Kolme kirjaa -haaste

Huomasin LauraKatarooman Kirjaimia-blogissa kivan haasteen: mitkä kolme kirjaa haluaisit lukea uudelleen. Kun tätä miettii, ei se ihan niin yksinkertainen kysymys olekaan kuin miltä se aluksi vaikuttaa.

Ensiksi tein sen rajauksen, että valitsen vain niitä kirjoja, joita olen lukenut blogikauteni aikana eli vuodesta 2017 eteenpäin. Tämä siksi, jotta saan kirjan yhteyteen linkin blogiini ja jonkin kommentin kyseessä olevasta kirjasta. Eli ulkopuolelle jää monta suosikkiani. Esimerkiksi kaikki Toni Morrisonin kirjat, Tolstoin Anna Karenina (luettu kahdesti) ja Linnan Täällä Pohjantähden alla (luettu kahdesti).

Tässäpä valintani. Numero yksi. 

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois. 2018. Atena. (linkki)

Oli selvää, että listalleni tulee ainakin yksi afrikkalainen kirja, koska olemme lukeneet niin monia afrikkalaisia kirjoja Naisten Pankin lukupiirissämmme. Tämä kirja oli yksi parhaimmista. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Nigeriaan.

"Kaiken taustalla on Nigerian epävakaa poliittinen tilanne, on levottomuuksia, ampumisia, valevaaleja ja lopuksi diktatuuri. Tässä kirjassa eletään modernissa Nigeriassa ja eletään nigerialaista arkipäivää, eikä haikailla Amerikkaan tai Englantiin. Tavoitteena ei ole maasta lähteminen eikä sukulaisten sinne lähettäminen. Tässä kirjassa Nigeria on kotimaa."

Numero kaksi

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa. Gummerus. 2020. (linkki)

Kirja kertoo kiinalaistaustaisen amerikkalaisen James Leen elämästä ja avioliitosta. James Lee opettaa historiaa Harvardin yliopistossa.

"Lukukokemus on kiehtova. Ng on onnistunut kirjoittamaan koskettavan tarinan perheestä, historiasta, kodin merkityksestä, rotuongelmista ja perheen suuresta surusta. Lopputuloksena on tiivistunnelmainen, tarkkanäköinen ja älykkäästi rakennettu esikoisromaani."

Numero kolme

Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Atena. 2020 (linkki)

Tämä oli kyllä niin viehättävä kirja. Luin tätä mielelläni jo siksikin, että olemme käyneet Etelä-Afrikassa muutaman kerran. Noahin asuinseudut Sowetossa ovat tulleet meillekin tutuiksi. Arvostan paljon Nelson Mandelan työtä. Olimme Etelä-Afrikassa, kun hän kuoli. - Etelä-Afrikka on varmaankin yksi ensimmäisistä matkakohteistamme, jos tässä vielä joskus pääsee matkustamaan.

"Noah taitaa kirjoittamisen taidon ja siihen liittyen huumorin käytön. Huumoria on käytetty juuri oikealla tavalla keventämään vihan ja väkivallan täyttämiä apartheidin vuosia. Noahin intensiivinen kuvaus kosketti minua. Uskon, että kirjan lukeneet muistavat kiitollisuudella Nelson Mandelaa, joka muutti niin monen mustan elämän ja antoi mustille toivon paremmasta tulevaisuudesta."

Numero neljä, eli mukaan täytyy saada myös yksi kotimainen.

JP Koskinen: Tulisiipi. 2019. Like. (linkki)

Tämä kirja oli lukulistallani vuoden 2019 paras kotimainen teos.

"Minua kiehtoo Koskisen toteava, lakoninen kirjoitustyyli. Hän kuvaa Neuvostoliiton elintason kurjuutta, sotatoimien raakuuksia ja Stalinin vainoja, mutta hän ei mässäile. Kaarlen ja hänen perheensä tarina on uskottava, näin todellakin olisi voinut tapahtua Neuvosto-Karjalassa ja toisessa maailmansodassa. Koskinen on hyvin perehtynyt neuvostohistoriaan, hän tietää mm, mistä kirjoittaa kuvatessaan saksalaisessa sotavankeudessa olleiden neuvostosotilaiden kohtelua."

Tämän kiinnostavan haasteen heitän Kirjasähkökäyrä-blogin Maille sekä Anun ihmeelliset matkat -blogin anukatrille.

Hanna Brotheruksen Ainoa kotini äänikirjana

                                                                

Hanna Brotherus: Ainoa kotini. WSOY. 2021. Lukija: Hanna Brotherus. 7 t 41 min. Nextory.

Hanna Brotheruksen kirja Ainoa kotini on herättänyt paljon mielenkiintoa. Kirjasta ovat olleet kiinnostuneita niin median edustajat kuin bloggaritkin. Varmasti kirja kiinnostaa jo siksikin, että Hanna Brotherus on tunnettu koreografi, ohjaaja ja tanssitaiteilija. Lisäksi Brotheruksen avoimuus omasta elämästään herättää niin mielenkiintoa kuin myös uteliaisuutta.

Kirja on kirjailijan autofiktiivinen tilitys elämästään, aina lapsuudesta toiseen avioliittoon asti. Kirjan nimeä Ainoa kotini Brotherus kuvaa näin: "Minulla on tämä keho joka on ainoa kotini. Mitään muuta en omista, mistään muusta en ole vastuussa. Kaikki muu jää tänne kun kuolen."

Yksi kirjan keskeisistä teemoista on syömishäiriöt, jotka ovat koskettaneet Brotherusta monessa vaiheessa. Brotheruksen lapsuuden perheeseen kuuluivat isä, äiti, veli ja sisko. Hanna ja sisko olivat hyvin läheisiä. Sisko sairastui murrosiässä anoreksiaan, joka vaikutti kaikkiin perheenjäseniin ja kaikkeen, mitä perheessä tehtiin. Aikuisena sisko sairastui rintasyöpään. Brotherus oli siskonsa tukena tämän sairastaessa niin anoksiaa kuin rintasyöpääkin. Sisko kuoli tikkulaihana rintasyöpään vain 40-vuotiaana vuonna 2009. Myöhemmin Brotherus joutui käymään läpi samat siskonsa kokemat anoreksian vaiheet oman tyttärensä kanssa. Ja vielä myöhemmin aikuisiällä hän on tunnistanut samoja syömishäiriön piirteitä omassa itsessään. 

Brotherus on ollut koko elämänsä hyvin liikunnallinen ja monilahjakas tanssija. Baletti oli hänelle rakas harrastus lapsuudessa. Hänet hyväksyttiin 11-vuotiaana Oopperan balettikouluun, mutta vanhemmat eivät antaneet hänen jatkaa tanssimista, koska baletti ei olisi taannut kunnon ammattia. Varmasti kaikki tanssilajit ovat vaativia, mutta uskon, että nimenomaan baletti vaatii todella kovaa ja rankkaa harjoittelua, joka vie helposti mukanaan ja täyttää koko elämän. Sitten ei ole enää kysymys harrastuksesta, vaan intohimosta. Valitettavan usein syömishäiriöt liittyvät sellaisiin lajeihin, joissa kiinnitetään erityisen paljon huomiota ulkonäköön ja sitä myötä myös painoon, kuten esimerkiksi baletti, taitovoimistelu, luistelu ja ehkä myös uinti. Raisa Jäntti kirjoittaa baletin harrastajan tunteista upeassa runokirjassaan Grand plié. Askelmerkkejä. (Puru-kollektiivi, 2018): "alan vältellä ruokia jotka turvottavat vatsaa ja kohta vältän kaikkea, minulla on ikävä ihon läpi kuultavia luita ja sinisiä sykkiviä laskimoita." 

