Lukupiirikirjana Soili Pohjalaisen Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena. Päällys: Jussi Karjalainen. 176 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pohjois-Karjalan luustoyhdistyksen lukupiiri aloitti toimintansa syyskuussa, eli lukupiirillä oli nyt kolmas kokoontuminen. Paikalla oli kuusi naisihmistä. Miehiä ei ole mukana, mutta yhdistyksen jäsenissä on muutenkin aika vähän miehiä. Onhan osteoporoosi ennen kaikkea naisten sairaus. Me lukupiiriläiset toki tunnemme toisemme jo yhdistyksen muusta toiminnasta, mutta kuitenkin on mukava huomata, miten lukemisharrastus yhdistää. Tämä meidän pieni porukkamme on hitsautunut yhteen tässä muutaman kuukauden aikana, kirjoista on helppo puhua ja omat mielipiteensä rohkenee tuoda esille. Mielenkiinnolla odottaa, mitä mieltä toiset ovat olleet kulloisestakin lukupiirikirjasta, koska lukukokemus on aina omanlaisensa. Jokainen peilaa kirjan tapahtumia omaan elämäänsä.  

Tällä kertaa meillä oli käsiteltävänä Soili Pohjalaisen Pohjois-Karjalaan sijoittuva kirja Valuvika. Tämä on jo toinen lukupiiri, jossa olen mukana, kun Valuvikaa käsitellään. Luulen kyllä, että tämä kirja on kaikkien pohjoiskarjalaisten lukupiirien lukulistalla, ihan jo sen vuoksi, että Arttu-ukki asustaa Ilomantsin perukoilla.  Ja kyllä kirja ilman muuta on muutenkin lukemisen arvoinen. Tätä mieltä me kaikki lukupiiriläiset olimme.

Täällä jossakin Suomen itäisimmässä kunnassa Arttu-ukki eleli.

Arttu-ukki asuu yksin vanhassa talossaan siellä Ilomantsin peräkulmilla. Kun tieto siitä, että ukki asioi pankissa pelkissä kalsareissaan, saavuttaa Helsingissä asuvan tyttären ja tyttärentyttären, tulee kiire. Jotakin on tehtävä, jonkun on mentävä katsomaan, miten ukki voi. Äiti ei voi lähteä, hän vetoaa työkiireisiinsä. Tytär Maria, kirjan minä-kertoja, lähtee ja lähtee oikeastaan ihan mielellään. Maria tuntee tarvitsevansa hetken irtiottoa, koska hän on irtisanoutunut toimittajan tehtävästään ja avioliitto Jarkon kanssa ei ole parhaimmalla mallilla. Niin Maria lähtee ajelemaan kohti Pohjois-Karjalaa samalla muistellen kaiholla niitä kesiä, jotka hän on viettänyt Arttu-ukin ja Anna-mummon luona.

Mutta tällä kertaa ensitapaaminen Arttu-ukin kanssa ei ole lupaava, ukki on juonut puolikkaan kossupullon ja meno on sen mukaista. Talossa tuuli tulee sisään nurkista ja ikkunoista, Artulta oli siivoukset ja pyykinpesu unohtuneet, mutta elossa hän on ja talo on pystyssä.

Maria jää ukin kaveriksi. Ukki ja tyttärentytär palaavat menneisiin vuosiin. Kaivetaan esille vanhat valokuvat piirongin laatikosta. Anna-mummoa Maria muistaa lämmöllä. Mummo oli aina hääräämässä jotakin, siivoamassa tai ruokaa laittamassa."Muistan, miten mummo kirjoitti reseptejä ylös, kun telkkarista tuli Teijan keittiössä. Se vahtasi teeveeruutua essu päällä, ruutulehtiö ja kuulakynä valmiina. Se ei koskaan ehtinyt saada reseptiä kokonaan talteen." (s. 153)

