keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Marja Toivio: Finnjet, my love

Marja Toivio: Finnjet, my love. Atrain & Nord. 2020. Kansi: Hannele Harald. 232 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minulla on henkilökohtainen rakkaussuhde Sinuun. Olin rakentamassa Sinua vuodet 1975-77, hitsasin terässaumojasi pitkät tunnit raskaissa olosuhteissa. Olen siitä ylpeä. Annoin Sinulle parhaat vuoteni, enkä kadu, päivääkään en antaisi pois yhteisestä ajastamme." (s. 183)

On vuosi 2008, kun Heikki, Sakke, Matti ja Inge lähtevät nostalgiselle matkalle Intiaan. Päämääränä on Alangin romuttamo. Syy siihen, miksi joku lähtee Suomesta vierailemaan intialaisella romuttamolla, selviää heti kirjan alkuvaiheessa. Nämä kolme viisikymppistä miestä, Heikki, Sakke ja Matti, ovat kaikki työskennelleet hitsareina Finnjetillä 1970-luvulla. Tuolloin he olivat nuoria miehiä parhaassa iässä. He tutustuivat Wärtsilän kuuden kuukauden hitsauskurssilla ja pääsivät kaikki samaan työporukkaan Finnjetilla. GTS Finnjet oli valmistuttuaan vuonna 1977 maailman suurin ja nopein autolautta. Pituutta aluksella oli 212,80 metriä ja korkeutta 70 metriä. Autolautalle annettiin monia lisänimiä, kuten esimerkiksi "Jetsetti, Superkulkija, Itämeren Vinttikoira, Itämeren Concorde, Itämeren Porsche, Flying Finn ja Jetti". (s. 82)

Nyt miehet haluavat jättää jäähyväiset Finnjetille, joka on kuljetettu romuttamolle Intiaan. Matkaan lähtee myös matkabloggari Inge, Saken tyttöystävä. Myös Inge tuntee rakkautta Finnjettiä kohtaan, koska hänen isänsä on aikoinaan työskennellyt tällä laivalla. Ensimmäinen matkan vaihe on Helsingistä Mumbaihin ja sitten on vuorossa pitkä junamatka Mumbaista Bhavnagariin. Sieltä ajetaan taksilla romuttamolle katsomaan laivaa. Laivaparka on huonossa kunnossa, irtaimistoa on  heitelty hujan hajan ja torakoita juoksentelee kaikkialla. 

"Sun tarinasi, Finnjet, on osa mun tarinaani." (s. 107)

Pikkuhiljaa matkan aikana kirjailija avaa miesten taustaa ja historiaa Finnjet-vuosien jälkeen. Vuodet ovat luonnollisesti kohdelleet miehiä eri tavoin. Ei voi sanoa, että miehet olisivat aikuisiällä joutuneet kaltoin kohdelluiksi, mutta tosiasia on, että elettyihin vuosiin on mahtunut paljon muutakin kuin rakkautta ja seesteistä elämää.

Heikki suhtautuu miehistä tunteellisimmin Finnjetin raadon näkemiseen. Kyyneleet tulevat silmiin, kun muistot tulevat mieleen. Myöhemmin Heikki pohtii, että ei hän pelkän Finnjetin takia itkenyt. "Eniten hän suri itseään. Pitkiä vuosia, menetettyjä mahdollisuuksia". (s. 182) Mieleen tulevat rumaan eroon päättynyt avioliitto Riinan kanssa sekä oma vaikea sairaus, jonka vuoksi Heikki on nyt sairauseläkkeellä. Nyt lohtua Heikin elämään tuo Sirkka, uusi naistuttavuus. 

Matti on sosiaalidemokraattinen ay-aktivisti. Alkoholi maistuu Matille vähän liiankin hyvin. Kotona odottaa vaimo, joka on hurahtanut "hömppäkursseihin", haluaa Matin mukaansa parisuhdekurssille ja on huolissaan Matin alkoholin käytöstä. Sakke puolestaan on Keski-Uusimaan urheilutoimittaja. Hän on päässyt matkaan toimittajan roolissa lehden kustantamana. Sakella on Heikin tavoin taustalla rankka avioero. Poikansa kanssa Sakke pystyy kommunikoimaan, tytär sen sijaan on estänyt kaiken viestinnän. Muutama vuosi sitten Sakke liittyi varmuuden vuoksi kokoomuksen jäseneksi, kun arveli jäsenyydestä olevan hyötyä. Inge on mukana matkaseurana, mutta ei heidän suhteensa mikään varsinainen seurustelusuhde ole, ainakaan vielä. "Heitä eivät kotimaassa yhdistä kuin satunnainen seksi, juoksulenkit ja kuntosali, ja siihen täytyy saada parannus, jos he aikovat pysyä yhdessä pidempään." (s. 117)

Kirjailija on tutustunut tarkoin Finnjetin historiaan ja saa laivanrakennusprojektin elämään. Itse en ole koskaan matkustanut Finnjetillä, mutta se on tuttu monille, monille suomalaisille. Hitsarit Heikki, Matti ja Sakke ovat aloittaneet uransa Finnjetillä, matkustaneet sillä useita kertoja ja päätyneet nyt romuttamolle, eli he ovat nähneet koko laivan elinkaaren. Inge postaa matkablogiinsa kuvauksia heidän Intian matkastaan. Ingen kuvaukset ovat kaunisteltuja ja suorastaan valheellisia. Miksiköhän? Ei kai matkablogien tarkoituksena ole asioiden kaunistelu. Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi Intiaan, olisin odottanut vakuuttavampaa kuvausta tästä vastakohtaisuuksien maasta.

