Rouva C - romaani nuoresta Minna Canthista

Minna Rytisalo: Rouva C. 2018. Gummerus. 368 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Liput liehuvat joka vuosi 19.3. Minna Canthin (1844-1897) ja tasa-arvon kunniaksi. Tänä vuonna päivä oli erityinen: Minna Canthin syntymästä oli kulunut 175 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Minna-aiheista kirjallisuutta on julkaistu runsaasti. Yksi Minnan elämää valottavista kirjoista on Minna Rytisalon Rouva C. Juhlavuoden kunniaksi olimme Joensuun Naisten Pankin Lukevissa Leideissä valinneet Rouva C:n yhdeksi kevään kirjoistamme. Kokoonnuimme tiistaina 26.3. keskustelemaan Minnasta. Meitä oli paikalla 12 naistenpankkilaista. Irja K:lla oli tällä kertaa vetovastuu.

Minna Rytisalo kuvaa fiktiivisessa romaanissaan Minnan elämän sitä vaihetta, jota ei niin hyvin tunneta: Minnan opintoja, avioliittoa, perheen kasvamista ja yhteiskunnallisen tietoisuuden heräämistä. Rytisalo herättää henkiin ja antaa hahmon patsaiden tuimakatseiselle kirjailija Canthille, joka Jyväskylässä asuessaan kiireisen perhe-elämän myötä teki hyväntekeväisyyttä, kirjoitti lehtiin ja kirjoitti ensimmäisen kirjansa. 

Opettajaopintoihin Jyväskylään 

Minnan isä piti lankakauppaa Kuopiossa. Ajan kaavan mukaan Minnan olisi kuulunut avioitua, mieskin oli hänelle jo katsottu. Mutta avioliiton sijaan Minna halusi itselleen itsenäisen uran. Minnan isä oli tiukka, mutta varsin poikkeuksellinen mies 1800-luvulla: hän antoi Minnalle luvan lähteä opiskelemaan opettajaksi rehtori Cygnaeuksen perustamaan seminaariin Jyväskylään.

Kuopioon jäi maalaismainen Miinu ja kohti Jyväskylää matkasi Minna Johnson, täynnä innostusta ja uuden odotusta. Seminaarista hän löysi Floran, sydänystävän, jonka kanssa jaettiin ilot ja surut. Florasta tuleekin yksi keskeisistä henkilöistä Minnan Jyväskylässä oloaikana. Ihastuimme tapaan, miten Rytisalo on kirjoittanut Floran osaksi Minnan Jyväskylän vuosia.

Minnan ja Ferdinandin kaunis rakkaustarina

Opettajaa Minnasta ei tullut. Hän keskeytti opinnot ja hyväksyi 9 vuotta vanhemman opettajansa Ferdinand Canthin kosinnan. Avioliitto jännitti ja pelottikin 21-vuotiasta Minnaa. Mielialat kimpoilivat äärilaidasta toiseen. Alkuvaikeuksien jälkeen avioliitosta kasvoi rakkaustarina. He löysivät yhteiselon ytimen, rakkauden ja toistensa arvostamisen. Monia meistä kiinnosti Ferdinandin persoonallisuus, edistyksellisen aviomiehen, joka tuolloin 1800-luvulla tarjosi vaimolleen mahdollisuuden kirjoittamiseen. Olisimmekin mielellämme lukeneet hänestä enemmänkin. Ehkä hän olisi ihan oman kirjan arvoinen?

Minna ja Ferdinand (Wikipedia)

Lapsia syntyi lähes vuosittain. Suurperheen äitinä Minnalla riitti työtä kotona, mutta hän halusi löytää itselleen myös omaa aikaa. Ja näin pikkuhiljaa esille sukeutui se Minna, jollaisena me hänet tunnemme: yhteiskunnallisesti tiedostava, köyhistä huolehtiva, tyttöjen koulutusta arvostava, raittiusaatetta ajava, kirjoittava Minna. Mutta sitten Ferdinand sairastui. Hän nukkui pois v. 1879 Minnan ollessa 35-vuotias. Minna odotti silloin seitsemättä lastaan. Nyt oli löydettävä uudet keinot selviytyä.

"Joskus loppu on vasta alku, hän tiesi, sillä muuta ei ollut kuin todellisuus, ja tässä se oli ensimmäinen kahvikuppi Kuopiossa, se oli äiti joka ei jättäisi lapsiaan, se oli nainen joka astui kahden jalan varaan eikä horjunut, tämä ihminen joka ajatteli: en pelkää." (s. 362)

Rouva C syntyi fiktiosta ja faktoista 

Rouva C ei ole tietokirjallisuutta, vaan se on tosiasioihin nojaavaa fiktiota. Listasimme kirjassa käsiteltyjä teemoja. Niitä löytyi paljon: avioliitto, rakkaus, koulutus, normien rikkominen, naisten asema, 1800-luvun lopun ajankuva, elämä yleensä. Eräs lukijoistamme totesikin, että eletty elämä on niin konkreettisesti läsnä tässä kirjassa. Rouva C todistaa, että Minnan ajatukset 1800-luvun lopulta eivät vieläkään ole vanhanaikaisia. Pohdimme, missä kaikessa yhteiskunta on kehittynyt Minna Canthin ajoista. Uskomme, että Minna Canth olisi ylpeä siitä, miten hyvällä mallilla koulutus ja kasvatus ovat tämän päivän hyvinvointivaltiossamme. Myös suvaitsevaisuus mm seksuaalivähemmistöjä kohtaan on lisääntynyt merkittävästi viime vuosikymmeninä.  

Minna Canth - oman aikansa naistenpankkilainen

Olimme lukupiirissämme varmoja, että Minna Canth olisi tänä päivänä naistenpankkilainen, niin hyvin hänen ajamansa asiat, mm tyttöjen koulutus, natsaavat Naisten Pankin arvovalintoihin. Minnan toimeliaisuudelle ja vahvalle arvomaailmalle on tarvetta yhä edelleen 2010-luvulla. 

Lukupiiriläisemme kuvasivat kirjaa aistivoimaiseksi, elämänmakuiseksi ja mukaansatempaavaksi. Rytisalo kirjoittaa kaunista ja kuulasta suomen kieltä, jota on helppo lukea. Pidimme kirjasta paljon, siitä on osoituksena myös antamamme arvosana: 4,75 (asteikko 1-5)

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta. 2019. Myllylahti. Kansi: Karin Niemi. 352 s.

