sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Vieraana Tuula-Liina Varis

Viime torstaina meillä oli senioriporukkamme tapaaminen, jonne olimme saaneet vieraaksi kirjailija Tuula-Liina Variksen, sopivasti juuri Minnan Canthin 175-juhlaviikolla.

Tuula-Liina Varis
Tuula-Liina Variksella on monipuolinen kirjoittajatausta. Turun yliopistossa aloitetut suomen kielen ja kirjallisuuden opinnot jäivät kesken, kun hänelle tarjottiin toimittajan työtä Kansan Uutisissa. Innokkaalle kirjoittajalle toimittajan työ oli mieluinen valinta. Tuula-Liina katsookin, että toimittajan työ antoi hyvät eväät tuleviin kirjallisiin haasteisiin. Myöhemmin hän on kirjoittanut kolumneja mm. Suomen Kuvalehteen, Kotilieteen ja Eläkeläiseen ja nykyisin joensuulaiseen Karjalan Heiliin. Tuula-Liinalla oli mahdollisuus tutustua myös televisiotyöhön, kun hän juonsi 2000-luvun alussa TV 1:n kirjallisuusohjelmaa A&Ö. Tästä syntyikin keskustelua senioriporukassamme, monet meistä muistavat nuo mielenkiintoiset ohjelmat, joissa nähtiin vieraina mm. Tommy Taberman, Orvokki Autio, Pekka Kejonen ja Yrsa Stenius. Tällaista ohjelmaa kaipaisimme televisoon tänä päivänäkin.

Erityisen mieluinen tehtävä kirjoittamisen ohella Tuula-Liinalle oli  Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajuus v. 2009-2014. Suomen Kirjailijaliiton tehtävänä on toimia kaunokirjailijoiden aatteellisena ja ammatillisena järjestönä. Tuula-Liina oli Kirjailijaliiton ensimmäinen naispuheenjohtaja. Nykyinen puheenjohtaja on myös nainen, Sirpa Kähkönen. Tuula-Liina toimi puheenjohtajana myös opetusministeriön alaisuudessa toimivassa Valtion kirjallisuustoimikunnassa v. 2010-2012.
 
Sain haastatella Tuula-Liinaa
Arvostettu ja palkittu kirjailija

Kirjailijana Tuula-Liinasta on tullut vuosien mittaan pidetty ja arvostettu kirjailija. Siitä kertovat jo useat kirjallisuuspalkinnotkin. Kotona Tuula-Liinaa kannustettiin lukemaan ja kirjoittamaan. Äiti antoi hänelle vihkosen, josta alkoi Tuula-Liinan päiväkirjakirjoittaminen, mikä jatkuu yhä vieläkin. Murrosiän kynnyksellä hän alkoi kirjoittaa Pariisiin sijoittuvaa intohimoista rakkaustarinaa. Yht'äkkiä hän tajusi, että ei tiennyt mitään intohimoisesta rakkaudesta eikä myöskään Pariisista, ja niin kirjoittaminen loppui kesken lauseen. Ja vaikka myöhemmin ovat tulleet tutuiksi sekä intohimoinen rakkaus että Pariisi, tuon kirjan kirjoittaminen ei jatkunut. 😅 Nuoruuden suosikkikirjoihin kuului ehdottomana ykkösenä Montgomeryn Uuden kuun Emilian tarina. Tänä päivänä Tuula-Liina mainitsee mielikirjailijoikseen Eeva Kilven, Eeva Joenpellon ja Marja-Liisa Vartion, joiden kirjoihin hän palaa yhä uudelleen. Viime vuoden kirjahelmeksi hän nimeää Finlandia-palkitun Juha Hurmeen Niemen.

Myös runoilla on ollut tärkeä osa Tuula-Liinan elämässä. Aila Meriluodon ja Aale Tynnin innostamana Tuula-Liina kirjoitti murrosiässä runoja ja sai yllätyksekseen ensimmäisen palkinnon Teiniliiton kulttuurikilpailussa. Runot ovat Tuula-Liinalle tärkeitä tänäkin päivänä. Kajaanin Runoviikko kuuluu hänen jokakesäiseen ohjelmaansa. 