Finnjetin nostalgia oli kiinnostavaa luettavaa ja niin olivat myös kuvaukset keski-ikäisten miesten kaveruussuhteista. Kirjailija on kuvannut onnistuneesti miesten keskinäisiä suhteita. Vaikka kavereita ollaan, kaikkea ei omasta itsestä paljasteta. Olisin mielelläni lukenut enemmänkin miesten taustoista. Inge nykyaikaisena ja tiedostavana naisena jää lukijalle kaukaiseksi 

Toivio kirjoittaa sujuvaa kieltä, jota on ilo lukea. Kirja on kiinnostava lukukokemus. Finnjetin myötä kirja avaa ajankuvaa suomalaisesta 70-luvun yhteiskunnasta.

lauantai 21. marraskuuta 2020

Joel Haahtelan Hengittämisen taito ja muutto Raumalle


Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Otava. 2020. Kansi: Päivi Puustinen.176 sivua.

Omasta kirjahyllystä

"Ja yht'äkkiä huomasin miten oloni alkoi rauhoittua ja tyyntyä. Jokin kauan sitten kadonnut heräsi sisälläni, unohdetut sanat ympäröivät minut, ja tunsin olevani niiden keskellä suojassa." (s. 25) 

Lääkäriksi opiskeleva 24-vuotias Konstantinos pitää taukoa opinnoistaan ja matkustaa Kreikkaan. Konstantinos haluaa löytää isänsä, isän, jonka hän oli menettänyt viisitoista vuotta sitten. Silloin Dimitris, Konstantinoksen isä, jätti perheensä ja lähti Kreikkaan, vanhaan kotimaahansa. "Ja kun isä lopulta lähti, hän lähti yksin ja ilman meitä." (s. 33) Viikon päästä lähdöstään isä soitti pojalleen. Ja sen jälkeen ei mitään. Vaikka poika kuinka odotti, yhteydenottoja ei tullut - ei soittoja, ei kirjeitä, ei mitään. Ei, vaikka poika oli vakavasti sairaanakin. "Mutta isä ei tullut. Isä petti minut, sillä hänen kuului pitää huolta minusta. Niin luki kaikissa kirjoissa." (s. 51) Ajan myötä muistot isästä haalistuivat ja kreikan kieli unohtui.

"Babas", minä sanon". (s. 74)

Orionin elokuvateatterissa kuunnellessaan elokuvassa puhuttua kreikan kieltä Konstantinos havahtuu, itkee ja huomaa kaipaavansa isää. Hän aloittaa kreikan kielen opinnot salaa äidiltään. Sitten alkaa matka kohti Kreikkaa, ensin Thessalonikiin, missä hän viihtyy viikon verran Elenin, edesmenneen sedän vaimon, seurassa. Sieltä edelleen Thassokselle ja sitten vielä yksinäiselle luostarisaarelle. Siellä saarella isä asuu, on asunut jo pitkään osana tiivistä luostariyhteisöä.  Konstantinos tapaa isänsä viidentoista vuoden jälkeen. Saaren kuvauksista tulevat väistämättä mieleen Kreikan viehättävät sinivalkoiset kirkot, jotka ovat turistien suosittuja kuvauskohteita.

Kreikkalaiset kirkot ja kappelit ovat kuvauksellisia kohteita. AA.

Dimitroksen asuttamalla luostarisaarella vallitsee rauha. Kaiken elämän ja arkipäivän sisältönä on rukous. Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua on rukous, joka kulkee aina mukana. "Toistamalla rukousta kärsivällisesti ja mietiskellen se alkaa hitaasti muuttaa ihmistä, tekee tilaa armolle. Ja rukousnauhasta tulee pylväs, joka kannattelee maailmaa." (s. 101) Kuolevan vanhuksen kautta kirjailija avaa kuoleman merkitystä ortodoksisessa uskonnossa. Kun ihminen omistaa elämänsä Jumalalle, hän lepää kuolemansa jälkeen ylösnousemuksen toivossa. "Isät eivät enää hengitä, mutta heidän rukouksensa jatkuu, he eivät katoa." (s. 115) Vähitellen Konstantinos pääsee kiinni saarelaisten elämän rytmiin, tekee työtä isänsä kanssa ja pyrkii ymmärtämään isien elämää syrjäisellä saarella, kaukana kaikesta. Lähellä saarta ihmisiä hukkuu laivalasteittain mereen. Heitä ei auta kukaan. "Pitäisikö saaren isien tehdä jotain muutakin kuin rukoilla maailman puolesta? Vai riittääkö, että saari vain on ja pysyy olemassa; että maailmassa on jäljellä tällaisia paikkoja ja ihmiset tekevät vielä päätöksiä tulla tällaisiin paikkoihin." (s. 148) 

