Selma van de Perre: Nimeni on Selma

Selma van de Perre: Nimeni on Selma. Juutalaisen vastarintataistelijan muistelmat. Tammi. 2021. Hollanninkielinen alkuteos Mijn naam is Selma. Suomentanut Mari Janatuinen. 203 sivua.

Omasta hyllystä.

Sain kirjan arvontapalkkiona Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogin Ainolta. Kiitos tästä. Kirjan mukana tuli kaunis kortti. 

"Tarinani on kunnianosoitus kaikille, jotka kärsivät ja kuolivat, sekä urheille ystävilleni ja kollegoilleni, jotka vastarintaan nousemalla asettivat oman henkensä alttiiksi muita pelastaakseen." (s. 202)

Nimeni on Selma on arvokas lisä holokaustikirjallisuuteen. Kirjoittaja Selma van de Perre oli liki 100-vuotias, kun hänen muistelmansa julkaistiin vuonna 2020. Van de Perren muistelmateos tarjoaa erilaisen näkökulman toisen maailmansodan holokaustiin ja on tärkeä siksikin, koska holokaustista selviytyneiden ikärakenne on jo hyvin korkea. Kovin monia muistelmateoksia ei varmaankaan enää ilmesty.

Toisen maailmansodan syttyessä Selma oli vain 17-vuotias. Hän asui perheensä - isän, äidin, kahden veljen ja pikkusiskon - kanssa Amsterdamissa. "Näiden ihmisten kanssa vietin varsin onnellisen lapsuuteni. Ja kolme heistä kuljetettiin pois raa'asti murhattaviksi." (s. 33) 

"Äiti, isä, Clara, minä (oikealla). Amsterdamissa lokakuussa 1941. (kirjan kuvitusta)

Sitten toukokuussa v. 1940 Saksan armeija ylitti rajan ja sota alkoi Alankomaidenkin osalta. Miehitys ei kuitenkaan vielä merkinnyt muutoksia juutalaiselle väestölle. Elämä jatkui ennallaan, käytiin koulua, tavattiin ystäviä ja vietettiin aikaa perheen kanssa. Mutta vain aluksi, sillä vuoden 1941 alussa alkoivat toimenpiteet. Juutalaisten piti ilmoittautua Alankomaiden viranomaisten rekistereihin ja heidän piti luovuttaa kaikki omistamansa arvopaperit sekä myös fyysinen omaisuus. Toimenpiteet jyrkkenivät kuukausi kuukaudelta. Vuoden 1942 tammikuussa juutalaisten  henkilötodistuksiin leimattiin iso J-kirjain ja saman vuoden toukokuussa "kaikki yli kuusivuotiaat juutalaiset määrättiin käyttämään keltaista daavidintähteä, jossa luki "juutalainen"." (s. 48) Nuoria miehiä lähetettiin "työleireille" Itä-Eurooppaan. Alankomaihin oli perustettu Westerborkin leiri juutalaisten kauttakulkuleiriksi.

Margareta van der Kuit

Selma ajautui vastarintaliikkeeseen. Hän halusi tehdä vastapalveluksia niille, jotka olivat ottaneet isoja riskejä pelastaakseen muita. Selma otti tässä tietoisen riskin, mutta hän luotti siihen, että hän oli tottunut käyttäytymään ei-juutalaisena vaaleiden hiustensa ansiosta. Edes muille vastarintaliikkeessä toimiville ei kerrottu sitä, että Selma oli juutalainen. Tehtävä edellytti uutta henkilöllisyyttä. Selmasta tuli Marga eli Margareta van der Kuit. Selman tehtäviin kuului erilaisia kuriiritehtäviä, lähinnä tärkeiden viestien, kirjeiden ja raporttien edelleen kuljettamista milloin Alankomaissa, milloin Belgian tai Ranskan puolella. Vaarallisin Selman tekemistä matkoista oli tärkeän viestin vieminen saksalaisten päämajaan Pariisissa. Hyvin hän siitäkin selvisi.    

Hyvä onni ei jatkunut ikuisesti. Selma pidätettiin, vietiin leirille ja sieltä edelleen junaan. Junan määräpää oli Ravensbrückin keskitysleiri, joka sijaitsee Saksassa noin 90 km Berliinistä pohjoiseen. Leirin rakennustyöt oli aloitettu v. 1938 SS-johtaja Heinrich Himmlerin aloitteesta. Ravensbrück oli ainoa lähes yksinomaan naisille tarkoitettu keskitysleiri. Myös leirin vartijat olivat naisia. Leirillä oli pääasiassa poliittisia vankeja Saksan valloittamista maista. Suurin ryhmä oli puolalaiset naiset, joita oli n. 40 000. Selmakin oli leirillä poliittisena vankina eikä juutalaisena. Varovainen Selman piti olla, ei saanut paljastaa menneisyyttään. Omaa nimeä ei voinut paljastaa. 

