keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Lukupiirikirjana Liisa Seppäsen Poika joka unohtui


Liisa Seppänen: Poika joka unohtui. Otava. 2019. Kannen suunnittelu: Timo Numminen. 202 sivua.

Lainattu kirjastosta

Liisa Seppäsen Poika joka unohtui oli meillä maaliskuun lukupiirikirjana. Koska emme koronatilanteen vuoksi voineet pitää lukupiirikokoontumista päätimme, että kirjasta tehdään kooste lukupiiriläisten sähköpostipalautteiden pohjalta. Hyvin tämä onnistui näinkin!

Kirjan päähenkilö Reijo Salme on todellinen henkilö, jonka lapsuutta ja nuoruutta kirja kuvaa. Reijo, nyt 77-vuotias, palaa lapsuutensa muistoihin. Reijo käy lapsuuden ja nuoruuden tutuilla paikoilla, tutkii arkistoja, tapaa Kaarina-serkun ja ennen kaikkea antaa tilaisuuden ja aikaa muisteluille. Kirja on rankkaa, mutta myös lohdullista luettavaa.

Hoidokki N:o 186


Reijon isä oli kirvesmies ja äiti tarjoilija. Perhe asui Mikkelissä. Perheellä oli tiukkaa monin tavoin ja niin Reijo päätettiin laittaa lastenkotiin. Vuosi oli 1944 ja Reijo oli silloin 3-vuotias. Sosiaalilautakunnan arkistosta löytyy seuraava päätös.
"Isä oli luovuttanut pojan sosiaalilautakunnan huostaan. Ehdotus:
Luovutussopimus hyväksyttäneen ja Reijo Salme otettaneen sosiaalilautakunnan huostaan.
Päätös: Hyväksyttiin.
Sosiaalilautakunnan yleisen osaston pöytäkirja. Päivämäärä epäselvä." (s. 42)

Elämä mikkeliläisessä Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenkodissa oli monin tavoin rankkaa, mutta luonnollisesti myös monin tavoin turvattua. Lastenkoti antoi ruoan, yöpaikan ja vaatteet. Mutta ei juuri muuta, rakkautta Reijo ei saanut eikä hänellä ollut ystäviä eikä turvallisia aikuissuhteita. Ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut jutella ja kertoa omasta olostaan. Reijo, hoidokkinumero 186, sai tehdä melkeinpä mitä tahtoi ja liikkua vapaasti ympäri kaupunkia. Ehkä tällainen vapaus ja Reijon oma aktiivisuus vaikuttivat siihen, että Reijo pelastui ja pääsi elämässä eteenpäin, nyt jo eläkeikään asti. Reijo oli hyvin kiinnostunut kaikesta tekniikasta, mutta harrastus vaati rahaa. Lastenkodista rahaa ei saanut. Reijo ei jäänyt neuvottomaksi, hän sai tienestejä mm. myymällä kastematoja, kieloja ja kangasvuokkoja sekä kenkiä kiillottamalla.

"Reijon lapsuuteen ei liittynyt fyysistä uhkaa, mutta psyykkisen trauman aiheita oli sitäkin enemmän." (s. 151)

Onneksi hyviäkin ihmissuhteita löytyi. Veistonopettajasta tuli Reijolle hyvä tuki ja jotkut lastenkodin harjoittelijat veivät hänet silloin tällöin kotiinsa. Kotia Reijolla oli ikävä. Vanhemmistaan hän ei ollut kuullut mitään, vaikka he asuivat samalla paikkakunnalla. Reijo selvitti, missä isä asui ja meni vierailulle. Isällä oli uusi perhe. Vierailu jäi lyhyeksi, kun isän uusi vaimo jyrähti isälle: "Reppusi ja työkalusi saat tuoda tullessasi, mutta sitä kakaraa et tänne tuo. Piste." (s. 116) Äiti oli Reijolle ihan tyhjä sana.

