Lukupiirikirjana Owensin Suon villi laulu

                                                                       

Delia Owens: Suon villi laulu. WSOY. 2020. Englanninkielinen alkuteos Where the Crawdads Sing. Suomentanut: Maria Lyytinen. 416 sivua.

Helmikuun lukupiirikirjaksemme oli valikoitunut todellinen bestseller. Suon villi laulu oli vuonna 2019 USA:n myydyin kirja, joka oli pysynyt  New York Timesin bestseller-listalla 110 viikkoa. Kirja on ilmestynyt yli 40 maassa. Myös Suomessa kirja on ollut hyvin suosittu. Kirjakauppaliiton tammikuun 2022 Suomen luetuimpien kirjojen tilastoissa Suon villi laulu oli pokkarilistan ykkönen. Reese Witherspoonin tuotantoyhtiö on ostanut teoksen filmatisointioikeudet. 

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1952. Päähenkilö Kya on kuusivuotias. Kyan isä oli aikoinaan luvannut vaimolleen hyvän avioliiton ja kauniin talon Pohjois-Carolinasta. Vaimo oli luottanut miehensä lupauksiin. Mutta sodan runtelema mies ei saanut elämästä otetta. Mukaan tulivat alkoholi ja väkivalta. Vaimo, Kyan äiti, ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin lähteä pois kotoa. Krokotiilikengissään hän katosi polun mutkan taakse metsän siimekseen. Kya jäi huteraan mökkiin juopon isänsä ja veljensä Jodien kanssa. Joka päivä Kya odotti äitiä palaavaksi, mutta äiti ei palannut, ei koskaan, ei edes syntymäpäivänä. Sitten lähtee Jodie ja vähän myöhemmin isä. Pikku Kya jää yksin mökkiin. Mutta onneksi Kyalla on jotakin arvokasta. On monimuotoinen marskimaa ja marskimaan runsas eläimistö. Marskimaa tutustuttaa Kyan Tateen, joka Kyan lailla on kiinnostunut luonnosta ja eläimistä. Taten kannustus ja luja ystävyys auttavat Kyaa selviämään päivästä toiseen. Taten johdolla Kya oppii lukemaan.

"Ansainnut kansainvälisen menestyksensä"

Pohdimme, mikä kirjasta on tehnyt bestsellerin. Löysimme menestykseen useita syitä. Kirja on kasvutarina, joka luotaa syvälle ihmismieleen ja ihmissuhteisiin. Hylätyksi tuleminen jättää jälkensä lapseen koko elämän ajaksi. Ihmissuhteita on vaikea luoda, koska luottamus ihmisiin on mennyt. Tilalla on usein syyllisyys ja jatkuva yksinäisyys. Kya kokee monta hylkäämistä, ensin lähtee äiti, sitten veli, sitten isä ja vieläpä ystävyyssuhde Tatenkin kanssa päättyy. Kya kompensoi ihmissuhteiden puutetta tutustumalla marskimaan eläimistöön. Marskimaa hänet lopulta pelastaakin. Eläimistä tulee hänen ystäviään ja simpukoita myymällä hän saa rahaa polttoaineeseen ja ruokaan. Mutta sittenkin jotakin puttuu.  

"Ylistys luonnolle"

Marskimaan kuvaukset ovat suorastaan lumoavaa luettavaa. Kauniisti kirjoitetuilla kuvauksilla lukija pääsee helposti aistimaan marskimaan ainutlaatuista tunnelmaa. Delia Owens, joka on opiskellut eläintiedettä, on hyödyntänyt tietojaan luonnosta ja sen monimuotoisuudesta. Joskus tuli kyllä tunne, että hän hieman jopa briljeerasi eläintiedollaan. Mutta kaiken kaikkiaan, lopputuloksena on upea villin luonnon ylistys. Eräs lukijoistamme oli kirjaa lukiessaan kiinnostunut marskimaan eläimistä ja oli hankkinut lisää tietoa mm. rukoilijasirkoista ja kiiltomadoista. Vastaavaa kaunista luonnon ylistystä löytyy myös Etelä-Carolinaan sijoittuvasta Pat Conroyn teoksesta Vuorovetten prinssi (WSOY 1987). James Bond puolestaan liikkuu Louisianan marskimaan vesillä elokuvassaan Elä ja anna toisten kuolla. 

"Uskottava oikeudenkäynti"  

Kirjan tapahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa. Vuonna 1969 Barkley Coven pikkukaupunkia ravistelee ikävä tapahtuma. Kaupungin oma kultapoika Chase Andrews löydetään kuolleena hylätyn palotornin luota. Poliisi, kuten kaikki muutkin kaupunkilaiset, pohtivat, onko kyseessä itsemurha, onnettomuus vai ehkä murha. Chasen kuolemaa seuraa oikeudenkäynti, jonka lopputuloksena syytetty voidaan tuomita vaikkapa kuolemanrangaistukseen. Pohjois-Carolinassa oli ja on edelleen voimassa kuolemanrangaistus. Viimeisin kuolemanrangaistus on pantu täytäntöön vuonna 2006. Itse olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä, miten ja millaisin perustein valamiehistö päätyi tekemäänsä ratkaisuun. Amerikkalaisista oikeudenkäynneistä kiinnostuneena olen lukenut useita John Grishamin oikeudenkäyntejä kuvaavia teoksia. Esimerkiksi Oikeuden vartijat (WSOY 2020) on voimakas kannanotto Yhdysvaltojen oikeuslaitoksen eriarvoisuutta ja korruptiota vastaan (linkki).  

"Elämänmakuinen kirja" 

Olimme yksimielisiä siitä, että kirjan juoni oli vetävä ja huolella rakennettu. Kahdessa aikatasossa liikkuminen ei haitannut, koska lukujen alussa mainittu vuosiluku vei lukijan heti oikealle aikajanalle. Rikoksen esille tulo jo tapahtumien alkuvaiheessa piti kirjan jännitettä yllä aivan loppuun asti. Kaiken kruunasi kirjan yllätyksellinen loppuratkaisu. Emme pitäneet kirjaa satukirjana emmekä unelmahöttönä. Päinvastoin, olimme sitä mieltä, että tarina voisi olla tottakin. Lapsilla on kyky selviytyä tilanteista, jotka tuntuvat suorastaan ylitsepääsemättömiltä. Näin tapahtui myös Tara Westoverin teoksessa Opintiellä (Tammi 2018), kirja, jota myös Barack Obama on suositellut (linkki).

Keskustelimme myös kirjan nimestä. Suomenkielinen nimi Suon villi laulu on onnistunut. Alkuperäinen nimi Where the Crawdads Sing tulee kirjassa esille, kun Tate tutustuttaa Kyan marskimaahan ja kuljettaa hänet kauas pois ihmisten luota, sinne missä ravut laulavat. Kya muistaa, että samaa sanontaa käytti myös äiti, kun hän oli kehottanut Kyaa tutkimaan marskimaata. "Mene niin pitkälle kuin pääset - aina sinne asti, missä ravut laulaa."

Kirja sai meiltä komean pistemäärän: 4,8 (asteikko 1-5). Joitakin perusteluja:

- Kirja on hyvin kirjoitettu.
- Maria Lyytiselle kiitos hyvästä käännöksestä

- Yksi parhaista lukemistani kirjoista, numerot loppuvat kesken.

- Hallittu kokonaisuus

- Varmasti tiedossa on kiinnostava elokuva.

- Kertakaikkinen taideteos

Seuraavalla kerralla käsiteltävänä kirjana on Rosa Liksomin Väylä.

Colson Whitehead: Harlem Shuffle

Colson Whitehead: Harlem Shuffle. Otava. 2022. Englanninkielinen alkuteos Harlem Shuffle. Suomentanut Markku Päkkilä. 374 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hullu mies", Carney sanoi. Kaduilla liikkui ylimääräisiä poliisipartioita palauttamassa järjestystä, partioautoja ja poliiseja oli joka kadunkulmassa, mutta Freddie kanniskeli Madison Avenuella salkkua, joka oli selvästi jonkun muun omaisuutta. Huumeitako siinä oli? Ei kai Freddie niitä hänelle toisi, eihän? "Mihin sinä yrität sotkea minut?" "Olen sinun serkkusi", Freddie sanoi. "Sun on pakko auttaa. Ei ole ketään muutakaan." (s. 261)

Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie ilmestyi USA:ssa vuonna 2016. Whitehead kertoi New York Timesille, että kirjan kirjoittaminen oli ollut rankka ja raskas kokemus. Siksi hänen suunnitelmanaan oli seuraavaksi kirjoittaa rikosromaani, koska se saattaisi olla hyvää vastapainoa Maanalaiselle rautatielle. Mutta suunnitelmat muuttuivat. Mustien teinien poliisiammuskelusta järkyttyneenä Whitehead päätti toteuttaa fiktiivisen kertomuksen Nickelin pojat (Otava 2020). (linkki) Kirja kertoo Nickelin koulusta, joka ei ollut koulu, vaan pikemmin rangaistuslaitos nuorille pojille. Täällä opiskeltiin elämää, sitä millaista elämä oli jatkuvan väkivallan uhan alaisena.

