Sabine Forsblom: Betinka

Sabine Forsblom: Betinka. S&S. 2018. Ruotsinkielinen alkuteos: Betinkan. Suomentaneet Helene Bützow ja Laura Kulmala. Kansi: Fredrik Bäck. 227 s.

Helsingin kirjamessuilla kustantajalta saatu arvostelukappale

I, I will be king
And you, you will be queen
Though nothing will drive them away
We can be Heroes, just for one day
We can be us, just for one day
DAVID BOWIE, "Heroes" (s. 5)

Betinka-Tina-Tinkan kanssa lukija lähtee aikamatkalle 70-luvun suomalaiseen pikkukaupunkiin. Vaikka paikkakuntaa ei mainita nimeltä, käy ilmi, että se on kaupunki, jossa on öljynjalostamo, joten Porvoossa siis ollaan. Luokkaerot näkyvät, ruotsalaiset ovat parempaa väkeä, heillä on omat asuinalueensa ja paremmat lähtökohdat elämässä menestymiseen.

Kun huomasin, että ollaan Porvoossa, päässäni kuului Matti Heinivahon ääni, kun hän lauloi Pikku neiti porvoolaisesta. Heinivahon pikku neiti porvoolainen ei ollut Betinka, vaan hän oli 60-luvun Miss Suomi Virpi Miettinen. Betinka kuuluu 70-luvun porvoolaisten nuorten joukkoon, iältään 13-25 vuotiaita, jotka kokoontuvat ilta illan jälkeen Guntan kotiin kuuntelemaan musiikkia, sitä parasta 70-luvun musiikkia, puhumaan Yksi lensi yli käenpesän -elokuvasta ja ennen kaikkea hakemaan huomiota ja hyväksyntää omalle itselleen. Guntan luona ollaan viikolla, viikonloppuisin lähdetään bussilla tansseihin. Tupakka, alkoholi ja myös huumeet kuuluvat viikonlopun tanssi-iltoihin. 

Ja luonnollisesti  käydään koulua. Herkullisia ja niin autenttisen oloisia ovat Forsblomin koulukuvaukset. Kirjailija kuvaa värikkäästi kaikkea kouluun liittyvää, mm oppilaiden välinpitämättömyyttä koulua kohtaan ja opettajien ivaamista."On ymmärrettävää, että koulussa pinnattiin ja tunnilla läheteltiin lappuja. Että heiteltiin paperitolloja ja pyyhekumeja, että kaiverreltiin nimiä pulpettiin niin kuin vangit sellien seiniin Alcatrazissa. Ja että ajanviete oli hukkaan heitettyä ja turhaa, koska pakomahdollisuuksia ei kerta kaikkiaan ollut. Tuomio oli yhdeksän vuotta." (s. 70)  Koulukiusaamisen uhri on Lolan. Kiusaamista ei ihmetellä eikä siihen puututa. Se vain on osa arkipäivää. 

Mutta ei Betinkan elämä ole pelkkää koulua, Guntan luona istumista tai tanssi-iltoja. Betinkalle perhe ja lähisuku merkitsevät paljon. Betinka tulee työläisperheestä. Rahaa on vähän, isä on työtön, äiti kalanpakkaaja, Betinkan eno on saanut ehdonalaisen tuomion. Betinkan lähisuku on melko laaja, enkä välillä pysynyt perässä, kuka on kuka. Ajattelin, että perhesuhteita on varmaankin kuvattu jo aiemmissa Betinka-kirjoissa. Kirjan luettuani huomasin, että kirjan lopussa ollut sukutaulu olisi selvittänyt asiaa.

Suomenruotsalainen Sabine Forsblom on kirjoittanut erinomaisen kirjan. Forsblomilta on aiemmin ilmestynyt kaksi Betinka-aiheista kirjaa, joita ei ole suomennettu. Tässä kirjassa on tavoitettu Betinkan kautta 70-luvun nuoruus, tyttöjen unelmat ja kaipuu, kiinnostus poikiin sekä heräävä seksuaalisuus. Hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen on niin tärkeää. Kun Betinkasta tuntuu oikein pahalta, pimeydessä odottaa susi. Lukiessa tulee tunne, että kirjailija itse on ollut nuori 70-luvulla, niin tarkkaa ajankuvaus kaikkine yksityiskohtineen on. Levylistalta löytyvät mm David Bowie, Nazareth ja Edith Piaf. Suomalaisista Hurriganesin Roadrunner ja Get On kuuluvat ehdottomiin suosikkeihin samoin kuin Hectorin Lumi teki enkelin eteiseen. Tytöt juovat minttuchokoa. Homous on kauheinta, mitä voi olla. "Homo oli likimain pahinta mitä olla saattoi. Oot sä homo, vai? kysyivät Daltonit, siis varsinkin Daltonit, jos joku poikkesi normista. Jos ei esimerkiksi halunnut juoda Koskenkorvaa pullon suusta kun juoma kiersi. Homo. Se oli pahinta mitä kukaan tiesi." (s. 106)

 

Forsblomin teksti on nautittavaa luettavaa. Niin värikästä ja kuvaavaa. Betinkan tunne-elämän kuvaus on eläytyvää. Kirjan halusi lukea hitaasti, ihan siksi ettei mikään mehukas yksityiskohta jäisi huomaamatta. Esimerkiksi näin: "Mikä tarttuu saunassa uuteen muoviseen pesuvatiin? Ei mikään. Kaikki huuhtoutuu reunan yli. Mutta mikä tarttuu vanhaan vatiin, kun muovi on jo naarmujen himmentämää? Aivan kaikki. Kaikki tarttuu kiinni eikä lähde enää irti. Mitä enemmän hangataan, sitä lujemmin kaikki tarttuu, ja jokainen joka on yrittänyt puhdistaa sellaista vatia tietää, että parempi olisi vain antaa olla. Vatia käytetään saunassa niin kauan kuin pystytään ja alennetaan sitten sianruoka-astiaksi. Jos ei satu olemaan sikoja, vadissa voi mainiosti säilyttää vääntyneitä  nauloja. Eipä juuri muuta." (s. 11) Kääntäjät ovat onnistuneet erinomaisesti tämän haasteellisen tekstin kääntämisessä.

