Katriina Huttunen: Surun istukka. 2019. Kustantamo S&S. 319 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta. Kirja ilmestyy 1.2.2019.
Kertoja-äidin tytär on kuollut. Tytär oli kuollessaan vain 26 vuotta. Hän oli tehnyt itsemurhan. Miksi hän teki itsemurhan? Mitään viestiä tytär ei jättänyt.
"Hänellä oli niin paljon. Ja siitä kaikesta hän luopui." (s. 43)
Äidin suru on suunnaton. Jotta äiti pystyy jatkamaan elämäänsä, hänen täytyy selvitä kahdesta asiasta. Ensinnäkin lapsen kuolemasta ja toiseksi lapsen itsemurhasta. Suurin kysymys on miksi. Jokaiseen itsemurhaan on syy, kuten äiti toteaa. Käy ilmi, että tytär oli ollut koulukiusattu jo ala-asteella ja oli kärsinyt vaikeasta masennuksesta. Masennuksesta huolimatta tytär oli ollut mukana elämässä: hän oli opiskellut aktiivisesti, hankkinut pätevyyksiä, hänellä oli ollut laaja ystäväpiiri. Tytär oli kertonut itsetuhoisuudestaan psykiatrisen poliklinikan lääkärille ja psykiatriselle sairaanhoitajalle. Mutta mitään ei tehty. Tytär oli hakenut apteekista kolmen kuukauden masennuslääkeannoksen. Se oli luovutettu sen enempää kyselemättä. Tytär vei itsemurhan syyt ja salaisuudet mukanaan hautaan.
"Ei edes rokkarin ikäiseksi elänyt." (s. 179)
Äiti suree. Äiti tuntee häpeää ja syyllisyyttä. Hän tuntee, että hänen olisi pitänyt auttaa tytärtään. "Minä petin hänet. Sitä syyllisyyttä kannan lopun ikäni. Se ei ole kaupan enkä voi lahjoittaa sitä kenellekään. Se on minun, vain minun." (s. 43) Edelleen: "Äidinrakkauteni petti. Se ei riittänyt. Siinä ei ollut tarpeeksi rakkautta. En osannut olla tarpeeksi." (s. 163) Äiti ottaa yhteyttä psykiatrisen poliklinikan henkilöstöön, samoin kuin masennuslääkkeet luovuttaneeseen apteekkiin. "Syytän kaikkia. Syytän psykiatrian poliklinikkaa ja apteekkia, itsensä virheettömäksi tehnyttä järjestelmää. Syytän itseäni." (s. 242)
Moni asia muuttuu tyttären kuoleman myötä. Äiti muuttaa ensin paikkakuntaa paetakseen surua, mutta se ei toimi. Hän katkaisee kaikki ystävyyssuhteet. "Lapseni kuoleman jälkeen en ole pitänyt ihmisistä. En tule enää toimeen juuri kenenkään kanssa. En välitä kenestäkään, en jaksa kuunnella, en jaksa vastata, en jaksa. Haluan vain syödä ja nukkua. Olen kiinnostunut kuolemasta mutta vain tästä yhdestä kuolemasta. Olen kiinnostunut itsemurhasta mutta vain tästä yhdestä itsemurhasta." (s. 157)
"Kuollut lapsi ei irtoa äidistä. Meidät sitoo toisiimme surun isukka." (s. 294)
Suuressakin surussa löytyy jonkinlaisia selviytymiskeinoja. Kun on pakko. Äiti aloittaa kirjoittamisen. Hän kirjoittaa joka päivä, hän toteaa, että hänen on pakko kirjoittaa. Se lohduttaa. Hietaniemen hautausmaalta hän löytää lohtua. Hän näkee hautausmaan kauneuden, tutkii hautoja ja käy tyttären haudalla joka päivä. Siellä palaa aina kynttilä. "Lapseni itsemurhasta on nyt kulunut melkein puolitoista vuotta, eikä suruni helpota yhtään. Siksi minun on päästävä päivittäin hautausmaalle. Pääsen siellä lähemmäksi totuutta." (s. 238) Äiti käy terapiassa kerran viikossa, mutta vertaistukea hän ei halua. Hän lukee paljon kuolemaa ja itsemurhia käsittelevää kirjallisuutta, lähinnä tietokirjoja. Töitä hän tekee päivittäin, hän on kääntäjä.
