Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Pierre Lemaitre: Tulen varjot. Minerva. 2018. Ranskankielinen alkuteos Couleurs de l'incendie. Suomentanut Susanna Hirvikorpi. 522 sivua. 

Omasta hyllystä

"Hän oli selittänyt aikeensa selväsanaisesti: Amerikan laman synnyttämä maanjäristysaalto on viimein tavoittanut Ranskan rannikot, Saksa aseistautuu taas uhkaavasti, Eurooppa murenee joka puolelta, ja samalla Ranskan poliittinen luokka lahoaa hyvä veli -järjestelmän suossa, käyttää väärin vaikutusvaltaansa eikä ota mistään opikseen. On aika, hän selitti, että vallanpitäjät antavat kaiken asiaankuuluvan arvostuksen viisaille, kokeneille, varmoille, isänmaallisille ja ennen kaikkea pä-te-vil-le miehille. Insinööreille!" (s. 214)

Tulen varjot on Näkemiin taivaassa -teoksen jatko-osa. Näkemiin taivaassa, joka oli todellinen menestysteos, sai lmestymisvuonnaan v. 2013 Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon. Kirjasta on tehty myös elokuva. Itse en ole lukenut Näkemiin taivaassa, mutta otin Tulen varjot luettavaksi, koska sitä mainostettiin itsenäisenä jatko-osana. Varsin pian huomasin, että olisi kannattanut lukea ensimmäinen osa, sen verran kauan kesti ennen kuin tutustuin kirjan henkilögalleriaan. 

Kirjan alku on suorastaan vangitseva. Eletään vuotta 1927. On pankkiiri Marcel Péricourtin hautajaiset, varsin arvokas tilaisuus, jota kunnioittaa läsnäolollaan myös Ranskan presidentti. Mutta uskomaton tapahtuma rikkoo hartaan hautajaistunnelman. Hautajaisvieraat seuraavat kauhistuneina, kun Péricourtin tyttären poika, 8-vuotias Paul, putoaa kadulle Péricourtin palatsin kolmannesta kerroksesta. Seurauksena on pojan halvaantuminen. 

Madeleine, pojan äiti ja pankkiirin tytär, on yht'äkkiä uuden edessä. Poika on halvaantunut ja sidottu loppuelämäksi pyörätuoliin. Lisäksi hänen tulee johtaa isänsä pankki-imperiumia, vaikka hänellä ei ole mitään kokemusta liike- eikä pankkitoiminnasta. Omassa osaamattomuudessaan Madeleine luottaa Gustave Joubertiin, pankin johtomieheen. Mutta ei Gustave aivan vilpitön ole, hänellä on omat kaunansa Madeleinea kohtaan, koska Madeleine ei suostunut hänen kosintaansa. Madeleine aistii vihamielisyyttä ja kateutta moneltakin taholta, mutta onneksi kotona on ihana André, jolla on kaksi tärkeää roolia. Hän toimii Paulin kotiopettajana sekä Madeleinen rakastajana. Turvaa Madeleinelle tuo myös seuraneiti Léonce. 

"Olenko... menettänyt kaiken? Koko omaisuuteni?" (s. 191)

Mutta Péricourtin pankin kohtaloon ei vaikuta pelkästään Madeleinen ammattitaidottomuus, vaan ennen kaikkea 20- ja 30-luvun maailmanpoliittinen tilanne. Kansainvälinen lama ja pörssikeinottelu näkyvät myös Ranskassa. Jotkut osaavat hyötyä lamasta ja saavat itselleen suunnattomia voittoja, kun taas joidenkin, kuten esimerkiksi Madeleinen pankin, kohtalona on konkurssi. Madeleine menettää kaiken, myös talo pitää myydä. Kestää aikansa ennen kuin Madeleine pystyy ryhdistäytymään. Kun se tapahtuu, sitten alkavat armottomat kostotoimet. Kosto on suunniteltua ja armotonta. 

"E... ei t... t... tässä m... mit...mitään, äi... äi...ti" Paul vastasi vaivalloisesti. "V... v-... väsy...mys." (s. 95)

Kirja on monitasoinen, ja koinkin, että paikoin minun oli vaikea seurata tapahtumien monitasoisuutta. Madeleine, hänen vararikkonsa ja kostotoimensa ovat luonnollisesti etusijalla kirjassa, mutta suuren roolin saa myös halvaantunut poika Paul. Koin Paulin elämän seuraamisen hyvin kiinnostavana. Änkytys jää Paulin puheeseen. Alkumasennuksesta toivottuaan Paul löytää elämäänsä jotakin, josta hän pitää kiinni ja jota hän vaalii kunnioituksella ja rakkaudella. Se on musiikki ja nimenomaisesti oopperat. 

"Solange Gallinato, Valtakunnan uusi muusa." (s. 335)