Andy Warhol ja Martin Luther King -näyttelyt Tukholmassa

Pistäydymme monesti tässä loppuvuodesta ennen joulua Tukholmassa. Niin nytkin. Helsingissä ennen laivan lähtöä oli kiva piipahtaa Oodissa, joka oli meille ihan uusi tuttavuus. On se vaan niin upea, kertakaikkisen hieno rakennus, yhteinen tila.

Oodi

Siljan kannelta kuvattua

Tukholmassa kohteenamme oli Moderna museet, koska siellä oli Andy Warholin näyttely. Se oli mielenkiintoinen, vaikkakin Warholin teoksia oli aika vähän, enimmäkseen oli tekstiä. Sieltä puuttuivat mm Campbellin tomaattikeittopurkit. Mutta onneksi oli  Marilyn.

Marilyn Monroe in Black and White (1962)

Mao

Tätä mieltä on Warhol.

Katsoimme myös Modernan laajan vakionäyttelyn. Paljon siellä oli katsottavaa. Museon alakerrassa oli nähtävillä toinen toistaan upeampia piparkakkutaloja. Näitä oli mahdollisuus äänestää.  

Tässä yksi esimerkki upeista piparkakkutaloista.

Sitten lähdimme Gamla Staniin katsomaan joulutoria ja siellä huomasimme, että Nobel-museossa oli Martin Luther Kingin näyttely. Se olikin todella hyvä. Olin USA:ssa vaihto-oppilaana vuonna 1968, jolloin Martin Luther King murhattiin. Paljon muistoja tuli mieleen.

Tulimme junalla Helsingistä Joensuuhun. Junassa oli yllätysmatkustajana Riku Rantala. Hän hoiteli kuulutuksia, toimi ravintolavaunussa tarjoilijana ja viihdytti matkustajia. Koko ajan kamera kintereillä. Minullekin hän tarjoili maittavan lihapulla-aterian. Ja saatiinhan siinä samalla sitten selfiekin.

Riku Rantala ja minä toivotamme mukavaa viikonlopun jatkoa ja hyvää joulun odotusta.

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus

Cecilia Samartin: Kirottu kauneus. 2018. Bazar. Englanninkielinen alkuteos Beauty for Ashes. Suomentanut Kristiina Vaara. Kannen suunnittelu Eija Vaarala. 316 sivua.

Helsingin kirjamessuilla kustantajalta saatu arvostelukappale

Cecilia Samartin on aiemmin kirjoittanut viihdyttäviä ja elämänläheisiä kirjoja, jotka ovat saaneet hyvän vastaanoton myös Suomessa. Näistä kirjoista on suomennettu kuusi, mm Senor Peregrino, Nora & Alicia ja Kaunis sydän. Haastattelussa Helsingin kirjamessuilla Samartin kertoi, että hän halusi tarttua uuteen haasteeseen. Hän kiinnostui ihmiskaupasta, teki laajaa taustatyötä ja huomasi jo pian, että ihmiskauppa on vakava, maailmanlaajuinen ongelma. Aihe ja laaja tutkimustyö suorastaan pakottivat Samartinia kirjoittamaan. Kirottu kauneus ilmestyi suomeksi syksyllä 2018. 

Kirjan kaunista kantta koristaa kolme perhosta. Perhoset symboloivat kirjan päähenkilöitä Sammya, Karlaa ja Inesaa. Sammy, 9 vuotta, asuu Ohiossa. Hänen äitinsä miesystävä hyväksikäyttää häntä. Sammyn tarinaa lukiessa tulee pakostakin mieleen, miten lapsi, pienikään lapsi, ei pysty kertomaan totuutta pelätessään itselle tai perheenjäsenille tulevia seuraamuksia. Sammy pakenee insestin mukanaan tuomia seuraamuksia, pettyy ihmisiin, pelkää ihmisiä, pakenee jälleen ja on lopulta Las Vegasissa, Sin Cityssä. Hän elää roskalaatikkoelämää, helppoa sekään ei ole, mutta prostituution kohtalolta hän säästyy.

Las Vegas (Wikipedia)

Sitten on moldovalainen 19-vuotias Inesa, jonka hääpäivä Zaimin kanssa oli jo sovittu. Mutta toisin kävi. Inesa kaapataan ja kuljetetaan aina Las Vegasiin saakka, lähes koko kuljetuksen ajan huumattuna. Hän ei halua sopeutua. "Sitten, lyhyen neuvottelun jälkeen, he johdattivat Billyn käytävän päähän huoneeseen, missä tyttö jolla oli pitkät punaiset hiukset oli sidottu alastomana tuoliin. Hänen suunsa oli teipattu kiinni ja hänen kasvonsa ja vartalonsa olivat mustelmilla. "Me pidetään se aisoissa sen omaksi parhaaksi, ja myös meidän", vanhempi veli sanoi hekotellen. "Se on villi, mutta ei kauan." (s. 108-109)  Mutta villi ei voi olla, sopeutua täytyy, muuta mahdollisuutta ei ole. Inesasta tulee suuren Osamun luksushuora. 

