Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien

     

Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien. Myllylahti. 2022. Kansi: Kaisu Sandberg. 350 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Toisen polven ruotsinsuomalaiset muuttivat vanhempiensa kotimaahan vain harvoin. He vaalivat unelmaansa Suomesta turvallisesti lahden läntisellä puolella, minne todellisuus ei ylettynyt sitä puhkaisemaan. Jopa aikuisiällään Ruotsiin muuttaneet epäröivät usein kotiinpaluuta, koska järki kuiskaili asioiden muuttuneen vuosikymmenien aikana." (s. 289)

Milka Hakkarainen sai Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -tunnustuksen teoksellaan Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti 2021) (linkki). Maa kauhein isien -dekkarissa Hakkarainen jatkaa ruotsinsuomalaisten elämän kuvaamista. Pääosissa ovat edellisestä kirjasta tutut Jani Peranto ja Rosa Riemunen.

Jani Peranto on tukholmalainen poliisi, joka halusi tuoda suomalaisuutensa esille. Aiemmin käytössä ollut etunimi Jan sai uuden suomalaisen kaiun, kun siihen lisättiin i-kirjain. Sandran kanssa oli tullut ero, ja nyt Jani muuttaa uuteen asuntoon. Paras ystävä Jukka Pentikäinen on auttamassa. Jani oli suunnitellut Jukan kanssa baarikierrosta muuton jälkeen, mutta yllättäen Jukka lähtee vedoten omiin menoihinsa. Janin ilta muuttuu "rehellisiksi yhden miehen kalsarikänneiksi". (s. 14) Seuraavana päivänä Janin oli määrä lounastaa Jukan kanssa. Kaupungilla Jani näkee Jukan astelevan baariin mukanaan ruskea paketti. Ja aivan pian baarirakennus räjähtää.

Räjähdyksessä kuolee neljä ihmistä, joista yksi on Jukka. Jani loukkaantuu räjähdyksen voimasta. Mutta mistä räjähdyksessä oli kysymys? Ensimmäiseksi epäillään terroritekoa. Poliisi aloittaa tutkinnat välittömästi. Kaikkia epäillään, myös Jania. Kun Jani pääsee pois sairaalasta, hän voi vain todeta, että hänen uudessa kodissaan on tulipalo. Kuulustellassaan Jania turvallisuuspoliisi puhuu suomalaismafiasta ja viittaa Janin kansalliseen heräämiseen. Turvallisuuspoliisi Nilsson toteaa: "Omista juuristaan saa olla ylpeä, mutta olet kuulemma puolustanut suomalaisia ärhäkästi. Käytöksesi on toisinaan koettu jopa aggressiiviseksi." (s. 45) Nyt kun asunto on palanut, Janin ei auta muuta kuin palata Skutskäriin vanhaan kotiinsa.

"Ruotsinsuomalaisilla oli yhä hihassaan salaisuuksia." (s. 65)

Edellisessä osassa entinen rikostoimittaja Rosa Riemunen oli muuttanut Suomesta toimittajaksi Uutissuomi-lehteen. Nyt Rosasta on kehkeytynyt true crime -dekkaristi, jonka ensimmäinen dekkari on ollut suorastaan bestselleri. Nyt pitäisi löytää aihe toiselle kirjalle. Ruotsinsuomalaisuus kiinnostaa edelleen Rosaa. "Ruotsinsuomalaisuus oli aivan oma juttunsa, se ei ollut suomalaisuutta eikä ruotsalaisuutta, vaan kiehtova välimalli, joka oli saanut ainutlaatuisen muotonsa vuosikymmenten paineessa, kahden kulttuurin hankauksessa." (s. 65) Rosa asuu Hallmarin, komean ja rikkaan islantilaismiehen, kanssa.

"Kaikki ei toimi niin kuin elokuvissa." (s. 245)

Mitä oikein on tapahtunut? Mistä tässä kaikessa on kysymys? Onko kyse suomalaismafiasta vai onko kyse kansainvälisestä terrori-iskusta? Näihin kysymyksiin haluaa vastauksen poliisi, mutta myös sekä Rosa että Jani. Tapahtumat monimutkaistuvat ja uusia henkilöitä putkahtelee mukaan. Juoneen mahtuu paljon yllätyksellisyyttä, ja lukijaa pidetäänkin jännityksessä aivan kirjan viimeisille sivuille saakka. Kulissina rikollisten toimien harjoittamiseen toimii ruumisauto. Kukapa osaisi ruumisauton nähtyään epäillä, että sisällä voi olla muutakin kuin ruumis arkussa. Samaa ruumisauto-kulissia on käyttänyt myös Marko Kilpi Undertaker-dekkareissaan. 

Kirjaa oli mukava lukea. Aihe on kiinnostava ja kirjassa on selkeä rakenne. Pidän Hakkaraisen kirjoitustyylistä, se on sujuvaa ja kepeää. Eikä huumoriakaan ole unohdettu. Rosa on tässäkin kirjassa suosikkini, hän on elämänmyönteinen ja päättäväinen nuori nainen. Jani sen sijaan näyttäytyy tässäkin kirjassa  hieman säälittävänä, viinaa litkivänä suomalaistyyppinä, josta ei ainakaan mainetta ole ruotsinsuomalaisuudelle. Mutta kuten edellisessäkin kirjassa, Jani ihmeesti virkistyy tapahtumien edetessä.

On kiinnostavaa, että ruotsinsuomalaisuus pääsee esille myös dekkareissa. Kaunokirjallisuudessa aihetta on puitu jo pitkään, ja edelleen ilmestyy uusia, tätä aihetta käsitteleviä kirjoja. Mm. Antti Tuuri, Asko Sahlberg, Susanna Alakoski ja Kristian Borg ovat käsitelleet ruotsinsuomalaisuutta kirjoissaan.

Lukupiirikirjana Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet. Bazar. 2021. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 382 sivua. 

Rauman kirjastolla on toukokuun 10. päivä kirjaston ja Naisten Pankin järjestämä kirjailijavierailu. Illan teemana on Wivi Lönn 150 vuotta. Kirjailijavieraaksi olemme saaneet Pirkko Soinisen, jonka kirja Valosta rakentuvat huoneet kertoo arkkitehti Wivi Lönnin elämästä (1872-1966). Tilaisuudessa on myös arvonta, jonka tuotto menee Kirkon Ulkomaanavun Ukraina-keräykseen. Olemme saaneet hyviä arpajaispalkintoja, mm. syksyn uutuuskirjoja sekä kahviloiden ja ravintoloiden lahjakortteja. Tässäpä tuli samalla mainos tilaisuudesta. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan! 

