Koirantähdestä pohjoiseen Joensuun kaupunginteatterissa

Eilisiltana oli ihan viimeisiä mahdollisuuksia nähdä Joensuun kaupunginteatterissa esitettävä Koirantähdestä pohjoiseen. Se tuli ohjelmistoon viime syksynä ja poistuu ohjelmistosta ensi viikolla. Teatteriin on valittu uusi teatterinjohtaja Iiristiina Varilo ja nyt tavoitteena onkin nostaa viime vuosien todella alhaisia katsojalukuja. 

Koirantähdestä pohjoiseen on kertomus pakolaisuudesta. Aihe on siis varsin ajankohtainen ja on hienoa, että teatteri on tarttunut tällaiseen teemaan. Esitys on mielestäni pääosin onnistunut, vaikkakaan näytelmän alku ei lupaa paljoa. Olin tullut katsomaan esitystä pakolaisuudesta, mutta näytelmä alkaakin luomiskertomuksella. Kyllä katsoja sen tarkoituksen hetken päästä ymmärtää, kun ihmisten välille alkaa syntyä ristiriitaisuuksia, vihaa ja väkivaltaisuutta, mutta siitä huolimatta koin, että aihe oli kaukaa haettu ja turha. 

Päähenkilöitä on kolme. Balthasar on irakilainen sunni, joka jätti perheensä ja lähti etsimään rauhanomaisempaa elämää. Melchior on kotoisin Afganistanista. Kotimaahan jäivät äiti, koira ja kitara. Caspar tulee Syyriasta. Hän on opettaja, jolle kirjat ovat tärkeitä. "Kirja on kuin taimitarha taskussa."  Näytelmässä luodaan katsaus Lähi-idän lähihistoriaan alkaen vuodesta 1990, jolloin Hussein miehitti Kuweitin. Audiovisuaalinen esitys dynaamisen musiikin kera on vaikuttava. "Vuonna 2017 sama vaan jatkuu.Tämä on loputon tarina."

Kuva Joensuun kaupunginteatterin sivuilta

Päähenkilöt ovat pakolaisleirillä, lähtevät sieltä kumiveneellä kohti Kreikkaa ja kohti rauhaa sekä ihmisyyttä. Matkalla irakilainen kuolee. Saksassa Melchior ja Caspar päättävät jatkaa matkaa Suomeen. Näytelmän käsikirjoituksen lähtökohtana on Paiholan vastaanottokeskuksessa ja Joensuun tukiasunnoilla tehdyt haastattelut, joten on oletettavaa, että Melchior ja Caspar päätyvät Paiholan vastaanottokeskukseen, vaikkakaan sitä ei näytelmässä mainita. 

Tarkoitus varmaankin on ollut, että näytelmä huipentuu  turvapaikanhakijoiden Suomi-osioon. Hyvää siinä toki on paljonkin, mm toimettomuus ja tekemisen puute vastaanottokeskuksessa tulee hyvin esille, samoin se hätä ja turvattomuus, jonka kielteinen vastaus turvapaikkahakemukseen aiheuttaa. Mutta koin mustavalkoasetelman rasististen suomalaisten ja hyvien, Kalliolla kukkulalla laulavien turvapaikanhakijoiden välillä vähän liian kärjistetyksi. Kärjistytty mustavalkoasetelma sopii enemmänkin toimintaelokuviin, ja edustaakin mielestäni tässä näytelmässä helppoa ratkaisua. Miksi katsojalle ei anneta mahdollisuutta omaehtoiseen ajatteluun, vaan näytelmän sanoma pitää valmiiksi alleviivata ja sormella osoittaa?

Kuva Joensuun kaupunginteatterin sivuilta

Näyttelijät ovat mielestäni tämän näytelmän vahvuus. Olli-Kalle Heino, Olli Haataja ja Markku Maasilta tekevät hyvää ja vaikuttavaa työtä. Päärooliensa lisäksi näyttelijöillä on useita sivurooleja. Näytelmän on ohjannut Merja Pennanen ja käsikirjoituksesta vastaa Katri Mehto. 

Esitystä oli katsomassa vain noin kolmisenkymmentä ihmistä. Viimeinen mahdollisuus nähdä Koirantähdesta pohjoiseen on Joensuun kaupunginteatterissa 5.1.2018 tai sitten 13.1.2018. 