Tämän kirjan kirjoittaminen on varmasti ollut äidille todellinen voimain ponnistus. Ihailen ja arvostan sitä, että hän pystyi siihen. Lapsen kuolema ja ennen kaikkea itsemurha tuo esiin kysymyksiä, joihin ei löydy vastauksia. Ehkä kirjoittaminen on ollut osa äidin surutyötä, ehkä se on hieman helpottanut surua. Huttusen teksti on herkkää, kirjasta voi aistia, että se on syntynyt suuresta tuskasta. Samanlaista surutyötä teki tanskalainen runoilija Naja Marie Aidt kirjoittaessaan kirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S, 2017. Käännös Katriina Huttunen). Aidtin poika teki itsemurhan 25-vuotiaana. Toivon, että surun jakaminen lukijoiden kanssa on tuonut lohtua molemmille äideille. Nämäkin kaksi kirjaa osoittavat, kuinka erilaista suru lapsen kuoleman jälkeen voi olla. Toinen suree mieluiten yksin omassa kodissaan, toinen taas saa lohtua, kun ympärillä on koko perhe ja koko suku. Surulla ei ole kaavaa, surulla ei määräaikaa, se on yksilöllistä.
Myös minä olen kokenut lapseni kuoleman. Tyttäreni kuoli, kun hän oli 30 vuotta. Hän koki luonnollisen kuoleman. Kuolemasta on nyt lähes kaksi vuotta.Tunnistan kirjasta surun, kaipuun ja ikävän. Kuten kirjan äiti sanoo, entiseen elämään ei ole paluuta, entistä elämää ei enää ole. On uusi, erilainen elämänvaihe, johon on sopeuduttava. Ikävä on ainainen.
Tyttäremme oli meille niin rakas. Niin kauan kuin muistamme hänet, hän ei ole meille kuollut.
Hieno, koskettava kirjoitus, Anneli. ♥ Lähipiirissäni on ollut muutama itsemurha ja ehkä siksi vähän pelkäänkin tätä kirjaa, jonka toivon tuovan lohtua kirjoittajalle. Huttunen on ihan huikea kääntäjä.
VastaaPoistaLämmin kiitos Katja. Olen samaa mieltä, Huttunen on todella hyvä kääntäjä. Mm tuo Naja Marie Aidtin kirja Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin on käännetty todella taidokkaasti.
PoistaKauniisti kirjoitettu ja arvosteltu. Ehkä luen tämän kirjan, joskin se varmasti aiheuttaa valtavan tunnemyrskyn nostamalla pintaan koskettavia muistoja.
VastaaPoistaKiitos Between. Kyllä, jos luet kirjan, voit varautua muistojen esille tulemiseen. Minäkin itkin monet kerrat kirjaa lukiessani. Mutta ajattelin, että se ei ollut pahasta.
PoistaSain juuri viestin kirjastosta, että tämä on saapunut minulle varaushyllyyn, haen huomenna.
VastaaPoistaOlen lukenut Imagesta, olikohan vuosi sitten, ison artikkelin, jossa haastateltiin Huttusta tyttären itsemurhasta ja ilmeisesti uusimmassa numerossa on haastattelu tämän kirjan tiimoilta. Huttusella on myös blogi Surun syli.
Kukin suree omalla tavallaan. Se on luonne- ja temperamenttikysymys. Itse en pystyisi Hutttusen tavoin jäämään suruun, vaan yrittäisin siirtää sitä osittain sivuun, kunnes olisin vahvistunut, enkä pidä pahana sitäkään, että suru jäisi ns. käsittelemättä, jos niin on helpompi. Huttunen menee suoraan suruaan päin ja katsoo, ettei hänellä edes ole oikeutta unohtaa.
Yksi itsemurhia edeltävä asia on usein juuri se, että on määrätty lääkettä ilman terapiaa, jolloin masennuspotilas saa energiaa sen verran, että jaksaa tehdä itsemurhan.