Huhtikuun lukupiiritapaamiseen olimme valinneet kirjailijavierailun kirjan Valosta rakentuvat huoneet. Mutta kävi niin, että kirjakeskustelulle jäi valitettavasti hyvin vähän aikaa, koska halusimme käyttää aikaa tilaisuuden järjestelyjen suunnitteluun. Ennätimme vaihtaa ajatuksia kirjasta vain vajaan puolen tunnin ajan. Sitten kuuluikin kirjaston kuulutus: kirjasto suljetaan viiden minuutin kuluttua. 

Wivi Lönn oli merkittävä suomalainen arkkitehti, jota voidaan pitää naisarkkitehtikunnan uranuurtajana. Hän oli ensimmäinen oman toimiston perustanut naisarkkitehti. 

"Eikä hän näytä Olivialta." (s. 14)

Mietimme, millainen Wivi Lönn oli ihmisenä. Olisimmeko pitäneet hänestä? Wivi oli mielestämme kovin päättäväinen. Tarmokkuus näkyi jo alle kouluikäisessä Wivissä. Innokkaasti hän piirsi ja mittasi kotitaloaan ja suunnitteli jopa leikkimökin. Tulevaisuus piirtyi pienen tytön mielessä selvänä, arkkitehti hänestä tulee. Esikuvana ja innoittajana toimi ensimmäinen arkkitehtitutkinnon suorittanut nainen Signe Hornborg. Määrätietoisuudesta oli kyse siinäkin, kun pikku-Wivi halusi vaihtaa nimensä. Hän ei halunnut olla Olivia, hän halusi olla Wivi. 

"Hänestä tulisi arkkitehti." (s. 39)

Wivi pääsi opiskelemaan Tampereen Teollisuuskouluun ja myöhemmin Polyteknilliseen päämääränään arkkitehdin tutkinto. Merkittävä rooli opintojen toteutumisessa oli Wivin perheellä. Sekä isä että äiti tukivat Wivin opintoja. Miehensä kuoltua äiti joutui moneen tukalaan tilanteeseen hankkiessaan rahaa Wivin koulutukseen, mutta aina hän onnistui siinä. "Ja olen vannonut, että omat tyttäreni saavat opiskella ihan mitä tahtovat." (s. 35) Wivi sanoikin, ettei näin hyvää äitiä ollut kenelläkään.

"Aion perustaa oman toimiston." (s. 47)

Valmistumisensa jälkeen Wivi työskenteli ensin piirtäjänä, mutta sellaiseksi hän ei halunnut jäädä. Wivin ensimmäinen iso työ oli Tampereen kaupungin tilaama suomalaisen tyttökoulun uudisrakennuksen suunnittelu. Ennen kuin Wivi ryhtyi työhön, hän matkusti Konkordia-liiton apurahan turvin Skotlantiin tutustumaan kouluratkaisuihin. Matkalla hän omaksui tärkeitä elementtejä, jotka olivat nähtävissä monissa hänen töissään läpi uran. Koulurakennuksiin Wivi suunnitteli valoisia auloja, huviloihin verantoja ja puutarhoja. Lähtökohtana kaikissa rakennuksissa oli käytännöllisyys. Ja kaiken tärkeintä oli valo. "Ilman valoa ei ole arkkitehtuuria, valo korostaa rakennetta, tuo muodot ja värit esiin. Hän muistuttaa itselleen, että on huomioitava valon tulosuunta ja intensiteetti sekä valon määrän muutokset eri vuorokaudenaikoina. Miten valo kiertää rakennuksessa, miten se mahdollistaa erilaiset tila- ja värikokemukset." (s. 64).

"Pikkuneitimme piirtää kuin mies."

Jo alusta alkaen Wivi tiesi, että hänellä tulee olemaan haasteita miesvaltaisella alalla. Niin hänellä olikin, aivan kuten monella muullakin edistyksellisellä naisella tuohon aikaan, vaikkapa Minna Canthilla. Mieleen tulee myös Albert Einsteinin vaimo Mileva Marić, josta kertovan Marie Benedictin fiktiivisen teoksen Rouva Einstein (Sitruuna 2020) luimme lukupiirissämme (linkki). Mutta niin Wivi kuin myös Minna Canth vastasivat haasteeseen ja tekivät molemmat merkittävän uran. Wivin suunnittelemista rakennuksista merkittävä osa on Tampereella ja Jyväskylässä. Yhteistyössä Armas Lindgrenin kanssa Wivi suunnitteli Helsingin Uuden Ylioppilastalon ja Tallinnan Estonia-teatterin.

Wivi ei koskaan perustanut perhettä. Sen sijaan hän tapasi Hanna Parviaisen, iloisen ja elämäniloisen naisen. Hannan kanssa Wivi matkusteli paljon ja jakoi loppuelämänsä hänen kanssaan. Wivin viimeiseksi työksi jäi Savonlinnan NMKY:n Hospitz-talo v. 1929-30. Silloin Wivi oli liki 60-vuotias.

Luimme kirjaa todella mielellämme. Kieli on sujuvaa, paikoittain kauniin runollista. Wivi tulee lukijalle läheiseksi ja eläväksi. Valokuvaliitettä Wivin suunnittelemista rakennuksista, ainakin joistakin, olisimme kaivanneet. Annoimme kirjalle arvion 4,25 (asteikko 1-5).

Tervetuloa Pirkko Soininen 10.5.2022 Raumalle!

Natasha Lester: Pariisin ompelijatar

Natasha Lester: Pariisin ompelijatar. Gummerus. 2022. Englanninkielinen alkuteos The Paris Seamstress. Suomentanut Cristina Sandu. 474 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Vuotuiseen Metin gaalaan kokoontuneet ihmiset taputtivat ja hurrasivat ja hajaantuivat sitten tarkastelemaan näyttelyä. Fabienne viivytteli. Hän toivoi, että paikalla ei olisi ollut niin paljon väkeä. Hän halusi viettää aikaa jokaisen näytteillä olevan puvun kanssa, sillä hän oli isoäidistään niin ylpeä, että luuli räjähtävänsä. Fabienne hymyili typerästi tajutessaan, että seisoi Anna Wintourin, Voguen päätoimittajan vieressä. Hänen hymynsä leveni entisestään, kun Anna, joka oli hänkin pukeutunut Stella Designiin, katseli Fabiennen leninkiä, nyökkäsi hyväksyvästi ja mutisi: "Sinulla on loistava maku." (s. 95)

Natasha Lesterin kolmas suomennettu teos Pariisin ompelijatar on mukaansatempaava romaani rakkaudesta ja uhrautumisesta toisen maailmansodan aikana. Kuten Lesterin aiemmissa teoksissa Ranskalainen valokuvaaja (Gummerus 2021) (linkki) ja Diorin salaisuus (Gummerus 2021) (linkki), tämänkin kirjan tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Pariisiin. Aiempien kirjojen lailla yksi kirjan teemoista on vakoilu. Kaikissa kirjoissa pääosaa näyttelevät vahvat, kauniit naiset. 

