Iida Turpeinen: Elolliset

 

Iida Turpeinen: Elolliset. S&S. 2023. Kansi: Safa Hovinen. 297 sivua.

Elolliset on saanut paljon julkisuutta Finlandia-ehdokkuutensa myötä sekä myös taitavasti kirjoitettuna esikoisromaanina. Minun matkaani kirja tarttui vasta nyt saatuani kirjan lainaksi ystävältäni. Millaisen aiheen Turpeinen onkaan löytänyt kirjalleen! Hieman epäillen aloitin kirjan ja mietin, millaisen tarinan merilehmästä mahtaa saada. Ja kyllähän siitä tarina tuli, ja vielä kaiken lisäksi hyvin kiinnostava tarina. 

Kirjailija kiinnostui sukupuuttoon kuolleesta merilehmästä vierailtuaan Helsingin Luonnontieteellisessä museossa. Siitä käynnistä alkoi Turpeisen seitsemän vuotta kestänyt taustatyö ja kirjoittamisprosessi. Kirjan aihealueet olivat minulle uusia. Merilehmästä en tiennyt muuta kuin nimen, ja samoin tietoni 1740-luvun tutkimusmatkoista olivat hyvin hatarat. 

Venäjän keisarinnan käskystä vuonna 1741 kapteeni Vitus Bering varustaa kaksi laivaa ja lähtee tutkimusmatkalle. Mukaan lähtee luonnontieteilijä, teologian tohtori Georg Wilhem Steller. Laiva eksyy reitiltään ja rantautuu asumattomalle saarelle. Vakituisia seuralaisia saarella ovat ketut. Ruokaa saadaan eläimistä; saukoista, merileijonista ja juovihylkeistä. Sitten miehet näkevät merilehmät. "...mutta eläimet ovat huomanneet heidät. Ensin ne uivat etäämmäs ja kokoontuvat yhteen, keräävät poikaset keskelleen, ja sitten yksi irtautuu laumasta ja ui kohti venettä. He puristavat epätietoisina airojaan, pitäisikö heidän yrittää paeta? Mutta sitten eläin nostaa päänsä vedestä ja  heidän pelkonsa vaihtuu hämmästykseen: merenneito tervehtii heidän venettään likinäköisin, lempein silmin."

Ei mennyt kauaa - vain vajaat kolmekymmentä vuotta - kun merilehmät oli metsästetty sukupuuttoon. Kirjan kolme muuta osaa käsittelevät myös merilehmiä, mutta nyt kohteena ovat merilehmän luurangot. 

Vuonna 1859 Johan Hampus Furuhjelm nimetään Venäjän Alaskan kuvernööriksi. Naimattomana 37-vuotias mies ei voi toimia tärkeässä tehtävässä, ilmoittaa kauppakomppania. Onneksi löytyy sopiva vaimo. Anna on sävyisä ja sopeutuvainen, mutta oma voimakas tahto tulee tarvittaessa esille. Taloon tulee asumaan myös aviomiehen vajaamielisenä pidetty Constance, jonka vastuulle annetaan kuvernöörin luonnontieteellisten kokoelmien hoitaminen. Kokoelma on laaja, ja yhä merkittävämmäksi kokoelman arvo nousee, kun sinne tuodaan stellerinmerilehmän luuranko.   

Kolmannen osan keskiössä on Hilda Olson, jonka Aleksanterin keisarillisen yliopiston professori von Nordman palkkaa piirtäjäksi. Hilda piirtää lähinnä hämähäkkejä, kunnes hänelle annetaan melkoinen haaste: piirtää stellerinmerilehmä. Kirjan viimeisessä osiossa eletään jo 1950-lukua. Linnunmunien keräily on ollut aikoinaan suosittu harrastus. Rakas harrastus se on myös John Grönvallille, joka tunnetaan ammattitaitoisena linnunmunien konservoijana. Grönvallin tehtäväksi tulee Luonnontieteellisen museon stellerinmerilehmän luurangon kokoaminen.  

Turpeisen kirjan ehdoton vahvuus on kirjan aihe. Merilehmä vei sananmukaisesti mukanaan. Aihepiiriltään kerrassaan virkistävä poikkeus. Kaikesta näkyy, että kirjailija on todella paneutunut aiheeseen ja tehnyt laajaa taustatyötä. Eläinten - ei vain merilehmän - sukupuuttoon kuoleminen hätkähdyttää. Turpeisen kirjoitusprosessin aikana oli sukupuuttoon kuollut yli neljäsataa lajia.  Aiheesta olisi voinut kirjoittaa julistavan kannanoton, mutta tässä kirjailija tavoittaa lukijan saarnaamatta tai sormella osoittelematta. 

Turpeisen sujuvaa ja kypsää tekstiä on ilo lukea. Toivottavasti Turpeinen jatkaa kirjoittamista.

Pirjo Mellanen: Albanialainen ystävä

Pirjo Mellanen: Albanialainen ystävä. 2024. Lector Kustannus Oy. 175 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Suomalainen opettaja Susanna viettää kesiään Albaniassa. Maa kiehtoo, on lämpöä ja luonnon kauneutta. Onpa nainen opiskellut albanian kieltäkin, jotta pärjää arkipäivän tilanteissa. Mutta tärkeintä on, että hän saa olla erossa suomalaisesta koulusta, opettajista ja oppilaista. Susanna oli kokenut työnteon hyvin stressaavaksi. Hän oli käynyt terapiassa ja saanut keväällä sairaslomaa. "Kesäisin sain kuitenkin enimmäkseen olla yksin ja annoin auringonvalon lämmittää yksinäistä mieltäni. Nyt sairaslomalla en oikeastaan halunnut tavata suomalaisia, esittäisivät vain tukalia kysymyksiä."

Kirja alkaa suoraan pääasiasta. Susanna tapaa elämänsä miehen, albanialaisen Mehmetin. Mies on kaikkea, mitä ihanalta mieheltä voi toivoa; hän on komea, miellyttävä, kohtelias ja rakastettava. Miten hyvältä Susannasta tuntuukaan, kun Mehmet sanoo häntä kauniiksi. Mitä Mehmet elääkseen tekee, ei Susannalle ihan selviä. Joskus Mehmet sanoo, että hän tuo autoja Saksasta. Susanna haluaa uskoa miehen sanoja, vaikka hän kyllä huomaa Mehmetin salaperäiset tapaamiset ja puhelut, mutta toisaalta, eiväthän Mehmetin businekset Susannalle kuulu. Susannalle riittää, että Mehmet huolehtii hänestä ja rakastaa häntä. 

Mehmet ajeluttaa Susannaa läheisillä seuduilla. Erityisesti kauniit uimarannat kiehtovat Susannaa. Vihdoin Mehmet vie Susannan Lazaratin kylään, kotikyläänsä. Käy ilmi, että Mehmetin veli on vankilassa huumausainerikoksen vuoksi. Mehmetin kotitalon ulkorakennuksessa kuivuu vihreitä, kimpuiksi koottuja kasveja. Kannabista, sanoo Mehmet. "Kysyin, käyttävätkö kyläläiset näitä huumeita, mutta Mehmet vastasi nauraen, että eivät tietenkään käytä! Kaikkihan myydään. Kyse on rahasta!"

Mehmet kertoo, että hänellä on serkku Keski-Suomessa ja että hän haluaa lähteä Susannan kanssa Suomeen. Niin lähdetään Susannan autolla matkalle läpi Euroopan. Lukija saattaa arvata, mitä tapahtuu, kun vastaan tulee poliiseja. Kirjan lopputapahtumat ovat yllätykselliset - positiivisella tavalla. 

Luimme Naisten Pankin lukupiirissämme Lea Ypin teoksen Vapaa. Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa (Atena 2023). Kirjan tapahtumat sijoittuivat Albaniaan. Siksi tartuin mielelläni Mellasen kirjaan. Mellanen kuvaa Albanian luonnon kauneutta, mutta maan kuvaus muilta osin jää varsin ohueksi. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla esimerkiksi siitä, miten diktatuurin vaikutukset näkyvät tänä päivänä - jos näkyvät. 

Suomalaisessa mediassa uutisoitiin vuonna 2013 Mehmetin kotikylän Lazaratin huumeviljelmistä. Esimerkiksi MTV3/Uutiset uutisoi 25.10.2013 seuraavaa: "Lazarat Etelä-Albaniassa näyttäytyy kuvissa viehättävänä vuoristokylänä. Se ei kuitenkaan elä turismista. Kylän sanotaan elävän marijuanaviljelmistä. Lazaratia kutsutaan jopa marijuanan pääkaupungiksi." 

Kirja tarjosi mukavan viihdyttävän lukukokemuksen. Mellasen sujuvaa tekstiä on helppo lukea. Huumeviljelmät tuovat kiinnostavan lisän perinteiseen rakkauskertomukseen. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, millainen Albanian huumetilanne on tänä päivänä.

Albanian kartta olisi ollut kiva lisä. 

 

Arttu Tuominen kirjailijavieraana Raumalla 17.4.2024

 

Rauman Naisten Pankki on järjestänyt yhteistyössä kirjaston kanssa useita kiinnostavia kirjailijavierailuja. Vierainamme ovat olleet mm. Pirkko Soininen, Anneli Kanto, Lea Pulkkinen, Iida Rauma ja Vaula Norrena. Nyt meillä oli ilo saada vieraaksi porilainen dekkaristi Arttu Tuominen. Tuominen kuuluu tällä hetkellä suomalaisten dekkaristien kärkijoukkoon. Hänen teoksiaan on käännetty useille kielille. 

Ennen tilaisuutta naistenpankkilaisilla oli arpojen ja kahvin myyntiä. Tässä houkuttelevia arpapalkintoja. 

Tilaisuuden avasi Annika Lohiniva, joka kertoi Naisten Pankin valtakunnallisesta että paikallisesta toiminnasta.

