Katriina Huttunen: Mustaa valoa

Katriina Huttunen: Mustaa valoa. Muistiinpanoja hautausmaalta. S&S. 2020. 323 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kirkon ohella hautausmaa on ainoa julkinen tila jonne jokainen mahtuisi. Joskus hauta, varsinkin oman  lapsen hauta, voi kuitenkin olla liian aristava todiste liian kipeästä menetyksestä, siitä ainoasta asiasta mikä lapsesta on enää jäljellä. Hauta. Tämän todellisuuden tunnustaminen ja hyväksyminen vaatii vanhemmilta kaiken ja enemmän."

Kertoja-äidin tytär kuoli kesällä 2016, vain 26-vuotiaana. Tytär oli tehnyt itsemurhan. Tästä suuresta surusta ja tuskasta Huttunen kirjoitti kirjan Surun istukka (S&S, 2019) (linkki). Kirja oli koskettava lukukokemus. Kirjailija totesi: "Minun suruni ei ole sinun suruasi". Suru on yksilöllistä, sillä ei ole kaavaa eikä määraikaa.

Tuoreessa kirjassaan Mustaa valoa Katriina Huttunen viipyy samassa aiheessa, tyttärensä kuolemassa. Äidin tie käy päivittäin tyttären haudalle Hietaniemen hautausmaalle. Hautausmaa on vuosien mittaan tullut äidille tutuksi, sen tiet ovat tuttuja, suuri osa haudoistakin. Surunsa ohella Huttunen kuvaa tätä upeaa helsinkiläistä hautausmaata, joka kertoo paljon Suomen historiasta, suomalaisuudesta ja suomalaisista. 

Helsingin kaupungin historian kerrostumia

Hietaniemen hautausmaa on perustettu vuonna 1829. Sinne on haudattu suomalaisia merkkihenkilöitä aina hautausmaan perustamisesta lähtien. Mm. suuri osa Suomen edesmenneistä presidenteistä on haudattu Hietaniemeen. Aivan hautausmaan lähellä sijaitsevat Helsingin ortodoksinen hautausmaa, Helsingin islamilainen hautausmaa, Helsingin juutalainen hautausmaa ja Ortodoksisen Pyhän Nikolauksen seurakunnan hautausmaa. Hietaniemen krematorion vieressä on kolumbaario. Hietaniemeen on haudattu noin 200 000 ihmistä. Vuosittainen hautausten määrä on noin 1500. 

Lastentarjan opettaja, sjömanshustru, kasvattitytär, lyseon vahtimestari, marinmålaren, agronomi ja pienokaiset, kirvesmies, vår älskade moder

Kirja koostuu neljästä osiosta: meno, perillä ja paluu. Meno-osiossa kirjailija kuvaa, mitä hän näkee ja kokee mennessään tyttärensä haudalle. Ensinnä hän kohtaa Suomen historiaan vaikuttaneiden henkilöiden hautoja. Mm. Carl Ludwig Engelin, Johan Albrechtin, Johan Ludvig Runebergin ja Magnus von Wrightin haudat löytyvät täältä. Merkkihenkilöiden ohella tänne on haudattu myös tavan kansalaisia, sekä suomen- että ruotsinkielisiä. Se käy ilmi hautojen ammattinimikkeistä: wagnmakaren, kreivitär, bokbindaren, äitikulta ja poikansa, rovasti. Presidenttien haudat ovat paikkoja, joita satunnaiset turistit käyvät katsomassa. Mauno Koiviston haudalla riittää kävijöitä. Hautausmaalle on haudattu paljon suomalaisia kulttuurivaikuttajia, mm. parisataa kirjailijaa. Klaus Holma on yksi sinne haudatuista kirjailijoista. Hän kirjoittaa kauniisti runokokoelmassaan: "Kuolema on suuri laulu, kuolematon laulu." Holma hirtti itsensä 30-vuotiaana v. 1944.

Kuolemansuru tarvitsee ravinnokseen sammalta.

Miten kauniisti kirjailija kuvaakaan hautausmaan luontoa, puita ja kasveja. Puut ovat olennainen osa hautausmaan kokonaisilmettä. Millainen olisikaan hautausmaa ilman rauhoittavia kuusia ja mäntyjä. Pihlajat ja vaahterat täydentävät puiden kirjoa. Hautojen väleihin ovat juurtuneet niin villiorvokitkin kuin päivänkakkarat ja lemmikit. Meille monille isomaksaruoho on tuttu kasvi, se löytyy lähes jokaisesta puutarhasta. Isomaksaruoho on kirjailijan nimikkokasvi. "Isomaksaruohot ovat täydellisiä hautakukkia, monivuotisia ja helppohoitoisia, näyttäviä ja silti sopivan vaatimattomia silmän ja sielun iloja. Haudalla niiden ruusukkeiden alkiot raottuvat joka kevät ja palvelevat kuolleitaan ympäri vuoden." Kasvi, jota ei juuri Suomen hautausmailla näy, mutta mikä kuuluu hautausmaakulttuuriin Euroopan hautausmailla, on muratti, "kuoleman elävä stylisti". Suomen talvea muratti ei kestä. Sen sijaan sammal kuuluu suomalaisiin hautausmaihin. 

"Hänen hautansa on jokaisen hautausmaakävelyni määränpää."

Perillä-osiossa kirjailija sanan mukaisesti saapuu perille. Paikka on hautausmaan kolumbaario. Tyttären hauta. "Hän on poissa ja täällä. En näe häntä, en kuule häntä, en voi koskettaa häntä mutta tiedän missä hän on. Voin puhua hänelle ja puhunkin." Äiti käy kolumbaariossa joka päivä. Sinne hän tulee viettämään joulua ja tyttären syntymäpäiviä. Nyt tytär olisi täyttänyt kolmekymmentä vuotta. 

"Suremisen lahja on lahjoista suurin."