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa - matka Auschwitziin

  

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa. Bazar. 2015. The Boy in the Striped Pyjamas. Suomentanut Laura Beck. 204 sivua.

Lainattu ystävältä

Viime syksynä muistelin valokuvien kera käyntiäni Auschwitzin keskitysleirillä Puolassa vuosia sitten. Auschwitz oli keskitys- ja tuhoamisleiri, jossa surmansa sai yli miljoona ihmistä. Nykyisin Auschwitz on museo sekä Unescon maailmanperintökohde. Museokäynti ahdisti ja järkytti. Siellä saa omin silmin nähdä kasoittain ja kasoittain juutalaisilta poisotettuja kenkiä, silmälaseja ja astioita. Hiusmäärät ovat valtavat. Myös krematorioihin, asuintiloihin ja nk vessoihin pääsee tutustumaan. Ja onhan siellä myös ne raidalliset pyjamat ja kilometrikaupalla piikkilanka-aitoja.

Jotta emme unohtaisi (kuvakaappaus)

Syksyllä luin Auschwitziin liittyvän Konarin Elävien kirjan ja sen jälkeen Posnerin & Waren kirjan Mengele - Elämä ja teot. Poika raidallisessa pyjamassa -kirjan tapahtumat sijoittuvat myös Auschwitziin. Kirjan päähenkilö 9-vuotias Bruno asuu vanhempiensa, 12-vuotiaan siskonsa Gretelin ja palvelijoiden kanssa ylellisessä talossa Berliinissä. Isä Ralf, joka on Hillerin luottohenkilöitä, nimitetään komendantiksi sijoituspaikkana Aus-vitsi. Isän sotilaallinen ura on tärkeintä perheelle, ja muu perhe taipuu muuttoon vaikkakin vastentahtoisesti.

Auschwitz (kuvakaappaus)

Perheen kolmikerroksinen talo sijaitsee suojatulla alueella aivan kuolemanleirin vieressä aidan paremmalla puolella. Isä on ylpeä uudesta työstään ja tekee pitkiä työpäiviä aidan toisella puolella, siellä raidallisia pyjamia käyttävien ihmisten alueella. Muun perheen on vaikea sopeutua. Bruno ikävöi Berliiniin, Gretel flirttailee saksalaisen sotilaan luutnantti Kotlerin kanssa, äiti lohduttautuu alkoholilla. Juutalaiset vangit hoitavat kaikki perheen siivous- ja taloustyöt. Lapsen lailla Bruno haluaa löytää itselleen jotakin mukavaa tekemistä, koska leikkikavereita ei täällä ole. Hän lähtee tutkimusmatkalle lähiympäristöön ja ystävystyy juutalaisen Shmuelin kanssa. Shmuel on päivälleen samanikäinen kuin Bruno. He tapaavat piikkilanka-aidan luona lähes joka päivä. 

Poika oli Brunoa pienempi ja hänen kasvoillaan oli onneton ilme. Hänellä oli yllään samanlainen raidallinen pyjama kuin kaikilla ihmisillä sillä puolen aitaa ja päässään raidallinen kangaslakki. Hänellä ei ollut sukkia eikä kenkiä, ja hänen jalkansa olivat aika likaiset. Hänen käsivarressaan oli nauha, jossa oli tähti. (s. 103)  

Shmuel tuo iloa Brunon elämään niin, ettei halua muuttaa takaisin Berliiniin. Kirjan loppuratkaisu on erittäin koskettava ja vaikuttava, joka varmasti jättää jälkensä jokaiseen lukijaan.

Kirjan henkilöistä ihailin Brunon isoäitiä, Ralf-isän äitiä. Hän uskalsi olla eri mieltä natsismista ja hän sanoi sen ääneen.
"Seisot siinä univormussasi", Isoäiti jatkoi, "niin kuin se tekisi sinusta jotakin erikoista. Et edes välitä mitä se oikeasti tarkoittaa. Mitä tuo univormu edustaa." (s. 89)

9-vuotias Bruno on kirjan kertoja. Kirjailija toteaa jälkisanoissaan, että hän pystyi käsittelemään tätä aihetta tarpeeksi kunnioittavasti vain lapsen silmien kautta. Mielestäni tämä on toimiva ja onnistunut ratkaisu ja se antaa lukijalle jotakin tavallisuudesta poikkeavaa muuhun Auschwitz-kirjallisuuteen verrattuna. Väistämättä tulee mieleen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet, jossa kirjan alkuosa on onnistuneesti kerrottu lapsen suulla.  

