Lukumaratonin saldo

 

 

Osallistuin menneen viikonlopun Kirjabloggaajien kesälukumaratonille, osa 2. Maratonin järjesti Yöpöydän kirjat.  

Olikin aikaa, kun viimeksi olin osallistunut maratonille. Nämä ovat kivoja tapahtumia. Itse en valmistautunut maratonille millään tavalla, eli en valinnut mitään maratonkirjoja, vaan luin niitä kirjoja, joita olisin muutenkin lukenut. 

Aloitin maratonin lauantaina 29.8. klo 14. Jatkoin Hermann Göring, nousu ja tuho -kirjaa (Minerva 2020). Kyseessä on tietokirja, paljon asiaa, aika pientä pränttiä, eli aika hidasta lukemista. Olin aloittanut kirjan jo aiemmin ja lauantaina luin sen loppuun. Sivuja kertyi 186. 

Sunnuntaina aloitin Annette Hessin Tulkin (WSOY 2020). Syksyn uutuuksia sekin. Todella kiinnostava kirja. Kirja kertoo nuoresta naisesta, joka toimii Auschwitz-oikeudenkäyntien tulkkina. Ei Nürnbergissa, vaan Frankfurtissa vuonna 1963.  Tätä luin 180 sivua. Jatkoin kirjaa sitten maratonin jälkeen ja tänään saan sen päätökseen.

Eli kokonaissaldoksi tuli 366 sivua. 

Huomasin, että aika keskitysleiripainotteiset kirjat olivat valikoituneet maratonkirjoiksi. Vaikka Göring-kirja kertoo koko Göringin elämäntarinan, suuri paino siinäkin on keskitysleireillä. Postaukset tulevat molemmista kirjoista lähiaikoina.

Kiitos Yöpöydän kirjat maratonin järjestämisestä. Mukavaa alkavaa syyskuuta kaikille!

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

 

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena. 2020. Kansi: Laura Noponen. 244 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Maria tuki, lohdutti, suri hänen kanssaan. Halasi. Kertoi uudestaan ja uudestaan saman, mitä oli väsymättä aina toistanut: Älä usko, että isä ja äiti pettivät. Mutta älä ikinä näytä, että et usko siihen. Älä unohda heitä. Älä usko. Älä näytä. Älä unohda. Ole samanlainen kuin muut. Älä erotu." (s. 70)

Kesäkuu 1936 Leningradissa. On Jurin 5-vuotissyntymäpäivä. Juri on onnellinen saadessaan viettää juhlapäiväänsä perheen kanssa. Päivän kruunaa lahjaksi saatu keinuhevonen, jolle Juri antaa nimen Salama. Mutta elokuussa samana vuonna tapahtuu jotakin, jota perheen lapset Juri ja Maria eivät voi ymmärtää. Röyhkeästi, kyselemättä NKVD tulee kotiin ja käskee isän mukaansa. Isä rauhoittelee, itsekin järkyttyneenä. "Tämä on väärinkäsitys. Palaan kohta takaisin." (s. 31) Mutta ei se ole väärinkäsitys. Ei mene montaa päivää, kun opettajana työskentelevä äiti ei palaa kotiin. Hänetkin on haettu. Syytä pidättämisiin ei kerrota. Sekään ei lohduta, että niin moni muukin sukulainen ja tuttava kokevat saman kohtalon, eli joutuvat NKVD:n kuulusteluihin ja vankiloihin. 

Isänmaan vihollisten jälkeläisiä

Onneksi Marialla ja Jurilla on mummo ja vaari, isän vanhemmillemat. Heidät, isänmaan vihollisten vanhemmat sekä isänmaan vihollisten lapset, karkotetaan Uzbekistaniin. Keskiviikkoja Juri inhoaa, sillä silloin pitää käydä NKVD:n toimistossa ilmoittamassa ylimielisille virkailijoille, että mummo, vaari, Maria ja Juri ovat elossa. Samalla mummo tiedustelee, onko Jurin ja Marian vanhempien olinpaikasta mitään tietoa. Mitään vastausta ei saada. Siirrytään vuoteen 1942. Mummo ja vaari ovat kuolleet, Juri on lastenkodissa ja Maria ohjataan opiskelemaan ompelemista. Ompelemista sen vuoksi, että sinä vuonna on vuorossa ompelijoiden koulutus. 

"Keitä ovat vanhempanne?" (s. 70)

Kun sota on ohitse, Maria ja Juri asuvat Leningradissa. Maria on työssä asetehtaassa ja Juri käy koulua. Sodan jälkimainingeissa kaikesta on puutetta, niin asunnoista, ruoasta kuin käyttötavaroistakin. Mutta onhan aate. "Onneksi kirkas sosialistinen ajatus kaiken jakamisesta, yhteisestä onnesta ja oman tilan tarpeettomuudesta johtaa kommunalkojen ja asuntoloiden perustamiseen." (s. 61) Juri haluaa opiskella ja hakee sotilaslentäjäopistoon. Mutta ei pääse. "Olette siis isänmaan vihollisen poika. Ei teistä ole sotilaslentäjäksi. Tietäkää paikkanne." (s. 70) Mutta opiskelemaan Juri haluaa. Hän hakee vielä Merivoimien korkeakouluun. "Vanhempanne ovat pettäneet isänmaansa. Kuinka voisimme luottaa teihin?" (s. 107)

"Onko tähän hetkeen olemassa sanoja?" (s. 196)

Viisikymmentäluvun lopulla Juri tapaa suomalaistaustaisen Tanjan työskennellessään elektroniikkatehtaassa Petroskoissa. He seurustelevat, he rakastuvat, he menevät naimisiin. Samalla myrskypilvet häipyvät taivaalta yhteiskunnan vapautuessa. Stalinin hirmuvuodet jäävät taakse. Mutta muistot ovat olemassa. Niihin halutaan vastauksia. Juri on sitkeä, myös hän haluaa vastauksia. Juri laittaa tiedusteluja, vaateita, käy KGB:n toimistossa. Ajan mittaan vanhempien kohtalo selviää. Vanhemmat ovat olleet vuoden verran Solovetskin leirillä ja sen jälkeen heidät on siirretty yli tuhannen muun vangin kanssa Kemiin ja sieltä Karhumäen pitäjään Sandarmohiin. Siellä vangit on ammuttu. Kuoleman jälkeen heidät on rehabilitoitu.

Nina Porfirjevna Kostina, 1903 - teloitettu 1937 ja Georgi Jevdokimovits Artamonov 1902 - teloitettu 1937

Juri ja Tanja saavat lapsen, Sonjan. Sonja löytää Robertin ja Jurille sekä Tanjalle syntyy tyttärentytär Maria. Presidentti Mauno Koivisto mahdollistaa perheen pääsyn Suomeen. Ensin muuttavat Sonja, Robert ja Maria. Sitten Juri ja Tanja seuraavat heitä. Tanja, Maria ja Marian poika Aleksei menevät raskain mielin Sandarmohiin. He löytävät Jurin sinne laittaman ristin, joka "seisoo ylväänä ja suorana, ja vartioi Grigorin ja Ninan unta pehmeän sammalpeiton alla." (s. 234) Historian kirjoitus kertoo, että Gulag sai äärimmäiset mittasuhteet vuosina 1936, 1937 ja 1938. Virallisesti noina kolmena vuotena teloitettiin noin miljoona ihmistä.

"Taasko se alkaa?" (s. 242)

Juri Dmitrijev on tehnyt Venäjällä arvokasta työtä etsiessään Stalinin vainojen teloitus- ja hautapaikkoja. Hän on löytänyt mm. Sandarmohin 9000 uhrin joukkohaudan. Siksi hän on joutunut Venäjällä poliittisen vainon kohteeksi. Dmitrijev pidätettiin ja hän sai 3,5 vuoden vankeustuomion epämääräisten syytösten johdosta. Nyt Venäjällä esitetään, että Sandarmohin kuolleet eivät olekaan Stalinin uhreja, vaan haudatut ovatkin Suomen armeijan tappamia venäläisiä jatkosodan aikana. 

                                                        Sandarmoh (Wikipedia)
                        

Anna Soudakovan sukutarina kuljettaa lukijoita Stalinin ajan Neuvostoliitosta tämän päivän Turkuun. Matka on ollut kulkijoille pitkä, matkaan on mahtunut epätoivoa ja kyyneleitä, mutta myös paljon valoa ja rakkautta. Neuvostoliiton romahtamisen myötä arkistot hieman avautuivat ja tämän kaltaisen kirjan kirjoittaminen on ollut mahdollista. Gulag on ongelmallinen aihe Venäjän historiassa. Liian paljon pahaa tapahtui Stalinin sortokaudella. Liian paljon on jäänyt selvittämättä tai paljastamatta. Tuomioita ei ole annettu. Nürnbergia tai muutakaan oikeusistuntoa ei koskaan järjestetty.

Pidin kirjasta hyvin paljon, niin paljon, että voin sanoa, että kirja kuuluu tämän vuoden parhaisiin lukukokemuksiini. Välillä mieli pakahtui ja tapahtumat nostivat kyyneleet silmiin. Kyseessä on todella kypsä ja koskettava esikoisteos. Vaikka kirjailija kertoo omasta sukuhistoriastaan, hän on pystynyt ottamaan etäisyyttä ja on kyennyt kuvaamaan sukunsa järkyttäviä kohtaloita vaikuttavasti, mutta silti kiihkoilematta. Kirjan tapahtumat pohjautuvat faktoihin. Kirjassa olisikin ollut ainesta vaikkapa tietokirjaksi, mutta uskon, että kaunokirja tällä tavoin hyvin ja kauniisti kirjoitettuna on ollut oikea ratkaisu purkaa tätä dramaattista sukuhistoriaa. Olen yllättynyt, jos kirja ei ole ehdolla minkään kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Laura Noposelle kiitos kauniista kannesta.