Kävellessään hautausmaalla ja tutustuessaan hautakiviin ja ympäröivään luontoon kirjailija muistelee samalla tyttärensä kuolemaa ja pohtii itsemurhaa. Itsemurha on ollut synti ja rikos Suomessakin. Joissakin maissa itsemurhayritys on edelleen rikos. On ihmisiä, jotka eivät hyväksy itsemurhaa. Kirjailija toteaa: "Itsemurhaan, sen motiiveihin, vaikuttimiin ja seurauksiin sisältyy aina syyllisyys. Aina. Myös itsemurhasuruun sisältyy aina syyllisyys. Aina. Joka kerta. Kaikki itsemurhan tehneiden läheiset tietävät tämän, kaikki ne jotka ovat olleet tarpeeksi lähellä, jos he vain uskaltavat myöntää sen edes itselleen."

Hautausmaavierailuillaan kirjailijalla on mukanaan kirjoja ja paperia. Runoja ja tekstejä hän lukee missä vaan hautausmaalla. Mukana kulkevat mm. Marcus Aurelius, Roland Barthes, C.S. Lewis ja Peter Sandelin. Kolumbaariossa hän lukee ja kirjoittaa. Oletankin, että suuri osa tämän kirjan teksteistä on kirjoitettu juuri kolumbaariossa.

"Surevalle hautausmaa on täydellinen alibi."

Kolmannessa osiossa paluu kirjailija poistuu kolumbaariosta ja lähtee kotia kohti. Matkalla hän keskustelee  hautausmaan työntekijöiden kanssa ja pohtii Hietaniemen hautausmaan merkitystä helsinkiläisille yhteisenä olohuoneena, ulkoilmamuseona, patsaspuistona ja kaupunkimetsänä. Äidille itselleen hautausmaalla on suuri merkitys. "Suru ei jää taakseni hautausmaalle vaan lähtee uskollisesti mukaani, ei päästä irti." 

Katriina Huttunen on jälleen kirjoittanut kauniin ja koskettavan kirjan. Äidin suru tulee lähelle, se koskettaa ja se pysäyttää. Menetys on ikuista, mikään ei tuo lasta takaisin. Onneksi on muistot, hautausmaa ja hauta. Lapsensa menetyksen ohella kirjailija avaa kiinnostavalla tavalla Hietaniemen hautausmaan historiaa, sen puustoa ja kasvistoa, hautakiviä, ja saa näin hautausmaan elämään. Taitavasti kirjailija yhdistää lapsen surun ja hautausmaan historian. Välillä tuntuukin, että kyseessä onkin tietokirja tästä kauniista hautausmaasta. Kiinnostavasta henkilökohtaisesta tutkimusmatkasta Hietaniemen hautausmaalle ja oman tyttären menetyksestä muodostuu taidokas ja kauniisti kirjoitettu kokonaisuus. Teos jättää tilaa myös lukijan omille ajatuksille ja surukokemuksille.

Katriina Huttunen: Surun istukka

Katriina Huttunen: Surun istukka. 2019. Kustantamo S&S. 319 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta. Kirja ilmestyy 1.2.2019.

Kertoja-äidin tytär on kuollut. Tytär oli kuollessaan vain 26 vuotta. Hän oli tehnyt itsemurhan. Miksi hän teki itsemurhan? Mitään viestiä tytär ei jättänyt.

"Hänellä oli niin paljon. Ja siitä kaikesta hän luopui." (s. 43) 

Äidin suru on suunnaton. Jotta äiti pystyy jatkamaan elämäänsä, hänen täytyy selvitä kahdesta asiasta. Ensinnäkin lapsen kuolemasta ja toiseksi lapsen itsemurhasta. Suurin kysymys on miksi. Jokaiseen itsemurhaan on syy, kuten äiti toteaa. Käy ilmi, että tytär oli ollut koulukiusattu jo ala-asteella ja oli kärsinyt vaikeasta masennuksesta. Masennuksesta huolimatta tytär oli ollut mukana elämässä: hän oli opiskellut aktiivisesti, hankkinut pätevyyksiä, hänellä oli ollut laaja ystäväpiiri. Tytär oli kertonut itsetuhoisuudestaan psykiatrisen poliklinikan lääkärille ja psykiatriselle sairaanhoitajalle. Mutta mitään ei tehty. Tytär oli hakenut apteekista kolmen kuukauden masennuslääkeannoksen. Se oli luovutettu sen enempää kyselemättä. Tytär vei itsemurhan syyt ja salaisuudet mukanaan hautaan. 

"Ei edes rokkarin ikäiseksi elänyt." (s. 179)

Äiti suree. Äiti tuntee häpeää ja syyllisyyttä. Hän tuntee, että hänen olisi pitänyt auttaa tytärtään.  "Minä petin hänet. Sitä syyllisyyttä kannan lopun ikäni. Se ei ole kaupan enkä voi lahjoittaa sitä kenellekään. Se on minun, vain minun." (s. 43) Edelleen: "Äidinrakkauteni petti. Se ei riittänyt. Siinä ei ollut tarpeeksi rakkautta. En osannut olla tarpeeksi." (s. 163) Äiti ottaa yhteyttä psykiatrisen poliklinikan henkilöstöön, samoin kuin masennuslääkkeet luovuttaneeseen apteekkiin. "Syytän kaikkia. Syytän psykiatrian poliklinikkaa ja apteekkia, itsensä virheettömäksi tehnyttä järjestelmää. Syytän itseäni." (s. 242) 

Moni asia muuttuu tyttären kuoleman myötä. Äiti muuttaa ensin paikkakuntaa paetakseen surua, mutta se ei toimi. Hän katkaisee kaikki ystävyyssuhteet. "Lapseni kuoleman jälkeen en ole pitänyt ihmisistä. En tule enää toimeen juuri kenenkään kanssa. En välitä kenestäkään, en jaksa kuunnella, en jaksa vastata, en jaksa. Haluan vain syödä ja nukkua. Olen kiinnostunut kuolemasta mutta vain tästä yhdestä kuolemasta. Olen kiinnostunut itsemurhasta mutta vain tästä yhdestä itsemurhasta." (s. 157)

