Lukupiirikirjana Louise Kennedyn Rikkomuksia

                                            

Louise Kennedy: Rikkomuksia. Kustantamo S&S. 2025. Englanninkielinen alkuteos Trespasses. Suomentanut Maija Heikinheimo. 363 sivua.

Naisten Pankin lukupiirimme helmikuun kirjana oli Louise Kennedyn esikoisromaani Rikkomuksia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Belfastiin vuoteen 1975, pahimpiin the Troubles-vuosiin. The Troubles on ilmaus, jota käytetään kuvaamaan poliittisia ja uskonnollisia levottomuuksia Pohjois-Irlannissa 1960-luvulta vuoteen 1998.

Kirjan aiheesta voidaan sanoa, että se on jopa kliseemäinen. Tässä väkivaltaisessa kaupungissa nuori katolinen nainen, 24-vuotias Cushla Lavery rakastuu vanhempaan, hyvännäköiseen, naimisissa olevaan protestanttiin. Mies on Michael Agnew, asianajaja, joka puolustaa katolilaisia IRA:an kuuluvia nuoria miehiä. Cushla on alakoulun opettaja. Hän asuu alkoholisoituneen äitinsä kanssa ja auttelee vapaa-aikanaan veljeään Eamonnia perhepubissa, joka jäi heille isän kuoleman jälkeen. Eamonn haluaa pysyä irti politiikasta, koska hänelle on tärkeää, että myös brittisotilaat käyvät pubissa. 

Aluksi keskustelimme Irlannin levottomuuksien vuosista. Muistimme jatkuvan uutisoinnin Irlannin tilanteesta 1970-luvulla. Muistimme myös Harri Holkerin, joka oli neuvottelemassa rauhaa Pohjois-Irlantiin 1995-1998. Monet lukijoistamme olivat lukiessaan googlaillut Irlannin tapahtumia. Olisimmekin toivoneet, että kirjassa olisi ollut vaikka lyhytkin "oppitunti" Irlannin the Troubles -vuosista. Cushlan ja Michaelin rakkaussuhde peilautuu Belfastin pelottaviin väkivaltaisuuksiin ja päivittäin räjähtäviin pommeihin. Vaikka kirjan tapahtumat eivät suoraan sijoitu levottomuuksien ytimeen, uhka on läsnä aina ja kaikkialla. Konflikti vaikuttaa kaikkien - sekä protestanttien että katolilaisten - toimintaan. Poliittinen tilanne on aina otettava huomioon. 

Pidimme Cushlasta. Hän on ikäisekseen fiksu, mutkaton, ystävällinen ja kärsivällinen. Ihailimme hänen kiintymystään ja auttamishaluaan oppilaansa Daven perhettä kohtaan. Cushla tietää, että hän ottaa suuren riskin rakastuessaan Michaeliin. Se on kirjan rikkomuksista suurin. Kennedy kuvaa suhteen kehittymistä yksityiskohtaisesti, Cushlan jatkuvaa Michaelin kaipuuta, hänen inhoaan itseään kohtaan, koska hän ei voi olla haluamatta Michaelia.

Huolimatta räjähtävistä pommeista ja alituisista uhkatilanteista emme kokeneet kirjaa ahdistavana, pikemminkin jännittävänä. Kirja piti hyvin otteessaan loppuun saakka, levottomuuksien kuvaus huipentuu loppua kohden taisteluihin, ampumisiin, pakenemisiin ja kiinniottoihin.

Lukijoittemme kommentteja kirjasta:
- tarkkaa kuvausta
- kiehtova, jännittäväkin
- tärkeä jakso historiaa
- sujuvaa ja elävää kerrontaa
- liikaa tupakointia
- kronologinen kerronta iso plussa
- paljon uutta tietoa
- hyvä yhdistelmä ihmissuhteita ja yhteiskunnallisuutta

Kirja sai meiltä erinomaisen arvosanan: 4,5 (asteikko 1-5).

Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus

 

Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus. Harri Harakan tutkimuksia I.  Aviador. 2026. Kansi Juho Juntunen. 188 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Suonna Kononen osaa yllättää. Kolmen kirjan jälkeen - Tie päättyy meren rannalle, Jokisaarnat ja Uncle Samsara - Kononen on ryhtynyt dekkarikirjailijaksi. Täytyy sanoa, että hieman skeptisesti, mutta myös uteliaasti, aloitin lukemisen. Jo heti ensilehdillä totesin, että Konoselle tutuissa aiheissa tässä liikutaan. Eletään 1990-luvun lamakautta. Tapahtumat sijoittuvat Joensuuhun ja Lieksaan, siis Pohjois-Karjalaan. Toimittajan työ on tuttua Konoselle, kuten myös musiikki. Näillä molemmilla teemoilla on iso rooli kirjan tapahtumissa.

Kirjan juoni on melko simppeli. Nimi Kadonneen humppakuution arvoitus kertoo oleellisen. Humppakuutio eli tanssiyhtye Trio Revanssin jo valmiiksi lastattu kuomuperävaunu on kadonnut. Ja illaksi on sovittu tanssikeikka Lieksan Puustelliin. Etsintöjä johtaa yksityisetsivä, entinen iskelmämuusikko ja basisti Harry Harakka, jolla on apulaisena legendaarinen kaupunkilehti Sirmakan toimittaja Könö Könönen. Könö on leppoisa mies, jonka bravuurinumeroita ovat tyhmät basistivitsit. "Sydän Könösellä oli puhdasta kultaa, Lapin Kullalla huuhdeltua, ja ajatusmaailma kaunis." Mieluisinta hommaa Könöselle on oluen juonti. Harakka aloittaa humppakuution etsinnän yhdessä Könösen kanssa. Siinäpä on kirjan juoni kaikessa lyhykäisyydessään. 

Humppakuutio ei ole true crime -dekkari, siinä ei ammuta eikä siinä tule ruumiita. Sen sijaan tämä cozy crime -dekkari tarjoilee elävää kieltä, lempeää hullunkurisuutta, huumoria, värikkäitä ja inhimillisiä henkilöhahmoja sekä häkellyttävän huonoja puujalkavitsejä.

Henkilökuvaukset ovat herkullista luettavaa juuri inhimillisyytensä ja liioitellun tarkkanäköisyytensä ansiosta.

"Toinen mies muistutti pystyyn nostettua, 180 sentin pituuteen skaalattua mäyrää. Hän oli toimittaja Könö Könönen. Hänen vaatteistaan ja kengistään ei ole paljon kertomista. Kyllä hänellä sellaiset oli, mutta linnanjuhlien kättelyjonon selostajankin ne olisivat saaneet hiljaiseksi. Yhden selkeän piirteen pukeutumisessa huomasi: Könönen oli maan etulinjassa niin sanottujen miesliivien käyttäjänä, joita yleensä näki kalastajien tai remontoijien päällä."

Kirjaa on helppo lukea - teksti kantaa ja huumori antaa mehevän lisämausteen. Välillä oli aivan pakko nauraa ääneen, niin mainiosti tarina kulkee ja niin toivottoman loistavia ovat basistivitsit. Erityisen ihastuttava on kohtaus, jossa Harry ja Könö vierailevat Harryn äidin,  rouva Nasti Harakan, luona Joensuun Kettuvaarassa. Kaksikolle tarjotaan herkullista karjalanpaistia, eikä vertailu jää vaatimattomaksi. "Edes Suomen kansan rakastamat televisiokokit Väinö Purje tai Jaakko Kolmonen eivät olisi pystyneet parempaan." 

Kirja koostuu 27 lyhyestä luvusta, joilla on osuvat ja houkuttelevat otsikot. Musiikilla on tarinassa iso rooli, ja lopusta löytyykin listattuna kolmisenkymmentä laulua, joiden sitaatteja tekstissä vilahtelee. 

Yli kolmekymmentävuotta Joensuussa asuneena oli mukava liikkua tutuissa paikoissa. Nautin, kun pääsin Harakan matkassa Mutalaan, Karsikkoon, Reijolaan tai Pikku Mikkoon. Ei kirja ehkä aivan Joensuun matkailumainokseksi taivu, mutta mainiona nostalgiamatkana se toimii.

Juho Juntusen suunnittelemassa onnistuneessa kannessa on kaikki oleellinen: humppakuutio, musiikkia, Harakka ja Könönen Harakan mersussa pohjoiskarjalaisessa maisemassa. Tunnelma välittyy jo ennen kuin ensimmäinenkään sivu on käännetty.

Kirja on ensimmäinen osa Harry Harakan tutkimuksia -sarjassa. Mielenkiinnolla odotan jatko-osaa. 