Metropoliitta Panteleimon: Toivon Ankkuri

 

Metropoliitta Panteleimon: Toivon Ankkuri. Myllylahti. 2020. 252 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Korkeisiin arvoihin pohjautuva yhteisöelämä, kuten olemme halunneet myös yhteisömme olevan, on ajatuksena kuolematon. Aina halutaan vaihtoehtoa kulloisenkin ajan pinnalliselle ja tyhjäksi koetulle elämänmenolle. Puhutaan vaihtoehtoliikkeestä. Aate on ikuinen, aina löytyy innostuneita. Jotkut väsyvät ja luopuvat, toiset jatkavat." (s. 162)

Eletään 1960-lukua yläsavolaisessa Koskijärven kirkonkylässä. Kylän kaunis ja maineikas kartano on saanut uudet asukkaat. Kartanoon on muuttanut Toivon Ankkuri -yhteisö. Yhteisön toimintaperiaatteena on yksinkertainen, luontoa ja sopusointua kunnioittava elämäntapa. Ruoka viljellään ja kasvatetaan itse. Rahaakaan ei juuri tarvita, kun lähes kaikki saadaan omasta takaa tai vaihtamalla. Yhteisöä vetävät hanketta ideoineet Ruut Ahtola ja Mirjam Kangas. Toimitusjohtajana on maisteri Seppo Puhakka. Asukkaita on kolme, Inkeri, Sampo ja Noora. Impi Kyyhkynen oli keväällä lukenut lehdestä tämän vaihtoehtoyhteisön perustamisesta, oli innostunut ajatuksesta ja oli heti lähtenyt mukaan yhteisön toimintaan, tosin asustaen omassa talossaan. Ja nyt Impi houkuttelee mukaan yhteisön toimintaan ystävänsä Elisabet Urhosen. Elisabeth on Koskijärven edesmenneen poliisin leski ja on aktiivisesti osallistunut murhien selvittämiseen miehensä kera.  

"Uskotko vakaasti, että Toivon Ankkurilla on tulevaisuutta?" (s. 26-27)

Vaikka yhteisöllä on niin ideaaliset ja rauhanomaiset tavoitteet, kaikki eivät ole ihastuneita yhteisön tulosta Koskijärvelle. Pitäjälehdessä on Hätähuuto-kirjoitus. "Epäilyksen ankkuri on heitetty aivan silmiemme eteen, kirkonkylän keskustaan. Siinä on vieressä maantie, jossa kulkee myös nuorisoa. He ovat vaarassa saada vahingollista tartuntaa. Isät ja äidit, muistakaa vastuunne!" (s. 24) Käy ilmi, että asialla on vastarannalla asustava pappilan ruustinna Emmi Ajos. Etenkin Mirjam on allapäin kirjoituksen johdosta. Mietitään jopa yhteydenottoa poliisiin, mutta toimitusjohtaja Seppo lohduttaa, hänen mielestään kirjoituksen voi jättää omaan arvoonsa. Tärkeämpääkin tehtävää on, eli toimitusjohtajan tavoitteena on laajentaa yhteisön toimintaa matkailuyritykseksi. Karjarakennukseen tehtäisiin majoitus- ja ravintolapalvelut. Seppo perustelee hanketta näin: "Me täällä emme menetä mitään, mutta tarjoamme ja lahjoitamme Toivon Ankkurin parhaat hedelmät lähimmäiselle, kanssakulkijalle, hänen nautittavakseen." (s. 36)  Osuuskaupan kauppias Huttu puhuu innokkaasti hotellihankkeen puolesta, toisihan hanke uusia asiakkaita hänen kaupalleen.  

"Oikeus oli joen tällä puolen, pappilan puolella." (s. 125)

Yhteisön viikkokokouksessa hotellihanke saa aikaan runsaasti keskustelua. Eivät kaikki asukkaat ole yksimielisiä hankkeesta. Mutta toimitusjohtaja on vakuuttunut ja vie hanketta eteenpäin. Ruustinna Ajos tekee puolestaan töitä mustamaalatakseen yhteisöä. Ajoksen mielestä se on yksinkertaisesti luostari, ja luostareiden perustaminen on laissa kielletty. Hän on varma, että kohta "Koskijärven luostari" istuu syyskäräjillä kerjäämässä tuomiotaan.  On vain valitettavaa Ajoksen mielestä, että monet kyläläisistä suhtautuvat yhteisöön ilman minkäänlaista kiihkoa. "Antaa heidän touhuta, eihän heistä haittaakaan ole", oli jopa Paksulan isäntä sanonut. (s. 125)

"Tänne on kutsuttava poliisi ja välittömästi." (s. 134)

Sitten eräänä aamuna huomataan, että eräs yhteisön jäsenistä on kadonnut. Etsinnät käynnistetään ja poliisi kutsutaan apuun. Koskijärven poliisi Ensio Kontio yhdessä poliisimestari Harri Lindmanin ja vanhemman rikoskomisario Kaarlo Tyynelän kanssa ryhtyvät toimeen. Käy ilmi, että kyseessä on murha. Mutta kuka on tekijä ja minkä vuoksi teko on tehty? Tätä ihmettelevät kyläläiset ja yhtä ymmällä on poliisi. Kaikilla tuntuu olevan salaisuutensa, toteavat poliisit. Elisabet täydentää: "Huomasin, ettei ihminen voi paeta vaikeuksiaan, kyllä ne mukana seuraavat minne sitten meneekin." (s. 252)      

Elisabet pohtii murhaa ja miettii, mitä voisi tehdä. Hän on toimen nainen, hän ei jää mässäilemaan murhan parissa, vaan tekee suunnitelman ja lähtee selvittämään asioita Pohjanmaalle. Salaisuuksien paljastuessa näyttää siltä, että kaikilla voisi olla syynsä murhaan. Mutta asioihin tulee selvyys ja murhaaja löytyy. Ratkaisu on lukijalle varmasti yllätyksellinen.

Panteleimon, siviilinimeltään Petri Sarho, (s. 1949) on entinen Oulun metropoliitta. Hän jäi eläkkeelle vuonna 2013. Metropoliitta Panteleimonin kirjallinen tuotanto on laajaa ja monipuolista. Hän on kirjoittanut useita sekä hengellisiä teoksia että tietokirjoja. Vuonna 2011 ilmestyi hänen ensimmäinen Koskijärvi-dekkarinsa. Toivon Ankkuri on sarjan kahdeksas teos. Toivon Ankkurin aihepiiri kumpuaa oletettavasti Valamon luostarista, jossa kirjailija toimi luostarin johtajana vuosina 1979-1997. .

Kun on kyse dekkareista, niin valikoimaa on. On Nordic noiria, poliisiromaaneita, toimintatrillereitä, psykologisia trillereitä ja myös cozy mysterya eli pehmeitä dekkareita. Koskijärvi-sarja edustaa pehmeää dekkarityyppiä eli ei ole pelkoa, että lukija menettäisi yöunensa. Panteleimon toteaa Länsi-Savon haastattelussa 12.8.2020, että Koskijärvi-sarjan kirjat on tarkoitettu hyvän mielen kirjoiksi, joissa on onnellinen loppu. Sellaisia, jotka viitoittavat tietä eteenpäin.

Minulle Toivon Ankkuri oli ensimmäinen Koskijärvi-sarjan teos. Pidin kirjasta. Metropoliitta Panteleimon on taitava kirjoittaja. Kirja tarjoaa hyvää ajankuvaa. On helppo kuvitella, että tällainen on ollut elinympäristö, missä kirjailija on elänyt 1960-luvulla. Viihdyin minulle läheisiksi tulleiden Toivon Ankkurin -yhteisön ihmisten kanssa. Ja mikä tärkeintä, kirjasta jäi hyvä olo.

Suosittelen tätä lämminhenkistä dekkaria pimenevien syysiltojen lukunautinnoksi.

Juha Itkosen Hetken hohtava valo äänikirjana

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo. Otava. 2012. Äänikirja 2020. Lukija Aarne Linden. 18 t 5 min. Supla. 

Juha Itkonen (s. 1975) on yksi Suomen merkittävimmistä mieskirjailijoista. Hän on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana. En ole Itkosen tuotannon tuntija, ennen Hetken hohtavaa valoa olin lukenut vain Palatkaa perhoset -teoksen. 

Teoksessa Hetken hohtava valo Itkonen kuvaa kolmen sukupolven elämää 1960-luvulta tähän päivään saakka. Kirja alkaa mainiolla kuvauksella, kun Radioliike Urho Puupposen nuori myymälänhoitaja Esko Vuori on Tokion olympialaisissa vuonna 1964. Esko on saanut matkan palkkiona hyvästä myyntityöstään. Olympialaiset ovat Eskolle odotettu ja ikimuistettava tapahtuma. Hän nauttii suunnattomasti joka hetkestä ja erityisesti siitä, kun saa seurata amerikkalaisia urheilijoita. Amerikkalaiset ja amerikkalainen elämäntapa ovat sitä, mitä Esko ihailee yli kaiken.   

