Geigerin Vanha kuningas turvapaikassaan aloitti uuden lukupiirin toiminnan

Arno Geiger: Vanha kuningas haudassaan. Lurra Editions. 2012. Alkuperäinen teos Der alte König in seinem Exil. Suomentanut Otto Lappalainen. Kansi: Laura Salmivaara. 188 sivua.

Lainattu kirjastosta

Tästä se lukupiirin toiminta alkaa!

Pohjois-Karjalan luustoyhdistyksen viime kevään kokoontumisessa tuli puhetta lukupiireistä. Ajatus lukupiiristä kiinnosti useitakin, ja erityisesti ajatus siitä, että kirjakokemuksia voisi jakaa tuttujen ihmisten kanssa. Tuumasta toimeen, ja niinpä lukupiirimme kokoontui kuuden ihmisen voimin maanantaina 9.9.  Mukana oli myös Vaara-kirjastojen palvelupäällikkö Riitta Kangas, joka kertoi omia kokemuksiaan lukupiirien toiminnasta. Kangas painotti sitä, että jokainen lukupiiri voi olla omanäköisensä, eli mitään valmiita toimintamuotoja ei ole olemassa. Meille jäi pohdittavaksi mm se, haluammeko lukupiirillemme vetäjän vai sujuuko keskustelu muutenkin. Totesimme, että olipa lukupiirin muoto mikä tahansa, emme halua mitään jäykkiä ja virallisia tapaamisia, vaan mukavia, rentoja kohtaamisia. Kokemuksia jakamalla toivomme pääsevämme kirjallisille elämysmatkoille. 

Päätimme, että kokoonnumme kerran kuukaudessa. Syksyn kirjat valitsimme jo nyt. Valituiksi tulivat Pirkko Soinisen Ellen, Soili Pohjalaisen Valuvika ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen. Varmasti hyviä valintoja, kaikki suomalaisia naiskirjailijoita.

"Tätä dementia on. Tai paremmin ilmaisten: tätä elämä on - tätä elämä pitää sisällään." (s. 57)

Lukupiirikirjanamme oli Geigerin Vanha kuningas haudassaan. Kirjassa perheen isä August sairastuu Alzheimerin tautiin. Taudin ensioireet näkyivät, mutta sairaus "alkoi niin hämäännyttävän hitaasti, että oli vaikea tajuta muutosten oikeaa merkitystä." (s. 19) Isää pidettiin aloitekyvyttömänä, kun hän ei entiseen malliin tehnyt vaikkapa puutarhatöitä. Ihmeteltiin, kun isä vain katsoi avuttomana pudotettuaan lasin lattialle. Diagnoosin myötä elämä taas muuttui. Nyt isää tarkkailtiin, vaikka piiloutumaan ja karkaamaan hän pääsi kaikesta huolimatta. Hankalinta oli, kun ei tiedetty, miten toimia isän sairauden kanssa, koska ei ollut kokemusta, tietoa eikä pätevyyttä. 

Kirjan minäkertoja aikuinen poika, nelikymppinen kirjailija, kiinnostuu isästään, haluaa huolehtia isästään sairauden aikana sekä yrittää tavoittaa isän ja hänen maailmansa. Kun keinot alkavat loppua sairauden edetessä, poika pyrkii rakentamaan uusia siltoja saadakseen yhteyden säilymään. Sairauden ohella kirjassa avautuu isän perheen elämä ja monia piilossa olleita asioita, mm sota-ajan katkeria muistoja.

Moni peilaa kirjan tarinaa läheistensä sairauksiin

Kirja oli koettu hyvänä lukukokemuksena. Kirjassa huomio kiinnittyy luonnollisesti sairauden kuvaukseen. Mielestämme Alzheimerin tauti on kuvattu kirjassa hyvin, totuudenmukaisesti, rehellisesti ja sellaisena kuin se August-isällä näyttäytyi. Monilla meillä on tai on ollut lähipiirissämme Alzheimer-potilaita, ja totesimmekin, että kukin sairastaa tautiaan omalla tavallaan. Jokaisella on oma tarinansa. Näin toteaa myös kirjan kertojaminä: "Kukaan dementiapotilas ei ole toisensa kaltainen, usein yleistäminen on harhaanjohtavaa, sairastuneiden perustila pysyy vaikeasti määriteltävänä, jokainen on yksittäistapaus omien kykyjensä, tuntemustensa ja oman tautinsa kulun kannalta." (s. 96) 

