torstai 18. heinäkuuta 2019

Richard Scarry: Mato Matalan onnenpäivät



Richard Scarry: Mato Matalan onnenpäivät. Tammi. 2019. Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Laura Lyytinen. 206 sivua.

Oma ostos

Tyttäreni tytär 4-vuotias Minja oli kesälomareissulla mummolassa. Olimme aiemmin lähettäneet hänelle Scarryn Mato Matalan onnenpäivät postitse. Vanhemmat kertoivat, että kirja oli Minjalle hyvin mieleinen, sitä luettiin päivällä ja illalla. Kirja oli mukana mummolassakin, ja mummolla oli ilo lukea kirjaa Minjalle. 

Tammi on halunnut juhlistaa Richard Scarryn (1919-1994) satavuotisjuhlaa julkaisemalla aivan erityisen Scarryn muistokirjan. Johdannon kirjaan on kirjoittanut Richard Scarryn poika Huck Scarry. Tästä kirjasta hän toteaa: "Kirja on kuin hieno peili, josta kuvastuu ilmiömäisen luovan lastenkirjailijan ura." (s. 9) Huck kertoo, että kun isältä kysyttiin, mistä hän oikein sai ideansa tarinoihinsa, vastaus oli yksinkertainen: "Ulkoa kadulta." Huck jatkaa: "Isä oli hauska mies, joten minne vain hän katsoikin, hän myös näki hassuja asioita." (s. 11) Richard Scarry kirjoitti ja piirsi yli 300 teosta. Pelkästään Suomessa niitä on myyty 2,2 miljoonaa kappaletta.

Richard Scarry

Mato Matalan onnenpäivät koostuu Scarryn kymmenestä suosikkitarinasta. Kirjassa eletään arkea, matkataan vauhdikkailla menopeleillä, seilataan vesillä, matkustetaan ilmojen halki, opetellaan aakkosia ja numeroita. Paljon onnea vaan -osiossa on kaksi aiemmin suomentamatonta tarinaa. Suositut hahmot seikkailevat Touhulassa, jossa sattuu ja tapahtuu jännittäviä asioita. Lapsille tulevat tutuiksi Kissalan Hessu, Luru Lude, Lauri Luppa, Pekka Pesukarhu, Banaani-Toope ja monet muut. Ja tietysti ennen kaikkea tuo iki-ihana Mato Matala, joka on ollut lasten suosikki jo sukupolvien ajan.  



Mikä Scarryn kirjassa viehättää pikku-Minjaa? Mikä Scarryn kirjoissa viehätti omia lapsiamme 30 vuotta sitten? Entä lapsia monien sukupolvien ajan? Ehkäpä se, että Scarryn tarinat ovat niin lempeitä, kirjoissa on seikkailua, huumoria, kuvat ovat selkeitä ja värikkäitä. Mato Matala on monen lapsen suosikki, niin myös Minjan. Se on niin hassu, sanoo Minja. Minja on pienestä pitäen etsinyt kirjoista pikkutarkkoja yksityiskohtia, ja näitä nokkelia yksityiskohtia riittää Scarryn kertomuksissa. Ja niitä etsimme tälläkin kertaa. Välillä piti palata muutama sivu taaksepäin, kun jokin hahmo jäi huomaamatta.  

Kysyin Minjalta, mikä tässä kirjassa on kivaa. Minja vastasi aikailematta: "Kaikki!" Oletan, että Minjan "kaikki" viittaa värikkäisiin kuviin, lyhyisiin lukuihin ja mielenkiintoisiin hahmoihin.

Kiitos Tammi tästä upeasta muistokirjasta.




tiistai 16. heinäkuuta 2019

Anders Rydell: Kirjavarkaat



Anders Rydell: Kirjavarkaat. Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana. Gummerus. 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Boktjuvarna - jakten på de försvunna biblioteken. Suomentanut Pekka Marjamäki. 474 sivua.

Omasta hyllystä

"Saksalaisten pyhä henki koittaa kun havahtumisen symbolista - hakaristilipusta - on tullut valtakunnan ainoa todellinen uskontunnuksen merkki." (s. 114)

Ruotsalainen Anders Rydell on kirjoittanut kaksi kirjaa natsien kulttuurirosvouksista. Ensimmäinen kirja Plundrarna käsitteli natsien taidevarkauksia ja toinen kirja Kirjavarkaat käsittelee nimensä mukaisesti kirjavarkauksia. Rydell itse on pitänyt kirjavarkauksia mielenkiintoisempana tutkimuskohteena, koska taideteoksia on helpompi arvioida rahallisesti, kun taas kirjat edustavat aikansa henkistä arvoa. 