Omalla nokkeluudellaan ja taidoillaan Reijo pääsi Strömbergin konepajakouluun Helsinkiin ja sitä myötä Helsingin tekniseen opistoon. "Elämä oli turvattua, ei ollut mitään hätää. Mutta menneisyys varjosti Reijon huoletonta nuoruutta ainakin ajatusten tasolla. Oli oltava varuillaan." (s. 142)

Reijon koskettava elämäntarina


Totesimme, että kysymyksessä on tärkeä ja ajatuksia herättävä kirja. Kirja antaa yhden näkökulman 40- ja 50-lukujen lasten huoltoon. Läheskään kaikki vanhemmat eivät eri syistä sopeutuneet sodan jälkeisiin olosuhteisiin. Kärsijöiksi joutuivat valitettavan usein lapset. Nyt eläkeläisenä Reijo pohtii naapurin Villen kanssa, että ehkä lastenkoti oli kuitenkin hänelle turvallisempi paikka kuin rikkinäinen koti. 

Kyllä kirja kannatti lukea ja ihmetellä, miten asiat ovat olleet sodan jälkeen.

Kirjan jälkisanat Tämän päivän Reijot on kirjoittanut YTT Tuija Eronen. Eräs lukijoistamme pohti, miten paljon asiat ovat muuttuneet tuolta 50-luvulta. Ovatko suurestikaan? Huostaanotettujen lasten määrä kasvaa ja sijaisperheitä tarvitaan yhä enemmän. Opintie vastuulliseen vanhemmuuteen olisi tarpeen monille perhettä perustaville. 

Pidimme Reijosta, ihailemme ja kunnioitamme häntä. "Sitkeä hän on kuin kataja!" Liisa Seppänen on piirtänyt taitavasti ja vakuuttavasti Reijon henkilökuvan. Kirja on kirjoittu tietokirjaksi. Mietin, millainen Reijon tarinasta olisi tullut, jos kirja olisi romaanimuotoinen.

Nyt toivotamme lukupiiriläisillemme hyvää kevättä ja kesää. Jatkamme syksyllä huhti- ja toukokuun kirjoilla: Suvi Vaarla: Westend (WSOY 2019) ja Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018).  

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Matkalukemisena Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen



Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen. Otava. 2019. 316 sivua.

Omasta hyllystä

On vuosi 1943, jatkosota on meneillään. Lydia Bergholm asuu isänsä kanssa Helsingissä.  He olivat muuttaneet Helsinkiin pois maaseudun kodistaan, kun Lydian äiti oli kuollut. Lydia oli silloin kahdeksanvuotias. "Seuraavalla viikolla tuli kirje, jonka mukaan Kerstin Alma Margareta Bergholm oli menehtynyt vaikeaan  keuhkosairauteen 17. heinäkuuta vuonna 1933 puolenpäivän jälkeen." (s. 21) Helsingissä on kaikesta puutetta. Isä on epätoivoissaan, päivästä päivään ruokana on vain lanttua, vettä ja suolaa. Korpivuoren Gunhild-emäntä, Lydian täti, kutsuu Lydiaa maaseudulle. Maatilalla riittää työtä, kun hyväkuntoiset miehet ovat sodassa. 

Isä  suostuu kutsuun ja niin Lydia muuttaa maaseudulle vanhaan kotiinsa. Gunhild-emäntä laittaa palvelija Annan Lydialle seuraksi. Näin Gunhild pääsee eroon Annasta, hän ei pidä Annasta yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen esikoispoikansa ja tilan perijä Ilmari on rakastunut Annaan. Anna ja Lydia viihtyvät yhdessä. Nuoret naiset ovat hyvin erilaisia. Anna on kaunis, hän leimahtelee ja elää tunteittensa vallassa."Anna kiinnitti ihmisten huomion kaikkialla mihin meni. Miehet suoristivat selkänsä ja elehtivät filmitähtimäiseen tapaan kohottaen Annalle hatunkulmaansa ja yrittäen luoda häneen merkitystä täynnä olevia katseita. Voinko olla avuksi neidille, he kysyivät. Ovia avattiin, tulta tarjottiin. Annan kauneus oli kuin huutomerkki. Kuin matadorin punainen viitta, joka sai härät rynnistämään kohti." (s. 42) 