Karla, tuo kaunissilmäinen 15-vuotias meksikolainen tyttö, joka elää huumeita käyttävän äidin ja ihanan pikkusiskon kanssa. Karla uskoo vääriin ihmisiin ja myös hänen kohtalonaan on Las Vegasin huorakadut. Kokeempi Tiina neuvoo ensimmäiselle keikalle lähtevää Karlaa: "Ne ovat vanhoja ja rumia ja jotkut niistä haisee pierulle. Mutta henki voittaa lihan, tyttö. Sillä samalla hetkellä kun ne iskevät näppinsä sinuun, siirryt vain mielessäsi jonnekin muualle." (s. 193) Tytöt Sammy, Karla ja Inesa kohtavaat Las Vegasissa ja alkaa hurjan pakomatkan suunnittelu. Tytöt tietävät, että pakeneminen ei ole helppoa, koska silmiä on kaikkialla.

Kirjan aihe on rankka, tärkeä ja ajankohtainen. Tytöt tulevat lähelle ja elävät ajatuksissa varmasti senkin jälkeen, kun kirja kannet sulkeutuvat. Aihe on tärkeä. Ihmiskaupan uhrit ovat tämän päivän orjia. Yli puolet ihmiskaupan uhreista on naisia ja heistä yli puolet on seksuaalisen hyväksikäytön uhreja. Merkittävä osa ihmiskaupan  uhreista on kotoisin Kaukoidästä, mutta ihmiskauppa Afrikan maista on lisääntymässä hälyttävästi.  

Ylen kuva-arkisto

Kirottua kauneutta lukee ajoittain kuin parastakin jännityskirjaa, ajoittain taas kirja näyttäytyy ajankohtaisena dokumenttina, jossa kolme ihanaa tyttöä ovat raa'an, epäinhimillisen, rahaa tekevän ihmiskaupan uhreja. Rankasta aiheesta huolimatta kirjasta tulee hyvä lukukokemus, kiitos Samartinin kauniin kielen sekä ansiokkaan ja selkeän rakenteen. Kirottu kaunes muistuttaa minua järkyttävästä Maragnanien & Aikpitanyin kirjasta Musta, kaunis ja kaupan - Euroopan uudet orjat (Into, 2007) sekä elokuvasta Lilja 4-ever. 

Cecilia Samartin© A T Mesina

Leon Uris kuvaa Kolmiyhteydessä Irlannin kuohuvaa historiaa

Leon Uris: Kolmiyhteys. 1996. Gummerus. Amerikkalainen alkuteosTrinity. Suomentanut Kaija Kauppi. Kannen suunnittelu Jorma Luotio. 841 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Olimme alkusyksystä Irlannin kiertomatkalla, joka suuntautui Dubliniin, Kerryyn, Galwayhin, Connemaraan ja Tullamoreen. Pohjois-Irlanti jäi näkemättä. Ihastuimme maahan, sen kauneuteen, sen vihreyteen, ystävällisiin ihmisiin ja kiinnostavaan historiaan. Matkalla jo päätin, että kotona otan lukuprojektiksi Leon Urisin Irlantia käsittelevän suureepoksen Kolmiyhteys.

Upeita maisemia Kerryn kierroksella

Kolmiyhteydessä Leon Uris (1924-2003) paneutuu Irlannin historiaan alkaen 1840-luvun suurista nälkävuosista vuoden 1916 pääsiäiskapinaan asti. Kirja muotoutuu Conor Larkinin ja hänen perheensä ympärille. Isä Tomas on vahva ja ylpeä, äiti Finola pakotetaan ehkäisemään seksuaaliset halunsa kirkon käskystä, lapsia on neljä: Conor, Liam, Dary ja Brigid. Perhe on katolinen. Larkinin perhe on fiktiota, mutta kirjassa kuvattu historian kulku ei ole. Larkineille, kuten muillekin irlantilaisille, 1840-luvun nälänhätä (The Great Hunger)  oli elävä muisto. 

Perunarutto oli totista totta. "Täpötäysistä laareista nousi pistävä haju. Kilty kahmaisi perunoita kouraansa ja katseli niitä puolipimeässä. Perunat litistyivät mustaksi vetiseksi sohjoksi jota valui hänen sormiensa välitse. Kilty kouraisi syvemmältä. Mätiä taas." (s. 73) Nälänhätä oli suuri ja vaikutukset olivat tuhoisat, koska Irlannissa ei juuri muuta kasvatettu kuin perunaa. Alituisen nälän liittolaisena olivat tappavat kulkutaudit. On puhuttu jopa kansanmurhasta, koska Britannia ei tehnyt mitään pelastaakseen kansan, jonka se oli valloittanut; päinvastoin Irlannista vietiin ruokaa Britanniaan.

Irlantilaiset rakastavat värejä

Nälkävuosien seurauksena Irlannin väkiluku putosi 8 miljoonasta 5 miljoonaan. Yksi miljoona kuoli nälkään ja kaksi miljoonaa lähti siirtolaisiksi. Larkinin perheelle heidän 20 hehtaarin maatilansa oli kaikkein tärkeintä mitä maailmassa oli, mutta se ei pystynyt elättämään koko perhettä. Niinpä Liam lähtee siirtolaiseksi Uuteen-Seelantiin ja Dary uhrautuu pappisuralle. Brigid jää kotiin suremaan rakastettunsa menetystä, kun taas Conor lähtee työn hakuun Londonderryyn. Koska työtä ei löydy, hän käyttää aikansa perehtymällä Irlannin historiaan. Conor, monen muun katolisen tavoin, lähtee mukaan kamppailuun itsenäisyyden saavuttamiseksi ja Englannista vapautumiseksi. Perustetaan Irlannin tasavaltalaisveljeskunta IRB (Irish Republican Brotherhood) johtamaan toimintaa ja myöhemmin 1900-luvun alussa uusi Sinn Fein -puolue. 