Paul tutustuu italiaiseen Solange Gallinatoon, maailmankuuluun oopperalaulajaan, jolle Paul kirjoittaa kirjeen. "Nimeni on Paul, asun Pariisissa ja olen ihailijanne. Suosikkini ovat Fidelio, Tosca ja Lucia di Lammermoor, mutta myös Ryöstö seraljista miellyttää minua kovasti. Olen kahdeksanvuotias. Elän pyörätuolissa. Tunnen lähes kaikki levynne, mutta minulla ei ole niitä kaikkia, koska joitakin on vaikea löytää, esimerkiksi Sevillan parturia, joka taltioitiin La Scalassa vuonna 1921, mutta kyllä minä sen vielä saan. Olisin iloinen, jos lähettäisitte minulle valokuvanne omistuskirjoituksella." (s. 122) Solange vastaa, ja siitä eteenpäin Paulin ja Solangen kirjeenvaihto on vilkasta. Paul  pääsee jopa Solangen konserttiin La Scalassa. Hitlerin noustua valtaan Solangen on määrä konsertoida Berliinissä ja siitä syystä Paul seuraa ihmetellen ja järkyttyneenä  Saksan tapahtumia. "L'Excelsior selitti, että "yöllä näyteikkunoihin oli maalattu pääkalloja ja viestejä: Vaara! Juutalainen kauppa!". Paul oli järkyttynyt." (s. 335) Paul kirjoittaa Solangelle, ettei hän hyväksy sitä, mitä Solange tekee Saksassa. Mutta Solangen konsertti pidetään Berliinissä. Siitä tulee ikimuistoinen konsertti. Kuuntelemaan on tullut myös valtakunnankansleri. Kun oli kulunut minuutti konsertin alkamisesta, valtakunnankansleri nousee seisomaan ja poistuu aitiostaan.

Kaikkien tapahtumien taustalla kuuluu ja näkyy muuttuva maailmanpoliittinen tilanne, 20- ja 30 -luvun lama sekä myös valmistautuminen sotaan. Hitler on saavuttanut valta-aseman Saksassa. Hitlerin mahti tuodaan kirjassa älykkäästi esille, pieninä oivallisina älynväläytyksinä. Lemaitre on tehnyt oivallista taustatyötä kirjaa varten ja pystyy taidokkaasti sitomaan kirjan tapahtumat historialliseen kontekstiin. Erityiskiitoksen saa kirjan kaunis kansi. Kirjasta ei kuitenkaan tullut Lemaitren lempikirjaani, sen verran monikerroksinen ja monimutkainen juoni kirjassa on. Verihäät (linkki) on minulle edelleen Lemaitren ykkösteos.

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kirja vieköön, Hemulin kirjahylly ja Kirjasähkökäyrä.

Kirjalla osallistun Main Kirjahyllyn aarteen 2 -haasteeseen sekä Joken rauhan haasteeseen.

Kale Puonti: Manni

Kale Puonti: Manni. Bazar. 2020. 270 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Voi vitun jätkä!" Vaimo huusi Pohjalle naama punaisena ja heilutti tämän silmien edessä parinkymmenen gramman amfetamiinipussia, jonka oli löytänyt tämän takin taskusta. "Mehän sovittiin, että tää  paska loppuu kun sä tulit lusimasta. Mitä vittua sä idiootti oikein mietit?" Pirjo jatkoi huutamista." (s. 118)

Manni, kirjan päähenkilö, on ihan tavallinen helsinkiläinen nuori mies. Hän opiskelee insinööriksi ja saadakseen rahaa opintoja varten hän tekee yövartijan töitä lääkkeiden maahantuontifirmassa Espoossa. Työ on leppoisaa ja helppoa. Mannin omat asiat - opinnot ja työ - ovat kunnossa, mutta valitettavasti Mannin äidin jatkuva alkoholin käyttö huolestuttaa Mannia. Isän kuoltua alkoholista tuli äidin elämän pääsisältö. Mannilla ei kuitenkaan ole muuta mahdollisuutta kuin asua äitinsä kaksiossa Jakomäessä. Siitä Manni ei pidä, ei pidä äidin jatkuvasta juomisesta eikä alituisesti vaihtuvista ryyppykavereista.  

Eräänä yönä Manni havahtuu työpaikallaan. Toimistotalon vierustalla ammutaan. Ampumista Manni ei näe, mutta sen hän näkee, kun parkkipaikalle ajaa virolaisissa rekistereissä oleva puoliperävaunurekka. Rekan kuljettaja astuu ulos autosta, nostaa rekasta mustan jätesäkin ja kantaa sen lähimaastoon. On varmaa, että ammunta ja rekka liittyvät toisiinsa, miettii Manni. Manni pohtii viikonlopun ajan mitä tehdä, hakeako säkki vai ilmoittaako siitä poliisille. Hän kyllä arvaa, mitä säkissä on. Manni tekee ratkaisunsa, ratkaisun, joka vaikuttaa pitkälle hänen tulevaisuuteensa.

"Huumemaailma oli armoton, ja siellä harvoin oli voittajia." (s. 163)

Helsingin huumepoliisi, Pasilan Myrkky, ryhtyy selvittämään ampumistapausta. Löytyy yksi uhri, joka tunnistetaan Yhdistyneen Veljeskunnan jäseneksi. Mutta mustasta jätesäkistä poliisi ei tiedä mitään. Monet Pasilan poliiseista tulevat tapahtumien myötä lukijalle tutuksi. Keskushenkilöksi nousee sympaattinen rikosylikonstaapeli Pesonen. Pesonen ei juuri esimiehiä kumartele. Hän haluaa tehdä työnsä hyvin ja saada tuloksia aikaiseksi. Hänellä riittää ymmärrystä myös alamaailman ihmisille. Mutta Helsingin poliisijohto eikä KRP hyväksy Pesosen läheisiä välejä alamaailmaan. Häntä yritetään savustaa pois virasta keinolla millä hyvänsä. Pasilan Myrkky oli vielä jokin aika sitten tehnyt kovaa tulosta, mutta heidän päällikkönsä kiinniotto ja vangitseminen olivat sotkeneet yksikön toiminnan. Toiminta oli muuttunut hyvin byrokraattiseksi, kaikki asiat piti käsitellä useissa portaissa. Ja joutuuhan Pesonen todistaksi poliisien oikeudenkäyntiin. Näin puhuu Pesonen oikeudenkäynnissä: "Arvoisa syyttäjä. Minä olen sopuisa mies ja kaikkien kaveri. Joku on joskus minulle konnuuksista jotain kertonut, ja aika paljon rosvoja on niiden tietojen ansiosta lähtenyt tiilenpäitäkin lukemaan. Poliisina minun tehtävänä on kuunnella  kansalaisia ja selvittää rikoksia. Tässä ei ole kyse sen kummallisemmasta." (s. 144)  