Arvostelukappale kustantajalta

Within perheeseen kuuluvat Nokialla johtajatason tehtävissä työskentelevä Mikko-isä 37 v., peruskoulunopettaja Tiina-äiti 36 v. sekä lapset Valtteri 11 v., Venla 9 v. ja Elsa eli Peltsi 3 v. Perhe elää normaalia lapsiperheen elämää: käydään töissä, kuljetetaan lapsia harrastuksiin, omistetaan omakotitalo ja kaksi autoa,  joskus syödään ulkona ja joskus tehdään ulkomaanmatkoja. Kaikki on kunnossa. Kunnes elämään tulee muutos. On vuosi 2008.

Iso S

Tiina hakeutuu lääkäriin löydettyään pienen muhkuran vasemmasta rinnastaan. Tällainen on tutkimuksen tulos: "Teillä on rintasyöpä. Leikkaus on viikon kuluttua, nyt kannattaa valmistautua siihen ja nauttia elämästä." (s. 19) Gradus 3:n rintasyöpä edellyttää rinnanpoistoa ja kainaloimusolmukkeiden tyhjennystä. Leikkaus onnistuu hyvin, ja perheessä ennätetään jo iloita, kunnes tulee lisää ikäviä uutisia. Tiinalta löydetään munasarjasyöpä. Se operoidaan myös v. 2008.

Tiinan hoidot aloitetaan heti. Ensimmäisenä vuorossa ovat raskaat sytostaattihoidot. Mikko pyörittää perhettä, antaa aikaansa lapsille, jotta arki jatkuisi mahdollisimman tavallisena. "Lapset pysyivät satasella kiinni normiarjessa - ja me sitten siinä perässä. Tiinan sairauden aikana oli hyvin vähän yhteenottoja lasten kanssa. Monta kertaa keskustelimme kuinka hyvin lapset tilanteen ottivat ja samalla vähän kehuimme itseämme onnistuneesta kasvatustyöstä." (s. 62-63)  

Vaikka syöpä oli täydellinen yllätys Tiinalle, hän suhtautuu ihailtavasti sairauteen. "Mutta miksi minä -kysymystä en ole esittänyt. Joka kolmas ihminen sairastuu jossain elämänsä vaiheessa syöpään. Miksi en siis minä?" (s. 48)  Sitä Tiina kuitenkin kysyy, miksi nyt eikä 50 vuoden päästä.

Tiina löytää huumoriakin sairastumisestaan. Hänelle määrätään 24 päivän sädehoitokuuri. "Tämä on kertakaikkisen kiva puolipäiväjobi, jossa työmatkoihin kuluu tuplasti enemmän aikaa kuin itse "työhön", joka sekään ei ole rankimmasta päästä." (s. 125) Sädehoitojen jälkeen tilanne näyttää hyvältä, hoidot ovat tehonneet. Sitä juhlitaan Italian matkalla. Tiina palaa opetustyöhön. Tiina miettii, josko se olisi nyt tässä. 

S uusiutuu

Mutta jatkoa on tulossa: vuonna 2013 syöpä uusiutuu pikkulantiossa. Kaikesta sairastamisesta ja lääkityksestä huolimatta Tiina jaksaa elää. Hän saa voimaa perheestään, laajasta tukiverkostostaan ja uskostaan Jumalaan. Hän harrastaa liikuntaa, hän jaksaa jakaa aikaansa lapsille, saa Mikon järjestämään jonkun matkankin.  Mutta uusia oireita tulee ja vointi heikkenee.

Kesällä 2016 tulee hyvästien aika. Tiina sulkee silmänsä Limingan saattokodissa 26.8.2016. 

Tästä kaikesta Mikko With kertoo kirjassaan. Tiina aloitti vasenrintanijamuutasairasta-blogin kirjoittamisen sairastumisen alkuvaiheessa ja Mikko itse piti Ahistus-päiväkirjaa. Kirja syntyi yhdistämällä ja muokkaamalla Mikon päiväkirjamerkintöjä ja Tiinan blogitekstejä - Tiinan luvalla luonnollisesti. Kirja on eheä kokonaisuus, jota täydentävät lääkärinlausunnot Tiinan sairauden eri vaiheista. Kaikkea lääketieteellistä tekstiä lukija ei ymmärrä, mutta siitä huolimatta epikriisit täydentävät luontevasti sairauden kuvausta.

Kiitos Mikko With upeasta kirjasta. Vaikka tämä on kirja syövästä, sairaudella ei mälläillä, sairauden kuvaus ei ole säälipisteiden keräilyä, kirja ei ole surukirja, vaan se on vahvaa, kaunistelematonta ja leikittelevääkin kuvausta Within perheen arjesta, jossa syöpä on läsnä kahdeksan vuoden ajan. Kokonaisuudesta tulee koskettava tarina. Kyyneleet silmissä luin kesän 2016 kuvausta, jolloin Tiinan olo heikkeni. Lukiessa kuvausta Tiinan sairastamisesta ei voi muuta kuin ihailla suomalaista tasokasta erikoissairaanhoitoa ja ammattitaitoista henkilökuntaa.

Tämän kirjan kirjoittaminen on varmasti ollut Mikolle todellinen voimain ponnistus. Ihailen ja arvostan sitä, että hän pystyi siihen. Ehkä surun jakaminen lukijoiden kanssa on ollut osa Mikon surutyötä, ehkä se on hieman helpottanut surua. Uskon, että kirja tuo lohtua samassa tilanteessa eläville. Entiseen elämään ei ole paluuta, entistä elämää ei enää ole. On uusi, erilainen elämänvaihe. Ikävä on ainainen.

Puutarhatyöt olivat yksi Tiinan harrastuksista.

Vieraana Tuula-Liina Varis

Viime torstaina meillä oli senioriporukkamme tapaaminen, jonne olimme saaneet vieraaksi kirjailija Tuula-Liina Variksen, sopivasti juuri Minnan Canthin 175-juhlaviikolla.

