lauantai 23. kesäkuuta 2018

Ilkka Taipale: Mielisairaalassa, lääkärin muistelmat




Ilkka Taipale: Mielisairaalassa, lääkärin muistelmat. 2018. Into. Kansi: Elina Salonen. Kannen kuva: Magi Viljanen. 396 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Tänään on toimittava! (s. 9)

Ilkka Taipaleen itsensä kirjoittama muistelmakirja kattaa Taipaleen 55 työvuotta, joista hän on viettänyt 14 vuotta psykiatrina mielisairaaloissa sekä 11 vuotta kansanedustajana.  Siinä ei ole paljon eroa, Taipale on tokaissut potilailleen. Taipale tunnetaan psykiatrina, kansanedustajana, pasifistina ja kansalaisaktivistina, jonka aloitteesta on lähtöisin moni kehittämishanke yhteiskunnan heikko-osaisten aseman parantamiseksi.

Taipaleen ura lääkärinä alkoi vuonna 1966 Hesperian sairaalasta. Sen jälkeen hän on työskennellyt Nikkilän mielisairaalassa, Järvenpään sosiaalisairaalassa ja Kellokosken mielisairaalassa. Taipale erikoistui psykiatriaan Koskelan sairaalassa vuonna 1970. Lisäksi hän on ollut mukana useissa uudishankkeissa sekä toiminut Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian professorina.

Viinaa ja vanhuksia
 
Heti aloitettuaan lääkärin tehtävät Hesperian sairaalassa Taipale lähti aktiivisesti ajamaan rappioalkoholistien ja asunnottomien asiaa. Tuloksena oli 1960-luvulla avattu Kallion alkoholipoliklinikka ja Helsingin Ruoholahteen sijoittuva miesten ensisuoja eli Liekkihotelli. Liekkihotellista Taipale toteaa: Miehiä tuli sinne yli tuhat, aivan kaaokseen asti. Taipaleen aktiivisuus vähäosaisten aseman parantamiseksi jatkui koko hänen työuransa ajan. Paljon hän sai aikaiseksi, vaikkakin moni hyvä aloite kaatui byrokraattiseen vastustukseen. 

Kellokoski maailman kartalle 

Mielenkiintoisin osio kirjassa on mielestäni Taipaleen työskentelyjakso Kellokosken mielisairaalan ylilääkärinä. Taipale koki tärkeäksi Kellokosken mielisairaalan tunnetuksi tekemisen ja siksipä hän järjesti vierailuja Kellokoskelle, kutsui valokuvaajia ja television tutustumaan mielisairaalan toimintaan. Kaiken huippuna oli vielä Arto Halosen ohjaama Prinsessa-elokuva, joka kertoo Kellokosken prinsessasta skitsofreenikko Anna Lappalaisesta. Viimeistään tässä vaiheessa Kellokosken sairaala tunnettiin koko Suomessa.  

Taipale kehitti Kellokoskella  erilaista aktiivista toimintaa potilaille. Psykoterapia perustuu puheeseen, joskin kaikki eleet ja ilmeet ovat sen osia. Eri taideterapian muodot ovat samalla lailla tärkeitä avaten monien potilaiden solmut ja luovuuden. Moni ei puhu eikä pukahda, vaan tekee. Työn jälki puhuu puolestaan. (s. 171)  Taipaleen aloitteesta rakennettiin talkoilla ruusutarha Kellokosken sairaalan omistamaan Annanpuistoon. Rouva Tellervo Koivisto vihki ruusutarhan sekä ylihoitaja Anna Pakalénin patsaan v. 1998. Kirjasta käy ilmi, että Kellokosken sairaala oli Taipaleelle äärimmäisen tärkeä ja siksi hän tekikin pyyteetöntä kehittämistyötä sairaalan hyväksi. Onkin ymmärrettävää, että Taipaleen oli vaikea hyväksyä päätöstä Kellokosken sairaalan sulkemisesta.

Kellokosken sairaala (kuva Kansan Uutisista)
Myös kansainvälinen toiminta oli tärkeää Taipaleelle. Kirjassa on lyhyitä matkaraportteja hänen vierailuistaan eri maiden mielisairaaloissa ja vankiloissa. Kirjassa on myös Kellokosken veteraanipotilaan P. E. Lundin runoja. Tässä yksi esimerkki.