Koudantie klo 11.45 - klo 18.50

Tapaamme Yhdistyneen Veljeskunnan jäseniä sekä huumeiden ostajia ja välittäjiä. Huumekauppa on usein kansainvälistä, tässä kirjassa huumeiden myyjät löytyvät Virosta ja Venäjältä. Aina eivät asiat selviä Tallinnan Lasnamäessä, vaan myyjien ja välittäjien on tultava Suomeen selvittämään huumekauppoja. Asioiden selvittely saattaa vaatia hyvin kovia otteita. Enempää en kirjan juonesta halua paljastaa, mutta voin taata, että jännitys säilyy kirjan loppuun asti. Loppua kohti toiminta kiihtyy. Liikkeelle lähdetään Koudantieltä klo 11.45 ja sitten mennäänkin vauhdilla. Yllätyksellinen loppuratkaisu saa lukijan vienosti hymyilemään. 

Pidin kirjasta, mielestäni se on kiinnostava esikoisteos. Kirja aloittaa Helsingin huumepoliisin työstä kertovan rikosromaanisarjan. Kirjan tekee erityisen kiinnostavaksi se, että kirjailija itse on työskennellyt yli 30 vuotta huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa, eli hän todellakin tietää ja tuntee huumeiden maailman niin diilereiden kuin poliisinkin näkökulmasta. Kirja kuvaa erinomaisesti sitä, miten ihan tavallisesta nuoresta ihmisestä tulee kovan luokan huumerikollinen. Aina ei tarvita pitkäntähtäimen suunnitelmaa eikä edes rikoskumppaneita. 

Kirja on ajankohtainen. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2019, jolloin Pasilan Triplaa rakennettiin ja oikeusistuimissa käytiin historian suurinta poliisioikeudenkäyntiä, jossa Helsingin poliisijohtoa syytettiin tietolähteiden epäselvyyksistä. Ja ajankohtaista ovat yhä edelleen huumeet. Kaduilla myydään entistä enemmän mitä erilaisimpia huumeita. Hyvät myyntimahdollisuudet tänä päivänä tarjoaa sosiaalinen media. Tilanne  huolestuttaa poliisia, koska yhä nuoremmat aloittelevat huumeiden kokeilun. Rikosjengien rooli laittomien huumausaineiden välittäjinä ja jakelijoina on hyvin merkittävä Suomen markkinoilla. 

Puonti kirjoittaa kirjan liepeessä osuvasti, että ei huumemaailmassa kaikki ole mustaa tai valkoista, vaan mukaan mahtuu runsaasti harmaan eri sävyjä. Tämä käy toteen myös tämän kirjan tapahtumissa. Puonti kirjoittaa sujuvasti ja punoo pieneen kirjaan tapahtumarikkaan juonen, jonka saa hyvin pidetyksi kasassa. Kirjalle on tulossa jatkoa ja toivoisinkin, että ajankohtaisuus ja kansainvälisyys olisivat  teemoina seuraavissakin osissa.    

Manni ilmestyy 11.8.2020.

Kesäkuun luetut

Kesäkuussa tuli luetuksi/kuunnelluksi kaksitoista kirjaa. Näistä neljä oli äänikirjaa. 

Kotimainen kauno:

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like. 2019. Äänikirja. (linkki)

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade. WSOY. 2020. (linkki)
Pia Leino: Yliaika. S&S. 2020. (en postannut tästä, kun en yhtään tykännyt kirjasta)

Suomalaiset dekkarit:

Reijo Mäki: Soopeli. Otava. 2020. Äänikirja. (linkki)

Kari Levola: Harju. Robustos. 2020 (linkki)

Niina Mero: Englantilainen romanssi. Gummerus. 2019. Äänikirja. (linkki)

Ulkomainen kauno:

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Atena. 2020. (linkki)

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet. Nemo. 2020. Äänikirja. (linkki)

Ulkomaiset dekkarit:

Camilla Läckberg: Hopeasiivet. Otava. 2020 (linkki)

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu. Into. 2020. (linkki)

Pascal Engman: Patriootit. WSOY. 2019. (linkki)

Tietokirjat:

Jack El-Hai: Göring ja psykiatri. Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa. Minerva Kustannus. 2020. (linkki)

Näistä pidin eniten.

Denise Rudberg: Salainen koodi

Denise Rudberg: Salainen koodi. Into. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Det första chiffret. Kontrahenterna. Suomentanut Anu Koivunen. 284 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mikään, mitä tässä rakennuksessa lausutaan tai tehdään, ei missään tapauksessa saa päätyä ulkopuolisten tietoon. Joudutte allekirjoittamaan useita asiakirjoja, joissa vannotte toimivanne Ruotsin valtion ja tämän tehtävän hyväksi." (s. 122)

Denis Rudberg on aloittanut kirjailijauransa chick lit -kirjailijana ja siirtynyt sitten dekkaristiksi. Hänen nk. elegant crimea edustava Marianne Jidhoff -sarja on saavuttanut suuren suosion sekä Ruotsissa että kansainvälisesti. Nyt Rudberg on oman sukuhistoriansa innoittamana ottanut uudeksi haasteekseen historialliset romaanit. Salainen koodi, jonka tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Tukholmaan, aloittaa Liittolaiset-sarjan.