Pariisin ompelijattaren tapahtumat alkavat Ranskasta. Vuosi on 1940. Nuori ompelija Estella Bissette haaveilee muotisuunnittelijan urasta. Estella on toki jo tehnyt ompelu- ja suunnittelutyötä, hän on mm. suunnitellut itselleen häikäisevän kauniin mekon. Mutta sota tekee tyhjäksi Estellan suunnitelmat. Saksalaiset miehittävät Pariisiin, ja Estellan äiti ei näe muuta mahdollisuutta kuin lähettää tyttö pois Pariisista. Määränpääksi äiti nimeää New Yorkin, jonne tyttö matkustaa ompelukoneensa ja matkalaukkunsa kanssa SS Washingtonilla, joka on viimeinen Ranskan vesiltä lähtenyt amerikkalainen laiva. 

Kun Estella saapuu New Yorkiin, hän haaveilee edelleen muotisuunnittelijan työstä ja hakeutuu siksi Garment Districtille, New Yorkin vilkkaaseen muodin keskukseen. Mutta eteenpäin pääseminen ja nimen saaminen New Yorkissa ei suinkaan ole helppoa, minkä Estella joutuu toteamaan jo heti muutamien ensikuukausien aikana, kun vaatimattomankin työpaikan saaminen muotimaailmassa osoittautuu yllättävän haastavaksi. Mutta Estella on peräänantamaton, rohkea ja ahkera pyrkiessään parhaimpaansa muodin maailmassa. Hän ystävystyy Samin ja mallina työskentelevän Janien kanssa. Heidän kanssaan Estella suunnittelee Stella Designin, oman muotitalon, perustamista. "Estella katseli kahta uutta ystäväänsä, jotka olivat kyllin hupsuja ja uhkarohkeita lyöttäytyäkseen yhteen hänen kanssaan, ja hän nauroi ilahtuneena. Hän tarttui lasiinsa ja ehdotti maljaa: "Stella Designille." (s. 72)

Pariisista lähtönsä jälkeen Estella on ihmetellyt passiaan. Hän on saanut tietää, että hän on Ranskan ja Yhdysvaltojen kaksoiskansalainen, koska hänen isänsä on amerikkalainen. Mutta siinä kaikki, mitä hän tietää. Hän ryhtyy selvittämään taustaansa ja joutuu toteamaan, että on paljon asioita, joista äiti ei ole hänelle kertonut tai on jopa valehdellut hänelle.

"Julistan näyttelyn Pariisin ompelijatar avatuksi!" (s. 95)

Romaanin tapahtumat liikkuvat kahdessa tasossa. Toisessa tasossa liikutaan Estellan kanssa 1940-luvulla ja toisessa tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin vuonna 2015. Toisen tarinan päähenkilö on Fabienne Bissette, Estellan tyttärentytär, joka on matkustanut Australiasta osallistuakseen sairaan isoäitinsä juhlaan. Siihen mennessä Estella Bissette oli noussut yhdeksi amerikkalaisen muodin tunnetuimmista nimistä. Nyt Estellaa kunnioitetaan Metin vuotuisessa gaalassa, jossa osa hänen suunnittelemistaan asusteista on esillä. Fabienne toivoi, että isoäiti olisi paikalla. "Miten mamie rakastaisikaan nähdä ihmisten reaktiot luomustensa edessä." (s. 96) Valitettavasti sairas isoäiti ei voi osallistua gaalaan.

On Fabiennella muukin syy tavata isoäitiään. Hän haluaa lisätietoja menneisyydestään. Hän ei tiennyt mitään varhaisvuosistaan ennen kuin hänen isänsä ennen kuolemaansa paljasti jotakin salaperäistä liittyen isoäitiin. Nyt Fabienne on New Yorkissa isoäitinsä luona, mutta isoäiti ei ole halukas keskustelemaan tästä aiheesta. Niinpä Fabiennen on itse kaivettava esiin pitkään piilotettuja perhesalaisuuksia. Mutta vaikka sukusalaisuudet eivät selviäkään, New Yorkiin tehty matka ei ole turha. Fabienne nimittäin tapaa matkallaan komean miehen. Miten romanssi voi jatkua, kun Fabiennen on palattava takaisin Australiaan?

Historiallista fiktiota parhaimmillaan

Pariisin ompelijatar on kiehtova ja koskettava romaani unelmista ja unelmien toteutumisesta. Tarinassa on salaisuuksia, ihastumisia, rakkautta, inhimillisiä tunteita, mutta myös juonittelua ja ahdistusta. Vahvat henkilöhahmot ovat kirjan ehdoton vahvuus. Estella on vahvatahtoinen nainen, jolla on näkemystä siitä, miten asioiden pitäisi olla. Hän on myös hyvin suorapuheinen eikä kumartele kenenkään edessä. Hauskoja kohtauksia syntyy, kun Estella suorapuheisuudellaan menettää useita työpaikkoja ensimmäisten New Yorkin kuukausien aikana. Fabiennessa on myös voimaa, mutta enemmän pidättyväisyyttä. Molemmat naiset tietävät, mitä he elämältään haluavat. Ja heistä löytyy voimaa toteuttamaan haluamansa. Näistä naishahmoista ei voi olla pitämättä. Myös tarinan sivuhenkilöt ovat sympaattisia ja hyvin rakennettuja. Mielenkiinnolla seurasin Janien ja Samin sekä Alexin ja Lenan elämää. Melissa ja Will osoittautuvat ihaniksi ystäviksi.

Lester on tehnyt uskomatonta taustatyötä kirjaansa varten. Lukija voi vain ihailla, kuinka perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti muotiasiat on kuvattu kirjassa. Vaikka Estellaan liittyvät tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikakauteen, sota toimii vain kehyksenä tapahtumille. Vain vakoojaepisodilla on liittymäkohdat sotaan.

Pidän yleensäkin historiallisesta viihdekirjallisuudesta. Niin pidin tästäkin kirjasta. Minua ei yhtään haitannut tapahtumien ennustettavuus tai rakkaussuhteiden romanttisuus. Pidän siitä, että tapahtumien fiktiivisyys nojaa tosiasioihin. Tämän kirjan lopussa löytyy tietoa kirjan todellisista henkilöistä.

Kerrassaan ihastuttava teos! Miten pidinkään siitä, että sain sujahtaa moneksi, moneksi tunniksi muotimaailmaan Estellan ja Fabiennen seurassa. Valitsimme kirjan syksyn yhdeksi lukupiirikirjaksi.