Nickelin poikien jälkeen oli rikosromaanin vuoro. Harlem Shufflen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun Harlemiin. Päähenkilö on Ray Carney, joka omistaa vaatimattoman huonekalukaupan Harlemin pääväylällä 125. kadulla, kadulla jonka toinen nimi on Martin Luther King Jr. Boulevard. Ray on arvonsa tunteva kauppias. Hän tuntee ylpeyttä, kun katsoo nimeään kantavia puolimetrisiä kirjaimia liikkeen julkisivulla. Ray uskaltaa luottaa siihen, että hän on vihdoin voittanut häpeällisen perhetaustansa. Kouluaikana Raylla oli ollut täysi työ pärjäämisessä. "Kukaan ei auttanut, kaikki täytyi tehdä itse. Täytyi oppia laittamaan ruokaa ja maksamaan laskut, kun posti toi karhukirjeitä, ja selvittämään asiat puhumalla, kun vuokraisäntä kolkutti." (s. 20-21) Äitiä ei enää ollut ja isällä oli omat hämärät juttunsa. Sitten poliisi ampui isän.

Tällä kadulla sijaitsi Rayn huonekalukauppa. Kuva AA.

"Yritän päästä elämässä eteenpäin." (s. 108)

Ray haluaa kovasti menestyä. Hän haluaisi muuttaa paremmalle asuinalueelle ja hän ajaakin usein Riverside Drivelle haaveilemaan uudesta asunnosta. Eikä liikkeenkään laajentaminen olisi hassumpi juttu. Mutta ihan pelkät huonekalukaupan tuotot eivät riitä tuohon kaikkeen. Pientä lisäansiota Ray saakin välittämällä serkkunsa varastamaa tavaraa. Hän kyllä haluaa ehdoin tahdoin ylläpitää mielikuvaa rehellisestä miehestä. "Minä myyn huonekaluja." "Älä nekru yritä." (s. 40) Serkku saa Rayn osallistumaan hotelliryöstöön. Keikka ei onnistu. Nyt Rayn on mietittävä, miten selvitä kaikesta - romahtaako kaikki ja mitä tapahtuu serkulle. Päätöksiä on tehtävä. Lähteäkö rehelliselle tielle ja jättää kaikki pienikin epärehellisyys? Vai luottaako rikollisten maailmaan, jotta saisi riittävästi rahaa hyvän elintason saavuttamiseen?

Rayn perheeseen kuuluu Black Star -matkatoimistossa työskentelevä vaimo Elizabeth ja kaksi lasta. Elizabethin vanhempia tavataan usein. Appiukko jaksaa kertoa toistuvasti Dumas Clubista, menestyvien mustien yhdistyksestä. Salaa Raykin haaveilee jäsenyydestä, mutta vaatimattomana huonekalukauppiaana, jolla on kyseenalainen tausta, hän ei täytä valintakriteereitä. Ja vielä kaikkein tärkeintä: "...Dumasiin hyväksyttiin vain miehiä, joiden iho oli vaaleampi kuin ruskea paperipussi. Carney oli liian tummaihoinen." (s. 85) Kuitenkin, klubi kiinnostaa Rayta ja hän miettiikin, voisiko viralliset valintakriteerit jotenkin ohittaa.

Kirjan kolmannessa osiossa eletään vuotta 1964, kansalaisoikeusliikkeen aikaa, jolloin Harlemissa mellakoitiin, osoitettiin mieltä rodullista epäoikeudenmukaisuutta ja juurtuneita valtarakenteita vastaan, tapeltiin ja ammuttiin. Viimeinen pisara oli, kun valkoinen poliisi ampui James Powellin, 15-vuotiaan mustan opiskelijan. Poliisi Munson totesi: "Tiesin sillä sekunnilla, kun kuulin uutisen radiosta. Poika oli ammuttu. Siinä helteessä Harlem ei ollut ruutitynnyri - vaan ruutirehdas." (s. 297) Mutta Rayta ei kansalaisoikeusliikkeen ajama mustien aseman parantaminen juuri huolettanut. Enemmän häntä kiinnosti oman asemansa parantaminen. Joskus hän kuitenkin halusi leikitellä. Hän laati mainoksen divaanista. "Suunniteltu nykypäivän liikkuvalle mielenosoittajalle...Kun takana on pitkä päivä täynnä yhteenottoja esivallan kanssa, olisiko aika nostaa jalat Collins-Hathawayn uudelle ottomaanille?" (s. 257)

Harlem Shuffle on paljon kaikkea, paljon sellaista, mistä minä pidin. Kirja on lämminhenkinen rikostarina ja samalla se on perhesaaga. Kirjan yhteiskunnallinen näkökulma liittyen rasismiin vetosi minuun ja myös se, että tapahtumaympäristönä on nimenomaan Harlem. Pidin paljon Ray Carneystä. Rayn henkilökuva on taidokkaasti rakennettu ja uskottava. Hänen persoonansa kautta tulee esille Harlem Shufflen ydin eli se, että laillisuuden ja laittomuuden välillä on vain hämärä ero. Loppujen lopuksi kun pohditaan tekojen moraalisuutta, lieneekö rikollisten päämäärissä ja keinoissa kovinkaan paljon eroa taloudellisen eliitin ja liikemiesten harjoittamaan toimintaan. Kirjan levoton kansi kuvaa hyvin Harlemin 1960-tunnelmaa.

Kirjan tapahtumapaikat ovat todellisia. Näitä seurasin kiinnostuneena, ihan kartan kanssa. Monet paikoista olivat minullekin tuttuja. Hotelli Theresan vieressä olevassa Chock Full o' Nuts:ssa Ray kävi kahvilla. Apollo-teatterikin mainitaan.

Apollo-teatteri. Kuva AA.

Whitehead oli juuri lopettanut kirjan kirjoittamisen, kun protestit puhkesivat ympäri Yhdysvaltoja vastauksena George Floydin murhaan.

Colson Whitehead, kaksinkertainen Pulitzer-voittaja, tulee Helsinki Litiin 14.5.2022 kertomaan kirjastaan Harlem Shuffle.

New Yorkin matkamuistot koristavat puutarhaa. Kuva AA.

Harlem Shuffle on luettu myös Mummo matkalla -blogissa. 

Anu Patrakan Portugali-dekkari Katumuksen kallio

 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio. 2022. Into. Kansi: Perttu Lämsä. 289 s.

Arvostelukappale kustantajalta

"Rui Santos katseli joen toisella puolella kohoavaa vastarantaa. Lukuisat pienet asuintalot kipusivat rinteitä epäsäännöllisinä ryppäinä. Alue oli vähemmän kehittynyt kuin sillan länsipuolella Ribeirassa, tänne turismi ei ollut vielä levittänyt lonkeroitaan. Varhain aamulla olisi luullut jonkun asukkaan katsoneen ulos ikkunastaan ja huomanneen jotain, mutta näkyvyyttä haittasivat kaiteen vieressä kasvavat pensaikot." (s. 16)

Anu Patrakan Portugaliin sijoittuva Rui Santos -dekkarisarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Ensimmäinen osa Huomenna sinä kuolet ilmestyi vuonna 2017 ja sen jälkeen kirjoja on tullut yksi/vuosi -vauhtia. Ihastuin jo heti ensimmäiseen osaan, ja tuntuu, että kirjat vain paranevat osa osalta. Myös Katumuksen kallio on todella kiinnostava ja otteessaan pitävä teos, josta löytyy dekkariaineksen ohella paljon muutakin sisältöä.