Tuula-Liina Varis

Tuula-Liina Variksella on monipuolinen kirjoittajatausta. Turun yliopistossa aloitetut suomen kielen ja kirjallisuuden opinnot jäivät kesken, kun hänelle tarjottiin toimittajan työtä Kansan Uutisissa. Innokkaalle kirjoittajalle toimittajan työ oli mieluinen valinta. Tuula-Liina katsookin, että toimittajan työ antoi hyvät eväät tuleviin kirjallisiin haasteisiin. Myöhemmin hän on kirjoittanut kolumneja mm. Suomen Kuvalehteen, Kotilieteen ja Eläkeläiseen ja nykyisin joensuulaiseen Karjalan Heiliin. Tuula-Liinalla oli mahdollisuus tutustua myös televisiotyöhön, kun hän juonsi 2000-luvun alussa TV 1:n kirjallisuusohjelmaa A&Ö. Tästä syntyikin keskustelua senioriporukassamme, monet meistä muistavat nuo mielenkiintoiset ohjelmat, joissa nähtiin vieraina mm. Tommy Taberman, Orvokki Autio, Pekka Kejonen ja Yrsa Stenius. Tällaista ohjelmaa kaipaisimme televisoon tänä päivänäkin.

Erityisen mieluinen tehtävä kirjoittamisen ohella Tuula-Liinalle oli  Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajuus v. 2009-2014. Suomen Kirjailijaliiton tehtävänä on toimia kaunokirjailijoiden aatteellisena ja ammatillisena järjestönä. Tuula-Liina oli Kirjailijaliiton ensimmäinen naispuheenjohtaja. Nykyinen puheenjohtaja on myös nainen, Sirpa Kähkönen. Tuula-Liina toimi puheenjohtajana myös opetusministeriön alaisuudessa toimivassa Valtion kirjallisuustoimikunnassa v. 2010-2012.
 

Sain haastatella Tuula-Liinaa

Arvostettu ja palkittu kirjailija

Kirjailijana Tuula-Liinasta on tullut vuosien mittaan pidetty ja arvostettu kirjailija. Siitä kertovat jo useat kirjallisuuspalkinnotkin. Kotona Tuula-Liinaa kannustettiin lukemaan ja kirjoittamaan. Äiti antoi hänelle vihkosen, josta alkoi Tuula-Liinan päiväkirjakirjoittaminen, mikä jatkuu yhä vieläkin. Murrosiän kynnyksellä hän alkoi kirjoittaa Pariisiin sijoittuvaa intohimoista rakkaustarinaa. Yht'äkkiä hän tajusi, että ei tiennyt mitään intohimoisesta rakkaudesta eikä myöskään Pariisista, ja niin kirjoittaminen loppui kesken lauseen. Ja vaikka myöhemmin ovat tulleet tutuiksi sekä intohimoinen rakkaus että Pariisi, tuon kirjan kirjoittaminen ei jatkunut. 😅 Nuoruuden suosikkikirjoihin kuului ehdottomana ykkösenä Montgomeryn Uuden kuun Emilian tarina. Tänä päivänä Tuula-Liina mainitsee mielikirjailijoikseen Eeva Kilven, Eeva Joenpellon ja Marja-Liisa Vartion, joiden kirjoihin hän palaa yhä uudelleen. Viime vuoden kirjahelmeksi hän nimeää Finlandia-palkitun Juha Hurmeen Niemen.

Myös runoilla on ollut tärkeä osa Tuula-Liinan elämässä. Aila Meriluodon ja Aale Tynnin innostamana Tuula-Liina kirjoitti murrosiässä runoja ja sai yllätyksekseen ensimmäisen palkinnon Teiniliiton kulttuurikilpailussa. Runot ovat Tuula-Liinalle tärkeitä tänäkin päivänä. Kajaanin Runoviikko kuuluu hänen jokakesäiseen ohjelmaansa. 

Tuula-Liina on kirjoittanut tai toimittanut parikymmentä kirjaa, joista viimeisin on v. 2016 hyvät arvostelut saanut Huvila. Uusi kirja on tekeillä, ehkä jo syksyllä saamme luettavaksi Tuula-Liinan uuden kirjan. 

Tuula-Liina puhuu lämmöllä Joensuun kirjallisuustapahtumasta, joka täyttää ensi syksynä 20 vuotta. Tuula-Liina on ollut mukana järjestämässä tätä tapahtumaa ihan alusta alkaen. Kirjallisuustapahtuma sai Suomen Kirjailijaliiton Kirjailija kiittää -palkinnon v. 2016.

Katoaako kirjasto viihteeseen?

Näin Tuula-Liina kysyy kolumnissaan Karjalan Heilissä 20.3.2019. Hän on huolestunut siitä, että kirjastot ovat kehittymässä sivistyslaitoksista viihdekeskusten suuntaan. Monet meistä senioreistakin ovat käyneet Oodissa toteamassa, että siellä on kirjoille omistettu vain yksi kerros isosta rakennuksesta. Olimme samaa mieltä Tuula-Liinan kanssa siitä, että toki kirjastoilla voi olla muutakin toimintaa kuin vain perinteinen lainaamistoiminta, mutta tuon muun toiminnan tulisi liittyä kirjoihin.

Kirjabloggarina minua kiinnosti kuulla, mitä mieltä Tuula-Liina on kirjablogeista. Hienoa oli kuulla, että hän arvostaa blogeja ja lukee niitä itsekin, mutta toivoo, että bloggarit eivät pyrkisikään kirjoittamaan kuten kriitikot, he ovat ihan oma ammattikuntansa. Kirjablogien suosiota lisää sekin, että printtilehtien taidekritiikit ovat kutistuneet, arviot ovat aina vaan lyhyempiä ja kritiikit ovat useiden lehtien nettisivuilla muurien sisällä. 

Kiitämme virkistävästä vierailustasi Tuula-Liina. Me seniorit olemme aika innokkaita lukijoita. Monet meistä jakavat lukukokemuksiaan lukupiireissä. Luemme mielellämme painettua kirjaa ja olemmekin samaa mieltä kanssasi, että painetulla kirjalla on edelleen valoisa tulevaisuus.

Michelle Obama: Minun tarinani - Becoming

Michelle Obama: Minun tarinani. Otava. 2018. Englanninkielinen alkuteos Becoming. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Kannen suunnittelu: Christopher Brand. 510 sivua.