Kirja on fiktiivinen, mutta vaikeaa on olla liittämättä juonta ja tapahtumia Auschwitzin komendantti Rudolf Hössiin. Hän asui perheineen kuolemanleirillä, heitä palvelivat juutalaiset vangit, hän oli Hillerin luottohenkilö.

Poika raidallisessa pyjamassa on erittäin intensiivinen, hyvin kirjoitettu ja mukaansa tempaava kirja, jonka lukee nopeasti mutta jonka tapahtumat jäävät mieleen. Se on ilmestyttyään vuonna 2015 ollut varsin suosittu, sen huomaa jo siitä tehtyjen bloggausten määrästä. Suosiota on varmasti kasvattanut myös se, että kirjasta on tehty elokuva.  

Sarah Lark: Maorien laulu - sukusaaga Uudesta-Seelannista

Sarah Lark: Maorien laulu. 2017. Bazar. Das Lied der Maori. Suomentanut Sanna van Leeuwen. 864 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Uusi-Seelanti on ollut minulle tuntematon ja eksoottinen maa. Sinne suuntautuvista matkoista en ole edes haaveillut jo mahdottoman pitkien lentojen vuoksi. Jostain syystä Uusi-Seelanti aiheisia kirjojakaan en juuri ole lukenut. Sarah Larkin Uuteen-Seelantiin sijoittuva trilogia herätti kiinnostukseni heti ilmestyttyään. Maorien laulu on jatkoa Valkoisen pilven maa -kirjalle.

Maorien laulu kattaa vuodet 1893-1898. Ajankohta on kiinnostava: kaivosteollisuus on valtaamassa tilaa lammastaloudelta. Rautatiet tekevät tuloaan. Kaivosteollisuus työllistää paikallisten lisäksi myös runsaasti Euroopasta tulevia maahanmuuttajia. On selvää, että kaivosteollisuuden alkuajoilla työskentelyolosuhteet kaivoksissa olivat heikot ja vaaralliset. Näitä onnettomuusalttiita olosuhteita Lark kuvaa onnistuneesti ja uskottavasti. 

"Moni meni kaivokseen pelon vallassa joka päivä, vaikka tuskin kukaan sitä myönsi. Useimmat näistä miehistä olivat kaivossukua jo useammassa polvessa. Heidän isänsä ja isoisänsä olivat raataneet Walesin, Cornvallin ja Yorkshiren kaivoksissa, ja heidän poikansa aloittivat samat työt kolmetoistavuotiaina. Muunlaista elämää nämä Paddyt, Roryt ja Jamiet eivät osanneet edes kuvitella." (s. 591)

Kaivosteollisuus valtaa tilaa lammastaloudelta.

Kirjan myötä Uuden-Seelannin maantieto tulee tutummaksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat eteläsaarelle Queenstowniin ja Christchruchiin. Kirja tarina jatkuu siitä, kun Gwyneira ja Helen tulivat 40 vuotta sitten Uuteen-Seelantiin mennäkseen naimisiin. Tämän kirjan päähenkilöitä ovat Elaine O´Keefe, joka on Helenin tyttärentytär, ja Kura, joka on Gwynin lapsenlapsi.  Molemmat ovat kauniita nuoria naisia, joiden kohtalot muovautuvat miesten kautta. Elainen elämän ensimmäinen  rakkauden kohde on Irlannista tullut William, mutta William jättää hänet kuvankauniin Kuran takia. William ja Kura avioituvat, mutta avioliitto on ristiriitainen: yöt ovat huumaavia, mutta päivät kidutusta Kuran haaveillessa urastaan laulajana eurooppalaisilla areenoilla ja Williamin komennellessa työmiehiä alentuvaiseen ja liian karskiin sävyyn. Elaine avioituu Thomasin kanssa, mutta siitäkään liitosta ei tule onnellista. Sekä Kura että Elaine lähteävät omille teilleen. Kirjailija kuljettaa lukijaa Elainen ja Kuran elämää seuraten niin mielenkiintoisella tavalla, ettei 864 sivun lukeminen tunnu lainkaan urakalta.