"Kuollut lapsi ei irtoa äidistä. Meidät sitoo toisiimme surun isukka." (s. 294)

Suuressakin surussa löytyy jonkinlaisia selviytymiskeinoja. Kun on pakko. Äiti aloittaa kirjoittamisen. Hän kirjoittaa joka päivä, hän toteaa, että hänen on pakko kirjoittaa. Se lohduttaa. Hietaniemen hautausmaalta hän löytää lohtua. Hän näkee hautausmaan kauneuden, tutkii hautoja ja käy tyttären haudalla joka päivä. Siellä palaa aina kynttilä. "Lapseni itsemurhasta on nyt kulunut melkein puolitoista vuotta, eikä suruni helpota yhtään. Siksi minun on päästävä päivittäin hautausmaalle. Pääsen siellä lähemmäksi totuutta." (s. 238) Äiti käy terapiassa kerran viikossa, mutta vertaistukea hän ei halua. Hän lukee paljon kuolemaa ja itsemurhia käsittelevää kirjallisuutta, lähinnä tietokirjoja. Töitä hän tekee päivittäin, hän on kääntäjä. 

Tämän kirjan kirjoittaminen on varmasti ollut äidille todellinen voimain ponnistus. Ihailen ja arvostan sitä, että hän pystyi siihen. Lapsen kuolema ja ennen kaikkea itsemurha tuo esiin kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia. Ehkä kirjoittaminen on ollut osa äidin surutyötä, ehkä se on hieman helpottanut surua. Huttusen teksti on herkkää, kirjasta voi aistia, että se on syntynyt suuresta tuskasta. Samanlaista surutyötä teki tanskalainen runoilija Naja Marie Aidt kirjoittaessaan kirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S, 2017. Käännös Katriina Huttunen). Aidtin poika teki itsemurhan 25-vuotiaana. Toivon, että surun jakaminen lukijoiden kanssa on tuonut lohtua molemmille äideille. Nämäkin kaksi kirjaa osoittavat, kuinka erilaista suru lapsen kuoleman jälkeen voi olla. Toinen suree mieluiten yksin omassa kodissaan, toinen taas saa lohtua, kun ympärillä on koko perhe ja koko suku. Surulla ei ole kaavaa, surulla ei määräaikaa, se on yksilöllistä.

Myös minä olen kokenut lapseni kuoleman. Tyttäreni kuoli, kun hän oli 30 vuotta. Hän koki luonnollisen kuoleman. Kuolemasta on nyt lähes kaksi vuotta.Tunnistan kirjasta surun, kaipuun ja ikävän. Kuten kirjan äiti sanoo, entiseen elämään ei ole paluuta, entistä elämää ei enää ole. On uusi, erilainen elämänvaihe, johon on sopeuduttava. Ikävä on ainainen. 

Tyttäremme oli meille niin rakas. Niin kauan kuin muistamme hänet, hän ei ole meille kuollut.

Lukupiirikirjana Ane Rielin Tiima

Ane Riel: Tiima. Aula & Co. 2022. Tanskankielinen alkuteos Urväerk. Suomentanut Katriina Huttunen. 214 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Rauman Naisten Pankin lukupiiri Päi avara mailma kokoontui 11.1. vuoden ensimmäiseen tapaamiseen. Meitä oli paikalla yhdeksän innokasta lukijaa vaihtamassa ajatuksia Ane Rielin teoksesta Tiima. 

Ane Riel on tanskalainen kirjailija, jolta on suomennettu kaksi teosta. Ensimmäinen teos Pihka sai Lasiavain-palkinnon vuonna 2016 vuoden parhaana pohjoismaisena trillerinä. Viime syksynä ilmestynyttä Tiimaa ei lueta dekkarigenreen, vaikka hienoista jännitystä tästäkin kirjasta löytyy. 

Alma on kuulonsa menettänyt, muistisairautta ja kihtiä sairastava vanha nainen. Hän asuu omassa pienessä talossaan ilman mitään yhteyksiä ulkomaailmaan. Monet asiat hukkuvat muistojen sumuisiin sirpaleisiin. Keittiön vahapöytäliinalle kiinnitettyjen tarralappujen tarkoituksena on pitää Alma kiinni arjen toimissa. "Välillä olet sekava. Se menee ohi. Älä tee mitään silloin kun olet sekava etkä muista mitään."

Alman elämästä tuli yhä yksinäisempää, kun aviomies kuoli. Nyt Alman ainoana seuralaisena on vanha kaappikello. Tavaksi on tullut, että Alma vetää kaappikellonsa iltaisin ennen nukkumaan menoa. Alma tietää, että hänen aikansa on loppumassa. Hänen ja kaappikellon on lähdettävä yht'aikaa, päättää Alma. Kun lähdön aika tulee, hän jättää kaappikellon vetämättä. 

Nimensä mukaisesti Tiiman teemana on aika. Aika onkin Alman arkea hallitseva elementti. Aika voi tuntua lyhyeltä tai pitkältä, se voi piilottaa tai kirkastaa muistoja aiemmasta elämästä. Alman yksinäisiin päiviin tulee yllättävä muutos, kun hän kohtaa koiraa ulkoiluttavan pojan. Orastava ystävyys syntyy, kun poika ja koira vierailevat Alman luona lähes päivittäin. Tapaamisten myötä Alma tuntee itsensä virkeämmäksi ja nuoremmaksi. "Tuntui hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli." 

Virkistymisen myötä Alman mieleen palaa muistoja entisestä elämästä, sekä kauniita että myös sellaisia, jotka hän olisi halunnut pitää piilossa, kuten avioliiton loppuvuodet. Aviomies Otto oli kultaseppä, joka rakasti kellojaan yli kaiken, enemmän kuin Almaa. Myös avioliittoa Otto hallitsi lujalla ja joskus hyvinkin julmalla kädellä. Avioliiton alussa Otto oli ollut rakastettava aviomies, joka huomioi Alman kauniilla tavalla, mutta vuosien myötä Otto oli muuttunut, jopa mielipuolen kaltaiseksi. Katkeruutensa Otto suolsi Alman päälle. Mutta onneksi Alma voitti pelkonsa ja antoi Otolle takaisin.