Savon sydämessä Kuopiossa ja Leppävirralla

Lähden kulkemaan Eskon kanssa tutuilla seuduilla. Radioliike, missä Esko on töissä, on Kuopiossa, joka on minulle tutuista tutuin kaupunki. Bongaan tuttuja paikkoja ja katuja. Esko on naimisissa Liisan kanssa. Ja mikä parasta, Liisa on Leppävirralta. Leppävirralla olen asunut koulunkäyntivuoteni aina ylioppilaaksi tuloon saakka, eli paikkakunta on minulle hyvin tuttu. Kirjassa ei tosin kuvata sen tarkemmin Leppävirtaa, ainoastaan kuljetaan Leppävirran kylän raittia. 

Salorat, Luxorit, Grundigit ja Asat

Kunnianhimoisena kodinkonemyyjänä Esko haluaa lisää menestystä ja lisää rahaa. Hän haluaa perustaa oman liikkeen, ja siksi aviopari muuttaa Hämeenlinnaan. Eskon kodinkoneliike aloittaa toimintansa. Liisa hoitaa kotia ja heidän kolmea lastaan.  Esko on ahkera ja menestystä  hakeva yrittäjä, jolle työ ja työhön liittyvät edustustilaisuudet ovat ykkösasia.  Esko on hyvin itsetietoinen, tilaa ottava, mutta aina valmis kevyisiin, huumoripitoisiin keskusteluihin tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Omista tunteistaan Esko ei juuri puhu.  Amerikkalaisuuden ihailijana Esko kuuluu Suomi-Amerikka -yhdistykseen ja sitä myötä Eskon talossa on aina isot juhlat heinäkuun 4. päivä. Ei liene yllätys, kuka tekee valmistelutyöt tähän ja moneen muuhun kotona pidettävään juhlatilaisuuteen. Se on luonnollisesti Liisa. Mutta Liisa ei tee siitä numeroa, vaitonaisena ja kuuliaisena vaimona hän tekee kaiken, mitä Esko odottaa hänen tekevän Eskon sitä edes huomaamatta. Mutta kyllä Liisaltakin omaa tahtoa ja itsenäisyyttä löytyy. Hän opiskelee kotiäidin roolin ohella sairaanhoitajaksi. Mutta tyhjäksi Liisa tuntee elämänsä. Siihen hän hakee lohtua ukopuolisista suhteista.

Älä jää isäsi varjoon. Älä jää.

Yksi Liisan ja Eskon pojista on Esa, kirjan minä-kertoja. Esa kokee, että isän suuri ego on täysin hallinnut hänen lapsuuttaan. Esan nuoruus osuu 60-luvun loppupuolen yhteiskunnallisen  muutosprosessin aikoihin. Esa ei oikein löydä eämässä paikkaansa. Hän aloittaa opinnot Tampereen yliopistossa, mutta opinnot jäävät aloituksen asteelle. Eikä häntä kiinnosta yliopistopolitiikkakaan, joka oli 60-luvun loppupuolella iso juttu. Sen sijaan hän löytää omasta mielestään paikkansa tyttärensä koti-isänä, mutta tytön äidille eikä Esan isälle se ei kelpaa. Pitäisi tehdä jotakin kunnollista. Esa pohtii suhdettaan isäänsä ja  tuntee, että isä hallitsee edelleen hänen elämäänsä aivan kuten lapsuusaikoina. 

Tämä kirja on sukupolviromaani. Kaksi sukupolvea muistelee samoja asioita. Kolmas sukupolvi kuuntelee. Juonta kirjassa ei ole. Minulle keskeisintä kirjassa oli Eskon ja Liisan avioliiton kuvaus. Luulen, että heidän avioliittonsa ei ollut tuohon aikaan mitenkään poikkeuksellinen. 60-luvun alussa rakennettiin hyvinvointivaltiota, suomalaisten elintaso nousi ja työntekoa sekä yritystoimintaa arvostettiin. Perheen isät rakensivat parempaa Suomea, kuten Esko, ja perheen vaimot hoitivat kotia ja lapsia, kuten Liisa. Joidenkin avioliittojen kohdalla kuvio toimi, Liisan ja Eskon kohdalla ei. 

Taitavasti  kirjoitettua ajankuvaa

Kirjan henkilöistä Esko ja Liisa tulivat minulle eläviksi ja läheisiksi. Sen sijaan Esa, vaikka hänellä oli kirjassa niin keskeinen rooli, jäi minulle etäiseksi. Itkonen on taitava kirjoittaja, mutta kyllä tämä kuuntelukokemus oli hieman pitkäveteinen ja jankkaava. Tällainen muistojen jahkaaminen ei taida olla ihan minun juttuni. Sen sijaan Itkonen saa kiitokseni taitavasta ajankuvauksesta. Mieleeni tulivat omat muistoni tuon ajan tapahtumista. Olin Eskon lailla Amerikka-ihailija ja luonnollisesti kuuluin Suomi-Amerikka yhdistykseen. Ja tietysti kuvioihin kuuluivat itsenäisyysjuhlat heinäkuun neljäntenä ja syksyllä thanksgiving-dinnerit. Toki muistan myös seuranneeni innokkaasti muiden tavoin Neil Armstrongin kuukävelyä vuonna 1969. 60-luvun opiskelijapolitiikassa olin tiiviisti mukana, päinvastoin kuin Esa. Kirjailija piirtää taitavasti ajankuvaa kuvaamalla mm. kodinkoneiden kehitystä ja tuotantomenetemiä, aina pienistä palvelevista kodinkoneliikkeistä sinne Gigantin tuloon asti.  Ja Kuopiosta ja Leppävirrasta annan kirjailijalle ylimääräiset plussat. Aarne Linden ansaitsee kiitoksen hyvästä luennasta.

Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, 

Kirjoista ja muista kertomuksista,  Eniten minua kiinnostaa tie.

Kalle Päätalon Iijoki-sarjan aloitus

 

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika. Iijoki I. Gummerus. 2014. Kahdestoista painos. Ensimmäinen painos 1971. 605 sivua.

Omasta hyllystä

"Oli kylmä ja tihkusateinen aamu kun istua tärötin raanuun ja muihin vaatteisiin tuuvattuna veneen keskiteljolla. Ympärilläni veneen pohjalla oli haravat, viikatenippu, eväskontti, naruvyyhti sekä kahvipannu ja keittopata. Reeta-täti istui airoihin ja isä veneen perään melomaan. Lähdimme kotirannasta Romppasensalmea kohti, soudettiin sen läpi ja oikaistiin Murhijokisuulle. Sieltä alkoi elämäni ensimmäinen tutustelu tähän jokeen, joka itse asiassa on Iijokea, mutta ristitty Jokijärven ja Turpeisenjärven välisellä osuudella Murhijoeksi." (s. 219)

Helsingin kirjamessuilla 2019 olin kuuntelemassa Antti Heikkistä, kun hän kertoi Kallio-poika -kirjastaan, jonka Gummerus oli tilannut häneltä juhlistamaan Kalle Päätalon juhlavuotta. Päätalon syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta 11.11.2019. Pidin Heikkisen kirjasta (linkki), se on persoonallinen, Heikkisen näköinen. Heikkisellä on vahva suhde Päätaloon, ja sen hän pystyy välittämään kirjassaan lukijoille. Heikkisen kirja innoitti minua tarttumaan Päätalon kirjoihin. Ensimmäiseksi kirjaksi valitsin Ihmisiä telineillä. Pidin realistisesta 1950-luvun ajankuvasta, pidin henkilöhahmojen rikkaudesta sekä värikkäästä ja elävästä kielestä. (linkki) Mieltä jäi kaivertamaan Päätalon muu tuotanto ja ennen kaikkea Iijoki-sarja. Nyt on avaus suoritettu ja ensimmäinen osa luettu.

"Mehän on asuttu täällä vain huonemmiehinä." (s. 31)

Herkko ja Riitu eli metsätyömies Lauri Herman Päätalo ja palkollinen Riitta-Stiina Neulikko solmivat avioliiton vuonna 1913. Heidän 11.11.1919 syntynyt poikansa kuljetetaan vesikelkalla kinkereille, jossa pojan nimeksi merkitään kirkonkirjaan Kaarlo Alvar. Aviopari asuu Jokijärven Mäkelässä huonemiehinä, mutta oman kodin he haluavat. Niin alkaa rakentaminen Kallioniemessä. Kaarlo eli tuttavallisesti Kalle on mukana rakennustyömaalla. Liki kolmivuotiaaksi Kalle liikkuu kontaten, mutta sitten kun jalat rupeavat kantamaan, Kalle lähtee innokkaasti tutustumaan lähimaastoihin, monesti ilman lupaa. Vaikka kyllä Kalle tietää, mikä häntä silloin kotona odottaa: Riitun koivunvarpu. Kasvaessaan aikuisten seurassa Kallesta tulee pikkuvanha ja vieraidenkin huomiota kiinnittää Kallen uteliaisuus. Kauan Riitu jaksaa vastailla Kallen kysymyksiin, mutta rajansa on kaikella. Riitu tirahtaa: "Painele jalakoisi siitä tutteeraamasta! Tuo värkki se on päkätissä tuon utelijaisuuvvesa kansa. Akkako sinusta tullenoo. Ei miehet ole aina nokkineen kyselemässä." (s. 165)

"Persettivie maalima vielä tähän lopu." (s. 81)

Oman talon rakentaminen etenee, mutta haasteitakin tulee vastaan. Yksi on uunin rakentaminen. Kallen isä on pyytänyt Satusetää eli Antti Lohilahtea uunimestariksi. Aikaa menee eikä valmista vain tahdo tulla. Sen sijaan juttua tulee solkenaan. "Mitä kun se saatana vain istuu ja lorsovaa kaiken maailman novellia..." (s. 81), toteaa isä. Kyllähän se uuni valmistuu ajan kanssa, mutta onko Satusetä muurannut sen riittävän mallikkaasti, selviää muutaman vuoden päästä.