Marie Benedict: Lady Churchill

Marie Benedict: Lady Churchill. Sitruuna. 2022. Englanninkielinen alkuteos Lady Clementine. Suomentanut Hanni Salovaara. 416 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Istun Winstonin viereen konferenssipöydän ääreen. Useat miehistä eivät vaivaudu peittämään ärtymystään minun läsnäolostani. Melkein kuulen heidän ajattelevan: Miksi ihmeessä tuo hemmetin Churchill on ottanut vaimonsa mukaan? Ikään kuin meillä ei olisi jo tarpeeksi esteitä rauhalle. Kukaan muu maailman johtajista ei takuulla ole tuonut vaimoaan mukanaan, mutta toisaalta olen tottunut olemaan ainoa nainen tärkeissä poliittisissa kokouksissa ja tilaisuuksissa." (s. 377)

Bestseller-kirjailija Marie Benedictin kirjojen aiheina ovat naiset, usein historian kirjoituksessa aviomiestensä varjoon jääneet naiset. Tällä kertaa Benedictin mielenkiinto on suuntautunut kiehtovaan Clementine Churchilliin (1885-1977), Winston Churchillin vaimoon.

Britannian 1900-luvun suurin valtiomies

Winston Churchill (1874-1965) on mies, joka ei juuri tarvinne esittelyjä, niin maineikas hänen poliittinen uransa on. Britannian pääministeri muistetaan yhä paksusta sikarista, Homburg-hatusta kuin myös hänen lanseeraamastaan voitonmerkistä. Churchillin poliittinen ura oli varsin tapahtumarikas. Oli maineikkaita vuosia, jolloin hän oli koko Britannian suosikki, mutta mukaan mahtui myös alamäkiä. Yksi rankimmista koettelemuksista oli ensimmäisen maailmansodan aikakausi, jolloin Churchill joutui eroamaan laivastoministerin tehtävästä Gallipolin maihinnousun epäonnistumisen seurauksena. Mutta vielä hän nousi ja korkealle nousikin. Tällaisen johtajan Yhdistynyt kuningaskunta tarvitsi toisen maailmansodan aikana.

Valmiita ottamaan vastaan ​​elämän haasteet

Lady Churchill -kirjassa Mirrin ja Mopsin, kuten aviopari toisiaan hellästi kutsui, tarina alkaa 12. syyskuuta 1908, Clementine Hozierin ja Winston Churchillin hääpäivänä. Tuolloin Winston oli 34-vuotias ja Clementine 23-vuotias. Kirjan tapahtumat päättyvät toisen maailmansodan loppumiseen 12.5.1945. Päiväkirjaksi muotoiltu romaani kertoo Winstonin ja Clementinen tarinan pelkästään Clementinen näkökulmasta. Samalla kun Benedict herättää Clementinen äänen eloon ja tekee hänestä lukijalle läheisen, lukija pääsee mukaan kiinnostavalle historian oppitunnille, josta varmasti paljastuu paljon sellaista, mistä ei koulun historiankirjoissa ole mainintaa.

"Sinusta Mirri on paljon apua äänten turvaamisessa." (s. 61)

Jo avioliiton alkuajoista asti käy ilmi, että Clementine oli mennyt naimisiin kunnianhimoisen miehen kanssa. Tai oikeastaan hän ymmärsi tämän jo Winstonin kosiessa häntä. "Suostuessani Winstonin kosintaan tiesin lupautuvani kunnianhimoiselle miehelle, jonka ura oli nousussa, mutta en tajunnut, kuinka korkealle hän pyrkisi - ja pääsisi." (s. 66) Clementine oli valmis ottamaan paikkansa määrätietoisen aviomiehensä tukena ja turvana sekä työskentelemään tärkeänä taustahenkilönä. Lukija ei voi muuta kuin ihmetellä, miten vaivattomasti Clementine sujahti mukaan Winstonin poliittiseen elämään. Winston arvosti vaimonsa osallistumista ja antoi arvoa hänen mielipiteilleen. Erityisen tärkeiksi kysymyksiksi Clementine koki naisten äänioikeuden sekä monet sosiaaliset ja humanitaariset kysymykset. Kun toinen maailmansota alkoi, Clementine näki, kuinka Winstonin silmiin syttyi kauan kadoksissa ollut kipinä. "Tämä ei ole pelkästään uuden sodan vaan myös Winstonin uuden nousun alku, ajattelen, juuri kun hän oli alkanut uskoa, että hänen päivänsä johtajana olivat ohi. En voi myöskään olla pohtimatta, millainen tehtävä minua odottaa." (s. 255)

"Mopsisi tarvitsee sinua. Ja niin tarvitsee maasikin." (s. 270)

Viisaana naisena Clementine ei suostunut työskentelemään vain näkymättömänä taustahenkilönä. Hän meni mukaan päivällisille, vierailuille, illalliskutsuille esittämään omia mielipiteitään, jotka luonnollisesti tukivat aviomiehen näkökulmia. Poliitikkojen katseista Clementine kyllä huomasi, että heidän mielestään naisen paikka ei ollut neuvottelupöydässä. Clementine oli taitava ja suosittu juhlatilaisuuksien järjestäjä. Hyvän intuition ja ihmistuntemuksensa ansiosta Clementine ikäänkuin salaa pystyi muodostamaan ystävyys- ja parisuhteita ja sai näin monet asiat rullaamaan sujuvasti. Mutta oli kuitenkin poliittisia kysymyksiä, joista Clementinella ja Winstonilla oli erilaiset näkemykset. Yksi niistä oli Intia. Clementine ei yhtynyt miehensä näkemykseen siitä, että Intian tulisi pysyä Brittiläisen imperiumin osana. Edelleen Clementine ei ollut Winstonin kanssa samaa mieltä siitä, että kuningas Edward VIII:lla piti olla oikeus säilyttää kruununsa.

Winston ja Clementine Churchill toisen maailmansodan aikana

Lady Churchill kuvaa kiinnostavalla tavalla Clementinen elämää, ei pelkästään Winstonin neuvonantajana, vaan myös aviovaimona, ihmisenä, äitinä sekä ystävänä. Clementine ei ole vain poliittinen voimatekijä, hän on myös äiti, joka on jatkuvasti huolissaan siitä, ettei hänellä ole riittävästi aikaa lapsilleen. Kompromissejä on tehtävä. Aivan kuten meillä kaikilla, Clementinilläkin on omat epävarmuuden, surun ja toivottomuuden hetkensä. Clementinen ja Winstonin elämän myötä avautuu lukijan eteen tärkeä pala maailman historiaa.