Olen ollut tekemisissä syömishäiriöisten nuorten kanssa, minut on koulutettu vertaisohjaajaksi ja olen toiminut vertaisryhmän vetäjänä. Siksikin, koska tunnen ongelman liiankin hyvin, Brotheruksen kokemukset olivat surullista luettavaa. Tunsin häntä kohtaan sympatiaa, koska tiedän, miten vaikeaa on anorektikkojen auttaminen, vaikka kuinka sitä sairastuneen läheisenä haluaisi tehdä. 

Hanna Brotheruksella on ensimmäisen miehensä kanssa neljä lasta. Kirjassa käsitellään äitiyttä kahdesta näkökulmasta: millainen on hänen suhteensa omaan äitiin ja millaisena hän kokee oman roolinsa neljän lapsen äitinä. Brotheruksen suhtautuminen omaan äitiinsä on kiinnostava. Kotona asuessaan Brotherus tunsi, että äiti oli etäinen ja piittaamaton lapsiaan kohtaan, mutta iän karttuessa suhde äitiin muuttui. Oman äitiyden myötä äidistä tuli tärkeä ja rakastettava henkilö, onhan hän oma äiti. Omia lapsiaan Brotherus on rakastanut yli kaiken ja hän on tehnyt kaiken mahdollisen ja joskus jopa mahdottomankin lasten hyväksi. Neljän lapsen huoltaminen on ollut rankkaa, varsinkin kun sen tekee uhrautuen Bortheruksen lailla. Lisäksi pojasta tuli huumeiden käyttäjä ja tytöstä anorektikko. Aikaa riitti lapsille, mutta ei itselle eikä myöskään riittävästi avioliitolle. Ensimmäinen avioliitto hajosi. Onneksi löytyi uusi suhde, mies jota Brotherus rakastaa yli kaiken.  

Työssään Brotherus on kunnianhimoinen. Liikkeessä oleminen on hänelle luontaista, ja tanssi onkin hänen intohimonsa. Nyttemmin hän on löytänyt kirjoittamisen, jota hän tekee yhtä intohimoisesti kuin tanssimistakin. 

Ainoa kotini on Brotheruksen esikoisteos. Kirjan kirjoittaminen itsensä täysin avaten on vaatinut kirjailijalta rohkeutta ja päättäväisyyttä. Olen iloinen, että hän on tehnyt sen. Kirjaa on miellyttävä kuunnella/lukea, Brotheruksen kieli on kaunista ja sujuvaa. Plussa vielä siitä, että Brotherus lukee kirjan itse. Kirja herättää paljon ajatuksia. En ole varmasti ainoa, joka löytää kirjasta monia yhtymäkohtia omaan elämään. Minuun teki vaikutuksen erityisesti Brotheruksen äitisuhteen kuvaus. 

Toivon Hanna Brotherukselle kaikkea hyvää sekä työelämässä että avioliitossa. Mikko Kuustonen on minulle tuttu kouluvuosilta, olemme molemmat käyneet Leppävirran yhteiskoulua.

Arttu Tuominen: Vaiettu

Arttu Tuominen: Vaiettu. WSOY. 2021. Päällys: Mika Tuominen. 402 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Paloviita oli varma, etteivät Kangasharjun houreet olleet pelkkää lääkkeiden aikaansaannosta, vaan hyökkäys oli laukaissut ne. Itse asiassa hän oli varma, että Kangasharju tiesi, keitä hyökkääjät olivat - tai ainakin sen, miksi murhayritys oli tapahtunut. Hän pudisti päätään. Heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, että Kangasharju tointuisi niin paljon, että häntä voisi jututtaa uudelleen." (s. 126)

Arttu Tuominen sai vuoden 2020 Johtolanka-palkinnon romaanista Verivelka (WSOY 2019). Delta-sarjan aloittanutta Verivelkaa seurasi Hyvitys vuonna 2020 ja sarjaa jatkaa tänä keväänä ilmestynyt Vaiettu. Kaikki osat toimivat myös itsenäisinä teoksina. 

Vaiettu alkaa hyytävästi. Liinaharjan palvelutalossa Porissa asuva 97-vuotias Albert Kangasharju, entinen kenkäkauppias ja pankinjohtaja, yritetään murhata. Kangasharjua oli odottamassa hirttosilmukka metsän kätkössä, mutta palvelutalon hoitaja ennätti apuun. Toisaalla Porissa tapetaan samoihin aikoihin Kangasharjun ikätoveri invalidisoitunut Klaus Halminen. Porin poliisi, aiemmista osista tutut Jari Paloviita, Henrik Oksman, Linda Toivonen ja uusi esimies Susanna Manner, saa tehtäväksi tutkia, kenellä voisi olla syytä surmata lähes satavuotiaita vanhuksia. Tutkimukset käynnistyvät, haastatteluja tehdään, mutta kenelläkään ei tunnu olevan mitään pahaa sanottavaa näistä vanhuksista. 

"Suomen ja Saksan aseveljeyden malja." (s. 56)

Sitten jotakin odottamatonta löytyy Halmisen vaatekaapista: Waffen-SS:n univormu, joka on kuulunut SS-Scharführerille eli ryhmänjohtajalle. Löytö ohjaa poliisit tutkimaan toisen maailmansodan historiaa. Talvisodan jälkeen Suomesta lähetettiin sotilaita Saksaan saamaan asekoulutusta. Yhteensä 1400 sotilasta sai Marschbefehlin, jonka mukaan Saksaan lähtijöiden tuli ilmoittautua 29.4.1941 klo 9.30 Ostrobotniassa Helsingissä. Halminen oli yksi lähteneistä. Halmisen porukka määrättiin sotimaan Ukrainaan. Sen sijaan Kangasharjun nimeä ei lähtevien listalta löydy. Kangasharju vannoo, ettei ole koskaan käynytkään Saksassa.

"Touhu vaikuttaa organisoidulta." (s. 95)

Poliisi tuntee olevansa uudenlaisen haasteen edessä. Miksi joku halusi murhata nämä vanhat miehet? Onko uusiakin uhreja tulossa? Pitäisikö tapauksen tutkinta siirtää Porin poliisilta Suojelupoliisille, koska tapahtumat liittyvät väistämättä jollakin tavalla Saksaan ja ehkä muihinkin valtioihin, pohtivat poliisit. 

Kirjassa kulkee kaksi juonilankaa. Toisessa seurataan Porin poliisin työskentelyä ja toisessa tapahtumia Ukrainassa toisen maailmansodan aikana v. 1941. Sotaosuudet ovat karua ja ravisuttavaa luettavaa. Poliisien työskentelyä Tuominen kuvaa taitavasti. Mielestäni on hyvä valinta, että kirjailija ei pyri kuvaamaan kaikkien poliisien mielenliikkeitä ja yksityiselämää. Keskiössä tässä osassa on Jari Paloviita. Hän on niin täysin työlleen omistautunut poliisi, että oma avioliitto on vuosien varrella jäänyt sivurooliin. Onko sitä enää mahdollista pelastaa, miettii Paloviita. Poliisin työ tuo väistämättä mukanaan moraalisia kysymyksiä. On poliisikohtaista, millainen moraalikäsitys kullakin poliisilla on. Kirja päättyy yllätyksellisesti, kun Paloviita tekee oman moraalisen ratkaisunsa.