On vuosi 1940. Toinen maailmansota on alkanut. Kolme erilaisista olosuhteista tulevaa nuorta naista, Elisabeth, Signe ja Iris, tapaavat Tukholmassa varsin erikoisessa tilanteessa. Naiset on valittu testiin, jossa testataan matemaattista lahjakkuutta ja ongelmanratkaisukykyä. 

"Te kolme, jotka istutte tässä tänään, olette meidän toivomme." (s. 97) 

Testiin osallistuu suuri joukko lahjakkaita naisia. Lahjakkaat miehet on testattu jo aiemmin. Elisabeth, Signe ja Iris selviytyvät testistä parhaiten. Näin heidän valintaansa perustellaan: "Te kolme erotuitte muista tämänpäiväisistä hakijoista, ja panimme merkille, että ylititte selvästi myös miesten keskiarvon, jonka selvitimme jokin aika sitten. Teillä kaikilla on poikkeuksellisen vahva hahmotuskyky ja erittäin hyvät edellytykset siihen, mitä arkikielessä kutsutaan ongelmanratkaisukyvyksi." (97) Mutta mihin tehtävään heidät valitaan, se tuntuu olevan vielä hyvin salamyhkäistä. Tehtyään tiukat vaitiololupaukset naisille selviää, että he tulevat työskentelemään salaisessa Ruotsin puolustusvoimien työryhmässä, jonka tehtävänä on saksalaisten koodin murtaminen. Kaikki työryhmän jäsenet tietävät, että tehtävä ei ole helppo. Innokkaina ja uteliaina, joskin hieman pelokkaina, naiset ryhtyvät työhön. 

Pikkuhiljaa, päivä päivältä naiset tutustuvat toisiinsa. He huomaavat tulevansa toimeen keskenään, jopa ystävystyvän. Jokainen heistä pohtii, miten paljon toisille voi kertoa, miten paljon toisiin voi luottaa. 

"Hän, Roslags-Kullan mitätön Signe Jansson." (s. 20)

Signe on muuttanut maalta Tukholmaan. Hänen sisarensa oli kuollut ja Signe oli huolehtinut hänen Erik-pojastaan. Sitten pojan isä, siis siskon mies, vaati että Signen tulee mennä hänen kanssaan naimisiin. Siihen Signe ei suostunut. Hän lähtee Tukholmaan. Ei Signe mikään mitätön nainen ole, päinvastoin. Hän on neuvokas, käytännönläheinen, nopeaälyinen, hän osaa huolehtia professorista ja hän osaa tehdä hyvää ruokaa. Signe tuntee jatkuvaa alemmuudentunnetta siitä, ettei hänellä ole ollut mahdollisuutta käydä koulua. Kouluikäisenä hän halusi kuitenkin oppia ja niinpä hän paneutui innokkaana veljen koulukirjoihin.  

"Esikunnan oma Rita Hayworth" (s. 23) 

Elisabeth on varakkaasta tukholmalaisesta perheestä. Hän on kaunis, viehättävä, räväkkä, suulas ja sanoo, mitä ajattelee. Olipa tilanne mikä tahansa, Elisabeth ei jää sanattomaksi. Hän on perusluonteeltaan iloinen ja on aina valmis kujeisiin. Hänen aiempi työpaikkansa oli ollut Ilmavoimien esikunnassa, missä hänen esimiehensä oli huomannut Elisabethin matemaattisen lahjakkuuden. 


"Äiti, mietitkö sinä äsken isää?" (s. 112)

Sitten on vielä Iris, äiti joka on tullut kahden poikansa kanssa kumiveneellä Virosta Tukholmaan. Mitä Iris on paennut? Miksi aviomies ei ole mukana? Näitä salaisuuksiaan Irish purkaa vähitellen. Vaikkakin vielä on asioita, joista hän ei voi eikä halua puhua kenellekään. Nyt Irisin toiveena on saada aloitetuksi uusi elämä Ruotsissa yhdessä poikiensa kanssa.  

Saksalaisten koodin murtaminen ei ole yksinkertainen tehtävä. On luonnollista, että saksalaiset eivät lähetä ymmärrettäviä viestejä, vaan kaikki on koodattua. Saksalaisilla on mahdollisesti käytössään uusi ja edistyksellinen salauslaite, G-kirjoitin eli Geheimfernschreiber. Naisten työpäivät venyvät pitkiksi, ja kaikilla on tunne, ettei edistymistä tapahdu. 

Oli ilo tarttua tähän kirjaan jo pelkästään kannen vuoksi. Kansi on kaunis ja kuvastaa hyvin tämän historiallisen teoksen tunnelmaa. Rudberg on valinnut historialliselle sarjalleen kiinnostavan ja hieman erilaisen näkökulman toiseen maailmansotaan. Kirjailija kertoo, että kirja pohjautuu todellisiin tapahtumiin, joista hän on kuullut virolaiselta isoäidiltään. 

Rudberg on taitava ja rutinoitunut kirjoittaja. Hänen sujuvasti kirjoitettua tekstiään on ilo lukea. Kiitos sujuvasta tekstistä kuuluu myös kääntäjä Anu Koivuselle. Varmalla otteella Rudberg kuljettaa juonta niin, että lukijan mielenkiinto pysyy yllä läpi kirjan. Rudbergin vahvuus Marianne Jidhoff -dekkarisarjassa on mielestäni ihmissuhteiden taitava kuvaus. Se on vahvuus myös tässä kirjassa. Vahvojen naisten kolmikko tuli minulle tutuksi ja jopa läheiseksi. Erityisen läheinen suhde minulla syntyi Signeen. Signen käytännönläheinen persoona teki minuun suuren vaikutuksen. Ajankuvauksessa päästään hyvin 1940-luvun tunnelmaan. Tukholmaa tunteville kaupunkikuvaus on varmasti kiinnostavaa luettavaa. Huomasin, että 1940-luvulla Tukholmassa kulkivat vielä raitiovaunut. Ne poistettiin Tukholman kaupunkikuvasta vuonna 1967. 