Lady Churchill ei ole tietokirja, vaan se on tosiasioihin nojaavaa fiktiota. On helppo huomata, että Benedict on tutustunut tarkkaan taustatietoihin. Benedict kuvaa kunnioittavasti Clementinea sekä vaimona, äitinä että taattuna poliittisena tukihenkilönä. Benedict nostaa esiin älykkään, rohkean ja tarvittaessa myös ovelan Clementinen. Benedictin sujuva kieli kantaa, ja kirjasta muodostuu eheä kokonaisuus. Tarina etenee selkeän kronologisesti, ja lukemista helpottavat päivämäärät lukujen alussa. Ison plussan annan kirjan selkeälle, paljon puhuvalle kansikuvalle. Valokuvaliite olisi ollut kiva lisä.

Joe Wrightin ohjaama elokuva Darkest Hour (v. 2017) kuvaa kiinnostavalla tavalla Winston Churchillin pääministerikauden alkuvaiheita toisen maailmansodan aikana. Pidin paljon tästä elokuvasta. Ja kyllä elokuvassa on mukana myös Clementine.

Marie Benedictiltä on aiemmin ilmestynyt suomeksi Rouva Einstein (Sitruuna 2020). Rouva Einstein oli meillä Naisten Pankin lukupiirikirjana, ja se oli meille kaikille mieluista luettavaa. (linkki) Siksi olikin itsestään selvää, että valitsimme Lady Churchillin yhdeksi ensi syksyn lukupiirikirjoista.

Denise Rudberg: Vieras joukossa

Denise Rudberg: Vieras joukossa. Into. 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Er tredje man. Kontrahenterna 3. Suomentanut Anu Koivunen. 301 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Signaalitiedustelu on verrattavissa naimisiinmenoon. Sallinettte minun selventää ajatuksiani. Kuvitelkaa, etttei kukaan teistä tiedä mitään neiti Herrmanista, hänen perheestään tai hänen hääsuunnitelmistaan. Saamme tehtäväksi kerätä tietoa näistä puuhista. Ensin kuulemme puhelinkeskustelun, jossa nuorimies pyytää saada tavata morsiamensa isän. Sitten saamme tiedon sormuksen tilaamisesta. Sen jälkeen nappaamme kenties keskustelun, joka koskee esimerkiksi hienon samppanjan tai muutaman kauniin ruusun tilaamista. Joko ymmärrätte mihin pyrin? Jos signaalitiedustelun kohteena olisi Herrmanin perhe, kuluneen puolen vuoden aikana meille olisi muodostunut selvä kuva, että perheessä suunnitellaan häitä." (s. 11)

Vieras joukossa on Liittolaiset-sarjan kolmas osa. Kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta itse suosittelen lukemaan sarjan oikeassa järjestyksessä. Näin lukija pääsee kunnolla ja läheisesti tutustumaan kolmeen ihastuttavaan naiseen, kirjasarjan päähenkilöihin. Elisabeth, Signe ja Iris, joilla kaikilla on erilaiset taustat, on valittu salaiseen koodinpurkutyöhön heidän matemaattisen lahjakkuutensa ja ongelmanratkaisukykynsä ansiosta. Sarjan kolmannessa osassa saamme jatkaa Elisabethin, Signen ja Iriksen seuraamista, kun he työskentelevät koodinpurkutyössään Tukholman Karlaplan 4:ssä. Työ on vaativaa ja kiireistä. Lukijaakin jännittää, aukeaako jokin viesti ja mihin tieto, joka paljastuu avatusta viestistä, johtaa. Ei voi muuta kuin ihailla, miten upeaa työtä nämä tytöt kollegoineen tekevät. Työpäivät ovat pitkiä, mutta kukaan ei halua valittaa. Kaikki ymmärtävät tekemänsä työn merkityksen. Ehdoton salassapito liittyen työtehtäviin on kaiken perusta.

Toinen maailmansota jatkuu. Romaanin tapahtumat sijoittuvat kesään 1941. Sota tuntuu hiipivän yhä lähemmäs Ruotsin rajoja.

"Olemmeko me nyt vakoojapariskunta?" (s. 36)

Elisabethin, Signen ja Iriksen tarinat ovat kaikki kiinnostavia. Eniten vauhtia on Elisabethin elämässä. Elisabeth on yhä edelleen kaunis, viehättävä, räväkkä, suulas ja sanoo suoraan, mitä ajattelee. Nyt hän on menossa naimisiin ystävänsä Dintyn kanssa. Elisabeth tuntee olevansa rakastunut, mutta kohde ei ole Dinty. Sovittaessaan hääpukua NK:ssä, hän miettii, miten avioliitto voi toimia, kun hänen rakkautensa kohde on joku muu kuin aviomies. Lisää jännitystä Elisabethin elämään tuo vaarallinen ja arkaluonteinen tehtävä. Elisabeth tietää, että hän tarvitsee kaiken viehätysvoimansa ja oveluutensa, jotta hän pystyy onnistumaan tehtävässä. Elisabeth tietää, että "yksikin väärä sanavalinta, niin kaikki olisi pilalla." (s. 189)

"Tämän ihanampaa paikkaa ei voi edes kuvitella." (s. 56

Sympaattinen Signe on läpikäynyt vaikean sairauden. Nyt toipuminen on hyvässä vauhdissa. Onneksi Signe saa nauttia auringosta ja merestä professori Svartströmin kesäpaikalla saaristossa. Seuraksi hän saa Iriksen pojat. Mutta Signen kesäpäivien leppoisia kesäpäiviä häiritsee joku, joka hiipii talon lähistöllä ja pitää Signeä silmällä.

"Iris ei koskaan voisi hyväksyä Katin miesvalintaa." (s. 144)

Iris on mielestäni kiinnostavin naiskolmikosta. Iris on paennut kahden poikansa Josefin ja Janin kanssa kumiveneellä Virosta Tukholmaan. Iris on jatkuvasti varuillaan, eikä syyttä. Monesti hän joutuu vihan ja rasismin kohteeksi, vaikkapa vain asioidessaan leipomossa. Iris kantaa huolta juutalaisesta aviomiehestään ja myös Katista, siskostaan, joka on menossa naimisiin saksalaisen natsin kanssa.

Odotan innolla kirjasarjalle jatkoa. Sarja on viihdyttävää ja jännittävää luettavaa. Pidin tästä osasta erityisen paljon. Kirjassa paneudutaan historian todellisiin tapahtumiin sekä myös todellisiin henkilöihin. Naisten menneisyys avautuu pala palalta ja moni asia saa selityksensä. Tämä onkin kirjan ehdoton vahvuus. Kiinnostavaa oli myös Suomen sodan tarkkaavainen seuranta ja kommentointi. Kirjan alussa oleva henkilögalleria oli hyvä apu palauttamaan mieleen edellisten osien henkilöt.

Ajankuvaus on Rudbergin jokaisen kirjan vahvuus. Niin tässäkin kirjassa. Sota-ajan arkielämä pienine yksityiskohtineen avautuu lukijalle autenttisena. Pidin paljon erityisesti ruokien ja ruokatapojen kuvauksesta. Kaikesta huomaa, että taustojen kartoittamiseen on todella panostettu.