Rydell on tehnyt perusteellista työtä selvittäessään natsien vainojen kohteina olleiden kirjojen ja kirjastojen kohtaloa ei pelkästään Saksassa, vaan myös ympäri Eurooppaa. Alkunsa natsien kirjallisuuden hävittäminen sai vuoden 1933 kirjaroviossa, jossa poltettiin parikymmentätuhatta kirjaa. Liekkeihin heitettiin mitä erilaisempia kirjoja. Joukossa oli myös ulkomaalaisten kirjailijoiden teoksia, mm Franz Kafkan, Ernerst Hemingwayn, Jack Londonin ja Emile Zolan teoksia. Kirjaroviolla puheen piti Goebbels, joka "oli varsin hyvin perillä rovioiden sekä historiallisesti että poliittisesti tärkeästä symbolistisesta merkityksestä uudestisyntyneen Saksan kiihkeänä kasteseremoniana." (s. 30) Goebbels viittasi lausunnoillaan Martti Lutheriin, joka poltti katolisia tekstejä 1500-luvulla. Vuoden 1933 jälkeen suuri joukko saksalaisia kirjailijoita lähti Saksasta, joko pakotettuna tai vapaaehtoisesti. Lähtijöiden joukossa olivat Thomas Mann, Bertolt Brecht, Alfred Döblin, Erich Maria Remarque ja satoja muita.

SS-johtaja Heinrich Himmler ja natsien pääideologi Alfred Rosenberg olivat vastuussa kirja- ja taidevarkauksista. Rosenbergista tuli Himmlerin kilpailija, kun kyseessä oli natsiaatteiden tuotanto, tutkimus ja koulutus. Molemmat panivat toimeen hurjia ryöstöretkiä valloittamiensa maiden kirjastoihin ja arkistoihin. Miljoonia kirjoja takavarikoitiin, jotka kaikki haluttiin säilyttää ja tutkia. Eräs paikka, jonne takavarikoituja kirjoja siirrettiin, oli Berliiniin vuonna 1936 perustettu Sicherheitsdienst, jonka kirjamäärä toukokuuhun 1936 mennessä oli kasvanut yli puoleen miljoonaan kirjaan. 

"Kirjojen keräämisestä tuli intohimo. Se johtui perimmiltään totalitaarisesta ideologiasta - pyrkimyksenä oli valvoa kaikkia puolia kansalaisten elämästä." (s. 96) Natsit halusivat ryöstää ihmisiltä sanat ja kertomukset. Vaarallisimpia kirjoja olivat juutalaisten kirjoittamat teokset. Kirjat olivat juutalaisille tärkeitä. Kun juutalaisia siirrettiin ja kuljetettiin keskitysleireihin, heillä oli lupa ottaa vain muutama henkilökohtainen tavara, ja usein mukaan pakattiin muutama lempikirja, jotka takavarikoitiin leirillä. Näin juutalaisuus pyrittiin murtamaan sisältäpäin, koska tiedettiin, miten suuri henkinen arvo kirjoilla oli juutalaisille. Kirjojen takavarikoinnilla natsit pyrkivät "pyyhkimään pois kaikki jäljet juutalaisväestön olemassaolosta koko Europassa." (s. 209) Juutalaisten kodit tyhjennettiin ja annettiin uusille asukkaille, aivan kuin näiden ihmisten elämiä ja ajatuksia ei olisi koskaan ollutkaan.  


Amsterdamilaisen keräilijän Sigmund Seeligmannin kirjakokoelmaan kuuluneen teoksen exlibris.
Kirjassa kuvataan kirjojen ryöstöretkiä myös Ranskassa, Kreikassa, Puolassa, Italiassa ja Liettuassa. Kirjan eräs vaikuttavimmista kuvauksista sijoittuu Puolaan. "Siellä sytytimme kirjat palamaan. Tulipalo kesti kaksikymmentä tuntia. Paikalle kerääntyneet Lublinin juutalaiset itkivät äänekkäästi. Heidän valitushuutonsa melkein hukuttivat alleen meidän äänemme. Silloin pyysimme paikalle sotilasorkesterin, ja sotilaiden riemukkaat huudot vaiensivat juutalaisten vaikerruksen." (s. 274)

Mitä sitten näille miljoonille kirjoille tapahtui sodan jälkeen? Tavoitteena oli luetteloida ja palauttaa ne mahdollisuuksien mukaan entisille omistajilleen. "Kirjaamme ensin tietokantaan teoksen nimen ja numeron. Seuraavaksi lisäämme muut kirjaa koskevat yksityiskohdat, kuten nimiötiedot ja julkaisuvuoden sekä valokuvia kirjasta. Lopulta jokaisen kokoelmaan kuuluvan kirjan yksityiskohtaiset tiedot löytyvät rekistereistämme, Busek kertoo." (s. 360) Mutta luettelointiurakkka on pahasti kesken. Se on valtava tehtävä, todennäköisesti mahdotonkin.