Lydia puolestaan on sympaattinen ja rauhallinen. Hän lukee paljon ja nauttii yksinolosta. Annan mielestä Lydialla "oli ollut sen verran turvattu elämä, että oli varaa istuskella lueskelemassa ja ajattelemassa turhuuksia. Joskus Lydia unohtui mietteisiinsä, jäi esimerkiksi järjestelemään lusikoita ja haarukoita laatikoihin niin sieviin riveihin, kuin ne olisivat näytillä jossain tavaratalossa." (s. 172)

Nuorten naisten arkipäivän rytmiin tulee mukaan rintamakarkuri Harjuilan Kyösti, jolle sota on näyttänyt rumimmat puolensa. Kyösti majoitetaan tyttöjen taloon. Välillä Korpivuoren upseeripojat Ilmari ja Valdemar pääsevät lomille ja tuovat vaihtelua Annan ja Lydian arkeen. Anna järjestää kaiken päälle Lydialle yllätysten yllätyksen. Sota-aika on tiukkaa maaseudullakin. Kaikki tekevät parhaansa, jotta pöytään saadaan ruokaa. Lydia tutkii Pula-ajan keittokirjaa ja löytää marmeladireseptin: "4 kg kuorittuja ja paloiteltuja porkkanoita, 2 kg paloiteltua raparperia, sopivasti vettä." (s. 128) Kyllä sitä syö, vaikkei se ihan marmeladilta maistukaan, tuumaa Lydia. Vaikka on sota-aika, on tärkeää pysyä kiinni arkipäivässä kaikin mahdollisin tavoin. Juhliakin pyritään järjestämään, kuten ennenkin, vaikka heikommalla tarjoilulla. 

Tulee rauha ja onnekkaat palaavat rintamalta. Harva takaisin tullut on entisensä. Painajaiset kiusaavat, sodasta ei puhuta. Alkoholi tuntuu auttavan, monille liiaksikin. Sodan traumat koskettavat kaikkia.

Paperijoutsen on Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaani. Kirja on hyvää sodan arkipäivän kuvausta. Jatkosodasta on paljon kirjoitettu ja siksikin oli kiinnostavaa nähdä, millaisen näkökulman Linna-Aho on ottanut sotaan. Hän on onnistunut, näkökulma on tuore ja myös yllätyksellinen. Romaani ei ole tarina pelkästään sodasta, se on tarina ennen kaikkea ystävyydestä ja hyväksymisestä. Ketään ei jätetä ullkopuolelle. Linna-Ahon kerronta on sujuvaa, takaumat limittyvät sujuvasti kerrontaan, ja kokonaisuus kantaa loppuun saakka. Linna-Ahon Paperijoutselle myönnettiin Tiiliskivi-palkinto.  Kustantajalle kiitos kirjan kauniista kannesta. 

Osallistun kirjalla Jokken rauhan haasteeseen  ja Main Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen. 


Luin kirjaa Afrikan matkallamme. Lojuin telttasafarimme aurinkotuolissa upeassa savannimaisemassa. Puolen kilometrin päässä vaelsi kaksi sarvikuonoa, edessä juoksenteli pahkasikaperhe kolmen lapsensa kera. Ja minä sukelsin toiseen maailmansotaan! Mutta niin vei Anna-Kaisa Linna-Aho minut mukanaan, että havahduin vasta kun kokki huuteli iltapäiväkahville.


lauantai 4. huhtikuuta 2020

Tero Somppi: Katedraalimurhat



Tero Somppi: Katedraalimurhat. Myllylahti. 2019. 380 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mikko ja Ari ajoivat kotietsinnältä takaisin kohti poliisitaloa. Välillä tuntui kuin Pasila olisi ollut Afrikan tähti -pelin Kairo tai Tanger, josta lähdettiin suurin odotuksin etsimään johtolankoja ja kohtaamaan rosvoja, kunnes palattiin kiireen vilkkaan takaisin. He vain pelasivat sitä monta kertaa päivässä, ja vain harvoin kukaan löysi voittoon tarvittavaa tähteä." (s. 191)