Kirjasta virisi vilkas keskustelu. Useampikin lukija sanoi, että muistisairaus aiheena ei etukäteen tuntunut lainkaan kiinnostavalta, koska monilla oli ikäviä ja ahdistavia muistoja omista dementoituneista vanhemmistaan tai sukulaisistaan. Mutta kirja vei väkisin mukanaan, niin taidolla se oli kirjoitettu. Totesimme, että tällaista muistisairaan elämä voisi todellakin olla. Liekö kirjailijalla omakohtaisia kokemuksia muistisairaista vanhuksista, niin realistiselta tuntui arjen kuvaus kauniine ja särkyvine muistoineen. 

Kirja herätti meissä lukijoissa monenlaisia tunteita. Se oli samalla ahdistava, kiehtova, koskettava, itseironinen, surullinen sekä myös hauska. Kirjan juoni oli punottu taidolla niin, että Alman elämän traagisuudet paljastuivat salakavalasti pala palalta. 

Lukukokemuksen kruunasi Katriina Huttusen taitava käännös. 

Tässä yksittäisiä kommentteja kirjasta:

- jännite nousee sivu sivulta
- tehokasta ja taidokasta tarinankerrontaa

- yllätyksellisyys

- kaunokirjallisuutta parhaimmillaan

- kaunista kieltä

- kirjan tapahtumat saattoi nähdä mielessä elokuvamaisesti

- plussana onnellinen loppu.

Kirja sai meiltä loistavan arvosanan 4,6 (asteikko 1-5).

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24. Aula & Co. 2019.Tanskankielinen alkuteos Den Danske Borgerkrig 2018-24. Suomentanut Katriina Huttunen. Kansi: Perttu Lämsä. 209 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kun on elänyt niin kauan kuin minä, on vaikea muistaa kaikkea. Suurimman osan unohtaa, mutta suuret asiat muistan kyllä. Sisällissotaa en unohda koskaan." (s. 15)

Osallistuin Aula & Co:n bloggaritapaamiseen viime syksyn Helsingin kirjamessuilla. Tapaamisessa oli Kaspar Colling Nielsen kertomassa kirjastaan Tanskan sisällissota 2018-24. Kirjan esittelystä jäi hieman ristiriitainen olo, saimme kuulla, että toisaalta kirja on hauska, toisaalta absurdi ja toisaalta vakava kuvaus hyvinvointivaltion murenemisesta. Joten lukemista aloittaessani en oikein tiennyt, mitä odottaa.

Kirjan alkuasetelma on yllätyksellinen. Päähenkilö on tanskalainen 475-vuotias mies, jolla on puhuva 350 vuoden ikäinen koira, bordercollie, Geoff nimeltään. Korkeat iät selittää se, että molemmat ovat olleet mukana ikuisen nuoruuden mahdollistavassa kantasoluohjelmassa. Mies kertoo, että korkeasta iästään huolimatta hän on täysin terve, herää joka aamu terveenä ja virkeänä. Korkea ikä näkyy siinä, että ulkomaailma ja yhteiskunnallinen elämä eivät enää jaksa kiinnostaa. Miehen ystävät ovat yhtä vanhoja ja myös yhtä rikkaita. Mies ystävineen pysyttelee omissa porukoissaan. He käyvät aamiaisella toistensa luona, lukevat runoja, kertovat tarinoita, matkustelevat ja harrastavat hurjiakin seksuaalisia kokeiluja.

Mies muistelee 350 vuotta sitten sodittua Tanskan sisällissotaa, siihen johtaneita syitä, sen kulkua ja sodan päättymistä. Sotamuistoihin kuuluu Leonora, miehen suuri rakkaus.  Ennen sisällissotaa mies oli tavallinen kuolevainen ihminen, siis kantasoluohjelmat tulivat vasta myöhemmin. Sotaan johtaneet syyt olivat suurimmaksi osaksi talouspoliittisia. Oli vaikea rahoituskriisi, asuntojen hinnat laskivat, koska asuntojen tarjonta oli suurta ja kysyntä vähäistä. Tämä oli yleinen ilmiö Euroopan maissa ja USA:ssa johtuen siitä, että toisen maailmansodan jälkeen syntyneen sukupolven asunnot tulivat myyntiin. Työvoimaa Tanskaan värvättiin Intiasta ja Itä-Euroopasta. Globalisaatio merkitsi tuhoa Tanskalle. Tanskalainen laatu ja innovatiivisuus eivät enää merkinneet mitään kiinalaisen osaamisen rinnalla.

"Vallankumous on alkanut!"  (s. 88)

Ranskassa poltettiin pankki ja samoin tehtiin myös Tanskassa. Tulipalosta Tanskassa oli vastuussa Kansanrintama KARI. Sisällissodan katsottiin alkaneeksi, kun KARIn kapinallisryhmä teki murhatekoja Christiansborgissa. Päivämäärä oli 3.8.2018. Kapinallisten ja valtiovallan alueet eristettiin lastulevyaidoin. Alueelta toiselle pääsi vain tarkastusasemien kautta. Mies oli sodan alkaessa yliopiston opiskelija. Hän tunnustautui kapinalliseksi, vaikkakin hänen tunteensa olivat hieman ristiriitaisia. Suuren omaisuutensa ja varallisuutensa vuoksi hänen paikkansa olisi luontevammin ollut hallituksen rintamassa muiden rikkaiden rinnalla. Tilanne tuli miehelle vieläkin hankalammaksi, kun hän rakastui Leonoraan, aktiiviseen kapinalliseen, joka vihasi rikkaita yli kaiken. Miehen tuli tehdä ratkaisunsa. 