Joskus käy näin onnellisesti. Christine Elise pitelee viimeinkin isoisänsä kirjaa; ainoaa Richard Kobrakin jälkeensä jättämää esinettä.
Kirja sisältää paljon mielenkiintoista tietoa natsien kirjavarkauksista. Minulle olisi riittänyt kirjavarkauksien käsittely Saksassa, muiden maiden yksityiskohtaiset kuvaukset eivät jaksaneet oikein pitää mielenkiintoani yllä. Natsismia on paljon käsitelty monista näkökulmista. Kirjavarkaat antaa natsismille uuden näkökulman, näkökulman joka pakottaa tarkastelemaan natsismia jälleen uudella tavalla. Kirja antaa myös kasvot Alfred Rosenbergille, joka oli yksi tärkeimmistä natseista, mutta joka pääideologina pysytteli taka-alalla. Nürnbergin oikeudenkäynnissä hän ei katunut mitään. - Kirjaa elävöittävät valokuvat. Kirjan lopusta löytyy laaja hakemisto ja lähdeluettelo.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Raija Orasen Selvä peli äänikirjana




Raija Oranen: Selvä peli. 2019. Otava. Äänikirja. Lukija Toni Kamula. Pituus 8 t. 6 min.  

Vaara-kirjastot

En ollut lukenut mitään ennakkoinfoa Orasen uusimmasta kirjasta, kun aloitin sen kuuntelemisen. Kirja osoittautui mainioksi komediaksi, jota kuunnellessa kukkapenkkien kitkeminen sujui varsin vauhdikkaasti. Välillä piti pitää taukoa kitkemisessä ja nauraa hekotella, niin herkullisia tapahtumia Oranen on kuvannut kirjassaan.

Kirja kuvaa suomalaiskaupungin valtapeliä. Pääosassa ovat kaupunginjohtaja Hartikainen ja kakkosjohtaja Aalto. Hartikaista epäillään lahjusten otosta, ja uhattuina ovat hänen asemansa kaupunginjohtajana sekä luksusomakotitalo. Aalto janoaa lisää valtaa ja haluaa kalifiksi kalifin paikalle. Mukana kuvioissa ovat myös molempien johtajien tuikitärkeät avustajat. Ruskea laukku kulkee kädestä käteen. Laukun sisällöksi osoittautuu aivan muuta kuin on oletettu.

Onneksi myös naisnäkökulma on mukana kirjassa. Seurapiiritoimittaja Tutsu ennättää kaikkialle ja on valmiina raportoimaan kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Millaisia aivoituksia Tutsun päässä liikkuu, sitä Oranen ei avaa. Sen sijaan kaupunginjohtajien rouvilla on tärkeä rooli kirjassa. Näiden kahden hienostorouvan luksuselämä ei ole kadehdittavaa. Tekemistä ei oikein ole, ei ole harrastuksia, ei voi mennä töihin, eikä ole ystäviäkään.

Kirja on mainiota 80-luvun kuvausta. Neuvostoliitto on voimissaan ja Suomea hallitsevat Mauno Koivisto ja Kalevi Sorsa. Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus on kaikkien huolen aiheena. 80-luvulla eläneet muistavat suuret ja vielä suuremmat olkatoppaukset ja television virityskuvan. Luin äskettäin Raija Orasen vanhemman myös 80-luvulle sijoittuvan kirjan: Bolero  (2003, Tammi). Siinä kuvataan Nokian kansainvälistymistä. Molemmissa näissä kirjoissa on henkilö, joka opiskeluaikanaan oli ollut taistolainen. Oletan, että Oranen palaa näiden henkilöiden kera omaan opiskeluaikaansa. 
  
Raija Oranen on varmasti yksi Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista. Hänellä on laaja ja monipuolinen tuotanto: romaaneja, novelleja, lastenkirjoja, kuunnelmia, näytelmiä ja tv-käsikirjoituksia. Monelle tulee Orasen tuotannosta ensimmäiseksi mieleen iki-ihanat Puhtaat valkeat lakanat ja Ruusun aika

Oranen osaa kirjoittaa. Teksti on elävää ja miellyttävää luettavaa / kuunneltavaa. Orasen kirjoitustyyli sopii hyvin myös tähän valtapelien ja ihmissuhteiden kuvaukseen. Kirja on mukavaa, kesäaikaan sopivaa kepeää kuunneltavaa/luettavaa, vaikkakin selvä peli osoittautuu melkoisen epäselväksi peliksi. Kirjan loppuratkaisu on yllättävä rankkuudessaan. Kirjan vauhdikkaalle kannelle plussapisteet.

Hyvää kesän jatkoa liljojen kera!



torstai 11. heinäkuuta 2019

Jaakko Teppoa Utran kesäteatterissa Joensuussa




Kansantaiteilija, trubaduuri ja satiirikko Jaakko Teppo on ilahduttanut suomalaisia jo kolmen vuosikymmenen verran. 80-lukulaiset muistavat Tepon laulut Pilkillä, Hilma ja Onni ja Pamela. Vaikka aikaa on kulunut ja Jaakko Teppo on lopettanut aktiiviuransa sairastumisen vuoksi, hän ei unohdu ihmisten mielistä. Se huomataan myös Utran kesäteatterissa, teatteriesitykset ovat loppuunmyytyjä ilta illan jälkeen. Tepon suosittujen laulujen sanoissa löytyy vieläkin jotakin uutta ja ajankohtaista. Savosta Karjalaan muuttanut Teppo tunnetaan maaseutukulttuurin kuvaajana sekä mainiona savon ja karjalan murteiden  käyttäjänä. Maaseudun yhteiskunnallisia ongelmia Teppo peilaa kuvitteellisen Ruikonperän tapahtumiin.