Leirielämä oli raskasta ja julmaa. "Naisia vietiin teloitettaviksi Uckermarkin nuorisoleirin lähellä olevalle polulle, jota kutsuimme kuolemanpoluksi. Toiset vietiin leiriä ympäröiviin metsiin tai heidät kaasutettiin. Tuolloin leiriin oli jo rakennettu kaasukammio ja polttouuni, ja Auschwitzista siirrettiin toinen kaasukammio asennettavaksi. Päivittäiset joukkomurhat saattoi haistaa." (s. 157) 

Leirillä kuolleiden muistokirja Ravensbrückin museossa. AOP

Leirille passitettiin sodan aikana yli 130 000 naista, joista vain noin 40 000 selvisi hengissä. Yksi selvinneistä oli Selma. Kun leiri vapautettiin, Selma kuljetettiin Punaisen Ristin toimesta Ruotsiin ja sitten Englantiin, missä hän elää edelleen. Kiitoksena vastarintaliikkeessä toimimisesta Selma sai v. 1983 kuningatar Beatrixin myöntämän Vastarinnan muistoristin 1940-1945. Selma oli yksi harvoista alankomaalaisista juutalaisista, joiden elämä jatkui toisen maailmansodan jälkeen. Sota ja leirit ovat jatkuvasti olleet vuosien ajan Selman ajatuksissa. Kaikkein eniten hän suree isää, äitiä ja Clara-siskoa, joiden elämä päättyi keskitysleirillä.   

Leirin vartijoista Selma van de Perre toteaa: "He olivat tavallisia naisia, jotka tekivät hirveitä tekoja. Se voi tapahtua uudelleen, jos sen annetaan tapahtua." (Iltalehti 7.2.2021)

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki äänikirjana

                                       

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos. 2015. Lukija Fanni Noroila. Kesto 11 h 24 min. Nextory.     

Minulta on jäänyt lukematta Itärannan menestysteokset Teemestarin kirja (Teos 2012) sekä myös Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015). Kun viime viikolla lähdin matkalle Raumalta Joensuuhun, otin Kudottujen kujien kaupungin kuuntelukirjaksi. 

Kirja on fantasiaromaani saaresta, jolla nuori kutoja Eliana asuu. Eräällä yöllisellä vartiovuorollaan Eliana löytää Seittien talon pihasta loukkaantuneen nuoren naisen. Käy ilmi, että nainen ei pysty puhumaan, koska häneltä on leikattu kieli. Miksi kieli on leikattu? Onko jotakin, mitä nainen ei saanut kertoa? Nuori nainen on täysi arvoitus. Naisen salaperäisyyttä lisää vielä se, että hänen käsivarteensa on kirjoitettu Elianan nimi. Se kuitenkin selviää, että nainen on nimeltään Valeria. Valeria asutetaan Elianan huonekaveriksi. 

Saari on ahdistava asuinpaikka eikä juuri anna valinnan mahdollisuuksia asukkailleen. Naisten asema on heikko, naiset ovat syrjittyjä ja alistettuja. Naisille ei opeteta lukemista eikä kirjoittamista. Sanojen taloon naisilla ei ole lupa mennä. Naisten paikka on Seittien talossa, jossa he kutovat päivä päivä jälkeen kangaspuilla. Sielläkin on rajoituksensa, siellä saa kutoa vain sallittua kuviota, uutta ei saa luoda. Valerian kudonta on erilaista, mutta ei sallittua. Elianalle tulee tunne, että Valerian tekemä kudostyö kertoo naisen menneisyydestä.

Saarta uhkaavat jatkuvat tulvat. Asukkaita on ravistellut muutamia vuosikymmeniä aiemmin sairaus, jota kutsuttiin Unirutoksi. Parannuskeinoa ei ollut, ja sen vuoksi Uniruttoon sairastuneet poltettiin roviolla. Salaperäinen Neuvosto, jonka päätäntävallassa saaren asiat ovat, epäilee, että tulvien pahetessa Unirutto on nyt tulossa takaisin. Siksi unia näkevät eristetään Tahrattujen taloon. Elianan on toimittava hyvin varovaisesti ja olla täysin vaiti salaisuudestaan: hän näkee unia. Lisäksi hän osaa lukea ja kirjoittaa. Sitäkään ei kukaan tiedä. 

Kuuntelun jälkeen minulle jäi hieman hämmentynyt olo. Kirjassa oli paljon henkilöitä, ja minulta menikin jonkin aikaa kunnes pääsin selville, kenestä milloinkin puhuttiin. Henkilöhahmot oli rakennettu kiinnostaviksi ja moniin heistä ennätti hyvin tutustua kirjaa lukiessa. Allekirjoitan kirjan saamat ylistävät arviot siitä, että kirjassa on mystistä tunnelmaa ja jännittävä juoni. Itäranta kirjoittaa äärettömän kaunista ja rytmikästä kieltä. Mutta ei tästä minun kirjaani tullut, lähinnä kai siksi, että fantasiakirjallisuus ei koskaan ole ollut minun juttuni. Löysin kirjasta monia koukuttavia yksityiskohtia, mutta toimivaa kokonaisuutta ei niistä syntynyt. Loppuratkaisu jäi tuntumaan hieman keskeneräiseltä. Tosin luulen, että lukukokemukseni olisi saattanut olla minulle positiivisempi, jos olisin lukenut kirjan kuuntelun sijaan. Unenomaiset tapahtumat ja mystinen tunnelma olisivat edellyttäneet rauhoittavampaa lukuympäristöä kuin mitä juna pystyi tarjoamaan kerran tunnissa kuuluvine koronainfoineen maskipakosta ja turvaväleistä. Samoja naista alistavia elementtejä löysin Atwoodin Orjattaresi-kirjasta (Kirjayhtymä 1986).  