Anneli, sinun kokemasi on tosiaan pysähdys, jonka jälkeen elämä jatkuu väreiltään toisenlaisena. Minun on sitä vaikea edes kuvitella. Voimia!
Kiitos Marjatta tästä. Olet aivan oikeassa, että jokainen suree tavallaan ja se on asia, joka onneksi hyväksytään sellaisena. Ei ole valmista kaavaa eikä valmista aikataulua jonka mukaan suru kulkee. Joku haluaa jäädä suruun, joku haluaa mennä eteenpäin koska muuten ei jaksaisi. Omalla kohdallani tuntuu, että hyvät ystävät, oma perhe ja hyvä terapeutti ovat auttaneet minua todella paljon. Nyt pystyn jo hymyilemään kun katson Kristan valokuvaa. Lämmin kiitos voimatoivotuksista.
PoistaVahva ja rohkea postaus! Läheisen ja rakkaan kuoleman jälkeen ei maailmamme ole enää koskaan sama. Sinun kohdallesi osui se kipein mahdollinen, mutta elämäsi on jatkunut eteenpäin.
VastaaPoistaTähän ei ole sanoja, mutta näin omakohtaisesti ajattelen:"Kun hän on mennyt, hän ei ole poissa, vaan asuu sydämemme hiljaisuudessa." Lämpimästi:)
Lämmin kiitos Takkutukka lohdullisesta viestistäsi. Tyttäreni vei mukanaan ison palasen minusta, mutta olen niin samaa mieltä kanssasi: Hän on edelleen kanssamme sydäntemme hiljaisuudessa.
PoistaOlen usein lämmöllä ajatellut sinua ja sitä, miten kirjoitit Kristan kuolemasta. Lapsen kuolema on raskas isku, en osaa kuvitellakaan, kuinka raskas.
VastaaPoistaJos en aivan väärin muista, olen lukenut Huttusen haastattelun, jossa hän kertoo tyttären itsemurhasta. Tuntuu pahalta ajatella, että läheisen itsemurhan kohdalla tulee surun lisäksi vielä syyllisyys ja häpeä.
Kirjan ehkä luen vasta tuonnempana.
Hyvää helmikuuta Anneli!
Lämmin kiitos Kirsti. Olet hyvin saattanut lukea Huttusen haastatteluja, itsekin olen huomannut niitä. Ehkä tyttären kuolemasta ja itsemurhasta puhuminen ja kirjoittaminen auttavat häntä surussa selviytymisessä. Sinulle Kirsti myös mukavaa talven jatkoa!
PoistaLapsen kuolema on rankka kokemus ja varsinkin kun se tulee usein aivan yllättäen. Meilläkin se kokemus on ollut, mieheni tytär kuoli auto-onnettomuudessa vain 15-vuotiaana. Ja kyllä se sellainen koettelemus oli, että mielessä kävi useinkin kirjan kirjoittaminen jotta saisi purettua sitä ahdistusta. Arvostan suuresti kaikkia heitä, jotka pystyvät kirjoittamaan rankoista kokemuksistaan, niistä kirjoista on uskomattoman paljon apua muille samojen ajatusten kanssa painiville.
VastaaPoistaKrista on todellakin edelleen kanssamme! Vaikka en kovin monta viestiä hänen kanssaan ehtinyt vaihtaa niin Kristan lämpö ja välittömyys paistoivat aina viestien takaa ja teki minuun, aloittelevaan kirjabloggariin, lähtemättömän vaikutuksen. /Mari
Voi Mari mitä tekin olette kokeneet. 15-vuotias on vielä niin nuori, kaikki olisi elämässä vielä edessäpäin. Ja sitten tulee yht'äkkinen poismeno ja sitten tulee se suuri suru, jonka jokainen ottaa vastaan tavallaan. Kirjoittaminen on varmasti monelle suureksi avuksi. - Ihana kuulla, että sinäkin muistat Kristaa lämmöllä.