Rauno Lahtinen & Anu Salminen: Kakola - Vankilan tarina

 

Rauno Lahtinen & Anu Salminen: Kakola - Vankilan tarina. Kustannusosakeyhtiö Sammakko. 2018. 232 sivua.

Retkibussimme reitti kulki Ruskon kunnan kautta Turkuun. Lounaspaikaksi oli valittu Kakolan ravintola. Maistuvan lounasbuffetin jälkeen kuulimme mielenkiintoisen esitelmän Kakolan historiasta. Käynti innosti tutustumaan laajemminkin Kakolan historiaan.

Kakola on ollut Suomen tunnetuin ja maineeltaan pahamaineisin vankila. Kakolan muurien sisäpuolelle mahtui paljon vankeja, pahimmillaan siellä oli 1320 vankia. Kakola tunnettiin myös siitä, että sinne laitettiin vaarallisimmat vangit. 

Vankilan toiminta alkoi vuonna 1866. Lisäksi Kakolanmäelle sijoitettiin lääninvankila, vankimielisairaala ja Länsiselli. Aluksi vangit majoitettiin yhteishuoneisiin, kunnes 1800-luvun lopulla valmistuivat päivä- ja yöselliosastot. Kirjassa Kakolan toimintaa kuvataan pääasiassa vankien silmin, mutta puheenvuoron saavat myös vanginvartijat ja vankilanjohtaja. Esiin nousee myös vapaaherratar Mathilda Wrede, joka teki uskonnollista herätystyötä vankien keskuudessa. 

Vankisellin ovi on monien mielestä helvetin portti. (kirjan kuvitusta)

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti vankien elämää vankilassa, päivittäisiä rutiineja ja työntekoa kivenlouhimossa ja puutarhassa. Ruoka koettiin kehnoksi, koska suurin osa vangeista teki raskasta ruumiillista työtä. Sauna oli kerran viikossa, jumalanpalvelukset olivat pakollisia ja koulukin oli pakollista, jos kansakoulu oli jäänyt käymättä. Ruumiillinen kuritus oli tavallista. Vankien kanssakäyminen oli tarkasti rajoitettua. Kieltoa kierrettiin koputtamalla. Myös kirjaston kirjoista sai hyviä viestilappuja. 

Länsisellin ikkunoista aukesi kadehdittava näköala kaupungille. (kirjan kuvistusta)

Läpi kirjan lukija tutustuu Kakolan vankeihin. Vangeista on valokuva, kuvateksti, nimi, tuomion pituus ja rikos. Vankilan kuuluisista vangeista, joista monet ovat tunnettuja rankoista rikostaustoistaan, kerrotaan laajemmin. Näihin vankeihin kuuluvat mm. Matti Haapoja, Suomen rikoshistorian pahin murhamies, joka tappoi ainakin 18 ihmistä. Haapojan luurankoa säilytettiin vitriinissä Helsingin rikosmuseossa vuoteen 1995 asti. Mukana on kuvaukset massamurhaaja Karl Erik Malmelista, Kirves-Koljosesta, Jammu Siltavuoresta, raumalaisesta Kanaali-Koskisesta, Volvo-Markkasesta, Reijo Hammarista ja Juha Valjakkalasta, kaikki Kakolan vankeja ainakin jossakin vankilarangaistuksen vaiheessa. Myös kymmeniä naisia huijannut Ruben Oskar Auervaara suoritti rangaistustaan Kakolassa.

Vankeinhoitolaitoksen ylijohtajana vuonna 1946 aloittanut Valentin Soine uudisti Suomen vankilajärjestelmää. Pikkuhiljaa vankien olosuhteet paranivat oleellisesti. Mm. kirjaston merkitys koettiin tärkeäksi. Vankilakirjastossa oli yli 8000 teosta. Vangit tosin osasivat  hyödyntää kirjaston kirjoja omaksi edukseen. "Jos onnistui saamaan oikein hyvän dekkarin ensimmäisenä, se oli kuin lottovoitto. Kun siitä leikkasi irti viimeiset ratkaisun sivut, niitä trokaamalla tienasi monta tupakkaa." 

Vuonna 2007 vankilatoiminta siirrettiin Saramäen uuteen vankilaan. Sen jälkeen alkoivat hyvin suosituiksi tulleet Kakola-opastukset. Kierroksella saattoi olla mukana niin entisiä vankeja kuin vartijoitakin. Vuodesta 2020 lähtien Kakolanrinteessä on toiminut hotelli. 

Ihastuttava teos, tärkeä teos historiaan peilaten. Kirja on ammattitaidolla tehty. Lähdeaineisto osoittaa, että tekijät ovat tehneet laajaa taustatyötä. Kattava ja kiinnostava valokuva-aineisto elävöittää tekstiä. 

Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään

Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään. Johnny Kniga Kustannus. 2007. 201 sivua.

Kirjan päähenkilö on Yrjö Aaltonen Pyhärannan Kukolan kylästä, läheltä Raumaa. Perheeseen kuuluvat vaimo Emma ja lapset Kalle ja Pekka. Ykä on ammatiltaan kalastaja. Sodan jälkeen avautuu yllättäviä, uusia mahdollisuuksia saada hieman lisätienestejä.

Neuvostoliitto vaatii jatkosodan jälkeen, että Suomen on luovutettava Suomeen muuttaneet inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon. Osa inkeriläisistä palaa koti-ikävissään takaisin Neuvostoliittoon, mutta läheskään kaikkia tämä vaihtoehto ei houkuttele. "Nyt oli heidän kohtalostaan määrätty, että heidän piti palata Venäjälle, tai Neuvostoliittoon niin kuin kaiketi sanoa kuului. Eivätkä kaikki olleet ollenkaan innostuneita sinne palaamaan, pelkäsivät vissiin jotain. Ruotsiin tahtoivat, vaikka salamiten." Ruotsi olikin ilmoittanut ottavansa pakolaisia vastaan. Yksi kuuluisimmista pakolaisista oli Aino Kallas, joka lähti Virosta pakolaiseksi Ruotsiin. Suvi Ratinen kuvaa koskettavasti Aino Kallaksen pakomatkaa teoksessaan Pakolainen (Otava 2025).

Tiedetään, että Ykä Aaltosella on hyvä vene. Vene, jolla pystyy ylittämään vaikka Selkämeren. Ykä suostuu monien muiden kalastajien tavoin kuljettamaan inkeriläisiä maksusta turvaan Ruotsiin. Vain tämän yhden inkeriläisperheen hän kuljettaa, tuumaa Ykä. Sitten tulee toinen kerta, sitten kolmas ja niin edelleen. Merenkäynti ja syksyiset myrskyt aiheuttavat monia vaaratilanteita. Toisella tavalla vaarallisiksi matkat muodostuvat, kun Valtiollinen poliisi kiinnostuu Ykän matkoista. On selvää, että pakolaisten auttajat rikkovat lakia. Valpo pitää kuulusteluja, ja pitääpä Ykän istua putkassakin. Mutta kun vapaaksi pääsee, kuljetukset Ruotsiin jatkuvat. 

Tapio Koivukarin Meren yli, kiven sisään pohjautuu todellisiin tapahtumiin ja 1950-luvulla kirjoitettuun Yrjö Aaltosen sukutarinaan, jonka Koivukari on muokannut eläväksi romaaniksi. Tuloksena on kiinnostava ja otteessaan pitävä teos, jonka teemat ovat ajankohtaisia jälleen tänä päivänä.  

Merellä ja meren kuvauksilla on kirjassa keskeinen rooli. Koivukari, itse meren äärellä kasvanut raumalainen, osaa kuvata meren rytmiä ja sen monimuotoisuutta poikkeuksellisen taitavasti. Raumalaismurre soi tarinassa hienovaraisesti – sitä ei käytetä liikaa, mutta sen sävy ja rytmi elävät vahvasti kerronnassa. Tämäkin teos osoittaa, että Koivukari on parhaimmillaan kuvatessaan tavallisten ihmisten elämää. Hänen sympatiansa ovat pienen ihmisen puolella. 

Koivukarin tuotannossa teos muodostaa osan laajempaa kokonaisuutta, jossa hän on tarkastellut Suomen lähihistoriaa ja sen varjopuolia. Monet teemoista ovat historian kirjoituksessa vaiettuja. Käpykaartilaiset (2013) sukeltaa jatkosodan aikaisen rintamakarkuruuden maailmaan, kun taas Unissasaarnaaja (2015) kuvaa sodanjälkeisiä vuosia ja niiden jättämiä traumoja. Unissasaarnaaja toi Koivukarille ansaitusti Runeberg-palkinnon vuonna 2016.