Päällimmäisiksi teemoiksi nostimme kirjasta sukupolvien kohtaamisen ja maaseudun autioitumisen. Tämän päivän maailmassa jokainen elää niin tiiviisti omassa maailmassaan, ettei sukupolvien kohtaamisia välttämättä edes tapahdu. Kirjan kaltainen ukin ja tyttärentyttären kesän mittainen yhdessäolo on aika poikkeuksellista. Mutta varmasti antoisaa molemmille osapuolille.  Hämmästelimme, miten jyrkästi ja jopa vihaisesti Maria puhui ukilleen. Mietimme, että meidän ei koskaan olisi ollut mahdollista puhutella tällä tavoin vaikkapa omia vanhempiamme tai muitakaan sukulaisia. Siinäkin on varmasti se sukupolvien ero. Kieli ei kuitenkaan vähentänyt Artun ja Marian lämmintä ja rakastavaa suhdetta, jota Pohjalainen kuvaa niin kauniisti. Ihmissuhteiden merkitys nousee kirjassa hyvin esille. Kirjassa kuvataan kauniisti Anna-mummon ja ukin suhdetta kuin myös ukin  ja naapuri-Martin välistä ystävyyttä. Martti on jo kuollut, mutta muistoissa hän yhä elää.

Maaseudun autioituminen on lohdutonta.

Kirja on myös kuvausta autioituvasta maaseudusta, jonka niin mielellään soisi vielä olevan voimissaan. Mutta ihmiset ovat muuttaneet pois ja ihmisten myötä häviävät palvelut. 1970-luvun autioituvaa maaseutua pohjoiskarjalaisissa vaaramaisemissa kuvaa jo Heikki Turunen kirjassaan Kivenpyörittäjän kylä ja Markku Pölönen samannimisessä mainiossa elokuvassaan. 

Tällaista kielen tuli olla tällaisessa kirjassa.

Pidimme Pohjalaisen kirjoitustyylistä. Se on eloisaa, leikittelevää ja humorististakin. Arttu-ukin kieli murreilmaisuineen on juuri sellaista, millaista sen kuuluukin täällä Pohjois-Karjalassa olla. Joissakin arvioinneissa on tullut esille, että Arttu-ukki kiroilee liikaa. Meitä tämä ei haitannut, se kuului mielestämme kirjan kieleen. Päinvastoin kuin Arttu, mummo ei kiroillut. "Mummo ei kiroillut ikinä, mutta sitten kerran se sanoi paskan marjat. En edes muista miksi. Arttu istui silloin tuvan pöydän ääressä ja Martti. Nekin hiljenivät. Paskan marjat." (s. 152) 

Kirja tarjosi monille lukijoillemme nostalgisen aikamatkan omaan nuoruuteen, mieleen palautuivat oma koti tai mummola maaseudulla, maaseutumaisemat, karjalaisuus ja vanhat Arttu-ukin kaltaiset papparaiset. Toivotamme Artulle kaikkea hyvää, joko kotona kotihoidon turvin ja jossakin hoitokodissa muiden vanhusten seurassa.

Kirjalla on kiva nimi. Kaikkihan me olemme jollakin tavalla valuvikaisia. 

Lukupiirikirjana Soili Pohjalaisen Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena. Päällys: Jussi Karjalainen. 176 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Nappaan repun mukaani ja painan auton oven kiinni. Otan niin ripeitä askelia ovelle kuin tässä pimeässä on mahdollista. On Arttu ainakin kotona. Luuta on oven vieressä eikä oven edessä. Minusta se on omituinen tapa ilmoittaa ohikulkeville murhaajille ja omaisuusrikollisille, ollaanko kotona vai ei. Että kannattaako pistäytyä. Poiketa. Siristän silmiäni niin kuin se auttaisi näkemään paremmin. Tikkaat ne ovat. Portaille on raahattu tikkaat." (s. 32)

Naisten Pankin lukupiirin syksyn ensimmäisessä kokoontumisessa meitä oli mukana 12 lukijanaista. Olipa mukava tavata jälleen kesän jälkeen. Syksy on mukava aloittaa juuri Pohjois-Karjalaan sijoittuvalla kirjalla. Irja hoiti tällä kertaa lukupiirin vetämisen.