Kirja toimii paljolti esittelyjaksona sarjan jatko-osille. Mietin kirjaa lukiessani, että kirjasta saisi kiinnostavan elokuvan. Luinkin kustantajan sivuilta, että sarja on myyty jo tv-sarjaksi. Odotan kiinnostuneena kirjan jatko-osaa. Niin mielelläni jatkan matkaa Elisabethin, Signen ja Irisin kanssa. 

Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo äänikirjana

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like. 2019. Lukija Jonna Järnefelt. Kesto 9 t 30 min. Supla.

Aloittaessani Kuisman Kerrostalon kuuntelun minulla ei ollut mitään käsitystä eikä myöskään minkäänlaisia ennakko-odotuksia kirjasta. Tiesin kyllä, että jotakin hyvää oli odotettavissa, koska olihan kirja yksi vuoden 2019 Finlandia-ehdokkaista. 

Elämä on selviytymistä päivästä toiseen. 

Kuuntelin kirjaa ensimmäisen tunnin ajan lähes tyrmistyneenä. Esille tulee vain toinen toistaan hurjempia ja kurjempia ihmiskohtaloita. Sellainen tämä kirja on, sellainen tämä kerrostalolähiö on jossakin suomalaisen keskisuuren teollisuuskaupungin laitamilla. Vuokrakerrostalossa asuu monenlaisia ihmisiä, tässä kirjassa lähes kaikki ovat jollakin tavoin yhteiskunnasta syrjäytyneitä ja jo toivonsa menettäneitä suomalaisia. Asukkaat ovat narkkareita, alkoholiongelmaisia, yksinhuoltajia, vaimojaan hakkaavia miehiä sekä itseään myyviä naisia. Yhteistä heille kaikille on työttömyys. Työttömiksi yhteiskunta heidät luokittelee, vaikka onhan heillä oma työnsä, huumeiden myynti ja itsensä myynti. Heidän asemansa on kuitenkin sen verran hyvä, että heillä on asunto vuokrakerrostalossa, jonka on ostanut kansainvälinen kiinteistösijoitusyhtiö. Valvontakameroiden avulla yhtiö pystyy tehokkaasti valvomaan asukkaiden toimia. Alue on rauhatonta. Edes poliisi ei  uskalla tulla alueelle. Lähes kaikki palvelut - Alko, pankit, kirjasto, monet kaupat - ovat siirtyneet alueelta pois vuosia sitten.

Kerrostalolähiön kuvaus saattaa olla dystopiaa, mutta varmasti ainakin osittain se on kyllä ihan tätä päivää. Miten tällainen epätoivoinen lähiö on voinut syntyä hyvinvointi Suomessa? Kerrostalolähiöitä alkoi syntyä kaupunkeihin jo 50-luvun lopulla, kun kaupunkien väestömäärä kasvoi voimakkaasti. 1990-luvun laman aikana monissa vuokratalolähiöissä tapahtui slummiutumista. Laman jäljet näkyivät pitkään. Epäsuotuisa kehitys jatkui, työttömyys ja sosiaaliset häiriöt lisääntyivät ja sitä myötä syrjäytyminen ja slummiutuminen pahenivat. Tilanne ei liene parantunut 2010-luvulla, kuten kirjan tapahtumat osoittavat. 

#Kerrostalo2019

Jokaisessa kirjan luvussa päähenkilönä on joku lähiön asukkaista. Pikkuhiljaa asukkaiden elämät kietoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Tapaamme monta elämästään syrjäytynyttä miestä, naista ja lasta, joiden monien kohtalo saa sydämen hakkaamaan ja kyyneleet silmiin. Tunnen syvää myötätuntoa pikku-Jadea kohtaan, jonka äiti ottaa miehiä vastaan ohuen seinän takana sekä Jessicaa kohtaan, joka pakotetaan väkivallan uhan alaisena toimimaan huumediilerinä. Jessica haluaisi tavata poikaansa Veetiä, joka on huostaan otettu. Surullinen on myös Tertun kohtalo, joka irtisanottiin kerrostaloasunnostaan maksamattomien vuokrien takia ja jolta taloyhtiö on kieltänyt pääsyn lähiöalueelle. Onneksi on pieniä hyllyydenhetkiäkin. Reino ja Marketta ovat yhä rakastuneita viidenkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen. 

Asukkaat eivät juuri tunne toisiaan, riittää että kuulee naapureiden huudot, karjunnat ja avunhuudot ohuiden seinien läpi tai näkee kadulla tapahtuvat tappelut ja huorittelut. 
  
Kun sinne synnytään, sinne myös jäädään.

Voi miten taitavasti Kuisma osaa kirjoittaa. Kirja on vahva kantaaottava yhteiskunnallinen romaani. Se on realistista kuvausta syrjäytyneistä ja toivonsa menettäneistä suomalaisista, joille Kuisma antaa äänen. Huumoria kirjassa ei juuri ole. Kirja herättää monia kysymyksiä. Esimerkiksi kysymyksen työn tekemisestä. Kukaan asukkaista ei tee työtä, siis normaalia työtä. Useimmat asukkaista eivät työnteosta edes haaveile. Eräs nuori mies muistelee, että hän oli ollut muutama vuosi sitten työkokeilussa. Töitä ei tarvitse tehdä, ei edes etsiä. Tällaisen elämän ja säännöllisen vastikkeettoman tuen saamisen mahdollistaa suomalainen sosiaalitukijärjestelmä. 