Oma ostos

Michelle Obaman kirjasta Minun tarinani on tullut suosittu ja jopa rakastettu kirja niin lukijoiden, kriitikoiden kuin bloggareidenkin keskuudessa. Eikä syyttä. Harva nainen - vaikkei olisikaan Yhdysvaltojen First Lady - rohkenee laittaa itsensä niin likoon ja paljastaa itsestään niin paljon, vain siksi, että haluaa kertoa oman tarinansa. Se tarina antakoon uskoa ja tulevaisuuden luottamusta kaikille amerikkalaisille vähävaraisista kodeista tuleville tytöille ihonväristä riippumatta. 

Michelle Robinson vietti lapsuutensa Chicagon South Siden ahtaassa asunnossa omakotitalon yläkerrassa yhdessä rakastavien vanhempien ja Craig-veljen kanssa. Lapsuus näyttäytyi onnellisena, vaikka elämä oli vaatimatonta ja köyhääkin. Onneksi lähellä oli  laaja suku ja oma nurkkaus kotona Barbie-nukkeineen. Monien muiden lähiöiden tavoin South Side slummiutui, valkoiset ja varakkaat mustat perheet muuttivat pois. Koululuokkien rakenne muuttui: Michellen ensimmäisellä luokalla koululaisista oli mustia 10 %, kun taas viidennellä luokalla mustien osuus oli jo 90 %. 

Tätä kirjaa voi lukea monin tavoin. Eri lukijoiden huomio kiinnittyy eri asioihin. Itse koin kirjan hyvin paljolti kuvauksena USA:n rotuongelmista. Vaikka Michelle Obama ei mitenkään osoittele sormella rotukysymyksiä, se on siellä kaiken taustalla erottavana tekijänä, joka vaikuttaa vahvasti mahdollisuuksiin olla osallinen amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Itse olin USA:ssa vaihto-oppilaana v. 1967, juuri 60-luvun rotumellakoiden päätyttyä. Asuin Michiganissa, valkoisessa Plymouthin pikkukaupungissa. Perheeni oli ihan tosissaan todetessaan, että he ehdottomasti muuttavat pois tältä tutulta kotikadulta, jos sinne muuttaa mustia. Noista ajoista ja Martin Luther King Jr:n murhasta on kulunut jo 51 vuotta. Paljon kehitystä on tapahtunut, mutta pitkä taival on yhä edessä, kuten Michelle Obaman kirja osoittaa. 

Olenko minä tarpeeksi hyvä?

Michelle Obama, USA:n ensimmäiseksi naiseksi kohonnut nainen, pohtii useasti elämänsä eri vaiheissa, onko hän riittävän hyvä. Päästyään opiskelemaan maineikkaiseen Princetonin yliopistoon Michellen paineet olivat valtavat. Michelle pohti, oliko hän riittävän hyvä tässä erittäin valkoisessa ja erittäin miesvoittoisessa yliopistossa, jossa valkoisten opiskelijoiden high school -taidot oli usein hankittu korkeatasoisissa yksityiskouluissa. Perustuiko Michellen valinta hänen osaamiseensa vai rotukiintiöihin? Kiinni otettavaa oli paljon. Mutta Michelle selviytyi. Tällä tavalla selviytyi myös Lucy Barton Elizabeth Stroutin kirjassa Nimeni on Lucy Barton.

"Mutta oli mahdotonta olla musta opiskelija enimmäkseen valkoisessa yliopistossa tuntematta ylle laskeutuvaa "positiivisen syrjinnän" varjoa. Eräiden opiskelijoiden ja jopa professorien katseesta saattoi melkein lukea sen, kuinka he olisivat halunneet sanoa Minä tiedän, miksi sinä olet päässyt tänne." (s. 103) 

Michelle pohti, oliko hän päässyt Princetoniin pelkästään yhteiskunnallisen kokeilun ansiosta. Kirjan koulutusosio osoittaa kiistattomasti sen, miten erilaista ja eriarvoista koulutus Yhdysvalloissa on. Jotta menestyy, täytyy olla rahaa. Kaikki eivät ole Michelle Robinsoneja. Toki heitäkin on, niin täytyykin olla. Kirjan luettuani satuin katsomaan erästä television vaaliohjelmaa, jossa valitettiin siitä, miten paljon suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on puutteita ja miten kallista se on. Jatkossa pyydän tällaisia valittajia lukemaan Michelle Obaman kirjan.

Oikeudenmukainen maailma

Princetonin jälkeen Michelle hyväksyttiin Harvardin yliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä. Sen jälkeen alkoikin uusi vaihe Michellen elämässä: työura kuuluisassa suuressa lakitoimistossa, jonne kesäharjoittelijaksi tuli Michellen tuleva puoliso ja USA:n tuleva presidentti Barack Obama. Syntyi Michellen ja Barackin elinikäinen romanssi. Avioliitto solmittiin v. 1992.  Siitäkin huolimatta, että Obama poltti tupakkaa. 😊 Aviomiehestä tuli poliitikko, joka puhui toivosta ja oikeudenmukaisesta maailmasta. Hänet valittiin Illinoisin senaattiin v. 1996. "Hän oli hyvä ihminen, joka halusi vaikuttaa maailmaan, ja epäilyksistäni huolimatta hän katsoi, että politiikka oli paras tie pyrkiä siihen tavoitteeseen. Sellainen oli hänen uskonsa." (s. 224) 

Sitten v. 1998 syntyi Malia, ihana lapsi. Michelle totesi, että äitiys "määritti jokaisen päivän rytmin." (s. 233) Toinen tytär Sasha syntyi v. 2001.

"Barack oli sentään musta mies Amerikassa. En uskonut, että hän voisi voittaa." (s. 275)

Alkoi vaalikampanja, joka päättyi vaaleihin 4.11.2008, kun Barack Obamasta tuli Yhdysvaltojen 44. presidentti. Takana oli voimia vienyt vaalikampanja, johon Michelle miehensä rinnalla oli osallistunut lähes täysipäiväisesti.  

Virkaanastumispäivän tanssi (Wikipedia)

Vuorossa oli muutto Valkoiseen taloon. Valkoisen talon emännyys on uusi kokemus kenelle tahansa ensimmäiselle naiselle. Salaisen palvelun agenttien läsnäoloon on vain totuttava, samoin kuin kuljetuksiin luotilasiautoilla, suureen henkilökuntaan ja jatkuvaan edustamiseen. Virheitä ei saa tehdä, kaikki pitää suunnitella huolella etukäteen. Michelelle haastavinta oli saada Valkoisesta talosta paikka, jossa Malia ja Sasha viihtyisivät ja saisivat olla lapsia.