VastaaPoistaTämä on niin koskettava ja surullinen aihe, että luin postaustasi ja näitä kommentteja kyyneleet silmissä. Äidin suru lapsensa kuolemasta on jotain, mitä ei voi edes kuvitella. Onneksi muistoissa Kristakin tulee aina elämään. Kyllä minäkin muistan hänet ihanana persoonana, vaikka vasta vähän olimme ehtineet kommentoida toistemme blogeja ja instagramia. Voimia sinulle, Anneli!
VastaaPoistaKiitos sinulle. Olen iloinen, että sinäkin muistat Kristan. Kirjabloggareiden yhteisö oli Kristalle niin tärkeä. Lämmin kiitos voimatoivotuksista. Hyvää talven jatkoa!
PoistaAnneli, minä en olisi tätä pystynyt lukemaan. Otin myös kirjan, jonka nimi on muistaakseni Kun olen poissa, mutta peruutin sen, sillä en vain pysty. Dekkarit ovat niin fiktiivisiä, että ne menevät mennen tullen ja sitten muut aiheet.
VastaaPoistaKrista muuten kysyi minua sinne kirjamessuille silloin, mutta minullahan oli menossa silloin jo vaikka mitä, jonka haluan unohtaa aina muutamaksi kuukaudeksi. Vastasin, että 'ei jaksa, ei jaksa'....Sitten tuli kuitenkin se paha olo, että jos olisin kuitenkin jaksanut lähteä sinne esittämään reipasta, mutta kun en jaksanut, en. Nyt olen sinut jo asian kanssa, mutta heti sen jälkeen. Ikävä on ikuinen, mutta kuten sanot, hän on niin kauan kuin muistatte/muistamme. Gibran on sanonut, että muistaminen on eräänlaista kohtaamista.
♥♥
Kiitos Leena kauniista viestistäsi. Surua on todellakin niin monenlaista. Aluksi Kristan kuoleman jälkeen tuntui, että minun suruni on sitä "oikean" laista, mutta nyt kun aikaa on kulunut, ymmärrän että jokainen todellakin suree tavallaan.
PoistaKauniisti toteaa Gibran, muistaminen on todellakin eräänlaista kohtaamista. Lämmin kiitos Leena.
Onpa vahvan ja samalla kipeän vaikean oloinen kirja. On hienoa, että näistä aiheista kirjoitetaan. Varmasti siitä on apua kirjoittajalle itselleen, mutta toivottavasti myös monelle muulle, joka käsittelee samankaltaisia asioita mielessään.
VastaaPoistaKrista on mielessä usein. Pidän siitä vanhasuomalaisesta ajatuksesta, että edesmenneet ovat täällä kanssamme niin kauan kuin joku hänet vielä muistaa. Ja Kristaa muistavat lämmöllä monet ❤️
Kiitos Amma kauniista sanoistasi. Kyllä Krista oli tänäänkin siellä Kuopion tapaamisessa mielessä.
PoistaSe äidin häpeä tässä, surun lisäksi - viiltävää kerta kaikkiaan, samoin se, ettei nuori saanut apua, vaikka sitä osasi hakea. Miten meillä on varaa menettää nuoria noin??? Se oli ehkä kauheinta koko asiassa. Uskon, kun Huttunen sanoo, että surussa elää loppuikänsä ja sinä sanot, että se on uusi elämänvaihe, entiseen ei ole paluuta. Kirjaa tarvitaan, se avaa silmiä moneen ja on taidolla tehty. Kunpa vain aihe olisi saanut olla toinen. Kunpa vain asiat olisivat menneet eri tavalla, Anneli, sitä toivon myös perheesi kohdalla, nyt ja monesti aiemmin. Emme unohda Kristaa.
VastaaPoistaKiitos Arja!
PoistaSurun istukka on tavattoman murheellinen ja tärkeä teos. Äitinä pahimpia pelkoja on varmasti oman lapsen menettäminen. Sinä olet Katriina Huttusen tavoin tuon pelon joutunut kohtaamaan, enkä kykene kuin aavistelemaan sitä murheen määrää. Krista tulee ajatuksiini usein. Lämpimiä ajatuksia perheellenne.
VastaaPoista