Leivänjuuri savotatienestin varassa

Kallen isä, kuten suurin osa kylän miehistä, on kesällä uittomies ja talvella savottamies. Isä on Susikoron savotassa ns 'lukumiehenä', jonka tehtävänä on lukea ja vastaanottaa tekijöiltä pinotavara. Lähes joka pyhänseutuna miehet tulevat kotiin. Tukkilaisten työn seuraaminen on Kallelle mieluista ajanvietettä ja myös vaihtelua kesäaikana. Isokallio on Kallen tähyilypaikka. Isän ollessa keväät uitossa, tulee Isokalliolle monesti myös Riitu Martta-vauvan kanssa. Kalle toteaakin, että tällä tavalla hän saa äidiltään ensimmäiset tukkilaishommaan liittyvät tietonsa. Luontoon ja lähiympäristöön hänet tutustuttaa ämmi. Kävelyretki ämmin kanssa lähimaastossa on yksi kirjan koskettavimmista kuvauksista. "No nyt se ämmi on Kallelle näyttäny nämä kotimökin ympärystän suot. Kunhan pikkusen vöyristyt ja tullee lissää ikkää, niin näillä samolla aavolla sinä sitte omin nokkinesi juosta lerität ja talavisi hiihtaa nylykkäset. Ja muistat nämä paikat ikäsi vaikka mihin kohtalo sinut isona ajanoo..." (s. 216). Niin Kalle tekee, näihin maisemiin hän ajatuksissaan palaa kerta kerran jälkeen.

"-Kato riettaan laitosta miten loistaa ja väläkehtii!" (s. 364)

Uuden ajan merkkejä alkaa näkyä Taivalkosken Jokijärven kylälläkin. Kansakoulu aloittaa toimintansa. Ensimmäiset autot ilmestyvät kylän teille. Kallen elämässä vuosi oli ollut tapahtumarikas. Oli tapahtunut hyvää ja huonoa. Ymmällään Kalle oli isänsä maanisdepressiivisestä kohtauksesta, jonka kohteeksi oli joutunut äiti. Kallelle oli syntynyt velipoika ja olipa Kalle nyt saanut selville, minkälainen toimitus se naiminen oli. Sitten vielä kaiken päälle alkoi tukkilaisten lakko. Se oli selkosilla ennenkokematon tapahtuma, joka oli puheenaiheena kaikissa mökeissä. "Onko sitä tässä kattilakunnassa kuultu, että tukkilaiset, jumalattomat, ovat torrautuneet työnteosta siellä Pyhäkylässä?" (s. 466)

Viihdyin hyvin kirjan seurassa. Pidän Päätalon tavasta kirjoittaa, pidän elävästä ja rikkaasta kielestä ja pidän kirjan henkilöhahmoista. Miellyin erityisesti Riituun ja Kalleen. Riitu, Kallen äiti, häärää ja tekee hommia piippu suupielessään. Makuullakin Riitu polttaa iltapiippua. Riitu on hyvä äiti, lapsiaan rakastava, mutta myös kuria pitävä. Isä on suurimman osan aikaa savotoissa, joten vastuu kodista, lapsista ja eläimistä jää Riitulle. Vaikka työtä on paljon, hänellä on kuitenkin aina aikaa pyytää ohikulkijoita mökkiin ja keittää kahvit. Riitu on tunnettu kuppaustaidoistaan. Olikin kiinnostavaa lukea, millainen tuo kuppauksen kulku on. Riitu on ammattitaitoinen kuppari, mutta joka kerta hän joutuu pyytelemään anteeksi, kun kuppaus pitää suorittaa kylmiltään, koska talossa ei ole vielä saunaa. En voi muuta kuin ihailla tapaa, jolla Päätalo kirjoittaa omasta itsestään ja omasta lapsuudestaan. Hän on rehellinen, hän ei säästele itseään ja hän kertoo avoimesti vaikeuksistaan. Mukana on itseironiaa, mutta myös aimo annos huumoria. Lukijan on helppo elää Kallen mukana selkosten maisemissa.

Vaikka olen lukenut vasta ensimmäisen osan Iijoki-sarjasta, alan jo ymmärtää, miksi joka vuosi myytiin lähes 100 000 kappaletta uusinta Päätalon kirjaa, vaikka kriitikoiden suhtautuminen Päätaloa kohtaan oli siihen aikaan varsin nuivaa. Kirja yltää niin moneen. Tämä Koillismaan kansalliskirjailijaksi kutsuttu mies kuvaa taitavasti maamme lähihistoriaa, pohjoissuomalaista yhteiskuntaa ja tavallisten maaseudun ihmisten elämää. Työn kuvaus ja työn arvostus ovat kantavia elementtejä Huonemiehen pojassa, kuten varmasti kaikessa muussakin Päätalon tuotannossa. Pidin paljon mm. tukinuittokuvauksista. Työn ja maiseman kehyksenä on 300 km:n mittainen Iijoki, jota pitkin lukija saa matkata merilohen seurassa.

"Vesi on paskan tohtori ja puhtaus syöpäläisten kauhistus." (s. 311)

Kirja on myös kaunokirjallinen teos. Hyvän lukukokemuksen takaavat kerronnan elävyys, rikas ja elävä kieli murreilmauksineen. Mielenkiinnolla luin murteellisia ilmauksia ja vaikken kaikkia sanoja edes ymmärtänyt, ei se haitannut. Ehkä parasta mielestäni oli luonteva ja tarinaa eteenpäin kuljettava replikointi, jossa korostuivat puheen murteellisuuden lisäksi puhujien mielialat ja tunteet. Eikä huumoria unohdeta koskaan. Kirja edustaa myös omakerrallista muistelmateosta. Omaelämäkerrallisuus on todennäköisesti se keskeinen tekijä, mikä vuosi vuoden jälkeen kiinnosti erityisesti suomalaisia miehiä, myös sellaisia, jotka lukivat yhden kirjan vuodessa eli juuri tuon Päätalon uutuuden.

Päätalo on ollut ja on vieläkin yksi suosituimmista suomalaisista kirjailijoista, voidaan puhua jopa vertaansa vailla olevasta ilmiöstä. Monet Päätalon 44 teoksesta ovat olleet kautta vuosikymmenten myyntilistojen kärkipäässä. Antti Heikkinen kirjoittaa osuvasti Kallio-poika -kirjassaan, että Päätalo jätti meille perinnön. "Perinnön, jonka kautta voimme ymmärtää maatamme, historiaamme, itseämme ja muita ihmisiä." (Kallio-poika, s. 330)

Enää 25 osaa jäljellä. 😊

Elokuun kauniita päiviä

 Hyvää huomenta ja hyvää viikon alkua! 

Elokuu alkaa olla puolessa välissä. Kiva, kun olemme saaneet nauttia kauniista aurinkoisista päivistä. Lukeminen on jäänyt vähiin, tavanomaisesti elokuuhun kuuluu niin paljon kaikkea muuta. Pienen puutarhan pieni sato tulee korjata ja viinimarjat kerätä. Meidän ykkösharrastuksemme tähän vuodenaikaan on sienet, joten sienimetsistä meidän löytää useammankin kerran viikossa. Kun aktiivipäivän jälkeen tarttuu nyt meneillään olevaan Kalle Päätalon Iijoki-sarjan ensimmäiseen osaan, niin ei kyllä monta sivua jaksa seurata Kallen lapsuuden kuvauksia.

Mutta toivotaan, että lähipäivinä saan siitä postauksen aikaiseksi. Viikonlopun vietimme tyttäremme luona Savonlinnassa. Meidän ihana lapsenlapsemme täytti kymmenen vuotta! Tähän voisi laittaa ikivanhan sanonnan: niin ne vuodet vierii. Niin ne todellakin tekevät - nopeasti. 

Päivänsankari Olavinlinnassa. Kävimme Olavinlinnassa opastetulla kierroksella. Oli todella kiinnostava käynti. Oopperajuhliahan ei tänä vuonna pidetty, mutta kaikki oli jo valmiiksi rakennettu. 

Tässä Olavinlinna järveltä päin katsottuna. On se hieno linna.

Linnan komeita torneja. - Savonlinnan seutu, samoin kuin Pohjois-Karjala, ovat ainakin toistaiseksi koronavapaita alueita. Yhtään kasvomaskia emme nähneet Savonlinnan kaupungissa.

Kävimme mielenkiintoisella risteilyllä. Puuta polttava tervahöyry Mikko kuljetti meitä puolentoista tunnin ajan Saimaan vesistöilä. 

Saimme vielä kokea upean auringonlaskun. - Kauniita elokuun päiviä teille kaikille!