Rakkaudellinen kirja

Geiger kuvaa taitavasti isän ja pojan välistä suhdetta. Poika rakastaa isää hyvin paljon, rakkaus säilyy läpi koko sairauden vaikeista tilanteista huolimatta. Eräs lukijamme kiteyttikin tämän oivallisesti: Rajallisuuden kokemus antaa merkityksen tähän hetkeen. Eräs lukijoistamme pohti Alzheimerin taudin erilaisia ilmentymiä. "Jos on pakko sairastua Alzheimerin tautiin, minä valitsisin isän sairastaman taudin muodon", hän totesi. Miksi? Tällä lukijallamme on tuttavapiirissään kaksi Alzheimerin tautia sairastavaa, ja he molemmat ovat puhekyvyttömiä. Sen sijaan kirjan isä oli sairaudestaan huolimatta hyvin viisas, älykäs, luova ja lisäksi vielä huumorintajuinen. Hän tunnisti oman sairautensa tilan ällistyttävän hyvin. Kirjassa hänen kanssaan todella viihtyi. Isällä oli jatkuva kaipuu kotiin. Taudin edetessä ja voinnin heiketessä kodin kaipuu voimistui. Mutta se on varmasti näin: "Siellä missä koti on, asuu tuttuja ja ymmärrettävää kieltä puhuvia ihmisiä." (s. 56)

Lohdullinen kirja läheisille

Kirjan teema on tärkeä  ja ajankohtainen. Voimme suositella tätä kirjaa kaikille, koska koskaan emme voi tietää, mitä meillä itse kullakin on edessäpäin. Erityisesti suosittelemme kirjaa  sairastavien läheisille. Kirjasta saa lohtua ja uskoa. Kirja antaa lukijalle rauhallisen mielen raskaasta aiheesta huolimatta.  

Totesimme lopuksi, että olimme valinneet hyvän kirjan ensimmäiseksi lukupiirikirjaksemme. Hyvän tarinan lisäksi kirjalla on hyvä nimi ja kaunis kansi. Itävaltalaista kaunokirjallisuutta lienee käännetty suomeksi melko vähän, mieleen tulee vain Nobelin vuonna 2004 saanut Elfriede Jelinek. On hienoa, että pieni kustantamo (LURRA Editions) oli ottanut tämän kirjan julkaisuohjelmaansa.

Äänikirjana Outi Pakkasen Peili

Outi Pakkanen: Peili. Otava. 2019. Kirja julkaistu v. 2016. Lukijana Satu Paavola. Kesto 06:09:41.

Vaarojen kirjasto

Uskokaa tai älkää, tämä oli ensimmäinen lukemani Outi Pakkanen. En todellakaan ole lukenut yhtään tämän Suomen dekkarikuningattaren kirjaa, vaikka hän on kirjoittanut dekkareita jo vuodesta 1973.

Valitessani äänikirjaa seurakseni karviaisten keräämiseen halusin kuuntelukirjaksi tällä kertaa nimenomaisesti dekkarin. Siksi Outi Pakkanen tuli valituksi. Kirja vaikutti kiinnostavalta alusta pitäen. Kivasti Pakkanen kuljetti ihmissuhteita, vaikka  useaan kertaan ennätin kyllä miettiä, milloin se dekkariosuus tulee. 

Ymmärsin, että freelance-graafikko Anna Laine on ollut yksi Pakkasen dekkareiden päähenkilöistä, mutta tässä kirjassa hänen rooliaan tuskin huomaa. No, tosin sillä tavalla, että Annan kotikadulla sijaitsee Elisabeth Lund-Parosen tyylikäs kahvila Lillan's. Elisabeth edustaa varakasta suomenruotsalaista sukua. Avioliitto ihan tavallisen Jussi Parosen kanssa nostaa Jussin ihan uuteen sosiaaliseen asemaan. Mutta saa myös Elisabeth jotakin: hän saa toimia sijaisäitinä Jussin Helmi-tyttärelle. 

Jussin ex-vaimo Jutta, siis Helmin äiti, on avioeron jälkeen viettänyt holtitonta elämää eikä ole juuri tapaillut tytärtään. Violettaa, Jutan äitiä ja Helmin isoäitiä, tilanne huolestuttaa.  Mutta aika tekee tehtävänsä ja Jutan kaipuu Helmiin voimistuu päivä päivältä. Halu tavata tytärtä on voimakas. Jutan elämään tuo uutta ryhtiä myös uusi sympaattinen poikaystävä Pete.

Kirjan juoni on mielenkiintoinen ihmissuhdesotkuineen. Näin syntyy kirjaan jännite, mikä mielestäni on ihan tarpeeksi hyvälle kirjalle. Jännite huipentuu kirjan lopussa, kun Helmi katoaa keskellä päivää. Mitä on tapahtunut, sitä ei kukaan tiedä. Viihdyin tämän kirjan parissa, ainakin kuunneltuna kirja toimi hyvin, vaikkei niitä dekkarimaisia piirteitä juuri löytynytkään. Pakkanen kirjoittaa sujuvasti ja on taitava ihmissuhteiden kuvaajana. Yhden karviaismarjapensaan sain kirjan kera tyhjennetyksi. 