Elaine ja Kura osoittautuvat sitkeiksi ja peräänantamattomiksi nuoriksi naisiksi.  William yllättää itsensäkin huomatessaan, miten  erinomainen ompelukoneiden myyntimies hän on. Lukijoiden sympatiat saa varmasti kaivosonnettomuudessa loukkaantunut Tim. Florence Weberilla, Calebin vaimolla, on kirjassa mielenkiintoinen sivurooli: Hän nousee naisena Calebin isän omistaman kaivoksen johtotehtäviin. Kirjan henkilögalleria on niin laaja, joten ei olekaan ihme, että muutamat kirjan henkilöistä jäävät arvoituksellesiksi, mm Heather Witherspoon.

Kirjailija kuvaa kiinnostavalla tavalla maoreja, joita jotkut kutsuvat alkuasukkaiksi, vaikka tosiasiassa hekin ovat siirtolaisia, jotka ovat tulleet Uuteen-Seelantiin 1100-luvulla eräältä Polynesian saarelta. Kirjan nimi viittaa maorien putorino-huiluun ja wairva-ääneen. Kura hallitsee putorinon soittamisen. Kirjan lopputapahtumat kulminoituvatkin Kuran soittoon. 

Kirjan luontokuvaukset ovat kauniita. 
"Ensimmäinen pilvi pimensi jo auringon, ukkonen jyrähti ja kumea jylinä vyöryi maan poikki. Valo oli ihmeellisen kelmeä, melkein aavemainen, pensaikot ja aidat loivat uhkaavia varjoja. Sitten ensimmäinen salama halkaisi taivaan ja aivan kuin sähköisti ilman." (s. 241)

Päähenkilöt taittavat matkaa hevosilla. Hevosilla onkin tärkeä rooli kirjan juonen kuljetuksessa, milloin hevosella ratsastetaan, milloin hevonen toimii parantajana ja milloin taas tappajana.

"Kun ei enää pysty ratsastamaan, on kuollut." (s. 779) 

Jään mielenkiinnolla odottamaan sukusaagan kolmatta osaa.

Sarah Lark

Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele. Elämä ja teot

Gerald L. Posner & John Ware: Josef Mengele. Elämä ja teot. 2017. Minerva. Mengele. The Complete Story. Suomentanut Pertti Jokinen. 362 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Hämmästyin huomatessani, että Posnerin ja Waren kirja Mengelen elämästä ilmestyi jo vuonna 1986, mutta suomeksi se ilmestyi vasta tänä vuonna. Huolimatta kolmenkymmenen vuoden viiveestä kirjan sisältö ei ole vanhentunut - Mengelen epäinhimillinen toiminta Auschwitzin "kuoleman enkelinä" ja aivan uskomaton pako ja salassa pysyminen sodan jälkeen ovat edelleen asioita, joita ei tulisi unohtaa.

Kiinnostuin Mengelen elämästä luettuani Affinity Konarin Elävien kirjan, jossa kuvataan Mengelen toimintaa ja äärimmäisen raakoja kaksoskokeita Auschwitzin keskitysleirillä. Posnerin ja Waren kirjassa käsitellään Mengelen lapsuutta, nuoruutta ja Auschwitzin vuosia vain noin sadan sivun verran, loppuosassa keskitytään Mengelen sodanjälkeiseen pakomatkaan. 

Josef Mengele (kuvakaappaus)

Mengele kiinnostui lääkäriksi valmistuttuaan rodunjalostuksesta ja genetiikasta. Liityttyään SS-joukkoihin hän päätyi Auschwitziin lyhyen sotilasuran jälkeen. Yksi Auschwitzin lääkäreistä, joka oli vastaanottamassa junista keskitysleiriin saapuvia juutalaisia ja valikoimassa, ketkä menevät kaasutettaviksi, oli juuri Mengele. Todistajalausuntojen mukaan lääkärit olivat tuhdissa humalatilassa tätä tehtävää suorittaessaan, mutta Mengelen ei tarvinnut turruttaa aistejaan tai kärsiä omantunnontukista. (s. 9). 