Paula Havaste: Morsiusmalja

 

Paula Havaste: Morsiusmalja. Gummerus. 2020. 375 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Vilja ei sanonut mitään, oli tarpeeksi vaikeaa yrittää edes hymyillä. Hän ei saanut aivan selkoa siitä, ajatteliko Villem todella, että tuollainen runo olisi hyvä. Mutta ei sitä sopinut kysyä. Jos Villem olisi ajatellut ja kirjoittanut toisin, katoaisi Kirjailijaliiton myötämielisyys, katoaisi majatalo ja ohrasäkit. Jäisi vain Villemin häväistys, kaikkien unelmien lyhyen lennon surkea loppu, ja niin joutuisi Viljakin palaamaan kalasovhoosin työläiseksi, raatamaan pitkän pöydän ääressä kesät talvet kaloja peraten." (s. 142)

Morsiusmalja on Paula Havasten Saarenmaa-sarjan kolmas osa. Tapahtumat jatkuvat siitä, mihin edellinen osa Vierashuoneet jäi (linkki). Morsiusmalja toimii hyvin itsenäisenäkin teoksena, mutta suosittelen sarjan lukemista järjestyksessä. Vilja ja Villem Talvik asustavat pienen Meelis-poikansa kanssa Villemin entistä kotitilaa. Talvikien talo toimii nykyään majatalona, jossa majoittuvat puolueen lähettämät taiteilijat, jotka haluavat työskennellä rauhassa.

"Ei sopinut kirjoittaa valtaa vastaan, ei edes ajatella sellaista." (s. 119)

Nyt Vilja ja Villem ovat saaneet tietää, että majoittumaan on tulossa iso 14 hengen filmiryhmä, jonka tarkoituksena on tehdä suurelokuva maaseudun kolhoosielämästä. "- Saamme filmiväkeä, ajattele Meelis, oikeita filmitähtiä tänne meille asti!" (s. 98) Vieraista huolehtiminen, ruoan valmistus, siivoukset, saunan lämmittäminen, pyykinpesu ja kaikkinaiset arkiset askareet ovat Viljan vastuulla. Villem ei juuri osallistu talon töihin, koska hän kirjoittaa. Kirjoittaminen on Villemille tärkeä tehtävä, onhan hän saanut jo Pronssitähdenkin. Nyt kun hän on oppinut, millaista kirjallisuutta uusi regiimi odottaa, hänelle ovat auenneet tiet uuden regiimin järjestämiin tilaisuuksiin. "Villem oli tämän regiimin merkkimiehiä, pronssitähden kunniakirjan kirjailija, kohta ehkä Viron Neuvostotasavallan Kirjailijaliiton jäsen." (s. 69) Uusi regiimi pani merkille, että Villem oli sisäistänyt ideologian ja arjen uurastuksen merkityksen sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseksi. Nyt Villem voitiin hyväksyä Kirjailijaliiton jäseneksi. Mutta Villemista tulee hyvin itsetietoinen, omahyväinen ja muista piittaamaton, joka ei paljon edes vaimoaan noteeraa. Vilja on siitä surullinen, mutta hän muistuttelee itselleen, että Villemin kirjoittaminen on tehnyt mahdolliseksi niin monen hyvän asian. Ei tarvitse työskennellä kalasovhoosissa, saa pitää majataloa, saa ruplia ja tavaraa Tallinnasta. Tallinnasta tulee milloin verhoja ja lakanoita, milloin taas kumisaappaita ja vahakangastakkeja. Puhujamatkoiltaan Villem tuo tarpeellisia ruokatavaroita, kuten jauhoja tai sokeria.

"Jotkut päättivät ryhtyä antamaan ilmi muita pelastaakseen itsensä." (s. 192)

Morsiusmalja keskittyy lähinnä Viljan arkipäivän kuvaukseen. Vilja on työteliäs ja toisten parasta ajatteleva. Hän nauttii siististä pihapiiristä, luonnon kauneudesta, lapsesta ja yksin saunomisesta. Toki välillä tekisi mieli ravistaa Viljaa ja kehottaa häntä säästämään itseään. Ei kaiken aina tarvitsisi olla niin täydellistä. Havaste kuvaa tarkasti majatalon arkipäivää, joka alkaa aamulypsyllä ja aamiaisen valmistamisella. Sitten tehdään lounaat ja päivälliset, välillä kitketään kasvimaata, tehdään hilloja ja säilykkeitä, siivotaan taloa ja vieraiden huoneita, lämmitetään sauna ja tietysti pestään pyykkiä. Työtä on paljon, Viljan yöunet jäävät vähäisiksi eikä omaa aikaa juuri jää. Onneksi Anna-tädin lähettämä Aive, joka on kokenut kovia ja on nyt raskaana, on suureksi avuksi taloustöissä ja Meelisin hoitamisessa. Tärkeää aputyövoimaa ovat myös piha-aitassa asuvat Arvo ja Ants. Kaiken kiireen keskellä Vilja kaipaa aviomiestään, läheisyyttä ja keskustelutuokiota Villemin kanssa. Mutta Villem kääntää selkänsä ja pohtii kirjoittamisiaan. Onnekseen Vilja löytää naapuritalon Illestä ystävän, jonka kanssa voi jakaa moniakin asioita, toki ei kaikkea, koska tarkkana pitää olla sanojensa kanssa tässä uudessa regiimissä. "Ille oli vaiti, ja Vilja tiesi heidän molempien miettivän kiihkeästi mitä kaikkea he molemmat tiesivätkään vaikkeivat niistä koskaan ääneen puhuneet. Jos tiesi, oli parempi olla puhumatta." (s. 193) Kun taloon saadaan kaksi uutta vauvaa ja kun filmiryhmä tulee taloon, saadaan kirjaan lisää elämää. Majatalon arkipäivän ja Viljan töiden kuvaukset alkoivat jo hieman puuduttaa.

Havaste kuvaa ansiokkaalla tavalla elämää 1950-luvun Neuvosto-Virossa. Ajat ovat muuttuneet, vaikeaa on elää uuden regiimin määrysten mukaan. Ei saa juhlia joulua eikä muita vanhoja juhlapäiviä, ei saa kutsua pappia ristiäisiin, ei saa uskoa vanhoihin, ikiaikaisiin luonnon taikakeinoihin. Pahinta on pelko. Pihaan saapuva musta auto pelästyttää joka kerta. Salaisuudet tulee pitää omana tietonaan, niin Viljan ja Ainen kuin myös Arvon ja Antsin. Missä ovat metsäveljet, joita Vilja auttoi edellisessä osassa. Vai liekö heidän toiminta jo hiipunut tähän mennessä? On jälleen ilo huomata, että kirjailija on tehnyt hyvää taustatyötä ja tietää, mistä kirjoittaa. Kustantajan sivuilta käy ilmi, että Havaste on viettänyt kesänsä Saarenmaalla jo kymmenen vuoden ajan. Hankittua tietämystään Havaste hyödyntää taitavasti kirjasarjassaan.

Kirja on mitä parhainta ajankuvaa. Neuvostovallan epäkohtia ei alleviivata. Sen sijaan lukijalle annetaan lupa tehdä omat johtopäätöksensä. Kivana yllätyksenä kirjan lopusta löytyy Aiven reseptejä. Lähes kaikissa aterioissa hyödynnetään oman pihapiirin satoa. "Annokset riittävät kymmenelle syöjälle, kunhan pöydässä on tarjolla myös tarpeeksi leipää ja voita sekä kylmää piimää." (s. 367) Osa resepteistä on tuttuja tämän päivän talouksissakin, mm. uuniohrapuuro, kaalipata ja sienikastike. Sen sijaan sianjalkasyltyn resepti jää ainakin minulta kokeilematta.

Kirja on luettu mm. Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogissa.

Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz

 

Eddy de Wind: Pääteasema Auschwitz. Selviytyjän muistiinpanot leiriltä. WSOY. 2020. Hollanninkielinen alkuteos Eindstation Auschwitz - Mijn verhaal vanuit het kamp (1943-1945). Suomentanut Sanna van Leeuwen. Graafinen suunnittelu Ulla Ollila. 253 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta 

"Aamulla herätys kello neljä. Paita pois, pesulle. Pari pisaraa vettä, ei saippuaa, kuivataan paitaan. Usein ei edes pääse vesihanan luo. Jospa matkalta löytyisi sadelätäkkö. On vielä hämärää, järjestytään riveihin, lasketaan työkunnat, ja kun on seisottu paikoillaan loputtoman pitkään, työkunta lähtee matkaan. Portilla Ober-Kapo ilmoittaa: Bauhof, 693 miestä. Kauhistus! Jos miehiä on liikaa, jos 660 riittääkin, Obersturmführer laskee 33 pois, sattumanvaraisesti, ja heidän pannaan sivuun. Heitä ei nähdä enää koskaan." (s. 149)

                               Eddy de Wind vuonna 1939. Kirjan kuvaliite.

Toinen maailmansota on alkanut. Juutalaisten vainotoimenpiteisiin on ryhdytty jo monessa maassa. Hollannissa juutalaiset oli erotettu kaikista julkisista viroista vuonna 1940. Seuraavana vuonna kieltoja tuli lisää, mm. kielto pitää kauppaa tai käyttää julkisia liikennevälineitä. Vuonna 1942 aloitetaan pakkosiirrot. Yksi Hollannin suurimmista kokoamisleireistä on Westerborkin leiri. Siellä hollanninjuutalainen lääkäriksi juuri valmistunut 27-vuotias Hans van Dam toimii vapaaehtoistyössä. Lääkäreille on annettu takuu, ettei heitä pakkosiirretä eteenpäin. Tähän lupaukseen Hans luottaa. Hänen työstään leirilääkärinä tulee rankkaa. Hän on se, joka tekee lääkärintarkastukset kuljetuksiin määrätyille vangeille. Hänen vastuullaan on päättää, kuka voidaan vapauttaa kuljetuksista. Liian sairaiden ei tarvitse lähteä. Olivatko hänen valintansa oikeita, sitä Hans miettii vielä sodan jälkeenkin. Leirin sairaalassa on sairaanhoitajana 18-vuotias Saksasta paennut Friedel. Nuoret rakastuvat ja heidät vihitään leirissä. Heillä on vahva usko tulevaisuuteen. He uskovat, että yhdessä he selviävät mistä vaan. 