Suomalaiset Lilli ja Seppo ovat olleet vierailulla Portossa. Aamulla he olivat lähteneet laivaretkelle Dourojoelle. He ihailivat kauniita maisemia, mutta sitten Seppo huomasi jotakin tummaa kellumassa joessa. Ehkäpä se onkin vain puunrunko, tuumi Seppo. Mutta myös aluksen kapteeni oli huomannut, että joessa kellui jotakin epätavallista. "Se oli mustaan kankaaseen kietoutunut ihmisen ruumis." (s. 13)

Rikosetsivä Rui Santos hälytetään paikalle. Joesta löytynyt mies on 37-vuotias katolisen kirkon padre Nicolau. Kaikki ovat hämmentyneitä. Mitä padrelle oli tapahtunut? Miten hän oli joutunut jokeen? Oliko hänet surmattu? Vai oliko hän tehnyt itsemurhan? Pappilassa kirkkoherra Afonso Certo selventää Rui Santosille, että  itsemurhan voi poissulkea padren kohdalla, koska katolisen kirkon oppien mukaan itsemurha on synneistä suurimpia eli ihminen ei itse saa jouduttaa kuolemaansa. Ja eihän padrella ollut mitään syytä tehdä itsemurhaa, koska kaikki oli hyvin, vakuuttaa kirkkoherra.

Rui Santos, nuorempi konstaapeli Ana Torres ja vanhempi konstaapeli Pedro Silva ryhtyvät selvittämään tapausta. Kirkon työntekijät haastatellaan ja padren asuinhuone tutkitaan. Poliisille jää tunne, että heille ei kerrota kaikkea. Padren asuinhuone on hyvin vaatimaton, mutta jotakin yllätyksellistä sieltä löytyy. Tapauksen tutkiminen ei ole helppoa. Rikosehdokkaita on kyllä useita, mutta palaset eivät kuitenkaan loksahda paikalleen. Itse olin jo varma loppuratkaisusta, mutta pieleen meni minun arvaukseni, niin yllätyksellinen loppuratkaisu oli.

"Ei padrella ole yksityiselämää." (s. 63)

Dekkarijuonen ohella kirjailija tutustuttaa lukijan katolisen kirkon papistoon ja työntekijöihin. Kirkko noudattaa ikivanhoja sääntöjä, joiden seurauksena pappistehtävät eivät enää vedä nuoria miehiä puoleensa kuten ennen vanhaan. Naisia ei luonnollisesti kelpuuteta papeiksi. Millainen katolisen kirkon papin tulee olla? Vain työlleen omistautuva? Eikö pappi voi olla puoleensa vetävä? "Ei kai sellainen ole papille soveliasta?" (s. 64) Samaan aikaan, kun Rui Santos perehtyy katolisen kirkon saloihin, hänen on tehtävä isoja ratkaisuja oman elämänsä suhteen. 

"Depois de jantar, illallisen jälkeen, yhdeksän aikoihin." (s. 139)

Anu Patrakka osaa rakentaa psykologisen dekkarin. Kirjan henkilöt ovat eläviä ja hyvin kuvattuja. Rui Santos on sympaattinen, ammattitaitoinen ja työlleen omistautuva poliisi, jonka työskentelyä on kiinnostavaa seurata. Santos itse pohtii poliisin työtä ja toteaa, että työ on hektistynyt, eikä eri mahdollisuuksien ja vaihtoehtojen punnitsemiselle jää riittävästi aikaa. Patrakan kirjat viehättävät minua suuresti portugalilaisuudellaan. Portugalinkieliset ilmaisut siellä täällä tekstissä ovat mukava lisä. Patrakan tekstiä lukiessa pääsee mukaan portolaiseen tunnelmaan, tuoksuihin ja makuihin. Paikallinen luonto tulee kauniisti esille tässäkin kirjassa.

"Näky oli pysäyttävä. Aurinko loimusi tulisena pallona, se värjäsi taivaan ja väsymättömänä vellovan meren oranssin ja keltaisen lukemattomilla sävyillä. Mitä lähemmäs horisonttia aurinko painui, sitä voimakkaammin se tuntui hehkuvan, silti sen ääriviiva piirtyi terävänä vasten taivasta. Mainingit löivät rantaan ja merelle kurkottavaan aallonmurtajaan, vesi lensi lasihelminä ilmaan." (s. 65)

Perttu Lämsä on suunnitellut tämänkin Patrakan dekkarin kannen. Hän on onnistunut siinä hyvin, kuten aiemmissakin kirjoissa.

Aiemmat Patrakan Rui Santos -dekkarit. Postaukseni löydät kirjan nimeä klikkaamalla. 

Huomenna sinä kuolet. (Myllylahti 2017)

Kuolet vain kahdesti (Myllylahti 2018)

Syyllisyyden ranta (Into 2019)

Totuuden portaat (Into 2020)

Häpeän aukio (Into 2021)

Katumuksen  kallio on luettu myös Hemulin kirjahylly -blogissa.

Lukupiirikirjana Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1-3

 

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. 2013. Johnny Kniga. Ruotsinkielinen alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar. Storytell.

1. Rakkaus. Lukija Antti J. Pääkkönen. 9 t 50 min. 
2. Sairaus. Lukija Antti J. Pääkkönen. 10 t 31 min. 
3. Kuolema. Lukija Antti J. Pääkkönen. 10 t 46 min. 

 

"Huomatessaan tulokkaan Benjamin hidastaa samalla sekunnilla kulkuaan, on hetken ajan aivan liikkumatta, ja hän tietää, että koko hänen eteenpäin pyrkimisensä on tähdännyt tähän paikkaan, tähän hetkeen, tähän kohtaamiseen, tämän miehen luo.
Tänne hän on ollut matkalla koko ajan.
Kenties hän oli itse asiassa uskonut käyvänsä koputtelemassa oville todistaakseen Jehovasta. Tosiasiallisesti hän oli vain etsinyt tätä miestä."

Rauman Naisten Pankin "Päi avara mailma" -lukupiirin helmikuun kirjaksi olimme valinneet Jonas Gardellin trilogian Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, kirjasarja, joka ilmestyessään sai paljon huomiota ja tuotti kirjailijalle monia palkintoja. Kirjasarjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun tukholmalaiseen homoyhteisöön, aikakauteen, jolloin AIDS rantautui Ruotsiin.

Ensimmäinen osa Rakkaus alkaa niin pysäyttävästi ja koskettavasti, että tällaisia alkuja harvoin kirjoissa tapaa. Tutustumme kirjan päähenkilöihin Benjaminiin ja Rasmukseen. Benjamin tulee tukholmalaisesta jehovalaisesta perheestä. Benjamin on itsekin ollut aktiivinen kirkon palvelija kiertäen levittämässä uskon sanomaa ovelta ovelle. Benjaminin isä on ollut pojastaan ja hänen jehovalaisuudelle omistautumisestaan hyvin ylpeä. Opinnot sekä uusi elämä odottavat Benjaminia Tukholmassa. Tukholmaan päätyy myös pikkuriikkisestä Koppomista tuleva maalaispoika Rasmus. Rasmus on ollut koulukiusattu, kun taas kotona hän on ollut kaikki kaikessa iäkkäille vanhemmilleen. Rasmus tuntee, että Tukholmassa hän saa olla oma itsensä. Ja kun hän löytää Paulin johtaman homoyhteisön ja rakastuu Benjaminiin, hän tuntee kuuluvansa joukkoon.

Toisessa osassa Sairaus Rasmuksen ja Benjaminin suhde jatkuu. Sanomalehdistä luetaan ensimmäiset uutiset AIDS:in leviämisestä myös Ruotsiin. Ensimmäiset uhrit kuolevat. Myös Rasmus on HIV-positiivinen. Benjamin pohtii, että homoseksualismi ja jehovalaisuus eivät sovi yhteen eli toisesta on luovuttava. Luopuako uskonnosta vai homoseksuaalisuudesta?  Päätös on vaikea. Tätä kamppailua kirjailija kuvaa onnistuneesti. Lopulta Benjamin luopuu jehovalaisuudesta ja kertoo vanhemmilleen olevansa homoseksualisti ja jättävänsä seurakunnan. Lopputulos ei yllätä: ei perhe eikä seurakunta hyväksy hänen homoseksuaalisuuttaan.

Kolmannessa osassa Kuolema käsitellään Rasmuksen kuolemaa ja sitä, mitä tauti tuo mukanaan sairastuneelle ja omaisille.

"Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua. Tämä käsittämätön, ennenkuulumaton vaatimus oikeudesta rakastaa.”

Vaikka kirjasarja on saanut aikanaan paljon huomiota, kukaan meistä ei ollut aiemmin lukenut tätä trilogiaa. Totesimme, että homoseksuaalisuus eikä AIDS ole olleet pikkukaupungin tyttöjen ensimmäinen mielenkiinnon kohde, varsinkin kun kukaan meistä ei muistanut, että tuttavapiiriin olisi kuulunut ketään homoseksualistia. Nyt tilanne on pikkukaupungissakin toinen.

Kirjasarja kuvaa uskottavasti 1980-luvun tukholmalaista homoyhteisöä, vaikka tapahtumat olisivat voineet tapahtua yhtä hyvin jossakin toisessakin suurkaupungissa. Toisaalta on salailua, on häpeämistäkin, mutta onneksi on ystävät, on ihana Paul, joka ottaa kaikki homot omakseen, ja on kaikki muutkin, joiden kanssa jaetaan kaikki vapaa-aika. Ensimmäiset tuttavuudet solmitaan usein juna-aseman Homoringin vaiheilla. Sitten suunnataan anonyymin tuttavuuden kanssa johonkin pisuaariin tai puistikkoon. Tukholmassa oli tuolloin vain yksi virallinen homobaari. Monin osin kirjan tapahtumat vahvistivat tavanomaisia stereotypioita homoyhteisöstä. Paljon juhlittiin ja biletettiin, mutta ilman huumeita, kuten eräs lukijoistamme oli pannut merkille. Normaalin arjen kuvausta kirjassa ei juuri ollut.

Kirjailija Jonas Gardell tietää, mistä kirjoittaa. Hän on yksi heistä, jotka selviytyivät AIDS:in kiroista. Kirja ei kuitenkaan ole perinteinen selviytymiskirja, vaan pikemmin se on homoseksuaalisuutta kuvaava kaunokirjallinen teos. Ihmiskohtaloiden ohella kirjassa on runsaasti tietoainesta homoseksuaalisuudesta ja AIDS:sta. Tietoaines on ripoteltu tekstin joukkoon. Vaikkakin kirjasarja on hyvin kirjoitettu, mietimme, olisiko lukemisesta tullut vielä intensiivisempi kokemus, jos tietoaineksesta olisi muodostettu omia lukuja. Kirjassa on kaunista luonnon kuvausta, mm. kun Rasmuksen isä tutustuttaa poikaansa luontoon. Luonnon kuvauksissa kirjailija on hyödyntänyt myös symboliikkaa. Tähän viittaa mm. valkoisen hirven - "vikakappaleen" - kohtaaminen. Benjaminin pikkusisko kapinoi hiljaisesti jehovalaisuutta vastaan. Olisimme mielellämme lukeneet enemmän siskon kokemuksista ja siitä, miten hän reagoi Benjaminin jehovaisuudesta eroamiseen. 

Osa meistä oli lukenut ensimmäisen osan ja muutama oli lukenut/kuunnellut kaikki kolme. Mielestämme ensimmäinen osa Rakkaus on todella vahva teos, kirjassa on intensiivistä ja tasokasta kerrontaa, mutta valitettavasti muut tasot eivät yllä ensimmäisen osan tasolle. Mietimme, että kakkos- ja kolmasosan olisi voinut yhdistää. Kirjasarjan kuunteluun meni yli 30 tuntia. Kirjasarjan pituus ei kuitenkaan vähennä kirjasarjan arvoa. Tarinan henkilöiden kohtalot ovat koskettavia ja puhuttelevia. On arvokasta, että Gardell on rohjennut ja halunnut kertoa lukijoille sellaisista kohtaloista ja maailmoista, jotka monelle ovat vieraita. Kyseessä on historiallisesti merkittävä trilogia, jolla on merkityksensä yhä tänäkin päivänä viitaten yleiseen suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen.   

Pidimme kirjan nimeä liian pitkänä ja olisimme suosineet jotakin nasevampaa nimeä. Ymmärsimme kyllä, että nimellä on kirjan tapahtumien kannalta tärkeä merkitys. 

Annoimme kirjasarjalle arvion 3,75 (asteikko 1-5).

Hillary Rodham Clintonin ja Louise Pennyn poliittinen trilleri Terrorin valta

 

Hillary Rodham Clinton & Louise Penny: Terrorin valta. Bazar. 2022. Englanninkielinen alkuteos State of Terror. Suomentanut Timo Korppi. 573 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Vahvistus, kun se lopulta Lontoosta saatiin, oli enää akateeminen muodollisuus. Ei epäilystäkään, että kyseessä oli pommi. Bussiin piilotettu. Ajoitettu räjähtämään pahimmalla mahdollisella hetkellä, pahimmassa mahdollisessa paikassa. Aamuruuhkan aikaan Lontoon sydämessä." (s. 40)

"Hän ei luota minuun." (s. 41)

USA:n vasta valittu presidentti Douglas Williams on valinnut ulkoministeriksi Ellen Adamsin, pahimman poliittisen kilpakumppaninsa. Näin Ellen saataisiin syrjään medianäyttämöltä eikä presidentin tarvitsisi lukea Ellenin kriittisiä kirjoituksia. Pian Ellen tajusi, että presidentti tunsi epäluottamusta häntä kohtaan.

19/0717, 38/1536, 119/1848 (s. 61-62) 

Heti ministerikautensa alkuvaiheissa Ellen joutuu vaativan tehtävän eteen. Kolme pommia räjähtää Euroopassa: Lontoossa, Pariisissa ja Frankfurtissa. Anahita Dahir, Etelä- ja Keski-Aasian toimiston virkailija, oli saanut kännykkäänsä nimettömän uhkausviestin, joka osoittautui varoitukseksi pommi-iskuista. Mutta monimutkaista numerokoodia ei ennätetä selvittää ajoissa. Ellenin tehtävänä ulkoministerinä on selvittää yhdessä tiiminsä ja muiden ulkoministerien kanssa, kuka tai ketkä ovat eurooppalaisten pommi-iskujen takana ja mitkä ovat terroristien tulevat kohteet. Ulkopolitiikan suhteen neljä edellistä vuotta Yhdysvalloissa olivat tuhonneet maailman maitten luottamuksen Yhdysvaltoihin. Fiktiivinen Clintonin entinen vastustaja, edellinen presidentti Eric Dunn esiintyy kirjan sivuilla huolimattomana, tyhmänä, vaarallisena ja petollisena. "Yhdysvalloissa on sellaisia piirejä, joita maamme kehityssuunta ei miellytä. Ne käyttävät Dunnia hyväkseen." (s. 212) Ellen onkin haasteellisen tehtävän edessä pyrkiessään palauttamaan arvostuksen maataan kohtaan, jotta terroristien etsinnässä voidaan tehdä yhteistyötä. Terroristitekojen taustalla on ainakin jollakin tavalla tohtori Shah, joka oli ollut kotiarestissa Pakistanissa, mutta jonka presidentti Dunn oli vaatinut vapautettavaksi. Nyt maailman vaarallisimmaksi nimetty terroristi on jälleen vapaana. Onko Yhdysvallat seuraava terrorismin kohde?

"Noli timere!" 

Hillary Rodham Clinton ja Louise Penny ovat kirjoittaneet mukaansatempaavan poliittisen trillerin, joka antaa ajattelemisen aihetta tähän päivään. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Washington DC:n ohella moniin eurooppalaisiin kaupunkeihin, Lähi-Itään ja Venäjälle, joissa tämän päivän kriisipesäkkeet ovat. Air Force Kolmonen kuljettaa Ellenia paikasta toiseen. Ja löytyypä kirjasta Pennyn dekkareista tuttu paikka Three Pinesin kylä Quebeckissä. Entisenä ensimmäisenä naisena, senaattorina, ulkoministerinä ja presidenttiehdokkaana Clinton tietää, miten kansainvälinen politiikka toimii. Lukija kyllä tietää monen henkilön kohdalla, kenestä on kysymys. Entinen presidentti ei jääne kenellekään epäselväksi eikä myöskään Venäjän presidentti Maxim Ivanov, jonka ratsastuskuvaa Ellen ei malta olla kommentoimatta.

"Kuuromykkä astui baariin ja hiljaisuus särki korvia". 