Katedraalimurhat alkaa hyvin jännittävästi ja koukuttavasti. Tapahtumapaikkana on Uspenskin katedraali Helsingissä. Vahtimestari Nicusor Saarenahon tullessa työpaikalleen katedraaliin hän kohtaa kauhistuttavan näyn. "Puisen Golgatan ristin ja siihen ristiinnaulitun Jeesus-patsaan ympärillä oli jotakin ylimääräistä. Aivan kuin kolme Jeesusta ristillä rinnakkain. Paitsi että reunimmaisten ristit olivat tuoretta vaaleaa puuta ja niissä riippui kaksi aidonkokoista hahmoa. Nicusorista katsoen vasemmalla oleva roikkui rististä naruin, ja hänen kaulansa ympärille oli vedetty jotain, aivan kuin rautalankaa. Oikealla oleva oli sen sijaan naulattu ristille nauloilla, verta oli valunut käsistä ja jaloista." (s. 11)

Poliisi saapuu pikaisesti paikalle. Heti tajutaan, että tässä on rikos, joka pitää rikoskomisario Fagerlundin johtaman väkivaltayksikön kiireisenä lähiviikot. Koko väkivaltayksikkö on tutkinnassa mukana. Kirjan päähenkilöksi nousee väkivaltayksikössä työskentelevä Mikko Vuori, joka lienee tuttu jo aiemmista Sompin kirjoista. Heti murhapaikalla Vuori kertaa mielessään, mitä kaikkea on tehtävä, jotta rikostutkinnassa päästään etenemään. Pitää siirtää uhrit oikeuslääketieteen laitokselle, pitää hankkia kameratallenteet ja selvitettävä hälytysjärjestelmä, pitää haastatella henkilökuntaa sekä lähitalojen asukkaita, pitää selvittää, mistä rikoksen tekijät ovat saaneet katedraalin avaimet. Myös vesivahinkoja korjaavan yrityksen työntekijöitä on haastateltava. Kaikki mahdolliset sormenjäljet on tutkittava

"Uhrit oli puettu katumuksen sakramentin väreihin." (s. 74)

Mikko Vuori on varma, että ortodoksisuudella on jokin rooli murhissa. Miksi muuten ristit roikkuisivat nimenomaan ortodoksisessa kirkossa, hän pohtii. Vuori käy pitkiä keskusteluja isä Mikaelin kanssa ortodoksisuuden olemuksesta. 

"Aika ohkaista." (s. 65)

Aamupalavereissa jaetaan tehtävät. Kaikille riittää puuhaa, toteaa Fagerlund. Ensimmäiseksi uhrien henkilöllisyys pitäisi saada selvitetyksi. Koska mitään johtolankaa ei tunnu löytyvän, poliisi kääntyy median puoleen. Mediaa käytetään hyvin harvion, mutta tällainen raaka kaksoismurha ylittää kynnyksen. Ilta-Sanomissa ollut juttu tuokin tuloksia. Sen jälkeen on aika siirtyä tekijöiden etsimiseen.  Aihetodisteita alkaa kertyä, mutta ei riittävästi. Kolmannen tutkintapäivän jälkeen Fagerlund totesi, että "paljon on vielä tekemättä". (s. 216)


Mikko Vuori on ainoa poliiseista, jonka yksityiselämää avataan kirjassa. Mikolla olisi ihan tarpeeksi tekemistä murhien kanssa, mutta kotonakin kohdataan haasteita. Käy ilmi, että 13-vuotiaalla Jenna-tyttärellä on epäilyttävä nettisuhde, jonka isä haluaa hänen lopettavan. Sitä Jenna ei halua tehdä, ja isä-tytärsuhde joutuukin kovalle koetukselle.

"Normaalin poliisityön tie oli käyty loppuun." (s. 309)

Murhien tutkiminen ei etene, toteavat poliisit. Sitten alkaakin kirjan jännittävin vaihe, jonka yksityiskohtia en halua paljastaa, koska en halua spoilata kenenkään lukukokemusta. Mikko Vuori joutuu mukaan uskomattomiin ja yllättäviin kuvioihin. Loppuratkaisu johdattelee lukijaa pohtimaan väkivallan moraalista oikeutusta.