Historian ja jännityksen ystäville

Kirjasta muodostuu kokonaisuus, jossa yhdistyvät dekkari ja sotaromaani. Ja sen yhdistämisen Tuominen tekee taitavasti. Kirjan vahvuuksia ovat inhimilliset henkilöhahmot, luonteva ja ytimekäs dialogi sekä jännittävä ja kiinnostava juoni, joka pitää lukijan otteessaan ihan kirjan viimeisille sivuille saakka. Pidin siitä, että jännitysromaanissa luonnonkuvaukset yhdistyvät juonen raakoihinkin tapahtumiin. "Jossain tuolla, sumun keskellä, niityn ja loputtoman kaislikon takana virtasi Kokemäenjoki laskien kylmiä ja sameita vesiä Pohjoismaiden suurimpaan jokisuistoon. Laitumella kasvoi ainoastaan yksi puu, ikivanha, käppyräinen leppä, jonka alimpaan oksaan Klaus Halminen oli ripustettu." (s. 184) Vaiettu on vakuuttavaa ja laadukasta jatkoa Delta-sarjalle. Olen varma, että kirja on yksi tämän vuoden luetuimmista jännitysromaaneista. Kirjalle voitaneen veikata myös kansainvälistä menestystä, niin hallittu ja tasokas tämä elokuvamainen jännitysromaani on.

Arttu Tuominen on koulutukseltaan ympäristöinsinööri. Hänen kirjojensa tapahtumat sijoittuvat Poriin, hänen kotikaupunkiinsa.  

Sampo Terhon Olev Roosin kyyneleet äänikirjana

                                                             

Sampo Terho: Olev Roosin kyyneleet. WSOY. 2021. Äänikirja. Lukijana Jarkko Pajunen. 8 t 45 min. Nextory.

Ex-poliitikko Sampo Terho on toiminut Sipilän hallituksen kulttuuriministerinä, Sininen tulevaisuus -puolueen puheenjohtajana ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna. Nyt hän on kirjoittanut esikoisromaaninsa Olev Roosin kyyneleet. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Saarenmaalle Neuvosto-Viroon. Elettiin vuotta 1944. Saksalaiset joutuivat vetäytymään pois venäläisten tieltä niin Saarenmaalta kuin muualtakin Virosta. Ennen saksalaisten hyökkäystä Viroon, Viro oli ollut puna-armeijan miehittämä. Saksalaisten tullessa vuonna 1941 ennätettiin jo iloita, että nyt päästiin eroon bolsevikeista. Mutta pian kävi selväksi, että miehittäjä vain vaihtui. Pian vankilat alkoivat täyttyä, ja saksalaiset aloittivat Viron juutalaisten tuhoamisen. 

Vuonna 1944 virolaiset olivat jälleen neuvostovallan alaisia. Arki oli ankeaa ja jatkuvaa pelkoa. Yöaikaan tulevia mustia autoja pelättiin. Niiden tarkoitus oli selvä: joku perheenjäsen tai koko perhe karkotettiin Siperiaan. Venäläistämistoimenpiteet merkitsivät kansalaisten omaisuuden kollektivisointia sekä kolhoosien ja sovhoosien perustamista. 

Vajaa kymmenvuotias Olev elää Sirle-äitinsä ja Urmas-isänsä kanssa Saarenmaalla. Olev on hiljainen ja ujo omissa maailmoissaan elävä poika. Helppo kohde koulukiusaajille. Onnekseen hän löytää kirjat. Hän on innokas lukija, lukee mitä tahansa onnistuu saamaan käsiinsä. Olev on hyvä oppilas ja hän haluaa oppikouluun. Neuvostoyhteiskunta asettaa ehtonsa: oppikouluun päästäkseen on liityttävä Komsomoliin. Äiti ei anna lupaa liittyä. Olevin suru on suunnaton äidin päätöksen takia, mutta siihen on tyytyminen. Koulun jälkeen Olevin tie vie apumieheksi kolhoosiin.

Olevin isä on onneton ihminen. Perheellä on alituisesti rahavaikeuksia, kun isä ei pysty pitämään työpaikkojaan. Pahaa oloaan isä purkaa viinaan ja väkivaltaisuuteen vaimoaan kohtaan. Sitten isä yllättäen katoaa, veivät Siperiaan, sanoo äiti. Olev ja äiti elävät yhdessä, äiti tekee töitä kalasovhoosissa ja Olev kolhoosissa apumiehenä. Vapaa-aikoinaan Olev lukee edelleen.

Kirjassa on paljon historiaa, ensin saksalaismiehitys, sitten Neuvosto-Viro ja lopulta itsenäisyys. Jokainen suuri muutos merkitsi kansalaisten olojen huononemista. Saksalaismiehitys merkitsi juutalaisten totaalista tuhoamista, kun taas Neuvosto-Viro merkitsi todellista köyhyyttä ja ankeaa arkea tavallisille ihmisille sen jälkeen, kun omaisuus oli kollektivisoitu ja ennen kuin sovhoosit ja kolhoosit aloittivat toimintansa. Pikku hiljaa elämä alkoi tasoittua, mutta kauan odotetun itsenäisyyden myötä alkoi sovhoosien ja kolhoosien purkaminen, mikä merkitsi köyhyyttä, työttömyyttä ja ruoan puutetta pitkäksi aikaa. 

Terhon kerronta on kiireetöntä. Hän kirjoittaa sujuvasti ja lukijan on helppo pysyä mukana kirjan tapahtumissa. Päähenkilöä Olevia kohtaan tunnen sympatiaa. Miten Olevin elämä olisi ollut erilaista, jos äiti olisi antanut hänelle luvan liittya Komsomoliin ja Olev olisi päässyt oppikouluun? Uskon, että hänellä olisi ollut lahjoja vaikkapa akateemiseen uraan. Oliko äidillä oman neuvostovihansa perusteella oikeus estää poikansa eteenpäinmeno?

Neuvosto-Viroon sijoittuvat kirjat ovat kiinnostavia. Luin/kuuntelin tätä kirjaa mielelläni. Kirjan runsas sisältö olisi antanut mahdollisuuden vaikkapa useampiosaiseen Olev-sarjaan. Tällaisenään Olevin elämänkaaren kattavana kuvauksena mieleeni tulee Robert Seethalerin upea kirja Kokonainen elämä (Aula & Co. 2020). (linkki) Neuvosto-Virosta, Saarenmaasta ja varmaankin samasta kalasohvoosista kirjoittaa myös Paula Havaste kirjoissaan Pronssitähti (Gummerus 2017) Vierashuoneet (Gummerus 2019), Morsiusmalja (Gummerus 2020) ja uusimmassa osassa Saarelaislaulu (Gummerus 2021).

Terhon kirja on herättänyt paljon mielenkiintoa. Lähes kaikista valtamedioista löytyy arvostelu Terhon kirjasta. Kirja on luettu myös seuraavissa blogeissa: Hemulin kirjahylly ja Kirsin Konttuuri.

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo. 2021. Kustannustoimitus: Anssi Sinnemäki. Kansi: Marjaana Virta. 498 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"On turha kieltää sitä, että olimme imperialistisen suurvallan uskollisia matkijoita ja seuraajia. Moni taistolainen on perustellut jälkikäteen ideologis-poliittista valintaansa vetoamalla nuoreen ikäänsä. Sillä ei silti voi selittää taistolaishurmoksen pitkittynyttä kestoa saati sitä, että moni käännynnäinen oli ehtinyt jo hankkia paljon elämänkokemusta. Moni mukaan tempautunut 60-lukulainen oli kymmenenkin vuotta vanhempi kuin vuoden 1968 ylioppilaat, nuortaistolaisuuden liikevoima." (s. 46)

Lauri Hokkasen taistolaisuutta kuvaava teos Kenen joukoissa seisoin on saanut paljon julkisuutta. Kirja-arvosteluja on ilmestynyt lähes kaikissa suurimmissa sanomalehdissä ja monissa muissakin julkaisuissa. Yleensä arviot ovat myönteisiä. Joku arvostelijoista kuvaa kirjaa voimakkaana tilintekona, toinen taas analyysinä taistolaisuuden ideologiasta. Joukossa on myös kriittisiä äänenpainoja, joiden mukaan kirja on yksinuottista katkeraa tilitystä kirjoittajan taistolaisvuosista. Kiinnostus Hokkasen kirjaa kohtaan osoittaa, että taistolaisuus herättää edelleen vahvoja tunteita. Siispä kiinnostuneena tartuin tähän liki 500-sivuiseen opukseen. 

