, meillä on velvollisuus pelastaa toisemme." Kului vuosia ennen kuin tajusin, ettei tämä asenne osunut aivan kohdalleen. Itse asiassa me olemme kaksi yksinäistä matkaajaa, jotka taivaltavat kukin oman elämänsä maassa, tapaavat ajoittain aivan rajan tuntumassa ja raportoivat toisilleen maan tapahtumista." (s. 43)

Leonardin ja Gornickin ystävyys kulkee läpi kirjan. Muutoin kirjailija kuvaa hänelle sattuneita yksittäisiä tapahtumia vuosien varrella ja tunteita, mitä ne ovat hänelle merkinneet. Ystävyyssuhteet ja rakkaussuhteet ovat ollet Gornickille tärkeitä läpi vuosien. Hänellä oli kaksi avioeroa takana, kun hän oli täyttänyt 35 vuotta. Sen jälkeen hänellä oli monia eroottisia suhteita, mutta Gornick tunsi usein, että miesten ja hänen välille laskeutui jossakin vaiheessa kalvo, joka esti pitkän, vakavan suhteen.

New York -osuuksia oli todella kiinnostava lukea. Gornick asui lapsena Bronxissa, mutta matkusti nuorena tyttönä kerta toisensa jälkeen hohdokkaalle Manhattanille. "Manhattan oli minulle kuin Araby-basaari Joycen novellissa". (s. 12) Gornick päätti, että "kunhan ikää kertyisi, New York olisi minun". (s. 12) New Yorkiin Gornick kyllä asettui, mutta Manhattanin kultaiseen piiriin hän ei päässyt. Gornickilla on mieleenpainuvia ja kiinnostavia tapaamisia New Yorkin kaduilla. Joskus satunnaisesta tapaamisesta jää mieleen vastaantulijan ääni, milloin yksinkertaisen inhimillinen käytös ja milloin taas mustan kerjäläisen sanavalmius. Kuvaukset New Yorkin syyskuun 11. päivän iskujen jälkeisestä ilmapiiristä ovat koskettavaa luettavaa. 

Myös kirjallisuus on lähellä Gornickin sydäntä. Monta minulle tuntematonta kirjailijaa putkahteli kirjan sivuilta, taisi olla Henry James heistä ainoa tuttu nimi. Kirjassa avataan selitys kirjan nimelle Erikoisen naisen kaupunki. Nimi tulee George Gissingin vuonna 1893 julkaistusta kirjasta The Odd Women. Kirja käsitteli naisen asemaa aikana, jolloin feminismi nosti päätään. Odd ei viitannut ainoastaan erikoisiin, vaan myös "parittomiin" naisiin. Viktoriaanisessa Englannissa oli miljoona naista enemmän kuin miehiä, joten naimattomia naisia oli paljon.   

Kirjan teemoista ja tapahtumista jää hieman hajanainen yleisvaikutelma, koska kyseessä ei ole elämäkerta tai edes elämäntarina. Mielestäni parasta ja kauneinta kirjassa olivat kuvaukset New Yorkista. Suosittelenkin kirjaa kaikille, jotka rakastavat New Yorkia.

torstai 7. heinäkuuta 2022

Jeffrey Archer: Näkymätön ansa

 

Jeffrey Archer: Näkymätön ansa. Sitruuna. 2022. Englanninkielinen alkuteos Hidden in Plain Sight. Suomentanut Suvi Koskiniemi. 400 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Huumeet ovat tätä nykyä kansainvälinen toimiala samoin kuin vaikkapa öljy- tai terästeollisuus tai pankkitoiminta. Jos suurimpien kartellien pitäisi ilmoittaa vuosittaiset tuottonsa, ne yltäisivät pörssin sadan suurimman yrityksen joukkoon ja valtion kassaan kertyisi veroina miljardeja nykyistä enemmän." (s. 27)

Jeffrey Archer vietti 80-vuotissyntymäpäiviään vuonna 2020, eikä näy merkkiäkään, että hänen kirjallinen tuotantonsa olisi hiipumassa. Onneksi ei, sillä niin kiehtovia ja kiinnostavia hänen kirjansa ovat. Uusimmassa William Warwick  -sarjassa on nyt ilmestynyt toinen osa Näkymätön ansa. Kirjan voi lukea joko itsenäisenä tarinana tai jatkona sarjan ensimmäiselle osalle Oikeus ja kohtuus (Sitruuna 2021) (linkki). Itse suosittelen lukemaan kirjat järjestyksessä. Näin pääsee paremmin tutustumaan kirjan henkilöhahmoihin.