Olin mielenkiinnolla odottanut, millainen se kuuluisa Anna Laine oikein on, kun kirjan kannessakin on Anna Laine -tarra. Siinä taitaa olla mäyräkoira Justuskin mukana. Ehkäpä laitan lukujonoon vanhempia Pakkasen kirjoja, jotta pääsisin paremmin tutustumaan tähän kuuluisaan parivaljakkoon.   

Kaija Pakarisen monologi Heidi Könkään Sandrasta

Sandra. Kuva Anne Kojola

Monologinäytelmä Sandra esitettiin Joensuun konservatoriossa eilen perjantaina 6.9.2019. Sali oli täpösen täynnä eli kolmisensataa joensuulaista oli tullut seuraamaan Kaija Pakarisen esittämää Sandraa, näytelmää, joka pohjautuu Heidi Könkään kirjaan Sandra (Otava 2017). Pakarisen ohella näyttämöllä nähdään muusikko, sellisti Lea Pekkala. Esityksen on ohjannut itse kirjailija Heidi Köngäs, lavastanut Tarja Väätänen ja Outi Harjupatana on vastannut puvustuksesta. Näytelmän toi Joensuuhun Zonta-kerho. Näin kerho halusi juhlistaa Zonta Internationalin satavuotista toimintaa.

Näytelmä alkupuoli taustoittaa Sandran niukkaa lapsuutta huutolaislapsena. Huutolaislapsista otettiin kaikki irti eikä elämässä ollut muuta kuin työ. Mutta sitten löytyi Janne, työteliäs hämäläismies, jonka kanssa vietettiin häitä. Ensimmäinen lapsi oli todellinen ilon aihe. Ja toinenkin ilon aihe tuli: Janne rakensi perheelleen oman talon. Uuteen Lepistön taloon tulivat asumaan myös Mikko ja Maija, Jannen vanhemmat. 

Tuli vuosi 1918 ja alkoi sisällissota, Janne liittyi punakaartiin ja Sandra jäi kotiin appivanhempien ja viiden lapsensa kanssa. Kuudes lapsi oli tuloillaan. Rahaa ei ollut, ruokaa ei ollut, jouduttiin elämään toisten armoilla. Kunnalta saatiin onneksi yhdet kengät. Näin vanhin lapsi pääsi metsätöihin. Pahinta oli kuitenkin alituinen huoli, huoli sodasta, Jannesta, lapsista ja appivanhemmista.

Näytelmän lavasteena ovat pelkät pyykkinarut. Tämä on hyvä ratkaisu lavastaja Tarja Väätäseltä. Pyykkinarut rajaavat Sandran elämää, alkaen siitä, kun huutolaislapsi ripusti naruille jääkylmiä lakanoita edeten elämän onnellisiin vuosiin, kun naruille sai ripustaa kapaloita. Lopuksi narut muodostivat punaisten ja valkoisten rajalinjan.

Sandra on kirjana todella vaikuttava ja koskettava. Tällaisen vahvan tarinan tulkintaan tarvitaan ammattitaitoinen näyttelijä. Juuri sopiva rooli Kaija Pakariselle. Hän on erinomainen näyttelijä, joka tekee hienoa työtä niin huutolaistyttönä kuin Jannen vaimona, naisena ja äitinä, jonka täytyy jaksaa ja niin hän tekee. Pakarinen tulkitsee koskettavasti näytelmän rankkoja tapahtumia, esimerkiksi lapsensa menettämistä ja Jannen luurankomaista olemusta miehen palatessa kotiin leiriltä. Monologi on varmasti näyttelijälle vaativa esitysmuoto, ja siinä Pakarinen onnistuu erinomaisesti. Taitavan sellisti Pekkalan musiikki tukee ja vie osaltaan näytelmää eteenpäin. Esityksen musiikki on Bachia, Oskar Merikantoa ja Pekkalan omaa musiikkia. Kirjan lukeneet huomaavat, että näytelmästä oli jätetty pois Lyytin rooli. Lyyti oli Jannen sisko. Kirjassa Köngäs kuvasi kauniisti Lyytin ja Felixin intohimoista rakkaustarinaa. Mutta tuolloin luokkarajat olivat tiukat ja rakkaussuhteella ei ollut tulevaisuutta.