Perhekuva (Wikipedia, kuvaaja Pete Souza)

Olin tyttärieni kanssa New Yorkissa marraskuussa 2008, pari viikkoa Barack Obaman presidentiksi valinnan jälkeen. Oli hienoa aistia voiton ilmapiiri ympäri New Yorkia, luonnollisesti erityisesti mustien keskuudessa. Kävimme Harlemissa ja kun seisoimme Dr Martin Luther King Jr -Boulevardilla, luoksemme tuli musta mies kysymään, mistä olemme. Kun vastasimme olevamme Suomesta, hän arveli, että suuret uutiset eivät olleet vielä ehtineet Suomeen asti eli se suuri uutinen, jonka hän halusi kertoa meille, oli se, että Barack Obama oli valittu USA:n presidentiksi.

Valta vaihtuu Valkoisessa talossa. (Wikipedia)

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas. 2019. Like. Kansi: Tuomo Parikka. 322 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Juha Siro on tuottelias kirjailija. Kirjan liepeestä käy ilmi, että hän on kirjoittanut kuusi romaania ja viisi runokokoelmaa. Mietin luettuani tämän kirjan, miksi en ole tarttunut Siron kirjoihin aiemmin, niin suuresti ihastuin Siron kirjoitustyyliin. 

Kirjan tapahtumat alkavat Berliinistä vuodelta 1922 ja päättyvät vuoteen 2026 Arabian niemimaan aavikolle. Berliini-osuuden päähenkilö on nimeltä mainitsematon pieni poika, jonka kasvua kirjassa seurataan läpi sotavalmistelujen ja sotavuosien. Koululaisena poika kärsii isänsä juomisesta ja väkivaltaisuudesta jopa niin, että hän lopettaa puhumisen useaksi viikoksi. Sen sijaan hän tutkii eläimiä episkoopilla ja piirtää. Hän kulkee kujalta kujalle, kadulta kadulle, sieltä eläintarhaan ja piirtää. Juutalaisten kansanmurha odottaa vielä. "Auto katoaa kulman taakse, vastapäisen Shermanin kangaskaupan näyteikkuna peilaa harvoja kadun kulkijoita - ikkunan lasi on vielä ehjä ja kauppiasperheen ainoa lapsi, Alex käy pojan kanssa samaa koulua." (s. 33) Natsismin nousun merkkejä on jo. Opettaja heittäisi taiteilija Otto Dixin hullujenhuoneelle. Dixin sotaa ja sosiaalisia ongelmia kuvaavat taulut olivat ristiriidassa Hitlerin militaristisen arvomaailman kanssa. Pojan äiti katsoo parhaaksi liittyä puolueeseen ennakoidessaan tulevaisuutta.

Poika tapaa valokuvausta harrastavan Elken. Elkestä tulee pojalle rakas. Sitten eräänä päivänä "Poika repäisee kotkakuoren auki ja miettii kuinka suuri ilon ja innostuksen lähde kirje olisi jollekin toiselle". (s. 101) Näin tulee pojalle vastenmielinen kutsu sotaan, taistelemaan natsismin puolesta. Poika lähetetään valiojoukkoihin valokuvaamaan sodan kauhuja. Filmiä varten tehdään lavastus, johon otetaan siisteimpiä ja hyväkuntoisimpia vankeja. "Kun filmimme pyörii elokuvateattereiden uutiskatsauksissa, se on yksi vitsa samassa helvetin kimpussa, joka lujittaa kansan yhtenäisyyttä. Sota on mielikuvien seuraus. Meidän tehtävämme on pitää yllä vihan ja tappamisen mielialaa." (s. 151) 

Sodan jälkeen tapaamme pojan Venetsiassa, jonne hän haluaa piiloutua. Die Weltista poika löytää artikkelin saksalaisten sotaprogandasta. Valokuvasta poika tunnistaa itsensä. "Koetin vakuuttaa itselleni ettei kukaan minua täällä kuvaan osaisi yhdistää." (s. 239) Poika rupeaa purkamaan menneisyyttään kirjoittamalla. "Kirjoittamalla ajatuksensa muistiin - kuin kuittauksena siitä, että on punninnut huolella kaikki vaihtoehdot." (s. 302)

Toisella aikatasolla Arabian niemimaalla vuonna 2026 kohtaamme kolme miestä, jotka etsivät turvapaikkaa aavikolta. Miesten matkalta löytyy yhtymäkohtia pojan tarinaan: sodassa poika pakotettiin surmaamaan kaksi vankia ja samoin Avielin on aavikolla surmattava vangittuna oleva mies. Pahuutta on kaikkialla ja kaikkina aikoina. Sodan kauhut ja jälkiseuraukset ilmenevät samanlaisina, vaikka aikaa on kulunut yli 100 vuotta. Onko menneisyys opettanut meille mitään? 

Siron kirja on tärkeä kirja ajankohtaisuudessaan. Pidin kirjan teemoista, mutta ennen kaikkea pidin Siron tavattoman kauniista kielestä. Siron runoilijatausta näkyy hiotussa ja ilmaisuvoimaisessa kielessä. Tällaista vaivatonta tekstiä on nautinnollista lukea. Kirjassa käsitellään enimmäkseen pojan elämää, mutta välillä piipahdetaan Arabian niemimaalla. Pidin paljon pojan osuudesta. Minulla oli tunne, että tällaisia onnistuneita sotakuvauksia saa vain harvoin lukea. Sotakuvausten kanssa ei mässäillä, juutalaisvainoja sivutaan, mutta ei osoiteta sormella, ketään ei syytetä, tapahtumien kulku vain todetaan. Siro jättää lukijalle paljon pohdittavaa. 

Kiitos kirjailijalle kattavasta kirjallisuusluettelosta, joka löytyy kirjan loppusivuilta. Kiitos myös Tuomo Parikalle onnistuneesta kannesta.

John Grisham: Lainlukijat

John Grisham: Lainlukijat. WSOY. 2018. Englanninkielinen alkuteos The Rooster Bar. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Päällys Martti Ruokonen. 344 sivua.