Tuula-Liina on kirjoittanut tai toimittanut parikymmentä kirjaa, joista viimeisin on v. 2006 hyvät arvostelut saanut Huvila. Uusi kirja on tekeillä, ehkä jo syksyllä saamme luettavaksi Tuula-Liinan uuden kirjan. 

Tuula-Liina puhuu lämmöllä Joensuun kirjallisuustapahtumasta, joka täyttää ensi syksynä 20 vuotta. Tuula-Liina on ollut mukana järjestämässä tätä tapahtumaa ihan alusta alkaen. Kirjallisuustapahtuma sai Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija kiittää -palkinnon v. 2016.

Katoaako kirjasto viihteeseen?

Näin Tuula-Liina kysyy kolumnissaan Karjalan Heilissä 20.3.2019. Hän on huolestunut siitä, että kirjastot ovat kehittymässä sivistyslaitoksista viihdekeskusten suuntaan. Monet meistä senioreistakin ovat käyneet Oodissa toteamassa, että siellä on kirjoille omistettu vain yksi kerros isosta rakennuksesta. Olimme samaa mieltä Tuula-Liinan kanssa siitä, että toki kirjastoilla voi olla muutakin toimintaa kuin vain perinteinen lainaamistoiminta, mutta tuon muun toiminnan tulisi liittyä kirjoihin.

Kirjabloggarina minua kiinnosti kuulla, mitä mieltä Tuula-Liina on kirjablogeista. Hienoa oli kuulla, että hän arvostaa blogeja ja lukee niitä itsekin, mutta toivoo, että bloggarit eivät pyrkisikään kirjoittamaan kuten kriitikot, he ovat ihan oma ammattikuntansa. Kirjablogien suosiota lisää sekin, että printtilehtien taidekritiikit ovat kutistuneet, arviot ovat aina vaan lyhyempiä ja kritiikit ovat useiden lehtien nettisivuilla muurien sisällä. 

Kiitämme virkistävästä vierailustasi Tuula-Liina. Me seniorit olemme aika innokkaita lukijoita. Monet meistä jakavat lukukokemuksiaan lukupiireissä. Luemme mielellämme painettua kirjaa ja olemmekin samaa mieltä kanssasi, että painetulla kirjalla on edelleen valoisa tulevaisuus.

torstai 21. maaliskuuta 2019

Michelle Obama: Minun tarinani - Becoming


Michelle Obama: Minun tarinani. Otava. 2018. Englanninkielinen alkuteos Becoming. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Kannen suunnittelu: Christopher Brand. 510 sivua.

Oma ostos

Michelle Obaman kirjasta Minun tarinani on tullut suosittu ja jopa rakastettu kirja niin lukijoiden, kriitikoiden kuin bloggareidenkin keskuudessa. Eikä syyttä. Harva nainen - vaikkei olisikaan Yhdysvaltojen First Lady - rohkenee laittaa itsensä niin likoon ja paljastaa itsestään niin paljon, vain siksi, että haluaa kertoa oman tarinansa. Se tarina antakoon uskoa ja tulevaisuuden luottamusta kaikille amerikkalaisille vähävaraisista kodeista tuleville tytöille ihonväristä riippumatta. 

Michelle Robinson vietti lapsuutensa Chicagon South Siden ahtaassa asunnossa omakotitalon yläkerrassa yhdessä rakastavien vanhempien ja Craig-veljen kanssa. Lapsuus näyttäytyi onnellisena, vaikka elämä oli vaatimatonta ja köyhääkin. Onneksi lähellä oli  laaja suku ja oma nurkkaus kotona Barbie-nukkeineen. Monien muiden lähiöiden tavoin South Side slummiutui, valkoiset ja varakkaat mustat perheet muuttivat pois. Koululuokkien rakenne muuttui: Michellen ensimmäisellä luokalla koululaisista oli mustia 10 %, kun taas viidennellä luokalla mustien osuus oli jo 90 %. 