Sandra sai ensi-iltansa viime vuoden syyskuussa. Silloin vietettiin Suomen juhlavuotta ja sisällissodan muistelu oli ajankohtaista. Ruovesi oli ensimmäinen esityspaikka ja nyt esityksiä ympäri maata on ollut jo kymmeniä. Kaija Pakarinen on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Pohjois-Karjalassa. Yhä edelleen hän käy säännöllisesti synnyinseudullaan Rääkkylässä. 

Könkään Sandra on varmasti ollut suosittu lukupiirikirjana, kirja kuvaa naisnäkökulmasta sodan kauheuksia, mutta samalla se on äärimmäisen kaunis rakkaustarina. Seniorilukupiirissämme luimme Sandran (postaus linkin takana) ja pidimme kirjasta paljon. Totesimmekin, että se oli yksi parhaista lukemistamme lukupiirikirjoistamme.

Kiitos Joensuun Zonta, kun toitte Kaija Pakarisen ja Sandran Joensuuhun.

Jaana Lehtiö: Mitään ei tapahtunut

Jaana Lehtiö: Mitään ei tapahtunut. Myllylahti. 2019. 300 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Dekkaristi ja myös lastenkirjailija Jaana Lehtiö on minulle ihan uusi tuttavuus. Myllylahden sivuilta luin, että Mitään ei tapahtunut on jo Lehtiön kuudes Juha Muhonen -sarjan dekkari. On aina mukava löytää uusia dekkarikirjailijoita ja iloitsen erityisesti löytäessäni uusia suomalaisia naisdekkaristeja.

Kirjan tapahtumapaikka on Porvoo, Lehtiön kotikaupunki. Pidän kirjoista, joissa tapahtumaympäristö on minulle tuttua. Porvoota en tunne lainkaan, mutta kaupunkia tuntevat löytävät kirjasta varmasti runsaasti tuttuja paikkoja. Kirjan alkusivujen tapahtumat sijoittuvat Porvoon maineikkaan tuomiokirkon ympäristöön. Nuori nainen oli kiivennyt vanhan kellotapulin seinää pitkin tarkoituksenaan levittää suuri banderolli kirkon seinälle. Mutta jotakin tapahtuu, ja seuraavaksi nuori nainen löydetään kirkon pihalta pahasti loukkaantuneena. Oliko kyseessä onnettomuus vai tahallinen pudotus, sitä joutuu pohtimaan rikoskomisario Juha Muhonen kollegoittensa Näätämön, Kutvosen, Lehtosen ja Sääksmäen kanssa.

Tapahtumapaikkana Porvoon tuomiokirkko (Wikipedia)

Poliisi ei pysty täysin panostamaan tapauksen selvittämiseen, koska tehtävää on paljon. Porvoon Taidetehtaalle on saatu ainutlaatuinen kiinalaisen kulttuurin näyttely. Näyttelyssä lamalaisbuddhalaiset munkit tekevät mandalaa värjätyllä hiekalla. Kuvio tulisi esittämään maailmankaikkeutta. Muhonen pohtii mandalan arvoitusta "Muhonen katseli munkkien tekemistä. Levylle hahmotellun kuvion värjääminen alkoi näköjään keskustasta. Siihen piirtyi vähitellen linnun kuva. Koko kuvion tekeminen kestäisi päiväkausia, ja kun se valmistuisi, se hajotettaisiin heti. Mikähän idea siinä oli?" (s. 80) 

Näyttelyllä on kytköksensä Tiibetiin, mikä saa mielenosoittajat liikkeelle. Juha Muhosen tiimi kutsutaan apuun hillitsemään järjestyshäiriöitä, mutta pian Muhonen onkin ratkomassa hyvin erikoislaatuista tiibetiläisyyteen liittyvää rikostapahtumaa. Munkki Sonam esittelee Muhoselle pienen tiibetiläisen lipaston, joka tulee Potalasta, Dalai Laman asuinpaikasta ja hallintopalatsista. Lipastosta muodostuukin yksi tapahtumavyyhden avaintekijöistä. Tiibetiläisyyteen liittyy myös gau, jonka sisään voidaan laittaa suojelevia pikkutavaroita tai rukoulappuja. Sen uskotaan tuovan kantajalleen onnea. Gau ei tosin ole näyttelyesine, mutta se on kuitenkin olennainen osa rikosjuonta. Asiat selviävät, mutta helpolla ei Muhosen tiimi pääse. Monenmonta mutkaa on matkassa.