Konstantinos haluaa ymmärtää isäänsä, hänen päätöstään lähteä Suomesta ja hylätä perheensä. Äiti on kertonut, että isä ei koskaan oikein sopeutunut Suomeen. Konstantinos tietää, että isä oli Suomessa ollessaan kärsinyt masennuksesta. Jokaisen masennusjakson jälkeen isä voi yhä huonommin. Onko sairaus riittävä syy lapsensa hylkäämiseen, pohtii poika. Voiko kaiken vielä saada kuntoon? "Jos elämä kuitenkin yrittää korjata sen mikä on mennyt rikki?" (s. 176)

Olen lukenut Haahtelalta aiemmin vain Perhoskerääjän (Otava 2006), josta pidin paljon. Arvosteluista luin, että Hengittämisen taito on ikään kuin jatkoa Adelen kysymykselle. Adelen kysymys menee ilman muuta lukulistalleni, niin hieno lukukokemus tämä Hengittämisen taito oli. Mietin, miten paljon kirjailija saakaan mahtumaan pieneen kirjaan. Haahtela kuvaa taitavasti Konstantinoksen elämää ja hänen tunteitaan. Vielä enemmän minua koskettivat kirjan hengellisyys ja ortodoksisen uskonnon läsnäolo luostariyhteisön arjessa. Pohjois-Karjalassa asuvana ortodoksisuus on tullut minulle tutuksi mm. Valamon luostarin kautta ja siksikin luin mielenkiinnolla koskettavia kuvauksia luostariyhteisön arjesta. Kirja herättää lukijan pohtimaan elämää, elämän merkitystä ja hengellisyyttä. Lopuksi vielä kaunis kiitos Päivi Puustiselle upeasta kannesta.

Ja sitten ihan toinen asia. Ensi viikolla starttaa muuttoauto täältä Joensuusta ihan toiselle puolelle Suomea eli Raumalle. Olemme harkinneet muuttoa jo pitkään, mutta sitten kaikki kävikin vauhdilla. Joensuun talon kauppakirjat tehtiin viime viikonloppuna ja seuraavana päivänä matkasimme Raumalle kirjoittamaan kauppakirjoja siellä suunnassa. Näin se elämä kuljettaa.




Niin tehtiin kauppakirjat. Taakse jää omakotitalo puutarhoineen Joensuussa. Olemme asuneet talossa yli 30 vuotta. Raumalla odottaa rivitalo.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari. Myllylahti. 2020. 372 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ina katsoi Karhua. Kerrankin Karhu oli uskaltanut sanoa ääneen, miksi hän aina lähti pakoon vaikeita tilanteita. Poliisin työssään Karhu oli rohkea, joskus liiankin rohkea, mutta kun kyse oli tunteista, Karhu oli avuton. Ina päätti antaa hänelle aikaa ja tukea. Karhu oli hyvä mies ja hän rakasti tätä enemmän kuin koskaan oli rakastanut ketään miestä." (s. 166)

Pekka Hyytin Voitto Karhu -dekkarisarjan kolmas osa on Ruumiinpuntari. Ensimmäinen osa Tummat pilvet eilisen (linkki) sai Suomen Dekkariseura ry:n Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan 2020. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Tampereelle 1920-luvun loppuun. Lukija tutustuu Voitto Karhuun, 29-vuotiaaseen konstaapeliin sekä 27-vuotiaaseen Ina Djurlingiin, Aamulehden toimittajaan. Sarja jatkuu kirjalla Musta talvi (linkki). Ollaan edelleen Tampereella. Vuosi on 1930. Voitto Karhu ja Ina Djurling selvittävät avantoon kiinni jäätyneen ruumiin salaisuutta.

Lapuan liike tekee, mitä tahtoo.

Uusimman osan tapahtumaympäristönä on edelleen Tampere. Ajankohta on kesä 1930. Suomessa kuohuu poliittisesti. Lapuan liike, jonka tavoitteena on kommunismin tuhoaminen, on voimissaan. Liikkeen ideologinen johtaja on Vihtori Kosola. Ensin liike pyrkii pääsemään tavoitteisiinsa uhkaamalla ja painostamalla poliitikkoja. Kommunistiset lehdet kielletään ja kokoontumisoikeutta rajoitetaan. Jälkipolvi muistaa Lapuan liikkeen toteuttamat muilutukset. Heinäkuussa kansanedustajat Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö kaapataan Säätytalolta. 