Tuomiselle on ollut lapsuudesta alkaen selvää, että hänestä tulee kirjailija. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina kuuluneet hänen rakkaimpiin harrastuksiinsa. Alusta pitäen hänelle oli selvää, että hän halusi kirjoittaa jännityskirjoja. Vuonna 2015 ilmestyi Myllylahden kustantamana Tuomisen esikoinen Labyrintti-sarjan Muistilabyrintti. Vuonna 2018 Tuominen siirtyi Delta-sarjan kera WSOY:lle. Delta-sarjan viides teos Vapahtaja ilmestyi viime vuonna. Kuudes osa, sarjan päätösosa Lavastaja, ilmestyy ensi elokuussa. Julkistamistilaisuus on Porin Kirjojen yössä.

Tuominen sai Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2020 kirjastaan Verivelka.

Haastattelija Kristina Haavisto ja Arttu Tuominen

Monet Tuomisen kirjoista kuvaavat yhteiskunnan huono-osaisia ja syrjäytyneitä. Vapahtajassa keskiössä ovat kodittomat, alkoholistit, narkkarit ja moniongelmaiset nuoret. Tuominen toteaakin, että hänen keinonsa vaikuttaa yhteiskunnallisiin teemoihin on nostaa epäkohta kirjan aiheeksi. Osa osalta Tuominen avaa poliisien henkilökuvia. Vapahtajassa on vuorossa rikososaston johtaja Susanna Manner, jonka poika Aleksi on huumeriippuvainen ja moninkertaisissa veloissa huumekuningas Dragan Valenskille. Manner tuo kirjaan inhimillisyyttä ja toivoa, toteaa Tuominen.

Tuomisen dekkarit sijoittuvat pääasiassa Poriin, kirjailijan kotikaupunkiin. Tuominen toteaa, että Pori on täydellinen dekkarikaupunki - riittävän suuri isoillekin rikoksille. Paikkoja, joissa liikutaan, kuvataan yksityiskohtaisesti, joten Poria tuntevat kyllä tietävät, missä milloinkin mennään. Hyvin helposti kirjailija saa palautetta, jos yksityiskohdat eivät ole kohdallaan. 

Arttu Tuominen on suunnitelmallinen kirjoittaja. Aloittaessaan kirjan kirjoittamisen hän on jo suunnitellut juonen ja hänellä on henkilöhahmot valmiina. Taustatyöllä on merkittävä rooli myös dekkareissa. Psykologinen mielen manipulointi ja hypnoosi olivat opiskelun kohteina Vapahtajaa kirjoitettaessa. Kirjoitusprosessin aikana tärkeänä tukihenkilönä toimii kustannustoimittaja. 

Tulevana kesänä alkavat dekkarikävelyt Porissa Delta-sarjan jalanjäljissä. Tuominen on itse mukana ensimmäisillä kävelyillä.

Paikalla kirjastossa oli mukava määrä yleisöä, noin viisikymmentä. Haastattelijana toimi Kristina Haavisto. 

Naisten Pankin kiitokset menevät Artulle, Kristinalle sekä aktiiviselle yleisölle. Lämmin kiitos jälleen kerran kirjastolle erinomaisesta ja joustavasta yhteistyöstä. 

Arttu Tuominen

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito. Like. 2024. Kannen suunnittelu Tommi Tukiainen. 348 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Hanna-Riikka Kuisma kuvasi yhteiskunnan huono-osaisia jo teoksessaan Kerrostalo (Like 2019). Teos oli myös Finlandia-ehdokkaana. Samoin uudessa teoksessaan Korvaushoito Kuisma kuvaa yhteiskunnasta syrjäytyneitä, mutta nyt yksilötasolla. Päähenkilö on nelikymppinen mies, joka koulupojasta alkaen on ollut enemmän tai vähemmän koukussa päihteisiin. Päähenkilön nimeä ei mainita. Muista henkilöistä käytetään nimiä, mutta päähenkilö on vain "hän". 

Tapahtumien kuvaus alkaa nykypäivästä, mutta kerronnan edetessä päähenkilö palaa ajatuksissaan menneisiin tapahtumiin; lapsuuteen, kouluaikaan, nuoruuteen, kavereihin, naissuhteisiin ja ennen kaikkea päihteisiin. Päihteet, lääkkeet ja yritykset jättää päihteet ovat olennainen osa tarinaa. 

Päähenkilön lapsuutta varjostivat isän alkoholismi ja väkivaltaisuus. Koulussa oli omat vastoinkäymisensä. Ala-asteen äidinkielen opettaja syytti poikaa plagioinnista ja tätä jatkoi yläasteen luokanvalvoja. "...täällä meillä aineet kirjoittaa sitten oppilas itse, eikä naapurin setä." Tähän jäivät unelmat vakavasta kirjoittamisesta. 

Ala-asteen lopussa alkoi lintsaus, alkoholi tuli mukaan kuvaan, tupakka oli jo vanha tuttu, huumeitakin kokeiltiin. Tuli epämääräisiä kavereita, Karles ja Voidi esimerkiksi. Yläaste tuli jotenkin käytyä. Sitten"..kaikki lähti käsistä, se oli vapaata pudotusta. Heidän porukkansa oli sekä kasvanut että tiivistynyt. Irtaantunut todellisuudesta, hän miettii."

Elämä järkkyi yhä enemmän, kun tuli tieto, että pikkusisko Liisi oli kuollut. Liisi oli nuoresta iästään huolimatta täysi piripää, kuten isoveli totesi. Miten Liisi kuoli, sitä ei tiedetty. Se oli asia, jonka isoveli halusi selvittää. 

Asiat menivät huonompaan suuntaan. "Hän oli kahdenkymmenenviiden, eikä  uskonut selviävänsä talven yli." Tuli pakonomainen tarve aloittaa terve elämä. Mutta ei kaikki käynyt niin yksinkertaisesti. Alkoi korvaushoito sekä myös piinalliset vieroitusoireet, tuli retkahdus ja uusi yritys, ja sama uudelleen, tuli linnareissu ja monen kuukauden kodittomuus. Onneksi löytyi ihana vaimo, joka jaksoi uskoa.

Kirjan luettua ei voi muuta kuin todeta, että päihderiippuvaisen elämä on ihan oma maailmansa. Elämä on hyvin lohdutonta. Tätä maailmaa Kuisma kuvaa avoimesti ja ammattimaisesti. Jotta tarinasta tulee uskottava, on ammattislangin oltava todellista. Kuisma kertookin saaneensa arvokasta tietoa eräältä päihdeveteraanilta. Lisäksi kirja on kokemusasiantuntijan tarkistama. 

Se, miten yhteiskunta hoitaa ja huoltaa päihderiippuvaisia, kuvataan kirjassa melko tarkkaan. Lukija saa itse muodostaa mielikuvaa hoidon ja hoivaamisen tasosta ja riittävyydestä. Kirjassa heitellään pikku piikkejä yhteiskunnalle, ei ole tarpeeksi yhteistyöhaluisia hoitajia, huumeseulaan menoa pitää odotella yhdessä muiden narkkareiden kanssa. Toisaalta hoitoa kyllä saadaan - ainakin tämä päähenkilö sai. Tapahtui myös yllättäviä ja hyviä asioita. Vaikkapa se, kun yht'äkkiä ja melko yllättäen päähenkilö sai isot velkansa anteeksi ja hänen luottotietonsa palautettiin. 

Kuisma ei syyllistä ketään eikä osoittele ketään, paitsi sitä yhtä tiettyä äidinkielen opettajaa. Miten suuri saattaakaan olla yhden henkilön sanojen merkitys tietyssä tilanteessa tai tietyssä iässä - sekä hyvässä että pahassa. Samalla tavalla yhden henkilön läsnäolo, usko ja luottamus - usein aviopuolison - ovat sellaisia voimia, jotka parhaimmassa tapauksessa jaksavat pitää päihdeongelmaisen kuilun paremmalla puolella. Ihailen sitä, miten urheasti päähenkilön vaimo jaksoi uskoa puhtaaseen huomiseen. Samalla tavoin Hunter Bidenin, Joe Bidenin pojan, pelasti huumemaailmasta vaimo Melissa. Kirjassaan Kauniita asioita (WSOY 2021) Hunter Biden kuvaa elämäänsä huumeiden aktiivikäyttäjänä ja Melissa-vaimon merkitystä pyrkiessään kohti puhdasta elämää.

Korvaushoito havahduttaa ja ravistelee lukijan ajatusmaailmaa. Kuisman taidokas kieli on ehdottomasti yksi kirjan vahvuuksista.

Alex Hay: Taloudenhoitajat

 

Alex Hay: Taloudenhoitajat. Älä koskaan aliarvioi alakerran naisia. Sitruuna 2024. Alkuperäisteos The Housekeepers. Suomentanut Risto Mikkonen. 464 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Myöhemmin, kun naiset olivat poistuneet pihalta, rouva King tutki omia tunteitaan. Hänen sydämensä sykki kiivaammin. Hän tunnusteli pulssiaan. Tähän hetkeen mennessä hänen suunnitelmansa oli tuntunut kaleidoskooppiselta: hohtavalta mutta säröiseltä, miljoonasta sirpaleesta kootulta. Nyt se oli kuitenkin asettunut paikoilleen; siitä oli tullut jäätynyt ja välkehtivä esine. Sillä oli mittasuhteet, jotka olivat säännölliset kuin timantissa. Sillä oli oma voimansa, joka veti sitä eteenpäin. Vaikutelma sai hänet tuntemaan olonsa painottomaksi - esteettömäksi ja rajattomaksi."