                           Tiibetiläinen mandala (Wikipedia) 

Pidin kirjan henkilöhahmoista, erityisesti pidin Juha Muhosesta, tuosta sympaattisesta pullaa rakastavasta poliisista. "Muhonen haki lasillisen kylmää maitoa ja tarttui pullaan. Se ei poltellut enää sormenpäitä. Hän raotti pientä paperivuokaa leivonnaisen alareunasta ja haukkasi. Pullan päällä olevat sokerirakeet kiihdyttivät odotusta. Sitten, suun jauhaessa hitaasti palaa, makunystyrät kertoivat täytteen olevan vadelmaa. Pulla oli juuri sopivan makeaa ja vadelmaista. Maidolla hän huuhteli herkun eteenpäin." (s. 102) Pullan syönnin kuvaus jatkuu vielä kahden kappaleen verran. Ei millään pahalla, mutta eipä muistu mieleen muita kirjoja, joissa pullan hinkua ja syöntiä olisi näin yksityiskohtaisesti kuvattu. Kirjassa kulkee mukana myös Muhosen yksityiselämä, Ellen ja koira. Suuri elämänmuutos on tiedossa seuraavissa kirjoissa, sillä tämän kirjan lopussa vietetään Muhosen ja Ellenin häitä. Elleniä olisin halunnut oppia tuntemaan paremmin, hänen roolinsa jäi tässä kirjassa valitettavan vähäiseksi.

Lehtiö on tehnyt hyvää taustatyötä kirjaa varten ja tiibetiläisyys näyttäytyykin kirjassa hyvin aitona. Mietinkin, että kirjan tapahtumissa ja juonessa olisi hyvää elokuva-ainesta. Kirja oli viihdyttävä, sitä oli mukava lukea. Lehtiön kirjoitustyyli on napakkaa ja selkeän asiallista, eli kaiken kaikkiaan tämä on kelpo dekkari. Ehkäpä laitan varaukseen Lehtiön aiempia kirjoja. Kirjan kansi saa minulta plussapisteitä. 

Myllylahdelle kiitos kotimaisen dekkarikirjallisuuden esilletuomisesta. Syksyn dekkarisatoa odotellessa!

Lukupiirikirjana Soili Pohjalaisen Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena. Päällys: Jussi Karjalainen. 176 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Nappaan repun mukaani ja painan auton oven kiinni. Otan niin ripeitä askelia ovelle kuin tässä pimeässä on mahdollista. On Arttu ainakin kotona. Luuta on oven vieressä eikä oven edessä. Minusta se on omituinen tapa ilmoittaa ohikulkeville murhaajille ja omaisuusrikollisille, ollaanko kotona vai ei. Että kannattaako pistäytyä. Poiketa. Siristän silmiäni niin kuin se auttaisi näkemään paremmin. Tikkaat ne ovat. Portaille on raahattu tikkaat." (s. 32)

Naisten Pankin lukupiirin syksyn ensimmäisessä kokoontumisessa meitä oli mukana 12 lukijanaista. Olipa mukava tavata jälleen kesän jälkeen. Syksy on mukava aloittaa juuri Pohjois-Karjalaan sijoittuvalla kirjalla. Irja hoiti tällä kertaa lukupiirin vetämisen.

Arttu-ukki asuu talopahasessaan Pohjois-Karjalassa jossakin Ilomantsin peräkulmilla. Naapureitakaan ei enää ole, kun Martti-ystävä on kuollut. Etelässä asuvat tytär ja tyttärentytär ovat huolissaan Artusta. Artun voinnista pitäisi saada lisää tietoa, päättävät äiti ja Maria-tytär. Työelämä pitää äidin kiireisenä eikä hän voi kuvitellakaan lähtevänsä kesken kaiken Pohjois-Karjalaan, mutta Maria - minäkertoja - lähtee mielellään matkaan ukin luo. Mariallakin on omat pohdintansa omassa elämässään. Hän on sanonut itsensä irti toimittajan tehtävistä eikä avioliittokaan Jarkon kanssa ole parhaimmassa kuosissa. 

Niin Maria matkaa nostalgisin mielin kohti Pohjois-Karjalan vaaramaisemia ja kohti tuttua Arttu-ukin ja Anna-mummon taloa, jossa hän on viettänyt niin monia lapsuutensa kesiä. Mutta tällä kertaa ensitapaaminen Arttu-ukin kanssa ei ole lupaava, ukki on juonut puolikkaan kossupullon ja meno on sen mukaista. Talossa tuuli tulee nurkista ja ikkunoista sisään, Artulta oli siivoukset ja pyykin pesu unohtuneet, mutta elossa hän on ja talo on pystyssä.