Auschwitz (kuvakaappaus)

Mengele oli lääkärinä Auschwitzissa vajaat kaksi vuotta (toukokuu 1943 - tammikuu 1945). Venäläiset vapauttivat Auschwitzin 27.1.1945. Kun sotasyyllisten etsiminen alkoi, Mengelea ei löydetty. Kirja paneutuukin yksityiskohtaisesti Mengelen hurjaan pakomatkaan Etelä-Amerikkaan, ensin Argentiinaan, sitten Paraguayhin ja lopuksi Brasiliaan. 

Argentiinassa Mengele elää melko huoletonta elämää ja esiintyy omalla nimellään, mutta tulee sitten varovaisemmaksi, kun Eichman on löydetty, pidätetty ja vuonna 1962 teloitettu. Mossadin tavoitteena oli löytää ja pidättää Mengele samaan aikaan kuin  Eichman, mutta tämä ei onnistunut. Maailman huomio kiinnittyi Eichmanin oikeudenkäyntiin ja teloitukseen, ja tuntuikin, että Mengele oli unohdettu. Mengele tuli etsinnän kohteeksi uudelleen 70-luvulla. Asialla oli milloin Israel, milloin Saksa ja milloin USA. 
Amerikkalainen senaattori Helms totesi näin:

Josef Mengelen kulkeminen edelleen vapaalla jalalla tekee hänestä holokaustin elävän symbolin, jonka sietämistä emme voi enää hyväksyä. Josef Mengelen syntien unohtaminen tai anteeksi antaminen vaatisi omantuntomme amputoimista ja muistimme pois pyyhkimistä. (s. 331)

Läheltä piti -tilanteita oli runsaasti, mutta Mengele oli onnekas. Paraguayin presidentiltä, omalta perheeltä ja muilta natsitovereilta saatu tuki auttoi Mengelea paljastumasta kerta kerran jälkeen.

Mengelen elämä muuttui vuosi vuodelta hankalammaksi ja myös ikävämmäksi. Jatkuva ympäristön tarkkailu ja varuillaan olo oli raskasta. Hän oli yksinäinen, varsinkin sen jälkeen kuin vaimo ja poika muuttivat Eurooppaan. Mengele käy kirjeenvaihtoa Saksassa asuvan perheensä ja Rolfin kanssa, joka on hänen poikansa ensimmäisestä avioliitosta. Rolf jopa vierailee isänsä luona Brasiliassa. Rolf oli hyvin tietoinen siitä, mitä hänen isänsä oli tehnyt. Hän inhosi sitä, mutta mikään ei saanut häntä pettämään omaa lihaa ja vertaan. "Loppujen lopuksi hän oli kuitenkin minun isäni". (s. 18) Günzburgissa asuvalta perheeltään Mengele sai jatkuvasti taloudellista tukea.

                                Günzburg tänään (kuvakaappaus)

Viimeiset vuotensa Mengele asui Brasiliassa yksinäisenä, onnettomana ja sairaana. Hän koki luonnollisen kuoleman: hän hukkui 7.2.1979. "Auschwitsin kuoleman enkeli" oli silloin 67  vuotta.  Mengelen perhe sai tiedon kuolemasta Mengelen natsiystävien kautta, mutta tietoa kuolemasta ei julkistettu. Mengelen elämä sai lopullisen päätöksenä, kun hänen esiin kaivetut jäännöksensä esiteltiin yleisölle vuonna 1985.

Posner ja Ware ovat tehneet uskomattoman ja arvokkaan työn tutkiessaan aiemmin salassa pidettyjä arkistolähteitä ja virallisia asiakirjoja monessa maassa. Asiakirjoja ovat täydentäneet monet haastattelut. Valokuvat Mengelesta ja hänen läheisistään sekä pakomatkojen karttakuvat olisivat mielestäni elävöittäneet intensiivistä tekstiä. Mitä lukija miettii tämän kirjan luettuaan? Moni olisi toivonut Mengelelle kivuliaampaa kuolemaa epäinhimillisten rikostensa vuoksi, mutta on totta, että Mengele kärsi rangaistusta ensin pieninä ja sitten suurempina annoksina yksinäisenä, sairaana ja vainoharhaisena vanhuksena. Kirjoittajat toteavat, että ei ole kysymys pelkästään siitä, että Mengele ei saanut tuomiota raaoista rikoksistaan, vaan varsinainen oikeudenmukaisuuden irivikuva on se, että epäonnistumalla Mengelen metsästämisessä hänen elinaikanaan Länsi-Saksan, Israelin ja Yhdysvaltain hallituksen - samoin kuin Argentiinan, Paraguayn ja Brasilian viranomaiset - riistivät ihmiskunnalta mahdollisuuden saada selville, millainen lopulta oli mies, jota pidetään todellisena pahuuden ruumiillistumana. (s. 17)

Hanna Ekola: Otan osaa suruusi - lohdutusta suruun

Hanna Ekola: Otan osaa suruusi. Aurinkokustannus. 2014. 79 sivua.