Kotikylä

Keravan kujat,
Savion poltetut kummut,
Korson kujat
ja kurapellot, lapsuuteni maisemat
jäivät taakse.
Tuli Kellokosken pioneerikylä tilalle
Kuinka pitkäksi aikaa,
Herra? (s. 127) 

Suosittelen!

Pohdin kirjaa aloittaessani, millainen lukukokemus tästä kirjasta kehkeytyy, koska olen täysin amatööri psykiatrisella kentällä. Toki Ilkka Taipale nimenä oli tuttu, samoin kuin  hänen vaimonsa Vappu Taipale. Epäilykseni olivat turhia, Taipale pitää huolen siitä, ettei lukija pääse pitkästymään. Vakavien asioiden lomassa huumori hersyää. Lukija saa kattavan kuvan psykiatrian kehittymisestä 60-luvulta alkaen mukaan lukien 70-luvun alkupuolelle sijoittuvat avohoidon käynnistämisen ja mielenterveystoimistojen perustamisen. Olin juuri äskettäin lukenut Katja Kallion Yön kantajat, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Seilin mielisairaalaan, jolloin psykiatria otti ensiaskeleitaan. Siksi olikin kiinnostavaa lukea psykiatrisen lääkityksen historiasta. Kirja keskittyy kuvaamaan Taipaleen uraa psykiatrina eduskuntatyön ja poliittisen työn jäädessä taka-alalle.

Taipale kirjoittaa napakkaa tekstiä, luvut ovat lyhyitä, lukujen otsikot ovat kuvaavia. Teksti on suoraa, avointa, jopa rehvakastakin. Tekstiä on kevennetty mukavilla sattumilla. Esimerkiksi kesällä 1974 Taipale oli kesätöissä Vaasan mielenterveystoimistossa. Hänen asiakaskuntaansa kuuluivat mm närpiöläiset. Taipale ei juuri ymmärtänyt heidän ruotsiaan, mutta kuunteli kuitenkin närpiöläisten huolia asiaankuuluvan tunnin ajan ja totesi sitten: Jag förstär er. Myöhemmin potilaat olivat arvioineet, etteivät koskaan olleet tavanneet parempaa lääkäriä. 

Pidän ihmisistä, joilla on Taipaleen tavoin kyky nauraa itselleen ja omille toiveilleen. Miinuksena tavallista lukijaa ajatellen on suuri määrä aiheeseen liittyviä nimiä, jotka varmasti alaa tunteville ovat tuttuja, mutta maallikko vaan huokailee nimipaljouden keskellä. Kirjaa lukiessa tieto lisääntyy, mieli avartuu ja on helppo ymmärtää, miksi vähäosaisten auttaminen on tärkeää. Voin suositella kirjaa sekä ammattilaisille että maallikoille, jotka ovat kiinnostuneita yleensä psykiatrian kehitysaskeleista sekä mieleltään sairaiden, asunnottomien ja alkoholistien asemasta 60-luvulta tähän päivään.

75-vuotias Taipale toteaa: Minä en hellitä!.
   

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina




Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina. 2011 (ensimmäinen painos 2005). Tammen keltainen pokkari. Never Let Me Go. Suomentanut Helene Bützow. 394 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Ole luonani aina on ollut kirjahyllyssäni jo useita vuosia. Pidin kovasti Ishiguron kirjasta Pitkän päivän ilta, joten tämäkin kirja on kiinnostanut minua. Mutta aina olen laittanut kirjan takaisin hyllyyn, koska dystopia-teema ihmiskloonauksineen vierastutti ja vähän hirvittikin. Otin kirjan "varakirjaksi" viime viikon junamatkalle. Ja niinhän siinä kävi, teksti imaisi minut niin intensiivisesti mukaansa, etten meinannut muistaa nousta pois junasta. 

Kazuo Ishiguro on syntynyt Japanissa v. 1954, mutta on asunut Englannissa vuodesta 1960 lähtien. Ei voi muuta kuin ihailla, miten hyvin hän on päässyt sisälle englantilaiseen yhteiskuntaan, niin aidosti ja taidokkaasti hän kuvaa englantilaista sisäoppilaitosta ja itäenglantilaista maaseutua. 