Ruikonperällä ollaan myös Utran kesäteatterin esityksessä. Ruikonperän kaikki viisi asukasta ovat koolla, kun ministeriöstä tulee ilmoitus, että Ruikonperän kylä lakkautetaan, koska kylä ei ole enää elinvoimainen. Ruikonperälle annetaan vielä yksi mahdollisuus. Jos Topi Ryynäsen elämästä kirjoitetaan muistelmat, kylä saa uuden mahdollisuuden.

Topi oli julkkis jo ennen syntymää

Topi Ryynäsen elämää seurataan vaihe vaiheelta Jaakko Tepon laulujen myötä. Musiikista innostunut nuori Topi perusti yhtyeen Rolling Potatoes. Yhtyeen esiintyminen savolaisyleisön edessä Iisalmessa on kertakaikkisen herkullista katsottavaa. Sitten tuli Hilma. Rakkaus syttyi. Topin ja Hilman rakastuminen onkin yksi näytelmän koskettavimmista kohtauksista. Topi laittoi romantiikan peliin ja halusi olla hellä. Hän totesi lempeästi Hiljalle saunassa:  "Lyöhän lökkänä löylyä!". Mutta Topi oli vaikean valinnan edessä: Hilma vai musiikki. Musiikki vei voiton, ja Topi lähti tekemään rahaa musiikillaan. Hilman vei alttarille keinosiementäjä Onni Laukkanen.

Muusikon urallaan Topi tienasi mukavasti rahaa, mutta se meni kaikki hevosiin. Ravikaverina oli useimmiten Ruikonperän Veikko Römppäinen. Mutta hevosilla ei tehty voittoja ja taas piti löytää jotakin uutta. Väliin mahtui vielä ura urheiluvalmentajana. Topi kannusti valmennettavaansa hurjaan, raivokkaaseen juoksuun: "Kuvittele, että juokset pellon yli ja huomaat, että siellä onkin kirjastoauto." Topi valmistui ylioppilasnarkomaaniksi, oli töissä mm kaatopaikan vartijana ja tuurasi karjua sikalassa. Mutta ura oli jälleen nousussa, Topista tuli ministeri.
  
Toisen puoliajan alussa ohjaaja pääsee valloilleen ja näyttelijät saavat revitellä oikein olan takaa. Yleisö on mukana, nauttii tekstin mehevistä yksityiskohdista. Sitten näytelmä hieman lässähtää, kun mukaan tulevat piristeet ja dopingit. Tämä osuus tuntuu hieman päälleliimatulta, tarinan pitkittämiseltä. Mutta vielä pääsee yleisö seuraamaan herkullisia kohtauksia. Topilla on taivaan portilla haastattelu Jumalan kanssa ja käy ilmi, että yt-neuvotteluja joudutaan käymään siellä taivaassakin.

Kuten arvata saattaa, Jaakko Tepon taitavalla sanankäytöllä, sanojen väännöllä ja oivaltavalla huumorilla on iso sijansa näytelmässä. Tepon huumori puri 80-luvulla ja tekee sitä vieläkin, sen todisti tiistai-illan teatteriyleisön innostuneet reaktiot. Tepon huumorin taustalla sykkii sympatia maaseutua ja vähäosaisia kohtaan. 

Pitää sitä tarinoita maailmassa olla

Näytelmässä Jaakko Tepon musiikki on kehyksenä Topi Ryynäsen elämälle. Musiikki vie tarinaa eteenpäin. Pääosassa ovat laulut ja Vänninmäen Vapaapalokunnan Letkumiesten Orkesteri ja niin on hyvä. Syntyy ilahduttava ja hauska tarina, jonka toteuttavat ammattitaitoiset näyttelijät. Näytelmä viedään läpi viiden näyttelijän voimin: Eija Vilpas, Janne Kinnunen, Vilma Kinnunen, Arto Heikkilä ja Antti Heikkinen. Kaikilla näyttelijöillä lukuunottamatta Topia (Janne Kinnunen) on useita rooleja. En osaa nostaa ketään näyttelijää esille erikseen, koska mielestäni kaikki suoriutuivat rooleissaan erinomaisesti. Yhteistyö pelasi näyttelijöiden kesken ja katsomossa tuntui siltä, että myös näyttelijät nauttivat. Erityisesti mieleeni jäivät Antti Heikkisen upea suoritus keinosiementäjä Onni Laukkasena, Arto Heikkilän rooli Jumalana, Janne Kinnusen Rolling Potatoes-esitys, Vilma Kinnusen lauluosuudet ja Eija Vilpaksen rooli kykyjenetsijänä. Käsikirjoituksesta vastasivat itse Jaakko Teppo yhdessä Antti Heikkisen kanssa. Antti Heikkinen yltää moneen, olin kuuntelemassa häntä Helsingin kirjamessuilla ja nyt tapaan hänet käsikirjoittajana ja mainiona näyttelijänä. Olli-Matti Oinonen vastaa erinomaisesta ohjauksesta sekä hyvin toimivasta minimaalisesta lavastuksesta. Suurkiitos Ilja Tepon johtamalle orkesterille, joka onnistui hyvin ja jota oli miellyttävä kuunnella. Kuultiinpa näytelmässä mukavia jazzahtaviakin sovituksia Tepon lauluista.