Kudottujen kujien kaupunki on saanut useita palkintoja, mm. Kuvastaja-palkinnon v. 2016 sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon v. 2015. Kirja on luettu lukuisissa blogeissa, mm. Lukujonossa, Yöpöydän kirjat ja Kirsin Book Club

Terhi Rannela: Kirjeiden lumo

                             

Terhi Rannela: Kirjeiden lumo. Karisto. 2021. Vinjettikuva: Satu Kontinen. 168 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hyväntahtoisesta kirjeestä harva pahoittaa mielensä. Jokainen meistä voi vähentää yksinäisyyttä huomioimalla enemmän toisia ihmisiä. Läheltä on helpoin aloittaa. Ette usko, millaista riemua tunsin, kun eräs naapurini viimein vastasi tervehdykseeni kolmen vuoden kuluttua." (s. 54)

Kirjojen kauniit kannet viehättävät minua. Ne ikään kuin kutsuvat lukijaa avaamaan kirjan. Niin kävi minulle Terhi Rannelan Kirjeiden lumo -kirjan kanssa. Huomasin ensin kauniin kannen, sitten vasta luin kirjan nimen. Aihe oli kiinnostava. Luin kirjan ja sen jälkeen totesin, että kirja ei ole kaunis vain kanneltaan vaan myös sisällöltään.

"Olet kyllä ollut ajatuksissani, mutta..." (s. 27)

Terhi Rannela kirjoittaa kirjeiden kirjoittamisen merkityksestä kautta historian yhdistäen omat kirjoittamiskokemuksensa tutkittuun tietoon. Rannela on perehtynyt kirjeiden historiaan aina Cicerosta alkaen sekä on vieraillut paikoissa, joissa saa tutustua kirjeiden historiaan mm. Tampereen Postimuseossa. Hän on myös lukenut vanhoja oppaita, jotka ovat antaneet käytännön ohjeita kirjoittamiseen. Eräs Lewis Carrollin ohjeista oli: "Älkää täyttäkö enempää kuin puolitoista sivua anteeksipyytelyillä, ettette ole kirjoittanut aiemmin." (s. 27) Näinpä, varmasti moni meistä tunnistaa tämän tunteen. Mutta voihan sen tunteen kääntää näinkin.

Vanhat kirjeet eivät ole pelkästään kirjoittajan mielialoja kuvastavia vuodatuksia, vaan usein myös eräänlaisia historiankirjoituksia, kurkistuksia menneisyyteen. Mikä voima ja lohdutus kirjeillä saattaa olla sekä lähettäjälle että vastaanottajalle. Konkreettisena esimerkkinä tästä on vuosi 1964, jolloin USA:n presidentti John F. Kennedy ammuttiin. Jackie Kennedy sai kahden ensimmäisen kuukauden aikana noin 800 000 surunvalittelukirjettä. Viestejä tuli vielä lähes päivittäin seuraavien kahden vuoden aikana. Viestien mukana lähettäjät muistivat leskeä valokuvin, lehtileikkein ja runsain lahjoin. Kirjeitä voidaan käyttää myös painostuskeinoina. Mieleeni tulee elävästi Augusto Pinochetin väkivaltainen vallankaappaus ja presidentti Salvador Allenden kuolema Chilessä v. 1973. Vallankaappausta eivät vastustaneet Suomessa pelkästään vasemmistolainen nuorisoliike, vaan myös mm. kirkko ja presidentti Urho Kekkonen toivat vastustavan kantansa esille. Erityisesti nuoriso- ja opiskelijaliikkeessä uskottiin joukkovoimaan. Allekirjoitettiin kannanottoja ja julkilausumia Chilen väkivallan lopettamiseksi. Itse olin tuolloin nuorena opiskelijatyttönä Leppävirran kunnanvaltuustossa ja tein siellä aloitteen kannanoton allekirjoittamiseksi. Maanviljelijät eivät tästä innostuneet.   

"Koko elämä, tämä ihmeellinen ja käsittämätön ilmiö, kansien välissä." (s. 91)

Tuntuu siltä, että kirjeen kirjoittamiseen, erityisesti käsin kirjoittamiseen, ei paljoa tarvita. Jotakin kuitenkin. Kynää ja paperia sekä rauhallinen ja kiireetön mieliala. Samanlaista mielen rauhoittumista edellyttää myös päiväkirjan kirjoittaminen. Päiväkirjan kirjoittaminen antaa kirjoittajalle vapaammat raamit kuin kirjeiden kirjoittaminen. "Päiväkirjalla ei tarvitse olla äänenlausuttuja pyrkimyksiä. En yritä tulla paremmaksi ihmiseksi. En aina jaksa kehittää itseäni. Käsialakin saa olla mitä on. Voin halutessani kirjoittaa vaikka yhtä sanaa kolmen sivun verran tai olla kirjoittamatta." (s. 111) Esimerkkinä historiallisista päiväkirjoista Rannela kuvaa Sofia Tolstajan, Leo Tolstoin puolison, lukuisia päiväkirjoja, jotka avaavat Sofian ja Leon vaikeaa avioliittoa ja samalla myös Venäjän keisarikunnan historiaa.  