On kesäkuu 1905. Neiti de Vries on äskettäin menettänyt isänsä. Isä Danny O'Flynn oli hyvin varakas, suorastaan miljönääri tienattuaan jättiomaisuuden Etelä-Afrikan Kimberleyn timanttikaivoksella. Rikastumisen myötä isä oli halunnut uuden mahtipontisemman nimen; Danny O'Flynn oli tuntunut liian arkipäiväiseltä. Hänestä tuli herra de Vries. Perinnöksi tyttärelleen hän jätti De Vriesin kartanon eli Park Lanen upean talon. Talo, joka oli suurin kaikista Park Lanella olevista taloista, oli koristeltu ylellisesti ja mahtipontisesti puhumattakaan talon sisällä olevista kallisarvoisista aarteista. Ja mitä tekee neiti isänsä kuoleman jälkeen? Hän päättää järjestää isot naamiaistanssiaiset - aivan liian pian isän kuoleman jälkeen, sanovat kateelliset naapurit. Mutta neidillä on kiire, hänen on päästävä "piireihin" ja aviomieskin olisi löydettävä. Rahaa tanssiaisten valmisteluihin käytetään ylettömästi.

Rouva King katsoo juhlien valmistelua toisin silmin. Hän on ollut kartanossa taloudenhoitajana, mutta hänet erotettiin tehtävästä muutama viikko ennen juhlaa. Rouva King oli käyttäytynyt sopimattomasti, hänet oli nähty miesten puolella edellisenä yönä. Nyt rouva King haluaa kostaa. Ja kostoon on täydellinen ajankohta juuri tämä juhlatilaisuus. Rouva King tekee rohkean suunnitelman. Tarkoituksena on ryöstää kartano juhlailtana.

Rouva King ymmärtää, että yksin hän ei sellaiseen isoon tehtävään kykene. Hänen täytyy valikoida täydellinen ryöstöporukka. Sen hän tekee ja saakin kokoon täydellisen, mutta hyvin salaperäisen, naisporukan. Jo yksistään rouva King huokuu salaperäisyyttä. Hänen oikea nimensä ei ollut King. Hän oli ottanut King-nimen tullessaan kartanoon. Rouva lisättiin nimen eteen siinä vaiheessa, kun hänestä tuli taloudenhoitaja. Herra Kingiä ei tietenkään ollut olemassa. Ryöstöporukkaan kuuluu rouva Kingin lisäksi kuusi naista. Rouva Bone on naisista kiinnostavin. Hän on todellinen businessnainen, joka johtaa hämäräperäistä verkostoansa omien moraaliperiaatteittensa mukaan. Sitten on näyttelijä Hephzibah ja rouva Bonen rekrytoimat sirkuksessa työskennelleet Jane ykkönen ja Jane kakkonen. Mukana on myös Winnie, joka toimi taloudenhoitajana ennen rouva Kingiä, ja taitava ompelija rouva Kingin sisarpuoli Alice.

Naisjoukko kokoontuu. Rouva King ohjeistaa: "Käydään ensin läpi toteutus. Keikka suoritetaan kesäkuun 26. päivä. Merkitkää päivä ylös kalenteriinne, hyvät naiset." Naiset tekevät tarkat suunnitelmat siitä, miten talon kaikki irtaimisto ja aarteet ryöstetään. Luonnollisesti niin, etteivät vieraat sitä huomaa. Jokainen huone inventoidaan, esineet mitataan ja määritellään kuljetusreitit. Mitään ei saisi jäädä sattuman varaan. Käy myös ilmi, että rouva King on kiinnostunut ryöstösaaliista, mutta vielä enemmän hän haluaa saada selville totuuden. Lukijakin jännittyy ja lähtee innoissaan seuraamaan, miten taiten tehty ryöstösuunnitelma toimii.

Mutta kuten arvata saattaa, eteen tulee tilanteita, joita ei ole voitu huomioida ennakkosuunnittelussa. Monet asiat todellakin menevät pieleen, joten jännitystä riittää. Tarinan edetessä käy ilmi, että taloon liittyy monia salaisuuksia. Salaisuuksia avataan ja niistä yllättyvät niin romaanihenkilöt kuin lukijakin.

En oikein tiedä, mihin genreen kirja menee. Siinä on dekkarimaisia piirteitä ja toisaalta se on aikamoinen seikkailuromaani. Mutta yhtä kaikki, Taloudenhoitajat on hauska, viihdyttävä ja ilkikurinen teos. Tarinan juoni ja erityisesti ryöstön toteutus on taitavasti rakennettu. Oli ilo tutustua alakerran naisiin, joita ei missään tapauksessa voinut aliarvioida. Lukija voi vaan ihailla, miten hyvin naisten välinen dynamiikka toimii. Tapahtumien nopeatempoisuus vie mukanaan heti ensimmäisistä sivuista alkaen.

Kartanon elämää ylä- ja alakerrassa on kuvattu elävästi. Yhteiskunnan luokkaerot kartanossa kulminoituvat, kuten muuallakin 1900-alun yhteiskunnassa. Kuvittelisin, että kirja tarjoaisi ainekset vaikkapa tv-sarjaksi tai jopa elokuvaksi. Talon kartat olivat kiva lisä. Tämä kiinnostava teos on Alex Hayn esikoisteos ja odotankin häneltä lisää luettavaa.

Claire Keeganin Kasvatti arvottu

 

Eilen keskiviikkona päättyi osallistumisaika Claire Keeganin Kasvatti-kirjan arvontaan.

Arvontaan osallistui 20 lukijaa. 

Ja voitto meni Seijalle. Onnea Seija! Olen lähettänyt sinulle sähköpostia.

Kiitos kaikille osallistuneille. Hyviä lukuhetkiä ja kaunista kevättä! 

C. L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas

C. L. Miller: Antiikin metsästäjän murhaopas. Minkä antiikkiesineen takia olisit valmis tappamaan? Otava. 2024. Englanninkielinen alkuteos The Antique Hunter's Guide to Murder. Suomentanut Antti Autio. 346 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Freya Lockwood on Lontoossa asuva 47-vuotias eronnut nainen. Avioliitostaan Jamesin kanssa hänellä on yksi tytär Jade, joka nyttemmin opiskelee Los Angelesissa USA:ssa. Freya on aiemmin työskennellyt antiikin tutkijana, jolloin hänen mentorinaan toimi maineikas ja osaava antiikkikauppias Arthur Crockleford. Yhteistyö Freyan ja Arthurin välillä toimi hyvin, kunnes Kairoon suuntautuneen antiikkimatkan seurauksena Freya ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin lopettaa yhteistyö Arthurin kanssa. Freya on yhä edelleen niin vihainen Arthurille, että ei halua kuulla puhuttavankaan koko ihmisestä. 

Nyt Carole, Freyan täti ja Arthurin paras ystävä, ilmoittaa Freyalle, että Arthur on kuollut. Carole on Freyalle tärkeä ihminen, sillä Freyan vanhempien kuoltua Carole otti Freyan asumaan luokseen. Freya oli silloin 12-vuotias. Freya lähtee Little Meddingtoniin, missä Arthurin antiikkiliike on sijainnut. Carole oli sitä mieltä, että Arthurin kuolemassa oli jotain outoa. Freya ei ole siitä niinkään varma, mutta suostuu Carolen mieliksi mukaan selvittämään Arthurin kuolemaa. 

Arthurin Freyalle ja Carolelle osoitettu kirje on arvoituksellinen. Arthur kirjoitti Freyalle: "Minulta on vienyt yli kaksikymmentä vuotta paikallistaa muuan huikean arvokas esine. Minulle on kerrottu, missä sitä säilytetään, mutta vaikuttaa siltä, etten pääse noutamaan sitä. Käy hakemassa se, niin saat takaisin oman urasi ja entisen elämäsi." Kirjeestä voi päätellä, ettei Arthurin kuolema ollut luonnollinen.

Freya ja Carole ryhtyvät toimeen. He etenevät vaihe vaiheelta Arthurin antamien pikkuvihjeiden mukaan. Arthurin vihjeet kehottavat naisia osallistumaan antiikkiharrastajien viikonloppuun Copthornin kartanossa. Näin he tekevätkin tavoitteenaan napata kiinni Arthurin murhaaja.

Viikonloppu osoittautuu yllätykselliseksi. Ihmisiä on paljon, vallitsee salamyhkäinen tunnelma ja antiikkiesineistä osa osoittautuu väärennöksiksi. Vihdoin totuus tulee julki kaikkien kokoontuessa yhteen, aivan kuten Agatha Christien rikosromaaneissa. 

Millerin kirjaa oli kiinnostava lukea. Antiikkikauppa on minulle ihan tuntematon alue, mutta kirjailija kyllä tuntee alan ja avaa sitä lukijalle niin, että Gillowsin, Chippendalen ja Hepplewhiten huonekalut ja Lea Steinin ketturintaneula tulevat tutuiksi. Juoni on moniulotteinen ja taiten rakennettu, joskin mutkikkaiden juonikuvioiden seuraaminen vaatii lukijalta tarkkuutta. Arthurin Freyalle ja Carolelle antamat vihjeet ovat hyvä idea juonen rakentamisessa. Teksti on sujuvaa, oivaltavaa ja myös letkeän humoristista.  

Arvonnassa Claire Keeganin Kasvatti

Hei kaikki. Kevään tulo ilahduttaa. Siksi onkin ihana tarjota jollekulle onnekkaalle kauniita lukuhetkiä. Arvonnassa oleva kirja on helmikuussa 2024 ilmestynyt Claire Keeganin Kasvatti (Tammi. Keltainen kirjasto. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suomentanut Kristiina Rikman). Jo aiemmin ilmestynyt Nämä pienet asiat oli vuoden 2022 Booker-ehdokkaana, ja se voitti maineikkaan The Orwell Prizen.

Kasvatti on pienoisromaani köyhän irlantilaisperheen tytöstä, joka lähetetään kesäksi maatilalle kaukaisten sukulaisten luo. Keeganin kirjoitustyyli on tarkkaan harkittua ja eleetöntä. Palkittu kääntäjä Kristiina Rikman on tehnyt erinomaisen suomennoksen. Pidin kirjasta todella paljon. Tässä linkki postaukseeni. 

Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tätä postausta. Laitathan mukaan sähköpostiosoitteesi, jotta voin infota mahdollisesta voitosta. Kiva, jos olet lukijana (oikealla "lukijat") tai seuraajani Blogit.fi:ssa.