Teatterista lähtiessään moni jäi hyräilemään näytelmän loppukohtauksessa soitettua Pam, Pam, Pamelaa.

PS. Olisin mielelläni laittanut mukaan kuvia näytelmästä, mutta en valitettavasti löytänyt niitä mistään. Siispä tässä sitten kaunis maisemakuva katsomosta kuvattuna. 


keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Fradyn elämänkerta kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther Kingistä




Marshall Frady: Martin Luther King Jr. Edita. 2009. Alkuperäisteos Martin Luther King Jr. Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom. Kannen kuva: Corbis. 197 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Olen aina arvostanut Martin Luther Kingia ja hänen toimintaansa mustien aseman parantamiseksi. Hän oli hyvin merkittävä ja vaikutusvaltainen mies. Olin USA:ssa vaihto-oppilaana v. 1967-68 Michiganissa, lähellä Detroitia. Olin ylioppilasluokkani kanssa New Yorkissa tutustumassa YK:n toimintaan. Paluumatkalla koneen kapteeni ilmoitti, että Martin Luther King on murhattu. Päivä oli 4.4.1968. Pieni kaupunki Plymouth, jossa asuin, oli täysin valkoinen. Kingin kuolemasta ei puhuttu sanaakaan, ei koulussa eikä perheessäni. Olin ihmeissäni. Tästä alkoi kiinnostukseni Amerikan mustien historiaan ja kirjallisuuteen.

Nyt noin viidenkymmenen vuoden jälkeen tuntui hyvältä tarttua Kingin elämänkertaan pitkän tauon jälkeen. Frady on tehnyt hyvää ja perusteellista työtä selvittäessään Kingin elämän kaikki vaiheet.

Kingin isä oli baptistipastori, joka toivoi pojastaan jatkajaa uralleen. Isä oli ankara mies, jota Kingin tuli totella ja niin hän yleensä tekikin. Paitsi yhden kerran. Se yksi kerta oli silloin, kun isä vastusti Kingin ja Corettan avioliittoa, mutta King piti päänsä. King löysi rakkaan Coretta Scottin opiskellassaan ja tehdessään väitöskirjaa Bostonin yliopistossa. Coretta jätti musiikkihaaveensa, kun pariskunta muutti Alabaman Montgomeryyn, josta King sai pastorin viran. Vuosi oli 1954.  

 "Kuulkaahan ystävät, tulee aika jolloin kyllästymme siihen että sorron rautajalat polkevat meitä..." (s. 37)

Kingin toiminta ja maine kansalaisoikeusaktivistina alkoi Montgomerysta. Mustien bussiboikotti alkoi, kun Rosa Barksia vastaan nostettiin oikeusjuttu, koska hän ei ollut luovuttanut istuinpaikkaansa bussissa valkoiselle mielelle. Bussiboikotti oli ennenkuulumaton ja uskomaton mustien voimainnäyte, jonka organisoinnissa ja johtamisessa Kingillä oli tärkeä rooli. Osoittautui, että myös puhujana King oli vangitseva, puheiden sisällöissä välittyivät Kingin oppineisuus ja älykkyys. Bussiboikotti kesti 382 päivää. Mustat voittivat, rotuerottelu busseissa kiellettiin. Ensimmäinen voitto oli saavutettu. 

Rosa Barks (Wikipedia)
"Vasta Birminghamissa King todella korotettiin kansakunnan kaapin päälle." (s. 111)

1960-luku oli USA:ssa muutosten aikaa. Montgomeryn voitto rohkaisi mustia ja King oli mukana toiminnassa, ilman muuta. Keväällä 1963 oli Alabaman Birminghamin vuoro. Mustat järjestivät mielenosoitusmarsseja ja yrittivät ostaa lounasta valkoisille varatuista paikoista. Paljon mustia vangittiin, King muiden mukana. King, jonka ehdoton periaate oli väkivallaton virkavallan vastustaminen, joutui vaikeaan tilanteeseen, koska valkoiset käyttivät rajua väkivaltaa poliisipäällikkönsä johdolla. Tilanteen rauhoittamiseksi presidentti Kennedy lähetti kaupunkiin kolmetuhatta sotilasta. "Birminghamista tuli Kingin väkivallattomien joukkoprotestien ensimmäinen aito ja väärentämätön voitto, joka todellakin saavutettiin ihmisjoukkojen ponnistelun ja kamppailun tuloksena." (s. 111)

I have a dream.