Pennyn terävä-älyinen kirjoitustyyli, jossa korostuvat lyhyet lauseet, sopii hyvin trillerimäiseen juonen kulkuun. Kivoja kevennyksiä ovat hauskat aforismit ja mm. englantilaisen runoilijan John Donnen runonpätkät. Hillary Rodham Clintonin tärkeä panos on tuoda esille Venäjän mafian vaarallisuus niin, että varoituksesta tulee aito. Tässä hän on mielestäni onnistunut. Kirjaa lukiessa voisi kuvitella lukevansa aamun sanomalehteä, niin aidoilta ja valitettavan ajankohtaisilta kirjan terroristiteot tuntuvat. 

Kirjan teemana on kansainvälinen terrorismi sekä maan sisäinen juonittelu. Syvemmällä tasolla kirja on voimakas kannanotto amerikkalaisuuden puolesta Venäjän mafiaa vastaan. Jatkuva valppaus ja hereillä olo liittyen kansainvälisiin uhkiin on äärimmäisen tärkeää. Eli kuten Hillary Rodham Clinton toteaa kiitossanoissaan: "Lopuksi, tämä on fiktiivinen kertomus, mutta sen välittämä tarina on liiankin ajankohtainen." (s. 573) 

Myös naisten välisellä ystävyydellä on tärkeä rooli kirjassa. Ellenin henkilökohtainen avustaja on hänen elämänaikaisensa ystävänsä Betsy, joka osoittautuu miellyttäväksi ja todella rohkeaksi naiseksi. Mukana tapahtumien keskipisteessä on myös Katherine, Ellenin tytär.

Pieni yksityiskohta kiinnittää lukijan huomiota. Toimittajien ja lehdistön epäluotettavuus tulee esille Bill Clintonin ja James Pattersonin kirjassa Kadonnut presidentti (Otava 2018), kun sen sijaan Hillary Rodham Clinton ja Louise Penny arvostavat toimittajien vaativaa työtä. Ellen johti ennen ministeripestiä maineikasta mediaimperiumia, jonka johtamisen hän luovutti tyttärelleen ottaessaan vastaan ulkoministerin tehtävän. Myös Ellenin poika Gil on kansainvälinen toimittaja, joka oli päättänyt löytää totuuden ja samalla suojella lähteitään.

                            Louise Penny ja Hillary Rodham Clinton. 
                             Kuva: DoMinique Lafond & Deborah Feingold. 

"Olemme hyvin kiitollisia mahdollisuudesta päästä työskentelemään yhdessä. Se on ollut kokemus, joka on syventänyt ystävyyttämme", Hillary Rodham Clinton ja Louise Penny kertovat.

Salingerin klassikko Franny ja Zooey

J. D. Salinger: Franny ja Zooey. Tammen keltainen kirjasto. 2010. Ensimmäinen painos 1962. Englanninkielinen alkuteos Franny and Zooey. Suomentanut Pentti Saarikoski. 196 sivua.

Omasta hyllystä

"Kaiken huippuna", hän heti jatkoi, "on se että meillä on "Viisas Lapsi" -kompleksi. Me emme koskaan päässeet kunnolla alas eetteristä. Ei kukaan meistä. Me emme puhu, me esitelmöimme. Me emme keskustele, me selitämme. Ainakin minä. Sillä minuutilla kun minä astun huoneeseen jossa on joku jolla on normaali määrä korvia, minä muutun joko joksikin ihme näkijäksi tai inhimilliseksi hattuneulaksi. Tylsimysten keisari." (s. 137)

Franny ja Zooey -teos sisältää kaksi novellia, jotka ovat alunperin ilmestyneet erikseen The New Yorker -lehdessä vuosina 1955 ja 1957. Novelleista tuli yksi kirja vuonna 1961. Franny ja Zooey ovat Glassin perheen nuorimmat sisarukset.

Ensimmäisessä novellissa parikymppinen Franny tulee viettämään viikonloppua poikaystävänsä Lanen luo. Lanella on suuret odotukset viikonlopun suhteen. Ensin mentäisiin syömään ja sitten jalkapallo-otteluun. Lanella on kiire saada kerrotuksi Frannylle kirjoittamastaan Flaubert-esseestä. Mutta kaikki ei suju niin kuin Lane oli odottanut. Franny käyttäytyy oudosti, tarttuu kaikkeen, mitä Lane sanoo, on jopa aggressiivinen. Ruokakaan ei maistu. Sen sijaan se, mikä Frannya kiinnostaa, on hänen laukussaan kantama pieni kirjanen Pyhiinvaeltajan tie. "Se on erikoinen. Minä tarkoitan että se on lähinna uskonnollinen kirja. Tavallaan voisi varmaan sanoa että se on hirvittävän fanaattinen kirja mutta tavallaan se ei ole." (s. 36) Päivällisen päätteeksi Franny pyörtyy ravintolassa.

Toinen novelli Zooey on ensimmäistä novellia huomattavasti pidempi. Luin ensimmäisen novellin melko nopeasti, mutta tämän toisen kohdalla huomasin, että hitaampi lukeminen kannattaa, niin paljon tavaraa Salinger on kätkenyt rivien väliin. Ollaan Glassien asunnossa New Yorkissa. On maanantaiaamu marraskuussa 1955,  Frannyn onnettoman lauantain jälkeinen maanantai. Franny makaa olohuoneen sohvalla Bloomberg-kissan kanssa lähes hermoromahduksen partaalla. 

Tarinan päähenkilö Zooey, nuori näyttelijä, perheen toiseksi nuorin lapsi, istuu suihkussa, lukee veljeltään Buddylta samaa ylipitkää kirjettä ja keskustelee suihkuverhon läpi Bessie-äitinsä kanssa. Glassien perheessä on ollut seitsemän lasta, jotka ovat syntyneet 1920-luvulla. Perheen kaikki lapset ovat olleet älykköjä jo nuorina. Lasten tarkkanäköisyyttä hiottiin Viisas lapsi -radiovisaohjelmassa, jossa he kaikki ovat  esiintyneet omana aikanaan. Kirjassa ei avata sen enempää sitä, millainen ohjelma tämä visa oli, mutta lukija saa käsityksen, että tähän ohjelmaan otettiin mukaan epätavallisen varhaiskypsiä lapsia. Tämän ohjelman myötä Franny ja Zooey ovat jo nuorina tutustuneet erilaisiin filosofisiin ja henkisiin teemoihin. Tästä tulee taakka erityisesti Frannylle. Vanhin lapsista Seymour on tehnyt itsemurhan ja Buddy, toiseksi vanhin, elää täysin erossa perheestään. Hän on jopa kieltäytynyt ostamasta puhelinta. 

Zooey haluaa hinnalla millä hyvänsä lohduttaa masentunutta sisartaan. Saattaa olla, että Zooeylla on pelko, että Franny haluaisi satuttaa itseään vanhimman veljensä lailla. Viimeisenä keinonaan Zooey soittaa Frannylle ja teeskentelee olevansa Buddy. Mutta pian Zooey sanoo jotakin, josta Franny tietää, että kyseessä on Zooey. 

Olen lukenut joskus nuoruudessani Salingerin kirjan Sieppaaja ruispellossa, mutta Franny ja Zooey on tähän asti jäänyt kirjahyllyyn. Oli kiinnostavaa lukea se. Kirja piti otteessaan heti ensisivuista alkaen. Kirjassa on myös hienovaraista huumoria, joka tulee erityisen hyvin esille Zooeyn ja äidin suhteessa. Pidin myös siitä, että kirjan teksti koostuu lähinnä dialogeista. Mm. äidin ja Zooyen monipolvinen keskustelu oli kerrassaan mainiota luettavaa. On monia, joiden mielestä Franny ja Zooye on Salingerin mestariteos. Se on ainakin varmaa, että kirja ei ole mitäänsanomaton välikirja. 

Osallistun kirjalla Main Kirjahyllyn aarteet 3 -haasteeseen.