Dublin on tänä päivänä viehättävä ja viihtyisä kaupunki.

Mukaan kirjaan tulevat Weedit ja Hubblet, jotka edustavat Londonderryn vallassäätyä. He muodostavat avioliitolla sinetöidyn kyynisen liittoutuman. Hubblet ovat tulleet Irlantiin 300 vuotta sitten valloittamaan ja englannistamaan maata. Hubblen suvun vaikuttajana oli mm Sidney 1600-luvulla. "Hän oli Cromwellin mies länsi-Ulsterissa ja siinä ominaisuudessa hän pani toimeen kolme Irlannin historian kuuluinta verilöylyä. Koska katolilaisilla ei ollut varaa maksaa Cromwellin mielettömyyksistä, heidät karkotettiin Shannonjoen länsipuolelle - niin kuin tiedät - ja heidän maitaan varastettiin yli miljoona hehtaaria." (s. 221) Edelleen, "Perimmäisenä tavoitteena, tyrannian huippuna, onkin, että ensin steriloidaan Irlannin kansa ja sitten se muokataan englantilaiseksi..." (s. 598) 

Irlantilaista maalaismaisemaa. Connemaran poneja.

Hubblet ja Weedit hallitsevat kaikkea teollisuutta: laivanvarustamoja, paitatehdasta ja rautateitä. Äärimmäisen tärkeää on pitää protestantit ja katoliset työntekijät mahdollisimman vihamielisissä väleissä. Belfastissa sen sijaan vaikuttaa Skotlannista muuttanut presbyteerinen MacLeodien perhe, joka uhraa elämänsä kiihkeälle uskonnollisuudelle ja kuuliaisuudelle Englannille. Hubblet, Weedit ja MacLeodiet ottavat kaiken irti katolilaisista. Palkat ja tehtaiden työolot ovat kymmenen vuotta Englantia jäljessä, mutta he eivät välitä. "Ikkunoista ei tule valoa, koska ne ovat aina koneiden synnyttämän höyryn peitossa, ja naiset työskentelee paljasjaloin märillä lattioilla kahdentoista tunnin vuoroissa...Ensin melu vaurioittaa heitä, pehmentää jotenkin aivoja ja huonontaa kuuloa. Sitten kosteus hiipii heidän niveliinsä ja tekee ne ryhmyisiksi." (s. 516) Tilanne kärjistyy paitatehtaan tulipaloon, jossa kuolee yli sata katolista.  

Irlannissa on paljon lampaita.

Kolmiyhteys valottaa Irlannin historiaa kolmiyhteyden näkökulmasta. Katolisilla Larkineilla, anglikaanisella Hubblen suvulla ja presbyteerisella MacLeodien suvulla on kaikilla erilainen näkemys Irlannin tulevaisuudesta. Kolmiyhteyttä voi olla sekin, että perspektiivinä on tarkastella Irlantia menneisyyden, silloisen nykyisyyden ja tulevaisuuden näkökulmasta. Lukija pääsee mukaan Irlannin historian tapahtumiin, kokee, miten häikäilemätön ja epäinhimillinen Britannia on ollut irlantilaisten kohtelussa ja pystyy aistimaan Irlannin todellisen tragedian, tragedian, jota Uris ei halvenna eikä toisaalta myöskään latista, vaan antaa sille sen arvon, joka sille kuuluu. Englantilaisten lisäksi on vielä uskonto, katolinen kirkko, joka saa ihmiset tekemään iljettäviä asioita itselleen ja muille. Kirjan luettua ei tunnu lainkaan ihmeelliseltä, että irlantilaiset, erityisesti vanhempi sukupolvi, vielä tänäkin päivänä sylkäisee, kun tulee puhe englantilaisista. 

Uris oli synnynnäinen tarinankertoja parhaimmasta päästä. Pelkästään hyvillä kirjallisilla taidoilla ei pysty kirjoittamaan 841-sivuista kirjaa, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Tosiasiat ovat sanoja, mutta elävän tarinankerrontaidon myötä lukija saa kirjasta ikimuistettavan lukukokemuksen.  Lisäksi tarvitaan henkilöitä, joihin lukija tutustuu ja joihin lukija pystyy samaistumaan. Tähän pystyy Uris tässä teoksessa, samoin kuin monissa juutalaisuutta käsittelevissä kirjoissaan, mm Exoduksessa ja Mila 18:ssa. Kolmiyhteydessä päähenkilö Conor saa osakseen varmasti kaikkien lukijoiden sympatiat. Minuun tekivät vaikutuksen kirjan vahvat naiset, mm Seamusin äiti Mairead, Conorin äiti Finola, lady Caroline, Atty Fitzpatrick ja luonnollisesti Shelley. Nämä henkilöt kulkevat kanssani vielä kauan aikaa. 

Moherin kalliot

Isona plussana kirjassa ovat useat kartat, jotka auttoivat hahmottamaan kirjan tapahtumaympäristöjä ympäri Irlantia. Mieleen jäi myös se, että Conor oli lukenut Kalevalaa, Suomen kansalliseeposta, ja oli kirjoittanut runoja kalevalaiseen runomittaan. Tässä kunnianosoitus Parnellille, tasavaltalaiselle taistelijalle. 
  