Omasta kirjahyllystä, joululahjakirja miehelleni

John Grisham on yksi maailman menestyneimmistä ja myös tuotteliaimmista jännityskirjailijoista. Hänen tuotannostaan peräti 31 kirjaa on käännetty suomeksi. Grisham toimi aiemmin juristina, ja monet hänen kirjojensa aihepiireistä ovat peräisin hänen työuraltaan. Luen Grishamin kirjoja mielelläni, hän osaa kirjoittaa viihdyttävästi ja kirjojen teemat ovat mielenkiintoisia, usein totuuspohjaisia ja monesti varsin ajankohtaisia. Monista Grishamin kirjoista on tehty elokuva.

Tällä kertaa Grisham on kirjoittanut todellisen veijaritarinan. Kirjan jälkisanoista käy ilmi, että Grisham on saanut idean kirjaansa eräästä tutkivaa journalismia edustavasta artikkelista. Kirjan päähenkilöt Mark, Todd ja Zola opiskelevat Foggy Bottomin oikeustieteellisessä tiedekunnassa Washingtonissa. Foggy Bottom on yksityinen oppilaitos, jossa lukukausimaksu on vaatimattomat 45 000 dollaria. Markilla, Toddilla ja Zolalla on edessään opintojen viimeinen lukukausi ja lopuksi oikeusasianajajan koe. Sitten avautuisivat työmarkkinat, jotka Foggy Bottomin mainosten mukaan ovat täynnä rikastumisen mahdollisuuksia. 

"Emme jää kiinni", Mark sanoi. "Siellä on aivan liikaa tyyppejä, jotka tekevät samaa". (s. 112)

Mark ja Todd pohtivat, etteivät halua suorittaa opintojaan loppuun, koska mitä syytä on opiskella työttömäksi. Lisäksi käy ilmi, että oppilaitoksen omistajalla on hämäräperäisiä kytkyjä mm eri rahoituslaitoksiin. Päätös on selvä, pojat lopettavat opiskelun ja nokkelina poikina perustavat asianajotoimiston. He houkuttelevat mukaan myös Zolan, jonka elämä on täynnä surua. Poikaystävä Gordon teki itsemurhan ja senegalilaiset vanhemmat uhataan karkottaa maasta. Zola suostuu, ja niin ostetaan tyylikkäät asianajajille sopivat asusteet ja lähdetään päivystämään ja etsimään asiakkaita oikeussalien käytäviltä ja sairaaloista. Nuoret luottavat siihen, ettei lupia kukaan kysele.  

Mutta toisin käy, kiinni jäädään. Sinnikäs kolmikko ei kuitenkaan luovuta, vaan uusia juonia suunnitellaan ja toteutetaan. Tehdään selvityksiä Foggy Bottomin omistussuhteista ja mennään mukaan ryhmäkannejuttuun. Näitä nuorten hulvattomia tempauksia olisi mukava kuvata laajemminkin. En kuitenkaan halua paljastaa liikaa, mutta voin taata, ettei lukija kyllästy näiden nuorten seurassa. Sen verran voin sanoa, että kirjan loppuratkaisu on hyvin yllätyksellinen.

Yhtenä kirjan teemana on maahanmuutto. Ehkä Grisham on ottanut maahanmuuton tarkoituksellisesti mukaan juuri tällä hetkellä, kun maahanmuutto on niin ajankohtainen haaste USA:ssa Trumpin suunnitellessä varjeluksen muurin rakentamista Meksikon rajalle. Zolan perhe on asunut USA:ssa yli 20 vuotta paperittomina siirtolaisina. Nyt isä on paljastettu ja tiedossa on matka takaisin Senegaliin. "Mitättömät työpaikat, joihin he olivat tarttuneet hanakasti 26 viime vuotta, menisivät muille paperittomille työläisille. Kiertokulku jatkuisi, sillä työt täytyisi tehdä eikä oikeita amerikkalaisia huvittanut tehdä niitä." (s. 107)

Niin kiinnostavasti ja elävästi Grisham kirjoittaa, että kolmikko Mark, Todd ja Zola tulee minulle hyvinkin läheiseksi. Lukiessani toivon heille kaikkea hyvää ja onnistumisia, vaikka toki tiedän, että rikollisella tiellähän he ovat. Grisham on taitava kirjoittaja, joka tarjoaa lukijoille viihdyttävää ja samalla myös koukuttavaa luettavaa. Vahva suositukseni jännityksen ystäville! 

Kirjasta on postattu ainakin Mummo matkalla -blogissa. 

Ihanaa ja toivottavasti aurinkoista viikonloppua!  😏

Pakkasta paossa

Halusimme lähteä pakkasta ja lumisadetta pakoon. Kohteeksi valikoitui Gran Canaria, Meloneras. Nautimme auringosta, lämmöstä, pitkistä rantakävelyistä, hyvästä ruoasta ja kiireettömyydestä. Toivoimme, että kotona odottaisi keväisempi sää kuin lähtiessä, mutta siinä erehdyimme; täällä tulee lunta entiseen malliin. ☔

Meloneras on kaunista ja tyylikästä aluetta. Alueen juttu on kuitenkin Maspalomasin pitkät hiekkarannat ja upeat dyynit.

Maspalomasin upeita dyynejä

Hiekkaranta on useita kilometrejä pitkä. Kävelijöitä riittää, samoin kuin uimareita.

Matkamme aikaan sattui olemaan Las Palmasin kuuluisa karnevaali. Ajoimme bussilla katsomaan paraatia. Mahtavaa katseltavaa.

Teimme bussimatkan saaren sisäosiin, eli saaren vuoristoiseen osaan. Kerrassaan huikeita maisemia.

Vuorten välistä löytyi idyllisiä pikku kyliä. Tässä olemme Fatagassa.

Kirjat kuuluvat lomaan. Lomalla luettua: Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin, Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus ja John Grishamin Lainlukijat. Michelle Obaman Minun tarinaani aloitin tulomatkalla koneessa. - Näistä tulee postauksia lähiaikoina, paitsi Kankimäen postaan vasta keväällä, kun se on meillä Naisten Pankin toukokuun lukupiirikirjana.

 Virkistävää ja toivottavasti aurinkoista viikonloppua!