Arttu-ukki asuu talopahasessaan Pohjois-Karjalassa jossakin Ilomantsin peräkulmilla. Naapureitakaan ei enää ole, kun Martti-ystävä on kuollut. Etelässä asuvat tytär ja tyttärentytär ovat huolissaan Artusta. Artun voinnista pitäisi saada lisää tietoa, päättävät äiti ja Maria-tytär. Työelämä pitää äidin kiireisenä eikä hän voi kuvitellakaan lähtevänsä kesken kaiken Pohjois-Karjalaan, mutta Maria - minäkertoja - lähtee mielellään matkaan ukin luo. Mariallakin on omat pohdintansa omassa elämässään. Hän on sanonut itsensä irti toimittajan tehtävistä eikä avioliittokaan Jarkon kanssa ole parhaimmassa kuosissa. 

Niin Maria matkaa nostalgisin mielin kohti Pohjois-Karjalan vaaramaisemia ja kohti tuttua Arttu-ukin ja Anna-mummon taloa, jossa hän on viettänyt niin monia lapsuutensa kesiä. Mutta tällä kertaa ensitapaaminen Arttu-ukin kanssa ei ole lupaava, ukki on juonut puolikkaan kossupullon ja meno on sen mukaista. Talossa tuuli tulee nurkista ja ikkunoista sisään, Artulta oli siivoukset ja pyykin pesu unohtuneet, mutta elossa hän on ja talo on pystyssä.

Niin jää Maria Artun seuraksi. Käydään kylällä viemässä Keno ja ostamassa "kolome askia punasta Kolttia". Arttu esittelee mielellään Mariaa kylätutuilleen: "Tämä kehveli, se sanoo, ja minä hölmö nyökyttelen myyjälle hymyillen. - Se on Helsingistä asti tullu minnuu vahtaamaan, Arttu sanoo." (s. 59) Ukin kotona palataan menneisiin vuosiin. Kaivetaan esille vanhat valokuvat piirongin laatikosta. Anna-mummoa Maria muistaa lämmöllä. Mummo oli aina hääräämässä jotakin, siivoamassa tai ruokaa laittamassa. Päinvastoin kuin Arttu, mummo ei kiroillut. "Mummo ei kiroillut ikinä, mutta sitten kerran se sanoi paskan marjat. En edes muista miksi. Arttu istui silloin tuvan pöydän ääressä ja Martti. Nekin hiljenivät. Paskan marjat." (s. 152)

Täällä jossakin Pohjois-Karjalan vaaramaisemissa Arttu-ukki asusteli. Kuva on Ilomantsin Parppeinvaaralta. -AA-

"Tuommoista se just on!"

Kirjassa on useita näkökulmia. Kirja on aitoa ja elävää kuvausta pohjoiskarjalaisesta maaseudusta. Maalla asuneille lukupiiriläisillemme kirjan tapahtumaympäristö oli tuttua. Kirja tarjosikin monille lukijoillemme nostalgisen aikamatkan omaan nuoruuteen, mieleen palautuivat oma koti tai mummola maaseudulla,  maaseutumaisemat, karjalaisuus  ja vanhat Arttu-ukin kaltaiset papparaiset. Valokuvien katselu, saunan lämmittämiset ja risusavotat kuuluivat mummolan kesään. Kirja on myös kuvausta sukupolvien kohtaamisesta. Ihmissuhteiden myötä kirjassa välittyy lämpö, rakkaus ja välittäminen. Miten kauniisti Pohjalainen kuvaakin Artun ja Marian lämmintä ja rakastavaa suhdetta. 