Piispoilta sateli / kirousta, / hallitus voihki: / haureutta. / Hänet tuomita tahdottiin. / Hyvettä huusivat myrkkyhuulet, / vaativat uhrausta. 
Parnell on vainaa, / Parnell on vainaa. / Sielu Irlannin on hänen haudassaan. (s. 421)

Irlantilainen kulttuuri on tärkeää. Tässä erään hotellin kirjastohuone, jossa on esillä irlantilaisia kirjailijoita.

Kirjan lukemisen myötä vahvistui halu päästä käymään Pohjois-Irlannissa. Erityisesti Belfast kiinnostaa. 

Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevits: Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tammen keltainen kirjasto. Uusi, laajennettu suomenkielinen laitos 2017. Venäjänkielisestä alkuteoksesta U voiny - ne zenskoje litso suomentanut Pauli Tapio. 417 sivua.

Lainattu kirjastosta

Joensuun Naisten Pankin Lukevien Leidien marraskuun lukupiirikirjana oli Aleksijevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja. Meitä oli paikalla yhdeksän lukevaa leidiä keskustelemassa tästä tärkeästä kirjasta. Leila toimi vetäjänä tällä kertaa. Olimme aiemmin lukeneet saman kirjailijan teoksen Tsernobylista nousee rukous, joka mielestämme oli vaikuttava ja erinomainen kirja. Aleksijevits sai Nobel-palkinnon v. 2015 ja todella syystäkin. Hänen kirjansa ovat merkittäviä kirjallisuuden kentässä. Hän kirjoittaa dokumentaarista fiktiota, tosiasioita kaunokirjallisuuden keinoin. Aleksijevitsin Neuvostoihmisen loppu on ilmestynyt v. 2018.

Se mistä virallinen historiankirjoitus vaikenee

Svetlana Aleksijevits haastatteli yli 800:a suuressa isänmaallisessa sodassa (toisessa maailmansodassa) taistellutta  neuvostoliittolaista naista noin sadalla paikkakunnalla. Hän aloitti neljä vuotta kestäneet haastattelut v. 1975. Näistä haastatteluista syntyi vaikuttava ja ainutlaatuinen kirja Sodalla ei ole naisen kasvoja. Kirjan julkaiseminen sallittiin Neuvostoliitossa vasta v. 1985 Gorbatsovin tultua valtaan. Sitä ennen Aleksijevits oli saanut kustantajilta hylkääviä vastauksia. "Hylkäykset olivat aina samanlaisia: sota, josta kerron, on liian pelottava. Liikaa kauhua. Liikaa naturalismia. Kommunistista puoluetta ei ole esitetty johtavassa ja suuntaa näyttävässä roolissa."  Suomessa v. 2017 ilmestynyt painos on uudelleen muokattu ja sisältää aiemmin sensuroituja kohtia. 

Orvokkikimppu kiväärin piipussa

Kun lukee kirjan takakannen tekstin, tulee pakostakin mieleen, että kysymyksessä on äärimmäisen rankka kirja. Näin eivät lukupiiriläiset olleet kuitenkaan kokeneet, vaan rankkojen kuvausten lomassa oli useimmiten näkyvissä toivoa ja valoa. Ehkä se on sitä, että naiset näkevät rankoissakin asioissa lohtua antavaa kauneutta. Lohtua ja rohkeutta antoi vaikkapa kukkien tuoksun ja linnun laulun muisteleminen.

Rakkaus isänmaahan velvoitti

Neuvostoliiton armeijassa palveli lähes miljoona naista mitä erilaisimmissa tehtävissä. Vastuualueet vaihtelivat läheteistä sairaanhoitajiin ja aina etulinjan tehtäviin, pommittajiin, ampujiin, räjäyttäjiin, miinoittajiin ja partisaaneihin. Tällaista naisten laajamittaista osallistumista taisteluihin ei ollut missään muussa sotaa käyvässä maassa. Kaikissa maissa, kuten Suomessakin, naiset työskentelivät lähinnä lääkintätehtävissä, mutta ei etulinjan tehtävissä. Miksi tilanne oli toinen Neuvostoliitossa? Stalinin nostattama kansallishenki - sosialistinen patriotismi - velvoitti kansalaisia antamaan kaikkensa, jotta suuri isänmaallinen sota saadaan voittoisaan loppuun. Haastatteluissa tuli selkeästi esille naisten tai oikeastaan nuorten 16-18 vuotiaiden tyttöjen ääretön rakkaus isänmaahan, halu ja velvollisuudentunto osallistua sotatoimiin. 

Monet joutuivat anomaan pääsyä rintamalle useita kertoja ja kohtaamaan miesten vähättelyä ja joskus jopa halveksuntaa. Mutta tyttöjen moraali piti. Huolimatta siitä, ettei heille ollut sopivankokoisia vaatteita, ei jalkineita, ei alusvaatteita, rohkeutta ja sitkeyttä heistä löytyi jopa niin, että useat heistä palkittiin kunniamerkein. Kirjan nimikin viitannee siihen, että sota todellakin on miesten maailmaa, jonne naisilla ei ole asiaa. Pohdimmekin, onko naisten osallistuminen sotatoimiin uhka miehisyydelle.