Tiina Martikainen: Surmanpolku

Tiina Martikainen: Surmanpolku. Myllylahti. 2019. Kannen valokuva: Hannele Hänninen. 295 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

On mieluisaa löytää uusia suomalaisia naisdekkaristeja. Tähän mennessä olen tutustunut ja kovasti pitänyt Anu Patrakan, Tuire Malmstedtin, Suvi Piiroisen ja Annika Erosen dekkareista, ja nyt posti toi viime viikolla Tiina Martikaisen uutuuden Surmanpolku. Martikaiselta on aiemmin ilmestynyt kaksi Hanna Vainio -sarjaan kuuluvaa dekkaria: Kasvot pinnan alla (Myllylahti, 2015) ja Jäätyneet kasvot (Myllylahti, 2016).

Surmanpolussa liikutaan Lohjan ja Sammatin seuduilla. Sammatin pururadalta löytyy kuollut mies, jota on puukotettu suoraan sydämeen. Puukko on jätetty rintaan. Kuollut mies on 44-vuotias Kimmo, paikallinen yrittäjä. Rikosylikonstaapeli ja poliisikoiraohjaaja Hanna Vainio osuu kotimatkallaan surmapaikalle. Hannalla on mukanaan ruumis- ja tunnistusetsintäkoira Riina, jonka johdolla lähdetään tutkimaan maastoa. Tästä alkaa rikostutkinta, jossa on mukana koko Lohjan poliisivahvuus. Esimies Veijo johtaa tutkimuksia. Kimmon läheisiä ja etäisiäkin tuttavuuksia kuulustellaan. Pääepäillyiksi seuloutuvat Kimmon vaimo Krista, Kimmon yrityksessä työskentelevä Markus Luoma sekä Kimmon kanssa tehtyihin kauppoihin tyytymätön Atte Palokari. Kimmon kalenterista löydetyt lintujen nimet, Satakieli, Haukantie, Palokärki, avaavat yhteyden huumeketjuihin.  

Poliisit tekevät pitkää päivää, epäiltyjä kuulustellaan, mutta rikoksen tutkinta ei tunnu edistyvän. Sitten yksi asia selviää ja sen jälkeen toinen ja lopulta koko vyyhti avautuu, ja rikos saa ratkaisunsa.

Rikosylikonstaapeli Hanna Vainio, 37 vuotta, on kirjan päähenkilö. Hanna on mukava, sympaattinen ja taitava poliisi. Esimies Veijo arvostaa Hannan ammattitaitoa. "Rikoskonstaapelille oli hyvä laittaa asioita mietintämyssyyn, sillä Veijo oli huomannut Hannan kyvyn oivaltaa asiayhteydet varsin pienistä vinkeistä." (s. 235) Hanna on ehkä liiankin mukava ja liiankin tavallinen kirjan pääpoliisiksi, olisin odottanut Hannalta hieman räväkkyyttä ja enemmän irtiottoja. Parasta Hannassa on se, että hänellä on työparina poliisikoira Riina. Tällaista parivaljakkoa en ole ennen dekkareissa tavannut. Oli todella piristävää seurata Hannan ja Riinan saumatonta yhteistyötä. Ja niinhän siinä kävi, että tämänkin rikoksen selvittämisessä Riinalla oli merkittävä osuus. 

Hannalla on tunne, että häntä viskotaan ja kiskotaan moneen suuntaan ja odotukset eri suunnilta ovat liian isot. Hanna on 16-vuotiaan ammattikoulua käyvän Miran yksinhuoltaja ja seurustelee puuseppä Erkin kanssa, jotka molemmat kaipaavat hänen aikaansa. Ja sitten on se poliisin työ! Miksi Hannasta tuli poliisi? Näin hän pohtii poliisityön olemusta Erkille: "Piti sanoa, että poliisin työ on kaiken muun lisäksi myös sosiaalipuolen hommaa. Ongelmat alkavat siitä, kun kaksi ihmistä kohtaa toisensa. Kadulla heiluu nyrkki ja pariskunnat riitelee kotonaan. Eri ryhmittymät taistelee keskenään." (s. 248)

Surmanpolkuja on oikein viihdyttävä dekkari. Se on sopivan kevyt, siinä ei murhilla mässäillä. Kirjassa on mukavasti ja sopivasti yllättäviä koukkuja, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon yllä läpi kirjan. Lohjan ja Sammatin seudut ovat minulle ihan tuntematonta seutua, joten niiden paikkojen kuvaukset jäivät minulle avautumatta. Mielenkiinnolla odotan jatkoa Hanna Vainio -sarjalle. Jatkuuko Hannan ja Erkin suhde? Löytääkö Mira paikkansa lopetettuaan koulunsa? Miten Hannan ja Riinan yhteistyö jatkuu? 

 

Helmikuussa luettua ja koettua

Helmikuu on yleensä hyvä lukukuukausi. Niin tänäkin vuonna. Meillä täällä Pohjois-Karjalassa on helmikuussa reilusti pakkasta ja paljon lumisateita, joten ulkoilun sijaan on "lupa" jäädä sohvan nurkkaan lukemaan kirjoja. Helmikuussa on tullut luettua lähinnä kotimaisia kirjoja. Yhteensä luin kahdeksan kirjaa. Kaikki olivat hyviä lukukokemuksia.

SatuVasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. 2018. Tammi. 


 
Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. 2019. Into.

  

Katja Lahti: Lasitehdas. 2018. S & S.

 
 
Pekka Arppe: Timanttinapsut. Stresa. 2018.

 

Jarkko Stenius: Bangkokin veritiikerit. 2018. Like.

 
 
Katriina Huttunen: Surun istukka. 2019. Kustantamo S&S.

   

Petina Gappah: Muistojen kirja. Tammen keltainen kirjasto. 2017.

 

Lucia Berlin: Siivojen käsikirja 2 - Tanssi ruusuilla ja muita kertomuksia. Aula & Co. 2018. Ei postausta.

 

 

Mukavan paljon helmikuuhun on mahtunut kaikkea muutakin. Pistäydyimme Helsingissä yhden yön reissulla ja kävimme kolmessa museossa: Valokuvamuseo, Kansallismuseo ja Amos Rex. Kuopiossa kävin bloggaritapaamisessa tutustumassa Minna Canth -kuvitusnäyttelyyn. Leppävirralla kävin kahdesti hoitamassa 92-vuotiaan äitini asioita hänen siirryttyään Attendon hoitokotiin. Kolilla kävimme kerran kuvaamassa.

Kolilta

Ohjelmaani mahtui myös taidenäyttelyn avajaiset, kaksi kaupunginorkesterin konserttia, yksi jazzkonsertti ja sotilassoittokunnan konsertti. Elokuvissa kävin kerran: The Favourite, josta Olivia Colman sai Oscarin naispääosasta.