Rauhaton kesä 1930

Lapuan liikkeen suuri voimannäyttö on talonpoikaismarssi, aivan kuten mustapaitojen fasistien marssi Roomaan vuonna 1922. Ina Djurlingin tehtävänä on tehdä lehtijuttu tamperelaisten marssille lähdöstä. Aihe on Inan mielestä kiinnostava, mutta Inan huomion vie kuitenkin kaupungissa tapahtunut salaperäinen murha. Edellisistä kirjoista tuttu kauppahallin lähetti Oskari Kettunen odottaa 17-vuotiasta tyttöystäväänsä Alinaa treffeille. Alina ei tule. Miksi? Oskari tietää, että Alinan rikas isä teollisuusneuvos Urho Havukainen ei hyväksy nuorten seurustelua. Oskari haluaa selvittää syyn, miksi Alina ei tullut treffeille, ja menee Alinan kotiin. Mutta Alina ei ole kotona, eikä ole ollut kotona koko yönä. Mitä on tapahtunut? Tapahtumien selvittely ei ole yksinkertaista. Karhu ja Ina joutuvat menemään aina 1800-luvulle saakka, jotta saavat jonkinlaista johtolankaa tapahtumien kulkuun.

Ylikokoinen sisäkkö valmistaa lihapullia.

Kirjan tapahtumat liikkuvat hyvin ajassa. Hyyti piirtää vahvaa ajankuvaa 30-luvun Tampereesta. Lapuan liike on osa arkipäivää, samoin kieltolaki. Kieltolaki tuo väistämättä mukanaan salakuljetuksen. Siihen syyllistyvät kirjan Särkilampi ja Paarma, jotka kuljettavat veneillä pärekoreja, jotka ovat "täynnä varpusia, pieniä pirtulla täytettyjä taskumatteja". Kirjasta välittyy 1930-luvun voimakas ajankuva. Yhteiskunnallisten ilmiöiden lisäksi kirjailija kuvaa elävästi ihmisten arkipäivään liittyviä asioita, ruokaa, autoja, vaatetusta, asumista. Ina edustaa modernia nuorta naista. Hän oli ollut tyytyväinen "1920-luvulla muotiin tulleeseen lyhyeen polkkatukkaan ja poikamaiseen pukeutumiseen, jolla korostettiin miesten ja naisten tasa-arvoisuutta." (s. 227) Autot eivät olleet vielä yleisiä, ja niinpä Voitto Karhun kasvoille leviää leveä hymy, kun hän saa käyttöönsä komisario Järven Chrysler Imperial Lebaronin. Hymy huulilla luin kuvausta siitä, kun Karhu valmistaa lihapullapäivällistä Inalle. 

Fiktiivinen juoni perustuu historiallisille faktoille.

Pidin kirjasta monestakin syystä. Monitahoinen ja vetävä juoni on älykkäästi rakennettu sekä sujuvasti kirjoitettu. Fiktiivinen juoni linkittyy erinomaisesti Tampereen 30-luvun alun historialliseen kontekstiin. Raamikkaan ja isokokoisen Karhun ja viehättävän Inan lisäksi tutustumme Kuusiniemen porukan muihin poliiseihin. Kirjan nimi Ruumiinpuntari tuntui aluksi oudolta, mutta selitys löytyi pian. "Nimitys johtui ruumista kantavista miehistä. He olivat ikään kuin ruumiin puntareita. Punnitsivat ruumista sitä kantaessaan." (s. 23)

Toivottavasti saamme edelleen jatkaa matkaa Karhun ja Inan kanssa. Jos tapahtumaympäristö on edelleen Tampere, kaupungin kartta olisi kiva lisä.  

perjantai 13. marraskuuta 2020

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans

 

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans. Bazar. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Välkommen till Flanagans. Suomentanut Anu Koivunen. Päällys: Eevaliina Rusanen. 352 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hänen vieraillaan oli monenlaisia vaatimuksia. Joku halusi tiettyä viskilaatua, joku kimpun kukkia, sillä odotettavasti oli ilmeisesti yöseuraa. Silloin kun samainen vieras ei halunnut kukkia, hänellä ei myöskään ollut seuraa. Kolmas puolestaan halusi tietynlaisia kyniä, ja joku oli pyytänyt hedelmälautasen ilman omenoita. Tällaiset toiveet oli tärkeää toteuttaa, samoin onnitella syntymäpäiväsankaria toimittamalla huoneeseen pullo laadukasta sampanjaa." (s. 62)

Linda Lansing asuu isoäitinsä kanssa Fjällbackan idyllisissä maisemissa Ruotsissa. Lindan isä omistaa Flanagans-hotellin Lontoossa. Isän kuoltua Lindan on muutettava Lontooseen, koska isänsä ainoana lapsena hänestä tulee hotellinjohtaja ja pääomistaja. Eletään vuotta 1949. Linda on vain 21-vuotias. Lindan ura hotellinjohtajana ei ala loistokkaasti. Hänen serkkunsa Laurence ja Sebastian, joilla on myös omistusoikeus hotelliin, tekevät kaikkensa, jotta Linda epäonnistuisi tehtävässään. Serkkujen mielestä Lindan pitäisi myydä hotelli heille ja palata Ruotsiin. Lindan asemaa ei helpota sekään, että taloudellisesti hotellilla on edessään vaikeat vuodet. 