"Omat kaatuneet me keräsimme, mutta saksalaisia jäi kaikkialle. Jäätyneitä...Jäykistyneitä...Minä olin ajuri ja kuljetin tykeille ammuslaatikoita. Kuulin heidän kallojensa rusahtelun rattaiden alla. Luiden murtumisen. Ja olin onnellinen..." 

"On pakko kertoa, jottei se unohtuisi."

Sota päättyi. Päättyi voittoon. Mitä sitten? "Voiton jälkeen ihmiset vaikenivat. Vaikenivat ja pelkäsivät aivan kuten ennen sotaa..." Vainot jatkuivat, sotilaat unohdettiin. Naisten odotettiin olevan vaimoja, naisia, äitejä, ei sotaa muistelevia sotilaita. Mutta kuitenkin sota seurasi  mukana. "Sodan jälkeen palasin kotiin Tulaan. Huusin yöt läpeensä. Äiti ja sisko istuivat vierelläni...Heräilin omaan huutooni..." Jotkut Aleksijevitsin haastattelemista naisista olivat haluttomia muistelemaan, sillä muistot ovat kipeitä. "En halua muistella sitä", sanoo minskiläinen 75 vihollista tappanut tarkka-ampuja, mutta kertoo silti tarinansa. Toinen taas tahtoo. "Tahdon sanoa sanottavani. Vihdoinkin meitä kuunnellaan. Olemme olleet vaiti niin monta vuotta, jopa kotonakin." Mietimme, millaisia haastattelujen sisällöt olisivat olleet, jos muistot olisi taltioitu heti sodan jälkeen. 

Kirjan suomennokselle annamme ison plussan. Arvioimme lukemamme kirjat asteikolla 1-5. Sodalla ei ole naisen kasvoja sai arvosanan 4,61. Ainoastaan Adebayon Älä mene pois on nokittanut tämän pistemäärän. Tämä olikin tämän vuoden viimeinen kokoontuminen. Tammikuun aloitamme Petina Gappahin Muistojen kirjalla.

Svetlana Aleksijevits
© Margarita Kabakova

"Kunpa voisin kirjoittaa sotakirjan, joka saisi sodan tuntumaan niin oksettavalta. että pelkkä ajatuskin olisi vastenmielinen. Mieletön. Että itseään kenraaleitakin oksettaisi..."

Heikki Turusen Vinoristin kansa kuljettaa ortodoksievakkoja Juukaan

Heikki Turunen: Vinoristin kansa. 2017. WSOY. 316 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kristus nousi kuolleista,
kuolemalla kuoleman voitti,
ja haudoista nouseville elämän antoi..." (s. 76)

Vinoristin kansa on Heikki Turusen evakkoeepoksen toinen osa. Se on suoraa jatkoa Kuokka ja kannel -kirjalle (2016). Kolmas ja viimeinen osa Nenkoset ilmestyi nyt syksyllä 2018 juuri ennen kirjamessuja.  

Vinoristin kansassa noin 2000 suojärveläistä joutui venäläisten vankileirille Posolkaan puoleksi vuodeksi. Näin alkaa Vinoristin kansa, kirja ortodoksiuskoisten karjalaisten evakkomatkasta pois Karjalasta. Kurjaakin kurjemman vankilajakson jälkeen evakot marssitettiin Pohjanmaalle. Jatkosodan alkuvaiheissa v. 1941 päästiin palaamaan takaisin entisille asuinsijoille.  "Kukaan ei ryssitellyt, päivitellyt ristinmerkkejä ja muita heille itsestäänselviä uskonnollisia menoja kuin maailmanihmettä, sanonut joka toisesta heidän laulunomaisen soivan pehmeän kielimurteen sanasta "en ymmärrä". Kahden vuoden ajan elämä oli onnea täynnä. Mutta taas oli lähdettävä, kun koko Viipurin lääni määrättiin evakuoitavaksi. Ensiksi kohteena oli Pohjanmaa. 

 "Juuka laiha, Nurmes köyhä, Lieksa leipämaa." (s. 255)

Maanhankintalain mukaan ruotsinkielisten kuntien ei tarvinnut ottaa pakolaisia, koska kuntien kieliolosuhteita ei saanut muuttaa. Nämä kunnat suorittivat osuutensa rahassa. Niinpä suojärveläisten evakkojen sijoituspaikaksi määräytyi Juuka, nuo synkät ja kivikkoiset Pohjois-Karjalan korpimetsät. On hyvä, että tämä ruotsinkielisten kuntien vapautus maiden luovuttamisesta on tullut kirjatuksi suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Keskeinen osa kirjan juonta on Hyrsylän mutkasta kotoisin olevan Manja Breloin ja juukalaisen Antti Tuonosen rakkaustarina.

Täältä suojärveläiset lähtivät

Turunen: "Kirjoitin, koska karjalaisten kohtaloa ei saa unohtaa."

Turusen Vinoristin kansa oli seniorilukupiirimme marraskuun kirjana.  Kirjailija Turunen oli vieraana senioritapaamisessamme viime talvena kertomassa tästä mahtavasta evakkoeepoksesta. Turunen, joka tunnustaa olevansa maalaisromantikko, on värikäs persoonallisuus. Hänen hauskaa ja rehvakasta esitystään oli ilo kuunnella. Turusen esitys innosti meitä lukupiiriläisiä ja päätimmekin ottaa Vinoristin kansan lukupiirikirjaksemme. Turunen totesi, että osat voi lukea itsenäisinä kirjoina.