Voiluoto Joensuun Kuhasalossa

Hyvää kevään odotusta kaikille!

Lukupiirikirjana Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton. 2018. Tammen keltainen kirjasto. Englanninkielinen alkuteos My name is Lucy Barton. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen. 164 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Joensuun Naisten Pankin lukupiirin helmikuun kirjana oli Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton. Meitä oli mukana yhdeksän naistenpankkilaista jakamassa mielipiteitä tästä kirjasta. Leenalla oli vetovastuu tällä kertaa. Oli kiva yhteensattuma, että samoihin aikoihin julkistettiin kirjabloggareiden äänestämät vuoden 2018 parhaat kirjat. Ja käännöskirjallisuuden voitti juuri tämä Stroutin Nimeni on Lucy Barton. 

Lucyn lapsuus ja nuoruus oli rankkaa aikaa. Isä kärsi sotatraumoista, oli ilkeä ja häijy Lucylle ja hänen sisaruksilleen. Äiti eli isän määräysvallan alla. Kaikki oli ankeaa: perhe asui autotallissa kaukana muista taloista. Kotona ei ollut televisiota, ei tullut lehtiä, ei ollut kirjoja. Kaikkein ikävintä oli ainainen nälkä. Koulussa Lucy oli se, joka haisi likaiselta. 'Toiset lapset puhuivat meistä leikkikentällä. "Teidän perhe haisee", he sanoivat ja pitelivät nenäänsä.' (s. 13) 

"Sinä vain otit ja ..teit sen" (s. 58)

Lucy teki sen: irtautui perheestään ja aloitti matkan kohti omaa elämää. Ensimmäinen askel oli stipendi collegeopintoihin. Niukan lapsuuden myötä Lucylla oli paljon kiinni otettavaa pärjätäkseen, mutta hän pystyi siihen. Hän meni naimisiin ja sai kaksi lasta. 1980-luvulla Lucy joutui viettämään liki yhdeksän viikkoa sairaalassa mystisen tulehduksen johdosta. Sairaalassa Lucy tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi. Mies inhosi sairaaloita, lapset saivat tulla tervehtimään vain harvoin. Sitten sairaalaan tuli Lucyn äiti, äiti jota Lucy ei ollut tavannut vuosiin. Äiti istui Lucyn luona sairaalassa viisi päivää. 

"Elämä on enimmäkseen arvuuttelua." (s. 16)

Aloitimme kirjasta keskustelun Lucyn lapsuudesta. Sota oli ohitse. Isän sotatraumat näkyivät Lucyn perheessä, kuten varmasti tapahtui monessa suomalaisessakin kodissa. Isä ei voinut hyväksyä Lucyn saksalaista poikaystävää, koska isä oli ampunut saksalaisia sodassa. Lapsuuden ankeassa ja tunneköyhässä elinympäristössä pieneltä Lucylta meni luottamus äitiinsä. Miksi äiti ei suojellut lapsiaan, kysyi Lucy, ja niin kysyimme myös me lukupiiriläiset. Vaikkakaan Lucyn mukanaan kantamiin rankkoihin lapsuuden muistoihin ei juuri kajottu Lucyn ja äidin keskusteluissa, totesimme, että lapsuuden maisemat avautuivat kuitenkin pikku hiljaa äidin ja tyttären puhuessa kotikaupungin tutuista ihmisistä. Pohdimme, että äiti oli vierailun suhteen hyvin jännittynyt ja jopa peloissaan. Sitä osoitti jo sekin, että äiti ei juuri nukkunut tuon viiden päivän aikana. Vaikkakaan Gordionin solmu ei täysin avautunut, Lucy oli onnellinen äitinsä läheisyydestä. Nuo viisi päivää olivat Lucylle niin merkityksellinen tapahtuma, että hän kertoo tästä tapaamisesta kirjassaan useita vuosia myöhemmin äidin kuoleman jälkeen. 

Merkityksellinen ihminen Lucyn elämässä oli häntä hoitanut sairaalan lääkäri. Hänestä Lucy löysi lohduttavan isähahmon. Samoin Lucy muisteli lämmöllä Sarah Painea, kirjoittajakurssin opettajaa, jolta Lucy sai neuvoja ja myös tukea kirjoittamiseensa. 

"Kirjoitin kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut avioliitossani. Kirjoitin kaikesta siitä, mistä en pystynyt puhumaan. Hän luki kaiken ja sanoi: Kiitoksia, Lucy. Kaikki järjestyy." (s. 138)

Strout on todella taitava kirjoittaja. Hänen vahvuutensa on ilmaisun niukkuudessa ja vähäeleisyydessä. Kirjan rakenne on onnistunut, jokaisessa napakasti kirjoitetussa luvussa paljastuu jotakin uutta Lucyn elämästä. "Teksti on hellää ja helppoa", kuten eräs lukijamme totesi. Eräs lukijoistamme nautti kirjan lukemisesta, "koska sitä voi lukea rauhassa ja levollisena". Lopuksi vielä puhuimme New Yorkista, joka tässä kirjassa muodosti vastakohdan Illinoisin fiktiiviselle Amgashille, Lucyn lapsuuden pienelle maalaiskaupungille. Itse olen New Yorkin skylinen ja pilvenpiirtäjien ihailija ja olinkin iloinen, että sairaalan ikkunasta näkyi nimenomaisesti Chrysler Building, joka on mielestäni ehkä maailman kaunein pilvenpiirtäjä. Osa meistä taas ei näe tällaisissa ympäristöissä tai pilvenpiirtäjissä mitään kaunista ja suosii mieluiten avaraa maisemaa. Nimeni on Lucy Barton sai meiltä arvion 4 (asteikko 1-5). 

Kiitämme Kristiina Rikmania hienosta käännöksestä. Kiitämme myös Laura Lyytistä kauniista kannesta. Mielenkiinnolla odotamme Stroutin kirjaa Kaikki on mahdollista, joka ilmestyy tänä keväänä.

Näin kirjoitti lukutoukka Krista lukupiiritapaamisemme jälkeen 6.3.2017: Ja kiitokset jälleen kerran, ihanat leidit, kirjallisuuskeskustelut teidän kanssanne ovat ilo. - Minä voin täysin yhtyä näihin Kristan sanoihin.