Heather Morrisin uutuus Kolme sisarta

Heather Morris: Kolme sisarta. Aula & Co. 2022. Englanninkielinen alkuteos Three Sisters. Suomentanut Kristiina Drews. 469 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Livi menee Ritan jäljessä naisten leirin perälle. Siellä on maassa kuoppa, ja kuopassa seisoo olkapäitään myöten joku tyttö. Livi ei pysty mitenkään pudottautumaan sinne, tilaa on liian vähän. Hänen täytyy ryömiä kuoppaan lyhyen tunnelin kautta ja nousta sitten seisomaan. Vasta oikaistuaan kunnolla selkänsä Livi tajuaa tämän kidutusmuodon koko julmuuden. Tytöt seisovat selätysten, käsivarret tiiviisti kylkiä pitkin, eikä kumpikaan pysty liikkumaan - hyvä jos pystyvät hengittämään - ja siinä samassa asennossa on pysyttävä koko yö." (s. 170)

Muistamme Heather Morrisin koskettavista keskitysleirikirjoistaan Auschwitzin tatuoija (Aula & Co. 2019) (liite) ja Cilkan tarina (Aula & Co. 2020) (liite). Myös Morrisin uuden kirjan Kolme sisarta tapahtumat sijoittuvat keskitysleirille. Kirja on tositarina Cibi, Magda ja Livi Melleristä, kolmesta slovakialaisesta sisaresta. Lapsuudessa ennen isänsä kuolemaa tytöt olivat luvanneet pitää huolta toisistaan ja olla aina yhdessä, tapahtuipa mitä tahansa. "Te kolme olette aina vahvemmat yhdessä, älkää koskaan unohtako sitä." (s. 12) Lupaus testattiin Auschwitzin keskitysleirillä. Kolmikko pysyi yhdessä, ja he selvisivät holokaustin julmuuksista. 

Monta vuotta isän kuoleman jälkeen natsijärjestö Hlinkan kaarti tulee antamaan käskyn Mellerin perheelle, että 15-vuotiaan Livin tulee ilmoittautua synagogassa kello viisi perjantaina. On maaliskuu vuonna 1942. Keskitysleireistä ei vielä ole tietoa. Puhutaan, että nuoret viedään töihin saksalaisille maatiloille. Sisarista vanhin 19-vuotias Cibi osallistuu hakhshara-organisaation harjoitusleirille ja tulee sapatiksi kotiinsa. Cibi päättää lähteä Livin mukaan, koska hän haluaa suojella siskoaan. Nuoria kuljetetaan kuorma-autoilla ja junilla kunnes lopulta saavutaan määränpäähän, paikkaan jonka portin yläpuolella on kyltti Arbeit macht frei. Tänä päivänä kaikki tietävät, että kyse on Auschwitzin keskitysleiristä. Mutta tuolloin leiriä vasta rakennettiin lopulliseen laajuuteensa. Sisaruksista keskimmäinen 17-vuotias Magda on sairaalassa ja pelastuu siten vuoden 1942 kuljetukselta.

Helvetin portilla

Heti alusta pitäen Cibille ja Liville selviää, että he ovat paikassa, missä heillä ei ole mitään ihmisarvoa. Heidät riisutaan, heidän hiuksensa leikataan, korut revitään pois, heidän käsivarteensa tatuoidaan nelinumeroinen luku. "Kapo työntää hänelle paperipalan. Hän lukee siihen raapustetut numerot: 4560." (s. 67) Sitten on vuorossa raskasta työntekoa, tiilien kantamista, olemattomia ruoka-annoksia, raakuutta, hakkaamisia ja ampumisia sekä ainaista kylmyyttä. Tiilien kantamisen tarkoitus selviää. Tiilikantamuksista rakennetaan majoitustiloja uuteen leiriin, joka on tarkoitettu vain naisille. Leiri on Birkenau. Sinne siirretään myös Cibi ja Livi. Onnenkantamoisen ansiosta tytöt siirretään pois raskaista tehtävistä. Livi saa työskennellä Kanadassa lajitellen leirille tulleiden tavaroita ja Cibi on erään SS-upseerin kirjurina. Vuosi vaihtuu, nyt on 1943. Joka ilta Cibi vetää Livin lähelleen. "Näin he jaksavat taas eteenpäin." (s. 110) Natsien otteet kovenevat, leirille tulee yhä enemmän vankeja, uunit jauhavat yötä päivää. Murhaaminen saavutti huippunsa kesällä 1944.

Syyskuu 1944

Magda piileksii kotikaupungissaan, mutta pian tulevat natsit ovelle ja vievät heidät kaikki, Magdan, äidin ja isoisän. Heidänkin määränpäänsä on Auschwitz. Sisarukset löytävät toisensa ja saavat nähdä äitinsä. Yksi kirjan koskettavimmista kohtauksista on se, kun Cibi ja Livi näkevät äitinsä viimeisen kerran.

Kuolemanmarssi

Kuolemanmarssi alkaa tammikuussa 1945. Marssi on niin rankka, että monet jäävät sille tielle. Tytöt muiden mukana viedään uudelle leirille, tällä kertaa Ravensbrückiin. Monien vaiheiden kautta tytöt päätyvät kotiin Slovakiaan, mutta mikään ei ole niinkuin ennen. Maa on rautaisen kommunistihallinnon alaisena. Seuraavaksi sisarukset jättävät sodassa raunioituneen Euroopan ja matkaavat Israeliin, juutalaisten uuteen kotimaahan.

Sisarusten selviytymistarina holokaustin kauhuista on uskomaton. Niin monet heidän ympärillään menehtyivät. Cibin ja Livin nelinumeroiset tatuointinumerot paljastavat, että he olivat ensimmäisten leirille tulijoiden joukossa. "Kun ne merkkasivat nämä numerot meidän nahkaan, ne samalla sinetöivät meidän yhteisen lupauksen. Jollain merkillisellä tavalla me saimme siitä voimaa taistella henkiinjäämisen puolesta". (s. 432)

Kolme sisarta on arvokas lisä holokaustin raakuuksia kuvaavaan kirjallisuuteen. Morris kertoo sisarusten tarinan kauniisti. Suorasanainen ja kikkailematon teksti muodostaa tehokkaan kontrastin traagisille tapahtumille. Kirja on elävä tarina kauhusta, rakkaudesta ja toivosta. Se on myös muistutus siitä, että tällaista ihmiskunnan julmuutta emme saa koskaan unohtaa.

Morris on tehnyt arvokkaan työn avatessaan Cibin, Livin ja Magdan keskitysleirikokemuksia kaikkien luettavaksi. Morris on haastatellut Israelissa asuvia Livia ja Magdaa. Sisaruksista vanhin Cibi oli kuollut vuonna 2015. Kirjassa on mukana laaja valokuvaliite. Kirjan jälkisanoihin kirjailija on kirjannut sisarusten lasten ja lastenlapsien tietoja. Sieltä löytyy myös tieto, että Elisabeth Volkenrath ja Maria Mandel, jotka molemmat toimivat sisarusten vartijoina, tuomittiin sotarikoksista kuolemaan. Ja löytyypä lopusta vielä kysymyksiä lukupiireille pohdittavaksi.

Lisa Jewell: Näkymätön tyttö

Lisa Jewell: Näkymätön tyttö. WSOY. 2022. Englanninkielinen alkuteos Invisible Girl. Suomentanut Karoliina Timonen. 445 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tiedän, että se on outoa. Minullahan on koti, lämmin koti - melkein liian lämmin, kun siis kaupungin vuokrataloja lämmitetään ilman termostaatteja tai keskusjärjestelmiä. Minulla oli Aaron, joka piti minusta huolta, sain kotona hyvää ruokaa ja minulla oli kiva oma huone, mutta silti.... jostain syystä, en oikein viihtynyt enää siellä. Ehkä se johtui siitä, että isoisä puuttui. Ehkä se oli niin yksinkertaista. Minusta se kuitenkin tuntui monimutkaisemmalta. Ikään kuin olisin ollut muuttumassa joksikin muuksi, joksikin vähän eläimelliseksi." (s. 215)  

Näkymättömässä tytössä ei oikeastaan ole varsinaista päähenkilöä, vaan pikemminkin kirjassa on joukko hahmoja, joiden kohtalot risteävät yllättävällä tavalla tapahtumien edetessä. Yksi kirjan keskeisistä henkilöistä on 17-vuotias Saffyre Maddox, kirjan minä-kertoja. Saffyre on käynyt useiden vuosien ajan terapiassa Roan Foursin luona. Saffyre kuitenkin koki, että terapia oli jäänyt kesken, koska istunnoissa ei käsitelty lainkaan hänen kymmenvuotiaana kokemiaan traumaattisia tapahtumia. Foursin perheeseen kuuluu terapeutti-isän lisäksi vaimo Cate Fours ja kaksi teini-ikäistä lasta. Myös Owen Pick, hieman outo kaveri, on yksi kirjan keskeisistä hahmoista. Owen asuu Foursien lähistöllä tätinsä asunnossa. Mies on kolmekymppinen, hyvin pukeutunut korkeakoulun opettaja, joka on äskettäin irtisanottu opettajan tehtävästä seksuaalisten syytösten vuoksi.