Taistolaisiksi kutsuttiin Suomen kommunistisen puolueen "vähemmistön" kannattajia. Puhuttiin myös stalinisteistä tai stallareista. Taistolaisuus-termillä viitataan SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisaloon. Taistolaisten hallitsemia keskeisiä järjestöjä olivat mm. Kulttuurityöntekijäin Liitto (KTL), Sosialistinen Opiskelijaliitto (SOL), Ohjelmakeskus, Sosialistinen Terveysrintama, Suomen Spartakiadit, Toimittajaliitto ja Tutkijaliitto. Taistolaisilla oli merkittävä asema Suomen Rauhanpuolustajissa ja Suomi–Neuvostoliitto-Seurassa. Liikkeen äänenkannattaja oli Tiedonantaja.

Maailman suurin ihmisteurastamo

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa alkaa Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokisen pitämästä puheesta Sosialistisen Opiskelijaliiton (SOL) juhlassa Vanhalla ylioppilastalolla vuonna 1971. Jokinen käsitteli puheessaan mm. Otto Wille Kuusista. Otto Wille Kuusisen, Terijoen hallituksen ja Prahan 1968 -tapahtumien kautta Hokkanen käy käsittelemään "murhavaltio"-Neuvostoliiton historiaa ja Stalinin gulag-leirejä. Näiden aiheiden kuvaukseen on kirjassa käytetty 200 sivua. Historiansa tunteville suurin osa Neuvostoliiton historiasta oli varmasti tuttua asiaa.

"Liitto Moskovan kanssa hiveli itsetuntoa." (s. 346)

No, ehkä tämä oli tarvittavaa taustatietoa Hokkasen henkilökohtaiselle heräämiselle. Mutta ei Hokkasen poliittiseen heräämiseen ihan heti päästä, ensin seuraa laaja historiakatsaus SKP:n historiaan ja kahtiajakautumiseen. Tämän osan päähenkilöksi nousee Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen. Kirjan mukaan Jokinen vastasi puolueen ideologisesta linjasta. Hän - kuten koko puoluekin - sai toimintalinjauksensa ja rahoituksensa Moskovasta. Hokkanen toteaa: "Uskon ilmaisevani monien kaltaisteni tuntemuksen, että suomalaisista kommunisteista pidimme 1970-luvun alkuvuosina juuri Urho Jokista puolueen tärkeimpänä ideologina. Jokisen ajattelu ei ollut kovinkaan omaperäistä, hän ammensi näkemyksensä neuvostoideologien ehtymättömästä aarrearkusta. Tämä ei meitä haitannut, päinvastoin, olihan Neuvostoliitto ja sen kommunistinen puolue mielestämme ihmiskunnan suurin yhteiskunnallinen saavutus." (s. 232-233) Taisto Sinisalon nimi vilahtelee kirjassa vain siellä täällä. Tämäkin osuus puolueen historiasta on ainakin osittain tuttua asiaa vasemmistolaisessa liikkeessä mukana olleille. Neuvostoliiton rooli kieltämättä oli merkittävä taistolaisten ja SKP:n toiminnassa, mutta vähän rupesi tämä aihe jo tökkimään. Sen sijaan mukavalta tuntui palata 1970-luvun kulttuurielämän tapahtumiin. Taistolaiset olivat aktiivisesti mukana poliittisessa laulu- ja teatteritoiminnassa. Haluttiin muuttaa maailmaa laulun avulla. Työväenmusiikin perinteiden arvostaminen oli tärkeä osa laululiikettä.  

Hokkanen oli "puolueen apulainen ja reservi".

Lukija odottaa luku luvulta, milloin kirjailija pääsee kuvaamaan omaa rooliaan taistolaisuuden kentässä. Tuleehan se sieltä, hieman vaisusti kylläkin. Hokkanen on toiminut USNL:n piirisihteerinä ja Tiedonantajan levikkipäällikkönä. Kirjassa hän ei juuri muistele omia tuntemuksiaan, yhtään hänen kirjoitustaan tai puhettaan ei ole kirjassa dokumentoitu. Yhteenvetona Hokkanen kiteyttää toimintansa taistolaisliikkeessä seuraavasti. "Tässä ilmapiirissä kulutimme hukkaan nuoruutemme parhaat vuodet." (s. 46)

Hokkasen mukaan nimenomaisesti Neuvostoliiton ihailu innosti nuoria ja opiskelijoita liittymään taistolaisjärjestöihin. Tämä on mielestäni hieman erikoinen tulkinta. Tai ehkä näin koki sellainen henkilö kuten Hokkanen, joka oli mukana puolueen työntekijänä. Opiskelijaliikehdintä oli maailmanlaajuinen ilmiö 1960-luvulla, johon vaikuttivat paljolti kansainväliset asiat. Itse olin ihan tavallinen opiskelija kauppakorkeakoulussa Vaasassa. Kansainvälisyys, USA:n 60-luvun kansalaisoikeusliike, Mustat pantterit ja Vietnam veivät minut mukaan poliittiseen liikkeeseen. Monella opiskelijalla oli taustalla aktiivinen toiminta Teiniliitossa. Perustimme pienen SOL:n taistolaissolun Vaasaan. Tutustuimme sodan kokeneisiin puolueen veteraaneihin ja heidän kauttaan teollisuustyöntekijöihin. Opimme heiltä paljon. Tietämystämme lisäsi opiskelu opintopiireissä. Toki kuulimme ja luimme puolueen linjauksista ja Neuvostoliiton tärkeästä roolista, mutta meille siellä kaukana pääkaupunkiseudusta oli tärkeää mukava yhdessäolon tunne ja ennen kaikkea hyvä toverihenki. Teimme mitä pystyimme ja katsoimme tärkeäksi, usein yhteistyössä veteraanien kanssa. Joskus saimme jonkun SOL:n johtohenkilön käymään Vaasassa. Taisipa itse Kalmakurkikin kerran piipahtaa siellä. Nyt monien vuosikymmenien jälkeen en Hokkasen tavoin koe hukanneeni opiskeluvuosia, vaan muistan lämmöllä pienen sollilaissolumme lämmintä tunnelmaa ja hyviä toveruussuhteita, joista monet ovat kestäneet tähän päivään asti. 