Immo Mari: Yhden naisen huvila

 

Mari Immo: Yhden naisen huvila. Julkaisija Storyside. 2026. Lukija Satu-Tuuli Karhu. 6T 23 M.

Karoliina Mänty, 35 vuotta, elää avoliitossa Jonin kanssa. Joni on komea ja hyvin työorientoitunut. Monesti Karoliina jää taka-alalle, kun Jonin työasiat tulevat ensin. Karoliina työskentelee Pusumedian verkkotoimittajana. Hän oli saanut kymmenen vuotta sitten työpaikan Pusumediasta heti valmistuttuaan journalistiikan maisteriksi Tampereelta. Nyt työpaikan YT-neuvottelut ovat loppusuoralla. Karoliina on peloissaan oman työpaikkansa puolesta. Työkaveri Jenni ei usko irtisanomisen kohdistuvan Karoliinaan: Ja sinullahan on Joni, teillä on hyvät duunit ja kahden ihmisen tulot. Double income, no kids, vai miten se nyt meni".

Karoliinan aavistukset osuvat oikeaan, hänen on jätettävä työpaikkansa välittömästi. Palkkaa maksetaan vielä kolme kuukautta. Karoliinan huonojen uutisten päivä ei pääty tähän. Kun hän menee kotiin, siellä on vieras nainen Jonin kanssa. Nainen nimeltään Sofia esitellään Karoliinalle Jonin työkaverina. Ovat mukamas etätöissä. Tämä on Karoliinalle liikaa. Hänen pitää paeta. Saatuaan äidiltään auton Karoliina matkaa perheen mökille. Mökki on ollut tärkeä paikka Karoliinan isälle ja mummolle, jotka molemmat ovat jo kuolleet. Äitiä ei mökki kiinnosta, eikä se ole kiinnostanut Karoliinaakaan saati sitten Jonia. "Kukaan ei ole rakastanut tätä paikkaa vuosiin, kukaan ei ole todella halunnut käydä täällä, Karoliina miettii kävellessään hiljaisten huoneiden läpi."

Nyt Karoliina katsoo mökkiä eri silmin ja pikku hiljaa innostuu laittamaan paikkoja kuntoon. "Typykkäsi on palannut mummi, Karoliina ajattelee ja lähettää lämpimän ajatuksen sinne jonnekin." Naapurin Santeri suostuu pikkusummasta maalaamaan Karoliinan mökin. Karoliina laittaa mökkiä kuntoon, siivoaa ja istuttaa kesäkukkia. Tulee uusi mahtava ajatus: instagram-tilin perustaminen. Niin syntyy @yhden.naisen.huvila -instatili. Seuraajamäärä kasvaa. "Kaupalliset yhteistyöt, täältä tullaan, Karoliina ajattelee voitonriemuisesti."

Naapurin Vatanen tunkeutuu mökille ja aiheuttaa mielipahaa. Onneksi on muita miellyttäviä naapureita ja naapurimökin mukava, mutta salaperäinen Santeri. Joni tulee muutaman kerran paikan päälle anomaan Karoliinaa palaamaan. Kesän lopulla Karoliina joutuu tekemään ison päätöksen, jolla olisi vaikutusta koko hänen loppuelämäänsä.

Kirja on romanttinen, hyvän mielen romaani, jota oli miellyttävä lukea. Kirja on sujuvasti kirjoitettu, juoni on kepeä eikä Karoliinaan voi olla kiintymättä. Tässä mukava feelgood-romaani, kun kaipaat kevyempää luettavaa.

Tommi Kinnusen Kaarnan kantaesitys Rauman teatterissa

 

Rauman teatteri on ottanut ison haasteen tuottamalla Kaarna-näytelmän, joka pohjautuu Tommi Kinnusen samannimiseen kirjaan (WSOY 2024). Kirja oli hyvin suosittu, kuten ovat olleet kaikki Kinnusen kirjat. Kaarna oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2024.

Näytelmän alussa Laina (Inka Reyes) makaa sairaalan vuodeosastolla. Viimeiset elinpäivät ovat käsillä. Lapset Martti ja etelästä saapuneet kaksostytöt Marja (Mona Lehtola) ja Eeva (Raisa Sorri) tulevat viimeiselle käynnille äidin luo. Samalla tytöt haluavat hoitaa kaikki kuolemaan liittyvät järjestelyt. Äitinsä kanssa pitkään asunut Martti (Timo Julkunen) ei ymmärrä siskosten kiirettä, äitihän on vielä elossa. Marja antaa vihansa tulla esiin. "Ei saatana ymmärrä edes päästää irti."

Vähitellen näytelmän pääteema avautuu. Siirrytään Pohjois-Suomeen vuoteen 1944, jolloin Laina ja kyläläiset joutuvat neuvostopartisaanien iskun kohteeksi. Suuri osa kyläläisistä surmataan. Jos ei surmata, heidät joukkoraiskataan, kuten kävi Lainalle. Tapaus jättää elinikäiset jäljet Lainaan. Hänen traumansa purkautuvat arvaamattomana käyttäytymisenä, välillä täynnä pelkoa, välillä täynnä vihaa. Kaiken vihan keskellä ovat lapset. Kaksostytöt pilkkaavat äitiä, kun taas Martti on aina kiltti, hiljainen ja tottelevainen, Lainan mielestä liiankin kiltti. "Mokoma vesisilmä vasikka," Laina huusi. Aviomies Antillakaan (Juha Kulmala) ei ole helppoa. Lohtua löytyy alkoholista.

Näytelmän teemat ovat synkkiä ja raskaita. Partisaani-iskujen ohella esiin nousevat Lainan ja Antin traumat, puhumattomuus ja muistojen patoutuminen - ne asiat, joista lapset eivät tiedä mitään eivätkä voi ymmärtää aikuisten oireilua.

Teatterin kuvagalleria. Henna Junnila / Rauman teatteri

Rauman teatterilla on rohkeutta tarttua suuriin ja vaativiin haasteisiin. Ohjaaja Otto Kanerva toteaa: "Olemme Raumalla viljelleet kantaesityksiä. Meillä pienessä teatterissa on rajallinen henkilöstö. Minun tehtäväni on etsiä sopivaa esitettävää." Nyt Kinnusen teos Kaarna, jonka on dramatisoinut Iira Halttunen ja ohjannut Otto Kanerva, on taittunut koskettavaksi, taidokkaaksi ja myös ajankohtaiseksi näytelmäksi sodan aiheuttamista traumoista. Moni poistui salista kyynelsilmin.

Teatterin kuvagalleria. Henna Junnila / Rauman teatteri

Näyttelijätyö on kauttaaltaan toimivaa, ja näyttelijät ovat selvästi sisäistäneet roolinsa. Suurimman vaikutuksen tekee Martin roolissa nähtävä Timo Julkunen, joka tuo hahmoon aitoutta ja ihailtavaa syvyyttä. Kanervan tarkkanäköistä ohjausta tukee Oskari Löytösen koruton lavastus.

Näytelmä etenee useassa aikatasossa, onneksi kuitenkin niin, että tapahtumien vuosiluvut näytetään katsojalle. Itse pysyin hyvin kärryillä, koska olin lukenut romaanin. Silti olisin kaivannut selkeämmin kronologisesti etenevää juonen kulkua.

Tommi Kinnusen kirjat käsittelevät sotaan liittyviä vaikeita ja vaiettuja teemoja. Harvoin käsitelty sotateema "saksalaishuorat" oli aiheena teoksessa Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020). Myös Kaarnassa käsittelyn kohteena on kauan vaiettu aihe, neuvostopartisaanien hyökkäykset Suomen itärajalla jatkosodan aikana. Suomettuminen vaikutti siihen, että partisaani-iskuista ei juuri puhuttu Suomen sotahistoriassa. On arvostettavaa, että Kinnunen on tarttunut tähän aiheeseen kaunokirjallisin keinoin. Ja on hienoa, että Kaarna nähdään kantaesityksenä Rauman teatterissa. 

Kaarnan ensi-ilta oli Rauman teatterissa 31.1.2026.

Marko Hautala: Kuokkamummo. Selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila

 

Marko Hautala: Kuokkamummo. Selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila. Haamu. 2025. Kansi ja kuvitus: Broci. 165 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Hautalan Kuokkamummo on ensimmäinen lukemani selkokirja. Valitsin selkokirjan, jonka sisällön jo tunsin entuudestaan, eli olin lukenut Hautalan Kuokkamummon vuosia sitten. Ihailin, miten taitavasti Kuokkamummon tarina taittui myös selkokirjaksi. 