Kirjasta tulevat mieleen lehdistössä usein kuvatut ruotsalaisten kaupunkien maahanmuuttajien slummiutuneet lähiöt, jonne poliisitkaan eivät rohkene mennä. Tässä kerrostalolähiössä ei asu maahanmuuttajia. Maahanmuuttajateema kyllä vilahtelee siellä täällä, mutta lähiöasukkaiden joukossa heitä ei ole. Se on ymmärrettävää, koska olen käsittänyt, että tämä lähiö sijaitsee jossakin Länsi-Suomen kaupungissa. Ainakin toistaiseksi siellä päin on hyvin vähän maahanmuuttajia.

Erinomainen kirja. Suosittelen, jos et ole vielä lukenut. Sopii hyvin myös kuuntelukirjaksi. Jonna Järnefelt on taitava lukija.

Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. Kirjasta kirjaan, Kulttuuri kukoistaa, Kirjat kertovat ja Kirjarouvan elämää.

Niin tuli huhkittua pihamaalla yhdeksän tunnin verran Kerrostalon kera.

Tämän hetken kukintaa: sormustinkukka, pioni, jätti-idänunikko ja siperianunikko.

Kauniita kesäpäiviä, mukavia lukuhetkiä ja hyvää alkavaa heinäkuuta! 

Camilla Läckberg: Hopeasiivet

Camilla Läckberg: Hopeasiivet. Otava. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Vingar av silver. Suomentanut Aleksi Milonoff. 312 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Faye meni ikkunaan, katseli hetken Östermalmin katonharjoja ja jatkoi sitten muihin huoneisiin. Tämä olisi hänen kotinsa, kun hän hoitaisi Yhdysvaltain-laajentumista ja pelastaisi Revengen. Hänellä oli nyt kaksi kotia, toinen Italiassa, toinen täällä. Molemmat olivat tärkeitä, mutta eri tavalla. Puolet hänen sydämestään oli Italiassa, jossa hänen äitinsä ja Julienne asuivat. Mutta toinen puoli olisi aina täällä. Tukholmasta oli tullut hänen kotikaupunkinsa heti kun hän oli muuttanut tänne."

Hopeasiivet on toinen osa Läckbergin Faye-sarjassa. Ensimmäinen osa Kultahäkki (Otava, 2019) oli Ruotsin myydyin kirja vuonna 2019 sekä myös kansainvälinen menestys.

Pidin Kultahäkistä. Koin, että tällainen on psykologinen dekkari parhaimmillaan. (linkki) Hopeasiivissä tarina jatkuu siitä, mihin Kultahäkki jäi. Fayen ex-mies Jack on vankilassa Julienne-tyttären murhasta. Fayesta on tullut "miljardööri, feministinen ikoni" rakentamansa Revenge-yrityksen myötä. Fayen elämä ahdistavan avioliiton jälkeen tuntuu nyt seesteiseltä. Vuorossa ovat uudet haasteet. Revengen on aika laajentua USA:n markkinoille.

Mutta on Fayella oma suuri salaisuutensa, jota hänen tulee kaikin tavoin varjella. Hänen ja Jackin Julienne-tytär on elossa. Koska se on salaisuus, Faye on muuttanut Juliennen ja äitinsä kanssa Italiaan. Faye on varma, että kukaan ei tiedä heistä mitään. 

"There you go."

Mutta juuri kun kaikki tuntuu olevan kunnossa Revengen rakentamisessa, mustia pilviä nousee yrityksen taivaalle. Joku ostaa Revengen osakkeita. Ostot vain jatkuvat, eikä Fayella ole mitään käsitystä, kuka se voisi olla. Onneksi Faye tapaa työmatkallaan kiinnostavan miehen, finanssialalla työskentelevän David Schillerin, joka vie Fayen ajatukset pois osakkeiden ostosta, ainakin hetkellisesti.  David on varakas, ajaa Alfa Romeolla, käy kaksi kertaa kuussa Teatergrillenissä, asuu omakotitalossa Saltisissa, harrastaa brasialaista jujutsua. Hän on naimisissa oleva kahden lapsen isä, mutta ero on suunnitteilla. Eli kaiken kaikkiaan David tuntuu täydelliseltä mieheltä. Faye on onnellinen tavattuaan Davidin, vaikka "ajatteli, ettei saisi taas ihastua mieheen, vaikka alkoikin pelätä, että nyt oli jo liian myöhäistä." 

"Ensi kertaa elämässäni tajusin, että tappaminen voisi olla välttämätöntä."

Kirjassa liikutaan Tukholmassa ja Italiassa, ja lisäksi Faye tekee liikematkoja Amsterdamiin, Lontooseen ja Pariisiin. Kirjassa eletään myös Fayen lapsuus- ja nuoruusvuosia Fjällbackassa. Rankat lapsuuden kokemukset paljastuvat vaihe vaiheelta. Lapsuuteen on kuulunut väkivaltaa ja vihaa, mutta myös rakkautta, rakkautta äitiä kohtaan. "Rakastin äitiä. Ja äiti rakasti minua. Rakastimme toisiamme." Lapsuuden tapahtumat ovat suuresti vaikuttaneet Fayeen. Hän on valmis murskaamaan tieltään häntä uhkaavat henkilöt.  

"Ja juon samppanjaa kuin luksusvaimo, joka on juuri vaihdettu sihteeriin."