Romaani alkaa ystävänpäivänä, kun Saffyre katoaa. Sitten kirjailija kuljettaa juonta edestakaisin - ennen ja jälkeen tätä hetkeä ja tekee sen todella taitavasti. Eri aikatasoilla liikkuminen onkin yksi tämän kirjan vahvuuksista. Käy ilmi, että Saffyren vanhemmat ovat kuolleet ja nyt hän asuu Aaron-enonsa luona. Eno on kiltti ja huolehtivainen, mutta siitä huolimatta Saffyre tuntee itsensä levottomaksi ja yksinäiseksi. Hänelle tulee tarve kadota ja olla näkymätön. Saffyre ystävystyy ketun kanssa ja nauttii nukkumisesta paljaan taivaan alla. Sitten tyttö alkaa seurata entistä terapeuttiaan. Syytä seuraamiseen hän ei itsekään osaa yksilöidä. Pian hän saa terapeutista selville sellaisia asioita, joista Roanin vaimollakaan ei ole pienintäkään aavistusta.

Saffyrea ei löydetä eikä kukaan tunnu tietävän mitään tytön katoamisesta. Tapaus on helppo liittää Owen Pickiin. Onhan Owen erotettu virastaan seksuaalisen ahdistelun takia.

Kirjassa on paljon kaikkea. En halua spoilata kenenkään lukukokemusta tämän enempää. Sen sijaan annan suositukseni tälle otteessaan pitävälle psykologisille trillerille, joka kuvaa sattumanvaraisia kohtaamisia, pakkomielteistä käyttäytymistä, seksuaalista ahdistelua, incel (involuntary celibacy) -foorumia, risteäviä elämiä ja ennen kaikkea salaisuuksia. Suljettujen ovien takana jokaisella on jotakin salattavaa, myös Hampteadissa, Lontoon yläluokkaisessa kaupunginosassa, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Lopuksi Jewell yhdistää taidokkaasti henkilöiden kohtalot. Lopputapahtumista tulee mieleen, että kaikki sujuu liiankin sutjakkaasti ollakseen totta, kunnes aivan viimeisillä sivuilla kirjailija jymäyttää täysillä lukijaa.

Finchley Road -metroasema, jota kirjan henkilöt käyttivät.

Tämä oli minulle ensimmäinen Jewellin kirja. Luulen, että otan lukulistalle aiemmin Jeweliltä suomennetut teokset, niin vaikuttava lukukokemus tämä kirja oli.

Merja Mäen evakkotarina Ennen lintuja

 

Merja Mäki: Ennen lintuja. Gummerus. 2022. Kannen suunnittelu: Jenni Noponen. 416 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ei Tuomas oikeasti haluaisi isän kalastusvälineitä perinnökseen, vaikka selviäisi sodasta. Ei olisi halunnut Aatoskaan, jos ei olisi kuollut rintamalla. Minähän meistä lapsista olin se, joka jo vähäkkönä olin tiennyt, että missä lapintiira pesii, siellä myös ui taimenta ja rautua. Olin tiennyt, miten soimavenettä ohjataan ulapalla silloin kun myrsky on ehättänyt päälle. Tai miten kalat voi nopeimmin poimia rihmaräädystä vaikka kilometrien mitalta." (s. 19)

On helmikuu 1940, jolloin Suomi käy talvisotaa Neuvostoliittoa vastaan. Nuori nainen, 24-vuotias Alli, on Sortavalassa oppimassa parantajan taitoja Inkerön buabon luona. Alli on kotoisin Haavuksen saarelta Sortavalan maalaiskunnasta. Saaren asukkaat, mukaan lukien Allin perhe, ovat ammattikalastajia. Allikin haluaisi olla kalastaja, mutta äiti on laittanut hänet parantajan oppiin. Mutta kun Sortavalaa pommitetaan Alli lähtee peloissaan hiihtämään takaisin kotiinsa Laatokan jään yli. Allin kaksoisveljistä Tuomas on rintamalla ja Aatos on jo kaatunut. Alli järkeilee, että nyt kun veljiä ei ole enää kotona, isä voisi kelpuuttaa hänet kalastajan oppiin. Tällaiset suunnitelmat eivät kuitenkaan toteudu, koska kotiin tulee asumaan Sylvi, Tuomaksen raskaana oleva nuorikko. Alusta pitäen Alli pitää Sylviä kilpailijanaan.

Haavuksen saari

Vielä pahempaa on tulossa. Rauhansopimuksen myötä Sortavala jää Neuvostoliitolle. Haavuksen asukkaille annetaan muutama päivä aikaa lähteä evakkoon. Paniikinomaisesti pakataan mukaan mahdollisimman paljon ruokaa ja tavaraa. Mukaan lähtee myös kaksi lehmää, Korvenkukka ja Muurikki sekä Lento-hevonen. Miten taitavasti kirjailija kuvaakaan sortavalaisten pelkoa ja epätietoisuutta, kun lähdetään kulkemaan kaikkien tavaroitten ja eläimien kanssa kohti tuntematonta. Tiedetään vain, että edessä on pitkä, piinallinen ja kylmä taival. Alli tekee matkaa Sylvin ja eläinten kanssa isän, äidin ja pikkusiskon matkatessa junalla. Kiteellä naiset joutuvat tekemään ison ja raskaan päätöksen liittyen mukana kuljetettavaan karjaan. Tapaus kuitenkin yhdistää naisia, ja ystävyys jatkuu vielä tulevien kuukausien ajan.

Evakkomatkalla mieli palaa Haavukseen ja Laatokalle. "Korkealla lokit olivat kiljuneet ja joutsenet huutaneet paluutaan. Tuuli oli riepotellut lanteille nostamaani hametta, ja pullistunut hamekangas oli ollut kuin vapaudestaan hurjistunut veneenpurje. Kun hame taas oli hulmahtanut pois katseeni edestä, olin nähnyt aalloilla aivan samanlaisen aurinkotimantin välähdyksen kuin aina kesällä." (s. 130)

Allin perheen evakkotaipaleen määränpää on Seinäjoki. Siellä isän veljellä on maatila. Allin perheelle annetaan asuttavaksi tilan syytinkitupa, vaikkakaan ei millään veljellisellä rakkaudella, vaan pikemminkin velvollisuuden tunnosta. Mutta jotenkin vaan pitää yrittää sopeutua, vaikka tuntuu, ettei edes heidän kieltään oikein ymmärretä puhumattakaan ortodoksisesta uskonnosta. Kaikki on Allille uutta ja erilaista. Yht'äkkiä tämä Laatokan tyrskyjen armoilla elänyt nuori nainen asuukin Pohjanmaan alavissa maisemissa. Alli ei tunnu löytävän paikkaansa. Äiti ei huoli kotiin, sairaalan hierarkisessa yhteisössä ei katsota hyvällä luonnonlääkitykseen uskovaa Allia, eikä Seinäjoella voi kalastaakaan. Vai onko Allin paikka kotona Haavuksen saarella, jonne hän uskoo perheen palaavan? "Vielä keväällä ennen muuttolintuja". (s. 127)

Ennen lintuja on otteessaan pitävä, kaunis ja koskettava Allin kasvukertomus. Allista ei voi olla pitämättä, niin ihailtavan kekseliäs ja aikaansaava tämä nuori nainen on arkisissa asioissa. Hänestä löytyy myös kypsyyttä isojen päätösten tekemiseen. Allin äiti jäi kysymysmerkiksi, niin kylmäkiskoista hänen suhtautumisensa Alliin on. Kirjassa kyllä avataan syitä äidin välinpitämättömyyteen, jopa vihamielisyyteen. Mutta onhan kyseessä kuitenkin oma tytär. Alli kokee, että hänessä täytyy olla jotain vikaa. "Olin puu väärää lajia". (s. 334)

Kokonaisuudessaan kirja on uskottava ja vaikuttava. Pidin paljon Allin ja muiden sortavalaisten evakkomatkan kuvauksesta. Evakkomatkan vaikeudet piirtyvät selvästi lukijan eteen. Kuvauksessa on paljon samaa kuin Rosa Liksomin Väylässä (Like 2021) (linkki). Liksom kirjoittaa teoksensa kokonaan murteella, kun Mäki sen sijaan ryydittää tekstiään joillakin karjalankielisillä sanoilla ja sanonnoilla. Monella perheellä on sukujuuria Karjalassa. Uskonkin, että Mäen kirja on heille erityisen kiinnostavaa luettavaa. Myös Heikki Turunen on kirjoittanut karjalaisten Suomeen tulosta koskettavan ja vahvan trilogian (Kuokka ja kannel, Vinoristin kansa ja Nenkoset, WSOY).