Muistelujen ohella kirjassa on koko joukko tarinoita, joiden tarkoituksena on täydentää tavalla tai toisella kirjan pääjuonta. On hyvä, että tarinoissa on kursiivifontti, näin lukija tietää, että nyt poiketaan pääjuonesta. Tarinat ovat hyvin erilaisia. Osa on hyvin humoristisia ja hauskoja, kun taas jotkut tarinoista ovat sisällöltään irvokkaita ja jopa raakoja. Joidenkin tarinoiden yhtymäkohtia pääjuoneen on vaikea nähdä. 

Yksi kirjan teemoista on koirat. Mies kertoo tarinoita omalle Geoff-koiralleen, joka onkin hyvää seuraa, koska Geoff on oppinut puhumaan. Mies pitää paljon koirastaan ja pyrkii kouluttamaan koirastaan humaania. "Olemme kokeneet yhdessä niin paljon, että elämääni ei enää voi erottaa Geoffin elämästä. Tavallaan suhteemme on tiiviimpi ja tärkeämpi kuin isän ja pojan suhde." (s. 32)  

Kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus. Oli kiinnostavaa lukea Tanskan kaltaisen hyvinvointivaltion murenemisesta. Ennusmerkit ja spekulaatiot eivät varmasti ole kaukaa haettu. Kirjailija ottaa kantaa ei pelkästään Tanskan tilanteeseen, mutta myös globaaleihin ongelmiin. USA:lla on kirjan tapahtumissa vain pieni rooli. Se on ymmärrettävää, koska kirjan kirjoittamisen aikaan (tanskankielinen laitos v. 2013) ei Trumpin vaikutusta vielä näkynyt. Sen sijaan ihmettelin, miksi Putinin toiminta ja Venäjä kokonaan on jätetty täysin kommentoimatta. Nielsen kuvaa sodan pahuutta, sitä miten sota saa ihmisistä pahuuden esille ja avaa ihmisten vihan ja  hulluuden. 

Kiitos Katriina Huttuselle hyvästä suomennuksesta ja Perttu Lämsälle onnistuneesta kannesta.

Kustantajan sivuilta saan selville, että "KASPAR COLLING NIELSEN (s. 1974) on moninkertaisesti palkittu tanskalainen kirjailija. Hurmioituneen vastaanoton saanut Tanskan sisällissota nosti miehen eurooppalaisen nykykirjallisuuden kärkinimeksi ja tarinankertojien parhaimmistoon. Kirjoittamisen ohella Colling Nielsen työskentelee lehtorina Copenhagen Business Schoolissa sekä käsikirjoittaa elokuvia ja televisio-ohjelmia."

Helmikuussa luettua ja koettua

Helmikuu on yleensä hyvä lukukuukausi. Niin tänäkin vuonna. Meillä täällä Pohjois-Karjalassa on helmikuussa reilusti pakkasta ja paljon lumisateita, joten ulkoilun sijaan on "lupa" jäädä sohvan nurkkaan lukemaan kirjoja. Helmikuussa on tullut luettua lähinnä kotimaisia kirjoja. Yhteensä luin kahdeksan kirjaa. Kaikki olivat hyviä lukukokemuksia.

SatuVasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. 2018. Tammi. 


 
Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta. 2019. Into.

  

Katja Lahti: Lasitehdas. 2018. S & S.

 
 
Pekka Arppe: Timanttinapsut. Stresa. 2018.

 

Jarkko Stenius: Bangkokin veritiikerit. 2018. Like.

 
 
Katriina Huttunen: Surun istukka. 2019. Kustantamo S&S.

   

Petina Gappah: Muistojen kirja. Tammen keltainen kirjasto. 2017.

 

Lucia Berlin: Siivojen käsikirja 2 - Tanssi ruusuilla ja muita kertomuksia. Aula & Co. 2018. Ei postausta.

 

 

Mukavan paljon helmikuuhun on mahtunut kaikkea muutakin. Pistäydyimme Helsingissä yhden yön reissulla ja kävimme kolmessa museossa: Valokuvamuseo, Kansallismuseo ja Amos Rex. Kuopiossa kävin bloggaritapaamisessa tutustumassa Minna Canth -kuvitusnäyttelyyn. Leppävirralla kävin kahdesti hoitamassa 92-vuotiaan äitini asioita hänen siirryttyään Attendon hoitokotiin. Kolilla kävimme kerran kuvaamassa.

Kolilta

Ohjelmaani mahtui myös taidenäyttelyn avajaiset, kaksi kaupunginorkesterin konserttia, yksi jazzkonsertti ja sotilassoittokunnan konsertti. Elokuvissa kävin kerran: The Favourite, josta Olivia Colman sai Oscarin naispääosasta.

Voiluoto Joensuun Kuhasalossa

Hyvää kevään odotusta kaikille!

Jussi Adler-Olsen: Vartija – Osasto Q vauhdissa jälleen

Jussi Adler-Olsen: Vartija. 2017. Gummerus. Tanskankielinen alkuteos
Den granselose. Suomentanut Katriina Huttunen. 570 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Carl tunsi pulssinsa kiihtyvän. Sitä tapahtui silloin tällöin kun rikostutkinta eteni uudelle tasolle. Hän hymyili itsekseen. Tätä vartenhan hän eli ja hengitti. (s. 114)

Vartija on Adler-Olsenin kuudes suomennettu kirja. Ennen Vartijaa me Adler-Olsenin fanit olemme saaneet seurata Osaston Q:n toimia kirjoissa Vanki, Metsästäjät, Pullopostia, Tapaus 64 ja Poika varjoista. 

Vartija-kirjassa Jussi Adler-Olsen pitää lukijaa jännityksessä kirjan loppusivuille saakka, kun Osasto Q selvittää 17 vuoden takaista rikosta. Kauniin ja suositun Alberte Goldschmidin ruumis oli löydetty korkealta puun oksalta. Tämän rikoksen Osasto Q saa selvitettäväksi. Vihjeet vievät Osasto Q:n lopulta keskukseen eli uskonnolliseen Luonnonabsorptioakatemiaan. 