Tätä kirjaa voi lukea monin tavoin. Eri lukijoiden huomio kiinnittyy eri asioihin. Itse koin kirjan hyvin paljolti kuvauksena USA:n rotuongelmista. Vaikka Michelle Obama ei mitenkään osoittele sormella rotukysymyksiä, se on siellä kaiken taustalla erottavana tekijänä, joka vaikuttaa vahvasti mahdollisuuksiin olla osallinen amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Itse olin USA:ssa vaihto-oppilaana v. 1967, juuri 60-luvun rotumellakoiden päätyttyä. Asuin Michiganissa, valkoisessa Plymouthin pikkukaupungissa. Perheeni oli ihan tosissaan todetessaan, että he ehdottomasti muuttavat pois tältä tutulta kotikadulta, jos sinne muuttaa mustia. Noista ajoista ja Martin Luther King Jr:n murhasta on kulunut jo 51 vuotta. Paljon kehitystä on tapahtunut, mutta pitkä taival on yhä edessä, kuten Michelle Obaman kirja osoittaa. 

Olenko minä tarpeeksi hyvä?

Michelle Obama, USA:n ensimmäiseksi naiseksi kohonnut nainen, pohtii useasti elämänsä eri vaiheissa, onko hän riittävän hyvä. Päästyään opiskelemaan maineikkaiseen Princetonin yliopistoon Michellen paineet olivat valtavat. Michelle pohti, oliko hän riittävän hyvä tässä erittäin valkoisessa ja erittäin miesvoittoisessa yliopistossa, jossa valkoisten opiskelijoiden high school -taidot oli usein hankittu korkeatasoisissa yksityiskouluissa. Perustuiko Michellen valinta hänen osaamiseensa vai rotukiintiöihin? Kiinni otettavaa oli paljon. Mutta Michelle selviytyi. Tällä tavalla selviytyi myös Lucy Barton Elizabeth Stroutin kirjassa Nimeni on Lucy Barton.

"Mutta oli mahdotonta olla musta opiskelija enimmäkseen valkoisessa yliopistossa tuntematta ylle laskeutuvaa "positiivisen syrjinnän" varjoa. Eräiden opiskelijoiden ja jopa professorien katseesta saattoi melkein lukea sen, kuinka he olisivat halunneet sanoa Minä tiedän, miksi sinä olet päässyt tänne." (s. 103) 

Michelle pohti, oliko hän päässyt Princetoniin pelkästään yhteiskunnallisen kokeilun ansiosta. Kirjan koulutusosio osoittaa kiistattomasti sen, miten erilaista ja eriarvoista koulutus Yhdysvalloissa on. Jotta menestyy, täytyy olla rahaa. Kaikki eivät ole Michelle Robinsoneja. Toki heitäkin on, niin täytyykin olla. Kirjan luettuani satuin katsomaan erästä television vaaliohjelmaa, jossa valitettiin siitä, miten paljon suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on puutteita ja miten kallista se on. Jatkossa pyydän tällaisia valittajia lukemaan Michelle Obaman kirjan.

Oikeudenmukainen maailma

Princetonin jälkeen Michelle hyväksyttiin Harvardin yliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä. Sen jälkeen alkoikin uusi vaihe Michellen elämässä: työura kuuluisassa suuressa lakitoimistossa, jonne kesäharjoittelijaksi tuli Michellen tuleva puoliso ja USA:n tuleva presidentti Barack Obama. Syntyi Michellen ja Barackin elinikäinen romanssi. Avioliitto solmittiin v. 1992.  Siitäkin huolimatta, että Obama poltti tupakkaa. 😊 Aviomiehestä tuli poliitikko, joka puhui toivosta ja oikeudenmukaisesta maailmasta. Hänet valittiin Illinoisin senaattiin v. 1996. "Hän oli hyvä ihminen, joka halusi vaikuttaa maailmaan, ja epäilyksistäni huolimatta hän katsoi, että politiikka oli paras tie pyrkiä siihen tavoitteeseen. Sellainen oli hänen uskonsa." (s. 224) 

Sitten v. 1998 syntyi Malia, ihana lapsi. Michelle totesi, että äitiys "määritti jokaisen päivän rytmin." (s. 233) Toinen tytär Sasha syntyi v. 2001.