Laaja lähdeluettelo osoittaa, että kirjailija on tutustunut asioihin perusteellisesti ja monipuolisesti. Toisaalta runsaaseen taustakirjallisuuteen tukeutuen kirjailija pyrkii kattamaan kaikki mahdolliset Neuvostoliiton historian teemat, jolloin moni oleellinen asia hukkuu yksityiskohtien runsauteen. Harmillista kyllä, kirjasta on jätetty pois viitemerkinnät. Useamman kerran olisi ollut kiinnostavaa tietää tiedon alkuperä. Mutta joka tapauksessa kirja on hyvä lisä taistolaisliikkeen historiakirjoitukseen, erityisesti silloin, kun lukija on kiinnostunut taistolaisliikkeen suhteista "murhavaltio"-Neuvostoliittoon. Laajan taustakirjallisuuteen perehtymisen ohella kirjailija on haastatellut yli kolmeakymmentä vasemmistolaisessa liikkeessä mukana toiminutta. Valokuvaliite kirjassa on kiinnostava lisä. Kirja antaa varmasti uusiakin näkökulmia, mutta hyvin paljon kirja on jo tunnettujen asioiden toistoa. Se tieteellinen analyysi taistolaisuudesta jää edelleen puuttumaan. 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta. Tammi. 2021. Päällisen suunnittelu: Laura Lyytinen. 323 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tältä siis tuntuu, Kerttu ajattelee, kun maailma nyrjähtää paikoiltaan. Tällä tavoin tutun elämän alle aukeaa railo. Tai tarkemmin ajatellenhan se ei aukea nyt, vaan se on ollut siinä koko ajan, vain punakirjavan itämaisen maton alleen kätkemänä. Kaikki sen päälle rakennettu - koti, avioliitto, lapsi - huojuu pettävän tyhjyyden yllä. Valheen ja harhan varassa." (s. 105)

Saara Cantell on kirjoittanut ihastuttavan kirjan, jonka parissa viihdyin paremmin kuin hyvin. Tällaisia sujuvasti ja kauniisti kirjoitettuja lukuromaaneja suorastaan kaipaan silloin tällöin lukulistalleni. Olin juuri oikeassa mielentilassa Cantellin kirjalle. Pidän yleensäkin sukupolviromaaneista, erityisesti suomalaisista. On kiinnostavaa kokea, millaista perintöä äiti jättää tyttärelleen ja hän edelleen omalle lapselleen. Jos tapahtumien kehys eli suomalainen yhteiskunta ja ajankuva on taitavasti linkitetty henkilöhistoriaan, niin kirja on todennäköisesti kiinnostava lukukokemus monelle lukijalle. Aivan kuten tämä Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta.

Kaikki tuoksuu lumelta -romaanin tapahtumat alkavat 1950-luvulta. Kerttu Kataja on nuori taiteellisesti lahjakas nainen, joka on juuri valmistunut Taideakatemiasta. Hän tuntee olevansa niin onnellinen kuin vain koulusta juuri valmistunut voi olla. Kerttu on nimittäin saanut työskentelyapurahan ja ateljeepaikan Pariisissa. Pariisiin lähtöä odottaessaan Kerttu seurustelee Toivon kanssa. Toivon mielestä Kerttu on kaunis ja niin kuin "väkevää, juovuttavaa viiniä." (s. 32) 50-luvun Helsingissä käydään Kaivohuoneella ja Linnanmäellä ajamassa kummitusjunassa. Kaivohuoneella tanssitaan Fly Me to the Moonin, Tulisuudelman ja Täysikuun tahtiin.

Seuraavan sukupolven edustaja on Tuija, Kertun tytär. Tuija elää kiihkeää ja radikaalia 70-lukua. 17-vuotiaana hän ihastuu kaksi vuotta vanhempaan Ariin, täydelliseen ja hillittömän komeaan kiihkeään maailmanparantajaan. Sitten tulee Seppo. Tuija lopettaa kesken yliopisto-opinnot ja lähtee Sepon kanssa perustamaan ekologista kommuunia maaseudun rauhaan Orimattilaan. "Milläs herrasväki meinaa elää siellä? Lehmän pieruilla ja pyhällä hengellä?" hörähtelee Sepon isä. Kommuunin suunnitelmat maatilan omavaraisuudesta olivat mahtipontiset näin jälkikäteen ajateltuna, mutta 70-luvun henkeen ne sopivat hyvin. Kirjailijoista ainakin Simone de Beauvoir, Betty Friedan, Märtä Tikkanen ja Gloria Steinem olivat Tuijalle tärkeitä, kuten monelle muullekin seitsemänkymmenlukulaiselle. 

Tuijalla on yksi tytär, Olivia. Olivialla on kirjassa suuri rooli, hän on kirjan minä-kertoja, joka kertoo äitinsä ja äidinäitinsä tarinaa omalle lapselleen. Oliviasta on tärkeää nähdä ja ymmärtää menneet. "Minun tehtäväni on nyt tämä: kertoa sinulle mennyt, jotta osaat suunnistaa tulevassa." (s. 6) Olivia on juuri valmistunut näyttelijä. Olivian myötä kirjassa avataan tämän päivän ilmiöitä, mm. metoo-liikettä. "Siitä on ihan joka mediassa nyt! Teatteriohjaaja, joka on vangittu nuorten tyttöjen seksuaalisesta hyväksikäytöstä! Arvaa kaks kertaa!" (s. 191) Onneksi Olivian ikäluokan näyttelijöiden maailma ei ole pelkkää hyväksikäyttöä. "Vaan kaiken kieroutuneen ja kammottavan ohella myös ihan mukavien, teoistaan vastuun kantavien ihmisten asuttama paikka." (s. 199)

Nautin kirjasta jo heti ensimmäisestä osiosta alkaen. Elin mukana, kun Kerttu onnellisena ja tulevaisuutta odottaen valmistui taidekoulusta. Olisinkin toivonut, että hän olisi päässyt toteuttamaan itseään Pariisin taiteilijakortteleissa. Kertun elämä osoittaa, että ainakin vielä 1950-luvulla naisen oli vaikea toimia työelämässä ja olla samanaikaisesti äiti sekä vaimo. Kaikkein eniten kiinnyin Tuijaan. Ehkä jo siksikin, että olen itse elänyt nuoruuteni 70-luvulla, jolloin monelle nuorelle tuli tarve tehdä jotakin paremman maailman puolesta. Tuijalla se suuntautui turhan kulutuksen vastustamiseen ja pyrkimyksenä omavaraistalouteen, kun taas joillakin se purkautui poliittisena aktiivisuutena, kuten esimerkiksi taistolaisuutena opiskelijoiden keskuudessa. Mutta ei Tuijan elämä pelkkää radikaalielämää ollut. Siihen kuului paljon surullisia tapahtumia, joista vaan piti päästä yli jollakin tavalla. Olivian osuus jäi minulle hieman varjoisaksi.

Pidin eri aikakausien kuvauksista. Ajankuva jokaiselta vuosikymmeneltä tulee kirjassa eläväksi. Miten todesti Cantell kirjoittaakaan. Kaikki nämä tapahtumat, liittyivätpä ne Kerttuun, Tuijaan tai Oliviaan, olisivat voineet olla totta. Ja varmasti ovatkin olleet totta joidenkin ihmisten kohdalla. Kirjan naiset ovat hyvin uskottavia ja eläviä. Kaikista sivuhenkilöistä en voi sanoa samaa. Esimerkiksi Kertun sisko Irja jää aikamoiseksi mysteeriksi. Vaikka kirjassa annetaan puheenvuoro Toivolle, Kertun miehelle, kirja on kuvausta ennen kaikkea naisten elämästä. Miehille on kirjassa varattuna vain sivurooli. 

Kirja vei minut täysin mukanaan Kertun, Tuijan ja Olivian maailmoihin. Tarinan kulku kiehtoi ilmaisuvoimallaan sekä kauniilla ja kuvailevalla kielellä. Naiset jäivät elämään mieleeni kirjan sivujen sulkeuduttua.  

Kirja on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Pastelliunelmia, Kirjakaapin kummitus ja Kirja vieköön!