Kuoropoika-lempinimen saanut William Warwick on ylennetty rikosylikonstaapeliksi. Hänet siirretään Lontoon poliisivoimien huumeyksikköön. Uusi tehtävä tuntuu kiinnostavalta ja muutenkin Williamista tuntuu, että elämä on mallillaan - työ on mielenkiintoista ja kihlattu Beth on naisista parhain. Mutta eihän tällaisesta onnellisesta harmoniasta kirjaa synny. Tarvitaan haasteita ja ongelmia, ja niitä William kohtaa työssään joutuessaan jälleen tekemisiin sarjan ensimmäisestä osasta tutuksi tulleen varakkaan rikollisen, taidekeräilijä Miles Faulknerin kanssa, joka kärsii neljän vuoden ehdollisesta vankeudesta. Tapahtumiin liittyvät myös Milesin vaimo Christina Faulkner ja Milesin ovela ja vaikutusvaltainen asianajaja Booth Watson. William kohtaa vanhan koulukaverinsa, merkittävän huumekauppiaan Adrian Heathin, jonka kautta William saa tietää, että Faulkner on mukana myös huumekaupassa.  

Lisäksi Williamin ryhmä saa tehtäväkseen selvittää, kuka on salaperäinen ja vaikutusvaltainen huumeparoni Kyy. Poliisi ei tiedä hänestä mitään, ei edes oikeaa nimeä eikä asuinpaikkaa. Poliisi joutuu kirjaimellisesti lähtemään ihan tyhjästä.  

Paljon ennättää kirjassa tapahtua, välillä päästään eteenpäin ja sitten taas tulee takapakkia. Ihan viimeisille sivuille asti pitää jännittää. On kirjassa onneksi myös romantiikkaa mukana. William ja Beth päättävät mennä naimisiin ja nauttivat häiden valmisteluista, mutta eivät häätkään ihan ongelmitta suju. Mutta naimisiin päästään ja pian selviää, että Beth odottaa vauvaa.

Luulen, että olen jokaisen Archerin kirjan kohdalla todennut, että Archer on tarinankertoja vertaansa vailla. Se käy ilmi myös tässä kirjassa, teksti kantaa ja kirjaa on helppo lukea. Kirjan henkilöt heräävät elämään. William omistautuu tehtäviinsä sataprosenttisesti. Hänelle ovat tärkeitä myös poliisin työn eettiset teemat. Pidin paljon monista kirjan henkilöistä, ehkä eniten Williamin isästä Sir Julian Warwickista. Archer taitaa oikeussalidraaman kuvauksen, joka olikin yksi tämän kirjan parhaista osioista.

Jatko-osaa jo odotellen. 

sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Tanja Railo: Muovilusikkalapset

 

Tanja Railo: Muovilusikkalapset. Basam Books. 2022. Kansi: Tiia Javanainen / Purotie Design. 205 sivua.                                                                                                                                                      

Arvostelukappale kustantajalta

Luen mielelläni kirjailijoiden esikoisteoksia. Pidän siitä, että kirjaa aloittaessa ei ole mitään ennakko-odotuksia kirjailijaa tai kirjaa kohtaan, ei tekstin laadun eikä sisällön suhteen. Joka kerta huomaan toivovani, että esikoiskirja lunastaisi odotukseni eikä kirjailijan usein jo monivuotinen työ valuisi hukkaan. 