Liittolaiset-sarja:

Salainen koodi (Into 2020) (linkki)
Vaarallinen yhteys (Into 2021) (linkki)

Vieras joukossa (Into 2022)

Alicia Keys & Michelle Burford: Matka minuksi.

Alicia Keys & Michelle Burford: Matka minuksi. Bazar. 2022. Alkuteos More Myself. A Journey. Suomentanut Sirpa Parviainen. 317 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minun ei tarvitse sopeutua joukkoon. Ei kenenkään tarvitse. Ainutlaatuisuutemme ei ole arpi, vaan kauneuspilkku. Se, mikä tekee meistä erilaisia, tekee meistä myös hurjalla, rohkealla ja mahtavalla tavalla sen, joka synnyimme olemaan." (s. 307)

Kuka minä olen? kysyy Alicia Keys (s. 1981) kirjassaan Matka minuksi. Kirja on mielenkiintoinen muistelma Alicia Keysin tähänastisesta musiikon urasta. Kirja on kirjoitettu yhdessä newyorkilaisen kirjailija Michelle Burfordin kanssa, joka on avustanut monien tunnettujen ihmisten omaelämäkertojen kirjoittamisessa. Alician kirjassaan esille nostamat kysymykset ovat sellaisia, joihin varmasti moni muusikko joutuu vastaamaan uransa aikana. Yksi keskeisimmistä kysymyksistä lienee, miten artistina vedota massoihin ja kuitenkin pysyä samalla uskollisena omalle itselleen.

Hell's Kitchenin tyttö

Alicia Augello-Cook eli Alicia Keys on maailmankuulu tähti. Miten New Yorkin Hell's Kitchenistä lähtenyt pikkutyttö pääsee maailmanmaineeseen? Miten syntyy kaikki se musiikki, jolla Alicia valloittaa kaikkialla? Alician äiti oli yksinhuoltaja. Isäänsä Craigiin Alicialla oli kireät suhteet. Isä perusti uuden perheen eikä juuri tavannut Aliciaa. Yksinhuoltajaäidillä oli tiukat kasvatusperiaatteet ja hän pyrkikin pitämään Alician aisoissa. Joskus hän onnistui siinä, joskus taas ei. Jo hyvin nuorena Alicia tunsi kiinnostusta musiikkiin ja esiintymiseen. Onneksi ädiltä riitti ymmärrystä tytön musiikkiharrastukselle. Alicia harjoitteli klassista pianonsoittoa, harrasti balettia ja voimistelua ja sai pieniä näyttelijärooleja myöhemmin nuoruudessaan.

Piano oli Alicialle tärkeä. "...mutta niin kauan kuin vain suinkin muistan, sormieni laskeminen koskettimille on tuntunut kotiinpaluulta oman itseni luo. Kosiskeluvaihetta ei ollut, pianoon tutustuminen ei vienyt aikaa; ennemminkin yhteys oli välitön, yhtä luonnollinen ja tuttu kuin hengittäminen konsanaan." (s. 36) Koulun päätyttyä musiikki veti Aliciaa puoleensa, mutta äiti piti pintansa ja sai tytön kirjoittautumaan Columbian yliopistoon, koska pitäähän ihmisellä olla ammatti. "Hän oli järkähtämätön, mitä tuli koulutukseen ja siinä erinomaisesti suoriutumiseen." (s. 64) Mutta musiikin ja yliopisto-opintojen yhdistäminen oli mahdotonta. Niin Alicia valitsi näistä hänelle rakkaimman eli musiikin.

I keep on fallin'

Vuonna 2001 ilmestyi Alicia Keysin ensimmäinen levy Songs in A Minor. Vaikka töitä tehtiin, jotta levy pääsisi radiokanavien soittolistoille, menestys oli heikko. Kunnes tapahtui jotakin uskomatonta, jotakin mikä vaikutti paljon Alician tulevaisuuteen muusikkona. Alicia kutsuttiin The Oprah Winfrey Show:hun. "Pian sen jälkeen taivaat aukenivat. Songs in A Minor ampaisi suoraan listaykköseksi ja myi 263 000 kappaletta ensimmäisen viikkonsa aikana, 450 000 toisen viikon aikana ja loppujen lopuksi yli 16 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti." (s. 99) Tässä nähtiin, miten suuri merktitys yhdellä ainoalla tv-esiintymisellä USA:ssa voi olla. Siitä alkoi Alician lähes sadunomainen muusikon ura. Yhtä vahva ja menestynyt oli myös seuraava vuonna 2003 ilmestynyt albumi The Diary of Alicia Keys. Levy sai neljä Grammya ja sitä seurasi kolmenkymmenenkuuden keikan kiertue Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa.

"Pidä osa itsestäsi omanasi". (s. 127)

Alician ensimmäinen vakava seurustelusuhde oli tuottajaystävä Kerry "Krucial" Brothersin kanssa. Suhteen alkaessa Kerry oli 24-vuotias, ja 14-vuotias Alice joutuikin useampaan kertaan valehtelemaan Kerrylle ikänsä. Nuori muusikko joutui jo varhain miettimään, mitä paljastaa yksityiselämästään lehdistölle. Tuleeko yksityiselämästäkin kaikkien yhteistä omaisuutta? Tässä häntä auttoi Oprah. Oprahin neuvo oli: "Pidä rakkauselämäsi omana tietonasi". (s. 127) Tästä Alicia on kunnioittavasti pitänyt kiinni. Fanit kyllä tietävät, että uusi rakkaussuhde syntyi tuottaja Kasseem Deanin "Swizz Beatzin" kanssa. Avioparilla on kaksi poikaa, Genesis Ali ja Egypt Daould. Voi sanoa, että jos Alicia jotakin paljastaa omasta itsestään, se tapahtuu hänen musiikkinsa kautta. Siksi lukijana minulle tulikin tunne, että halusin kuunnella levyn tai pari tiettyjen lukujen jälkeen. Ihanat Fallin', Girl on Fire, If I Ain't Got You ja No One!

Kirja on tarina kovasta työstä, aidosta pyrkimyksestä ja rehellisyydestä, jolla Hell's Kitchenin pikkutyttö on raivannut tiensä maailman huipulle. Tämä 15-kertaisesti Grammy-palkittu muusikko on halunnut kirjassaan kertoa siitä intohimosta, mikä vei hänet musiikin maailmaan. Kiinnostavinta olikin lukea siitä, kuinka Alicia Augello-Cookista tuli Alicia Keys ja mitä kaikkea maailmanmaineeseen nousu vaati ja edellytti.