Arvonta-aika päättyy keskiviikkona 10.4.2024 klo 18. Ilmoitan voittajalle sähköpostitse. Jos voittaja ei reagoi sähköpostiin kolmen päivän kuluessa, arvon uuden voittajan. Postitus vain Suomeen.

Mukavaa alkavaa huhtikuuta ja onnea arvontaan.

Ina Mutikainen: Unohdus

 

Ina Mutikainen: Unohdus. Otava. 2024. Kannen suunnittelu Piia Aho. 319 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Pihassa tuoksui mätä omena, nurmi oli niitä täynnä. Koko aiempi elämä vyöryi pyytämättä yli, käyneen hedelmän haju, joka tunkeutuu sieraimiin, vaikka kuinka yrittäisi hengittää suun kautta. Kaikki ne kerrat, jolloin teki väärin tai häpesi. Ensin tulee yksi, sitten muut seuraavat perässä. Järvellä muistot tihenevät, ja tuntuu hankalalta kiinnittyä yhteen aikaan kerrallaan."

Sonja opiskelee elokuvatieteen laitoksella Taideteollisessa korkeakoulussa Helsingissä. Hän asuu poikaystävänsä Augustin asunnossa, mutta valitettavan usein parin välille tulee nykyisin ikäviä erimielisyyksiä. Vakioaihe on vierailut Sonjan kotipaikkakunnalla Itä-Suomessa. Sonja ei ole koskaan ottanut Augustia mukaansa kotiseudulleen eikä August ole koskaan tavannut Sonjan äitiä. Häntä ei ole sinne kutsuttu tai päästetty, toteaa August. Sonja puolustautuu. "No koska ei siellä ole enää kuin mun äiti, ja äiti on - vähän raskas. Tai erikoinen. Hyvin erikoinen ihminen." Tosin ei Sonjakaan kovin usein vieraile kotonaan. 

Sonjan opinnot ovat loppusuoralla, lopputyö on tekeillä. Kun Sonjalta kysytään lopputyön aiheesta, hän kertoo, että lopputyö on aika kokeellinen, ei mikään dokumentti, paljon arkistomateriaalia ja vähän animaatiota. "Enemmänkin sellainen tutkielma muistin sopimuksenvaraisuudesta." Lopputyön tekemisen ohella Sonja viettää opiskelijaelämää ystävänsä Milenan kanssa ja tekee osa-aikatyötä videovuokraamossa. Työ on kouluttanut Sonjasta todellisen irtokarkkien asiantuntijan.

Sonja puhuu puhelimessa äitinsä kanssa. Äiti vaikuttaa jotenkin sekavalta. Onko äidillä muistisairautta, pohtii Sonja. Hän päättää lähteä käymään kotonaan Itä-Suomessa. Kotona äidin luona lapsuus, isä ja muistot isästä palautuvat mieleen. Yllättäen kohdattu isän sisar Kaarina valottaa lapsuuden muistoja. Kaarina on sairas, hänellä on todettu käänteinen dementia. Tätä sairastava ihminen ei niinkään unohda, vaan muut ihmiset unohtavat hänet.

Rinnakkain Sonjan tarinan kanssa kulkee tarina Elias Leinosta, Helsingin yliopiston dosentista, joka tekee tutkimusta muistista. Muistitutkimushanke, jossa tutkitaan käänteistä dementiaa eli dissosiatiivista hypodementiaa, on venäläisten rahoittama. Tutkimukseen liittyen Eliaksen luo lähetetään Neuvostoliitosta koekaniiniksi nuori poika Leo, jolla on ilmiömäinen muisti. Hankkeessa on tarkoituksena kehittää muistia parantava lääke, mutta jota ei anneta unohduksiin jäävälle sairaalle, vaan hänen omaisilleen.

Nämä kaksi tarinaa etenevät kirjassa rinnakkain, ja on selvää, että jossakin vaiheessa rinnakkaistarinat nivoutuvat toisiinsa. Niin tapahtuukin, ja se tapahtuu hyvin erikoisella tavalla. 

Muisti on kirjan aiheena hyvin ajankohtainen. Muistamisen ja unohtamisen eri muodoista puhutaan paljon. Muisti on hyvin arkipäiväinen asia, ja monia muistiin liittyviä sairauksia on tutkittu. Mutta onko kaikkea, kysyy Mutikainen ja nostaa pohdittavaksi täysin fiktiivisen muistisairauden eli käänteisen dementian. Kirja laittaa lukijan pohtimaan muistin roolia. Pitääkö meidän muistaa kaikki vai miksi muistamme tiettyjä asioita ja unohdamme joitakin? Onko niin, että unohdamme asioita, jotka eivät ole meille tärkeitä tai mieluisia?

Unohdus on Mutikaisen esikoisteos. Kirjaa oli kiinnostava lukea, mutta tarinan edetessä vaadittiin - ainakin minulta - aika paljon tarkkaavaisuutta pysyä mukana tarinan kiemuroissa. Mietinkin, että aika paljon kirjaan on laitettu tarinaa. Ehkä liikaakin. Kenties Sonjan elämä opiskeluineen ja lapsuusmuistoineen olisi ollut riittävä aihe yhdelle kirjalle.

Pidin Mutikaisen kirjoitustyylistä, se on sujuvaa, mutkatonta ja miellyttävää lukea. Odotankin Mutikaiselta lisää kirjoja.

Merja Mäki: Itki toisenkin

 

Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus. 2024. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 415 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Merja Mäen esikoisteos Ennen lintuja on kuvaus nuoren tytön Allin evakkomatkasta Sortavalasta Seinäjoelle talvella 1940. Teos oli hyvin vaikuttava. Mäki sai historian elämään, kieli oli kaunista ja ajankuva tarkkaa. Oli selvää, että odotukseni toisen Mäen teoksen suhteen olivat korkealla.

Itki toisenkin -teoksen tapahtumat sijoittuvat myös sota-aikaiseen Karjalaan. Eletään jatkosodan aikaista kesää vuonna 1942. Suomalaiset olivat luomassa Suur-Suomea. Aunuksen Karjalassa sijaitseva Suurmäen kylä oli aiemmin ollut osa Neuvostoliittoa, mutta nyt suomalaiset olivat miehittäneet kylän. Kyläläiset, suurin osa naisia, lapsia ja vanhuksia, saivat jäädä asumaan koteihinsa. Miehet ja aikuiset pojat olivat sotimassa Neuvostoliiton riveissä. 

Suomalaisten miehitys merkitsi suuria muutoksia kyläläisille. Piti oppia uudet suomalaiset tavat. Kouluun piti saada suomenkielentaitoisia opettajia, suomenkieliset oppikirjat piti tuoda Suomesta, nimet piti suomentaa. 

Larja Rovio oli käynyt teknikumin Petroskoissa ja saanut opettajan pätevyyden. Jotta hän olisi pätevä opettamaan myös suomalaistuneessa koulussa, suomalaiset passittivat hänet opettajaleirille Mieslahden kansanopistoon Kainuuseen. Kesäksi hän pääsee takaisin Suurmäkeen, mutta jatkokurssille olisi vielä mentävä. 

Kotikylään tulo jännittää. Millainen uusi miehittäjäkansa on? Onko kenelläkään uutisia itään viedyistä isästä ja äidistä? Miten hänet otetaan vastaan kylässä? Yhtään kirjettä Larja ei ollut saanut kotoa kurssin aikana.  

Koti tuntuu tyhjältä, kun vanhempia ei ole. On kuitenkin sisko Pola ja rakas Matja-buabo, isoäiti. Isoäiti on ollut tärkeä ihminen kylässä, koska hän on itkuillaan saattanut monta kyläläistä rajan taakse eli tuonilmaisiin. Mutta nyt buabo on sairas. "Minulla on huoliainen", Matja kuiskasi. "Ellei äitisi pian palaa, kylään ei jää monta itkijää, jotka muistaisivat vanhan kansan itkusanat. Kylä tarvitsee perinteisen itkijän." Larja tekee valinnan, hän ei lähde opettajien jatkokurssille, vaan hoitaa buabon loppuun asti. Itkun lahja on tullakseen, tuntee Larja. "Olisinpa hänen laillaan kyennyt edes lyhyellä säkeellä keventämään kaipuutani päästä sodasta pois. Kokeilin hyräillä sanatonta ääntä suljetuin silmin. Annoin sävelen laskea kerta toisensa jälkeen, aivan kuin buabo." 

Larja aloittaa apuopettajan työt Suurmäen koulussa ja tapailee Tuomasta, miehittäjäkansan sotilasta. He viihtyvät yhdessä, ihastuvat ja rakastuvat. Mutta niin paljon epävarmuutta on tulevaisuuden suhteen. Miten sota päättyy? Entä jos Neuvostoliitto ottaa kylän haltuunsa, jatkuvatko ilmiannot ja kyyditykset? Entä Larjan sulhanen Misa, joka nyt on sotimassa? Entä Tuomaksen lapsi, joka on Pohjanmaalla? 

Pidin paljon Mäen esikoisteoksesta Ennen lintuja. Yhtä lailla Itki toisenkin osoittautui vahvaksi lukukokemukseksi. Kirja avaa karjalaisuutta - tapoja, kansanperinnettä, uskomuksia, sanastoa - itkuvirsiä unohtamatta. Itkuvirret ovat olleet olennainen osa karjalaisia hautajaisia ja häitä. Mäki kirjoittaa hienoa ja tarkkaa ajankuvaa jatkosodan aikaisesta Karjalasta. Kauniilla kielellään, jota ryydittävät karjalaiset sanat ja sanonnat, Mäki saa historian elämään. Kaikesta huomaa, että kirjailija on tehnyt laajaa ja perusteellista taustatyötä liittyen karjalaisuuteen. 

Sota-ajoista on kirjoitettu runsaasti sekä tieto- ja kaunokirjallisuutta. Mäki on löytänyt sota-ajan tapahtumiin tuoreen ja kiinnostavan näkökulman. Totesin, että en ole aiemmin lukenut suomalaisten miehittämien karjalaisten kylien elämästä. Uusille tavoille pitäisi oppia, mutta vanhat uskomukset elävät tiukasti. Kaikkea toimintaa hallitsevat epävarmuus ja pelko tulevaisuudesta. 