"Barack oli sentään musta mies Amerikassa. En uskonut, että hän voisi voittaa." (s. 275)

Alkoi vaalikampanja, joka päättyi vaaleihin 4.11.2008, kun Barack Obamasta tuli Yhdysvaltojen 44. presidentti. Takana oli voimia vienyt vaalikampanja, johon Michelle miehensä rinnalla oli osallistunut lähes täysipäiväisesti.  


Virkaanastumispäivän tanssi (Wikipedia)

Vuorossa oli muutto Valkoiseen taloon. Valkoisen talon emännyys on uusi kokemus kenelle tahansa ensimmäiselle naiselle. Salaisen palvelun agenttien läsnäoloon on vain totuttava, samoin kuin kuljetuksiin luotilasiautoilla, suureen henkilökuntaan ja jatkuvaan edustamiseen. Virheitä ei saa tehdä, kaikki pitää suunnitella huolella etukäteen. Michelelle haastavinta oli saada Valkoisesta talosta paikka, jossa Malia ja Sasha viihtyisivät ja saisivat olla lapsia.

Perhekuva (Wikipedia, kuvaaja Pete Souza)
Olin tyttärieni kanssa New Yorkissa marraskuussa 2008, pari viikkoa Barack Obaman presidentiksi valinnan jälkeen. Oli hienoa aistia voiton ilmapiiri ympäri New Yorkia, luonnollisesti erityisesti mustien keskuudessa. Kävimme Harlemissa ja kun seisoimme Dr Martin Luther King Jr -Boulevardilla, luoksemme tuli musta mies kysymään, mistä olemme. Kun vastasimme olevamme Suomesta, hän arveli, että suuret uutiset eivät olleet vielä ehtineet Suomeen asti eli se suuri uutinen, jonka hän halusi kertoa meille, oli se, että Barack Obama oli valittu USA:n presidentiksi.



Valta vaihtuu Valkoisessa talossa. (Wikipedia)






maanantai 18. maaliskuuta 2019

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas


Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas. 2019. Like. Kansi: Tuomo Parikka. 322 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Juha Siro on tuottelias kirjailija. Kirjan liepeestä käy ilmi, että hän on kirjoittanut kuusi romaania ja viisi runokokoelmaa. Mietin luettuani tämän kirjan, miksi en ole tarttunut Siron kirjoihin aiemmin, niin suuresti ihastuin Siron kirjoitustyyliin. 

Kirjan tapahtumat alkavat Berliinistä vuodelta 1922 ja päättyvät vuoteen 2026 Arabian niemimaan aavikolle. Berliini-osuuden päähenkilö on nimeltä mainitsematon pieni poika, jonka kasvua kirjassa seurataan läpi sotavalmistelujen ja sotavuosien. Koululaisena poika kärsii isänsä juomisesta ja väkivaltaisuudesta jopa niin, että hän lopettaa puhumisen useaksi viikoksi. Sen sijaan hän tutkii eläimiä episkoopilla ja piirtää. Hän kulkee kujalta kujalle, kadulta kadulle, sieltä eläintarhaan ja piirtää. Juutalaisten kansanmurha odottaa vielä. "Auto katoaa kulman taakse, vastapäisen Shermanin kangaskaupan näyteikkuna peilaa harvoja kadun kulkijoita - ikkunan lasi on vielä ehjä ja kauppiasperheen ainoa lapsi, Alex käy pojan kanssa samaa koulua." (s. 33) Natsismin nousun merkkejä on jo. Opettaja heittäisi taiteilija Otto Dixin hullujenhuoneelle. Dixin sotaa ja sosiaalisia ongelmia kuvaavat taulut olivat ristiriidassa Hitlerin militaristisen arvomaailman kanssa. Pojan äiti katsoo parhaaksi liittyä puolueeseen ennakoidessaan tulevaisuutta.