Lainattu ystävältä

Laulajana tunnetuksi tullut Hanna Ekola (s. 1961)  kirjoittaa runoja surusta. Hän tietää, mistä kirjoittaa; hän itse on joutunut luopumaan viidestä läheisestään viimeisen 17 vuoden aikana. Ensin meni äiti, sitten sisko, seuraavaksi veli ja sitten isä. Rankin menetys sattui vuonna 2008, kun Ekolan puoliso Juha Salonen menehtyi keuhkosyöpään. Selviytymiskeinoja on tarvittu, kertoo Ekola. Yksi tärkeimmistä selviytymiskeinoista on suru, jonka läpikäymiseen tarvitaan runsaasti tilaa ja aikaa. 

Kirjan runot ja tekstit kuvastavat toivoa ja lohdutusta, jaksamista ja luopumista. Tärkeää on muistaa se, että surulla on aikansa ja jokaisen suru on omanlaisensa. Ekola toteaakin, että "vaikka suru voi viedä voimat, on siitä mahdollista saada myös uusia voimavaroja ja viisautta". - Toivottavasti näin on.

                                                       Hanna Ekola

Olen valinnut kirjasta omaa suruani koskettavia runoja - sellaisia jotka ovat kuin omaan suruuni kirjoitettuja. En ole runouden asiantuntija, joten runojen valintaan on vaikuttanut puhtaasti runojen minua puhutteleva sisältö.

Siitä alkoi myös uusi ajanlasku:
aika ennen lähtöäsi ja 
aika lähtösi jälkeen. (s. 7) 

Hän on kuollut. Miten vaikealta
edelleen tuntuu sanoa nuo sanat.
Vieläkin ne takertuvat kurkkuun ja niiden
pääsy huulille satuttaa viiltävänä kipuna. 
Sydämeeni jäi Sinun kokoisesi aukko, joka
nyt alkaa täyttyä muistoilla. (s. 19)

Itku oli varsinkin alussa sittenkin parasta.
Se toi pintaan vanhatkin surut. Niitäkin oli
itkettävä uudelleen. Luopumisen koulussa
läksyt kirjoitetaan kyynelillä. (s. 17)

Kun mietin sitä, ettet ole enää luonani,
sydämeeni sattuu. Silti ajattelen, että Sinun
aikasi täyttyi. Elit kokonaisen elämän. Sinun 
on nyt hyvä olla. Ikävä jäi minun osakseni. (s. 12) 

Olit minulle erityinen.  Olit minulle tärkeä.
Olit minulle rakas. (s. 12)

Rakkaus ei koskaan häviä. Rakastamme sinua aina Krista-lukutoukkamme.
 

 

Suvi Piiroinen: Menetetyt - koukuttavaa jännitystä

Suvi Piiroinen: Menetetyt. 2017. Myllylahti. 317 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjailija Suvi Piiroinen istuu Joensuun kaupunginkirjaston Taiteiden aukiolla palvelupäällikkö Riitta Kankaan haastateltavana itsenäisyyspäivän aattona 5.12.2017.

Suvi Piiroinen (vasemmalla) ja Riitta Kangas

Suvi Piiroisen (s. 1977) kirjailijaura on alkanut aikuisiällä: häneltä on ilmestynyt kaksi dekkaria: Pahaa pahempi (v. 2016) ja Menetetyt (v. 2017). Aloittaessaan kirjoittamisen Suvi tiesi alusta alkaen, että dekkarit ovat hänen juttunsa. Rikostutkijat Väiski, Rob, Maria ja Siiri tulevat lukijalle tutuiksi molemmissa kirjoissa, kuten myös kolmannessakin kirjassa, joka Suvilla on jo työn alla.