Koko maailma odotti, että tämä keskus alkaisi levittää sanomaa, niin että kaikki uskonnot yhdistyisivät ja maailma eläisi taas rauhassa. (s. 504)

Keskuksen eli Luonnonabsorptioakatemian johtajana toimii kaikkien naisten ihailema Atu Abanshamash Dumuz. Tutustumme myös Atun oikeaan käteen, naisystävään, Atun lapsen tulevaan äitiin eli
Pirjoon. Pirjo on suomalainen, kotoisin Tampereen läheltä. Välillä kirjassa liikutaan Lontoossa Wandan ja Shirleyn seurassa, jotka molemmat päätyvät sitten keskukseen. Kirjassa on sivuja 570,ja lukija – ainakin minä – on varma murhaajasta jo sivulla 177. Mutta lukija on väärässä, murhaajaepäilyt vaihtuvat vielä monta kertaa. Loppu on yllätyksellinen.

Ja sitten tapahtui jotakin irvokasta. Carl tiesi, että ei unohtaisi sitä koskaan. Nainen tuijotti vainajaa ja purskahti nauruun. Hän nauroi niin
hallitsemattomasti ja raikuvasti, että kaikki pysähtyivät ja jähmettyivät
aukiolla. (s. 528)

Kirjassa on hyvä ja jännittävä juoni, mutta parasta on kuitenkin Osasto Q:n henkilöt.

He olivat tehneet töitä yhdessä melkein seitsemän vuotta, ratkaisseet useita rikoksia, ja silti heidän silmänsä loistivat edelleen innosta. (s. 101)

Henkilöt ovat niin sympaattisia. Jännityksen lomassa lukija saa nauttia Assadin ja Carlin sanailusta, jolle ei voi muuta kuin nauraa.

”Oletko koskaan ollut vastatuulessa mahavaivaisen kamelin takana, Carl?” Assad kysyi nuuhkaistuaan. Carl pudisti päätään mutta ymmärsi mitä Assad tarkoitti. (s. 108)

Assadin menneisyys alkaa pikkuhiljaa paljastua; tässä kirjassa selvisi ainakin se, että nimi Said liittyy jotenkin hänen menneisyyteensä. Rose on kirjassa entistä sympaattisempi. 

Osasto Q kykenee selvittämään vanhoja rikoksia, tässäkin kirjassa

oli kysymys 17 vuotta vanhasta rikoksesta. Olof Palmen 31 vuotta sitten tapahtunut murha on edelleen selvittämättä. Annettaisiinko
Palmen rikoksen selvittäminen osasto Q:lle?

Ja juuri sillä hetkellä kun todellisuus avautui ja hänen sydämensä vihdoinkin antoi periksi, hän muisti myös rysähdyksen kun auto osui häneen, murskaantuvien luiden ja katkeilevien oksien äänen, kohtaamisen joka… (s. 8)

Jussi Adler-Olsen: Selfiet

Jussi Adler-Olsen: Selfiet. 2018. Gummerus. Tanskankielinen alkuteos Selfies. Suomentanut Katriina Huttunen. Päällys: Mika Tuominen. 535 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Rikospoliisin apulaiskomisario Carl Morckin Osasto Q työskentelee Kööpenhaminan poliisilaitoksen kellaritiloissa. Yläkerran poliisijohdon mielestä Osasto Q ei ole päässyt tavoitteisiinsa rikosten ratkaisemisessa. Kohta alkavassa rikosten sarjassa Osasto Q saa ansaitsemaansa tunnustusta taitavasta työskentelystään.

Kirja rakentuu kolmesta teemasta. Ensimmäisessä tapauksessa 67-vuotias Rigmor Kirschmeyer kuolee takaraivoon tulleen iskun johdosta. Käy selville, että Stephanie Gundersen on kuollut aivan samalla tavalla v. 2004. Onko näillä kahdella tapauksella yhteyttä toistensa kanssa?

Toinen teema käsittelee Michelia, Denisea ja Jazminaa. He ovat yhteiskunnan tuesta nauttivia nuoria naisia, jotka eivät halua tehdä työtä, vaan käyvät säännöllisesti sosiaalitoimistossa anomassa rahaa. Raha onkin heille tärkeää, sitä tarvitaan runsaasti asumisen ja ruoan lisäksi upeisiin muotivaatteisiin  ja meikkeihin. Eräs nuorista naisista hyödyntää rahan hankinnassa sugar daddyja, toinen taas hankkiutuu säännöllisesti raskaaksi ja luovuttaa syntyneen lapsensa pois rahaa vastaan, kolmas taas haaveilee kuuluisaksi ja rikkaaksi tulemisesta.

Sosiaalitoimistossa heidän virkailijansa on Anne-Line Svendsen eli Anneli. Anneli on yksinäinen, elämäänsä kyllästynyt keski-ikäinen nainen. Hän on lihonut ja tuntee itsensä aina väsyneeksi. Kaikista eniten häntä kuitenkin riepoi hänen työnsä. (s. 46) Anneli inhoaa näitä yhteiskunnan tuella eläviä, työtä vieroksuvia nuoria naisia. Inho muuttuu vihaksi ja vihalla on kohtalokkaat seuraukset.

Kolmanneksi kirjassa seurataan Osasto Q:hun kuuluvan Rosen sairastumista. Rose on sairastunut mieleltään, on sairaalassa ja muistelee ja elää suhdetta ankaraan isäänsä. Rankat muistot purkautuvat mm päiväkirjamerkinnöissä ja seinäkirjoituksissa. Tässä Selfiet-kirjassa eletään vuotta 2016 ja Rose on mielisairaalassa. Jäin miettimään, että ainakin Suomessa käytetään tänä päivänä termiä psykiatrinen sairaala mielisairaalan sijasta.