Nykyisin kirjeiden kirjoittaminen ei ole enää yleistä. Yhteydenpito on saanut toisenlaisia muotoja, sosiaalinen media korvaa kirjeet. Ja hyvä niinkin, tärkeintä on yhteydenpito. Kyllä rakkaudentunnustukset menevät yhtä hyvin perille WhatsAppissa kuin kirjeissäkin. Poliitikot sanovat samaa, ennen he saivat runsaasti kirjepostia - moitteita ja kehuja - mutta nyt samat viestit tulevat lähinnä sähköpostin välityksellä. Itse  olen ollut innokas kirjeiden kirjoittaja. Nykyisin kirjeitä ei enää lähde kovinkaan usein, mutta kortteja lähetän ahkerasti, viikottain ja kaikilta matkoilta äidilleni hoitokotiin ja lastenlapsilleni. Tiedän, että korttejani odotetaan ja niistä iloitaan. Harmina on postin toiminta. En ole ainoa, joka valittaa postin kulusta. Ei ole yksi eikä kaksikaan kertaa, kun kortin perillemenoon kotimaassa on mennyt viikko tai kaksi. Ja onpa korttejakin, jotka eivät ole koskaan päässeet perille. Vielä yksi juttu, jota harmittelen, kun puhutaan kirjoittamisesta. Se on se, että kaunokirjoituksen opetus loppui suomalaisissa peruskouluissa vuonna 2016. Nykyisin tekstataan ja kirjoitetaan tietokoneilla. 

Terhi Rannela kirjoittaa kaunista ja raikasta tekstiä, joka sopii hyvin tämän kirjan aiheeseen. Kirjaa lukiessa muistoja lapsuudestani pyrkii esiin, muistan päivittäiset käynnit postilaatikolla ja kirjeen odotuksen. Ja monesti laatikosta löytyikin kirje, joko kaukaiselta ystävältä, sukulaiselta tai kansainväliseltä kirjekaverilta. Ja joskus kirjeestä saattoi löytyä muutama kiiltokuvakin. 

Kiitos Terhi R tästä kauniista, kiinnostavasta ja lähelle tulevasta kirjasta. Vajaan parisadan sivuisen kirjan lukemiseen meni kauan. Luin pätkän ja palasin omiin muistoihini. Sama toistui seuraavankin luvun kohdalla. Kirjasta muodostui kiinnostava läpileikkaus kirjeiden kulttuurihistoriaan. 

Veit Heinichen: Karstin kuolleet

     

Veit Heinichen: Karstin kuolleet. Proteo Laurenti II. Kustantamo Huippu. 2020. Saksankielinen alkuteos Die Toten vom Karst. Suomentanut Anne Kilpi. 451 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Proteo Laurenti otti hyllystä pullon cabernet'ta ja avasi sen. Hän heitti kylmän pitsan lautaselle, etsi lasin ja meni olohuoneeseen. Hän avasi television ja pudottautui nojatuolille. Pian hän oli juonut monta lasia viiniä. Hän tunsi kehonsa rentoutuvan, ajatukset sen sijaan jatkoivat loputonta laukkaansa. Yhä uudelleen hän näki silmissään kuvia Contovellon iskusta, papin kasvot, naapureiden kyyneleet, Lauran seisomassa aamulla takki päällä hänen edessään, vessanpöntön Caffe San Marcossa - ja lopulta hän kuuli jälleen iltapäivällä soittaneen miehen äänen." (s. 48)

Karstin kuolleet -dekkarin tapahtumat sijoittuvat Triesteen, italialaiseen kaupunkiin, joka sijaitsee Koillis-Italiassa, Triestenlahden pohjukassa. On marraskuu, ja sää Triesten seuduilla on surkea, kylmä koillistuuli bora nera puhaltaa ja saa ihmiset pysymään sisätiloissa. Komisario Proteo Laurenti, ikää 47 vuotta,  herää pahantuulisena. "Proteo Laurenti kiehui raivosta, mustasukkaisuudesta ja epätoivosta. Hän oli kieriskellyt, hikoillut ja palellut sängyssään läpi yön rauhattomana ja nukkunut tuskin lainkaan. Häntä etoi." (s. 7) Syy hänen epätoivoonsa oli Laura, hänen vaimonsa. Vaimo oli tunnustanut, että hänellä oli toinen mies. Nyt Laura oli lähtenyt pois kotoa miettimään asioitaan. 