Tero Somppi on tuottelias dekkaristi. Katedraalimurhat on hänen 12. jännitysromaaninsa. Minulle Somppi oli ihan uusi tuttavuus, mutta olen varma, että haluan lukea jatkossakin hänen kirjojaan, niin vakuuttava Katedraalimurhat on kaikessa raakuudessaan, mutta myös inhimillisyydessään. Juoni on punottu älykkäästi ja taitavasti, vaikkakin kirjan keskivaiheilla kerronta hieman junnaa ja esimerkiksi ortodoksisuus saa liiankin paljon tilaa. Mutta loppuratkaisu tempaa lukijan täysillä mukaansa. Mikko Vuori on mukava tuttavuus, pelkäämätön ja oikeudenmukaisuutta hakeva poliisi. Kirjan rakenne on selkeän kronologinen. Kirjoittamisen taidon Somppi todella hallitsee.


Uspenskin katedraali, murhapaikka.
Omat arkistot

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Pääsiäisen lukumaraton 10.-13.4.2020


Ajattelin osallistua pääsiäisen lukumaratooniin. Toteutusaika on 10.-13.4.2020. Luulen, että tämä on mukavaa viihdykettä koronapäiviin. Tarkoitus oli viettää pääsiäistä tyttärieni perheiden kanssa. Mutta nyt mennään näin.

Kirjaimia-blogin LauraKatarooma kutsuu maratoonaamaan pääsiäisenä 10.-13.4.2020.

Lukumaratonin säännöt:

Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan (perinteinen kirjallisuus, sarjakuvat, runot, äänikirjat jne). 

Maratoonaamisen voi aloittaa perjantaina 10.4. ja sitä voi jatkaa maanantaihin 13.4. (esim. perjantaista klo 17.00 maanantaihin klo 17.00) oman valinnan mukaan. 
Maratoniin saa sisältyä taukoja, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 

Maratonista voi halutessaan blogata etukäteen, sen kuluessa ja jälkikäteen. Voit esimerkiksi kertoa tunnelmista, uusista ideoista ja hyvistä lukuvinkeistä. 

Maratonin lopuksi lasketaan luettu sivumäärä/kuunneltu minuuttimäärä ja kirjataan ylös luetut/kuunnellut kirjat sekä tehdään koontipostaus ja linkitetään se Kirjaimia-blogissa 15.4. julkaistavaan postaukseen. 

Voit osallistua myös ilman blogia ja ilmoittaa loppufiilikset, luetut/kuunnellut kirjat ja sivu/minuuttimäärät 15.4. ilmestyvän koontipostauksen kommenteissa. 

Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton ja #pääsiäisenlukumaraton2020.


Näistä ajattelin valita. Haluaisin mukaan vielä yhden kuuntelukirjan.

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

torstai 2. huhtikuuta 2020

Matkalukemisena John Grishamin Tilinteko



John Grisham: Tilinteko. WSOY. 2019. Englanninkielinen alkuteos The Reckoning. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Päällys: Martti Ruokonen. 471 sivua.

Omasta hyllystä

"Uteliaisuus oli tarttunut koko Fordin piirikuntaan, ja yhdeksään mennessä saliin oli ahtautunut kymmeniä kansalaisia, jotka halusivat nähdä vilaukselta Pete Banningin. Toimittajia oli tullut useista sanomalehdistä, yksi niinkin kaukaa kuin Atlantasta. Paikalla oli paljon metodisteja, nyt tiukasti Banningin vastaista väkeä, joka oli kokoontunut samalle laidalle syyttäjän pöydän taakse." (s. 53)

John Grishamin Tilinteko oli minulla matkalukemisena Afrikan matkallamme. Valitsin kirjan lukemiseksi paluumatkalle, ja siihen 30 tuntiseen lentomatkaan tämä kiinnostava kirja sopikin erittäin hyvin. 