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat

 

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia. Like. 2021. Kansi ja graaffinen suunnittelu Tuomo Parikka. 240 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Minultakin kysytään usein hiukan tympääntyneesti, miten historian naiset jaksavat minua edelleen kiinnostaa. Minä taas pohdin, miksi puolet ihmiskunnan historiallisesta elämästä ei jaksaisi minua kiinnostaa? Onhan siinä aikamoinen määrä erilaisia kiinnostuksen kohteita, kohtaloita, tekijöitä ja olemassaolijoita, joihin tarttua. Siri, Ellan, Sigrid, Alma, Thyra ja Ainokin elivät, tekivät työtä ja rakastivat - ja heillä oli nerokkaan oikukkaita tapoja selviytyä. Heidän elämänsä pohtiminen auttaa ymmärtämään maailmaa, jonka olemme perineet ja jossa elämme." (s. 16)

Kaunis kirja ilahduttaa aina. Kauniiseen kirjaan on ilo tarttua, kuten oli tähänkin Hanna-Reetta Schreckin teokseen Säkenöivät ja oikukkaat. Kirjan kansi on viehättävä, samoin kuin kirjan kuvitus. Kuvitus koostuu henkilöihin liittyvistä valokuvista ja maalauksista. Sen lisäksi jokaisen luvun alussa on viehättävä kukka: ruusu, siperiankurjenmiekka, tulppani, lumme, kielo, rohtojasmiini ja yksi minulle tuntematon, ehkä saintpaulia. Ennen kuin aloitin kirjan lukemisen, selasin kirjaa edestakaisin, katselin kuvia ja ihailin kaunista ulkoasua. Näin tutustuin jo varkain kirjan kuuteen naishahmoon. 

Kirjan kaunista kuvitusta.

Suomen kultakaudeksi tai kulta-ajaksi kutsutaan vuosia 1880–1910. Suomalainen taide sai silloin kansainvälistä mainetta mm. Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen, Albert Edelfeltin, Eliel Saarisen ja Jean Sibeliuksen myötä. Kansainvälisen maineen ohella "Suomen kultakauden ajan taiteen nähdään edelleen ilmentävän erityisellä tavalla juuri suomalaisuutta niin kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa kuin arkkitehtuurissakin." (s. 12) Schreck toteaa, että viime vuosisadan lopulla oli poikkeuksellisen paljon naisia, joiden tavoitteena oli taiteilijan ura, mutta monet heistä on unohdettu, koska taiteilijuuden etuoikeus tuolloin oli varattu suurelta osin yhden sukupuolen edustajille. Kultakauden taide oli maskuliinista ja taiteen mestarit olivat miehiä. Schreckin mukaan "kultakausi-käsitteen alle ei alun perin oikeastaan luettu naisia..." (s. 14) Tänä päivänä lienee yleistä, että kultakauden taiteilijoihin luetaan myös naisia, mm. Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff, Maria Wiik ja Venny Soldan.

Schreck on valinnut kirjaan kuusi kultakauden naista. Kirjailija antaa äänen näille naisille, joilla oli toisistaan erilaisia tavoitteita elämässä, jotkut tavoittelivat taiteilijan uraa, joku tiedenaisen uraa, mutta yhteistä heille oli, että he olivat merkittäviä oman aikakautensa edustajia kyseenalaistaessaan naisen perinteisen roolin ja uhmatessaan yhteiskunnallisia rajoitteita. He kaikki halusivat olla itsenäisiä eivätkä halunneet jäädä nimettömiksi ja merkityksettömiksi. Yhteistä heille oli myös se, että he tulivat varakkaista perheistä, useimmilla oli aatelistausta. Monet naisista olivat koulutettuja ja he olivat jo lapsena vanhempiensa kanssa matkustelleet useissa Euroopan maissa ja myöhemmin opiskelleet, tehneet taidetta tai muuten vain asuneet Ranskassa tai Italiassa. Se kaikki kuului asiaan, kun elettiin kiihkeitä kansainvälistymisen vuosia.

Ilmiö nimeltä uusi nainen

Viime vuosisadan lopun kasvatuksen lähtökohtana oli miehen ja naisen erilaisuus. Jo varhain tytöt saattoivat nähdä, että oli olemassa tiukat normit mm. naisten pukeutumiselle ja käyttäytymiselle. Sukupuolten erilaisuus määritti naisille ja miehille erilaiset yhteiskunnalliset tehtävät. Naisen yhteiskunnallisena tehtävänä oli omistautua perheelleen ja lapsille. Aktiivinen, työlleen omistautunut nainen leimattiin helposti epäterveeksi ja oikukkaaksi, jopa hysteerikoksi. Hysteria, tuo "naisellisuuden stereotypia", oli viime vuosisadan lopun muotisairaus. Mutta uusi nainen, omilla ehdoillaan elävä nainen, oli astumassa esiin. Nämä lähtökohdat toimivat viitekehyksenä kuuden kultakauden naisen elämäkerroille. Viitekehykseen tulisi vielä sisällyttää Suomen historiallinen tilanne sortokausineen ja kansallisine heräämisineen. Yhteiskunnallista tilannetta ei kuitenkaan valitettavasti kuvata kirjan alkusanoissa, vaan vasta Thyra Thesleffin elämäkerran yhteydessä.

Siri von Essen, Ellan de la Chapelle, Sigrid af Forselles, Alma Söderhjelm, Thyra Thesleff ja Aino Järnefelt

Näiden naisten elämäkerrat kirjailija haluaa jakaa lukijoiden kanssa pukemalla naisten eletyt elämät ja oletetut sanat kokonaisiksi tarinoiksi. Naisten elämätarinan lisäksi Schreck kirjoittaa kirjeen näille valitsemilleen naisille. Kirjeen kirjoittaminen on mainio oivallus, olihan 1800-luku kirjeiden kirjoittamisen kulta-aikaa erityisesti yläluokan keskuudessa. Autenttisia kirjeitä on hyödynnetty kirjassa monenkin naistarinan yhteydessä.

Nämä naiset ovat varmasti monille lukijoille historiasta tuttuja, mutta tässä kuitenkin pienen pieni yhteenveto muistin virkistämiseksi. Naisten sukunimet ovat heidän tyttönimiään.

 

Siri von Essenin (1850-1912) haave päästä näyttelemään toteutui. Siri arveli, että avioliitossa August Strindbergin kanssa hän saattoi yhdistää nayttelijän työn, parisuhteen ja lapset. "Kuitenkin heistä vain toinen kiipesi huipulle, toinen putosi." (s. 41)

Ellan de la Chapelle (1857-1921) hakeutui Pariisiin opiskelemaan taidetta. Kaikkien yllätykseksi Ellan ja Albert Edelfelt avioituivat. Mutta avioliitto oli epätasapainoinen. Ellan sairasteli paljon. Hän oli hysteerikko, sanoivat lääkärit. Ellanin vointi huononi Erik-pojan kuoltua vain 22-vuotiaana.

Sigrid af Forselles (1860-1935) syntyi lammilaiseen aatelisperheeseen ja sai hyvän koulutuksen Sveitsissä. Sigrid haaveili kuvanveistäjän urasta. Hän opiskeli Taideyhdistyksessä Suomessa ja siirtyi sitten Pariisiin Auguste Rodinin oppiin. Sigrid sai veistoksillaan kansainvälistä mainetta. Hän asui Ranskassa ja Italiassa.

Alma Söderhjelm (1870-1949)  joutui taistelemaan sukupuolensa kanssa koko ikänsä. Hän tuli ylioppilaaksi yksityisoppilaana, koska Viipurissa tytöt eivät voineet suorittaa yo-tutkintoa. Hänen piti hakea vapautusta sukupuolestaan, jotta pystyi aloittamaan yliopisto-opinnot. Alma väitteli tohtoriksi ja oli kolmas Suomen yliopistosta tohtoriksi väitellyt nainen. 