Kathy, 31-vuotias valvoja, palaa muistoissaan Hailshamin sisäoppilaitokseen, jossa hän on viettänyt lapsuutensa.  Hailsham ei edusta tavanomaista sisäoppilaitosta, laitoksen erityispiirteitä avataan lukijalle pikkuhiljaa: lapset eivät pääse kotilomille, heitä pidetään eristettynä ulkomaailmasta, heitä ohjaavat kasvattajat. Lasten ja kasvattajien puheissa vilahtelevat salaperäiset sanat valvoja ja luovuttaja. Lapset tietävät, että nämä sanat ovat heille jollakin tapaa merkityksellisiä. Lapsille termien merkitys ja sisältö "oli kerrottu mutta ei kuitenkaan kerrottu." (s. 118) 

Kouluiässä tulevaisuus ei kuitenkaan vielä huoleta nuoria, vaan  ajatukset ja puheet ovat tässä päivässä: puhutaan kasvattajista, tunnustellaan heräävää seksuaalisuutta ja pohditaan gallerian merkitystä. Kasvaessamme puhuimme jatkuvasti galleriasta. Jos halusimme kehua jonkun työtä, sanoimme: "Tuo kelpaa galleriaan." Ja kun olimme keksineet ironian, kommentoimme naurettavan huonoa työtä sanoin: "Kyllä toki! Oikopäätä galleriaan!" (s. 50) Kathylta häviää salaperäisesti hänelle niin tärkeä Judy Bridgewaterin C-kasetti Never Let Me Go, josta kirja on saanut nimensä.

Kathy ystävystyy Ruthin  ja Tommyn kanssa. He kaikki muuttavat Mökkeihin täytettyään 16 vuotta. Ystävysten suhteet ja puheenaiheet ovat kuin kellä tahansa nuorella, vaikka näitä nuoria odottaa erilainen tulevaisuus. Yllättävän tyynesti nuoret suhtautuvat siihen, mitä on tulossa, vaikkakin lukija on aistivinaan nuorissa pelkoa ja epävarmuutta - vai onko se vain lukijan omaa kuvitelmaa, koska lukija tietää mitä on tulossa?
 
t
Kirjan pohjalta on tehty Mark Romanekin ohjaama elokuva


Ole luonani aina on lajityypiltään dystopia, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvatkin 1990-luvun lopun Englantiin. Kirjan tapahtumien taustalla on tieteen kehittyminen. Nämä kloonatut nuoret elävät ympäristöltä suljetuissa laitoksissa ja sen jälkeen heillä on edessä vain tietynlainen tulevaisuus: he toimivat joko luovuttajina tai valvojina. Mökeistä lähtemisen jälkeen Kathysta tulee valvoja, Ruthista ja Tommysta luovuttajia. Kathy kuvaa valvojan tehtäväänsä näin:

Valvojana toimiminen sopi minulle enimmäkseen hyvin. Voisi jopa sanoa, että se toi esiin parhaat puoleni. On ihmisiä, joille se ei sovi kerta kaikkiaan lainkaan, ja työ on heille pelkkää taistelua. (s. 283)

Elintenluovutusten asetelma on rankka, suorastaan karmaiseva. Ishiguro ei kuitenkaan herkuttele eikä mässäile dystopia-teemalla, pikemminkin päinvastoin. Pääpaino on nuorten ystävyyssuhteissa ja tavallisessa englantilaisen arkipäivän kuvauksessa dystopia-teeman toimiessa tapahtumien kehyksenä, tosin hyvin merkityksellisenä kehyksenä. Pidin kirjasta paljon. Kysymyksessä on vahva tarina. Ishiguro kuvaa taidokkaalla tavalla ja kauniilla kielellä Kathyn, Ruthin ja Tommyn ystävyyttä, rakkautta, mustasukkaisuutta ja myös pelkoja. Lukija jää kirjan luettuaan pohtimaan monia kysymyksiä. Kuka saa elää? Kuka päättää?  Erityiskiitos Helene Bützovin erinomaiselle käännökselle. 