Kirjan loppuosassa keskitytään rahan tuhlaamiseen eli mihin kaikkeen rahaa voi käyttää, kun sitä on äärettömän paljon. Voidaan noin vain ostaa kalliita asuntoja ja järjestää aviopuolisolleen uskomattoman ylelliset syntymäpäiväkutsut. Kuuluisuus ja raha tuovat mukanaan kutsuja tapahtumiin ja vierailuille merkittävien ihmisten luo. Alician tie vei vierailulle mm. Barack Obaman luo Valkoiseen taloon. Musiikin tekemisen ohella Alicia Keys tunnetaan humanitaarisesta työstään ja hyväntekeväisyydestään. Hän osallistui mm. #ICantBreathe -kampanjaan, joka syntyi, kun poliisi tukehdutti kuoliaaksi Eric Garnerin, aseettoman mustan miehen. Alicia oli näkyvä hahmo myös #NoMakeup -kampanjassa, joka painotti naisten luonnollista kauneutta.

Yksi maailman myydyimmistä musiikkiartisteista

Nyt Alicia Keysiltä on ilmestynyt seitsemän studioalbumia. Hänen levyjään on myyty noin 900 miljoonaa kappaletta. Hän on saanut runsaasti tunnustuksia työstään, mm. Billboard nimesi hänet 2000-luvun parhaaksi R&B -artistiksi.

Valokuvaliite olisi ollut mukava lisä kirjassa.

Alicia Keys

Ben Macintyre: Agentti Sonja - Äiti, sotilas, rakastajatar, vakooja

 

Ben Macintyre: Agentti Sonja: Äiti, sotilas, rakastajatar, vakooja. Atena. 2021. Englanninkielinen alkuteos: Agent Sonya, Lover, Mother, Soldier, Spy. Suomentanut Aura Nurmi. 432 sivua.

Omasta hyllystä 

"Olemme punaisen tulevaisuuden seppiä." (s. 11)

Ursula Kuczynski oli Saksan juutalaisia, joka kasvoi ja varttui varakkaassa ja vaikutusvaltaisessa perheessä. Ursulan isä oli tunnettu ja arvostettu vasemmistolainen tutkija. Kuusitoistavuotiaana vuonna 1924 Ursula osallistui kommunistisen nuorisoryhmän järjestämään mielenosoitukseen. Kun hän marssi, fasistinen ruskeapaitainen berliiniläispoliisi veti hänet pois paikaltaan ja löi rajusti kumipampulla. Se oli Ursulalle merkittävä hetki. Hän tunsi, että hänen kohtalonsa oli määrätty; hänen olisi työskenneltävä koko loppuelämänsä tuhotakseen Saksan fasismi ja kapitalismi. Ja juuri niin Ursula teki.

Ursulaa kiehtoivat Marxin ja Engelsin teokset, kommunismin opit sekä sorrettujen, köyhien ja vähäosaisten ahdinko. Ursula ohittikin jo teini-iässä radikalismissaan isänsä melko pehmeät vasemmistolaiset aatteet. Kahdeksantoistavuotiaana Ursula liittyi KPD:hen, Saksan kommunistiseen puolueeseen. Ursula sai ihailijakseen arkkitehdiksi opiskelevan Rudolf Hamburgerin, joka oli "likipitäen täydellinen poikaystävä: kiltti, hauska, lempeä ja juutalainen. Molempien vanhemmat suhtautuivat seurusteluun suopeasti." (s. 25) Ursula vietti vuoden Yhdysvalloissa ja sieltä palattuaan nuori pari avioitui syksyllä 1929.

Rudolfin työn myötä aviopari muutti Shanghaihin. Siellä Ursulan tehtävänä oli vakoilla ja vastustaa hallitsevan Kiinan kansallismielisen hallituksen valtaa ja julmuutta. Ursula tapasi monia kansainvälisiä, Moskovan lukuun työskenteleviä vakoojia, joista merkittävin oli Richard Sorge, joka oli "Shanghain korkea-arvoisin neuvostovakooja, taitava viettelijä ja puna-armeijan tiedustelu-upseeri".

Richard Sorge, Ursulan rekrytoija ja rakastaja, jota Ian Fleming luonnehti "historian suurenmoisimmaksi vakoojaksi". (kirjan kuvitusta)

Ensimmäisen lapsensa Ursula sai Shanghaissa. Neuvostoliitto vaikuttui Ursulan työstä ja lähetti hänet Mantsuriaan, missä hän toimi vastarintaliikkeen ja Moskovan yhdyssiteenä. Matka jatkui, seuraava etappi oli Puola. Siellä Ursula synnytti pienen tytön. Seuraavaksi Ursula määrättiin Moskovaan, juuri pahimpien puhdistusten aikaan, jolloin moni Ursulan vakoojaystävistä teloitettiin tai lähetettiin leireille. Sitten matka jatkui Sveitsiin, neutraaliin maahan, jonne kokoontui vakoojia eri puolilta maailmaa. Sveitsissä Ursula tapasi Len Beurtonin, joka Ursulan tavoin työskenteli Neuvostoliiton GRU:lle. He rakastuivat ja avioituivat. Beurtonilla oli brittipassi. Avioituessaan myös agentti Sonja sai Iso-Britannian passin. 

Englannissa Ursula synnytti kolmannen lapsensa. Aviopari lapsineen asettui asumaan pieneen englantilaiskylään, jossa naapurit eivät millään voineet arvata, että "heidän rouva Burtoniksi kutsumansa nainen oli itse asiassa puna-armeijan eversti Ursula Kuczynski, vakaumuksellinen kommunisti, Neuvostoliiton monesti palkitsema sotilastiedustelu-upseeri ja perinpohjaisen koulutuksen läpikäynyt vakooja..." (s. 9) Ursulasta tuli yksi Neuvostoliiton merkittävimmistä ja tärkeimmistä vakoojista. Hän teki paljon työtä hankkiakseen atomipommin kehittämissuunnitelmat. Sen vuoksi hän oli lisännyt vakoojaverkostoonsa Klaus Fuchsin, loistavan nuoren kommunistisen saksalaisen fyysikon. Englanti oli lähettänyt hänet Amerikkaan työskentelemään Manhattan-atomipommiprojektissa. Ja Fuchs välitti kaiken tiedon Venäjälle agentti Sonjan, tavallisen englantilaisen maalaistädin ja äidin kautta.

Ursula lapsineen The Firsin puutarhassa. (kirjan kuvitusta)

Macintyre on kirjoittanut todella kiinnostavan kirjan. Hyvin ja sujuvasti kirjoitettu vakoojatarina vie mennessään. Kiinnostavuutta lisää se, että kyseessä on tositarina ja että vakooja on nainen. Ursula oli monitahoinen persoona, hän oli loistava vakooja ja sen lisäksi hän otti äitiyden vakavasti. Tämä salainen agentti matkusti ympäri maailmaa lastensa kanssa, huijasi MI5:tää ja välitti atomipommisalaisuuksia Neuvostoliitolle. Kirjassa vilahtelee paljon todellisia kiinnostavia vakoojatyyppejä, joista kaikista saisi oman tarinansa. Huomiotani kiinnittivät erityisesti Klaus Fuchs ja Richard Sorge.