Niin jää Maria Artun seuraksi. Käydään kylällä viemässä Keno ja ostamassa "kolome askia punasta Kolttia". Arttu esittelee mielellään Mariaa kylätutuilleen: "Tämä kehveli, se sanoo, ja minä hölmö nyökyttelen myyjälle hymyillen. - Se on Helsingistä asti tullu minnuu vahtaamaan, Arttu sanoo." (s. 59) Ukin kotona palataan menneisiin vuosiin. Kaivetaan esille vanhat valokuvat piirongin laatikosta. Anna-mummoa Maria muistaa lämmöllä. Mummo oli aina hääräämässä jotakin, siivoamassa tai ruokaa laittamassa. Päinvastoin kuin Arttu, mummo ei kiroillut. "Mummo ei kiroillut ikinä, mutta sitten kerran se sanoi paskan marjat. En edes muista miksi. Arttu istui silloin tuvan pöydän ääressä ja Martti. Nekin hiljenivät. Paskan marjat." (s. 152)

Täällä jossakin Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa Arttu-ukki asusteli. Kuva on Ilomantsin Parppeinvaaralta. -AA-

"Tuommoista se just on!"

Kirjassa on useita näkökulmia. Kirja on aitoa ja elävää kuvausta pohjoiskarjalaisesta maaseudusta. Maalla asuneille lukupiiriläisillemme kirjan tapahtumaympäristö oli tuttua. Kirja tarjosikin monille lukijoillemme nostalgisen aikamatkan omaan nuoruuteen, mieleen palautuivat oma koti tai mummola maaseudulla,  maaseutumaisemat, karjalaisuus  ja vanhat Arttu-ukin kaltaiset papparaiset. Valokuvien katselu, saunan lämmittämiset ja risusavotat kuuluivat mummolan kesään. Kirja on myös kuvausta sukupolvien kohtaamisesta. Ihmissuhteiden myötä kirjassa välittyy lämpö, rakkaus ja välittäminen. Miten kauniisti Pohjalainen kuvaakin Artun ja Marian lämmintä ja rakastavaa suhdetta. 

Maaseudulle muuttaminen - ainakin väliaikaisesti - sekä läheisistä huolehtiminen ovat teemoina myös Anneli Kannon kirjassa Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018). Kannon kirjassa päähenkilö Mirjami lähtee Helsingistä kohti Pohjanmaata huolehtimaan rullatuolissa istuvasta äidistään ja kuolleen siskonsa murrosikäisestä tyttärestä. 

"Kirjasta jäi vapaa olo"

Pidimme kirjasta. Kirjaa oli helppo lukea, Pohjalainen kirjoittaa eloisaa, leikittelevää ja humoristakin kieltä. Kerronta on tiivistä ja kevyttä. "Ei onneksi tapahtunut murhia", kuten eräs lukijamme totesi. Arttu-ukin kieli murreilmaisuineen on juuri sellaista, millaista sen kuuluukin olla täällä Pohjois-Karjalassa. Löysimme tekstistä karjalan murteelle tyypillisiä lauserakenteita, mm kieltolauseita, joissa ei käytetä ei-sanaa. Muutamat lukijoistamme olivat kiinnittäneet huomiota kirosanojen runsaaseen käyttöön, ja se johtikin laajempaan keskusteluun voimasanojen käytöstä kaunokirjallisuudessa. 

Valuvika sai meiltä hyvän arvion 4- (asteikko 1-5). Syyskuun lukupiirikokoontumisessamme on teemana Eeva Kilven runot. Jokainen lukija saa valita haluamansa Kilven runokirjan.

Tässä me ollaan!

Kirjankansibingo

Kirjankansibingo kesältä 2019 on päättynyt. Olen valitettavasti vähän myöhässä tämän loppukoosteen laatimisessa. Osallistuin viime kesänäkin tähän bingoon ja yhtä kiva juttu tämä oli tänäkin kesänä. Kiitos Marika tästä. 

Bingo: Kolmas vaakarivi
Harrastus: Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala. Otava. 2017.
Hauska kansi: Richard Scarry: Mato Matalan onnenpäivät. Tammi 2019.
Matkalla: Emma Puikkonen: Lupaus. WSOY. 2019. Äänikirja.
Jännitys: Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy. Into. 2015.
Väh. 5 eri väriä: Yrsa Sigurðardóttir: Pyörre. Otava. 2018. Äänikirja

Bingo: Neljäs vaakarivi
Ovi: Joel Dicker:Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tammi. 2014.
Mies:Thierry Lentz: Hitlerin Kotkanpesä ja Berghof 1922-1944. Minerva. 2018.
Piirroskuva: Paula Noronen: Supermarsu lentää Intiaan. Emilian päiväkirja. Gummerus. 2007
Kotieläin: Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos. 2019
Juoma: Raija Oranen: Selvä peli. Otava. 2019. Äänikirja.

Bingo: Viides vaakarivi
Unenomainen: Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa. Otava. 2016.
Numero: Marshall Frady: Martin Luther King Jr. Edita. 2009.
Kaunis vaate: Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY. 2019.
Eksotiikka: Johanna Tuomola: Tummissa vesissä. Myllylahti. 2009.