Faye on kiinnostava nainen. Hän on elänyt avioliitossa narsistisen miehen kanssa. Olisi hyvinkin mahdollista, että Faye tuntisi vihaa ja katkeruutta miehiä kohtaan kaiken sen jälkeen, mitä hän kokenut. Mutta sellainen olisi Fayelle vierasta. Hän on valmis uusiin suhteisiin, hän on valmis uusiin flirtteihin, hän on valmis nauttimaan rakastelusta ja rakastetuksi tulemisesta. Miehet ovat Fayelle mukavaa vapaa-ajan viihdykettä, mutta myös kohteita, joita tarvittaessa voi kohdella hyvinkin kylmästi ja kovakouraisesti. Miehiin ei voi täydellisesti luottaa, mutta sen sijaan naiset ovat Fayelle tärkeitä niin ystävinä kuin yhtiökumppaneina. Naiset osaavat, he ovat ammattitaitoisia, viekkaita, oikeudenmukaisia. He ovat lojaaljeja ja heihin voi luottaa. Naisissa on voimaa. 

Denise Rudbergin Marianne Jidhoff -dekkarit luokitellaan eleganteiksi rikosromaaneiksi, eikä tämä Läckbergin Faye kauaksi jää Mariannesta. Faye on kaunis nainen. Hän pukeutuu tyylikkäästi ja kalliisti, nauttii saamastaan huomiosta. Hän on rikas ja sellaiselta hän haluaa näyttääkin. Hän käyttää Jimmy Choon kenkiä, Dolce & Gabbanan silkkihametta, Max Maran pitkää valkoista päällystakkia ja tärkeitä tavaroita hän kuljettaa nahkaisessa Chanelin Boy Bagissa, jossa on niittejä tai Louis Vuittonin salkussa. Samppanja ja GT:t ovat olennainen osa Fayen päiväohjelmaa.

Läckberg on taitava rakentamaan jännitystä. Hän osaa kuljettaa juonta lukijaa kiinnostavasti vailla kiireen tuntua, rauhallisesti edeten. Kirja on taitavasti rakennettu. Kun tulee takauma Fayen lapsuuteen, se on kirjassa selkeästi otsikoitu "Fjällbacka - silloin". Kirjaa on helppo lukea, dialogi kuljettaa juonta sujuvasti eteenpäin. Jotakin kuitenkin jää puuttumaan. Tapahtumien kulku monin paikoin oli ennalta arvattavissa eikä trillerimäistä yllätysmomenttia syntynyt. Kultahäkissä pidin Fayen persoonasta, mutta nyt hän näyttäytyy mielestäni epäsympaattisena, kovana ja liikaa juovana businessnaisena.  

Ihmettelin kirjan nimeä. Mielestäni hopeasiivillä viitataan lennostoon ja lentokoneisiin. Mutta ei tässä kirjassa. Fayelle hopeasiivet symboloivat vahvuutta sekä myös uuden ajan alkamista. 

Kirjan pystyy mainiosti lukemaan myös itsenäisenä teoksena. Faye-sarja ei todennäköisesti tähän osaan pääty. Sellainen tuntu jää kirjan viimeisestä lauseesta.

Trevor Noah: Laiton lapsi

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Atena. 2020. Englanninkielinen alkuteos Born A Crime. Stories from a South African Childhood. Suomentanut Jaana Iso-Markku. 357 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Etelä-Afrikka, maan historia ja rotujen tasa-arvo ovat kiinnostaneet minua jo pitkään. Apartheidia vastustaneen Andre Brinkin (1935-2015) kirjat tulivat luetuiksi useammankin kerran. Erityisesti Katson pimeään (WSOY, 1976) ja Valkoinen, kuiva kausi (WSOY, 1988) ovat erityisesti jääneet mieleeni. Tärkeitä kirjoja ovat olleet myös Nobel-palkittujen Nadine Gordimerin ja J. M. Coetzeen teokset. Sitten tuli Nelson Mandelan aika, vankeusvuodet Robben Islandilla ja viimein vuoden 1994 ensimmäiset vapaat demokraattiset vaalit, jolloin Mandela valittiin presidentiksi. Olimme Etelä-Afrikassa, kun Nelson Mandela kuoli vuonna. 2013. Mustien surun pystyi aistimaan, kokemukset ja suru yhdistivät heitä. Kuulimme useita koskettavia tarinoita Mandelan merkityksestä tämän maan mustalle väestölle. Safarileirin rangerimme kertoi, että ilman Mandelaa hän ei pystyisi työskentelemään ihanneammatissaan, koska aiemmin kaikkien rangereitten tuli olla valkoisia. Muutaman kuukauden takaisella Etelä-Afrikan matkallamme tutustuimme mm. Sowetoon. 

"Minä olin rikos syntyessäni." (s. 43)

Trevor Noah syntyi v. 1984. Se oli apartheidin aikaa. Se oli aikaa, jolloin mustalla ja valkoisella rodulla ei ollut lupa sekoittua. Trevor syntyi mustan eteläafrikkalaisen äitinsä ja valkoisen sveitsiläisen isänsä rikoksen seurauksena. Aikuisena Trevor ymmärtää, että äidin teko oli "mielipuolinen ja huimapäinen". Mutta sellainen oli äiti, "epätavallisen peloton nainen, ja peloton ihmisen pitää ollakin, jotta hän voi tehdä niin kuin äiti teki." (s. 37) Trevorin hankkiminen ei ollut helppo päätös äidiltä. Hän kyllä ymmärsi tekonsa seuraukset, hän tiesi, että hänet voitaisiin laittaa vaikkapa vankilaan. Sellaiseen tilanteeseen äiti ei kuitenkaan joutunut, mutta Trevorin vaaleanruskea ihonväri oli ongelma jo pienenä. Ei ollut laitonta olla värillinen, jos molemmat vanhemmat olivat värillisiä, mutta oli laitonta olla mustan ja valkoisen jälkeläinen.  Äidin piti olla tarkkana, kun hän oli ulkona Trevorin kanssa. "Hän piti minua kädestä tai kantoi minua, mutta jos paikalle ilmestyi poliisi, hänen piti erkaantua minusta ja teeskennellä, että en ollut hänen lapsensa, kuin olisin ollut pussillinen kannabista." (s. 45)  Valkoisen isän kanssa Trevor ei luonnollisestikaan voinut näyttäytyä. 