"Nainen hotellin ruorissa Lontoossa oli kerrassaan kamalaa." (s. 121)

Mutta Linda kasvaa, hän haluaa oppia, hän oppii ja hän taistelee. Taistelee saadakseen hotellin kannattavaksi, saavuttaakseen hotellin työntekijöiden luottamuksen, saadakseen rahoittajat uskomaan, että nainen voi johtaa hotellia. Linda tekee pitkää päivää. Hän haluaa tietää, mitä hotellissa tapahtuu ja hän haluaa, että vieraat viihtyvät hotellissa. Kaikki on opeteltava. Business-taitojen ja kunnollisen englannin kielen taidon ohella Lindan on opeteltava pukeutumaan tyylikkäästi, kävelemään korkokengissä, meikkaamaan ja vieläpä tupakoimaan. Kaiken hän oppii - ajan kanssa. Viskiäkin Linda oppii juomaan, vähän liiankin hyvin. Vuonna 1960 Linda on johtanut hotellia jo kymmenen vuotta. Hän pohtii mennyttä vuosikymmentä. "Viime vuodet olivat muokanneet hänet uusiksi. Ihmisten petollisuus ja suru olivat tehneet hänestä vahvan mutta myös kyynisen. Kymmenen vuotta sitten hän oli ollut hyväuskoinen - enää hän ei ollut. Tuntui ikävältä, että Laurence oli jälleen sotajalalla ja että he tuskin koskaan pääsisivät sovintoon. Sebastian pysytteli enimmäkseen hiljaa, mutta oli kuitenkin veljensä puolella." (s. 89)

"Mary, olet paras ystäväni." (s. 107)

Lindan ohella saamme tutustua muihinkin kiinnostaviin naishahmoihin. Vauhdikas ja aina tyylikäs Mary on Lindalle iso apu hotellin pyörittämisessä. Elinor ja Emma ovat hotellin nuoria työntekijöitä, jotka haluavat edetä urallaan. Toki kirjassa on miehiäkin, syntyy romansseja, vakaviakin, mutta tapahtumien fokus on naisissa. Kaikki kirjan naiset ovat vahvoja persoonallisuuksia - kukin tavallaan. 

Åsa Hellberg on suosittu kirjailija kotimaassaan Ruotsissa. Hotelli Flanagans on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa ja se aloittaa lontoolaisen loistohotellin elämästä kertovan trilogian. Hotellimaailma on kiinnostava tapahtumaympäristö. Flanagans on työntekijöilleen vaativa, mutta palkitseva työpaikka. Hotellissa syntyy romansseja, mutta kyllä siellä myös riidellään. Ennen kaikkea Flanagans tarjoaa hivenen kaikkien kaipaamaa glamouria ja ylellisyyttä sodanjälkeisiin jälleenrakentamisen vuosiin. Hellberg saa hotellin elämään niin, että lukija voi hyvin kuvitella itsensä vaikka hotellin vastaanottovirkailijaksi tai sitten ylellisessä sviitissä yöpyväksi vierailijaksi. Hotellikuvauksille kiinnostavan vastakohdan luovat kauniit Fjällbacka-kuvaukset. "Välillä Linda kaipasi kipeästi kotiin Bohusläniin. Tarvitsi vain sulkea silmät, niin hän muisti rannoille huuhtoutuneen levän, kevään ensimmäiset pulahdukset korkeintaan kymmenasteisessa merivedessä ja isoäidin paistamien makrillien houkuttelevan tuoksun." (s. 97) 

Kirja on hyvää ajankuvaa sodanjälkeisestä Lontoosta. Ajankuvan myötä kirjassa valottuu moni englantilaisen yhteiskunnan ilmiö, kuten naisten asema ja rotukysymykset. Kirjaan tarttuu mielellään. Eevaliina Rusasen kansi on todella onnistunut. Kaunis kansi pitää sisällään viehättävän ja kiinnostavan tarinan, joka tempaa lukijan mukaansa sodanjälkeiseen Lontooseen. Tätä sujuvasti kirjoitettua tarinaa on helppo lukea. Kirja on täydellinen lukuromaani pimeisiin syysiltoihin. Uskon, että moni ilahtuisi, jos löytäisi Hotelli Flanagansin joululahjapaketistaan. Vahva suositukseni tälle kiehtovalle kirjalle. Jatko-osaa jo innolla odotellen.