Poika tapaa valokuvausta harrastavan Elken. Elkestä tulee pojalle rakas. Sitten eräänä päivänä "Poika repäisee kotkakuoren auki ja miettii kuinka suuri ilon ja innostuksen lähde kirje olisi jollekin toiselle". (s. 101) Näin tulee pojalle vastenmielinen kutsu sotaan, taistelemaan natsismin puolesta. Poika lähetetään valiojoukkoihin valokuvaamaan sodan kauhuja. Filmiä varten tehdään lavastus, johon otetaan siisteimpiä ja hyväkuntoisimpia vankeja. "Kun filmimme pyörii elokuvateattereiden uutiskatsauksissa, se on yksi vitsa samassa helvetin kimpussa, joka lujittaa kansan yhtenäisyyttä. Sota on mielikuvien seuraus. Meidän tehtävämme on pitää yllä vihan ja tappamisen mielialaa." (s. 151) 

Sodan jälkeen tapaamme pojan Venetsiassa, jonne hän haluaa piiloutua. Die Weltista poika löytää artikkelin saksalaisten sotaprogandasta. Valokuvasta poika tunnistaa itsensä. "Koetin vakuuttaa itselleni ettei kukaan minua täällä kuvaan osaisi yhdistää." (s. 239) Poika rupeaa purkamaan menneisyyttään kirjoittamalla. "Kirjoittamalla ajatuksensa muistiin - kuin kuittauksena siitä, että on punninnut huolella kaikki vaihtoehdot." (s. 302)

Toisella aikatasolla Arabian niemimaalla vuonna 2026 kohtaamme kolme miestä, jotka etsivät turvapaikkaa aavikolta. Miesten matkalta löytyy yhtymäkohtia pojan tarinaan: sodassa poika pakotettiin surmaamaan kaksi vankia ja samoin Avielin on aavikolla surmattava vangittuna oleva mies. Pahuutta on kaikkialla ja kaikkina aikoina. Sodan kauhut ja jälkiseuraukset ilmenevät samanlaisina, vaikka aikaa on kulunut yli 100 vuotta. Onko menneisyys opettanut meille mitään? 

Siron kirja on tärkeä kirja ajankohtaisuudessaan. Pidin kirjan teemoista, mutta ennen kaikkea pidin Siron tavattoman kauniista kielestä. Siron runoilijatausta näkyy hiotussa ja ilmaisuvoimaisessa kielessä. Tällaista vaivatonta tekstiä on nautinnollista lukea. Kirjassa käsitellään enimmäkseen pojan elämää, mutta välillä piipahdetaan Arabian niemimaalla. Pidin paljon pojan osuudesta. Minulla oli tunne, että tällaisia onnistuneita sotakuvauksia saa vain harvoin lukea. Sotakuvausten kanssa ei mässäillä, juutalaisvainoja sivutaan, mutta ei osoiteta sormella, ketään ei syytetä, tapahtumien kulku vain todetaan. Siro jättää lukijalle paljon pohdittavaa. 

Kiitos kirjailijalle kattavasta kirjallisuusluettelosta, joka löytyy kirjan loppusivuilta. Kiitos myös Tuomo Parikalle onnistuneesta kannesta.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

John Grisham: Lainlukijat



John Grisham: Lainlukijat. WSOY. 2018. Englanninkielinen alkuteos The Rooster Bar. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Päällys Martti Ruokonen. 344 sivua.

Omasta kirjahyllystä, joululahjakirja miehelleni

John Grisham on yksi maailman menestyneimmistä ja myös tuotteliaimmista jännityskirjailijoista. Hänen tuotannostaan peräti 31 kirjaa on käännetty suomeksi. Grisham toimi aiemmin juristina, ja monet hänen kirjojensa aihepiireistä ovat peräisin hänen työuraltaan. Luen Grishamin kirjoja mielelläni, hän osaa kirjoittaa viihdyttävästi ja kirjojen teemat ovat mielenkiintoisia, usein totuuspohjaisia ja monesti varsin ajankohtaisia. Monista Grishamin kirjoista on tehty elokuva.