"Nyt hän ei ollut enää tohtori van Dam, hän oli vanki 150822." (s. 25) 

Kun Hans oli ollut Westerborkin leirillä vuoden, Hansille ja Friedelille tulee käsky lähteä kuljetukseen. On syyskuu 1943. Käsky käy, vaikka Hans oli saanut lupauksen, ettei lääkäreitä pakkosiirretä. Kolmen päivän rankan junamatkan jälkeen he saapuvat Auschwitziin. "Se oli heille vain sana vailla syvempää merkitystä, ei hyvä eikä paha." (s. 13) Auschwitzin syvempi merkitys, pahuus, avautuu tulijoille hyvin pian. Junasta tulleet vangit "kotiutetaan" leirille: ensin valikointi, sitten omaisuuden takavarikointi, pään kaljuksi ajaminen, tatuointi, syöpäläismyrkyllä suihkutus ja lopuksi vaatteiden jako. Ensimmäisenä vuorossa on "vasemmalle, oikealle" -valikointi. Vasemmalle, suoraan kaasutettaviksi, menevät huonokuntoisimmat, kun taas voimakkaammat, nuoremmat ja vahvemmat saavat vielä mahdollisuuden. Naiset ja miehet erotetaan toisistaan, niin tapahtuu myös Hansille ja Friedelille. Vangit parturoidaan tylsillä partaterillä ja sen jälkeen he saavat lapun, jossa on numero. Hans saa numeron 150822. Numero tatuoidaan hänen käsivarteensa.  Effektenkammerissa eli omaisuusparakissa säilytetään vankien vaatteita ja arvotavaroita. Jos joku päästetään pois leiriltä, hän saa täältä omaisuutensa takaisin. Paitsi juutalaiset. Heitä ei päästetä pois. "Heille ei ollut määrätty rangaistusta, joten heitä ei myöskään vapautettaisi." (s. 23)

"Lyönti, ärjäisy, kirosanoja, mutta kuka niitä laski?" (s. 61)

Portilta he katselevat leiriä. Pääleirillä, Auschwitz I:ssä, on suuria kaksikerroksia kasarmeja, päällä katto ja pienet ullakkoikkunat. Portin teksti Arbeit macht frei ei vielä avaudu uusille vangeille. Myöhemmin käy ilmi, että kyseessä on todellinen helvetin portti. Käy myös ilmi, että leiriltä ei ole vapaaehtoista poispääsyä, niin tehokkaasti suurijännitteisten langoin, piikkilangoin ja vartiotornein alue on ympäröity. SS-miesten raakuus näkyy jo heti alkumetreillä. Tulijoita pilkataan, heille huudellaan, heitä tönitään, tuupataan, potkitaan ja myös ammutaan. 

"...tämä kuolema on pukeutunut univormuun, sillä kaasuhanaa käyttää univormupukuinen mies: SS." (s. 7)

Hans on onnekas lääkäritaustansa ansiosta. Hän saa työskennellä apulaisena sairastuvassa ja näin hän välttyy raskaimmilta töiltä. Jonkun mitättömän rikkeen vuoksi Hans komennetaan kolmeksi viikoksi äärimmäisen raskaisiin tierakennustöihin ja kerran hänet passitetaan Birkenaun puolelle rakennusmateriaalikomppaniaan. Mutta onneksi hän pääsee takaisin sairastupaan. Aika kuluu, ja jokainen päivä pitää ottaa vastaan elossa pysymisen haasteena. Raskaiden työpäivien jälkeen mustat pörssit aloittavat toimintansa. Kaupanteko on vilkasta, jokainen mietti, miten saisi vaihdetuksi leipäpalan vaikkapa keittoannokseen tai johonkin piilotettuja koruja vaikkapa tupakkaan. 

Hansilla on silloin tällöin mahdollisuus nähdä ja vaihtaa muutama sana Friedelin kanssa. Friedel on läheisessä parakissa numero 10. Se on Experimentenblock, koeparakki. "Siellä elää naisia, joita itseään professoreiksi kutsuvat sadistit ovat pahoinpidelleet raaemmin kuin yhtäkään naista on koskaan pahoinpidelty turmellen heidän kauneimman ominaisuutensa: naiseuden, kyvyn tulla äidiksi." (s. 6) Myöskään Friedel ei säästy sterilisaatiolta. Sen suorittaa hänelle leirin kuuluisa lääkäri Josef Mengele. Näihin kokeisiin moni nainen kuolee. Kuolemaa näkee leirissä joka päivä, ihmisiä kuolee nälkään, sairauksiin, väsymykseen, toivottomuuteen, pakkotyöhön, iskuihin, ampumisiin sekä kaasukammioihin. Arviot Auschwitzin kuolinluvuista vaihtelevat. Tämän kirjan mukaan Auschwitzissa sai surmansa yli neljä miljoonaa juutalaista (s. 239). Useimpien arvioiden mukaan Auschwitzissä murhattiin 1,1 - 1,5 miljoonaa ihmistä, joista noin miljoona oli Euroopan juutalaisia. Päivittäinen uhrimäärä oli noin 700 henkeä. Luonnollisesti olennaista ei ole se, mikä oli kuolleiden määrä, vaan pikemminkin se, miten tällainen oli mahdollista Auschwitz-Birkenaussa ja muissa keskitysleireissä. Siitä huolimatta ihmettelen kirjailijan antamaa suurta arviota kuolleiden määrästä. Vai lieneekö kyseessä painovirhe? Kun itse vierailin Auschwitzissa, ostin sieltä Teresa and Henryk Swiebockin Auschwitz-oppaan The Residence of Death, jossa siinäkin arvio kuolleiden juutalaisten lukumäärästä on noin 1,1 miljoonaa.  

"Loppu häämötti jo." (s. 174)

Tammikuussa 1945 neuvostoarmeijan edetessä Puolasta kohti Saksaa Auschwitzin vangit - ne jotka kykenivät - laitettiin kuolemanmarssille. Marssi oli todellakin nimensä mukainen. Olosuhteet olivat ankarat ja moni kuoli marssilla. Friedel lähtee marssille Hansin estelyistä huolimatta. Hans päättää jäädä leirille, piiloutuu vaatekasaan ja ryhtyy välittömästi kirjoittamaan päiväkirjaa. Kirjan fiktiivinen Hans kertoo leirikokemuksistaan kolmannessa persoonassa. Koska kaikki eivät pystyneet lähtemään kuolemanmarssille, Hans auttaa leiriin jääneitä vankeja, joista kukaan ei ole huolehtinut ja joille kukaan ei ole antanut ruokaa. Hän kuuntelee vankien kohtaloita, sellaisten, jotka vielä pystyvät kertomaan. Hän tapaa myös kreikkalaisen professori Kabelin, joka oli palvellut Sonderkommandossa, erikoisjoukoissa, joiden vastuulla olivat keskitysleirien kaasutukset. Professori kertoo Hansille kaasukammioiden toimintaperiaatteista. Kuvaus on uskomaton. Miten kukaan pystyy tällaiseen, tällaisen suunnitteluun, tällaisen toteuttamiseen?

"Uskotko sitten, että syyllinen on ainoastaan SS tai paremmin sanottuna puolue?" Kabeli kysyi. "Onko muu kansa pelkkiä enkeleitä?" "Ei varmastikaan", Hans myönsi. "Koko Saksan kansa on tästä vastuussa. Nyt ne häviävät sodan ja kieltävät johtajansa. Mutta jos he olisivat voittaneet sodan, kukaan ei ikinä kysyisi Führeriltä, mitä keinoja hän oli käyttänyt ja mihin kaikki kommunistit ja juutalaiset ovat joutuneet." (s. 207)

Kirjan ensimmäiset sivut. Toisella sivulla on kirjan ensimmäinen lause: "Kuinka kaukana ovat nuo sinisinä siintävät vuoret?" Kirjan kuvaliite.

Jotta emme unohtaisi

Keskitysleireistä, varsinkin Auschwitzistä, on kirjoitettu paljon. Eddy de Windin kirja on todennäköisesti ainoa kirja, joka on kirjoitettu leirissä. Päiväkirjan vahvuus on autenttisuus. Se on autenttinen kuvaus leirin tapahtumista sillä tavalla kuin kirjoittaja ne koki. Päiväkirja on kuvausta Hansin jokapäiväisestä selviytymisestä natsien mielivallan alaisena. Samalla päiväkirja on ainutlaatuinen ja ajaton kuvaus ihmismielen pahuudesta. Kirjasta muodostuukin arvokas lisä holokaustista kuvaavaan kirjallisuuteen. Kaikki uusi tieto liittyen natsien hirmutekoihin ja tähän historian synkkään aikaan on tärkeää ja arvokasta. Vaikka Auschwitzin tapahtumat ovat tulleet tutuiksi monista kirjoista, sain kirjasta uutta tietoa liittyen leirin loppuvaiheiden kuvauksiin, kuolemanmarssiin ja leiriin jääneiden kohtalojen kuvauksiin. Kirjan kiinnostavuutta lisää kuvaliite ja tekstiä valaiseva sanasto. Kirjan tapahtumat jäävät mietityttämään lukijaa pitkäksikin aikaa. 