Bingo: Toinen pystyrivi
Kirja: Anders Rydell: Kirjavarkaat. Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana. Gummerus. 2016.
Lempiväri: Rachel Cusk: Siirtymä. S&S. 2019.
Hauska kansi: Richard Scarry: Mato Matalan onnenpäivät. Tammi. 2019.
Mies:Thierry Lentz: Hitlerin Kotkanpesä ja Berghof 1922-1944. Minerva. 2018.
Numero: Marshall Frady: Martin Luther King Jr. Edita. 2009.

Bingo: Kolmas pystyrivi
Yö: Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanlaakso. CrimeTime. 2019.
Nainen: Astrid Swan: Viimeinen kirjani. Kirjoituksia elämästä. Otava. 2019. Äänikirja.
Matkalla: Emma Puikkonen: Lupaus. WSOY. 2019. Äänikirja.
Piirroskuva: Paula Noronen: Supermarsu lentää Intiaan. Emilian päiväkirja. Gummerus. 2007.
Kaunis vaate: Johanna Venho: Ensimmäinen nainen. WSOY. 2019.

Bingo: Neljäs pystyrivi
Puu: Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä. Bazar. 2019.
Ei kuvaa: Anja Kauranen: Ihon aika. WSOY. 1993. Äänikirja.
Jännitys: Denise Rudberg: Yksi tappava syrjähyppy. Into. 2015.
Kotieläin: Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos. 2019.
Eksotiikka: Johanna Tuomola: Tummissa vesissä. Myllylahti. 2009.

Kiva bingo oli! Hyvää viikonlopun jatkoa!

Raija Oranen: Manu

Raija Oranen: Manu. 2019. Otava. Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen. 333 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Manu on Orasen presidenttisarjan viides teos. Aiemmin Oranen on kirjoittanut Juho Kusti Paasikivestä, Gustaf Mannerheimistä ja kaksi kirjaa Urho Kekkosesta. Ja nyt Oranen kirjoittaa Mauno Koivistosta, koko kansan Manusta.

Manu ei ole tietokirjallisuutta, vaan se on tosiasioihin nojaavaa fiktiota. Oranen herättää henkiin ja antaa hahmon sekä tunteet Suomen yhdeksännelle presidentille. Koivistolla oli laaja kansansuosio. Manun kansanomainen persoona viehätti suomalaisia. Koivistosta kirjoittaminen oli Oraselle siinä mielessä haasteellista, koska Koivisto ei koskaan pitänyt päiväkirjaa. Tämän saman haasteen Oranen koki myös kirjoittaessaan Gustav Mannerheimistä. 

Mauno Koivisto (1923-2017) muistelee elämäänsä, lapsuudesta alkaen aina viimeisiin politiikan vuosiin. Jo alkanut muistisairaus sekoittaa välillä ajatuksia, nimet katoavat, aika katoaa, mutta tärkeät asiat ovat säilyneet mielessä. Mauno Koivisto syntyi vuonna 1923 puusepän poikana Turussa. Koti oli ankaran uskonnollinen. Äiti kuoli jo varhain Maunon ollessa vasta 10-vuotias. Isä Juho kasvatti Maunon, Joelin ja Mirjamin pienessä yhden huoneen tupasessa. Kuri oli kova ja rahaa oli niukasti. Maunonkin oli aloitettava työnteko jo nuorena poikana, 11-vuotiaana hän teki töitä keilahallin apupoikana ja 14-vuotiaana hän aloitti työt telakalla. Sota-aika keskeytti nuoren miehen työnteon. Vuonna 1942 Koivisto taisteli Jalkaväki rykmentti 35:ssa ja alkuvuodesta 1944 alkaen Laurin Törnin jääkärikomppaniassa. Sota-ajan tapahtumia ja taistelutilanteisiin liittyviä tunteita Koivisto muistelee vielä vanhuuden päivinään, kyynelsilmin. Sotapainajaiset vaivaavat yhä. Niin vahvoina välittyvät sodan aikaiset tunteet vielä vuosikymmenien jälkeen. Kun Tellervo näkee kyyneleet Manun silmissä, hän tietää, että tämä elää sotamuistoissaan. Onneksi sota loppui ja normaali elämä saattoi jatkua. Näin Mauno kertoo vaatimattomasta kodistaan ja opiskeluistaan. 