Jo kahdella kirjallaan Merja Mäen voi nostaa historiallisten romaaneiden kirjoittajien kärkijoukkoon, niin vaikuttavia nämä molemmat teokset ovat. Molemmissa kirjoissa tapahtumilla on vahva faktapohja, johon fiktiivinen tarina ja henkilöt luontevasti yhdistyvät. Oman kansan historian tunteminen ja ymmärtäminen kiinnostavat suomalaisia.

Jenni Noposelle kiitos kauniista kannesta. 

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi - Takamailla I

 

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi - Takamailla I. Bazar. 2024. Kannen suunnittelu: Mika Tuominen. 400 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kun olin lukenut Keskitalon kolmiosaisen sarjan Tottelemattomat, totesin että sarja on takuuvarmasti viime vuosien rikosromaanien parhaimmistoa. Keskitalon juonen kuljetus oli vailla vertaansa. Henkilöhahmot olivat taitavasti rakennettuja juuri tätä kirjasarjaa varten.

Saari, joka repesi aloittaa uuden Takamailla-sarjan. Tapahtumaympäristönä on Korppoon saari Turunmaan saaristossa. Tätä nykyä Korppoo kuuluu Paraisten kaupunkiin. Tapahtumien keskiössä on Verkanin vierasvenesatama, jonka eräs nuori nainen on ostanut haaveenaan rakentaa paikasta monitoimipaikka ravintoloineen ja joogapaikkoineen. Nainen on Jennifer, oikealta nimeltään Jenni, joka on epäonnistunut valitettavan monessa liiketoimessaan. Taustalla on myös mielenterveysongelmia. Nyt Jenniferillä on valtava halu aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä sekä lisäksi vahva usko uuden liiketoimen onnistumisesta. 

Valitettavan pian Jenniferille selviää, että paikkaan liittyy jotakin hämäräperäistä. Edellisen omistajan Jerker Krugin ruumis löytyy merestä. Kaula on viillelty auki ja sormet katkottu. Jerkeriä ennen yrittäjänä toiminut Tobias Berger on kadonnut vaimonsa kanssa jäljettömiin. Jenniferikin saa kokea uhkailua. Läheisellä Kariskär-saarella asuvat kolme venäläismiestä kehottavat Jenniferiä purkamaan kaupat ja häipymään pikaisesti maisemista. Miehet pyrkivät saamaan saaren asukkaat puolelleen Jenniferiä vastaan. Mutta ei, hän ei luovuta, vakuuttaa Jennifer itselleen. Tässä on hänen mahdollisuutensa uuteen alkuun.

Sitten alkaa tapahtua. Tapahtumat suorastaan vyöryvät päälle. Ruumiita tulee, laskuissa ei enää pysy perässä. Ensin epäillään tapaturmia. Sitten "alkaa tuntua siltä, etteivät kuolemat olekaan tapaturmia". Sigge Boman, hieman erikoinen, viinaan menevä, "aina aikamoinen tapaus" pyytää poliisilta apua, mutta poliisi suhtautuu epäillen Siggen tulkintoihin. "Sigge katselee vihaisena kaupunkilaisjuipin pitkää selkää seuratessaan tätä autolle. Poliisi on hyödytön, poliitikot ovat hyödyttömiä. On toiminnan aika, mutta maailma on täynnä jahkailijoita. Jos haluaa jotain tapahtuvan, on tartuttava toimeen itse." Ja niin Sigge päättää tehdä ja tuntee uuden voiman kasvavan sisällään.

Jenniferin usko ei tahdo riittää. "Pelkkää pahuutta ja synkkyyttä kaikkialla. Tapaturmia tai ei, koko saari on paha, pelkästään paha." Paljon ennättää tapahtua ennen kuin rikokset saadaan selvitetyiksi. Lisäksi koko saaren kattava sähkökatko tuo tapahtumiin omat haasteensa.

Kirjan juoni vei mukanaan, vaikka tosin kesti aikansa ennen kuin tulin tutuksi kirjan henkilöiden kanssa. Mieleenjääviä henkilöhahmoja oli useita, mm. neuvokas Krugien tytär Olivia, ikuinen epäonnistuja, heikoksi ja surkeaksi haukuttu Sigge Boman Eukko-koiransa kanssa ja luonnollisesti hoitokodissa asuva ferrarinpunaisella senioriskootterilla ajeleva, Frank Sinatraa kuunteleva Henrik. Jos pitää mustasta huumorista, hyvin rakennetusta juonesta, merimaisemista ja nasevasta, oivaltavasta kielenkäytöstä, Saari, joka repesi on juuri sopiva kirja. 

Jälkisanoissa kirjailija toteaa, että kirjan fiktiiviset tapahtumat sijoittuvat todelliseen ympäristöön. Kun lukija vaikka tämän kirjan innoittamana menee vierailulle Korppooseen, sieltä löytyy kirjasta tuttuja paikkoja, esimerkiksi Verkan, Cáfe Simppu ja Teleberget. Mutta varovainen täytyy olla. Näin kirjan takakansi varoittaa: 

Takakannesta luen, että Takamailla-sarjassa jokainen osa on itsenäinen romaani. Toinen Takamailla-trilleri Suo, joka upposi ilmestyy syksyllä 2024. Sitä odotellen.

Claire Keegan: Kasvatti

 

Claire Keegan: Kasvatti. Tammi. 2024. Keltainen kirjasto. Englanninkielinen alkuteos Foster. Suomentanut Kristiina Rikman. 81 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Me teemme naisen kanssa työlistan ja sitten hoidamme hommat: kiskomme raparpereja ja leivomme piiraita, maalaamme ikkunanpieliä, otamme kaikki petivaatteet kuivauskaapista ja imuroimme hämähäkinseitit ja panemme kaikki puhtaat vaatteet takaisin paikoilleen, leivomme skonsseja, kuuraamme kylpyammeen, kiillotamme huonekalut, keitämme sipuleita ja laitamme soseen astioissa pakastimeen, kitkemme rikkaruohoja kukkapenkistä ja kastelemme kukat kun aurinko laskee. Sitten on ilta-aterian aika ja sen jälkeen me kävelemme peltojen poikki kaivolle."

Keeganin Irlantiin sijoittuva Nämä pienet asiat (Tammi 2023) oli kirja, joka viehätti minua tiivistunnelmaisuudellaan ja eleettömyydellään. Kertakaikkisen upea teos. (linkki) Olikin ihan selvää, että halusin lukea nyt tänä vuonna suomeksi ilmestyneen kirjan Kasvatti. 

Myös Kasvatti-teoksen tapahtumat sijoittuvat Irlantiin. Monilapsinen perhe elää köyhyydessä. Kaikki on ankeaa, ruokaa ei ole riittävästi, lapsilla ei ole kunnon vaatteita. Perheen isä on laiskansorttinen, äiti on jälleen raskaana ja yrittää ahkeroida aamusta iltaan. Mutta mikään ahkeroiminen ei riitä. Niinpä yksi perheen lapsista, arviolta noin kuusivuotias Petal-tyttö, viedään kesän alussa äidin sukulaisten Kinsellojen luo Wexfordiin, Irlannin itärannikolle. Perheessä ei ole lapsia, on ollut yksi poika, mutta hän on kuollut. 

Tyttö on hämmentynyt, kun isä vie hänet uuteen paikkaan. Talo ja Kinsellat tuntuvat tytöstä vierailta. Eikä ihme, sillä Kinsellat ovat viimeksi nähneet tytön silloin, kun hän oli istunut rattaissa. Tuntuu kuitenkin hyvältä, kun Edna, rouva Kinsella sanoo, että he ottavat Petalin ilomielin. "Hän on oikein tervetullut." Hämmentävältä tytöstä tuntuu myös se, että hän ei tiedä, kuinka kauan hän asuu tässä väliaikaisessa perheessä. Isäkin puhuu hyvin epämääräisesti. "...katsotaan sitten vuoden päästä miltä näyttää."

Edna kylvettää ja pesee tytön. Tytölle ostetaan uusia vaatteita. Ja tyttö saa kokea, miltä tuntuu toisen ihmisen kosketus, jopa halaus. "..ja halaa minua niin kuin olisin hänen omansa." Edna opettaa tytölle, miten tehdään taloustöitä. Päivät kuluvat taloustöitä tehden yhdessä Ednan kanssa. On rauhallista, päivän kulku ei juuri poikkea edellisestä.

Tulee syksy ja tulee kirje äidiltä. Koulu on alkamassa ja äiti pyytää tyttöä palaamaan kotiin viikonloppuna. "Onko minun pakko palata kotiin?" Mutta kyllä hänen on. "Ethän sinä nyt ikuisesti voi täällä meidän kahden vanhan houkan kanssa olla." Kotona äiti kyselee tytön kesästä, mutta tyttö ei kerro mitään. Se on ollut hänen kesänsä. 

On ihailtavaa, miten paljon kirjailija saa mahtumaan 81 sivuun. Siihen mahtuu tytön kokonainen kesä poissa kotoa kaukana sukulaisperheessä, kaikki se huomio ja rakkaus mitä tyttö saa kokea, mutta siihen kuuluu myös surua, murhetta ja ikävää. Ja mukana on myös paljon sellaista, mitä kirjailija ei aukikirjoita. Lukijalle annetaan mahdollisuus omiin tulkintoihin.

Keeganin kirjoitustyyli on tarkkaan harkittua ja eleetöntä, mutta myös iskevää ja nasevaa. Kirjailija saa yhteen lauseeseen tiivistetyksi paljon. "Ajetaan Shillelaghin kylän läpi missä isä hävisi korttipelissä meidän Shorthorn-hienon ja ohi Carnewin torin, missä hiehon voittanut mies myi sen vähän myöhemmin." 