Thyra Thesleff (1880-1959) oli korutaiteilija, mutta on jäänyt sisarensa Ellen Thesleffin varjoon. Sisarukset ja monesti koko Thesleffin perhe asuivat Pariisissa tai Italiassa pitkiäkin aikoja. Kesät kuluivat Muroleessa Ruovedellä.  Thyran aviomies Torsten Söderhjelm kuoli lavantautiin 28-vuotiaana.

Aino Järnefelt (1871-1969) avioitui Jean Sibeliuksen kanssa. Sibeliukset saivat kuusi tytärtä. Heistä Kirsti kuoli lavantautiin 2-vuotiaana. Tämä masensi Aino Sibeliusta syvästi, ja Jannen alkoholin kulutus lisääntyi. Koko avioliiton ajan Aino tuki miestään säveltämisessä, hoiti kotia sekä Ainolan kaunista puutarhaa.

Albert Edelfeltin luonnos Ellan Edelfeltista (kirjan kuvitusta)

Naisten elämäkerroista ja Schreckin kirjeistä muodostuu ihastuttava kokonaisuus. Kirjailija on tehnyt onnistuneen ratkaisun avatessaan kultakauden naisen asemaa yksilönäkökulman kautta. Näin naiset tulevat lukijalle läheisiksi. Erityisen hyvin viihdyin Alma Söderhjelmin ja Thyra Thesleffin kanssa. Alma on esimerkki naisesta, joka halusi kouluttautua ja pystyi siihen, mutta vain äärimmäisen sinnikkyyden ansiosta. Miten paljon Suomen kansan koulutustaso on noussutkaan naisten saatua mahdollisuuden kouluttautumiseen. Thyran elämäkerrassa minua viehätti erityisesti merkittävien yhteiskunnallisten tapahtumien kuvaus, kuten esimerkiksi Pariisin maailmannäyttely ja Bobrikovin murha Suomessa. 

Schreckin tekstiä rytmittävät oivallisesti Virginia Woolfin sitaatit. Schreck on kirjoittanut todella laadukkaan ja hyvin sujuvasti kirjoitetun tietokirjan kultakauden naisista.  Laaja lähdeluettelo osoittaa, että kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä kirjaa varten. Lukijana minulle nämä naiset elivät mielessä vielä kauan kirjan loppumisen jälkeen.

Lopuksi vielä kaunis kiitos Tuomo Parikalle kauniista kannesta ja onnistuneesta graafisesta suunnittelusta. Kirjan on lukenut myös Tuija. 

 

Grishamin Oikeuden vartijat on kannanotto amerikkalaista oikeuslaitosta vastaan

 

John Grisham: Oikeuden vartijat. WSOY. 2020. Englanninkielinen alkuteos The Guardians. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Päällys Martti Ruokonen. 351 sivua.

Omasta hyllystä

"Puolustus esitti alibin. Nainen nimeltä Valerie Cooper kertoi, että Quincy oli murhan tapahtuma-aikana ollut hänen luonaan. Hän oli yksinhuoltaja, joka asui Hernandossa, tunnin matkan päässä Seabrookista etelään. Hän oli tavannut Quincyn baarissa, ja heille oli kehkeytynyt katkonainen romanssi. Hän väitti olevansa varma, että Quincy oli ollut hänen luonaan, mutta oli todistajanaitiossa pelokas eikä esiintynyt uskottavasti. Kun syyttäjä otti puheeksi huumetuomion, Valerie murtui." (s. 43)

Floridassa Seabrookin pikkukaupungissa nuori valkoinen lakimies Keith Russo ammuttiin. Vaikka todistajia ei ollut, poliisi kuitenkin pidätti Quincy Millerin, nuoren mustan miehen. Oli kyllä totta, että avioeroa hakiessaan Miller oli tuohtunut Russon toimintatapoihin, mutta murhan aikana hänellä oli pitävä alibi. Mutta niin kävi, että ostettujen todistajien avulla poliisi junaili Millerin syylliseksi, ja Miller sai elinkautisen vankeustuomion. Ei sentään kuolemantuomiota. 

"Otan vanhoja juttuja, joissa tuomitut ovat syyttömiä." (s. 124)

Quincy Miller on istunut vankeudessa 22 vuotta. Hän on kuullut Oikeuden vartijat -järjestöstä, joka on ottanut tehtäväkseen antaa oikeusapua väärin perustein tuomituille vangeille. Järjestössä on neljä työntekijää, Vicky, Mazy, Frankie ja Cullen. Järjestön ensimmäinen syyttömänä vapautettu vanki on Frankie, joka oli istunut vankilassa 14 vuotta. Sen jälkeen järjestössä oli avattu 18 juttua, joissa oli saatu vapautetuksi seitsemän vankia. Yksi asiakkaista oli teloitettu. "Vasta kahdeksan. Tuhansia muita odottamassa. Työmme ei koskaan lopu, ja vaikka se tosiasia saattaisi näyttää lannistavalta, se on myös erittäin motivoiva." (s. 34) Tällä hetkellä asiakkaita, siis heitä jotka pyritään vapauttamaan, on kuusi.  

Yksi järjestön asianajajista on Cullen Post, kirjan päähenkilö, joka avioeronsa jälkeen kaipasi jotakin uutta elämäänsä. Hän meni pappisseminaariin ja valmistui sieltä 35-vuotiaana. Nyt tämä asianajaja ja episkopaalipappi lähtee puolustamaan Quincy Milleria, koska uskoo oikeudenkäynnin asiakirjojen perusteella, että Miller on syytön. "Sinun täytyy auttaa minua, Post! Tiedät että olen syytön! Et voi vain kävellä täältä ulos ja jättää minua tänne kuolemaan. Olen syytön! Olen syytön, ja sinä jumalauta tiedät sen!" (s. 89) Seuraa tarkka ja kiinnostava kuvaus Quincy Millerin oikeudenkäynnistä. Nuori raivokkaasti päälle käypä Millerin puolustusasianajaja Tyler Townsend oli voimaton, kun syyttäjä toi poliisin lahjomia vasikoita oikeuden eteen.

"Townsend anoi vapauttavaa tuomiota kyyneleet silmissä. Hän ei saanut sitä. Valamiehistö ei hukannut paljon aikaa ennen kuin tuomitsi Quincyn murhasta. Rankaiseminen osoittautui konstikkaammaksi, sillä valamiehistö ei saanut aikaan yksimielistä päätöstä. Viimein, kun oli kaksi päivää väitelty tiiviisti ja kiivaasti, voitti ainoan mustan valamiehen kanta: elinkautinen vankeus ilman mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen vapauteen. 11 valkoista olivat pettyneitä siitä, etteivät pystyneet määräämään kuolemantuomiota." (s. 43) 

Kuten kaikissa aiemmissakin prosesseissa, Quincyn vapauttaminen ei ole yksinkertaista. Siihen tarvitaan taitoa, haastatteluja, neuvottelutaitoa ja ennen kaikkea sinnikkyyttä. Lopulta palaset loksahtavat paikoilleen ja tapahtumat huipentuvat yllättävään Grisham-tyyppiseen loppuratkaisuun. 

"Ja aina sievoisesta palkkiosta." (s. 71)

On kiinnostavaa lukea, millainen bisnes USA:ssa on väärien todistusten junaileminen. Todistajat ja niin kutsutut eri alojen asiantuntijat verkostoituvat poliisien ja syyttäjien kanssa. Rikosoikeudenkäynneissä he toimivat luonnollisesti todistajina syyttäjän puolella. 