Tilinteko vie lukijan 1940-luvun Clantonin kylään Mississipin osavaltioon. Kirja koostuu kolmesta osiosta. Ensimmäisessä osiossa Tappaminen lähdetään liikkeelle ihan kirjaimellisesti tappamisesta, kuten otsikko lupaa. Toinen maailmansota on ohitse ja Pete Banning on palannut sodasta kotikyläänsä Clantoniin juhlittuna sankarina. Mutta läheiset huomaavat, että Pete ei ole ennallaan. Jotakin on tapahtunut sodan aikana, mutta siitä Pete ei halua puhua. Sen sijaan Peten toiminta ihmetyttää. Ensin, toukokuussa 1946, hän passittaa vaimonsa Lizan mielisairaalaan ja sitten lokakuussa 1946 tapahtuu jotakin vielä rajumpaa. Pete murhaa Dexter Bellin, Clantonin metodistikirkon pastorin. Miksi tämä mallikelpoinen clantonilainen tekee tällaisen teon? Sitä ihmettelevät kaikki. Jostakin toisesta kyläläisestä sellaista voisi vaikka uskoakin, mutta se, että tämä maineikas sotasankari, maanviljelijä, isä, naapuri ja metodistikirkon uskollinen jäsen tekee tällaisen järjettömän teon, on kaikkien mielestä täysin käsittämätöntä. Teolle kaivataan selitystä, mutta Pete pysyy hiljaa.  

"Minulla ei ole mitään sanottavaa." (s. 33)

Pete on ilmoittanut Joelille ja Stellalle, collegessa opiskeleville lapsilleen, etteivät he saa tulla Clantoniin. Hän määrää, että lapset eivät saa tavata isäänsä, samoin hän kieltää lastensa vierailut äidin luo mielisairaalaan. Maatila pysyy vielä pystyssä, kun sitä hoitaa palkatun työnjohdon ohella Peten sisko Florry, joka muutenkin omistaa puolet tilasta. Peten asianajajana toimii maineikas John Wilbanks. Hänen asemansa käy tukalaksi, koska Pete ei suostu yhteistyöhön. "Päällisin puolin tämä tapaus näyttää kylmäveriseltä murhalta. Anna minulle jotakin, minkä pohjalta toimia. Tottahan sinulla on motiivi." (s. 33) Mutta Petellä ei ole mitään sanottavaa. Jutun edetessä Pete ei anna asianajajalle edes valituslupaa. Peten asemaa ei paranna sekään, että hän on hoitanut tilan jakamisen jo ennen pastorin ampumista. Kuolleen pastorin vaimo "ystävineen" haluaa saada osansa Peten rahoista.  

"Takaumat, painajaiset ja kauhut eivät koskaan häipyisi." (s. 297)

Toinen luku Luutarha antaa ymmärrystä Peten sodassa koettuihin traumoihin. Palataan ajassa taaksepäin aina vuoteen 1925. Silloin 22-vuotias Pete oli juuri valmistunut maanpuolustuskorkeakoulusta West Pointista. Tanssiaisissa hän tapasi tulevan vaimonsa Lizan, tytöistä kauneimman. Sitten Pete siirtyi hoitamaan maatilaansa, kunnes vuonna 1941 tuli kutsu sotimaan. Ratsuväkirykmentin mukana Pete matkaa taistelemaan Filippiineille. Kirjan totuuspohjaiset taistelutilanteet ovat melkoista luettavaa. Pete joutuu mukaan julmalle Bataanin kuolemanmarssille. Näiden kokemusten jälkeen "Pete kävi läpi helvettiä, mutta ei koskaan sanonut siitä sanaakaan." (s. 459) 

"Pysyköön totuus haudattuna siellä, Vanhassa plataanissa." (s. 468)

Kolmannessa osiossa Petos kuvataan oikeudenkäyntien jälkeistä aikaa. Joelille ja Stellalle selviää moni asia heidän vanhempiensa avioliitosta. Yllättävää loppuratkaisua lukija joutuu odottamaan ihan viimeisille sivuille saakka.