On vuosi 1987. Samuel on 15-vuotias ja asuu Suvikylässä Vaasassa. Suvikylään muuttaa Julia, suomalainen tyttö, joka on asunut muutaman vuoden Yhdysvalloissa. Julialla on aina mukanaan videokamera. Samuel asuu vaatimattomalla kerrostaloalueella, kun taas Julian perheen talo sijaitsee rikkaiden omakotialueella. Tyhjänä oleva Bondorffin huvila läheisellä saarella on paikka, jonne kukaan ei uskalla mennä, mutta Julia on itsepintainen ja haluaa mennä saarelle kuvaamaan. 

Samuel kertoo Julialle Kuokkamummosta, joka huhujen mukaan asuu Bondorffin huvilassa. Kuokkamummoa pelätään, koska tämä tappaa lapsia. Kuokkamummolle ei saa nauraa, vakuuttaa Samuel, mutta Juliaa tämä vain naurattaa. 

"- Sä et ymmärrä. Jos sä naurat Kuokkamummolle, se tulee ja kostaa sulle. Se odottaa, että sä käännät sille selän. Sitten se lyö kuokalla sua selkään niin, että sun keuhkoista katoaa ilma ja jaloista tunto. Se kääntää sut ympäri ja näyttää mustaan kieltään, Samuel kertoo." Mutta Julia on itsepintainen ja haluaa mennä saarelle. Samuel taipuu Julian tahtoon. Talossa he kuulevat kellarista huutoa ja tapaavat omituisen naisen. Paljon ennättää vielä tapahtua, kunnes Samuel joutuu liikennennettomuuteen ja herää sairaalassa.

kirjan kuvitusta

Toisen osan alussa kuusi nuorta istuu kerrostalon kellarissa ja kuuntelee, kun Ylipastori kertoo Kuokkamummosta. "Kuokkamummo on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii metsässä ja isojen kivien välissä. Jokainen, joka käy Kuokkamummon huvilan pihalla ilman lupaa, kuolee tai tulee hulluksi, Ylipastori sanoo."

Samaan aikaa yliopistotutkija Maisa tulee Suvikylään tekemään tutkimusta Kuokkamummosta. Maisa on pyytänyt Sagalia, maahanmuuttaperheen tyttöä, nauhoittamaan Ylipastorin puhetta. Tosin tutkimuksen ohjaaja Pasi ei jaksa innostua aiheesta.

Kirja etenee monella aikatasolla ja monen henkilön näkökulmasta, mutta aina loppujen lopuksi törmätään Kuokkamummoon. Selkokirjaan mukautettu juoni on toimiva, juonen jako kahteen osaan on hyvä ratkaisu. Brocin oivallinen kuvitus tukee hyvin kirjan juonta. 

Hautalaa on tituleerattu suomalaisen kauhun kuninkaaksi. Kokonaisuus toimii, eikä ole kuitenkaan liian pelottava. Yllätyksiä riittää loppuun asti. Heti luettuani suosittelin tätä selkokirjaa 14-vuotiaalle tyttären pojalleni.

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän. Kuvittanut Elina Warsta. Teos. 2025. 111 sivua.

Tomi Kontion kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän voitti lasten ja nuorten Finlandia-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2025. Kirja on kuudes osa Koira nimeltään Kissa -sarjassa. 

"Me olemme kolme ystävystä. Meidän nimemme ovat Kissa, Koira ja Näätä." Kissa on oikeasti koira, Koira on puolestaan kissa ja Näätä on ihminen. Ystävykset asuvat hylätyssä kontissa sataman laidalla. Kontissa on suuri nojatuoli, jossa ystävät makoilevat "limittäin ja lomittain, käpertyen toistemme taipeisiin." Ikivanha televisio ei toimi, tosin ei heillä ole sähköäkään, mutta väliäkö sillä. He katsovat tyhjää ruutua, ja se alkaa elää, kun Näätä alkaa selostaa Münchenin olympiakisoja tai Koira selostaa romanttista tv-sarjaa Turkoosin tuoksu, El aroma turquesa. 

On huhtikuu, kuukausista julmin. Mutta se on vain legendaa, huhtikuu on muutakin, se on myös iloinen ja armelias. Näätä vie ystävänsä tärkeään paikkaan. "Se paikka, minne vien teidät, on minun syntymäni paikka. Ja minun on aika päästä maaliin, lähtöviivalle." Näätä vakuuttaa, että ystävät eivät koskaan menetä Näädän rakkautta, vaikka hän on poissa. Ennen kuin Näädän sydän vaikenee, hän kehottaa ystäviä menemään Tiikerin luo. 

Suru valtaa ystävykset, mitään ei voi tehdä, maataan vaan. Ulos isosta surusta päästään muistelemalla Näätää, hänen rakkauttaan, nauruaan  ja lempeyttään. 

Seikkailujen jälkeen löytyy Tiikeri, tyttö, joka ilahtuu Kissan ja Koiran tapaamisesta. Tiikeri tarjoaa ystävyksille kodin. Ja haetaanpa heille kontista vanha, kunnon televisio. 

Ihana kirja, täynnä ystävyyttä, rakkautta ja lämpöä. Suru on läsnä, mutta niin lohduttavalla tavalla. Miten kauniisti Kontio osaakaan kirjoittaa surusta ja kuolemasta. Warstan mustavalkea kuvitus tukee elävästi kirjan juonta. Kirjan ikäsuositus on seitsemästä vuodesta ylöspäin, mutta voin suositella kirjaa myös aikuisille. Kyynelsilmin luin kirjaa ja kävin läpi omia muistojani.

Kiitos Tomi Kontio koskettavasta kirjasta. Finlandia-palkinto Kontion kirjalle on ollut nappivalinta. 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos. 2025. Kansi: Pauliina Mäkelä. 249 sivua.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimeättömään, fiktiiviseen teollisuusyhteisöön. On helppo kuvitella, että paikkakunnalla vallitseva todellisuus on tyypillistä monille suomalaisille paikkakunnille, joista teollisuus syystä tai toisesta on hiipunut. Kirjan fiktiivisella paikkakunnalla on ennen paperitehdasta sijainnut ruukki. Kirjailija itse on kotoisin Eurasta, jossa on ollut sekä ruukki että paperitehdas, joten kirjan tapahtumilla saattaa olla yhtymäkohtia kirjailijan lapsuuden ympäristöön.

Kirjan kertoja/eräs ihminen palaa kotiseudulleen, teollisuuspaikkakunnalle, jossa tehtaan toiminta on lopetettu. Paikkakunnan kaikki toiminnot olivat keskittyneet tehtaan ympärille. Tehdas oli taannut varman työpaikan ja sen myötä asunnon, lapset olivat olleet tehtaan päiväkodissa ja myös harrastukset olivat sidoksissa tehtaan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Ja kun tehtaan toiminta päättyi, merkitsi se lähes kaiken toiminnan loppumista. Liikekeskuksessa sijainneet ruokakauppa, vaateliike, koruliike ja poliisilaitos lopettivat toimintansa. Vain "kaljakuppila suureni ja suureni ja oli sitten yökerho". Mutta kaljakuppilayökerho tuhopoltettiin. Sen jälkeen aluetta kutsuttiin paloaukeaksi. Nyt on ruokakauppa ja Möykky, missä Ritvasaatana hallitsee ja myy kaljaa harvoille kyläläisille. 

Kertojan vanhemmat ovat kuolleet. Isä oli halunnut pois tehtaan asunnosta ja oli rakentanut talon, jota kertoja kutsuu linnoitukseksi. Sinne kertoja menee, mutta vain käymään, kuten hän uskottelee itselleen. Kertoja palaa muistoihinsa, isän väkivaltaan, omaan arvottomuuteensa, isän väheksyntään. Miksi veli oli aina jotakin, kertoja ei ollut mitään? Elämää hallitsi isän alkoholismi. "Kaikki liikkuivat isän mielen mukaan. Hän meni mustaksi, kaikki alkoivat varoa, valmistautua, masentua, pelätä. Isä ahdistui, kaikki ahdistuivat, syyllistyivät, jos kohtasivat ilon hetken silloin, kun isä ei ollut iloinen, eikä isä yleensä ollut." Läpi kirjan kertoja palaa tiettyyn ahdistavaan kouluajan muistoon: taloonsa linnoittauneella isällä oli ase ja hän piti asemiaan ampumalla. Seurauksena oli poliisien piiritystilanne.