tiistai 10. marraskuuta 2020

Marko Kilpi: Undertaker: Kuoleman kosketus

Marko Kilpi: Undertaker: Kuoleman kosketus. 4. osa. Crime Time. 2020. Kannen ulkoasu: Marko Kilpi. 442 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Miksi se on täällä? Tiina kysyy vaivalloisesti. - Hautaustoimistossa? - Hyvä kysymys. Mainio piilopaikka. Paras mahdollinen. Samalla tavalla Suomi on loistava piilopaikka. Turvallinen. Unelias pikku maa kaukana pohjoisessa, missä ihmisiä tapetaan paljon, mutta lähinnä neljän seinän sisällä, puolikkaan viinapullon takia. Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun tällaiset toimijat on täällä majailleet ja täältä operoineet." (s. 347)

Jarmo Kivi on ammattirikollinen, joka on kehittänyt rikollisten toimien harjoittamiseen loistavan kulissin: hautaustoimiston. Kertakaikkisen loistava idea. Ruumisautohan on vain ja pelkästään ruumiita varten, niinhän me tavan ihmiset kuvittelemme. Kivellä on ulkokuori kunnossa, hän osaa pukeutua, osaa käyttäytyä ja osaa olla miellyttävä. Täydellistä kuvaa hautausurakoitsijasta täydentää perhe: pappi Leena ja kaksi lasta Leenan aiemmasta avioliitosta. Perhe on Kivelle tärkeä. "Mikään ei ole maailmassa tärkeämpää. Sen suojelemiseksi hän on valmis tekemään kaikkensa." (s. 129) Kiven uskottu kilpimies on ollut Jouni, mutta hänet oli pitänyt raivata pois tieltä, koska luottamus oli mennyt. Tuomas, epävarma ja epäileväinen nuori mies, on Kiven uusi apulainen.

"Kaikki on tässä ja nyt." (s. 289)

Kirja alkaa kiinnostavasti ja huomaan miettiväni, että nyt se taas alkaa: Undertaker ottaa ja vie mukanaan. Tapahtumat lähtevät siitä, mihin edellinen osa Kuolemanlaakso jäi. Kiven apuri Tuomas on haudattu elävänä ja komisario Saari on vangittu. Edellisistä kirjoista tuttu rikoskonstaapeli Tiina Koskela on vaikeassa asemassa Saaren ja Kiven määräillessä hänen tekemisiään.

Kirja vei kyllä mukanaan, mutta aika hurja lukukokemus tämä oli. Pidän dekkareista, mutta harvoin törmään dekkariin, jossa tapetaan ja murhataan näin paljon, näin julmasti, näin raa'asti ja näin järjettömästi. Saa vaan toivoa, että tämä ei ole kuvausta tämän päivän suomalaisesta yhteiskunnasta. Aiemmin Marko Kilpi on kertonut, että Undertaker-osia tulee olemaan kuusi tai seitsemän. Mutta että sarja päättyykin tähän neljänteen osaan, tuli ainakin minulle yllätyksenä. Tapahtumien tulvasta tulee mieleen, että ehkä ideoitujen tulevien osien juonilinjauksia on haluttu ottaa mukaan tähän kirjaan. Mutta tavaraa on niin runsaasti, että lopputulos ei oikein kirkastu. Kirjan takakansi lupaa, että salaisuudet paljastuvat. Kivi jää minulle kuitenkin edelleen arvoitukseksi.

Mutta kirjoittaa Kilpi osaa. Pidän hänen kirjoitustyylistään. Lyhyet luvut sisältävät useita tapahtumakuvauksia. Kilven kirjoitustyyli on napakkaa ja lyhytlauseista. Välillä tulee tunne kuin lukisi elokuvakäsikirjoitusta. Ja mikäs siinä, kyllä Undertaker-sarjassa on ainesta vaikkapa elokuvaksi. 

Kirja on luettu myös Kirjarouvan elämää -blogissa.

maanantai 9. marraskuuta 2020

Äänikirjana Vesa Sompin Matti Huutola, heikomman puolella


Vesa Somppi: Matti Huutola. Heikomman puolella. Otava. 2020. 4 t 54 min. Lukija Mika Somppi. Supla. 

Toimittaja Vesa Somppi on kirjoittanut kirjaksi kansanedustaja ja ay-aktivisti Matti Huutolan henkilöhistorian. Samalla kirjasta muodostuu kiinnostava katsaus suomalaiseen ammattiyhdistyspolitiikkaan. 

Matti Huutola vietti lapsuutensa Rovaniemen lähistöllä. Koulussa hän menestyi hyvin, mutta isän määräyksestä koulutie suuntautui ammattikouluun oppikoulun sijaan. Ammattikoulusta Huutola sai kirvesmiehen ammatillisen pätevyyden, ja työpaikka avautuikin helposti Rovaniemeltä. Huutola viihtyi rakennustyömaalla. Hän oli ahkera ja tunnollinen työmies sekä aina halukas oppimaan uutta. Hän kehittikin uuden urakoiden laskumenetelmän, joka toi työntekijöille paremmat ansiot. Politiikka veti puoleensa nuorta työmiestä. Eduskunnan ovet avautuivat hänelle vuonna 1998, kun hän pääsi Arkadianmäelle Kansaneläkelaitoksen hallitukseen valitun Asko Apukan tilalle. Kautta oli jäljellä vain yksi vuosi, mutta vuonna 1999 hänet valittiin eduskuntaan Vasemmistoliiton varsinaisena edustajana yhdessä Esko-Juhani Tennilän kanssa.