"Minun oli pakko pysyä hengissä, halusin elää, jotta voisin kertoa siitä, kertoa jokaiselle, vakuuttaa ihmiset siitä, että se oli totta..." (s. 229)

Osallistun tällä kirjalla Jokken Rauhan haasteeseen The Second World War.

                                                                                                     

Outi Pakkasen Macbeth on kuollut

Outi Pakkanen: Macbeth on kuollut. Otava. 2010. Ensimmäinen painos 1999. 268 sivua.

Omasta hyllystä

"Niko puuhaili posket palaen valojensa ja johtojensa ja mittareidensa kimpussa, ja jopa tavallisesti syrjään vetäytyvä Sariminna oli unohtunut lumoutuneena seuraamaan harjoituksia. Jaala ja Gitta olivat alusta lähtien tehneet upeaa työtä, mutta näin suurenmoisia he eivät olleet vielä kertaakaan olleet, yhtä tosia, paljaita ja karmaisevia. Macbeth ja Lady Macbeth." (s. 234)

Silloin tällöin on mukava tarttua Outi Pakkasen dekkareihin. Nyt matkakirjana luin Pakkasen Macbeth on kuollut, vaikka olinkin lukenut sen aiemmin liki parikymmentä vuotta sitten. Mutta otteessaan kirja silti piti, niin kuin Pakkasen dekkarit yleensäkin. Kyllä hän kirjoittaa osaa, samoin kuin hän osaa luoda kiinnostavan juonen. Pakkanen tunnetaan Helsinkiin sijoittuvista dekkareistaan. Niin tässäkin kirjassa. Nyt liikutaan Lauttasaaressa. Kirjan ainoa murha tapahtuu Lauttasaaren Ryssänkärjessä. Noita seutuja tunteville kirja on varmasti kiinnostavaa luettavaa. Monissa Pakkasen kirjoissa mukana on graafikko Anna Laine selvittämässä rikoksia. Niin tässäkin kirjassa. Ja Justus-koira on ilman muuta mukana.

"Jaala ja Gröhn yhdessä kaikkien vuosien jälkeen". (s. 21)

Suuri näyttelijä ja suuri persoonallisuus Arttu Jaala on tullut tutuksi suomalaisille monista loisteliaista rooleistaan Kansallisteatterissa. Sitten Jaala jää yllättäen virkavapaalle, kunnes saadaan ilmoitus, että Jaala yhdessä pienen näyttelijäporukan kanssa valmistelee produktiota, joka pohjautuu Shakespearen tuotantoon. Produktio esitetään mainostoimiston pienissä tiloissa ja näyttelijöitä on vain kaksi: Arttu Jaala ja Jaalan ex-vaimo Gitta Gröhn. Näytelmän ohjaa Perttu Väänänen, valaistuksesta vastaa Niko Mäkiaho ja puvustuksen hoitaa Sariminna Elo. Lavasteita näytelmässä ei käytetä, on vain valot ja pari tuolia. Harjoitukset sujuvat malliikkaasti. On siis odotettavissa jotakin todella uutta ja luovaa. "Me tehdään teatterihistoriaa, kuolematonta taidetta." (s. 55)

Suuren Luokan Uutinen (s. 70)

Anna Laine on saanut kutsun ensi-iltaan, koska hän oli suunnitellut Jaalan produktiolle julisteen ja käsiohjelman. Mutta ensi-iltaan hän ei pääse, niinkuin ei kukaan muukaan, koska ensi-iltaa ei tule. On tapahtunut murha. Lauttasaaren Ryssänkärjen siirtolapuutarhamökin kuistilta löytyy ruumis. Rikostoimittaja Markku Havula havaitsee heti, että tässä on todellinen skuuppi iltapäivälehtien etusivuille ja lööppeihin. Anna Laineen kanssa Havula muistelee 70-luvun opiskeluaikojaan samalla nauttien Annan valmistamasta maukkaasta lohirullasta. Koska murhan motiivi on epäselvä eikä murhaajasta ole mitään tietoa, poliisi joutuu kuulustelemaan koko teatteriporukkaa, joista kaikilla on jokin yhteys murhattuun. Kuulusteltavien listalla on myös Elviira Metsä, toinen Arttu Jaalan ex-vaimo. Millainen se itsekunkin yhteys murhatapahtumaan on, paljastuu kirjan edetessä. Murhatutkinnan loppuratkaisu on yllätyksellinen.

Kirja oli viihdyttävää luettavaa, vaikkakaan ei varmaankaan parhainta Pakkasta. Anna Laine kokkasi jälleen ja kirjan lopusta löytyvät reseptit Annan kokkailuun. Lohirulla on varmasti maukasta! Luulen, että kirjan näyttelijöille ja ehkä myös ohjaajalle löytyy esikuvansa suomalaisista näyttelijöistä. 

Osallistun kirjalla Main Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen.

#NOTTOBEREADTAG

Huomasin Main Kirjasähkökäyrä-blogissa tämän haasteen. Kiinnostava haaste. Tervetuloa mukaan! 

1. Klassikko, jota et usko lukevasi

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Luulen, että se on minulle liian vaikea kirja.

2. Kirja, joka ei sovi yhteen arvojesi kanssa

Science fiction -kirjallisuus ei ole minua koskaan kiinnostanut. Tosin ei varmaankaan ole kyse siitä, että se ei sopisi yhteen arvojeni kanssa, mutta kiinnostusta ei vaan ole.

3. Liian pitkä kirja

Kalle Päätalon Iijoki-sarja kiinnostaa todella paljon, mutta on se aika pitkä, 26 osaa. Tänään kävin divarissa ja ostin Iijoki-sarjan ensimmäisen osan Huonemiehen pojan. Eli jospa se tästä alkaa. 

4. Kirja sellaisesta genrestä, jota et yleensä tykkää lukea

Veera Jahnin kirja Paljon kaikesta tuli minulle yllätyksenä arvostelukappaleeksi. Kirjan tavoitteena on tarjota kiireisille ihmisille tienviittoja kohti omaa sisäistä vahvuutta. Tuskin olisin omaehtoisesti tarttunut tähän kirjaan. Mutta kirja osoittautuikin mukavaksi ja myös hyödylliseksi kirjaksi.

5. Suosittu kirja, josta et ole kiinnostunut

Leon Donnan kirjat eivät minua syystä tai toisesta kiinnosta. Joskus vuosia sitten olen lukenut jonkun hänen kirjoistaan, mutta siihen se jäi.

6. Kirja, jota et lukenut, tai et tule lukemaan loppuun

Mario Vargas Ljosan kirja Maailmanlopun sota piti jättää kesken. Se ei vaan vetänyt.

7. Kirja, jonka toivoisit jättäneesi lukematta

Näitä kirjoja on aika paljon. Minulla on tapana sanoa, että en enää tässä iässä tartu kirjoihin, jotka eivät kiinnosta minua. Mutta ei se ihan niin mene. Monesti luen ne vielä ihan loppuun asti. Tässä muutama:

Pia Leinon Yliaika, Wexi Korhosen Kuka pelkää kuolemaa, Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuho ja Marko Hautalan Kuiskaava tyttö.

8. Kirja, joka on ollut lukuhyllylläsi/listallasi vuosia, mutta jota et ole vieläkään lukenut

Anni Kytömäen Kivitasku.

Hyvää viikonloppua ja hyvää elokuun jatkoa! Puutarha jaksaa vielä kukoistaa.

Kristiina Vuoren Elinan surma äänikirjana

Kristiina Vuori: Elinan surma. Tammi. 2018. Päällys: Mika Kettunen. 10 t 17 min. Lukija: Krista Putkonen-Örn. Supla.

Elinan surma -balladi on monellekin tuttu, ainakin nimeltä. Balladi on vanha, sanotaan, että se on peräisin 1400- tai 1500 -luvulta. Balladi sijoittuu Vesilahdelle Laukon kartanoon. Pääosassa on Laukon kartanoa silloin isännöinyt Klaus Kurki. On sattumaa, että Elias Lönnrot toimi kotiopettajana Laukon kartanossa 1800-luvun alussa. Hän kuuli balladista, kokosi runon ja julkaisi sen Kantelettaressa vuonna 1840. Balladi on innoittanut monia taiteen tekijöitä. Kalle Kaarna ohjasi balladiin pohjautuvan historiallisen elokuvan vuonna 1938 ja Oskar Merikanto teki balladista viisinäytöksisen oopperan vuonna 1910. Balladista on tehty useita näytelmäsovituksia ympäri Suomea. Taidemaalari Joseph Alanen on maalannut yli sata Kalevala-aiheista teosta, joista yksi on Elinan surma.

Joseph Alanen: Elinan surma. V. 1916. Wikipedia.

Emäntäpiika Kirsti odottaa kosintaa

Kristiina Vuori, historiallisten kirjojen taitaja, kiinnostui Elinan surma -balladista ja teki balladista omanlaisensa, nykyaikaisen, tähän päivään istuvan, mutta silti tiukasti historiallisessa kontekstissaan pitäytyvän tarinan. Kysymyksessä on 1400-luvulle sijoittuva rakkaustarina, josta sukeutuu kohtalokas kolmiodraama. Tapahtumapaikkana on Laukon kartano, kuten alkuperäisessä balladissakin. Päähenkilöitä ovat vauraan Laukon rälssikartanon isäntä Klaus Kurki, Laukon kartanon emäntäpiika Kirsti ja Klaus Kurjen tuore vaimo Elina. Kirsti on jäänyt pienenä orvoksi ja on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Elinan isän luona Elinan äidin väheksyessä Elinaa koko lapsuuden ajan. Onpa tytöillä ollut sama imettäjäkin, hän on yhä edelleen Laukossa piikova Pörösilmä. Nyt Klaus Kurki ratsastaa seurueineen Laukon kartanoon. Kirstillä ja Klausilla on ollut pitkään salasuhde, ja siksipä Kirsti odottaa Klausin kihlaavan hänet Laukon emännäksi. Mutta kaikki ei mene Kirstin toiveiden mukaisesti. Klaus kihlaakin Elinan, Kirstin maitosisaren. 