Isän väkivaltaisuus oli saanut kertojan/erään ihmisen lähtemään kotoa. "...häneltä meni kuppi nurin lopullisesti jo teini-iässä, kun isä viimeisen kerran hyökkäsi kimppuun, kaatoi, hakkasi lattiaa vasten ja sylki erään ihmisen naamalle. Silloin eräs ihminen päätti: minäpä lähden." Hän odotti vielä isän anteeksipyyntöä, mutta turhaan.

Niemen kirja ei suinkaan ole ensimmäinen teos, jossa palataan ahdistavaan lapsuuteen, jota hallitsee narsistinen, alkoholisoinut ja väkivaltainen isä. Samantyyppisiä tapahtumia kuvaa mm. Joonatan Tola kirjassaan Punainen planeetta (Otava 2021). Tällaiset alkoholismikirjat eivät kuulu suosikkikirjoihini. Niemen kirjan pelastaa kirjoittajan kirjoitustyyli. Teksti ei etene kronologisesti "siistinä" juonena, vaan on ihan omanlaistansa, tarkoituksella rosoista, keskeneräisen tuntuista. Kirjan tunnelma kiehtoo, se herättää tunteita eikä jätä lukijaa kylmäksi. 

Lukijan on hyväksyttävä se, että kaikkea ei avata tai selitetä, paljon on sellaista, mistä joutuu miettimään, mikä on oikeasti tapahtunut ja mikä pelkästään mielikuvituksen tuotetta. Aika paljon on sellaistakin, mikä jäi minulta ymmärtämättä. Kertoja/eräs ihminen huomaa, että vaikkakin ahdistavia muistoja on paljon, synnyinseudusta ei voi täysin irrota.

Kirjan kansi ei houkuttele tarttumaan kirjaan, mutta kun on lukenut kirjan, on helppo ymmärtää kannen symboliikka. Kertojan pään sisällä vallitsee pieni sotatilanne. 

Kirja oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2025.  

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi?

 

Antti Järvi: Minne katosi Antti Järvi? Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä. Gummerus. 2023. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 374 sivua.

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai vuonna 2023 tietokirjailija, toimittaja Antti Järvi kirjallaan Minne katosi Antti Järvi? Voittajan valitsi Linda Liukas. Kirja on kertomus Järven "kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä".

Isoisoisä syntyi Jaakkimassa, Laatokan Karjalassa vuonna 1882. Nuorena miehenä hän matkasi yhdeksäksi vuodeksi Yhdysvaltoihin. Palattuaan takaisin Jaakkimaan hän avioitui 14 vuotta nuoremman Sanna Tapanaisen kanssa. He saivat viisi poikaa. Antille oli tärkeää saada perheelle oma talo, joka rakentuikin 1930-luvun lopulla Vaaran kylään Jaakkimaan. Talo oli iso, kuusi huonetta ja sauna. Pojat menivät mukaan suojeluskuntajärjestön toimintaan. "Elämä löysi uomansa, eikä mikään tuntunut ennakoivan sitä, mitä tuleman piti."

Kun talvisodan myötä tuli evakuoinnin aika, Sanna lähti Rovaniemelle nuorimman pojan kanssa. Vanhemmat pojat olivat jo saaneet kutsun sotimaan. Antti jäi töihin Jaakkimaan. Välirauhan solmisen jälkeen, kun suomalaiset evakuoitiin venäläisten alta Karjalasta, Antti ei lähtenyt perheensä luo Suomen puolelle, vaan jäi Jaakkimaan. Sieltä hänet siirrettiin Sortavalaan, jossa Seminaarinkatu 6:ssa asui muitakin suomalaisia, "kolmessa talossa lähes kolmekymmentä."

Miksi Antti Järvi jäi Neuvostoliiton puolelle, Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan? Tämä askarrutti Sannaa ja poikia. Poliittisista syistä? Henkilökohtaisista syistä? Oliko kotiseutu rakkaampi kuin vaimo ja lapset? Sanna oli peloissaan ja ahdistunut.  "Hänellä ei ollut rahaa eikä omia tavaroita. Hänen miehensä oli kadonnut. Se, mitä Antti oli tehnyt, oli räikeässä ristiriidassa siihen, mitä yleisesti ajateltiin sopivaksi tai kunnialliseksi." 

Onnekasta kuitenkin oli, että Antilta tuli silloin tällöin kirjeitä, joten tiedettiin hänen olevan elossa. Kirjeet olivat kömpelöitä, kirjeiden kirjoittaja ei ollut tottunut kirjoittamaan, mutta tärkeintä oli, että tiedettiin Antin olevan elossa. Kunnes sitten kirjeitä ei enää tullut.

Rajan taakse jäi vapaaehtoisesti 155 henkiöä, tosin tarkkaa lukua ei kai tiedä kukaan. Näiden ihmisten kohtaloita ja syitä Neuvostoliittoon jäämiselle ei juuri ole tutkittu. Antti Järven myötä asiaan saadaan lisävalaistusta. Antin ohella Järvi valottaa myös sivupersoonien elämää ja taustoja, jotka mielestäni olisivat voineet jäädä pienemmällekin huomiolle. 

Kirja on romaanimainen tietokirja (huh mikä termi!). Se on helposti luettava ja pitää otteessaan loppuun saakka. Viitejärjestelmä on kiinnostava. Lähteiden viitteet eivät löydy tekstistä, kuten normaalisti, vaan ne löytyvät kirjan lopusta sivujärjestyksessä. Kirjailija kehystää Antti Järven elämän yleistiedolla sodan alkamisesta sodan loppuun saakka. 

Miksi Antti Järvi jäi Karjalaan? Se on askarruttanut Järven sukua jo pitkään. Kun Antti Järven setä kääntyi Antin puoleen ja pyysi tätä selvittämään isoisoisän kohtalon, Antti otti haasteen vastaan. Sen Antti tiesi, että suvussa ei isoisoisästä puhuttu, jotakin hävettävää hänen elämäänsä liittyi. Historian kirjojen ja arkistojen penkominen, lukuisten haastatteluiden tekeminen ja matkustaminen tapahtumapaikoille toi tulosta. Totuus isoisoisästä selviää, tai ainakin osa siitä.  

Kiitos Antti Järvi. Upea kirja. Järven kirjan valinta Finlandia-voittajaksi oli nappivalinta. 

Niina Niskanen: Harakanmuna

                                                                        
        

 Niina Niskanen: Harakanmuna. Palvelijattaret-sarja. Otava. 2026. Kansi: Piia Aho, Mirella Mäkilä. 471 sivua.

Ennakkokappale kustantajalta

Harakanmuna on ensimmäinen osa Niskasen Palvelijattaret-sarjassa. Harakanmuna kuvaa sarjan nimen mukaisesti palvelijattarien, tarkemmin sanoen kahden piikatytön, elämää Helsingissä syyskuusta 1915 maaliskuuhun 1918. Kuusitoistavuotias Milda lähtee etsimään parempaa tulevaisuutta Helsingistä. Matkaan tuppautuu väkisin Mildan vastusteluista huolimatta kaksitoistavuotias sisko Lelu. Arka, syrjitty, "tyhmätär, rumukka risalelu" Lelu ei halua mitään muuta kuin saada olla siskonsa kanssa. 

Milda saa piian paikan Kortepalojen arkkitehtiperheestä, jossa hän pääasiassa hoitaa perheen kuolevaa mummoa. Lelu pääsee tohtori Kitterbergin perheeseen. Yhteensattumien myötä molemmat tytöt päätyvät piioiksi professori Bodholmin perheeseen. Tytöt tekevät parhaansa miellyttääkseen isäntäperhettä. Mutta sekään ei riitä, vielä enemmän pitää olla mieliksi ylemmille palvelijattarille, pääpiialle ja keittäjättärelle. Erityisesti pääpiian vihamielinen katse on usein tarkempi ja terävämpi kuin talon rouvan. 

Mildalla on kykyä suoriutua hyvin tehtävistään. Työ on rankkaa, mutta Milda ei valita. Milda osaa olla nöyrä, mutta hänestä löytyy luonnetta sanomaan vastaan, jos jokin asia ei mene niin kuin kuuluisi. On tosin tilanteita, jolloin tekisi mieli potkaista ja irvistää, vaikkapa silloin, kun tarjoilutilanteessa perheen vieras tunki sormensa Mildan hameen alle. Mutta kaikki tulee ottaa tyynesti vastaan - potkaisematta ja irvistämättä.  Kun Milda kerran päästi näkyviin uppiniskaisen ilmeen, ..."hän näki Hennyn käden nousevan ja tulevan kohti, ehti kääntää kasvojaan poispäin, ja sitten isku osui suoraan korvalle." 