Kirjan pohjalta on tehty elokuva Hiljainen tyttö, joka oli Irlannin Oscar-ehdokas vuonna 2022. 

Palkittu kääntäjä Kristiina Rikman on jälleen tehnyt erinomaisen suomennoksen.

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Atena. 2020. Englanninkielinen alkuteos Born A Crime. Stories from a South African Childhood. Suomentanut Jaana Iso-Markku. 357 sivua.

Naisten Pankin Päin avara mailma -lukupiiri kokoontui maaliskuun tapaamiseen vaihtamaan ajatuksia Trevor Noahin kirjasta Laiton lapsi. Paikalla oli yhdeksän aktiivista lukijaa. Kirjan kautta eteemme avautui Etelä-Afrikka, maan historia ja apartheid. Näihin kehyksiin sijoittuivat Trevorin lapsuus ja nuoruus. 

Trevor Noah syntyi vuonna 1984, apartheidin aikaan. Se oli aikaa, jolloin mustalla ja valkoisella rodulla ei ollut lupa sekoittua. Trevor syntyi mustan eteläafrikkalaisen naisen ja valkoisen sveitsiläisen miehen rikoksen seurauksena. Aikuisena Trevor ymmärtää, että äidin teko oli "mielipuolinen ja huimapäinen". Mutta sellainen oli äiti, "epätavallisen peloton nainen, ja peloton ihmisen pitää ollakin, jotta hän voi tehdä niin kuin äiti teki." Äiti kyllä ymmärsi riskin. Hän tiesi, että hänet voitaisiin laittaa tekonsa seurauksena viideksi vuodeksi vankilaan.

Etelä-Afrikan apartheid alkoi vuonna 1948, kun valkoisen vähemmistön laatimat lait mahdollistivat rotuerottelun. Rotuerottelulakeihin nojautuen maan väestö jaettiin valkoisiin, mustiin, värillisiin ja intialaisiin. Eri roturyhmille määriteltiin omat asuinalueensa. Apartheidin katsotaan päättyneen vuonna 1994, kun Nelson Mandelasta tuli maan ensimmäinen musta presidentti. Trevor ei kokenut pahimpia apartheidin vuosia, mutta koska apartheidpolitiikka oli niin kokonaisvaltainen yhteiskuntaa läpileikkaava ilmiö usean vuosikymmenen ajan, sen ilmiöt näkyivät selvästi Trevorin lapsuudessa - ja näkyvät osittain yhä edelleen. 

Äiti ja Trevor asuivat Johannesburgin Sowetossa. Sowetossa asui lähes miljoona ihmistä. Asukkaille ei ollut kauppoja, ei baareja eikä ravintoloita, oli vain päällystämättömiä teitä, hyvin vähän sähköä ja puutteellinen viemäröinti. Asukkaista 99,9 prosenttia oli mustia. Trevorin mahdollisuudet tavata valkoista isäänsä olivat hyvin rajoitetut. Mutta eivät muutkaan lapset juuri tavanneet isiään. Onnekkaimmat isät olivat töissä jossakin kaivoksella kaukana Sowetosta, mutta suurin osa oli vankiloissa taisteltuaan apartheidia vastaan. 

Soweton slummeja. Kuva Anneli Airola.

Miesten jättämän tyhjiön täytti uskonto. Trevorin äiti oli erityisen uskovainen. Trevorin piti käydä äitinsä kanssa viikottain neljässä jumalanpalveluksessa. Äiti ja lapsi elivät hyvin vaatimatonta elämää. Äiti piti järjestystä yllä, poika oli vilkas ja lähes aina pahanteossa, mutta yhtä kaikki äiti ja poika rakastivat toisiaan. Sitten Trevorin ollessa 7-vuotias äiti tapasi Abelin, mustan autonkorjaajan. Voi äiti, joka oli niin päättäväinen ja viisas nainen, miten lankesit tällaiseen mieheen, mietti Trevor. Abelin naista alentavalla käytöksellä oli kytköksensä heimoperinteisiin. Kun siihen vielä yhdistyivät alkoli, huumeet ja väkivalta, lopputulos olikin täydellisen epätoivoinen.

Ei kaikki ole slummialuetta Sowetossa. Tässä mustien parempaa asuinseutua. Sunnuntaipäivä ja rouva on palaamassa kirkosta. Kuva Anneli Airola.

Pidimme kirjasta. Monien mielestä kirja oli kerrassaan loistava, se vaikutti tunteisiin ja kirjassa oli vahva positiivinen ote. Vaikeitakin asioita oli kuvattu huumorin voimalla periaatteena, että aina mennään eteenpäin vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Teksti on helppolukuista, vaikka tapahtumien takaumat haastoivat lukijan. Kirjailijan stand up -koomikkotaustalla lienee vaikutuksensa kirjan rakenteeseen ja kirjoitustyyliin. Eräs lukijoistamme totesikin, että  lukiessa tuli tunne, että tässä Trevor Noah stand up -koomikon roolissa kertoo tajunnanvirtaomaisesti tarinoita ja hauskoja anekdootteja omasta nuoruudestaan. Mutta yhtä kaikki, paljon opimme Noahin kokemusten pohjalta Etelä-Afrikan historiasta ja apartheidista.  

Harvinainen katu maailmassa. Vilakazi Streetilla Sowetossa on asunut kaksi nobelistia: Nelson Mandela ja Desmond Tutu.

Kirja sai meiltä erinomaisen arvion: 4,6 (asteikko 1-5). Taitaa olla paras antamamme arvio. Eikä syyttä!

Seuraavan kerran kokoonnumme keskustelemaan Arttu Tuomisen dekkarista Vapahtaja. Arttu Tuominen tulee Raumalle kirjailijavieraaksi 17.4. Tilaisuuden järjestävät Naisten Pankki ja kirjasto. 

Dekkaritapahtuma Porin kirjastossa

 

Vasemmalta Rake Tähtinen, haastattelija Satu Henttonen ja Arttu Tuominen

Suomen dekkariseura täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi seura järjestää tapahtumia eri puolella Suomea. Nyt eilen 16.3.2024 oli vuorossa Pori.

Porin kirjastossa järjestetty Dekkareiden ilosanomaa 40 vuotta -tilaisuus koostui kahdesta osiosta: katsaus dekkariseuran toimintaan ja historiaan sekä Arttu Tuomisen ja Rake Tähtisen haastatteluun.

Leena Korsumäki kertoi kiinnostavasti dekkariseuran historiasta. Seuran perustamisvuonna 1984 Suomessa ilmestyi 16 kotimaista dekkaria 15 kirjailijalta, joista naisia oli vain yksi. Tilanne on muuttunut - onneksi positiiviseen suuntaan. Esimerkiksi vuonna 2013 ilmestyi jo 110 kotimaista dekkaria. Tämän päivän trendinä on, että kirjoittajaparit lisääntyvät ja vienti vetää. Seuran pää-äänenkannattaja on Ruumiin kulttuuri -lehti. Dekkariseura jakaa vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon. Tänä vuonna sen sai Kale Puonti teoksellaan Fadi (Bazar 2023). Sekä Tuominen kirjallaan Vapahtaja (WSOY 2023) että Tähtinen kirjallaan Menneisyyden arvet (Myllylahti 2023) olivat ehdolla.

Sekä Arttu Tuominen että Rake Tähtinen ovat kokeneita kirjailijoita. Tuomisen Vapahtaja on Delta-sarjan viides osa ja Tähtisen Menneisyyden arvet on jo kymmenes osa Petäjämäki-sarjassa. On kiinnostavaa, kuinka paljon yhtymäkohtia näiden kahden dekkaristin välillä löytyy. Molempien dekkarit sijoittuvat pääasiassa heidän kotikaupunkeihinsa, Tuomisen Poriin ja Tähtisen Uuteenkaupunkiin. Tuominen toteaa, että Pori on täydellinen dekkarikaupunki - riittävän suuri isoillekin rikoksille, kun taas Tähtisen mielestä idyllisestä pikkukaupungista on helppo löytää ideoita rikosromaaneille. Romaaneiden tapahtumapaikat ovat kaupunkia tunteville tunnistettavia. Tähtisen järjestämillä Petäjämäki-dekkarikävelyillä on kiinnostavaa tutustua sarjan rikospaikkoihin.

Vasemmalta Rake Tähtinen, Satu Henttonen ja Arttu Tuominen

Molemmat kirjailijat kuvaavat kirjoissaan yhteiskunnan huono-osaisia ja syrjäytyneitä sekä usein jo toivonsa menettäneitä - kodittomia, alkoholisteja, narkkareita, moniongelmaisia nuoria. Tuominen toteaakin, että hänen keinonsa vaikuttaa yhteiskunnallisiin teemoihin on nostaa epäkohta kirjan aiheeksi. Tähtinen tunnistaa ongelmanuorten vaikeudet työskenneltyään vuosia lastensuojelun erityisyksikössä.

Tuomisen kuudes eli viimeinen Delta-sarjan osa Lavastaja ilmestyy elokuussa 2024. Kirjan julkistaminen tapahtuu Kirjojen yössä Porissa (en löytänyt päivämäärää). Tähtisen uutuutta saamme odottaa lokakuuhun asti.

Haastattelua oli mukava kuunnella. Nokkela huumori ja hyvähenkiset naljailut saivat yleisön viihtymään.

Haastattelijana toimi Satu Henttonen.

Sara Al Husaini: Huono tyttö

 

Sara Al Husaini: Huono tyttö. Like. 2023. Storytel. Lukija Noroila Fanni. 6 h 38 min. 

Sara Al Husaini valittiin vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 2021. Al Husaini on esimerkillään osoittanut, että hän pystyy elämään itsenäistä elämää tehtyään ratkaisunsa ja käytyään epäinhimillisen taistelun irroittaakseen siteet islamilaisuuteen. Nyt hän kertoo tarinansa kirjassa Huono tyttö. Toimikoon kirjan tapahtumat esimerkkinä ja kannustuksena niille tytöille, jotka eivät tunne omakseen islamilaisuuden asettamia rajoituksia. 