Proteo Laurentin ajatukset palaavat väkisinkin jatkuvasti Lauraan  ja ikävään. Mutta sitten tulee hälytys. Läheisessä Contovellon kylässä talo numero 525 oli räjäytetty. "Räjähdys tapahtui tasan kello kuusitoista kolmekymmentä. Kolme kuollutta: Manlio Gubian, 42, hänen vaimonsa Elisabetta, 33, ja kaksivuotias lapsi." (s. 39) Tapahtuma on mystinen, kukaan kyläläisistä ei ole nähnyt mitään, kenelläkään ei ole mitään pahaa sanottavaa perheestä. Perheen isä Manlio Gubian oli pitänyt elintarvikekauppaa kylässä ja oli sen vuoksi ollut kaikkien tuntema. Pian räjähdyksen jälkeen Giuliano-niminen kalastaja katoaa merellä hieman epäselvissä olosuhteissa. "Marasi hidasti moottoria samalla, kun kroaatit ajoivat laajaa kierrosta heidän ympärillään. Mutta he eivät löytäneet Giulianoa, rukouksetkaan eivät auttaneet." (s. 89) Mukana olleet kalastajat ovat hyvin vaitonaisia, kun poliisi kuulustelee heitä. Käy ilmi, että räjähdyksessä kuollut kauppias Gubian oli tienannut niin hyvin, että hän oli ostanut troolarin Pulassa asuvalle isälleen. Liittyvätkö nämä kuolemat jollakin tavalla toisiinsa, joutuu poliisi pohtimaan.

Eivätkä järkyttävät tapaukset vielä tähän pääty. Laurenti osallistuu Gubianin perheen hautajaisiin. Hautausmaa on täynnä saattajia. Kun arkkua lasketaan maahan, Laurentin kännykkä soi. Tilanne on kiusallinen, mutta viestin kuultuaan "Asiakkaita. Mystinen ruumis Foiba di Monrupinolla" (s. 151) Laurentin on kiireesti raivattava tiensä ulos hautausmaalta. Eikä kyse olekaan ihan mitättömästä rikoksesta. Karstin kalkkikivien kätköissä on toisen maailmansodan aikainen joukkohauta. Siellä Laurenti kohtaa kammottavan näyn. Rautaisessa telineessä roikkuu köytettynä lähes alaston vanha mies. Käsivarret on sidottu ristiin. Murha on tehty harppuunalla, joka edelleen sojotti sydämen kohdalla. 

Tässäpä onkin Triesten poliisille tutkittavaa. Laurenti pyrkii pitämään ajatuksensa tutkittavissa asioissa, mutta huomaa ajatustensa karkaavan kerta kerran jälkeen Lauraan. Lounailla ja illallisilla hän vuodattaa tuttavilleen ikäväänsä ja sortuupa hän tupakointiinkin monen lakkovuoden jälkeen. Kodissa ei tehdä mitään tai ainakaan ei siivota, astiat ovat tiskaamatta, pizzalaatikkovuoret kasvavat. Huolta aiheuttaa myös Laurentin alaikäinen poika Marco, joka opiskelun sijaan hengailee fasistisissa porukoissa. Pientä lohtua Laurentin elämään tuo kaunis dottoressa Ziva Ravno, syyttäjä Pulasta, joka pyrkii edistämään yhteistyötä Kroatian ja Italian välillä.

Heti kirjan alkusivuilla tuli tunne, voi että on harmi kun en tunne Triesteä, kaupunkia joka tunnetaan myös pikku-Wieninä. Kirja on varmasti mieluista luettavaa kaupunkia tunteville. Kiinnostavan juonen ohella kirjailija tarjoaa aimo annoksen seudun historiaa toisesta maailmansodasta alkaen. Tämän päivän ongelmia ovat laiton maahanmuutto ja laajat salakuljetusverkostot. Pidin myös kirjan luontokuvauksista. Merellä on iso rooli tapahtumien kulussa. Kirjan nimi viittaa yhteen alueen erikoisuuteen, Karstin vuoristoon, joka on täynnä mitä erilaisimpia rotkoja ja luolia. Kirja oli minulle kiinnostava lukukokemus ja tuntui, että jännityksen ohella myös historian yleissivistykseni lisääntyi. Heinichen kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Kiitokset menevät myös Anne Kilvelle erinomaisesta käännöstyöstä. 

En ole lukenut Heinichenin ensimmäistä kirjaa Kullekin suo kuolemansa (Huippu 2018). Mietin, millaisena Laurenti näyttäytyi siinä kirjassa. Tämän kirjan Laurenti-hahmo tuntui toisaalta sympaattiselta tyypiltä, mutta en oikein jaksanut innostua kaikesta siitä epätoivosta ja surkeudesta, mistä hän kärsi vaimonsa lähdön takia. Surkeita poliiseja on dekkareissa ihan tarpeeksi. Mutta ehkäpä jos Laura tulee takaisin kotiin, saamme nähdä Laurentin uutena ihmisenä. 

Proteo Laurenti -sarja on runsaasti palkintoja ja arvostusta saanut dekkarisarja. Sarjassa on ilmestynyt jo kymmenen osaa. Onneksi kustantamo Huippu on ottanut kirjasarjan julkaisuohjelmaansa ja varmasti saamme jatkaa rikosten selvittämistä Proteo Laurentin kanssa tämän kakkososan jälkeenkin.