Washingtonissa järjestettiin mielenosoitusmarssi elokuussa 1963. Siellä King piti kuuluisan puheensa. Hän heitti pois valmiiksi kirjoitetun puheensa ja puhui vapaasti ja puhuikin niin, että puhe jää koskettavuudellaan ja voimallaan ainiaaksi historiaan. Puhetta pidetään yhtenä maailmanhistorian vaikuttavimmista puheista. "Minulla on unelma, että jonain päivänä Georgian punaisilla kukkuloilla voivat entisten orjien lapset ja entisten orjanomistajien lapset istua yhteiseen veljeyden pöytään. Minulla on unelma..." (116.) Presidentti Kennedy kätteli Kingiä ja sanoi: "Minulla on unelma." (s. 117) 

Vuorossa olivat vielä Selman marssi, mustien asuntotilanteen parantaminen Chicagossa, Vietnamin sodan vastustamismielenosoitukset ja lopuksi vielä kesken jäänyt köyhien kampanja. Kaikki mielenosoitukset saivat paljon julkisuutta. Mediajulkisuuden myötä Kingistä tuli tunnettu, sekä USA:ssa että maailmalla. Olihan hän mies, joka oli saanut Nobelin rauhanpalkinnon ja oli tavannut myös paavin. 

Mutta ei King ollut kaikille mieleen. Mies, joka vihasi Kingiä yli kaiken ja halusi neutralisoida hänet, oli FBI:n johtaja J. Edgar Hoover. Hooverin näkemyksen mukaan King merkitsi uhkaa amerikkalaiselle elämäntavalle, kun sen sijaan Hoover halusi varjella vanhaa järjestelmää ja pitää mustat ja valkoiset erillään. FBI ryhtyi salakuuntelemaan silloisen oikeusministeri Robert Kennedyn luvalla Kingin puheluita, lokasi häntä ja kansalaisoikeusliikettä kaikin tavoin, laittoi urkkijoita Kingin perään, soitti hänelle uhkausviestejä ja itsemurhakehotuksia. Hoover sai kamppanjallaan selville arkaluontoisia tietoja liittyen Kingin naissuhteisiin. Tiedot merkitsivät aarretta Hooverille. 

We shall overcome.

Mutta King tunsi itsensä jo väsyneeksi, hänen tähtensä ei loistanut enää entiseen malliin, hän ennakoi kuolemaansa. Ja sitten yksi luoti Memphisissä, Tennesseessa ja King oli kuollut. Päivä oli 4.4.1969. King oli 39-vuotias. Kingin hautajaisiin osallistui yli 100000 surijaa. Vankilaan tuomittiin 99 vuodeksi James Earl Ray, joka ensin tunnusti tekonsa ja sittemmin vankilassa ollessaan perui sen. 

Oma arvostukseni Kingiä kohtaan nousi tämän kirjan myötä, varsinkin kun Frady tuo avoimesti esille myös Kingin heikkoudet. Kingin silmiinpistävin heikkous oli ihastus naisiin, kaikkiin naisiin. Frady kuvaa myös avoimesti Kingin ajoittaisia epävarmuuksia ja pohdintoja siitä, olivatko hänen toimintatapansa oikeita auttamaan Amerikan mustaa väestöä. Aika ei ole himmentänyt Kingin mainetta. Hän sai aikaan niin paljon. 


Martin Luther King vaimonsa Coretta Scottin kanssa (Wikipedia)

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Johanna Tuomolan esikoisdekkari Tummissa vesissä


Johanna Tuomola: Tummissa vesissä. Myllylahti. 2009. Kansi: Reija Kaskiaho. 336 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Johanna Tuomolan dekkarin päähenkilö rikosylikonstaapeli Noora Nurkka joutuu tekemään ikävän ratkaisun ja jättämään virkansa Helsingin keskusrikospoliisissa. Syynä on hänen ex-miehensä ikävät rahasotkut. Uudeksi paikkakunnaksi valikoituu Lohja kahdestakin syystä. Ensinnäkin, siellä on sopivasti virka avoinna ja toiseksi, Nooran isä asuu siellä. Tukalan taloudellisen tilanteen johdosta Noora majoittuu kahden lapsensa kanssa isänsä taloon, vaikkakaan he eivät ole olleet yhteyksissä sitten Nooran lapsuusvuosien.

Uuden työn myötä Noora joutuu heti mukaan murhaselvitykseen. Lohjanjärven rannasta löytyy Saara Hallamaan ruumis.