Al Husainin perhe tuli Irakista Suomeen kiintiöpakolaisena vuonna 1992. Sara oli silloin alle kuukauden vanha. Perhe asui Kuopiossa Itkonniemellä. Itsekin Itkonniemellä asuneena tunnistin kirjasta monet paikat, joissa Sara liikkui. Saran perhe edusti tyypillistä irakilaista perhettä. Valta oli miehillä. Ja se haluttiin näyttää ja myös näytettiin. Perheen pojalla oli oma huone ja Playstation, kun taas siskot asuivat samassa huoneessa. Mutta ei sitä kukaan ihmetellyt, näin sen kuuluikin olla. Sara sai kuitenkin melko vapaasti tavata kavereitaan ja liikkua kaupungilla, kun taas hyvin monissa arabiperheissä isän ja perheen poikien harjoittama tyttöjen valvontakulttuuri oli ja on edelleen jokapäiväistä.

Saran ollessa 14-vuotias perhe muutti takaisin Irakiin. Kirjassa todetaan, että keskeinen syy muuttoon oli lastensuojelun pelko. Mitä se tarkoittaa, sitä ei kirjassa avata. Irakissa oltiin viisi vuotta. Palattuaan Suomeen Sara aloitti lukion ja muutti omaan asuntoon.

Huivista se alkoi. Irtautuminen islamilaisuudesta. Sara halusi olla ilman huivia, mutta sitä ei perhe hyväksynyt. Ei, koska Allahin lain mukaan naisen pitää käyttää huntua. Nyt kun Sara asui omassa asunnossa, hän päätti tehdä ratkaisunsa ja irtautua islamilaisuudesta. Mutta teolla oli vakavat seuraukset. Sara jäi yksin ja hänet suljettiin kaiken ulkopuolelle. Se tuntui niin rankalta, että Sara päätti palata uskoon. Näin hän sai jälleen perheen hyväksynnän. Se merkitsi myös huivin käyttöönottoa.

Vuonna 2015, kun Sara oli 23-vuotias, perhe lähti jälleen Irakiin. Kävi ilmi, että Saraa odotti pakkoavioliitto serkkunsa Rasheedin kanssa. Saran oli taivuttava, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Avioliitto muutti Saran elämän täysin, Saran vapaus oli mennyt, kaiken piti tapahtua aviomiehen tahdon ja käskyjen mukaisesti. Sara halusi purkaa avioliiton, mutta totesi pian, että Irakin oikeuskäytänteet olivat selvästi patriarkaalisia ja naisia syrjiviä. Kesti yli viisi vuotta, kunnes Sara pystyi elämään itsenäistä elämää ilman pelkoa.

Kirja on tärkea ja ajankohtainen teos niistä seurauksista, joita nuori kohtaa, jos haluaa irtautua perheen uskosta. On ilahduttavaa lukea, että Sara on onnistunut siteitten irroittamisessa ja pakkoavioliiton purkamisessa. Vastaavia teoksia on kirjoitettu mm. lestadiolaisuudesta irtautumisesta. 

Kiinnostavaa olisi ollut tietää enemmän Saran perheestä, antoihin se kehyksen Saran nuoruudelle. Miten vanhemmat olivat kotoutuneet suomalaiseen kulttuuriin? Olivatko he oppineet suomen kielen? Olivatko vanhemmat töissä? Perhe oli tullut Suomeen pakolaisstatuksella. Siitä huolimatta he matkustivat useammankin kerran Irakiin. Miten sinne voi mennä lomailemaan, jos siellä on niin vaarallista, ettei siellä ole voinut asua? 

Huono tyttö on tärkeä kirja monikulttuurisuudesta, vallankäytöstä, alistamisesta, pakkoavioliitosta, ihmisoikeuksista, maahanmuuttajista ja heidän kotoutumisestaan. Kirja osoittaa, millaisia vaikutuksia on jäykällä perinteiden ja uskonnon noudattamisella on valtakulttuurin keskellä. Kirjan tapahtumat ovat uskottavia, ovathan se Al Husainin itsensä kokemia. Hänellä ei ole ollut tarvetta kärjistää asioita tai lisätä tehokeinoja. Näin asiat ovat tapahtuneet. 

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet

 

Johanna Tuomola: Kaikki totuudet. Myllylahti. 2024. 272 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Akselin silmiä särki näytön tuijottamisesta. Sosiaalinen media. Mikä pohjaton likakaivo. Sanna oli samassa puuhassa viereisellä työpisteellä - ja näytti yhtä väsyneeltä. Josif ja Mikko olivat tutkimassa toista tapausta, Bromanin juttu kun ei edennyt piiruakaan. Akselin mielen valtasi yhä voimakkaammin aavistus, että murha jäisi pimeäksi. Mutta hän yrittäisi Sannan kanssa vielä löytää Tamaran vihjaaman Henna 2010 -nimimerkin."

Aksel Nevanlinna työskentelee Helsingin poliisin väkivaltayksikössä. Poliisi saa selvitettäväksi nuoren, parikymppisen pojan kuoleman. Pojan verinen ruumis oli maannut verilammikossa keittiön muovimatolla. Väkivaltayksikön tiimin esimies Karhula panee toivonsa Akseliin. Aksel oli työskennellyt viisi vuotta Interpolissa ja pystyy varmasti näkemään rikoksessa uusia näkökulmia, järkeilee Karhula. Mutta ei Interpol Akselista velhoa tehnyt. 

Akselin tausta avautuu pikku hiljaa. Hän oli lähtenyt Interpolin palvelukseen ikään kuin pakomatkalle. Hän oli tuntenut syyllisyyttä veljensä mystisestä katoamisesta. Ja lisäksi avioliitto Tamaran kanssa oli kariutunut.  

Ensimmäisen työpäivänsä päätteeksi Aksel yllättäen tapaa Tamaran. Muistot palautuvat Akselin mieleen, he olivat olleet rakastavaisia, mutta sitten kaikki loppui. Aksel oli ollut sika, hän tunnustaa itselleen. Ei Tamarakaan tunteeton ole. "Ne kaikki vanhat tunteet roihahtivat liekkiin - ja hänen oli myönnettävä, ettei ollut koskaan rakastanut ketään muuta miestä. Ei todella." Tamara on ammatiltaan toimittaja ja tietää jotakin nuoren miehen murhasta. Hän antaa Akselille neuvon tutustua sosiaaliseen mediaan ja siellä tiettyyn nimimerkkiin. Mistä Tamara on tietonsa saanut, sitä hän ei suostu paljastamaan. 

Toisaalla 17-vuotias Linnea joutuu palaamaan lapsuusmuistoihinsa. Äiti oli yksinhuoltaja ja alkoholisti. Linnean alituisena pelkona olivat äidin humalaiset miesseuralaiset. Linnea on tarmokas ja päättäväinen tyttö. Hän haluaa päästä opiskelemaan, ensin iltalukiossa, sitten yliopistossa. Mutta piinaavat muistot ovat hämärällä tavalla läsnä. Terapeutti kehottaa kokeilemaan hypnoosia. Tuki ja turva Linnealle on sosiaalihuollon Ritu. 

Kun tapahtuu vielä toinen murha, poliisi tuntee olevansa hukassa. Esimies on tiukkana. "Joten hyvät herrat - tulosta, jos saan pyytää!" Vaikeaa se on, Aksel tuumii. "Välillä oli vaikea pitää ajatus kasassa. Tutkinnan luonne ja kaikki hirvittävät yksityiskohdat painoivat heitä raskaasti, samalla heitä innosti, kuinka paljon hyvää tällä tutkinnalla oli mahdollista saavuttaa." Liittyvätkö Linnean lapsuuden kokemukset jollakin tavalla nyt selvitettävänä oleviin rikoksiin? Lukija joutuu jännittämään loppusivuille asti, miten poliisi saa selvitetyksi rikokset ja miten Linnean elämä lähtee sujumaan sekä mitä tapahtuu Akselin ja Tamaran suhteelle. Lopputapahtumat ovat varmasti yllätyksellisiä lukijalle.  

Kaikki totuudet aloittaa Tuomolan uuden rikossarjan. Tämä teos jäi sen verran kiinnostavaan vaiheeseen, että ehdottomasti haluan lukea myös jatko-osan. Pidän Tuomolan sujuvasta kielestä ja taidosta rakentaa kiinnostava juoni. Akselista tykkäsin heti alkusivuilta alkaen. Samoin oli mukava tutustua Akselin kollegoihin, erityisesti miellyin sympaattiseen Sannaan.

Auli Leskinen: Talo Andien juurella

 

Auli Leskinen: Talo Andien juurella. WSOY. 2023. Päällys Martti Ruokonen. 295 sivua.

"Minulla on paljon töitä ja tanssi rauhoittaa. Silti lähtösi muutti kaiken. Mikään ei ole ennallaan. Mikään ei ole hyvin. Kaikki on pöhkösti ja väärin. Haluan sinut kotiin. Yritä karata, jos voit. Jospa saisit siihen apua."

Auli Leskinen vie lukijan Kolumbiaan, Cumuntan fiktiiviseen kaupunkiin. Mieleeni tulee, että myös kolumbialainen Gabriel García Márquez sijoitti kirjojensa tapahtumat fiktiivisiin viidakkokyliin. Cumuntassa on naistentalo, joka tarjoaa turvan ja auttaa apua etsiviä naisia ja heidän lapsiaan. Heidän joukossaan on monia kansallisuuksia, mm. kolumbialaisia, haitilaisia ja kuubalaisia. Taloa johtaa Ilomantsista lähtenyt psykologi Kira Kunneli. Kira on juuri palannut Suomesta äitinsä hautajaisista. Kun hän palaa takaisin naistentalolle, hän huomaa talon pihassa naisen, joka ilmiselvästi on hyvin huonossa kunnossa. Nainen vapisee kauttaaltaan. Hänellä on mukanaan häkki ja sen päällä olevan kankaan alta löytyy valkoinen kani. Nainen on Serena Cox, naimaton, 29-vuotias yksinhuoltaja, ammatiltaan tanssija. 