Lukuvinkkejä kesäksi

Kristiinankaupungin rantakatu

Lukeminen on mukava tapa nauttia kesäpäivistä. Näistä lukuvinkeistä saatat löytää omien mieltymyksiesi mukaisia kirjoja. Vinkit on jaoteltu kolmeen ryhmään: kotimaiset romaanit, käännöskirjallisuus, dekkarit ja tietokirjallisuus. Suurin osa kirjoista on ilmestynyt vuonna 2021.

Kotimaiset romaanit

Faktaan perustuvaa historiallista viihdettä tarjoaa Anneli Kanto. Kirjassaan Rottien pyhimys (Gummerus 2021) Kanto kuvaa Hattulan kirkon maalareiden työtä 1500-luvulla. Kannon verevä kieli, uskottava tarina sekä inhimilliset henkilöhahmot takaavat otteessaan pitävän lukukokemuksen. Ann-Christin Antell kuvaa vuorostaan elämää Turun seuduilla 1800-luvun lopulla kirjassaan Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus 2020.) Tämä historiallinen viihdekirja on Puuvillatehdas-kirjasarjan ensimmäinen osa. Kirjailija piirtää vahvaa ajankuvaa 1800-luvun lopun Turusta yhdistäen taitavasti fiktiota ja faktaa. Johanna Valkaman Katariinanpyörä (Otava 2021) aloittaa uuden sarjan, jossa seurataan nuorta leskeä nuijasodan jälkeisissä kuohuissa.

Kevyttä kesälukemista tarjoaa Minna Lindgrenin tuorein kirja Armon Anneli (Teos 2021), jossa käsitellään vakavia aiheita huumorin avulla. Vera Valan kirjan Aprikoosiyöt (Gummerus 2021) myötä lukija pääsee viihdyttävälle nojatuolimatkalle Italiaan aprikoosi- ja viikunapuiden tuoksuihin. Tunnetun koreografin Hanna Brotheruksen Ainoa kotini (WSOY 2021) on kirjailijan autofiktiivinen tilitys elämästään, aina lapsuudesta toiseen avioliittoon asti.

Kirjurinluoto, Pori

Käännöskirjallisuus

Kiitetty kirjailija Elizabeth Strout jatkaa Olive Kitteridgen tarinaa kirjassaan Olive, taas (Tammi 2021). Rentouttavan lukukokemuksen kirjojen ja kirjakauppojen ystäville tarjoaa Frida Skybäckin kirja Kirjakauppa Thamesin varrella (WSOY 2021). Varmasti myös mieslukijoita kiinnostaa John Grishamin romaani Oikeuden vartijat (WSOY 2020), joka on vahva kannanotto amerikkalaista oikeuslaitosta vastaan. Richard Powersin Ikipuut (Gummerus 2021) koostuu yhdeksestä tarinasta, joita yhdistää toisiinsa puut ja luonto.

Taitavalla tavalla historiallista faktaa ja fiktiota yhdistäviä kirjoja edustaa mm. Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja (Gummerus 2021). Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja pohjaa maineikkaan sotavalokuvaaja Lee Millerin elämäntarinaan. Lisa Wingaten kirja Ennen kuin olimme sinun (Sitruuna 2020) on sydäntäsärkevä kuvaus orpokodin toiminnasta Memphisissä 1930-luvulla. Leila Slimanin Toisten maa (WSOY 2021) vie lukijan 1950-luvun Marokkoon, jonne ranskalainen Mathilde ja marokkolainen Amine perustavat perheen.

Dekkarit

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen upea dekkarivuosi. On ilmestynyt useita suomalaisia esikoisdekkareita, joille voi ennustaa kansainvälistä menestystä. Antti Vihisen dekkarissa Punainen prinsessa (Into 2021) Tampereen Pyhäjärvestä löytyy ruumis, joka johdattaa poliisit Saksaan tutkimaan terroristitoimintaa. Tommi Laihon esikoisdekkarissa Uhanalaiset (Myllylahti 2021) nuorta helsinkiläistä maahanmuuttajaa kehotetaan puhelimitse tekemään itsemurha. Porilainen Arttu Tuominen nousi viimeistään Delta-sarjan Vaiettu-dekkarillaan (WSOY 2021) suomalaisten dekkaristien kärkijoukkoon. Tuominen taitaa jännityksen ja sotaromaanin yhdistämisen. Anu Patrakan neljäs Rui Santos -dekkari Häpeän aukio (Into 2021) vie lukijansa jälleen viehättäviin portugalaisiin maisemiin. 

Ulkomaisista dekkaristeista chileläis-ruotsalainen Pascal Engman kuvaa kirjassaan Rottakuningas (WSOY 2021) naistenmurhien sarjaa, joiden tutkimuksia johtaa komisario Vanessa Frank. Jane Harperin trilleri Kadonnut mies (Tammi 2021) on Australiaan sijoittuva perhedraama.