Niinpä ilman odotuksia tartuin Muovilusikkalapsiin. Jo ennen lukemisen aloittamista mietin, mihin kirjan nimi viittaa. Se selvisi varsin pian, joillakin on onni syntyä kultalusikka suussa, kun taas joidenkin osana on muovilusikka. Kirsi, kirjan päähenkilö, on muovilusikkalapsi, vaikkakaan sitä ei paljasteta kirjan ensilehdillä. Tarinan alkuosassa 45-vuotias Kirsi kuvataan melko tavalliseksi naiseksi, naiseksi joka pitää huolen ulkonäöstään, vaatetuksestaan ja kunnostaan. Kuntosalitreenit ovat olennainen osa Kirsin työviikkoa. Kirsi asuu omistusasunnossa ja  työskentelee asiantuntijatehtävissä mediayhtiössä. Hän on sinkku, on aina ollut.  

Päivät ja viikot kuluvat melko samalla rytmillä, Kirsi käy töissä, käy kuntosalilla ja välillä juoksulenkillä, käy kaupassa ja silloin tällöin olutlasillisella. Ystäviä hänellä ei juuri ole. Kirsin on ollut aina vaikea luottaa kehenkään. Kirsi tuntee, ettei hän työpaikallakaan osaa kuulua joukkoon. Aluksi uudessa työpaikassa hän aina päätti yrittää, mutta hiljalleen hän erkani muista. "Työpaikat muuttuivat ahdistaviksi, umpikujaisiksi, tylsiksi ja epäoikeudenmukaisiksi. Joku läheisyysongelma asiassa oli oltava, joku valmiiksi muhinut pettymys, ettei häntä kuitenkaan ymmärretä, aina joku muu ajaa ohi. Oli miten oli, aina tuli hetki, jolloin hän lakkasi yrittämästä." (s. 41) Kuntosaliakin Kirsi vaihtoi vuosittain, koska "noin vuoden verran hän saattoi pysyä näkymättömänä." (s. 48) Näin elämä on mennyt jo vuosia. 

Kunnes sitten eräänä päivänä kaikki muuttuu. Lapsuus purkautuu muistoista esiin. Vaikka Kirsi kuinka pyrkii työntämään pois ikävät lapsuuden tapahtumat, ne vyöryvät yltiöpäisesti päälle. Kaiken kukkuraksi veli löytää hänet, vaikka hän vaihtoi sukunimeäkin kauan aikaa sitten ettei häntä löydettäisi eikä voitaisiin yhdistää perheeseensä. Veljen tapaamisen jälkeen Kirsin on vaikea rauhoittua. Lapsuuden muistot, joita hän on koko aikuisikänsä ajan pyrkinyt työntämään pois näkyvistä, eivät jätä rauhaa. Sitten Kirsi ei enää pysty hallitsemaan itseään.  

Yli kaksikymmentävuotta Kirsi eli vain tätä päivää. Menneisyys ja pahat muistot olivat mennyttä eikä niitä saanut palauttaa mieleen. Kirsi päätti jo varhain laittaa opinnot ja työn etusijalle elämässään. Siihen kuvioon kuului myös kehon aktiivinen kontrollointi. "Kirsin elämän traagisuus piili siinä, että hän oli ensisijaisesti kaikkea sitä mikä ei näkynyt, mutta hän panosti näkyvään. Hän huolehti kehostaan, vaatteistaan ja ulkonäöstään. Sisimpänsä näkymättömyys teki hänelle ihmissuhteet vaikeiksi, sillä miehet ensisijaisesti näkivät hänet, eivät kuulleet." (s. 167)

Kirsin rankan lapsuuden kuvaus löytyy kirjasta, mutta en halua avata sitä sen enempää. Kirjailija kirjoittaa auki lapsuuden tapahtumat, joilla varmasti on ollut merkitystä aikuisiän tapahtumiin. Muovilusikkalapsilla on paljon kurottavaa kultalusikkalapsiin verrattuna. 