Menetetyt-kirja alkaa todella vauhdikkaasti, ruumiita tulee niin tiuhaan, että lukijaa hirvittää. Joensuu on pelon vallassa, kaupungilla liikkuu sarjamurhaaja. Tapahtumat alkavat siitä, että nuori nainen heitetään sillan kaiteen yli Pielisjokeen. Sitten kerrostalon pesutuvasta löytyy kirveellä tapettu nainen. Ja murhat vain jatkuvat. Murhaajan uhreihin tekemät viillot ovat merkkinä siitä, kuinka mones uhri on kysymyksessä. 

Rikostutkijat Väiski, Rob, Maria ja Siiri ovat ymmällä. Liian paljon ennättää tapahtua ennen kuin rikostutkijat saavat pienintäkään selvyyttä tilanteeseen. Asioiden selvittämistä vaikeuttaa vielä se, että sarjamurhaajan teot koskettavat liiankin läheisesti rikostutkija Robin elämää. 

Rikosten selvittämisen ohella tutustutaan myös rikostutkijoiden yksityiselämään, mikä tuo onnistunutta inhimillisyyttä kirjan jännittävään sisältöön. Väiskin elämän solmut alkavat aueta ja onneksi myös Robin elämässä näkyy jo valoa. 

Suvi Piiroinen asuu tällä hetkellä Kuopiossa, mutta on opiskellut kieltenopettajaksi Joensuussa. Kirjan tapahtumapaikaksi hän halusi Joensuun. Se, että tapahtumat sijoittuvat Joensuuhun, on luonnollisesti isona plussana joensuulaiselle lukijalle. Itse asiassa, toinen murhapaikka - kerrostalo - sijoittuukin muutaman korttelin päähän kodistamme. Kirjassa käydään suositussa Mokkamaa-kaupassa/kahvilassa. Väiskin mökkipaikka on kauniin Höytiäisen rannalla ja Kolillakin käydään.

                                    Höytiäisen rannalta

                       Kolin kansallismaisemaa

Suvi Piiroinen osaa kirjoittaa. Hänen tekstiään on miellyttävä lukea. Erityisen viehättynyt olin hänen taidokkaasti dialogien käytöstä. Kirjan rakenne on selkeä ja lukijaystävällinen. Jännittävän ja koukuttavan juonen käänteitä pehmittävät kauniit luontokuvaukset.

"Lintujenlaulu oli huumaavaa. Sateen jälkeen nurmikko tuoksui raikkaalta, ja koivujen lehdet näyttivät kasvaneen yhdessä yössä valtavan suuriksi." (s. 248)

Eikä myöskään kissakuvauksia voi unohtaa. Haastattelussa Suvi sanoikin, että kissat ovat hänelle kovin rakkaita. Kissakuvauksia pitikin sitten karsia käsikirjoituksesta.

"Hän ei edes herännyt siihen, että kissat vuorotellen kapusivat sohvalle ja käpertyivät hänen viereensä. Tyytyväinen kehräys vaimeni hiljalleen tasaiseksi tuhinaksi, ja kaikki kolme nukkuivat rauhallista unta, kunnes sunnuntai vaihtui maanantaiksi, aamu koitti ja linnut aloittivat konserttinsa ulkona." (s. 95)

Tapanani on aina ollut kiinnittää huomiota kirjan kanteen. Mietin, lainaisinko kirjan kirjastosta tai ostaisinko kirjan kannen perusteella. Kansien merkitys tuli minulle entistä tärkeämmäksi, kun tein upean löydön kirjamessuilla. Kirja on Ville Hännisen Kirjan kasvot - sata vuotta suomalaisia kirjankansia. Menetetyt-kirjan kannen symboliikka ei auennut minulle ja olisinkin toivonut kirjalle houkuttelempaa kantta. Kannen suunnittelijan nimeä en löytänyt. 

 

Innolla odotan Suvi Piiroisen ensimmäisen kirjan Pahaa pahempi lukemista.