Rauma: Unajan kulttuurimaisemaa

Tietokirjat

Kerttu Kotakorven kirja Suomen luonto (Bazar 2021) on kiinnostava kuvaus tulevaisuuden ilmastonmuutoksesta. Jukka Sakki on kirjoittanut Insinöörin keittokirjan (Reuna 2021), josta vasta-alkajatkin löytävät käyttökelpoisia reseptejä. Keittotaito alkaa veden keittämisestä. Jaakkojuhani Peltosen kirja Aleksanteri Suuri – sankari ja myytti (Gaudeamus 2021) käsittelee Aleksanteri Suuren persoonallisuutta ja sitä, millä tavoin se on innoittanut jälkipolvia. Satu Rämön kirja Talo maailman reunalla (WSOY 2021) on kiinnostava kuvaus Islannin syrjäisimpään kolkkaan muuttaneen perheen kokemuksista. 

Hanna-Reetta Schreck avaa kirjassaan Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia. (Like 2021) kuuden kultakauden naisen elämää. Schreckin valitsemat naiset ovat Siri von Essen, Ellan de la Chapelle, Sigrid af Forselles, Alma Söderhjelm, Thyra Thesleff ja Aino Järnefelt. Kauniisti kuvitettu kirja. Terhi Rannelan kirja Kirjeiden lumo (Karisto 2021) on todellinen hyvän mielen kirja. Rannela pohtii kirjassaan, millainen kynän voima on ollut eri aikakausina.

Mukavia lukukokemuksia ja aurinkoisia kesäpäiviä!

Vanhaa Raumaa

Paula Havaste: Saarelaislaulu

Paula Havaste: Saarelaislaulu. Gummerus. 2021. 413 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Aamuauringon valo sattui kimaltamaan Maien palmikoista karanneissa kiharoissa, ja kuva oli kuin nykyregiimin unelmasta. Vahva ja hymyilevä nuori nainen kurottelee portin yli kohti tulevaisuutta, ja takana näkyy sievä pihapiiri ruokokattoineen, tupineen ja aittoineen, alkukesän ensimmäiset kukkaset koristavat taustalla näkyvää vinttikaivoa, ja tytön vieressä ystävällinen pihakoira kurkottelee sekin nähdäkseen, mihin tulevaisuus heitä vie." (s. 5)

Saarelaislaulu on päätösjakso Havasteen Saarenmaa-sarjalle. Olen pitänyt todella paljon tästä sarjasta. Sodanjälkeinen Neuvosto-Eesti tarjoaa kiinnostavan, vaikkakin välillä hyvin ahdistavan, tapahtumaympäristön. Uskottavat henkilöhahmot, jotka ovat tulleet sarjan myötä hyvinkin tutuiksi, on rakennettu huolellisesti. 

Saarenmaa-sarja alkaa 40-luvun lopulta, kun sota on ohi, saksalaiset on ajettu pois ja venäläiset ovat puolestaan ottaneet Viron valtaansa. Jo sota on saanut paljon surkeutta aikaiseksi, mutta Neuvostoliiton valta ei lupaa mitään hyvää. Pelko on läsnä kaikissa toimissa. Yöaikaan saapuvia mustia autoja odotetaan pelolla. 

Tässä sarjan neljännessä osassa Saarelaislaulu eletään jo vuotta vuotta 1967. Saarenmaalla majataloa pitävä Vilja on tämänkin kirjan päähenkilö. Viljan aviomies Villem on itseään täynnä oleva, muista piittaamaton puolueen palkitsema runoilija. Heillä on kolme lasta: Meelis, joka on sotaväessä, Merle ja pikkusisko Maie. Viljalla on ollut pitkäaikainen unelma päästä käymään Tallinnassa. Nyt unelma viimeinkin toteutuu, kun Anna-täti on saanut hankituksi hänelle matkustusluvan. Yhdessä Viljan kanssa matkaan lähtevät Viljan tytär Merle ja Aiven poika Vilmar. Nämä nuoret, jotka ovat osoittautuneet ideologisesti valveutuneiksi komsomolilaisiksi, ovat saaneet kunniatehtävän edustaa Eestin Neuvostotasavaltaa Suomen pioneerien kesäleirillä. 

Kaikki kolme lähtevät matkaan jännittynein mielin. Viljan sunnitelmat Tallinnaan tutustumisesta yhdessä Anna-tädin kanssa eivät toteudu. Surullisin mielin Vilja joutuu toteamaan, että entistä energistä, kaikkivoipaa Anna-tätiä ei enää ole. Anna-täti on vanhentunut ja masentunut sekä lisäksi hyvin huolissaan ystävänsä Kaarinin voinnista.

Nuoret matkaavat yhdessä kahden valvojan kanssa laivalla Suomeen ja siellä Hanasaareen. Perillä odottaa vaatimaton telttamajoitus. Puolueen kokouksessa Helsingin Kulttuuritalolla he saavat laulaa vain yhden laulun. Merle tarkkailee valppaasti ideologisia keskusteluja, kun taas Vilmar haluaa tehdä tuttavuutta suomalaisnuorten kanssa. Mutta yllättäen yhtäkkiä nuorille ilmoitetaan, että nyt pitää palata takaisin kotiin. 