Tällä kertaa Grisham on kirjoittanut todellisen veijaritarinan. Kirjan jälkisanoista käy ilmi, että Grisham on saanut idean kirjaansa eräästä tutkivaa journalismia edustavasta artikkelista. Kirjan päähenkilöt Mark, Todd ja Zola opiskelevat Foggy Bottomin oikeustieteellisessä tiedekunnassa Washingtonissa. Foggy Bottom on yksityinen oppilaitos, jossa lukukausimaksu on vaatimattomat 45 000 dollaria. Markilla, Toddilla ja Zolalla on edessään opintojen viimeinen lukukausi ja lopuksi oikeusasianajajan koe. Sitten avautuisivat työmarkkinat, jotka Foggy Bottomin mainosten mukaan ovat täynnä rikastumisen mahdollisuuksia. 

"Emme jää kiinni", Mark sanoi. "Siellä on aivan liikaa tyyppejä, jotka tekevät samaa". (s. 112)

Mark ja Todd pohtivat, etteivät halua suorittaa opintojaan loppuun, koska mitä syytä on opiskella työttömäksi. Lisäksi käy ilmi, että oppilaitoksen omistajalla on hämäräperäisiä kytkyjä mm eri rahoituslaitoksiin. Päätös on selvä, pojat lopettavat opiskelun ja nokkelina poikina perustavat asianajotoimiston. He houkuttelevat mukaan myös Zolan, jonka elämä on täynnä surua. Poikaystävä Gordon teki itsemurhan ja senegalilaiset vanhemmat uhataan karkottaa maasta. Zola suostuu, ja niin ostetaan tyylikkäät asianajajille sopivat asusteet ja lähdetään päivystämään ja etsimään asiakkaita oikeussalien käytäviltä ja sairaaloista. Nuoret luottavat siihen, ettei lupia kukaan kysele.  

Mutta toisin käy, kiinni jäädään. Sinnikäs kolmikko ei kuitenkaan luovuta, vaan uusia juonia suunnitellaan ja toteutetaan. Tehdään selvityksiä Foggy Bottomin omistussuhteista ja mennään mukaan ryhmäkannejuttuun. Näitä nuorten hulvattomia tempauksia olisi mukava kuvata laajemminkin. En kuitenkaan halua paljastaa liikaa, mutta voin taata, ettei lukija kyllästy näiden nuorten seurassa. Sen verran voin sanoa, että kirjan loppuratkaisu on hyvin yllätyksellinen.

Yhtenä kirjan teemana on maahanmuutto. Ehkä Grisham on ottanut maahanmuuton tarkoituksellisesti mukaan juuri tällä hetkellä, kun maahanmuutto on niin ajankohtainen haaste USA:ssa Trumpin suunnitellessä varjeluksen muurin rakentamista Meksikon rajalle. Zolan perhe on asunut USA:ssa yli 20 vuotta paperittomina siirtolaisina. Nyt isä on paljastettu ja tiedossa on matka takaisin Senegaliin. "Mitättömät työpaikat, joihin he olivat tarttuneet hanakasti 26 viime vuotta, menisivät muille paperittomille työläisille. Kiertokulku jatkuisi, sillä työt täytyisi tehdä eikä oikeita amerikkalaisia huvittanut tehdä niitä." (s. 107)

Niin kiinnostavasti ja elävästi Grisham kirjoittaa, että kolmikko Mark, Todd ja Zola tulee minulle hyvinkin läheiseksi. Lukiessani toivon heille kaikkea hyvää ja onnistumisia, vaikka toki tiedän, että rikollisella tiellähän he ovat. Grisham on taitava kirjoittaja, joka tarjoaa lukijoille viihdyttävää ja samalla myös koukuttavaa luettavaa. Vahva suositukseni jännityksen ystäville! 

Kirjasta on postattu ainakin Mummo matkalla -blogissa. 

Ihanaa ja toivottavasti aurinkoista viikonloppua!  😏

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Pakkasta paossa


Halusimme lähteä pakkasta ja lumisadetta pakoon. Kohteeksi valikoitui Gran Canaria, Meloneras. Nautimme auringosta, lämmöstä, pitkistä rantakävelyistä, hyvästä ruoasta ja kiireettömyydestä. Toivoimme, että kotona odottaisi keväisempi sää kuin lähtiessä, mutta siinä erehdyimme; täällä tulee lunta entiseen malliin. ☔

Meloneras on kaunista ja tyylikästä aluetta. Alueen juttu on kuitenkin Maspalomasin pitkät hiekkarannat ja upeat dyynit.