Jeffrey Archer: Isän synnit - taidokasta tarinan kerrontaa

Jeffrey Archer: Isän synnit. 2017. Sitruuna kustannus. The Sins of the Father. Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 400 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Jeffrey Archer (s. 1940) on brittiläinen kirjailija ja poliitikko. Hän on entinen parlamentin jäsen ja Konservatiivipuolueen varapuheenjohtaja, jolle myönnettiin v. 1992 elinikäinen päärinarvo. Archer oli vasta 29-vuotias, kun hänet valittiin Konservatiivipuolueen edustajaksi parlamenttiin. Hän on kärsinyt neljän vuoden vankeustuomion. Vapauduttuaan vankilasta v. 2003 hän lopetti poliittisen uransa. (Wikipedia) Kun tällaisella taustalla olevalla miehellä on kaiken lisäksi hallussaan tarinan kerrontataito, on varmaa, että lukijoita riittää. Paljon hän on kirjoittanut ja lukijoita on riittänyt. Hänen kirjoistaan 16 on käännetty suomeksi. 

Kirjassa Isän synnit, joka on Clifton-kronikan toinen osa, toinen maailmansota on kohta todellisuutta joka puolella Eurooppaa. Nyt Iso-Britannia on julistanut sodan Saksalle. Harry haluaa liittyä merivoimiin. Sir Walter Barrington ohjeistaa Harrya värväytymään ensin Devonia-laivaan. Näin Harry sitten tekeekin.

Devonia-alus (kuvakaappaus)

Saksalainen sukellusvene upottaa Devonian. Laivalta pelastuvat Harry ja Tom Bradshaw, mutta haavoittunut Tom kuolee. Harry huomaa tilaisuutensa tulleen ja ottaa Tomin henkilöllisyyden. Mutta kuinka ollakaan - Tom on etsintäkuulutettu ja Harry joutuu vankilaan. 

"Nimeni on Harry Clifton." "Justiinsa, ja minä olen Babe Ruth," rikostarkastaja Kolowski tokaisi ja sytytti savukkeen. "Ei", Harry sanoi, "te ymmärsitte väärin, on tapahtunut kauhea erehdys. Minä tosiaan olen Harry Clifton. Olen englantilainen ja kotoisin Bristolista. Palvelin samalla laivalla kuin Tom Bradshaw." "Säästä sadut asianajajalle," rikostarkastja tokaisi ja puhalsi sellin täyteen savua. (s. 15)

Emma ei kuitenkaan usko Harryn kuolleen ja hän lähteekin Yhdysvaltoihin etsimään Harrya. Siellä onkin odotettavissa uudet kuviot, joista vähäpätöisin ei ole Vangin päiväkirja. Sodan jännitteet ovat mukana kirjassa sopivassa suhteessa kirjan tapahtumiin. Sotaa ei paisutella, mutta sotatapahtumia ja -sotauutisia on mukana kirjassa muistuttamassa, että eletään sota-aikaa. Giles Barrington tuo sotilaan näkökulman sotaan. Giles lähetetään sotimaan Afrikkaan, jossa hänelle myönnetään urhoollisuusmitali, mutta hän päätyy kuitenkin saksalaisten vangiksi Weinsbergin vankileirille.

Hänelle selvisi pian, että Weinsbergin vankileirillä ja Ypresin harjoitusleirillä oli  muutakin yhteistä: kylmyys, karu ja autio kasarmialue sekä parakit, joiden puisilla lavereilla oli hevosenjouhilla täytetyt patjat. Lämmityksen hoiti aurinko, joka, samoin kuin Punainen risti, pistäytyi Weinsbergissa vain harvoin.

Weinsberg tänään (kuvakaapppaus)

Kirjassa seurataan Harrya ja Emmaa, mutta mukaan pääsevät myös Giles Barrington, Hugo Barrington ja Maisie Clifton. Nautin Hugo Barringtonin vauhdikkaan elämän kuvauksista - välillä on rahapula ja välillä on liikaakin rahaa. 

Lukijan on helppo aistia, että Archer nauttii kirjoittamisesta, niin luontevaa kerronta ja juonen kuljetus on. Archer on todellinen tarinan kertoja. Lukijalle tarjotaan tasokasta historiallista viihdettä. Kirjassa on sopivassa suhteessa rakkautta, vihaa, petturuutta, kuitenkin niin että rakkaus voittaa kuolemankin.

Isän synnit on toinen osa seitsenosaisesta 1900-luvun sukukronikasta. Kolmas osa Vaietut salaisuudet odottaa hyllyssäni - mielelläni liityn jälleen Harryn, Emman, Hugon, Maisien ja Gilesin seuraan. 

Jeffrey Archer. Kuva: Broosk Saib