"Tällaista tämä neuvostokansalaisen elämä on." (s. 350)

Havaste kuvaa uskottavasti neuvostovallan hallitsemismenetelmiä. Tässä vaiheessa, vuonna 1967, virolaiset ovat olleet neuvostovallan alla jo yli kaksikymmentä vuotta. Kolhoosit ja sovhoosit toimivat, elintaso on noussut. Nykyregiimi toimii, jos neuvostovirkamiehiltä kysytään. Kansalaiset ovat sopeutuneet, ainakin ulkoisesti, vaikka taustalla on yhä pelkoa, epävarmuutta ja jatkuvaa käyttäytymisen kontrollointia. Vaiti täytyy olla, "olla vain leppeä ja hymyilevä, vaaraton ja huomaamaton." (s. 396) Anna-tädin kohtalo osoittaa, ettei edes puolueeseen sitoutumisella ole merkitystä, ellei henkilö ole enää hyödyksi puolueelle. 

Saarenmaalla eletään tiukasti puolueen ohjauksessa, mutta suuremmilla paikkakunnalla, kuten vaikkapa Tartossa, on jo näkyvissä merkkejä neuvostovallan vastustamisesta. Itsenäistymistä saatiin kuitenkin odottaa aina 1980-luvun loppupuolelle saakka. Silloin kaksi miljoonaa ihmistä, jotka vastustivat Neuvostoliiton sortoa ja puolsivat Baltian maiden vapautta, marssivat käsi kädessä 600 kilometrin mittaisena ihmisketjuna tavoitteena kääntää kaikkien Baltian maiden kurssia. Toukokuussa 1990 Neuvosto-Virosta tuli itsenäinen Viron tasavalta.

Tästä se kaikki alkoi 23.8.1989.

"Entinen Merle oli nyt ankara ja hapan." (s. 32)

Saarenmaa-sarja koukuttaa elävillä henkilöhahmoillaan. Ihanan sympaattinen Vilja on ollut suosikkihenkilöni alusta alkaen. Tässä jaksossa on kiinnostavaa tehdä tuttavuutta nuoremman sukupolven edustajien kanssa. Merle on nuori nainen, joka vannoo sosialistisen aatteen ja iskurityöläisten nimeen. Myös Vilmark on ulospäin kunnon komsomolilainen, kaikki leirit ja kaikki opintopiirit läpikäynyt, mutta hänellä kuitenkin on epäilyksensä. Vilmar ymmärtää hyvin, että opintopiireissä on istuttava ja olla ulkoisesti vahva komsomolilainen, "jos aikoi tehdä mitä tahansa tärkeää kuten pyrkiä yliopistoon." (s. 33) Vilmarilla oli ikävä entistä iloista Merleä. "Liian paljon aatetta, liian vähän sydäntä", miettii Vilmar Merlestä. 

Vahva suositukseni tälle historialliselle, kiinnostavalle ja tasapainoiselle sarjalle. Olen iloinen, että menin kirjamessuilla vuonna 2018 kuuntelemaan Paula Havastetta, kun hän kertoi kirjastaan Pronssitähti. Takakannen mukaan Saarelaislaulu päättää sarjan, vaikka mielelläni jatkaisin vielä matkaa Viljan perheen kanssa. Aimmat osat ovat: 

Paula Havaste: Pronssitähti. Gummerus. 2018.

Paula Havaste: Vierashuoneet. Gummerus. 2019. (linkki)

Paula Havaste: Morsiusmalja. Gummerus. 2020. (linkki)

Sampo Terhon kirja Olev Roosin kyyneleet (WSOY 2021) käsittelee myös kiinnostavalla tavalla sodanjälkeistä Neuvosto-Eestiä. (linkki)

Toukokuussa luettua

On kielojen aika

Toukokuussa tuli luetuksi/kuunnelluksi kahdeksan kirjaa. Tämä on vähemmän kuin normaalisti. Mutta ihan hyviä lukukokemuksia tässä on ollut.

Kotimainen kauno, joista kaksi dekkaria:

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta. Tammi. 2021.

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet. WSOY. 2021. Äänikirja.

Hanna Brotherus: Ainoa kotini. WSOY. 2021. Äänikirja.

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä. Myllylahti. 2021. (dekkari)

Arttu Tuominen: Vaiettu. WSOY. 2021. (dekkari)

Ulkomainen kauno:

John Grisham: Oikeuden vartijat. WSOY. 2020.

Tietokirjat:

 

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo. 2021.

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia. Like. 2021.

Kuukauden kärki:

Arttu Tuominen: Vaiettu. WSOY. 2021.

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia. Like. 2021.

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta. Tammi. 2021.

Kiva on ollut seurata kevään edistymistä täällä länsirannikolla. Luonto herää selvästi aiemmin kuin Pohjois-Karjalassa.

Rentukoiden runsautta

Leikkipuiston kukkaistutuksia

Mahdottoman iso asia oli täällä Rauman Lukon voitto. Mukava oli seurata juhlahumua.

Hyvää kesäkuuta ja lukuiloa!