Maspalomasin upeita dyynejä

Hiekkaranta on useita kilometrejä pitkä. Kävelijöitä riittää, samoin kuin uimareita.
Matkamme aikaan sattui olemaan Las Palmasin kuuluisa karnevaali. Ajoimme bussilla katsomaan paraatia. Mahtavaa katseltavaa.

Teimme bussimatkan saaren sisäosiin, eli saaren vuoristoiseen osaan. Kerrassaan huikeita maisemia.

Vuorten välistä löytyi idyllisiä pikku kyliä. Tässä olemme Fatagassa.

Kirjat kuuluvat lomaan. Lomalla luettua: Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin, Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus ja John Grishamin Lainlukijat. Michelle Obaman Minun tarinaani aloitin tulomatkalla koneessa. - Näistä tulee postauksia lähiaikoina, paitsi Kankimäen postaan vasta keväällä, kun se on meillä Naisten Pankin toukokuun lukupiirikirjana.
 Virkistävää ja toivottavasti aurinkoista viikonloppua!

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Tiina Martikainen: Surmanpolku


Tiina Martikainen: Surmanpolku. Myllylahti. 2019. Kannen valokuva: Hannele Hänninen. 295 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

On mieluisaa löytää uusia suomalaisia naisdekkaristeja. Tähän mennessä olen tutustunut ja kovasti pitänyt Anu Patrakan, Tuire Malmstedtin, Suvi Piiroisen ja Annika Erosen dekkareista, ja nyt posti toi viime viikolla Tiina Martikaisen uutuuden Surmanpolku. Martikaiselta on aiemmin ilmestynyt kaksi Hanna Vainio -sarjaan kuuluvaa dekkaria: Kasvot pinnan alla (Myllylahti, 2015) ja Jäätyneet kasvot (Myllylahti, 2016).

Surmanpolussa liikutaan Lohjan ja Sammatin seuduilla. Sammatin pururadalta löytyy kuollut mies, jota on puukotettu suoraan sydämeen. Puukko on jätetty rintaan. Kuollut mies on 44-vuotias Kimmo, paikallinen yrittäjä. Rikosylikonstaapeli ja poliisikoiraohjaaja Hanna Vainio osuu kotimatkallaan surmapaikalle. Hannalla on mukanaan ruumis- ja tunnistusetsintäkoira Riina, jonka johdolla lähdetään tutkimaan maastoa. Tästä alkaa rikostutkinta, jossa on mukana koko Lohjan poliisivahvuus. Esimies Veijo johtaa tutkimuksia. Kimmon läheisiä ja etäisiäkin tuttavuuksia kuulustellaan. Pääepäillyiksi seuloutuvat Kimmon vaimo Krista, Kimmon yrityksessä työskentelevä Markus Luoma sekä Kimmon kanssa tehtyihin kauppoihin tyytymätön Atte Palokari. Kimmon kalenterista löydetyt lintujen nimet, Satakieli, Haukantie, Palokärki, avaavat yhteyden huumeketjuihin.  

Poliisit tekevät pitkää päivää, epäiltyjä kuulustellaan, mutta rikoksen tutkinta ei tunnu edistyvän. Sitten yksi asia selviää ja sen jälkeen toinen ja lopulta koko vyyhti avautuu, ja rikos saa ratkaisunsa.

Rikosylikonstaapeli Hanna Vainio, 37 vuotta, on kirjan päähenkilö. Hanna on mukava, sympaattinen ja taitava poliisi. Esimies Veijo arvostaa Hannan ammattitaitoa. "Rikoskonstaapelille oli hyvä laittaa asioita mietintämyssyyn, sillä Veijo oli huomannut Hannan kyvyn oivaltaa asiayhteydet varsin pienistä vinkeistä." (s. 235) Hanna on ehkä liiankin mukava ja liiankin tavallinen kirjan pääpoliisiksi, olisin odottanut Hannalta hieman räväkkyyttä ja enemmän irtiottoja. Parasta Hannassa on se, että hänellä on työparina poliisikoira Riina. Tällaista parivaljakkoa en ole ennen dekkareissa tavannut. Oli todella piristävää seurata Hannan ja Riinan saumatonta yhteistyötä. Ja niinhän siinä kävi, että tämänkin rikoksen selvittämisessä Riinalla oli merkittävä osuus. 