Meitä oli paikalla 12 innokasta lukijaa. Kaikille meistä Turunen oli jollakin tavalla tuttu, onhan hän Pohjois-Karjalan omia kirjailijoita. Hän on syntynyt Lieksan Vuonislahden kylässä ja asuu nyt Juuassa. Turusen tuotanto on hyvin laaja. Parhaiten lukupiiriläisimme muistivat Simpauttajan, Kivenpyörittäjän kylän ja Joensuun Ellin, joista kaikista on tehty myös elokuvat.  

Niin paljon meillä oli kirjasta keskusteltavaa, ettei lukupiirillemme varattu aika oikein riittänyt. Kirja oli koskettanut kaikkia - tavalla tai toisella. Monilla lukijoistamme oli omakohtaisia kokemuksia tästä historian ajanjaksosta. Lukijoissamme oli evakkomatkoilla mukana olleita ja sellaisia, joilla oli juuret luovutetussa Karjalassa. Eräs lukijamme totesi, että "kirja oli elämysmatka vanhempien evakkomatkalle." Monet olivat asuneet jossain elämänsä vaiheessa Juuassa ja tunnistivat useita kirjan henkilöistä. Myös kirjan Manjalla on ollut todellinen esikuva. Näin Turunen kertoo Karjalaisen haastattelussa 17.10.2017: 

"Itku tuli monta kertaa, kun kirjoitin Manja Breloin kohtalosta sodan kauhujen keskellä. Hänen esikuvanaan on suurelta osin nyt 94-vuotias juukalainen Anni Väyrynen, joka kertoi tarinansa minulle."

Heikki Turunen Joensuun senioritapaamisessa huhtikuussa 2018

Turunen on kirjoittanut tärkeän kirjan

Turunen kirjoittaa hienoa ajankuvausta. Kirjan tapahtumille annetaan historiallinen kehys. ”Se (=maanhankintalaki) nuijittiin voimaan maahakemusten viimeistä jättöpäivää myöten keväällä samassa kuussa kun koivu sai lehden, Lapin sota loppui, Berliini saarrettiin ja Hitler naisensa kanssa otti myrkkyä maanalaisessa bunkkerissaan Liittoutuneiden valtaamassa Berliinissä." (s. 247)

Lemmen räiske, riijuut ja humalakohtaukset ovat osa karjalaisevakkojen elämää, kuten myös uskonto. Eräs lukijoistamme antoi Turuselle vilpittömän tunnustuksen siitä, miten kauniisti hän on kuvannut ortodoksista  uskontoa sekä myös luterilaisten ja ortodoksien jokapäiväisiä kohtaamisia. Ortodoksisuuden tunnistaa kirjassa hyvin, kuten eräs ortodoksiuskoinen lukijamme totesi.

Turusen käyttämästä kielestä keskustelimme pitkään. Turunen on käyttänyt kirjassaan runsaasti karjalan kieltä. Joidenkin mielestä karjalankieliset dialogit tekivät tiukkaa, joidenkin mielestä taas karjalan kieli on olennainen osa kirjan kokonaisuutta. Mutta joka tapauksessa Turusen kieli on runsasta, rehevää ja moniulotteista. Kielellään Turunen saa historian elämään ja pystyy maalaamaan ja kuvailemaan elävästi perhepiiriä ja tapahtumaympäristöä. Turusen luontokuvaukset ovat kertakaikkisen upeita; sanoilla Turunen tekee sen, mitä taiteilija pystyy tekemään siveltimellä, kuten eräs lukijamme totesi. Kirjan monin paikoin pitkiä lauseita kritisoitiin. Luimme muutamia otteita 12 riviä pitkistä lauseista, jolloin lauseen lopussa oli jo unohtanut lauseen alun. 

Eräs lukijamme oli tuonut ostokortteja vuodelta 1943.

Moitteensijaa tästä kirjasta ei juuri löytynyt. Kuitenkin aina jotakin. Itse olen suuri karttojen ystävä, ja tähänkin kirjaan olisin kaivannut karttaa sieltä luovutetusta Karjalasta samoin kuin uusista asuinsijoista Juuassa. Yllättäviä virheitä löytyi kirjasta. Vuonna 1940 Manja vetoaa YK:n peruskirjaan, vaikka YK perustettiin vasta vuonna 1945. Äänisen Aallot soivat kirjassa jo vuonna 1940, vaikka se levytettiin vasta vuonna 1942. Kirjan painovuosi oli väärä.  

Itse kävin katsomassa Markku Pölösen Oma maa -elokuvan samaan aikaan kuin luin tätä Turusen kirjaa. Kuinka hyvin nämä teokset täydensivätkään toisiaan. Vinoristin kansa on vahvaa Turusta ja Oma maa on vahvaa Pölöstä. Molemmissa teoksissa historia herää henkiin. 

Krista Launosen herkkä surukirja Ofelian suru

Krista Launonen: Ofelian suru. 2018. Avain. Kansi: Timo Numminen. Kannen kuva: John Everett Millais: Ophelia. 300 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Krista Launosen isosisko kuolee. Hän, joka oli Kristalle niin tärkeä. Hän, jonka Krista tunsi läpikotaisin. Hän, jonka kanssa Kristan piti viettää loppuelämänsä. Yhteinen kirjakin oli suunnitteilla. Nämä suunnitelmat jäivät toteutumatta. Tuli kuolema, kuolema joka muutti kaiken. Kaikki muuttui Kristan elämässä, nauru katosi, turvallisuuden tunne järkkyi, masennus iski. Kaikki tuntui yhdentekevältä.