Keskivaiheilla kirjaa on runsas valokuvaliite. Loppupuolelta löytyvät kattava lähde- ja kirjallisuusluettelo sekä kiinnostava luku siitä, mitä kirjan henkilöille tapahtui sodan jälkeen. Ursulan matkoja voi seurata kartoista.

Pauli Jokinen: Jääleinikin kuolema

Pauli Jokinen: Jääleinikin kuolema. Myllylahti. 2022. Kansi: Kaisu Sandberg. 225 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Helsingin Sanomissa oli seuraava uutinen kesäkuussa 1932.

Kuollut nainen tunnistetaan. Hän on 23-vuotias kampaaja Laina Yli-Rautalampi, joka tunnetaan myös nimellä Jääleinikki. Helsingin rikospoliisissa työskentelevä konstaapeli Arpia Haahti ryhtyy selvittämään rikosta yhdessä kollegoidensa Frantsilan ja Elokkaan kanssa. Käy ilmi, että Laina oli hommannut lisätienestejä prostituutiolla. Lainan ystävä kuvasi Lainaa näin: "Laadusta pitää maksaa. Ei Laina maleksinut Punavuoren ilotaloissa satiaisten ja syöpäläisten joukossa. Hän oli luksusta. Hän oli parasta, mitä oli tarjolla. Mutta hän oli arvaamaton, hän oli ilkikurinen." (s. 60)  Lainan harrastuksiin kuului valokuvaus, ja aikamoisia kuvia hän oli ottanutkin. 

"Kaikilla meillä on unelmamme." (s. 117)

Tutkimukset vievät Haahdin ja kumppanit erikoisiin paikkoihin, kuten vaikkapa nyrkkeilysalille ja Puolustusvoimien esikuntaan. Nyrkkeilysalilla Haahti tapaa viehättävän Raita Harmosen, Lainan ystävän, johon Haahti taitaa hieman ihastuakin. Pitkään joutuu Haahti selvittämään, mikä rooli Raidalla on tapahtumien kulussa. Puolustusvoimien esikunnassa käy salaperäisiä yöllisiä vieraita. Rikospoliisissa pohditaan, onko näillä käynneillä yhteyksiä Lainan murhaan. Sen sijaan, että rikostutkinnassa edettäisiin, tuntuu, että jatkuvasti tulee ilmi uusia, aivan eri tutkintatahoille vieviä kiemuroita. Ja kuvioita tulee sekoittamaan vielä Neuvostoliiton suurlähetystökin. Poliisi ei voi muuta kuin todeta, että tutkinnassa ei juuri ole edistytty. 

"Tätä ei anneta pois." (s. 162)

Vaikkakin Haahdilla ja kollegoilla on tunne, etteivät he pääse tutkimuksessa etenemään, tuntuu katkeralta, kun Etsivä keskuspoliisi tulee ja ottaa jutun itselleen. "Hyvät herrat. Kiitämme teitä työstä, jonka olette tämän tutkimuksen eteen tehneet. Tästä eteenpäin Etsivä keskuspoliisi ottaa tutkimuksen vastuulleen, Sund kertoi." (s. 161) Kauan ei tarvitse Haahdin ja kollegoiden pohtia, mihin he seuraavaksi ryhtyvät. Täytyy sanoa, että loppuratkaisua en pystynyt millään ennakoimaan. Lukijan jännitystä pidetään yllä ihan viimeisille sivuille saakka.

"Kiintiöpunikki, kuten häntä kutsuttiin." (s. 25)

Haahti osoittautuu kiinnostavaksi nuoreksi etsiväksi. Ikää hänellä on vajaa kolmekymmentä. Komeakin hän on. 

"- Näytät siltä tummalta hurmurilta, joka saa kaikki naiset märiksi. Mikä sen nimi nyt olikaan? 
Haahti huokasi kyllästyneenä. 

- Olen kuullut tuon ennenkin. Hän on Ramon Novarro. 
- Ei se, vaan se toinen. Rudolf Valentino. Se se oli!" (s. 308)

Haahti on hyvä ja kunnianhimoinen työssään. Vaikka sisällissodasta on kulunut jo yli kymmenen vuotta, ei sotaa ole unohdettu. Sisällissodan jälkeen poliisit oli valittu voittajan puolelta. Haahti, jonka isä oli sotinut punaisten puolella, onkin osaston ainoa punikki. Haahdilla on kiinnostava harrastus, miekkailu, jota hän harrastaa säännöllisesti. Yksityiselämä on jäänyt ja jää vähäiseksi, kun tutkittavat rikokset vievät paljon vapaa-aikaakin. Haahti käy säännöllisen epäsäännöllisesti äitinsä luona syömässä - lähinnä velvollisuudentunnosta. Tai kyllä hän äitiään haluaisi nähdä, mutta kotona niin moni asia muistuttaa häntä isästä, joka jäi valkoisten vangiksi Mjölön vankileirille sisällissodan jälkeen. Luultavasti isä ammuttiin siellä. Vai ammuttiinko? Siitä Haahti haluaisi saada varmuuden. Niin moni asia jää Haahdin yksityiselämästä avoimeksi, että lukija ei voi muuta kuin toivoa jatko-osaa Jääleinikille. 

Pidin tästä Jokisen esikoisdekkarista, pidin huolellisesta ajankuvauksesta, hyvin rakennetusta juonesta, Haahdista ja muistakin henkilöhahmoista. Lisäplussa menee onnistuneelle kannelle. Oli kiinnostavaa kulkea Helsingin katuja yhdessä Haahdin kanssa ja elää 1930-luvun alkua. Kolmekymmentäluvun helsinkiläinen arkielämä pienine yksityiskohtineen avautuu lukijalle kiinnostavana ja autenttisena. Kirjassa näkyy Pauli Jokisen perehtyneisyys Helsingin historiaan. Jokinen on kirjoittanut mm. tietokirjan Helsingin murhahistoria (Into 2020) ja hän vetää Helsingissä Murhakävelyjä.  

Kirjan henkilögalleria on suurimmaksi osaksi fiktiivistä. Mutta löytyy sieltä todellisiakin henkilöitä. Mukana on Etsivän Keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki, jonka elämäntehtävä oli hävittää maasta kommunistit. Myös Pehr Evind Svinhufvud vilahtaa mukana keskusteluissa.  

Helsingin karttaa olisin kaivannut. Olisi ollut mukava seurata Haahdin kulkureittejä.