Hyvää juhannuksen odotusta!




lauantai 16. kesäkuuta 2018

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär



Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär. 2009. Otava. The Gravedigger's Daughter. Suomentanut Kaijamari Sivill. 678 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Toisen maailmansodan holokausti tuo Schwartin juutalaisperheen Saksasta USA:han. Laivamatka on pitkä ja rankka koko perheelle, isälle, äidille ja kahdelle pojalle. Pakomatkan päätteeksi New Yorkin satamassa syntyy Rebecca. Rebecan elämä alkaa veren kastelemassa punkassa, siinä ikkunattomassa "hytissä" sanoinkuvaamattoman saastan keskellä. (s. 188). Isä miettii: Miten helppoa vastasyntynyt olisi ollut tukehduttaa. Ja miten armollista tukehduttaminen olisi olut. Aikuisen käsi pienen ruttuisen naaman päällä, punaisen kuin keitetty tomaatti. (s. 188) 

Rebecan isästä, joka oli Saksassa ollut arvostettu matematiikan opettaja, tuli haudankaivaja, kun hän ei muutakaan työtä onnistunut saamaan. Perhe elää niukkaa ja surkeaa elämää kurjassa mökissään Milburnin pikkukaupungissa New Yorkin osavaltiossa. Oates kuvaa erinomaisesti perheen onnetonta elämää, ympäristön ennakkoluuloja, isän äkkipikaisuutta ja aggressiivisuutta, äidin epätoivoa ja elämästä luopumista, poikien sopeutumattomuutta ja Rebecan yksinäisyyttä. Isä ei anna Rebecalle edes mahdollisuutta koulumenestykseen. 

Sitten tulee kevät 1949. Niitä aikoja, kun Jacob Schwart lopetti säästötilinsä ja osti kaksitoistakaliiperisen, kaksipiippuisen haulikon ja laatikollisen patruunoita. (s. 213) Eräänä päivänä katkeruus purkautuu tragediaksi, jonka tapahtumia ja seurauksia Rebecca kantaa mukanaan koko loppuelämänsä. Rebecca ei pysty sopeutumaan, vaikka hänelle aukeaa mahdollisuus uuteen elämään. Sitten elämään tulee suuri rakkaus, Niles Tignor, jonka kanssa Rebecca saa lapsen. Ylellinen yö Niagara Falls -hotellissa v. 1954 muuttuu avioliiton helvetiksi. 

Nyt Tignor tappaa sinut, ei voi itselleen mitään. (s. 386)

Mutta Rebecca selviää ja elämä kuljettaa Rebeccaa kohti uusia kohtaamisia ja tapahtumia. Vaikka Rebecan elämä näyttäytyy turvallisena, hyvänä ja onnellisena, hänellä on painolastina rankka lapsuus, jonka hän haluaa kieltää ja jota hän ei paljasta edes miehelleen. 

Oatesin tapa kuvata Rebecan elämää ja elämänvaiheita on kertakaikkisen taitavaa. Hän tekee sen niin luontevasti ja älykkäästi. Tapahtumien kulkua on helppo seurata. Lukija ei väsy eikä kyllästy, vaan lähes 700-sivuinen kirja pitää lukijan intensiivisessä otteessaan lukemisen ajan ja vielä paljon sen jälkeenkin. Monet asiat jäävät askarruttamaan. Ei ollut USA:kaan halukas ottamaan vastaan ja hyväksymään juutalaisia 1930-luvulla, ei kansana eikä yhteiskuntana. Juutalaisten haaveet uudesta, uljaasta maailmasta kariutuivat pian. Schwartin perhe monien muiden perheiden tavoin sai kokea, että kaikki Amerikkaan menijät - ihonväristä riippumatta - eivät olleet menestyjiä eivätkä saavuttaneet suuria omaisuuksia, vaan edessä oli varsin ennakkoluuloinen ja karu vastaanotto.

Juutalaisten kohtalo toisen maailmansodan aikana on nyt niin pinnalla mielessäni. Viime viikon Vilnan matkallamme vierailimme vaikuttavassa Vilnan holokaustisessa museossa. Vilnassa oli ennen holokaustia yli 200 000 juutalaista ja sodan jälkeen heitä oli enää vain noin 2000.


Juutalaisuuden tunnusmerkkejä
"We Must Never Forget The Holocaust So That It Never Happens Again."

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Kirjarakkautta Vilnassa

Vietimme muutaman aivan ihanan päivän Vilnassa. Tässä muutama kirjakuva. Ihastuin mm divarimainontaan.