"Soweto oli meidän." (s. 58)

Äiti ja Trevor asuivat Johannesburgin Sowetossa. Sowetossa asui lähes miljoona ihmistä. Asukkaille ei ollut kauppoja, ei baareja eikä ravintoloita, oli vain päällystämättömiä teitä, hyvin vähän sähköä ja puutteellinen viemäröinti. Mustien oli pakko luoda itselleen mahdollisuuksia. Syntyi epävirallisia kauppoja, oli laittomia baareja ja salakapakoita. Kodin rakentaminen alkoi hökkelistä, johon sitten pystytettiin tiiliseinä, jos saatiin rahaa säästöön. Asukkaista 99,9 prosenttia oli mustia. Ja sitten oli Trevor, joka oli kuuluisa ihonvärinsä takia, hän oli mustaa vaaleampi. Häntä käytettiin jopa maamerkkinä. "Talo Makhalima Streetillä. Kulmassa näet vaaleaihoisen pojan. Käänny siitä oikealle." (s. 73) 

Soweton slummeja maaliskuussa 2020. Kuva AA.

"Jumala on aviomieheni." (s. 56) 

Trevor ei voinut tavata isäänsä, mutta tilanne oli sama muidenkin Soweton lapsien kanssa. Onnekkaimmat isät olivat töissä jossakin kaivoksella kaukana Sowetosta, mutta suurin osa oli vankiloissa taisteltuaan apartheidia vastaan. Miesten jättämän tyhjiön täytti uskonto. Trevorin äiti oli erityisen uskovainen. Trevorin piti käydä äitinsä kanssa viikottain kolmessa jumalanpalveluksessa. 

Pohtiessaan ja kuvatessaan mustan väestön asemaa Etelä-Afrikassa Trevor Noah peilaa tapahtumia maan historiaan ja politiikkaan. Apartheid luonnollisesti nousee usein esille. Saadakseen apartheidin toimimaan tehokkaasti valkoisten piti "laumauttaa mustat aivot". Tämä tapahtui bantukouluissa. Niissä opetettiin, kuinka lasketaan perunoita ja miten hakataan puita. "Ei bantun kannata opiskella historiaa tai luonnontieteitä, sillä hän on alkukantainen", hallitus sanoi. "Se johtaa häntä vain harhaan ja näyttää hänelle niittyjä, joilla hänen ei ole lupa laiduntaa." (s. 83)  

"Äiti osoitti minulle, mikä oli mahdollista." (s. 98)

Mandela merkitsi paljon, hänen myötään apartheidin muurit alkoivat rakoilla. Oli juuri sopiva äidille ja Trevorille muuttaa pois Sowetosta. Äiti ja Trevor elivät hyvin vaatimatonta elämää. Äiti piti järjestystä yllä, poika oli vilkas ja lähes aina pahanteossa, mutta yhtä kaikki äiti ja poika rakastivat toisiaan. Sitten Trevorin ollessa 7-vuotias äiti tapasi Abelin, mustan autonkorjaajan. Voi äiti, joka oli niin päättäväinen ja viisas nainen, miten lankesit tällaiseen mieheen, mietti Trevor. Abelin naista alentavalla käytöksellä oli kytköksensä heimoperinteisiin. Kun siihen vielä yhdistyivät alkoli, huumeet ja väkivalta, lopputulos olikin täydellisen epätoivoinen. 

Laiton lapsi on New York Timesin bestseller.

Kirja on kiinnostavaa kuvausta Trevorin lapsuudesta ja nuoruudesta sekä mustien elämästä apartheidin aikana. Trevorin pelasti äiti, joka jaksoi uskoa poikaansa ja  jaksoi opettaa häntä. Häneltä Trevor oppi positiivisuutta ja huumorintajua, jotka ovat kuljettaneet hänet USA:han koomikon ja poliittisen kommentaattorin tehtäviin. Vuonna 2018 Time-lehti valitsi Trevor Noahin maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Noah taitaa kirjoittamisen taidon ja siihen liittyen huumorin käytön. Huumoria on käytetty juuri oikealla tavalla keventämään vihan ja väkivallan täyttämiä apartheidin vuosia. Noahin intensiivinen kuvaus kosketti minua. Uskon, että kirjan lukeneet muistavat kiitollisuudella Nelson Mandelaa, joka muutti niin monen mustan elämän ja antoi mustille toivon paremmasta tulevaisuudesta. Suosittelen Nelson Mandelan kirjaa Pitkä tie vapauteen (WSOY, 2014) täydentämään Noahin kirjan kuvausta apartheidin vuosista. 

Laiton lapsi on yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksistani. Kiitos Jaana Iso-Markulle kirjan hyvästä käännöksestä.

Soweto on lähes entisensä

Soweton yli miljoonasta asukkaasta on nykyisinkin n. 98 % mustia. 

Ei kaikki ole slummialuetta Sowetossa. Tässä mustien parempaa asuinseutua. Sunnuntaipäivä ja rouva on palaamassa kirkosta. Maaliskuu 2020. Kuva AA.

Harvinainen katu maailmassa. Vilakazi Streetilla Sowetossa on asunut kaksi nobelistia: Nelson Mandela ja Desmond Tutu. Maaliskuu 2020. Kuva AA.