Lelu on reppana ja yksin jätetty. Milda huutaa ja on tyly Lelulle, koska Milda kokee, että Lelu pilaa hänen elämänsä. Lelun lohtuna ja tukena on koko ajan lähistöllä lentävä pikkuharakka, jonka kautta Lelu suodattaa tunteitaan. "Leenukka osoittaa minua ja kysyy jotakin. En ymmärrä. Osaan sanoa vain hei ja tak. Ei ruotsi pysy päässäni, sanat polkeutuvat pikkuharakan vihaisiin töröjalkoihin. Leenukka hankaa päätään ja pörröttää tukkaansa, osoittaa taas minua. Niin, tukka pitää pestä ja siinä on iso työ." Lukijan myötätunto on Lelun puolella erityisesti silloin, kun Lelu joutuu todellisiin vaikeuksiin. Mildan suorainen viha pikkusiskoa kohtaan ihmetyttää ja jopa raivostuttaa. Miten nuori nainen voi olla niin vihainen toista ihmistä kohtaan, ja tässä tapauksessa vihan kohteena on oma sisko. 

Niskanen piirtää hyvää ajankuvaa 1900-luvun alun Helsingistä. Piikatyttöjen asema ei ole ollut kadehdittava. He olivat palvelijattarien hierarkiassa alimpia. Heidän osakseen jäivät raskaat työt ja hyvin pitkät työpäivät. Kirja kuvaa onnistuneesti myös nuorten piikatyttöjen seksuaalista heräämistä. Saattoi vain toivoa, että isäntäperhe kohtelisi hyvin piikojakin. Niskanen nostaa esiin aikakaudelle tyypillisiä ilmiöitä, kuten aikakauden tapoja ja poliittisia tapahtumia. Sisällissota näkyy monin tavoin, taisteluina kadulla, pommituksina, kuolemina, hautajaissaattueina ja yhä kasvavana nälänhätänä. 

Niskasen kieli on väkevää ja hyvin ilmaisuvoimaista. Kirjassa on omaperäistä sanastoa ja tehokkaita, tunteita herättäviä kielikuvia. "Koko kesän Mariankadun huoneisto on nukkunut. Sen kylki on kohoillut ja laskenut tasaiseen tahtiin, verhoilla peitetyt silmät  ummessa, luomilla pölyä. Hengitys on muuttunut tunkkaiseksi ja kertynyt isoiksi kasoiksi nurkkiin, ja kohta se saattaa kääntää kylkeään, koska se alkaa herätä jo."   

Odotan mielenkiinnolla jatkoa sarjalle. Mielelläni kuulisin lisää Mildan ja Lelun elämänvaiheista. 

Ratinen Suvi: Pakolainen

 

Suvi Ratinen: Pakolainen. Otava. 2025. Lukija Mirjami Heikkinen. Storytel. 8T 11M

Suvi Ratinen on tarttunut kiinnostavaan aiheeseen: kirjailija Aino Kallaksen pakolaisvuosiin. Aino Kallas (1878-1956) tunnetaan monipuolisena kirjailijana. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu romaaneita, matkakertomuksia, novelleja, runoja ja päiväkirjoja. Ehkä parhaiten Kallaksen tuotannosta tunnetaan romaani Sudenmorsian sekä mielenkiintoiset päiväkirjat. Kallas oli tunnettu ja arvostettu kirjailija jo eläessään. Nyt Ratinen nostaa Aino Kallaksen persoonan ja kirjat kauniisti esille.

Aino Kallaksen, os. Krohn, isä oli tunnettu fennomaani Julius Krohn. Aino kävi koulua Helsingissä ja avioitui vuonna 1900 virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa. Avioliiton myötä Kallas menetti Suomen kansalaisuuden. Aviopari asui ensin Pietarissa, mutta muutti vuonna 1904 Tarttoon Viroon. Heillä oli viisi lasta: Virve, Laine, Sulev, vauvana kuollut Lembit ja Hillar. 1920-luvulla Oskar Kallas oli Viron suurlähettiläänä Lontoossa. Lontoosta tulikin Kallasten kotikaupunki kahdeksitoista vuodeksi.

Ratinen on valinnut tarkastelun kohteeksi Aino Kallaksen elämänvaiheista sodanjälkeiset vuodet, niin kutsutut pakolaisvuodet ja samalla myös Kallaksen elämän viimeiset vuodet. Kallas matkusti vuonna 1944 laivalla Virosta Ruotsiin, mistä 66-vuotias kirjailija oli saapa turvapaikan. Viroon ei voinut jäädä, koska Neuvostoliitto oli vallannut maan. Suomeen Kallas olisi halunnut jäädä, mutta valvontakomission valta esti senkin mahdollisuuden. Ruotsi tarjosi turvapaikan niin Kallakselle kuin monille tuhansille virolaisille.

Kallaksesta tuntui hyvältä, että oli turvapaikka, mutta ei se onnellisuutta eikä edes hyvää oloa taannut. Ikävä oli kova, läheiset olivat kaukana, rakas aviomies oli kuollut. Sairauksiltakaan ei voinut välttyä. Tuntui nöyryyttävältä olla toisten huollettavana, kun liikuntakyky heikkeni. Oli vain muistot ja kirjoittaminen. Muistoissaan Kallas palasi yhä uudelleen Virossa ja Englannissa vietettyihin vuosiin.

Aino Kallas oli sitkeä nainen vielä viimeisinä elinvuosinaan. Hänen oli vaikeaa luopua kirjoittamisesta, vaikka vointi heikkeni. Onneksi oli Otava ja Heikki Reenpää, joka jaksoi valaa Ainoon uskoa. Reenpää kehotti kirjoittamaan ja vakuutti, että Kallaksen kirjojen myynti oli varmaa. Niin syntyivät mm. päiväkirjat, peräti viisi päiväkirjaa, jotka kattoivat vuodet 1897-1931. Päiväkirjojaan Kallas joutui lukemaan tarkkaan ja pohtimaan, mitä täytyi jättää julkaisematta poliittisen tilanteen takia.

Kallas palasi takaisin Suomeen saatuaan takaisin Suomen kansalaisuuden. Hän kuoli vuonna 1956.

Oletan, että Aino Kallaksen pakolaisvuodet eivät ole lukijoille kovin tuttuja. Siksi onkin ilahduttavaa, että Ratinen on valinnut juuri tämän elämänvaiheen kirjansa aiheeksi. Lukijan on helppo huomata, että Ratinen on perehtynyt perusteellisesti Aino Kallaksen elämään ja kirjalliseen tuotantoon. Hän onkin onnistunut erinomaisesti tavoittamaan Aino Kallaksen sielunmaiseman ja kirjoittamaan tämän tämän tuntoja ikään kuin sisältäpäin.

Lämmin suositukseni tälle kirjalle. Ehkäpä kirja innostaa lukijoita tutustumaan Aino Kallaksen laajaan tuotantoon.

Minna Rytisalo: Sylvia

 

Minna Rytisalo: Sylvia. WSOY. 2025. Kansi: Ville Laihonen. 296 sivua.

Minna Rytisalo nostaa esille aikoinaan Suomen Lapissa tunnetun, mutta nyt jo unohdetun salaperäisen Sylvian. Nainen tunnettiin eri yhteyksissa eri nimillä. Milloin hän oli  Sylvia von der Moer, milloin Petronella von der Moer, milloin taas pelkkä Petronella tai sitten Antoinette tai Moore-McCormick. Hänellä oli monta nimeä, ja oli hänestä moneksi muillakin tavoin. Hän oli "journalisti, sodastaselviytyjä tai sankaritar, riehakas ja rauhallinen." 

Kirja alkaa Sylvian lapsuuden kuvauksista Hollannista. Eletään vuotta 1946. Sota on juuri päättynyt. Sylvian äidin vointi on heikko ja sisko Elsalla on vauva, jonka sotilasisä ei tiedä olevansa isä. Juutalaiskysymys on koko ajan läsnä. Äidistä tuntuu pahalta, että hänkin hyväksyi juutalaisten kohtalon tekemättä yhtään mitään. "Vaikka joillekin kävi huonosti, meillä ei ollut hätää missään vaiheessa, Elsa ajattelee, koska meidän suonissamme ei virrannut rikolliseksi sanottu veri eikä meidän tarvinnut ommella vaatteisiimme merkkiä niin kuin joidenkin muiden, ja vaikka kaikesta olikin pulaa, me olimme kuitenkin jollain lailla turvassa." Mutta tätä kaikkea Sylvia ei enää ollut näkemässä, sillä hän lähti pois kotoa heti miehityksen päätyttyä vuonna 1945.