Grisham on tuottelias kirjailija. Hänen teoksiaan on suomennettu kolmisenkymmentä. Olen pitänyt useimmista Grishamin kirjoista. Tilinteko on mielestäni parhaimpien joukossa, se on syvällisempi ja kunnianhimoisempi kuin monet hänen aiemmista trillereistään. Grishamin vahvuutena ovat aina olleet oikeussalikuvaukset. Ne ovat kiinnostavia tässäkin kirjassa, mutta tämän kirjan erityinen vahvuus on vuoden 1942 julman Bataanin kuolemanmarssin kuvaus. Grisham tietää, kuinka kerrotaan tarina, jossa on mukana murhamysteeri, oikeussalidraama, perhetarina ja sotakärsimykset. Vaikka juonikuvioita on paljon, kirjan vauhti on maltillinen. Peten tarina on mielenkiintoinen arvoitus, jonka palaset loksahtelevat paikalleen vasta kirjan lopussa. 

Clanton, Mississippi, on fiktiivinen kaupunki Yhdysvalloissa ja toimii monien Grishamin kirjojen tapahtumaympäristönä. Nimen taustalla on Jacksonin kaksi lähiötä: Clinton ja Canton. 

Kirjan on luettu myös Mummo matkalla -blogissa. 
Kirjalla osallistun Jokken Rauhan haasteeseen ja Main Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen.                                                                                                                                                                               

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Camilla Sten: Kadonnut kylä


Camilla Sten: Kadonnut kylä. Bazar. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Staden. Suomentaneet Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff. 447 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Se oli pikkuinen kylä, mutta siellä oli kaikkea mitä suinkin tarvittiin. Oli kirkko, jossa pidettiin jumalanpalvelus aina sunnuntaisin ja jossa vanhempani aikoinaan menivät naimisiin, oli pieni ruokakauppa ja apteekki. Kaksi kertaa kuukaudessa tuli lääkäri käymään ja hoiti naarmut ja pikku vammat joita ihmiset olivat saaneet, ja mikäli oli jotain vakavampaa, piti ajaa Sundsvallin lasarettiin. Ja sitten oli tietenkin koulu." (s. 90-91)

On vuosi 2019. Alice, nuori dokumenttiohjaaja, päättää toteuttaa haaveensa ja tuottaa filmin syrjäisestä, autiosta Silvertjärnin kylästä. Alice on varma, että filmistä tulee hänen läpimurtonsa. Mutta jotta projekti pystytään toteuttamaan, tarvitaan rahaa. Siksi Alice kokoaa työtiimin, jonka kanssa on tarkoitus mennä tutustumaan kuvauskohteisiin ja tekemään esittelymateriaalia. Työtiimiin kuuluvat Alicen lisäksi Emmy, Robert, Max ja Tone. 

"Tämä on Silvertjärn. Alku on tässä ja nyt." (s. 43)

Silvertjärn on Alicen isoäiti Margarethan kotikylä. Alice on kuunnellut isoäitinsä kertomuksia kylästä ja lukenut pikkusisko-Ainan kirjoittamia kirjeitä Margarethalle. 

Silvertjärn oli vielä 1950-luvulla 900 hengen yhteisö, joka eli kaivostoiminnan ehdoilla. Mutta kaivostoiminta päättyy tässä idyllisessä kylässä. Asukkaat ovat epätoivoisia ja jotkut suunnittelevat muuttavansa toiselle paikkakunnalle. Kylään saapuu uusi pastori Mattias. Pastori lupaa antaa lohtua kyläläisille. Jo hänen ulkonäkönsä on rauhoittava. "Ehkä juuri silmät saavat hänet vaikuttamaan niin hurmaavalta. Ne ovat suuret ja pyöreät kuin lapsella ja ne saavat hänet varmaankin vaikuttamaan ikäistään nuoremmalta." (s. 66) Mattias hurmaa suurimman osan kyläläisistä, myös Margarethan Aina-siskon. Aina kirjoittaa siskolleen: "Voi Margaretha, se on kuin aivan uusi maailma. Tuntuu kuin olisin ollut sokea koko ikäni, murehtinut asioista, joilla ei ole mitään väliä, tuntenut itseni vähäpätöiseksi ja pelokkaaksi ja avuttomaksi, mutta pastori Mattias on näyttänyt minulle totuuden tien." (s. 270) 

Mutta jotakin tapahtuu kylässä. Kyläläiset katoavat. Vuosi on 1959. Tähän kyläläisten katoamiseen ja kylän autioitumiseen Alice haluaa vastauksen.   