Luin mielelläni tätä sujuvasti kirjoitettua kirjaa, vaikka tapahtumat monin osin ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä. Kirjan selkeää rakennetta on helppo seurata. Kyseessä on yksi viikko Kirsin elämästä ja luvut on nimetty viikonpäivien mukaan. 

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Jeanine Cummins: Amerikan maa


Jeanine Cummins: Amerikan maa. Sitruuna. 2022. Englanninkielinen alkuteos American Dirt. Suomentanut Elina Salonen. 444 sivua.

Ennakkokappale kustantajalta

"Silloin Luca ymmärtää, mikä on kaikille siirtolaisille yhteistä ja mikä saa heidät tuntemaan toisiaan kohtaan solidaarisuutta, vaikka he ovat kaupunkilaisia, maalaisia, keskiluokkaisia, köyhiä, koulutettuja, lukutaidottomia, salvadorilaisia, hondurasilaisia, guatemalalaisia, meksikolaisia tai intiaaneja: jokaisella junassa matkaavalla siirtolaisella on taustallaan kärsimysten täyttämä tarina." (s. 201)

Lydia Quixano Perez asuu perheineen Meksikon Acapulcossa. Acapulco on ollut suosittu turistikohde, mutta nyt kaupungista on tullut äärimmäisen väkivaltainen huumekartellien otettua vallan kaupungissa. Lydian aviomies Sebastian on toimittaja, joka on ottanut tehtäväkseen raportoida huumekartelleista, vaikkakin tietää, että se on hyvin riskialtista. Avioparilla on yksi lapsi, kahdeksanvuotias Luca.

"La reina de mi alma. Sieluni kuningatar." (s. 47)

Lydia pitää kirjakauppaa. Eräs asiakkaista on Javier Crespo Fuentes, jonka kanssa Lydia löytää paljon yhteistä ja syvällistä keskusteltavaa, kirjoista ja kaikesta muustakin. Heistä tulee läheiset ystävät. Tässä vaiheessa Lydia ei vielä tiedä, että Javier on maan vaarallisimman huumekartellin johtaja. Kun totuus Javierin henkilöllisyydestä selviää, Lydia ei halua katkaista tätä ystävyys- tai peräti rakkaussuhdetta.

Sebastian jatkaa huumekarteilleista kirjoittamista ja kirjoittaa artikkelin nimenomaisesti Javierista, kartellin johtajasta. Artikkeli ei ole Javierin mieleen. Javier raivostuu ja kostaa raa'alla tavalla. Kostotoimien seurauksena Lydia ja pieni Luca joutuvat lähtemään pakoon Javieria. Lydia tietää, että hän itse on seuraavana Javierin koston kohteena. Lydia näkee, että hänellä ja Lucalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä USA:han, jos hän haluaa rakentaa uutta tulevaisuutta itselleen ja pojalleen. Mistä tahansa Meksikosta Javier varmasti löytäisi hänet, koska kartellin lonkerot yltävät kaikkialle Meksikoon.

"Kulje pohjoiseen. Hakeudu rajalle. Etsi kojootti. Ylitä raja. Matkusta bussilla Denveriin." (s. 162)

Lukija viedään pakomatkalle yhdessä Lydian, Lucan ja muiden siirtolaisten kanssa kohti Pohjois-Amerikkaa. Lydia päättää jo matkalle lähtiessä, että heidän määränpäänsä on Denver, jossa hänen enonsa asuu tai on ainakin joskus asunut. Matka on pitkä ja uuvuttava, ja se taittuu milloin kävellen, milloin junalla. Lydia ja Luca oppivat muilta siirtolaisilta vaarallisen tavan hypätä vauhdissa olevan junan katolle ja hypätä myös sieltä pois. Matkaaminen on hidasta, tuskallista ja vaarallista. Junissakin vaanivat huumekartellit, joita eivät lait rajoita ja joiden uhriksi monet siirtolaiset joutuvat. Kaiken tämän keskellä Lydia ja Luca surevat omia menetettyjä sukulaisiaan. Mutta eteenpäin on mentävä, päättää Lydia. Äiti ja poika ystävystyvät muutamien siirtolaisten kanssa. Jokaisella siirtolaisella on oma kamppailunsa ja oma surullinen taustatarinansa. Pakomatkalle ei ole lähdetty huvin vuoksi. 