"Syyttömät ihmiset." (s. 133)

John Grisham on maailman menestyneimpiä jännityskirjailijoita. Hänen kirjojaan on käännetty 42 kielelle ja myyty lähes 300 miljoonaa kappaletta. Suomennettuja teoksia on yli 30. Oikeuden vartijat on taitavasti kirjoitettu teos, joka vie lukijan täysin mukanaan. Kirjassa oli mukana aikamoisen iso henkilömäärä, ja siksi kestikin jonkin aikaa ennen kuin pääsin juoneen mukaan. Mutta sen jälkeen olin mukana tapahtumissa ihan täysillä. Grisham tarttuu tässäkin kirjassa ajankohtaiseen aiheeseen. Yhdysvalloissa istuu vankiloissa paljon syyttömiä vankeja, joista suuri osa on mustia. 
Kirja onkin syytös sekä hyvin raivokas ja voimakas kannanotto Yhdysvaltojen oikeuslaitoksen eriarvoisuutta ja korruptiota vastaan.

Martti Ruokoselle menee kiitos onnistuneesta kannesta.

Kirja on luettu myös Kuunnellut äänikirjat -blogissa. 

Edellinen Grishamilta suomennettu kirja oli Tilinteko (WSOY 2019). (linkki)

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä

 

Tiina Martikainen: Pahan kintereillä. Myllylahti. 2021. 320 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun lähestyttiin vajaa, Riinan vauhti kiihtyi. Noin viittä metriä ennen vajaa Riina pysähtyi kuin seinään ja alkoi haistella intensiivisesti maata. Se kuopaisi tassullaan hiekkaa kuin saadakseen maasta enemmän hajua, mutta luopui pian kohteesta ja jatkoi matkaansa. Hanna päätteli, että tässä kohtaa ruumis oli pudonnut tai ollut pudota kantajansa sylistä. Raunioiden portailla koiran olemus terävöityi ja sen häntä alkoi vispata. Hanna värähti ja hänen ihonsa meni kananlihalle. Koira suuntasi vanhan nojatuolin luo ja raapaisi sitä pari kertaa." (s. 35)

Kirja alkaa hyytävällä kohtauksella. Vajan rötisköstä keskeltä metsää löytyy Sofian eloton ruumis. Sofia oli vain 13-vuotias. Lohjan poliisi saa tapauksen tutkittavaksi. Yksi poliiseista, kirjan päähenkilö, on rikosylikonstaapeli Hanna Vainio. 

Hanna on taitava ja sanavalmis poliisi, joka on aina halukas ottamaan uusia haasteita. Hän tekee paljon töitä, on ehkä liiankin työorientoitunut, mutta onneksi hänellä on omat rennot hetkensä Erkin punaisessa mökissä. Hannan 17-vuotias tytär Mira opiskelee kokiksi. Hannan paras työkaveri ja hyvä kaveri muutenkin on poliisikoira Riina, virallisesti ruumis- ja tunnistusetsintäkoira. Hannan ja Riinan parityöskentelyä on ilo seurata. 

"Joku teki sen tahallaan..." (s. 29)

Nuoren tytön surma saa paljon huomiota. Lehdistö kiinnostuu ja vanhemmat ovat huolissaan. Poliisi vakuuttaa, että tappaja saadaan pian kiinni, vaikka joutuukin toteamaan, että "sanattomaksi tämä vetää." (s. 74) Mutta ei tappajan kiinni saaminen olekaan niin yksinkertaista. Päinvastoin, näyttää siltä, että rikokseen liittyy useampiakin henkilöitä. Mukana tutkinnassa on koko Lohjan poliisivahvuus. Poliisit ovat kiireisiä, ja niin on Riinakin, jonka tehtävänä on tutkia rikospaikkaa yhä uudestaan. Poliisit tekevät pitkää päivää ja kuulusteluja tehdään runsaasti. Kaikki polut pyritään kartoittamaan, mutta murha ei tunnu ratkeavan. Mutta niinhän siinä käy, että lopulta palapelin palaset loksahtavat paikalleen ja tapahtumat huipentuvat yllättävään loppuratkaisuun. 

Viihdyin hyvin kirjan seurassa. Tiina Martikainen kirjoittaa kevyellä tyylillä rankasta aiheesta. Kerronta on notkeaa, ja runsas ja elävä dialogi kuljettaa juonta sujuvasti eteenpäin. Pidän Hannasta, hän on sympaattinen nainen, hyvä äiti ja taitava poliisi. Lohjan poliisissa on monia kiinnostavia henkilöhahmoja, joihin soisin tutustuvani paremmin seuraavissa osissa. Samoin sympaattisen Erkin haluaisin oppia tuntemaan paremmin. Lohjalaisille ja Lohjaa tunteville kirja on varmasti kiinnostavaa luettavaa jo senkin vuoksi, että tapahtuvat sijoittuvat Lohjalle. 

Pahan kintereillä on neljäs Hanna Vainio -dekkari.

Kasvot pinnan alla (Myllylahti, 2015)
Jäätyneet kasvot (Myllylahti, 2016)
Surmanpolku (Myllylahti, 2019)

Itse aloitin sarjan lukemisen kolmannesta osasta Surmanpolku (linkki). Toivottavasti matka Hannan ja Riinan kanssa vielä jatkuu.

Huhtikuussa luettua

Jälleen on aika katsahtaa taaksepäin menneeseen kuukauteen ja luettuihin kirjoihin.

Huhtikuun kokonaissaldo oli 11 kirjaa, joista neljä oli äänikirjaa. Eniten tuli luetuksi kotimaista kaunoa (seitsemän kirjaa).

Kotimainen kauno: 

Tuomas Mattila: Hammasratas. Tuomas Mattila. 2021.
Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Karisto. 2021.
Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus. 2021.
Jarkko Tontti: Haava. Otava. 2021. Äänikirja.
Ilona Tuominen: Ja jollen sinua saa. Bazar. 2021.
Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava. 2021. Äänikirja.
Martta Piili: Kohtalona Siperia. Neljätoista vuotta pakkotyövankina. Like. 2021.

Ulkomainen kauno:

Yaa Gyasi: Maa ja taivas. Otava. 2020. Äänikirja.
Jeffrey Archer: Miehistä parhain. Sitruuna kustannus. 2021
Leïla Slimani: Toisten maa. Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa. WSOY. 2021.

Tietokirjat:

Tommi Saarela: Pave Maijanen - Elämän nälkä. Tammi. 2021. Äänikirja

Todella monta erinomaista lukukokemusta oli huhtikuun kirjoissa. Yleensä valitsen top kolme -listan, mutta nyt oli kyllä listattava neljän kärki.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus. 2021.
Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava. 2021. Äänikirja.
Tommi Saarela: Pave Maijanen - Elämän nälkä. Tammi. 2021. Äänikirja
Jeffrey Archer: Miehistä parhain. Sitruuna kustannus. 2021.

Huhtikuun tähtihetki oli lähes viikon reissu Itä-Suomeen, vanhoihin tuttuihin maisemiin. Olin Savonlinnassa tyttäreni perheen luona, kävin katsomassa 95-vuotiasta äitiäni Leppävirran Attendossa ja Joensuussa tapasin muutamia tuttuja ja kävin Kristan haudalla.

Savonlinnassa käytiin ihailemassa Olavinlinnaa. On se vaan niin kaunis.

Näin minut vastaanotettiin Savonlinnassa.

Savonlinnassa on mainio ite-taiteilija Marko Ruuskanen, joka tekee linnunpönttöjä lintujen ja ihmisten iloksi. Tässä Satulinna, joka sijaitsee Pikku Kakkosen leikkipuiston lähellä.

Muutamia joutseniakin näin matkalla.

Raumalla on jo kevät. Tässä Kirstin museotalo Vanhassa Raumassa.

Mukavaa toukokuuta ja kesän odotusta!