Sylvian tie vei moniin maihin, ensin Ranskaan, sitten Venezuelaan ja sieltä edelleen Tunisiaan, Italiaan ja Saksaan. Joka paikasta löytyi ihmisiä, joiden kanssa Sylvia lyöttäytyi yhteen ja joiden kanssa pidettiin hauskaa, huijattiin toista tai ihan vieraita ihmisiä. Aina piti kuitenkin lähteä, levottomuus antoi vauhtia. Suomessa Sylviaa kiinnostivat Helsingin olympialaiset, ja vuonna 1949 hän saapui Helsinkiin toimittajana. Mutta pois oli lähdettävä, koska hotellilaskut jäivät maksamatta. Seuraavaksi tapaamme hänet Suomen Lapista Jäkäläpään tunturijonoilta vaeltamassa geologi Klaus Säynäjärven kanssa. Lemmenjoella Sylvia ystävystyi kullankaivajien kanssa.

Suojelupoliisin huomio kiinnittyi Sylviaan. "Rötösten lista on pitkä ja kuohuttava: petos, valehtelu, huijaaminen, väärällä nimellä esiintyminen, virkavallan pakoilu, vakoilu ja mahdollisesti valtiolliset motiivit!" Tapio Korhonen, suojelupoliisin kanslisti, huomaa tilaisuutensa tulleen. Hän, ja nimenomaan hän, pääsee nappaamaan tämän rikollisen naisen. Ja se kunnia, mitä siitä tulee seuraamaan! "Millaistahan olisi istua kahvilla presidentin kanssa? Tai pääministeri Fagerholmin? Saatan saada mitalin, ja ihan varmasti minusta kirjoitetaan lehdissä." 

Aloitin kirjan äänikirjana, mutta siitä ei tullut mitään. Aikatason vaihtelut hämmensivät, enkä yksinkertaisesti päässyt kiinni juoneen. Vaihdoin printtikirjaan, ja kirjan rakenne avautui. Kuvaillessaan Sylvian persoonallisuuden eri puolia kirjailija antaa puheenvuoron Sylvian eri maissa kohtaamille ystäville, tuttaville, huijatuille ja häntä huijanneille. Sylvia, joka on ollut todellinen henkilö, mutta josta tiedetään varsin vähän, herää eloon Rytisalon fiktiivisissä kuvauksissa. Rytisalo on kirjoittanut Sylvian taitavasti ja rakentanut juonen harkiten. Kaiken ytimessä on kaunis, lyyrinen kieli.

Pidin erityisesti kirjan alku- ja kirjan loppuosasta. Lapsuus ja sodanjälkeinen aika Hollannissa on kuvattu elävästi ja todentuntuisesti. Loppupuolen Lapin luontokuvaukset ovat kerrassaan upeita. Niistä olisin halunnut nauttia vielä enemmänkin. Petronellan kukkulat Lemmenjoella ovat muistona salaperäisestä Sylviasta.

Hautausmaalla - 30 kokemusta

 

Hautausmaalla - 30 kokemusta. Toimittaneet Olli Sarpo, Irja Sinivaara, Tarja Tornaeus ja Jukka Vartiainen. Reuna Publishing House. 2025. 132 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Bongasin Reunan katalogista kiinnostavalta vaikuttavan kirjan: Hautausmaalla - 30 kokemusta. Pidän paljon hautausmaista. Kuljen mielelläni siisteillä ja rauhallisilla hautausmailla. Ulkomailla ollessamme käytämme mielellämme useammankin päivän hautausmaakävelyihin. 

Kirjassa 30 kirjoittajaa kuvaa hautausmaakokemuksiaan. Luen kustantajan sivuilta, että tekstit kirjaan on valittu kirjoituskilpailun perusteella. Kirjoituskilpailuun oli saapunut määräpäivään (30.9.2024) mennessä 412 kilpailutekstiä. Näistä raati valitsi 30 julkaistavaksi Hautausmaa-antologiassa. Kirjoittajilla on hyvinkin erilaisia kokemuksia aiheesta. Ei ole yllätys, että hautausmaat ja kuolema kiinnostavat. Onhan kuolema universaali ja mystinen tapahtuma, johon liittyy voimakkaita tunteita ja joka herättää monenlaisia kysymyksiä. 

Jokainen kirjan teksti liittyy tavalla tai toisella hautausmaihin ja kuolemaan. On tekstejä, joissa kuvataan ystävän, aviopuolison tai lapsen kuolemaa. Lähtökohtana näissä teksteissä on suru. Monessa tekstissä maailmaa kuvataan vainajan silmin. Kuolleet voivat keskustella keskenään hautojen takaa tai vainaja voi tarkkailla elävien maailmaa vaikkapa haudasta tai arkusta käsin. 

Joidenkin kirjoitusten ydin jäi minulta ymmärtämättä, mutta mieleen jäi moniakin kiinnostavia ja koskettavia tekstejä. Hanna Oittisen teksti Ethän sinä ajattele niin? sai minut kyynelehtimään, niin upeasti kirjoittaja kuvaa kuollutta lasta ja lapsen rakkautta ja yhteyksiä elävään äitiinsä. "Tule äiti taas käymään hautausmaalla. Muistellaan sen kesäpäivän onnellisia hetkiä." Pidin paljon myös Jaakko Collinin tekstistä Hautausmaan penkillä. Aviomies on käynyt vaimonsa haudalla joka ikinen päivä jo kahden vuoden ajan. Mies muistelee vaimoaan ja vaimonsa laittamaa herkullista kanttarellikastiketta. "Tulen rakkaani taas huomenna tapaamaan sinua. Käyn ensin aamulabrassa ja sen jälkeen apteekissa. Ottavat taas niitä samoja näytteitä ja reseptit on uusittava." Antologian parhaaksi novelliksi oli palkittu Leena Lepistön novelli Irma. Irma on vauva, joka on kuollut verenmyrkytykseen. Isä käy hakemassa ruumiin lastensairaalasta Helsingistä. Novelli on todella taitavasti kirjoitettu, se on oivaltava, tiivis ja tarkkanäköinen. 

Kirsi Arppo kuvaa novellissaan Kuolema on kasvoton ja monikasvoinen kiinnostavasti ulkomaisia hautausmaita. Kuvausten kohteina ovat Varsova, Kioto, Kolumbia ja Lontoo. Jaakko Tikkasen tiiviissä Maaksi-novellissa kuvataan kuolemia Buchenwaldin keskitysleirillä. Novelli päättyy leirinjohtajan toteamukseen: "Et olisi ikinä uskonut heidän jaksavan liittoutuneiden tuloon asti." 

Tekstit ovat kiinnostavaa luettavaa. Kirjoittajien hautausmaa- ja kuolemakokemukset ovat hyvin erilaisia. Jokainen lukija lukee novelleja omista lähtökohdistaan. Uskon, että jokainen löytää novelleista jotakin omakohtaista ja itselle merkityksellistä.  

Riko Saatsi: Yönistujat

 

Riko Saatsi: Yönistujat. Gummerus. 2025. 191 sivua.

Toisen maailmansodan myötä Feodor, Nasti ja lapset joutuivat jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon Karjalan Suistamolta. Evakkotaival vei perheen Lapualle. Koska maataloustaustaisia evakkoja ei juurikaan sijoitettu ruotsinkielisiin kuntiin, Feodorin perheen tie vei asutustilalle Nurmekseen, synkkiin ja kivikkoisiin Pohjois-Karjalan korpimetsiin. 

Kovalla työnteolla saadaan talo asutuskuntoon ja pellot tuottamaan. Onneksi lapset ovat hyvänä apuna työnteossa. Sen sijaan vaikeampaa kuin työnteko on sopeutuminen suomalaisuuteen. Karjalankieli ja ortodoksisuus ovat syvällä perheen perinteissä ja ne kuuluvat jokaiseen päivään, mutta ikävää on jatkuva ryssittely ja koulukiusaaminen. Evakot ovat "jotain kymmeniä vuosia jälessä ja henkisesti alemmalla tasolla." Ne, joiden maista oli lohkottu paloja siirtoväelle, olivat kaikkein ilkeimpiä, vaikkakin lunastetut maat olivat usein kelvottomia. 