Lujatahtoinen ja ylpeä Kirsti

Kirstistä tulee tavallinen piika, kun hän vastoin tahtoaan joutuu luovuttamaan avaimensa domina-Elinalle, Laukon kartanon uudelle emännälle. Kirsti ei niele tappiotaan helpolla. Hänen ja Klausin salavuoteus jatkuu. Kirsti ymmärtää, että hänen tulee raivata Elina pois tieltään päästäkseen itse Laukon emännäksi. On tehtävä suunnitelma, on oltava ovela. Avukseen Kirsti saa Pörösilmän luihun Hintsa-pojan. Kirsti tietää liiankin hyvin, että hänen toimensa eivät ole oikeutettuja, mutta puhdas kauna ja kostonhalu sivuuttavat järjen äänen. Tapahtumien loppuratkaisusta voin sen verran paljastaa, että Vuoren teoksen loppuratkaisu on erilainen kuin alkuperäisessä Lönnrotin balladissa. 

Kristiina Vuori saa historialliset tapahtumat elämään. Lukija elää mukana Laukon kartanon tapahtumissa, tutustuu 1400-luvun arkipäivään, asuinympäristöön, vaatetukseen ja ruokiin. Keskiaika on katolisen kirkon aikaa, Laukon kartanossa on jopa oma pappikin. Mutta taikauskoon liittyvät tavat ja luonnonlääkkeiden mahti elävät vielä vahvasti kansan mielessä. On kuuden käärmeen keppi ja Ukon kirve sekä parantavat liuokset, joita voidaan käyttää joko hyviin tai pahoihin tarkoituksiin. Hyvää taustatyötä täydentää kirjan lopussa oleva sanasto sekä taustatiedot Elinan surma -balladista. Kirjan tapahtumat keskittyvät ennen kaikkea Laukon kartanon tapahtumiin. Valtakunnallisia tapahtumia sivutaan, mutta olisin mielelläni lukenut enemmänkin Ruotsin valtakunnan ajasta ja tuolloin vallinneesta Kalmarin unionista.

Kristiina Vuori kertoo Aamulehden haastattelussa 11.11.2017, että hän oli viettänyt kirjan kirjoittamisprosessin aikana viikon ajan Laukon kartanossa. Vuori toteaa: "Iltaisin minulla oli tapana lähteä yksin kävelylle. Kuljin Elinan tai Kirstin polkuja navetalle, aitalle tai riihelle. Mitä kuulin, näin, haistoin tai tunsin, sen tunsivat ehkä myös Elina tai Kirsti, vuosisatoja sitten."

Kristiina Vuoresta on tullut seitsemällä historiallisella kirjallaan tunnettu ja pidetty kirjailija. Hän tuntee hyvin historian ja sen ajan, josta hän kirjoittaa. Hän on kirjoissaan perehtynyt hyvin tapahtumien taustoihin ja ajan tapoihin, joita hän kuvaa elävästi ja mukaansa tempaavasti. Nyt kun Kaari Utrion ja Laila Hirvisaaren kirjailijaurat ovat ohitse, on ilo, että saamme uusia tämän genren kirjailijoita. Olen varma, että Kristiina Vuoren teokset ovat kirjoja, joita suomalaiset lukevat mielellään. Historiallinen viihdekirjallisuus, joka pohjaa vankkoihin faktoihin, kiinnostaa ainakin minua ei pelkästään viihteen, vaan myös kirjojen tarjoaman tietopohjan kannalta.

Krista Putkonen-Örnille kiitokset kirjan hyvästä luennasta.

Nura Farah: Aurinkotyttö

Nura Farah: Aurinkotyttö. Otava. 2019. Kansi: Timo Numminen. 253 sivua.

Omasta hyllystä

"Abdullah, sinun pitää opettaa vaimosi käyttäytymään. Hänen on pyydettävä sinulta lupa ennen kuin hän voi poistua talosta", anoppi komensi. Shamsu yritti sanoa käyneensä vain ostamassa leipää, kun Abdullah kohotti kätensä ja läimäytti häntä kasvoille." (s. 192)

Aurinkotyttö on kiinnostava kirja monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että kirja on ensimmäinen somalin suomeksi kirjoittama kirja. Kirjailija Nura Farah (s. 1979) on muuttanut perheensä kanssa Suomeen pakoon Somalian sisällissotaa. Nura oli tuolloin 13-vuotias. Kirjan kiinnostavuutta lisää myös se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat Somaliaan. Somaliaan sijoittuvaa suomenkielistä kirjallisuutta on ymmärtääkseni varsin niukasti. Itselleni tulee mieleen vain Waris Dirien Aavikon kukka (WSOY, 2012). Aurinkotyttö on itsenäinen jatko-osa Farahin esikoisteokselle Aavikon tyttäret, joka kuvasi paimentolaistyttö Khadijan elämää Somaliassa. Aurinkotyttö jatkaa sukutarinaa. Kirjan päähenkilö Shamsu on Khadijan tytär. 

"Meidän klaanimme kunnioittaa aavikon vanhoja perinteitä." (s. 29)

1970-luvun Somaliassa ovat vallalla perinteiset islamin uskonnon ja klaanikulttuurin mukaiset roolimallit. Isä on perheen pää, kuningas, jonka sana on laki, jota pitää totella. Isällä on paljon oikeuksia. Hänellä on oikeus pitää useita vaimoja, hänellä on oikeus päättää lastensa elämästä ja hänellä on oikeus myös väkivaltaan. Väkivalta avioliitossa ei ihmetytä ketään, vaikka naiset pyrkivätkin salaamaan mustelmiaan ja katkenneita luitaan. Tyttöjen tehtävänä on hoitaa kotia, eläimiä ja pienempiä lapsia. Jos perhe on tarpeeksi varakas, pojille pyritään hankkimaan koulutus. Tyttöjen ei tarvitse opetella edes lukemaan tai kirjoittamaan, "koska koulu ei tee tytöille hyvää." (s. 29)

Tällainen on tilanne myös Shamsun perheessä. Shamsu hoitaa pienemmät lapset ja eläimet sekä tekee suuren osan taloustöistä. Seuraava askel on avioliitto, kunhan löytyy sopiva - toivottavasti riittävän varakas - aviomies. Mutta Shamsulla on omat haaveensa. Hän haluaisi kouluttautua. Kipinän hän on jo saanut opittuaan lukemaan ja kirjoittamaan. Shamsun haavetta opiskeluista pitää yllä Madar, kaupunkilaispoika, joka tulee Shamsun kotileiriin opettamaan kirjoittamista ja lukemista. Lukijalle ei ole yllätys, että Shamsu ja Madar ihastuvat, rakastuvat ja haluavat mennä naimisiin. Ennalta-arvattavasti Shamsun vanhemmat, erityisesti isä, eivät hyväksy Madaria. Isällä on Shamsulle oma aviomiesehdokkaansa. "Allahu akbar! Tytär, sinä olet onnekas. Sinä saat osaksesi hienon miehen ja paljon kultaa. Olet nähnyt sen pitkän ja komean miehen. Hän pyysi minulta sinua vaimokseen, enkä minä voinut vastata kuin myöntävästi." (s. 142) Shamsu kapinoi, mutta turhaan. Isän sana on laki.

"Minä en halua kultakoruja enkä kameleita", Shamsu sanoi. "Haluan kirjoja, haluan oppia." (s. 104)

Tästä, Shamsun häistä, alkaa mielestäni kirjan kiinnostava osuus. Tähän saakka asiat ovat tapahtuneet vanhojen ikiaikaisten patriarkaalisten perinteiden mukaisesti, mutta nyt löytyy tyttö, joka ei halua hyväksyä naista alistavia käytäntöjä. Enempää en voi tästä kiinnostavasta osuudesta paljastaa, mutta voin taata, että lukija seuraa mielenkiinnolla tapahtumien etenemistä ja toivoo Shamsun elämälle onnea.

Kirja kuvaa hyvin aavikolla elävän paimentolaiskansan elämää. Lukijan on helppo päästä mukaan leiritunnelmaan. Luonto- ja leirikuvaukset luovat kirjaan vahvaa afrikkalaista tunnelmaa. Kirja avartaa ja lisää Somalian tuntemustani. Farahin kieli on sujuvaa ja asiat etenevät reippaassa tahdissa.

Paimentolais- ja klaanikulttuurin perinteet yhdistettyinä islamin uskontoon pitävät kaikin tavoin yllä vanhoja traditioita. Kirja kuvaa hyvin naisen alistettua asemaa ja sitä, miten vaikeaa on ponnistella ulos perheen ja lähisuvun määräysvallasta. Shamsun tarina on uskottava ja mielenkiinnolla odotankin jatkoa-osaa.

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Annelin kirjoissa, Kirjarikas elämäni, Kirjarouvan elämää ja Anun ihmeelliset matkat.

Osallistun kirjalla Main Kirjanhyllyt aarteet 2 -haasteeseen.