Maaseudulle muuttaminen - ainakin väliaikaisesti - sekä läheisistä huolehtiminen ovat teemoina myös Anneli Kannon kirjassa Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018). Kannon kirjassa päähenkilö Mirjami lähtee Helsingistä kohti Pohjanmaata huolehtimaan rullatuolissa istuvasta äidistään ja kuolleen siskonsa murrosikäisestä tyttärestä. 

"Kirjasta jäi vapaa olo"

Pidimme kirjasta. Kirjaa oli helppo lukea, Pohjalainen kirjoittaa eloisaa, leikittelevää ja humoristakin kieltä. Kerronta on tiivistä ja kevyttä. "Ei onneksi tapahtunut murhia", kuten eräs lukijamme totesi. Arttu-ukin kieli murreilmaisuineen on juuri sellaista, millaista sen kuuluukin olla täällä Pohjois-Karjalassa. Löysimme tekstistä karjalan murteelle tyypillisiä lauserakenteita, mm kieltolauseita, joissa ei käytetä ei-sanaa. Muutamat lukijoistamme olivat kiinnittäneet huomiota kirosanojen runsaaseen käyttöön, ja se johtikin laajempaan keskusteluun voimasanojen käytöstä kaunokirjallisuudessa. 

Valuvika sai meiltä hyvän arvion 4- (asteikko 1-5). Syyskuun lukupiirikokoontumisessamme on teemana Eeva Kilven runot. Jokainen lukija saa valita haluamansa Kilven runokirjan.

Tässä me ollaan!

Soili Pohjalainen: Valuvika

Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena. Päällys: Jussi Karjalainen. 176 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Sä oot ihan niin ku toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. - Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle." (s. 127)

Arttu-ukki asuu talopahasessaan Pohjois-Karjalassa jossakin Ilomantsin peräkulmilla. Naapureitakaan ei enää ole, kun Martti-ystävä on kuollut. Arttu elelee talossaan ihan tyytyväisenä,  onhan hänellä toimiva televisio ja lehtikin tulee, Demokraatti. Mitä nyt joskus pitää viettää yö terveysaseman tarkkailuosastolla tai joskus hän ei muistaa laittaa päällyshousuja mennessään pankkireissulle. Mutta seuraava päivä tulee kuitenkin aina, elämä kantaa.

Etelässä asuvat tytär ja tyttärentytär ovat huolissaan Artusta. Hänen voinnistaan pitäisi saada lisää tietoa, päättävät äiti ja Maria-tytär. Työelämä pitää äidin kiireisenä eikä hän voi kuvitellakaan lähtevänsä kesken kaiken Pohjois-Karjalaan, mutta Maria - minäkertoja - lähtee mielellään matkaan ukin luo. Mariallakin on omat pohdintansa omassa elämässään. Hän on sanonut itsensä irti toimittajan tehtävistä eikä avioliittokaan Jarkon kanssa ole parhaimmassa kuosissa. Marian valtaa nostalgiset tunteet, kun hän ajelee kohti Ilomantsin vaaramaisemia ja kohti tuttua Arttu-ukin ja Anna-mummon taloa, jossa hän on viettänyt niin monia lapsuutensa kesiä. Mutta tällä kertaa ensitapaaminen Arttu-ukin kanssa ei ole lupaava, ukki on juonut puolikkaan koskispullon ja meno on sen mukaista. Talossa tuuli tulee nurkista ja ikkunoista sisään, Artulta oli siivoukset ja pyykin pesu unohtuneet, mutta elossa hän on ja talo on pystyssä.  