"Se oli köyhä ja suloton, mutta oli se kuitenkin koti, ymmärsin sen viimeistään, kun tulin sodasta kotilomalle ja sitten rintamalta hengissä takaisin. Siinä istuin pöydän ja lampun ääressä ja pänttäsin, oli saatava käydyksi oppikoulu, ja minä sain puolessa ajassa normaalista vaikka olin töissä kaiket päivät, ja sitten sama peli yliopistolla, kandidaatiksi ja lisensiaatiksi ennätysvauhtia, sitten tohtoriksi, ei siinä muu auttanut, kun päättää niin sitten tekee." (s. 48)

Koko kansan Manu

Seuraavaksi Koivisto muistelee poliittista uraansa. Hänestä tulee Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja (v. 1959), valtiovarainministeri (v. 1966), Suomen Pankin pääjohtaja (v. 1968), pääministeri (v. 1968) ja Suomen presidentti (v. 1982-1994). Koivisto kannatti melko tiukkaa talouspolitiikkaa, mikä näkyi kaikissa hänen toimissaan. Hän johdatti Suomen varovaisin askelin Euroopan unioniin. Oranen kuvaa kaunistelemattomasti Koiviston toimenpiteitä ja suhteita muihin politiikan tekijöihin. Miinuspisteet menevät Urho Kekkoselle, Kalevi Sorsalle ja Paavo Väyryselle. Kiitosta saa mm. Harri Holkeri.

Koiviston elämäntarina on todiste siitä, että köyhän kodin poika voi nousta vaikkapa presidentiksi. Suomalaiset pitivät Koivistosta, hänen suoraan puhumistaan arvostettiin. Ja kun kuvaan vielä lisätään hiuskiehkura, reikäiset sukat ja lapiomaiset kädet, niin siinä se on: koko kansan Manu. Inhimillisyyttä Manun persoonallisuuteen toi lentopalloinnostus ja ulkotyöharrastukset Inkoon Tähtelässä. Ja kun puhutaan Manusta, ei voi unohtaa Tellervoa. Heidän avioliittonsa kesti 64 vuotta. Oranen tuo hienosti esiin Maunon ja Tellervon rakkauden, toistensa tukemisen ja välittämisen. Erkki Liikanen uudessa kirjassaan Olin joukon nuorin (Otava, 2019) kertoo, että hän oli kysellyt Koivistolta nuoruudesta ja uskonnosta Suomen Pankin perinteisellä joululounaalla v. 2016. Koiviston isä oli opettanut, että kaikki maailmassa päättyy maailmanloppuun. Kysyttäessä Koivistolta, milloin hän lopetti murehtimasta maailmanloppua, hän vastasi: "Kyllä se oli silloin, kun minä Tellervon tapasin." Rakas Assi-tytär oli heidän ainoa lapsensa. Assi avioitui liikemies Jari Komulaisen kanssa ja Mauno Koiviston huoli ja suru oli suuri, kun Jari Komulaisen likaiset liiketoimet paljastuivat. Juuri tällä viikolla saimme lukea, että Jari Komulainen on joutunut velkasaneeraukseen. 

Tähtelästä muodostui tärkeä lepopaikka Koivistoille. Töissä ollessaan Koivisto mietti, mitä kaikkea hän tekee viikonloppuna Tähtelässä ja Tähtelessä töitä tehdessään hän mietti seuraavan viikon poliittisia siirtoja. Tähtelän ulkotyöt olivat tärkeitä Koivistolle. Talvisena aamuna Koivisto tuli Tähtelän rappusille ja huomasi, että adjutantti oli pihalla lumitöissä. Koivisto tarttui lapioon ja tokaisi: "Tämä on minun lumeni."

Hyvä politiikan läpileikkaus

Kirjan alku oli lupaava. Oli kiinnostavaa lukea Koiviston lapsuudesta ja nuoruudesta. Kun päästään poliittiseen uraan, kirja on suurimmaksi osaksi faktapohjaista. Itse tuon ajan eläneenä koin faktat historian toistona ja siksi olisinkin toivonut enemmän fiktion osuutta. Nuoremmille Koiviston poliittisesta urasta lukeminen on varmasti kiintoisaa. 

Pidän Orasen kirjoitustyylistä, se on elämänmakuista, selkeää, helppoa luettavaa ja mukaansatempaavaa. Oranen on tehnyt hyvän valinnan, Manu ei puhu kirjassa Turun murretta. Koivisto tulee lukijalle läheiseksi, samoin Tellervo. Viisaana ja älykkäänä ihmisenä ja vaimona Tellervo oli Manulle äärimmäisen tärkeä ihminen. On helppo kuvitella Manun ja Tellervon kahvihetket Tähtelän pihamaalla. "Istuudun tuolille Tellervon viereen. Tässä me olemme, toinen ja toinen, yhdessä. Aurinko lämmittää, mehiläiset pörräävät kukissa, tuuli koskettaa poskea." (s. 333)

PS. Valokuvia olisin kaivannut.