"Sitten se on yhtäkkiä edessäni: kuva joessa kelluvasta naisesta." (s. 22)

Monelle läheisensä menettäneelle löytyy jotakin, josta saa voimaa surutyössä. Monesti se jotakin vain tupsahtaa eteen  - etsimättä. Näin kävi Krista Launosellekin. Taidehistorian projektia tehdessään hän löysi sattumalta tuhansien nettikuvien joukosta John Everett Millais'n maalauksen Ofelia. Krista joutui kasvotusten oman surutyönsä kanssa. "Yhtäkkiä kaikki oli täysin selvää: tässä se on. Näin taulussa itseni ja oman suruni. Vihdoin suruni oli saanut konkreettisen muodon." 

John Everett Millais: Ophelia

Siitä hetkestä alkoi Launosen tutkimusmatka. Ensin kohteena oli Shakespearen Hamlet ja seuraavana viktoriaanisen ajan Englanti. Kuningatar Viktorian ollessa vallassa (1837-1901) brittiläinen imperiumi oli voimissaan. Aikakausi oli myös teollisen vallankumouksen kulta-aikaa. Viktorian ajan taiteelle oli tyypillistä historiamaalaus ja romanttinen maisemamaalaus. 

Sir Millais

Minulle John Everett Millais (s. 8.6.1829) on uusi tuttavuus. Launonen kuvaa Millaisia erittäin komeaksi mieheksi. "Hän oli yli 182 senttiä pitkä, poikamainen, reipas ja iloinen, ei lainkaan hauras tai mystinen stereotyyppinen 1800-luvun taiteilija." (s. 46) Aikansa lapsinerona hänet hyväksyttiin Royal Academyn opiskelijaksi. Yhdessä William Holman Huntin ja Dante Gabriel Rossettin kanssa Millais perusti Pre Raphaelite -veljeskunnan vastalauseena akateemiselle taidekoulutukselle, jossa ihailun kohteena oli renesanssitaiteilijat, erityisesti Rafael. Millais oli varsin arvostettu ja hyvin toimeentuleva taiteilija jo omana aikanaan. Hänelle myönnettiin sir-arvonimi v. 1885 ja hänestä tuli baronetti. 
 

John Everett Millais (Wikipedia)

Millais matkasi Surreyhin Hogsmill-joelle maalaamaan Ophelia-taulun taustaa. Hän jatkoi maalausta Lontoossa. Mallina hänellä oli Lizzie Siddal, nainen, josta itsestäänkin tuli taiteilija. Launosen mielenkiinto siirtyykin seuraavaksi Lizzien elämään. Lizzie on ilmeisen ristiriitainen henkilö. "Jokainen tulkitsee Lizzietä omista lähtökohdistaan, sosiaalisesta asemastaan ja ajastaan käsin." (s. 127)  Launonen löytää Siddiesta ystävän ja hän kokee, että Ofeliaa, Lizzietä, kuollutta isosiskoa ja Launosta sitoo toisiinsa suru ja menetys.

Lizzie Siddal (Wikipedia)

 "Ophelia on auttanut surussani valtavasti." (s. 283)

Millais'n Opheliaa on analysoitu ja tulkittu yli 160 vuotta. Mitä Ophelia viestittää? Kuvaako maalaus Viktorian ajan naiskuvausta vai onko maalaus eroottinen fantasiamaalaus? Vai onko kyse aikakauden naisten surkeiden oikeuksien kuvauksesta? Näihin kysymyksiin Launonen etsii vastauksia taulun symboliikasta: mallin asennosta, maalauksen kukista, puista ja linnuista. Ophelia viehättää Launosta entistä enemmän niin, että hän matkaa Lontooseen Tate-museoon katsomaan taulua. Maalaus on upea: kaunis, taitava ja hämmentävä. "Mikään maalaus ei ole koskaan aiheuttanut minussa tällaisia tunteita ja tällaista rakkautta." (s. 176) 

"Surusta ei ehkä selviä, mutta surussa voi selvitä." (s. 251) 

 Viimeiset sata sivua Launonen käsittelee surua. Hän on tutkinut surua, lukenut surukirjoja ja haluaa jakaa surukokemuksiaan ja surutietämystään. Itse läheisen poismenon kokeneena allekirjoitan sen, "ettei rakkaan kuolemasta koskaan oikeastaan pääse yli." (s. 244) Mutta elämä jatkuu, sen on jatkuttava. Launoselle Ophelia-taulusta muodostui pelastava oljenkorsi, johon hän ymmärsi tarttua. Se pelastava oljenkorsi läheisen kuolemaa surevalle voi olla mitä vain - se voi olla luonnossa liikkumista, ulkoilua, puhumista, lukemista, kirjoittamista, valokuvausta, meditaatiota, terapiaa, mitä vaan  - mutta tärkeää on, että on jotakin. 

Analyyttisestä tutkimusmatkasta Ophelia-taulun taustoihin ja surutyön teoriaan muodostuu taidokas ja mielenkiintoinen kokonaisuus. Teos jättää tilaa myös lukijan omille ajatuksille ja omille surukokemuksille. Kirja puhuttelee niin taiteen ystäviä kuin läheistensä kuolemaa surevia. Ofelian suru osoittaa, että myös tietokirja voi pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun saakka, erityisesti silloin kun kirja on sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu, kuten tämä kirja. Pidin tavasta, millä Launonen oli rakentanut kirjan. Selkeä rakenne osoittaa, että kirjoittaja on tiennyt, mitä hän tekee. 

 "Millais on kuollut, minä kuolen, mutta Ophelia pysyy Tate Britainin seinällä ihmetyttämässä ja ihastuttamassa tulevia sukupolvia." (s. 283)