Serenan 11-vuotias poika Camilo on kadonnut. Äidille on alusta pitäen selvää, mitä oli tapahtunut. Klovneiksi naamioituneet sissit olivat huijanneet opettajia ja olivat siepanneet pojan. "Lapsi siepattiin sotaan keskellä kirkasta päivää." Äiti saapuu naistentaloon pyytääkseen apua. Äiti on varma, että poika on joella tai vuorilla sissien vankina. 

Poliisi pitää todennäköisenä, että vasemmistolainen sissijärjestö FARC on siepannut Camilon. Poika on siepattujen nuorten ja lasten listalla numero 152. Miksi juuri Camilo oli siepattu? Poliisin mielestä syy on selvä. Poika on lapsisotilaaksi sopiva. "Koska poika on nokkela ja terve. Ketterä ja voimakas, Hän on kestävä ja nopea jaloistaan. Fyysisesti vahva." Serena on rohkea nainen, joka tekee kaikkensa löytääkseen poikansa. Serena lentää Bogotáan Radio Caracolin kuuluisaan radio-ohjelmaan lukemaan kirjeensä kadonneelle pojalleen. Jos poika sattuisi kuulemaan radio-ohjelman, se antaisi pojalle rohketta. Kira lähtee Serenan avuksi vaaralliselle matkalle ylös vuoristoon. 

Kiran kantaessa huolta Camilosta hänen mieleensä palautuu äidin hautajaiset ja kotitalo Ilomantsissa. Italiasta Kiran luo Cumuntaan lentänyt Alfa-poika tuo kotitalon muistot vielä lähemmäksi, sillä Alfa on tehnyt Kiran tietämättä selvitystyötä liittyen kotitalosta löytyneisiin kirjeisiin. Kirjekuorien nurkassa on leima Kenttäpostia.                                                                                                                                                               

Kirja tutustuttaa lukijan kolumbialaiseen yhteiskuntaan ja Kolumbian historiaan. Vuosikymmenien aikana väkivaltaa on ollut paljon. FARC-sissien ja Kolumbian hallituksen väliset aseelliset konfliktit ovat kestäneet yli 50 vuotta. "Hallitukset vaihtuivat, poliitikot ryöstivät kansaa ja sättivät toisiaan. Television uutislähetykset olivat silkkaa huutamista." Kirjassa eletään aikaa ennen vuotta 2016, jolloin rauhansopimus solmittiin. Pieniä kiinnostavia yksityiskohtia nousee esille. Huomiota kiinnitti mm. se, että Kolumbiassa on virallisesti kuusi sosiaaliluokkaa, joiden rajat on tarkasti määritelty. Kuudes luokka on rikkain ja ensimmäinen sektori on köyhin. Camilon äiti Serena, tanssija, kuuluu toiseen sektoriin.

Kirjan vahvuutena on Kolumbian historia. Kirjailijan esipuhe antaa hyvän kehyksen kirjan tapahtumille. Yhtymäkohtia Kolumbian sotaisan tilanteen ja Suomen sotien välillä löytyy. Menettämisen tuska on yhteistä.

Talo Andien juurella on Leskisen toinen teos. Esikoisteos Petojen aika (WSOY 2013) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Käsittelimme Petojen aikaa Joensuun Naisten Pankin lukupiirissä. Kirjailija itse oli mukana lukupiiritapaamisessa.  

Kirjailijapaneeli Rauman kirjastossa

Vasemmalta Sanna Prykäri, Tapio Koivukari, Tuomas Aitonurmi, Aija Salovaara ja Anneli Airola.

Rauman kirjastossa 6.3.2024 järjestetty kirjailijavieraspaneeli oli osa paikalliskirjailijoiden viikkoa, joka järjestetään Satakunnassa ensimmäistä kertaa. Tavoitteena on nostaa esiin satakuntalaisten kirjailijoiden tuotantoa. Viikko on saanut hyvän vastaanoton. Lähes kaikissa Satakunnan kirjastoissa on viikon aikana kirjallista ohjelmaa.

Rauman kirjastossa meillä oli kolme kirjailijaa keskustelemassa aiheesta kirjan kirjoittaminen ja julkaisu.

Teologi, kirjailija ja kääntäjä Tapio Koivukarilla on laaja tuotanto; romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelma, kuunnelmia ja näytelmiä. Koivukari tunnetaan etenkin saaristolaiskuvauksista. Koivukarin uusin teos Sataman laulu (Johnny Kniga 2022) on autofiktiivinen kuvaus teologian opiskelijan nuoruusvuosista. Samalla teos avaa ansiokkaalla tavalla satamatyön historiaa. Koivukari tunnetaan myös islannin ja ruotsin kielen kääntäjänä. Nykyisin Koivukari työskentelee pappina Rauman seurakunnassa, joten kirjoittamiselle jäävä aika on melko vähäinen. Mutta uutta on tulossa, Koivukari lupaa. Luvassa on aidosti rauman giälinen runokokoelma, jonka työnimenä on Se paat men jo. Tämä ehkä vuonna 2025.

Kirjailija, käsikirjoittaja, ohjaaja ja sanataideohjaaja Aija Salovaara on kirjoittanut lasten ja aikuisten tietokirjoja ja romaanin Ihan pieniä lintuja (WSOY 2023). Teos on autofiktiivinen kuvaus aikuiseksi kasvamisesta. Uunituore teos Toivon tänään (Into 2024) on lohtua ja rohkaisua antava täyttökirja, jonka Salovaara on tehnyt yhdessä kuvittaja Sanna Pelliccionin kanssa.

Kirjailija, informaatikko ja kirjallisuuskriitikko Tuomas Aitonurmi työskentelee Helsingin kaupunginkirjastossa. Hän vastaa Kirjasampo.fi-palvelun sisällöistä. Aitonurmen esikoiskirja Ruumiin ylittävä ääni (WSOY 2023) on esseekokoelma, jonka aiheet käsittelevät koulukiusaamista, homoutta, maskuliinisuutta ja taidekokemuksia. Aitonurmi on opiskellut Kriittisessä korkeakoulussa. Uusi kirja on hyvällä mallilla.

Sanna Prykäri ja minä haastattelimme kirjailijoita.

Yleisöllä oli mahdollisuus ostaa Naisten Pankin arpoja ja tukea näin Naisten Pankin toimintaa. Saaduilla tuotoilla Naisten Pankki tukee naisten työtä ja yrittäjyyttä sekä tyttöjen koulutusta kehittyvissä maissa. Kiitämme arpajaisiin osallistuneita.

Jaana ja Sini myymässä Naisten Pankin arpoja.

Yleisöä oli paikalla noin kolmisenkymmentä. Lämmin kiitos onnistuneesta tilaisuudesta sekä kirjailijoille että yleisölle.

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

 

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana. Johnny Kniga. 2023. Alkuperäisteos Kaffe med mjölk. Kääntäjä: Jaana Nikula. Lukija Erja Manto. 4h 1min. Storytel.

Kun kirjan nimi on tällainen kuin se on, ei siitä voi olla kiinnostumatta. Ja kun vielä huomioi, että alkuperäinen ruotsalainen kirjan nimi on ihan päinvastainen eli Kaffe med mjölk, kirja kiinnostaa entistä enemmän.

Agneta on vajaa viisikymppinen nainen, eronnut, nyt avoliitossa Jörgenin kanssa. Agnetalla on edellisestä avioliitostaan yksi tytär Tilda, joka on hänelle kaikki kaikessa. Mutta nyt Agneta on sairastunut. Keuhkoyöpä. Ja vielä hyvin aggressiivinen, elinajanodote on vain muutamia viikkoja. Sille tärkeimmälle ihmiselle, tyttärelleen, Agneta ei ole saanut kerrotuksi sairaudestaan. Ja miten sitä nyt puhelimessa voisi edes kertoa, puolustautuu Agneta. Se on saatava sanotuksi kasvokkain. Kertomisen välttämättömyyttä painottavat myös terapeutti ja hyvä ystävä.

Ei muuta kuin matkaan, vaikka Agnetan olo on jo hyvin heikko. Matka on pitkä, Jällivaarasta Tukholmaan. Edessä on viikonloppu tyttären kanssa, kyllä sen asian siinä ajassa ennättää kertoa. Mutta ei se niin yksinkertaista ole. Tilda-tytär ei paljoa puhu, on ynseä ja tympääntyneen oloinen. Tuntuu, että mitä tahansa toinen sanoo, toinen käsittää väärin. Pieniä hellyyden hetkiä viikonloppuun mahtuu, jolloin tilanne tuntuu oikealta sairaudesta kertomiselle, mutta se lempeä hetki on ohi niin pian kuin se alkoikin.

Ja niin tapahtuu, että Tildalle selviää äidin sairaus, vaikkakin hyvin odottamattomalla tavalla.

Kirjassa tapahtuu vähän, mutta kuitenkin niin paljon. Tapahtumat ovat isoja asioita. Äiti-lapsi -suhde on yksi tärkeimmistä suhteista maailmassa. Vakava sairaus on aina pysäyttävä, luonnollisesti sairastuneelle itselleen sekä myös hänen läheisilleen.

Ymmärrän Agnetaa. Vaikeasta sairaudesta on vaikea kertoa lapsille - tämän tiedän omasta kokemuksestakin. Ei koskaan tiedä, miten lapset reagoivat sellaiseen tietoon. Monesti lapsilla on jo oma elämä, jota mielellään ei sekoittaisi eikä toisi lasten perheille ylimääräistä painolastia.

Tämä pienoisromaani on Nuttin esikoisteos. Hän on taitava kirjoittaja ja osaa hyvin kuvata äidin tunteita. Toivottavasti kuulemme hänestä vielä. Suomentaja Jaana Nikula on erinomaisesti tavoittanut kirjan tunnelman. Ja Erja Manto, kiitos hyvästä luennasta.