 "Ruumis makasi vesirajassa selällään toinen kylki hiekalla. Isoselältä vyöryvät allot liikuttivat vasenta kättä ja jalkaa. Lasittuneet silmät tuijottivat pimeää taivasta. Kalmankalpeat kasvot paistoivat räikeänä kontrastina mustaa vettä ja tummaa hiekkaa vasten." (s. 23)

Ensialuksi Hallamaan kuolema vaikuttaa itsemurhalta, mutta pian tulee esille seikkoja, jotka vahvistavat kuoleman murhaksi. Saadaan selville monia vainajaan liittyviä asioita, mm että Hallamaa sairasti syöpää, Hallamaa oli saanut yrityksen sihteerinä viidentoista prosentin omistusoikeuden yritykseen, Hallamaa oli allerginen maapähkinöille. Mutta liittyvätkö nämä seikat millään tavalla yhteen ja onko niillä mitään roolia Hallamaan murhassa, sitä miettii Noora Nurkka kollegoidensa kanssa. 

Lohjan poliisin tiimi Noora, Mario ja Bengt rikoskomisario Pentti Litmasen johdolla tutkii murhaa. Noora otetaan hyvin vastaan Pentin tiimiin, murhaa selvitetään lähes tauotta, päivät ovat pitkiä.  Vuorossa on kuulusteluja kuulustelujen jälkeen, mutta tuntuu, että ne eivät johda mihinkään. Poliisilla ei ole aavistustakaan, missä mennään. Heitä vedätetään, heille valehdellaan, jätetään paljon kertomatta. Mutta hiljalleen solmut aukeavat, murha selviää ja murhan selviämisen ohella monta muutakin asiaa saadaan avatuksi. Tutkintojen yhteydessä löydetään mm. vierastyövoimaa laittomasti hyväksikäyttävä yritys.

Noora löytää suuntaviivoja omaan elämäänsä. Lohja antaa Nooralle mahdollisuuden pohtia omaa elämäänsä ja suhdetta isäänsä sekä myös ex-mieheensä. Tuleepa eteen jopa romanssin alkukin. 

Johanna Tuomola muistetaan kahdeksanosaisen Kati-hevoskirjasarjan kirjoittajana. Tai ainakin minä muistan tämän kirjasarjan niin hyvin, sitä luettiin kerran jos toisenkin hevoshulluille tyttärillemme. Tuomola vaihtoi hevoset dekkareihin. Vuonna 2009 ilmestyi Tummissa vesissä, Tuomolan ensimmäinen aikuisille suunnattu dekkari. Tuomola on jatkanut Noora Nurkka -sarjaa vielä neljällä kirjalla, joista viimeinen Murhaaja vierelläsi ilmestyi v. 2013. Sen jälkeen Tuomola on julkaissut dekkarin lähes vuosittain ja uusin Liekit yössä julkaistaan syksyllä 2019.

Tummissa vesissä oli minulle mielenkiintoinen ja mieluisa lukukokemus. Oikein sopivaa kesälukemista. Tuomola hallitsee juonen rakentamisen, hän kirjoittaa sujuvasti ja dialogi on luontevaa. Pidin kirjan henkilöhahmoista, itse Noora on hyvin sympaattinen nuori nainen. Myös tiimin jäsenet tulivat minulle läheisiksi, Pentti osoittautui innokkaaksi villapaitojen neulojaksi ja Bengt yksinäiseksi sudeksi, mutta tehokkaaksi sellaiseksi. Marion kuvataan niin komeaksi mieheksi, että Tuomola olisi voinut laittaa kirjaan hänen kuvansa. Nooran henkilökohtainen elämäntilanne, suhde isään, kollegoihin ja ex-mieheen jäävät kiinnostamaan sen verran paljon, että ehkäpä jatkan Noora Nurkka -sarjaa.

PS. Eilen oli Avoimet puutarhat, jossa puutarhamme oli mukana. Viime ajat olenkin viettänyt puutarhassa, joten lukeminen on jäänyt toiselle sijalle. Hieno päivä oli! Vieraskirjassa oli 140 nimeä. 

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Terhi Rannela: Kiivaat



Terhi Rannela: Kiivaat. Karisto. 2019. Kansi: Laura Noponen. 210 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

On vuosi 1941. Salme, Veksa, Arvo, Kerttu, Toivo ja Kurki ovat ihan tavallisia tamperelaisia nuoria. Porukkaan kuuluu muitakin, mutta näistä kuudesta muodostuu porukan sydän. Nuoret pitävät hauskaa nuorten tapaan, mökki-iltoja Teiskossa, hauskanpitoa, yhdessäoloa, aina ilman alkoholia. Mutta tupakanpoltto pitää kyllä opetella, vaikka vähän pakollakin. Kerttu kannustaa Salmea tupakointiin: "Tietäisitpä, miten tyrmääviltä me näytetään. Ajattele edes sitä." (s. 77)  Monista muista nuorista nuo kuusi nuorta erottaa se, että he ovat Tampereen sosiaalidemokraattisen nuorisoseuran jäseniä. 