Divarin kyltti. Voiko sitä sen paremmin enää sanoa?

Divarin ikkunamainos
Tässä kirjakaupan mainos: Become someone else.

Vaikkapa lukupiiritapaamisiin

torstai 7. kesäkuuta 2018

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa




Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa. 2018. Tammi. Ruotsinkielinen alkuteos: Levande och dödä i Winsford. Suomentanut Aleksi Milonoff. Kansi: Jussi Karjalainen. 440 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Toistan: kukaan ihminen maailmassa ei tiedä, että olemme täällä. (s. 35)

Maria Anderson (oikea sukunimi Holinek) vuokraa puoleksi vuodeksi Darne Lodgen mökin Winsfordista, Somersetin kreivikunnasta, Englannista. Seuranaan Marialla on rhodesiankoira Castor. Kyläläisille Maria esittäytyy kirjailijana, mutta todellisuudessa hän on pakomatkalla. 

Somerset
Saamme seurata Winsfordin rauhallista elämää, pistäytyä alueen pubeissa, nauttia pubiruokaa, tutustua muutamiin kyläläisiin ja ennen kaikkea nauttia upeista Somersetin nummimaisemista, sumusta, karusta ympäristöstä, villihevosista ja fasaaneista. 

Minun kaltaiselleni kokemattomalle katsojalle riittää pelkkä nummi, huikaiseva vaikutelma jonka siitä saa; nummi on karu ja yksitoikkoinen ja ehkä hieman salaperäinen, ja se aaltoilee pehmeästi ja liikkumatta kuin kuivunut meri. Vähäravinteisesta maasta jaksavat ponnistaa vain pensaskasvit: kanervat, kallioimarteet ja keltaiset piikkiherneet, joista osa on yhä kukassa. (s. 47)
Somersetin nummilta

Pala palalta valotetaan Marian menneisyyttä. Oikeastaan vain työelämä - työskentely Ruotsin TV:ssä - on ollut Marian elämässä tyydyttävää, muuten Marian päällisin puolin kunnossa olevaan elämään on liittynyt ikäviä ja surullisia tapahtumia, joita Maria itse ei ole halunnut tai pystynyt käsittelemään. Lapsen syntymä laukaisi masennuksen, josta selviytymiseen Maria tarvitsi terapeuttia. Mutta uusi shokki oli tulossa ja siitä shokista tuli ylivoimainen Marialle: aviomies Martinia syytettiin nuoren naisen raiskauksesta göteborgilaisessa hotellissa. Ruotsalainen media teki Martinin kasvot hetkessä tutuiksi kaikille ruotsalaisille.

Maria pakenee Englantiin. Winsfordin viipyilevä tunnelma, nummien kauneus, luonnon hiljaisuus ja ympäristön rauhallisuus antavat Marialle mahdollisuuden ja jopa pakottavat hänet kohtaamaan oman itsensä ja menneisyytensä. Lukiessaan Martinin Kreikan kesien muistiinpanoja hän joutuu pakostakin peilaamaan tapahtumia omaan avioliittoonsa. Kirjassa kuolema on läsnä monin tavoin. Marian elämää on leimannut monien läheisten kuolema, ensin kuoli sisko, sitten poikaystävä Rolf. Kesä 1977 oli se kesä, kun Rolf syöksyi kallioseinämää alas Flüelin yläpuolella Sveitsissä ja kuoli. (s. 141)  Sitten kuolivat vanhemmat.  Maria ei ole pystynyt kohtaamaan ja käsittelemään läheistensä kuolemaa. Näin Marian terapeutti toteaa Marialle:  

Aina kun joku näistä läheisistäsi on kuollut, sinussa on herännyt niin voimakas tunne ettet ole pystynyt ottamaan sitä vastaan. Mutta kun sulkee tunnehanan, sulkee valitettavasti myös kaikkea tarpeellista. (s. 182)

Myös Martin on joutunut kohtaamaan rankkoja kuolemantapauksia sekä itsemurhia. Maria kohtaa kuolemaa myös Winsfordissa, johon viittaa kirjan nimikin Elävät ja kuolleet Winsfordissa. Kuolemasta on kysymys myös Marian tekemässä rikoksessa.  Nesser ei millään tavoin alleviivaa kuolemaa, mutta lukija pystyy aistimaan, että kuolemantapauksilla ja itsemurhilla on ollut merkittävä vaikutus sekä Marian että Martinin elämään.