" Jotain on nyt pahasti pielessä." (s. 391)

Tiimi suuntaa matkansa kohti Silvertjärniä. Edessä avautuu näkymä lohduttomaan kylään. "Rakennukset näyttävät syyttävilta luurangoilta tyhjinä tuijottavine ikkunoineen. Suurin osa on yksinkertaisia rivitaloja, jotka on maalattu valkoisiksi, keltaisiksi tai punaisiksi. Kuin ruotsalaisen kansankotiunelman muumioituneita haamuja. Kanervat ja risukot ovat selvästi vallanneet pihamaat, mutta siellä täällä kohoaa myös pieniä, vääntyneitä mäntyjä, niitä työntyy särkyneiden rappusten ja katkenneiden aitojen lomitse." (s. 38) Heti kun tiimi saapuu kylään, tuntuu että kaikki ei ole kunnossa. Heidän tavaroitaan alkaa kadota, heidän autonsa räjähtää ja he kuulevat omituisia ääniä. 
Eikä siinä kaikki, jännitys vain tiivistyy loppua kohden.  

Kirjan elokuvamainen kerronta vie lukijan mennessään. On vain luettava ja luettava, jotta saa tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Aution kylän kummitusmaiset tyhjät talot, rikkinäiset ikkunat ja nurmen peittämät tiet tuovat kirjaan kouriintuntuvaa jännitettä. Kirjaa on helppo lukea, kirjassa on lyhyet luvut ja selkeä kahdessa aikatasossa liikkuva rakenne. Kadonnut kylä on persoonallinen ja vakuuttava lukukokemus. Camilla Stenissä on ainesta uudeksi kansainväliseksi dekkaritähdeksi.

Äitinsä, rikoskirjailija Viveca Stenin kanssa Camilla Sten on julkaissut Synkät vedet -trillerisarjan nuorille. Sen lisäksi Camilla Sten on kirjoittanut kaksi romaania, joista Kadonnut kylä on ensimmäinen suomeksi julkaistu.


Kirja ilmestyy 5.5.2020.

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Maaliskuussa luettua ja koettua

Hei kaikki. Kaunista viimeistä maaliskuun päivää. Aurinko paistaa ja kaunis sää kutsuu ulos. Matkakaranteenissa ollaan, mutta onneksi pääsee ulkoilemaan ja kauppakassipalvelu toimii. 😉

Maaliskuun luettujen kirjojen määrä oli kahdeksan. Ihan hyvä saldo mielestäni ottaen huomioon, että olimme eteläisen Afrikan matkallamme runsaat kaksi viikkoa. 

Dekkarit:

Denise Rudberg: Kuuden metrin syvyydessä. Into. 2019.

Pekka Hyyti: Musta talvi. Myllylahti. 2020.
Timo Saarto: Kivikalmisto. Karisto. 2019.
Marko Hautala: Kuiskaava tyttö. Äänikirja. Tammi. 2016. (ei postausta).

Ulkomainen kauno:

Anne Swärd: Vera. Otavan kirjasto. 2018.
Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. HarperCollins. 2019.

Kotimainen kauno:

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni. Atena. 2020.

Tietokirjat:

Hillevi Joutjärvi: Puutarhan salaisuus - iloa ja onnea puutarhasta. readme.fi. 2020.

Ja olihan meillä sitten se matka, varmaankin parhain matkoistamme ikinä. Victorian putoukset Zimbabwessa, Rovos Rail -luksusjuna Zimbabwesta Etelä-Afrikkaan ja safarileiri Etelä-Afrikassa.

Victorian putousten voimaa

Rovos Railin -junassa sujahdetaan neljäksi päiväksi 1900-luvun alkuun.
Sarvikuonot ovat jyhkeitä eläimiä.
Paluumatkalla Johannesburgissa teimme kierroksen Sowetossa. Kuuluisa katu, jonka varrella on asustanut kaksi nobelistia: Nelson Mandela ja Desmond Tutu.
Oikein hyvää huhtikuuta teille kaikille. Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. 💓