"Hyvin tämä sujuu, vakuutan itselleni, kun makaan tunnin päästä kamarin lattialla kahden ohuen patjan päällä. Pahemminkin voisi olla. Otin kaapista pinon alimmaiset lakanat. Ne ovat mummon mankeloimat ja niin sileät, että niiden välistä saattaa liukua lattialle." (s. 36-37)

"Pittää alkaa joutumaan. Keno pittää viiä, se lisää." (s. 43) 

Niin jää Maria Artun seuraksi. Käydään kylällä viemässä Keno ja ostamassa "kolome askia punasta Kolttia". Arttu esittelee mielellään Mariaa kylätutuilleen: "Tämä kehveli, se sanoo, ja minä hölmö nyökyttelen myyjälle hymyillen. - Se on Helsingistä asti tullu minnuu vahtaamaan, Arttu sanoo." (s. 59) Artun luona palataan menneisiin vuosiin. Kaivetaan esille vanhat valokuvat piirongin laatikosta. Sieltä löytyy Artunkin nuoruuden kuvia. Viinan kanssa on läträtty jo silloin ja ollaanpa oltu Seutulan lentokenttääkin rakentamassa. Maria on sitä mieltä, että ei Arttu nuorena mikään viisas ollut. "Sanottiin, että sillä kiehui nuorena päässä kuuma veri. Kusi siellä vain taisi kiehua." (s. 67) 

Anna-mummoa Maria muistaa lämmöllä. Mummo oli aina hääräämässä jotakin, siivoamassa tai ruokaa laittamassa. Televisio oli jo tuolloin tuvassa. "Muistan, miten mummo kirjoitti reseptejä ylös, kun telkkarista tuli Teijan keittiössä. Se vahtasi teeveeruutua essu päällä, ruutulehtiö ja kuulakynä valmiina. Se ei koskaan ehtinyt saada reseptiä kokonaan talteen." (s. 153) Päinvastoin kuin Arttu, mummo ei kiroillut. "Mummo ei kiroillut ikinä, mutta sitten kerran se sanoi paskan marjat. En edes muista miksi. Arttu istui silloin tuvan pöydän ääressä ja Martti. Nekin hiljenivät. Paskan marjat." (s. 152)

Jarkkokin tulee pistäytymään. Kun ollaan Pohjois-Karjalassa, kuuluu kai asiaan käydä Kolilla ja Nurmeksen Bomballa. Jarkkoa ja Mariaa nämä maisemat eivät juuri hetkauta. Minun on sitä vaikea käsittää, koska minulle Kolin kansallismaisemat kaikkina vuodenaikoina ovat sitä kauneinta Suomea. Minulle se on maisema, joka hiljentää ja rauhoittaa. 

Koli tammikuussa 2019

Minulle tästä kirjasta muodostui hyvin mieleinen ja nautittava lukukokemus. Pohjalainen kirjoittaa eloisaa, leikittelevää ja humorististakin kieltä. Arttu-ukin kieli murreilmaisuineen on juuri sellaista, millaista sen kuuluukin täällä Pohjois-Karjalassa olla. Pohjalaisen ilmaisu on kevyttä, ilmavaa ja helppolukuista. Tällä otteella Pohjalainen vie lukijansa mukaan Artun mökille saunan lämmitykseen ja risusavottaan. Artusta ei voi olla pitämättä, niin ihanan inhimillinen jääräpää hän on.

Mielestäni kirja on sopiva lukupiirikirjaksi, niin monia näkökulmia kirjassa on. Ensinnäkin, se on kuvaus sukupolvien kohtaamisesta. Se on myös kuvausta autioituvasta maaseudusta, jonka niin mielellään soisi vielä olevan voimissaan. Mutta ihmiset ovat muuttaneet pois ja ihmisten myötä häviävät palvelut. Entistä kyläläisten yhteiseloa pohjoiskarjalaisessa vaaramaisemassa Jerusalemin kylässä kuvaa Heikki Turunen kirjassaan Kivenpyörittäjän kylä tai Marku Pölönen samannimisessä mainiossa elokuvassaan. Silloin jo, 1970-luvulla, murehdittiin oman kylän autioitumista.