Mäki kirjoittaa hienoa ja tarkkaa ajankuvaa välirauhan aikaisesta Suomesta. Kauniilla kielellään Mäki saa historian elämään. Lämmin suositus tälle kirjalle. Toivoisinkin jatko-osaa tälle kirjalle, niin mielelläni eläisin Allin kanssa jatkosodan ja jälleenrakentamisen vuodet.

Kiitos Jenni Noposelle kauniista kannesta.

Tammikuussa luettua

 

Länsirannikollakin on lunta.

Vuosi alkoi lukemisen suhteen ihan mukavasti. Luin yksitoista kirjaa, kaikki printtikirjoja. Kirjoista viisi oli kotimaista kaunoa, neljä ulkomaista kaunoa ja kaksi tietokirjaa. 

Kotimainen kauno:

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali. Otava. 2021.  

Outi Pakkanen: Kissa kuussa. Otava. 1990.

Kale Puonti: Aribo. Bazar. 2022. 

Laila Hietamies: Hamina-sarja:

Laila Hietamies: Maan väkevän lapset. Otava. 1977. 

Laila Hietamies: Kaikilla elämän kaipuu. Otava. 1978.

Ulkomainen kauno:

Ian McEwan: Vieraan turva. Otava. 2010.

Natasha Lester: Diorin salaisuus. Gummerus. 2021.

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagansin naiset. Bazar. 2021.

Stefania Auci: Sisilian leijonat. Tarina Florion perheen vaiheista - I. osa. Sitruuna. 2021.

Tietokirjat: 

Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu. Kosmos. 2021.

Joan Haslip: Keisarinnan yksinäisyys. Itävallan keisarinna Elisabetin elämäkerta. WSOY. 1970.

Kuukauden top kolme: Sirpa Kähkönen, Natasha Lester ja Joan Haslip. 

Olen mukana Main Kirjahyllyn aarteet 3- haasteessa. Siksi tammikuun kirjoista peräti viisi on poimittu omasta kirjahyllystä (molemmat Hietamiehet, Pakkanen, McEwan ja Haslip).

Mitä muuta tammikuussa?

- lukupiiritapaaminen: Kähkösen Vihreä sali 

- lukumaratonille osallistuminen

- tyttären pojan ristiäiset

- sairastin koronan (kolme rokotusta saatu)

- elokuva Spencer.

Milo Samuel Antero

Spencer-elokuva. Kristen Stewart oli todella hyvä. Todennäköisesti Oscar-ehdokkuus.

Hyvää helmikuuta ja mukavia lukukokemuksia!

Eija Laine: Kivun alla

Eija Laine: Kivun alla. Books on Demand. 2021. 121 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Katselen muurilta vuosien kutistamaa opinahjoa, kun kouluaikana tuntemani ulkopuolisuuden tunne yllättää. Silloin järjestelmä sisälsi loputtomasti sääntöjä ja rajoituksia, joilla yksilö mankeloitiin massan jalkoihin. Olin huono rakentamaan ystävyyssuhteita. Kiertelin koulun pihalla hiljaisten, äänekkäiden ja tarkkailuluokkien muodostamien lapsiryhmien liepeillä. Etsin omaa laumaani." (s. 38)

Pikkukaupungin sairaalassa vanha mies tekee kuolemaa. Miehen ainoa omainen, tytär Janus, tulee jättämään jäähyväiset isälleen. Hoitajat tuovat telttasängyn isän vuoteen viereen. 

Janis on muuttanut toiselle paikkakunnalle jo vuosia sitten, koska kotipaikkakunnalla ei ollut hänelle mitään annettavaa. Nyt isän kuolinvuoteella hän palaa muistoissaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Takana on kipeitä tapahtumia, eikä muistoihin palaaminen ole helppoa. 

"Olin tottunut isän juomiin, mutta nyt pullonsuusta joi myös äiti." (s. 34)

Janis oli perheen ainoa lapsi. Isä oli suunnittelijana rakennusliikkeessä ja äiti kanslistina kaupungin lupavirastossa. He olivat juuri muuttaneet uuteen asuntoon, jossa oli jopa erillinen kylpyhuone ja amme. Lisäksi heillä oli kesämökki, valkoinen Ford Cortina ja jopa televisio. Elettiin 60- ja 70-luvun vaihdetta. Janus oli aloittamassa koulunkäyntiään. Sitten yht'äkkiä kaikki särkyi. Janis kuuli huoneeseensa pullon korkkien availut ja kuuli, kun äiti tavutti sanoja isälle: tohvelisankari, toh-veli-sankari. Vanhemmat erosivat, ja eron jälkeen Janis jää asumaan äidin kanssa. Äiti ei tyttöä juuri huomaa, hänelle on juominen, baaritutut ja juhliminen tärkeämpää. Vaikka isä asuu lähistöllä, hän ei ota tyttäreensä mitään yhteyttä. Äiti löytää Lassen, uuden miehen, jonka luokse äiti ja Janis muuttavat. Lassen lapsista ei tule Janisin ystäviä, eikä äitikään jaksa kauaa katsella Lassen valaistunutta persoonaa. 

"Tapahtuipa mitä tapahtui, Janis, niin älä huoli." (s. 43)

Janis on yksin ja eksyksissä. Hän tuntee, ettei hän merkitse mitään alkoholisoituneelle äidilleen eikä myöskään pois lähteneelle isälleen. Onneksi tytöllä on Iiri-mummo. Iiri-mummo on ymmärtäväinen ja aina välittävä, mutta sairastuu dementiaan. Sitten Janis ystävystyy luokkakaverinsa Candyn kanssa. Candysta tulee toinen hänen elämänsä tukipylväs. Muutaman vuoden päästä Janis saa elämäänsä vielä kolmannen tukipylvään, lilanvärisen psykiatrin.  

Toivoa antava teos 

Kyseessä on nuoren tytön kasvukertomus koululaisesta aikuiseksi. Vaikka tapahtumat ovat rankkoja, kirjailija ei jää voivottelemaan lapsen ongelmia. Tyttö on joutunut elämään lapsuutensa ja nuoruutensa ilman vanhempiensa tukea, vaikka vanhemmat ovat asuneet samalla paikkakunnalla. Janisin on vaikea antaa isälleen anteeksi, vaikka isä on varmasti tiennyt, että Janisin ei ollut hyvä asua alkoholisoituneen äitinsä kanssa. Jos isä olisi nyt paremmassa kunnossa, hän voisi kysyä isältä, oliko Janisilla hänelle mitään merkitystä. Mutta nyt kysyminen on liian myöhäistä. Kuitenkin Janis tietää, että anteeksi täytyy antaa ja tilinpäätös pitää tehdä menneisyytensä kanssa, jotta pystyy jatkamaan elämäänsä. Erityisen iloinen olin, että Janisin ystävyyssuhde Candyn kanssa jatkui aikuisuuteen saakka.

Pidin kirjasta paljon. Laineen teksti on elävää ja selkeää. Lisäksi kirja on hyvää ajankuvaa. Vaikkakin tapahtumia kuvataan kahdella aikatasolla, kirjaa on helppo seurata. Kirjan nimi ei mielestäni oikein kuvaa kirjan sisältöä. Nimi Kivun alla viittaa enemmän surukirjaan kuin nuoren tytön kasvukertomukseen. 

On ilahduttavaa löytää näin kypsä esikoisteos. Kirja on omakustannekirja. Ihmettelen, jos mikään kustantamo ei ole hyväksynyt tätä, vaikka enhän kyllä voi tietää, onko kirjaa tarjottukaan kustantamoille. Joka tapauksessa, lukisin mielelläni jatkossakin Laineen tekstejä. Lämmin suositukseni tälle kirjalle. 

Kirjassa on kaunis ja koskettava kansi.