Kirjan alkuosa käsittelee yhteiskunnasta pudonneiden tai pudotettujen nuorten naisten elämää. Lukija ennättääkin jo ihmetellä, milloin dekkarimaiset tapahtumat alkavat - ne kyllä alkavat ja alkavatkin sitten vauhdilla - mutta täytyy sanoa, että mielenkiintoisesti ja elävästi Adler-Olsen kuvaa tämän päivän yhteiskunnan ajankohtaisia varjopuolia, nuoria naisia, jotka eivät halua tehdä työtä ja haaveilevat paljosta rahasta.

Osasto Q on kiireinen, kun rikoksia alkaa tulla ilmi, tulee yliajo, tulee yökerhoryöstö ja jälleen yliajoja. Lukija pohtii, liittyvätkö nämä eri teemat toisiinsa. Sitä mietitään myös Osasto Q:ssa. Assad pohtii: En ymmärrä tätä, Carl. Alkaa tuntua siltä, että kaikki tapaukset liittyvät toisiinsa. (s. 407) Carl kyllä kuuli, mitä Assad sanoi, mutta ei kommentoinut sitä. He kaikki olivat ihmeissään. Tällaista Carl ei ollut koskaan ennen nähnyt poliisina ollessaan. Tämä tapaus on aivan omaa luokkaansa. (s. 407) 

Minua on koukuttanut Adler-Olsenin Osasto Q -dekkarissa nimenomaan Osasto Q ja sen mielenkiintoiset tyypit. Nyt Rose on pois ja se vaikuttaa kokonaisuuteen. Carl Morck ei ole oikein entisensä, Assad on ilmeisesti sopeutunut liiankin hyvin tanskalaiseen yhteiskuntaan ja Gordon puolestaan jää melko persoonattomaksi. Onneksi juoni vetää erinomaisesti, kirja on samalla jännittävä ja viihdyttävä. Adler-Olsenin tekstiä on ilo lukea, se on kirjoitettu elävästi humoristisella otteella. Tämäkin kirja on osoitus siitä, että  Adler-Olsen on mainio tarinankertoja ja juonen kehittäjä. Selfiet tarjoaa tasaisen varman jatko-osan Osasto Q -sarjaan.

 

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia

 Jussi Adler-Olsen: Pullopostia. 2014. Gummerus. Alkuteos: Flaskepost
fra P. 2009. Kääntäjä: Katriina Huttunen. 551 sivua.

Arvostelukappale

Isäja äiti olivat puhutelleet häntä kolmeen vuoteen vain silloin kun
 huomanneet kun hän yritti miellyttää heitä rukouskokouksissa.
Heille hän oli vain Chaplin-niminen Saatanan peili eikä mitään  muuta. Oli täysin yhdentekevää, mitä hän teki ja keksi.

Jostakin syystä minulta on jäänyt Pullopostia lukematta, vaikka olenkin
lukeutunut Adler-Olsenin fanittajaksi kahden aikaisemman kirjan
perusteella (Vanki v. 2012, Metsästäjät v. 2013). Oli suorastaan
ihana palata muutaman vuoden jälkeen Tanskaan rikospoliisin apulaiskomisario Carl Morckin Osasto Q:n seuraan. Morckin tausta
tulee tässäkin kirjassa useamman kerran esille: Morck oli ollut
maineikas poliisi mutta työtehtävissä ollessaan luoti osui häneen
ja yksi hänen kollegoistaan kuoli ja toinen haavoittui. Töihin palattuaan Morck siirretään uuden Osasto Q:n johtajaksi. Morckin  tiimi Osasto Q:ssa koostuu kolmesta henkkilöstä: johtajana on Carl Morch ja apulaisina hänelllä on monitaitoinen, omalaatuinen iranilainen Assad sekä persoonallinen Rosa. Osaston tehtävänä on ratkoa vanhoja ratkaisemattomia rikoksia.

Nyt Osasto Q:n tehtäväksi tulee selvittää vanha pulloposti, joka
sisällä on selkeä avunpyyntö. Onko avunpyyntö totisinta totta
vai vain pikkupoikien pilaa? Osasto Q lähtee selvittämään arvoitusta ja saa selville, että viestin oli kirjoittanut verellä toinen tappouhkan alaisista veljeksistä, jotka kuuluivat Jehovan todistajiin. Eikä tämä tapaus ollut ainoa. Morck apulaisineen joutuu samanaikaisesti selvittämään murhapolttoja, joten Osasto Q:n tiimi on totisesti työllistetty.

Kirja on mielenkiintoisesti rakennettu. Lukija tietää jo kirjan
alkuvaiheessa, kuka on murhaaja, mutta lukijaa pidetään kuitenkin
jännityksessä aivan kirjan loppuun saakka. Mitä erilaisimmat uskonlahkot tulevat kirjassa esille, kun etsitään murhaajaa. Kirjan
ote eri uskontoja kohtaan ei ole tuomitseva; ne kuuluvat luontevasti
kirjan juoneen. Samalla lukijallekin tulee pohdittavaksi ankarien ja
väkivaltaisten vanhempien vaikutus lasten myöhempään elämään. Pidän Adler-Olsenin tavasta kirjoittaa jännityskirjoja. Kirjoissa on
todellakin otteessaan pitävää jännitystä, mutta kirjoissa saa
myös nauraa. Morckin ja Assadin keskinäinen sanailu saa lukijan
hyvälle tuulelle.

Pullopostia palkittiin Lasiavain-palkinnolla vuoden parhaana dekkarina. Saamme nauttia Osasto Q:n seurasta myös tulevina vuosina; kirjailija on luvannut kirjoittaa sarjaan kymmenen osaa. Nyt yöpöydälläni
odottaa uusin Adler-Olsenin Vartija, joten jännitystä on taas luvassa.

”Mitä me teemme Yrsan ja Rosen kanssa?” Assad kysyi. ”Emme mitään.
Yritetään vaan elää sen asian kanssa.” Assad nyökkäsi. ”Yrsa on kolmikyttyräinen kameli,” hän sanoi. ”Mikä?” ”Niin sanotaan siellä, mistä olen kotoisin. Siis vähän omalaatuinen. Vaikea ratsastaa mutta hauska katsoa.” ”Tosiaan, kolmikyttyräinen
kameli. Se kuulostaa siivommalta kuin skitsofreeninen.”