Kyllä Huutola eduskunnassa työnsä teki. Hän oli mukana valiokuntatyössä, puolusti Lipposen hallituksen linjaa ja oli ydinvoiman kannalla. Huutola koki, että vasemmistolaisen politiikan harjoittamisen suurimpana esteenä oli oman eduskuntaryhmän vähemmistöedustajien änkyröinti. Eduskuntapaikka ei auennut enää vuoden 2003 vaaleissa. Huutola tunsi hienoista pettymystä, mutta sitten hänelle avautui entistä kiinnostavampi työ. Ammattiyhdistyspolitiikka oli aina kiinnostanut Huutolaa ja nyt hänet valittiin SAK:n hallituksen varapuheenjohtajaksi. Työ SAK:ssa alkoi vuonna 2004. Siinä tehtävässä Huutola toimi elokuuhun 2020 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle.

Kuudentoista vuoden ajan Huutola sai seurata aitiopaikalta SAK:n toimintaa ja kehittymistä. Ennättipä Huutola toimia kolmen puheenjohtajan työparina. Vuonna 2004 Huutolan aloittaessa työn SAK:ssa puheenjohtajana oli Lauri Ihalainen. Ihalaisen seuraajaksi tuli Lauri Lyly, jonka kanssa Huutolalla oli samanlainen rakennustyömiehen tausta, ja yhteistyö sujuikin Lylyn kanssa mutkattomasti alusta alkaen. Parhaan arvosanan Huutola antoi vuonna 2016 aloittaneelle puheenjohtaja Jarkko Elorannalle. Elorannasta saatiin uudentyyppinen, nykyaikainen vetäjä SAK:lle, henkilö joka oli hyvä neuvottelija ja jota oli helppo lähestyä.

Toimittaja Vesa Somppi on onnistunut luomaan aidon ja kiinnostavan henkilökuvan haastattelemastaan kansanedustaja ja ay-aktivisti Matti Huutolasta. Lukija saa mahdollisuuden tutustua mieheen, joka koko uransa aikana on ollut työntekijöiden, duunareiden, puolella ja on avoimesti tuonut esille ajatuksiaan siitä, miten suomalaista ammattiyhdistystoimintaa tulisi kehittää vastaamaan paremmin tämän päivän työntekijöiden tarpeita. Huutolan mielestä ammattiliittojen yhdistäminen palvelisi kaikkien osapuolten etuja. Työehtosopimusten yleissitovuutta Huutola toivoo edelleenkin. Hän näkee hyvänä sen, että kansainvälisyyden vaikutukset huomioidaan entistä paremmin SAK:n toiminnassa.

Ystävät ja tuttavat toteavat Huutolasta, että hän on mies, jolle aina sattuu jotakin. Hauskoja sattumuksia on koettu niin työssä kuin vapaa-ajallakin. Ja onpa Huutola päässyt Iltalehden pääotsikoihin Matti Viialaisen kanssa käydyn liian kiivaan "keskustelun" myötä. Niin ay-politiikassa kuin eduskunnassakin Huutola tunnettiin miehenä, jonka pääperiaatteena oli sovitteleminen ja jonka kanssa oli helppo toimia. Se käy ilmi kirjan "Matista sanottua" -osiossa, jossa erityisesti ay-johtajat tuovat esille muistojaan hyvästä yhteistyöstä Huutolan kanssa. Huutola oli kykenevä yhteistyöhön muiden puolueiden edustajien kanssa, mutta kiitosta Huutolalta eivät saa perussuomalaiset, joilla on kielteinen suhtautuminen niin ilmasto-ongelmiin kuin pakolaisiinkin. Sovittelevana politikkona Huutola ei hyväksy oman puolueen vähemmistöedustajien toimintaperiaatteita. 

Onnellisia ja aktiivisia eläkepäiviä Huutolalle!

Vesa Sompin kirjoittama elämäkerta on sujuvasti kirjoitettu ja sitä on miellyttävä kuunnella. Mika Somppa sopii hyvin kirjan lukijaksi. Kirja tutustuttaa lukijan rentoon ja leppoisaan Matti Huutolaan, mutta mielelläni olisin tutustunut tarkemmin Huutolan yksityiselämään ja perhesuhteisiin. 