Kirjan minä-kertoja on 16-vuotias Salme Kiivas. Salmen sukunimellä lienee vaikutuksensa myös kirjan nimeen. Salme asuu mummonsa ja veljensä kanssa Pispalassa. Mummo on sydämellinen, huolehtivainen, oikea mummojen mummo ja jaksaa ottaa vastuun tyttärensä lapsista. Salme oli jo koululainen, kun hän sai veljen. Äiti toi mummolle vauvan hoidettavaksi. Kävi ilmi, että veli oli kehitysvammainen, mutta siitä huolimatta aina yhtä rakas. Kaarina, mummon tytär, Salmen äiti, on aatteen naisia, hän agitoi jossakin päin Suomea tai istuu vankilassa, jos ei syystä, niin ainakin varmuuden varalta, kuten jatkosodan aikana. 

"Äiti haettiin keskellä yötä. Mikään ei ole pelottavampaa kuin herätä lempeästä unesta tuntemattomien miesten huutoon. Roikuin äidissä ja kiljuin niin, että naapureiden ikkunat aukesivat. Mummo vaikeroi. Äiti tuupattiin kovakätisesti mustaan maijaan ja vietiin Hämeenlinnaan ilman kuulusteluja." (s. 71)

 "Uskoimme, että pystyisimme muuttamaan maailmaa." (s. 125)

Salme oli mummon kanssa nälkälakossa olleen agitaattori Pauli Tuomirannan hautajaisissa. Tämä tapahtuma, joka päättyi mielenosoitukseen, jätti pienen siemenen Salmen mieleen tulevaisuutta varten. Kun siihen vielä lisätään mummolan vasemmistolainen ilmapiiri, keskustelut - joskus kiihkeätkin - Veksan, Arvon, Kertun, Toivon ja Kurjen kanssa, niin Salme onkin valmis pitämään esityksen opintopiirissä kirjasta Ruskeat paidat. Seuraava askel on jo konkreettisen toiminnan vaihe. Salme suostuu lentolehtisten tekstien kirjoittajaksi ja levittää lehtisiä yhdessä Toivon kanssa. Siitä syntyy romanssi, salaisia halailuja ja suudelmia pimeyden turvin. Lentolehtisten levittämisestä ei ole enää pitkä matka järeimpiin sodanvastustustoimiin. Pidetään ampumaharjoituksia, sytytetään tulipaloja, kannetaan dynamiittia, syöstään junia raiteilta. 

"Olin jo melkein kotona, kun kuulin voimakkaan räjähdyksen. 
En voinut uskoa, että olin saanut sellaisen aikaan. Naapurustossa syttyi valoja. Kiirehdin sisään. Saappaat pitäisi piilottaa heti. Mummo keksisi niille paikan." (s. 177)

Valtiollinen poliisi on valppaana, ensin pidätetään Kurki, joukon johtaja. Sitten on muiden vuoro, myös Salmen. 

Kirja koostuu Salmen kirjoittamista kirjeistä Helmi-Sofialle,  Toivon uudelle vaimolle. Vuonna 1955 kirjoitetut kirjeet muodostavat muistelon vuoden 1941-42 tapahtumiin. Salme kertoo tapahtumista mitään säästelemättä, kaikki paljastaen.

Outokumpulaislähtöinen Rannela on pidetty nuortenkirjailija. Aikuisten kirjoista olen lukenut Punaisten kyynelten talon (Karisto 2013) sekä Fraun (Karisto 2016). Olen pitänyt paljon näistä kirjoista. Ihailen kirjojen historiallista tarkkuutta ja kuvauksen aitoutta. Rannela kertoo, että Kiivaat-kirjalle hän on saanut aineistoa Frau-kirjan tiedonhankinnasta. Historiallista pohjaa Kiivaat-kirjassa todellakin on, mm googlaus Pauli Tuomirantaan toi esille, että hän on todellakin se sama Tuomiranta, joka kirjassa haudattiin. Kirjassa siteeratut Kansan Lehden uutiset vuodelta 1943 tuovat esille sen, että kirjassa kuvattu nuorten sabotaasitoiminta pohjautuu tositapahtumiin. Myös kirjan lopussa oleva lähdeluettelo osoittaa, että Rannela on tehnyt perusteellista taustatyötä kirjaa varten.

Pidän Rannelan kirjoitustyylistä. Kieli on toteavaa, melko lyhytvirkkeistä, loppuun asti mietittyä. Hän kirjoittaa rankoista asioista kiihkoilematta. Hän ei ota kantaa eikä tuomitse, vaan antaa lukijan päättää, millainen moraalinen oikeutus sabotaasitekoihin tämän kirjan nuorilla oli. Kiivaat  ei ole poliittinen pamfletti. Vaikka nuorista tulee sodanvastustajia, kirja kuvaa myös näiden nuorten tavallista elämää ilonpitoineen ja rakastumiseen sekä rakentaa hyvää 40-luvun alun ajankuvaa.