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja.

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja. Har døden taget noget fra digså giv det  - Carls bog. Suom. Katriina Huttunen. S&S 2018. 160 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

On olemassa ennen.

Ja jälkeen.    
                                                                                   

Kirjailija palaa maaliskuun 14. päivään v. 2015, päivään jota hän ei unohda koskaan. On tavanomainen lauantai-ilta. 

Kohotan lasiani ja nostan maljan vanhimman poikani kanssa. Yläkerrassa nukkuvat hänen raskaana oleva vaimonsa ja tyttärensä. Maaliskuun yö on ulkona kylmä ja kirkas. Elämälle! sanon kun lasit kohtaavat hauraasti helähtäen. Äitini sanoo jotakin koiralle. Silloin soi puhelin. Emme vastaa siihen. Kuka meille soittaisi niin myöhään lauantai-iltana? 

Soitto tulee sairaalasta. Perheen poika, 25-vuotias Carl, on hypännyt kerrostalon viidennestä kerroksesta. Hypätessään hän oli alasti. Todettiin, että hän oli psykoosissa ja että hän oli nauttinut huumeita. Kaksi päivää myöhemmin hän kuolee.

sinä lensit kuolemaan
olit alasti silloin kun
lensit kuolemaan
oli 14. maaliskuuta kello oli 23.13.

Tästä alkaa äidin surutyö. Hän ei puhu surutyöstä, hän puhuu selviytymisestä. Hän  muistelee Carlin elämää syntymästä alkaen päätyen Carlin kuolemaan. Muistot alkavat raskaudesta, etenevät kouluvuosiin ja nuoruuteen. Ylioppilaaksi päästyään Carl jää Tanskaan perheen muuttaessa New Yorkiin. Carl kouluttautuu kokiksi. Hänen rakas harrastuksensa on elokuvat. Vapaa-aikanaan hän leikkaa elokuvia ja haaveilee elokuvakouluun pääsystä. Keskusteluissa Carlin ystävien kanssa käy ilmi, että Carlilla oli ollut homoseksualistisia piirteitä.

Runoilijana äiti purkaa suruaan runojen kautta. Hän on valinnut mm Walt Whitmanin, Mallarmen, Inger Christensenin sekä myös omia runojaan kuvastamaan surua.  Hän kirjaa ylös näkemiään  unia. Välillä hänellä on tarve turvautua parantajaan ja välillä kreikkalaiseen mytologiaan. Hän tutkii kaiken mahdollisen tiedon huumeista ja homoudesta. Hän nostaa oikeusjutun toisensa jälkeen poliiseja vastaan. Äiti olettaa, että poliisi ei tullut apuun riittävän nopeasti, koska poliisi tiesi, että tapaukseen liittyi huumeita ja homoutta. Läheiset ja ystävät auttavat, ovat lähellä ja turvana.

Äiti tuntee syyllisyyttä. 

SYYLLISYYS
Ei ollut koskaan aikaa
Miksi en järjestänyt aikaa?
Hän ei pitänyt paljon melua itsestään.

Aikaa kuluu, äiti huomaa, että hän ei tarvitse ystäviä tuekseen kaiken aikaa. Hän haluaa olla myös yksin, hän tarvitsee omaa aikaa. Omaa aikaa myös suremiseen. Hän  huomaa asioista tärkeimmän: 

Rakkaus pitää minut

hengissä. Lapset pitävät minut hengissä. 

Meidän on ymmärrettävä. Mutta me emme ymmärrä.

Kirja on herkkä tilitys Carlin elämästä. Tilitys koostuu pienistä palasista, muistoista ja teksteistä. Hienona tehokeinona kirjailija käyttää toistoa: Carlin kuoleman kohtaaminen alkaa pienestä ja laajenee läpi kirjan. Kirja on koskettava omakohtainen surukirja. Carlin kuolemasta kirjoittaminen on varmaankin ollut kirjailijalle tärkeä tai jopa välttämätön kokemus. Kirja on vahva kokemus myös lukijalle. 

Walt Whitman: Minä surin, ja suren yhä jokaisen kevään tullen.

Aidtin koskettava kirja tuli minulle läheiseksi. Kirjasta tuli minulle tärkeä palanen omassa surutyössäni. Voin yhtyä Aidtin kanssa Jacques Roubaudin runoon: 

kun lausun tai ajattelen nimeäsi, olet olemassa.
Niin kauan kuin sinua rakastetaan, olet olemassa. 

Lokakuussa luettua

Hyvää Halloweenia! 

Tässä lokakuussa lukemani kirjat. Yhteensä yhdeksän kirjaa, joista vain yksi on äänikirja. 

Kirjoista kolme on kotimaista kaunoa.

Katriina Huttunen: Mustaa valoa. Muistiinpanoja hautausmaalta. S&S. 2020.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti. Icasos. 2020.

Maritta Hirvonen: Komediantit. Stresa. 2020.

Kolme ulkomaista.

Carin Gerhardsen: Piparkakkutalo. Minerva. 2020.

Kate Quinn: Metsästäjätär. HarperCollins. 2020.

Delia Owens: Suon villi laulu. WSOY. 2020. Äänikirja.

Kolme tietokirjaa.

Marja Björk & Clara Blomqvist: Åke Blomqvist. readme.fi. 2020.

James Wyllie: Hakaristirouvat. Naiset kolmannen valtakunnan huipulla. Atena. 2020

Maria Asunta & Erkki Seppänen: Turvapaikka uutisissa. Mediakatsaus 2015-2020. Kovasana Kustannus. 2020.

Hyviä lukukokemuksia olivat kaikki. Kolmen kärki on seuraavanlainen. 

Parhaita lukukokemuksia olivat James Wyllien Hakaristirouvat, Kate Quinnin Metsästäjätär ja Maritta Hirvosen Komediantit.

Hyvää alkavaa marraskuuta kaikille!