Rajan läheisyyttä hallitsevat valtavia rahasummia rahastavat kojootit, jotka johdattavat siirtolaiset autiomaiden halki kohti uutta maata. 

Lydia on voimakas tahtonainen, jolle oma poika Luca on tällä hetkellä tärkeintä maailmassa. Lydialla on halu auttaa kanssapakolaisia, mutta hän on äärimmäisen varovainen, koska Javierin palkkaamat vakoojat saattavat varjostaa häntä. Lucasta ei kukaan voi olla pitämättä. Luca on kypsä ikäisekseen. Hänellä on ilmiömainen karttamuisti, hän muistaa kaupunkien nimet, nähtävyydet ja etäisyydet. Pakomatkan edetessä nämä tiedot ovat monesti tärkeitä, jotta osataan matkata oikeaan suuntaan ja hypätä oikean junan kyytiin. Luca kuuntelee, kun jotkut siirtolaisista kertovat omista synkistä taustoistaan ja syistä, mitkä ovat ajaneet heidät pakomatkalle. Luca ei pysty avautumaan. "Tuska pysyy kuitenkin toistaiseksi piilossa hänen sisimmässään, sokka tiukasti kiinni." (s. 201)

Amerikan maan aloitusluku on varmaankin voimakkain ja dramaattisin, jonka olen koskaan lukenut. Se vie lukijan heti Meksikon vaaralliseen todellisuuteen, jossa valtaa käyttää huumemaailma ja jossa väkivaltaisuudet ja joukkomurhat ovat arkipäivää. Lydian ja Lucan tarina pitää otteessaan läpi kirjan, aivan viimeisille sivuille saakka. Lydian elämää avataan pala palalta ja ei voi muuta kuin ihailla, kuinka saumattomasti nykyisyys ja menneisyys sulautuvat yhteen. Pakomatkan edetessä lukija tuntee jännitystä, huolestumista, järkytystä ja myös nöyryytystä. Mukaan mahtuu tapahtumia, joiden ei soisi oikeasti tapahtuvan. Mutta lukija tietää, että tapahtumat ovat tämän päivän todellisuutta. Vaikka pakomatka, joka on pituudeltaan tuhat kuusisataa mailia ja kestää kahdeksantoista päivää, on vaarallinen ja täynnä epävarmuutta, kirjailija on taitavasti tasapainottanut pahuutta ja hyvyyttä. Vastapainon pahuudelle muodostavat ystävälliset kanssasiirtolaiset ja myös mahtavat maisemat, joiden läpi pakomatka etenee.

Amerikan maa on varmuudella yksi syksyn luetuimmista kirjoista Suomessakin. Se on suuri romaani maahanmuutosta, väkivallasta ja menetyksistä, mutta myös rakkaudesta ja empatiasta.

Kirjailija Jeanine Cummins on puertoricolaista syntyperää oleva valkoinen amerikkalainen. Kirja on herättänyt keskustelua USA:ssa erityisesti sen jälkeen, kun Oprah valitsi Amerikan maan kirjakerhonsa kirjaksi. Twitter kuohui ja Oprahille raivottiin, koska hän oli valinnut kirjakerhonsa kirjaksi kirjan, joka edustaa "kulttuurista omimista". Miten valkoinen nainen kehtaa kertoa ruskeiden siirtolaisten tarinan, raivottiin Twitterissä. Oprah ei antanut periksi, hänestä kirja oli hieno lukukokemus riippumatta siitä, minkä värinen kirjoittaja on. "Amerikan maa meni suoraan luihin ja ytimiin", totesi Oprah. Minä olen Oprahin kanssa täysin samaa mieltä.

Kartta olisi ollut kiva lisä. Olisi ollut kiinnostavaa seurata pakomatkan kulkua.