Pidin kirjan rauhallisesta ja ajattomasta tunnelmasta. Kirja ei ole dekkari perinteisessä merkityksessä, vaikka kirjassa tapahtuukin rikos. Enemmänkin on kysymyksessä draaman ja dekkarin taidokas yhdistäminen, intensiivinen kuvaus naisesta, koirasta, pakomatkasta ja kuolemasta keskellä Somersetin karuja nummimaisemia. Itse koin hyvin merkityksellisenä kuoleman käsittelyn tässä kirjassa. Käsittelytavassa on paljon samaa kuin Nesserin Sukujuhlissa, jossa hän kuvasi taidokkaasti surua ja surun käsittelyä. 

Nesserin kieli on helppolukuista, ilmavaa ja miellyttävää lukea. Nesser pitää nerokkaalla tavalla yllä tunnelmaa ja jännitystä läpi kirjan.  Kirjan loppu, jota luonnollisesti en halua paljastaa, on todella yllätyksellinen. Pidin siitä, että Nesser ei aukikirjoita aivan kaikkea, vaan jättää lukijalle mahdollisuuden omiin päättelyihin. 

Kirja saa minulta kiitosta monistakin syistä. Ei ole tavanomaista, että kirjan päähenkilö on viisikymppinen nainen. Siitä kirja saakin erityisplussan. Mukava oli huomata, että Winsford on todellinen kylä Somersetissa. Sieltä löytyy todellakin The Royal Oakin pubi ja tietysti karut nummet. Pidän siitä, että kirjassa on karttoja, jotka johdattelevat lukijan maamerkeille. Somersetin karttaa olisin kaivannut tässä kirjassa.

The Royal Oak

Kiitosta saa myös Aleksi Milonoff erinomaisesta käännöksestä. Myös Jussi Karjalaisen kansi sopii hienosti kirjan tunnelmaan. Elävät ja kuolleet Winsfordissa on itsenäinen, Nesserin kaupunkisarjaan sijoittuva teos. Lämmin suositukseni tälle kirjalle!

Sillä ennen kuin on ottanut selvää, ennen kuin on nostanut kannen, ei voi tietää mitä löytää. Ennen vihoviimeistä sekuntia kaikki on vielä mahdollista. Odotus, elämässä ei ole mitään sen suloisempaa. (s. 433)

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Puutarhakirjat on arvottu



Heipä hei! Puutarhakirjojen arvonta on suoritettu. Arvonnassa oli mukana 84 arpaa.
Voitot menivat seuraaville arvontaan osallistuneille:

Ensimmäisen kirjan Saila Roution Kukkaloistoa keväästä syksyyn. voitti Leena Koskikallio. Onnea Leena!

Toisen kirjan Heidi Haapalahden, Teija Tuiskun & Gunilla Törnroosin kirjan Kukkiva kasvimaa potager voitti vaalean vihreää -blogi. Onnea vaalean vihreää!
Kolmannen kirjan Hannimari Heinon & Kristiina Wallinin kirjan: Puutarhakirjeitä voitti Between Rikkaruohoelämää-blogista. Onnea Between!
Onnea kaikille voittajille!

Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret - historiallista viihdettä



Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret. Otava. 2018. 445 sivua.

Lainattu ystävältä

1870-luvun Turku

Kultaportin kaunottaret -kirjan tapahtumat sijoittuvat 1870-luvun Turkuun. Aatelisneito Adele saapuu kamaripalvelijansa Berthan kanssa Kultaportin taloon Turkuun. Kultaportin talossa asustavat leskikreivitär Christina Alexandra Gyllenfred sekä hänen poikansa,  kielioppeja työkseen laativa Kasimir. 19-vuotiaalle Adelelle on tärkeää valmistautua debyyttitanssiaisia varten, ja sen tähden hän tulee kouluttautumaan Turun naisväenkouluun.