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Tuula Ranta: Totuus on vaihtuva maisema

Tuula Ranta: Totuus on vaihtuva maisema. Myllylahti. 2020. 350 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Surulippu. Oikeastaan olisi pitänyt liputtaa eilen, kun tuli tieto Maaretin kuolemasta. Mutta eilen ei liputettu niin kuin eilen ei vielä olisi ymmärretty, että Maaret on poissa, ettei Maaret enää koskaan astu Merihaan yläkoulun aulaan, kulje ryhdikkäänä pää pystyssä kaunismuotoinen käsi ja hoikka ranne taivutettuna käsivarrella olevan kirjapinon suojaksi, ei avaa opettajainhuoneen ovea." (s. 30)

Totuus on vaihtuva maisema on Tuula Rannan esikoisteos. Esikoisdekkareihin on aina kiinnostavaa tarttua. Tämän kirjan tekee erityisen kiinnostavaksi se, että kirjailija on täältä Pohjois-Karjalasta eli ihan tuosta läheisestä Kiteen kaupungista. Ranta on eläkkeellä oleva äidinkielen opettaja. Eikä siis olekaan mikään ihme, että dekkarin tapahtumat sijoittuvat koulumaailmaan. Kyseessä oleva Merihaan koulu sijaitsee Laaksalan kaupungissa länsirannikolla. Liekö tällä kuvitteellisella kaupungilla yhtymäkohtia Kokkolaan, missä kirjailija on ollut opettajana ennen muuttoaan Kiteelle. 

Merihaan koulun alakoululaisryhmä on luontoretkellä. Kauhukseen oppilaat löytävät retkipaikalta koulun englanninopettaja Maaret Jokihaaran raa'asti surmattuna. Nainen on riisuttu alastomaksi. Oppilaat ovat kauhuissaan ja eivätkä voi uskoa näkemäänsä. Mutta refleksinomaisesti ja salamannopeasti kännykät ja tabletit kaivautuvat ulos taskuista ja laukuista. Oppilaiden kameroihin tallentuu lukuisia kuvia alastomasta ruumiista ennen kun opettaja saa tilanteen hallintaansa.

"Pätevä ja nykyaikainen" (s. 52)

Rikoskomisario Tapani Mikkonen saa tehtäväkseen tapauksen selvittämisen. Maaret on melko uusi opettaja Merihaan koulussa, joten Mikkosen pitää ensin kartoittaa Maaretin taustaa. Mikkonen haastattelee kaikki opettajat. Häntä hämmästyttää, miten vähän kollegat tunsivat kuollutta opettajatoveriaan. Mikkonen saa selville, että Maaret oli kaunis nainen, naimaton, monien miesopettajien ihailun kohde sekä pidetty että ammattitaitoinen opettaja. Hän oli ystävystynyt Laaksalossa Sonja Koskisen kanssa. Sonja on samassa koulussa äidinkielen opettajana, sinkkunainen hänkin. Siinäpä se, sen ihmeellisempäää ei selvinnyt eli ei mitään, mikä voisi selittää rikosta.

"Tarvitaan toisenlaista asiantuntemusta." (s. 67)

Koska opettajien haastatteluissa ei ilmennyt mitään epäilyttävää, Mikkonen jättää koulun henkilöstön pois rikostutkinnasta. Sitten eräänä aamuna koulun ilmoitustaululle ilmestyy A4-paperille tulostettu värikuva surmatusta, lähes alastomasta Maaret Jokihaarasta. Kuka sen on päässyt sinne laittamaan? Joku henkilöstöön kuuluva? Nyt Mikkosen on vain todettava, että umpikujassa ollaan. "Meidän murhaajamme ei jätä minkäänlaisia jälkiä." (s. 65) Niinpä Mikkonen kutsuu avuksi eläkkeellä olevan kriminaalipsykologin ja psykopatian asiantuntijan Aira Karhun.  

Tutkimukset etenevät, mutta monen monta mutkaa on matkassa ennen kuin rikos saadaan selvitetyksi. Tuskin lukijakaan pystyy arvaamaan lopputulosta. 

Kirjasta muodostuu hyvä kokonaisuus

Kirja on lähtökohtaisesti oivallisesti rakennettu rikostarina, mikä pitää lukijan mielenkiinnon yllä aivan viimeisille sivuille asti. Kirjan mielenkiintoa lisäävät kiinnostavat ihmissuhteet ja erityisesti Merihaan koulun värikäs opettajakunta. Kirjan henkilöistä lukija tutustuu parhaiten Aira Karhuun, mutta myös monet koulun opettajista tulevat tutuiksi. Rikoskomisario Tapani Mikkoseen olisin halunnut tutustua paremminkin. Ehkä saamme kuulla hänestä enemmän seuraavassa kirjassa. Toiveena on, että saisimme jatkossakin seurata Aira Karhun rikosten tutkimista ja myös hänen yksityiselämäänsä. Kirjasta huomaa, että koulu tapahtumaympäristönä on kirjailijalle tuttua. Entisenä opettajana minäkin luin mielelläni koulumaailmaan sijoittuvista tapahtumista.

Luen Koti-Karjala -lehdestä, että kiteeläinen Sini Törönen on suunnitellut kirjan onnistuneen kannen. Kirjan nimen olisi suonut kuvaavan paremmin kirjan tunnelmaa ja sisältöä.