Hannalla on tunne, että häntä viskotaan ja kiskotaan moneen suuntaan ja odotukset eri suunnilta ovat liian isot. Hanna on 16-vuotiaan ammattikoulua käyvän Miran yksinhuoltaja ja seurustelee puuseppä Erkin kanssa, jotka molemmat kaipaavat hänen aikaansa. Ja sitten on se poliisin työ! Miksi Hannasta tuli poliisi? Näin hän pohtii poliisityön olemusta Erkille: "Piti sanoa, että poliisin työ on kaiken muun lisäksi myös sosiaalipuolen hommaa. Ongelmat alkavat siitä, kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa. Kadulla heiluu nyrkki ja pariskunnat riitelee kotonaan. Eri ryhmittymät taistelee keskenään." (s. 248)

Surmanpolkuja on oikein viihdyttävä dekkari. Se on sopivan kevyt, siinä ei murhilla mässäillä. Kirjassa on mukavasti ja sopivasti yllättäviä koukkuja, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon yllä läpi kirjan. Lohjan ja Sammatin seudut ovat minulle ihan tuntematonta seutua, joten niiden paikkojen kuvaukset jäivät minulle avautumatta. Mielenkiinnolla odotan jatkoa Hanna Vainio -sarjalle. Jatkuuko Hannan ja Erkin suhde? Löytääkö Mira paikkansa lopetettuaan koulunsa? Miten Hannan ja Riinan yhteistyö jatkuu? 

 

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Helmikuussa luettua ja koettua


Helmikuu on yleensä hyvä lukukuukausi. Niin tänäkin vuonna. Meillä täällä Pohjois-Karjalassa on helmikuussa reilusti pakkasta ja paljon lumisateita, joten ulkoilun sijaan on "lupa" jäädä sohvan nurkkaan lukemaan kirjoja. Helmikuussa on tullut luettua lähinnä kotimaisia kirjoja. Yhteensä luin kahdeksan kirjaa. Kaikki olivat hyviä lukukokemuksia.

SatuVasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. 2018. Tammi. 


 

Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. 2019. Into.

  

Katja Lahti: Lasitehdas. 2018. S & S.

 
 

Pekka Arppe: Timanttinapsut. Stresa. 2018.

 

Jarkko Stenius: Bangkokin veritiikerit. 2018. Like.

 
 
Katriina Huttunen: Surun istukka. 2019. Kustantamo S&S.


   

Petina Gappah: Muistojen kirja. Tammen keltainen kirjasto. 2017.

 

Lucia Berlin: Siivojen käsikirja 2 - Tanssi ruusuilla ja muita kertomuksia. Aula & Co. 2018. Ei postausta.

 

 
Mukavan paljon helmikuuhun on mahtunut kaikkea muutakin. Pistäydyimme Helsingissä yhden yön reissulla ja kävimme kolmessa museossa: Valokuvamuseo, Kansallismuseo ja Amos Rex. Kuopiossa kävin bloggaritapaamisessa tutustumassa Minna Canth -kuvitusnäyttelyyn. Leppävirralla kävin kahdesti hoitamassa 92-vuotiaan äitini asioita hänen siirryttyään Attendon hoitokotiin. Kolilla kävimme kerran kuvaamassa.

Kolilta

Ohjelmaani mahtui myös taidenäyttelyn avajaiset, kaksi kaupunginorkesterin konserttia, yksi jazzkonsertti ja sotilassoittokunnan konsertti. Elokuvissa kävin kerran: The Favourite, josta Olivia Colman sai Oscarin naispääosasta.
Voiluoto Joensuun Kuhasalossa
Hyvää kevään odotusta kaikille!