Adelen tärkein harrastus on kirjat ja kirjoittaminen. Hänen ehdoton kirjailijasuosikkinsa on Jane Austin. Hän kaivoi suurimmasta matka-arkusta esiin pinon neiti Jane Austenin kuuluisia romaaneita. Adele luki lempikirjailijansa teoksia englanniksi, sillä edistyksellinen kotiopettajatar oli sisällyttänyt saarivaltakunnan kielen oppilaansa opetusohjelmaan. (s. 28) Adelen salaisena haaveena on tulla esikuvansa Austinin kaltaiseksi kirjailijaksi.

Yllätys on suuri, kun Kultaportin taloon tulee Tukholmasta markiisitar Chateau yhdessä tyttärensä Margarethan kanssa. Päinvastoin kuin Adele, joka haaveilee itsenäisestä elämästä, Margarethan elämän tavoitteena on löytää rikas aviomies. 

Debytanttikurssin opit

Margarethakin lähtee mukaan debytanttikurssille. Vaikka tytöt ovatkin niin erilaisia persoonallisuuksia, heistä tulee hyvät ystävät. Heidän seuraansa liittyy vielä Beatrice, joka tulee asumaan Kultaportin taloon. Debytanttikurssilla opiskellaan perinteisiä hienoille naisille tärkeitä asioita, kuten esimerkiksi niiauksen eri asteita.
Eihän käynyt päinsä, että debytanttikurssin osanottajat päättäisivät opintonsa vajain tiedoin. Vaikkapa kreivittären ja porvarismatamin tervehtiminen olivat kaksi täysin eri asiaa. Olisi vahingollista naisväenkoulun maineelle, jos opiskelijattaret eivät hallitsisi niiauksen eri syvyyksiä ja vivahteita tai tietäisi, milloin niiaamisesta tuli kokonaan pidättäytyä. (s. 194)

Luentotuntien aiheissa sivutaan myös uusia yhteiskunnallisia tuulia. Eräs luennoitsijoista on rouva Runeberg. "Rouva Runeberg sanoi tänään, että hän kertoo kirjoissaan perinteisen naisroolin vankeina olevista daameista, jotka etsivät uudenlaista sisältöä elämäänsä. " Adele oli päättänyt hankkia mainitun rouvan teoksia käsiinsä mahdollisimman pian. "Minä haluan olla sellainen nainen." (s. 134)

Tavoitteena avioliitto

Kirja alkaa mielestäni hyvin, vauhdikkaasti, kevyesti ja iloittelevasti. Kirjan edetessä tyttöjen aviomiehen etsiminen tulee niin keskeiseksi teemaksi, että lukija olisi kaivannut jotakin lisäpontta juonen kehittelyyn, vaikkapa palvelijoiden elämän kuvausta tai yhteiskunnallisten asioiden sitomista sisältöön. Melko pian lukija pystyy arvaamaan kirjan loppuratkaisut, vaikka kirjailija pyrkiikin harhauttamaan lukijaa Margarethan ja lordi Hamptonin kihlauksella. Adele pitää pitkään kiinni periaatteistaan ja halusta tulla kirjailijaksi kuten Jane Austin. 

Jos neiti Austen olisi mennyt naimisiin, ei hän luultavasti koskaan olisi julkaissut mestariteoksiaan. Naisen oli valittava joko avioliitto tai ura, molempia ei voinut saada. Oli pidettävä lujasti kiinni päämäärästään. (s. 298)

Historialliset viihderomaanit ovat suosittuja

Kirjan kerronta on kronologista, joten juonen seuraaminen on  helppoa. Kirja toimii hyvänä ajankuvauksena; kirjailija kuvaa hyvin yläluokan jokapäiväistä elämää, mm vaatetusta, huoneita, kalustusta ja ruokalajeja. Vaikkakin Jane Austin vilahtelee melko usein kirjan sivuilla, tulee tunne, että Austenin uran ja kirjojen käsittely jää melko pintatasoiseksi.  - Karttoja olisin kaivannut, sekä Turusta että ympäristöstä.

Pidän historiallisista viihderomaaneista. Ne ovat viihdyttävää luettavaa ja samalla niistä saa historiallista tietoa. Sara Medbergin esikoisteos on avaus historiallisten viihderomaanien lajityypissä. Mielenkiinnolla odotan häneltä uusia avauksia, mutta toivon, että kirjojen sisältö ei olisi pelkkää romantiikkaa.

Kirjailija Sara Medberg (Otavan sivuilta)