Kirjan tapahtumat kuvaavat yhden päivän tapahtumia. Mummu Tatjana, joka oli ollut huonokuntoinen jo Suistamolta lähdettäessä, kuolee ja siirtyy tuonilmaisiin. Lukija pääsee mukaan ruumiinvalvojaisiin. Valvojaiset sujuvat perinteen mukaisesti. Nasti pesee ruumiin ja pyytää mummulta anteeksi väärintekojaan. Feodor poikien kanssa tekee mummulle arkun. Nasti valmistaa ruokaa surijoille, joita ilmaantuukin melko iso joukko alkuillasta. "Ristinmerkin tehtyään he jättivät tuomisensa minulle ja menivät kädet ojossa, pysähtymättä Tatjanan luo. He tarttuivat mummua sormista. He silittivät hänen poskiaan ja otsaansa." Lauletaan kolmipyhäveisuuta. Seuraavana päivänä  on hautajaispäivä, joka saa ikävän päätöksen. 

Ortodoksisuuden suhdetta kuolemaan kuvataan kirjassa asiantuntevasti ja myös hyvin kauniisti. Mummu kävi Suistamolla usein kalmistolla ja muisti edesmenneitä läheisiään viemällä heidän haudoilleen ruokaa. "Hautoja, joilla Tatjana kotona kävi - kopautti hautakepillään mullan alta miehensä arkkua ja aloitti Kuulehan ukkoseni..." Ortodoksien kalmistot sijaitsevat vanhoissa metsissä. "Ei täällä ole mitään kalmistoja, Feodor murahti. Hautuumaata hoidetaan kuin vihannesmaata.

Ortodoksinen kalmisto Ilomantsin Hattuvaaran kylässä. Kuva Kari Airola.

Kirjassa on kiinnostava rakenne. Jotkut luvuista alkavat Nastin muisteluilla. Vuosi on 1991, ja Nasti on Joensuun sairaalassa osastolla 2. Repliikit ovat karjalan kielellä. Lukeminen tuotti minulle vaikeuksia, mutta jotakin tekstistä selvisi useammalla lukemisella. Kiinnostavasti karjalankielisten lukujen viimeinen kappale on suomenkielisenä seuraavan luvun alussa. 

Karjalaisten evakkotaipaleesta on kirjoittanut mm. Heikki Turunen, Merja Mäki, Laila Hirvisaari ja Sirpa Kähkönen. Saatsin kirja on autenttisuudellaan tärkeä lisä suomalaiseen evakkokirjallisuuteen. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen katsomaan Markku Pölösen elokuvan Oma maa.

Yönistujat oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2025. Suositukseni tälle koskettavalle, taidokkaasti kirjoitetulle kirjalle. Saatsin kieli on napakkaa ja tiivistä. Kirja on varmasti elämysmatka monille, joiden lähisukulaiset joutuivat evakkomatkalle.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä

 

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Tammi. Keltainen kirjasto. 2025. Englanninkielinen alkuteos So Late in the Day. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällyksen kuva Paula Pohli.109 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Claire Keeganista tuli yksi suosikkikirjailijoistani Nämä pienet asiat ja Kasvatti -kirjojensa myötä. Nämä pienet asiat oli myös lukupiirikirjanamme. Näin ollen oli ihan selvää, että halusin lukea myös uuden kirjan Aivan viime hetkellä. Tämä kirja, kuten edellisetkin Keeganin kirjat, ovat ohuita; kaikissa on alle kaksisataa sivua. Yhteistä kirjoille on Keeganin taidokas, eleetön ja lyyrinen kieli sekä Kristiina Rikmanin upeat käännökset, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Aivan viime hetkellä on novellikokoelma. Se koostuu kolmesta novellista, jotka kaikki käsittelevät miehiä ja naisia sekä heidän välistä dynamiikkaansa. Tarinat ovat hyvin erilaisia.

Niminovelli kertoo dublinilaisesta toimistotyöntekijä Cathalista, jonka suhde Sabinen kanssa on päättynyt. Cathal palaa työpäivän jälkeen kotiinsa ja ajattelee kihlattuaan, joka on muuttanut pois. Oltiin jo aivan häiden kynnyksellä, kun Sabine päätti sanoa ei tulevalle liitolle. Tarina avaa syitä Sabinen päätökselle lopettaa suhde. Sabine oli nainen, jolla oli oma tahto ja omia mielihaluja, mutta Cathal halusi elää kotoa omaksuttujen konservatiivisten periaatteiden mukaan. "Ajattelin vain että sinä olisit täällä ja laittaisit ruokaa ja että minä heräisin sinun vierelläsi. Ehkä tästä tuli liian todellista."  

Toisessa novellissa Pitkä ja tuskallinen kuolema, josta tuli kokoelman suosikkinovellini, stipendin saanut, nimettömäksi jäävä nainen siirtyy kahdeksi viikoksi kirjoittamaan Achill Islandille Irlannin länsirannikolle. Hänen residenssinsä on Böll Housessa jossa Heinrich Böll kirjoitti aikoinaan kuuluisan päiväkirjansa. 

On naisen 39. syntymäpäivä, kun eläkkeellä oleva, saksalaisen kirjallisuuden professori soittaa ja kertoo haluavansa tutustua taloon. Nainen lykkää ei-toivottua vierailua iltaan asti. Vieras osoittautuu väsyttäväksi, epämiellyttäväksi, jopa röyhkeäksi. Saatuaan vieraan lähtemään nainen ryhtyy kirjoittamaan. Epämiellyttävä vieras vielä mielessään nainen huomaa sijoittavansa professorin mukaan tarinaansa. "Hän oli juuri antanut miehelle nimen ja syövän ja kirjoitti nyt miehen sairaudesta. Ja hänen kirjoittaessaan aurinko nousi. Tuntui hienolta istua siinä kuvailemassa sairasta miestä ja tuntea auringon nousu." Näin saa selityksensä myös novellin nimi Pitkä ja tuskallinen kuolema.

Kolmas novelli Antarktis kertoo naisesta, joka lähtee jouluostoksille läheiseen kaupunkiin. Hänellä on mies ja lapset, mutta hän tuntee halua kokea, millaista olisi maata toisen miehen kanssa. "Hän halusi toteuttaa kokeilun ennen kuin olisi liian vanha. Hän oli varma että pettyisi." Seuraa kaipaava mies löytyy helposti. Mies on punakkanaamainen, jolla on mudanvärinen tukka ja joka puhuu paljon ja kertoo naiselle koko elämäntarinansa. Seurustelua jatketaan miehen asunnolla. Tarina saa hurjan lopun. 

Tämäkin novellikokoelma osoittaa, miten taitava kirjoittaja Claire Keegan on. Keeganin teksti on kuvailevaa, suoraviivaista ja tiivistä. Teksti on sanallisesti niin tarkkaa ja loppuun asti mietittyä, että väistämättä lukija miettii rivien välisiä merkityksiä. Moni lukija on todennäköisesti lukenut kirjan toisenkin kerran ja on varmasti löytänyt lauseille uusia merkityksiä. Tarkasti kuvattu tapahtumaympäristö, olipa kyseessä asunto tai luonto, on tärkeä osa tarinaa. Pidin paljon siitä, että Irlannin kaunis luonto on mukana tapahtumissa. 

Rikmanin käännöstyö on saanut paljon kiitosta, ja hänen taitonsa on nostettu esiin erityisesti juuri Keeganin pienimuotoisten, mutta vaikuttavien kirjojen yhteydessä. Kirjan irlantilaistunnelmaa täydentää Paula Pohlin suunnittelema kaunis kansi. 

Sarah Helm: Naisten keskitysleiri

 

Sarah Helm: Naisten keskitysleiri. Into. 2025. Englanninkielinen alkuteos If This is a Woman: Inside Ravensbrück: Hitler's Concentration Camp for Women. Suomentanut Mikko Keinänen. Kansi Tiia Javanainen / Purotie Design. 687 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Natsi-Saksan SS-johtaja Heinrich Himmler oli vastuussa keskitysleirien organisoimisesta. Jo 1930-luvulla perustettiin keskitysleirejä, joista yksi oli toukokuussa vuonna 1939 perustettu Ravensbrückin leiri. Leirillä oli hyvä sijainti, matkaa Berliiniin oli noin 90 km. Kauniissa järvimaisemassa sijaitseva leiri oli sopivasti syrjässä katseilta. Leiri oli poikkeuksellinen saksalaisten keskitys- ja tuhoamisleirien joukossa: se oli natsien ainoa naisia varten rakennettu keskitysleiri. Aluksi vankeina oli kommunisteja, Jehovan todistajia, prostituoituja, rikollisia, syrjäytyneitä ja romaneja. Vain noin 10 % vangeista oli juutalaisia.

Ensimmäisinä vuosina vankimäärä Ravensbrückissä oli alle 2000. Vuosi vuodelta määrä kasvoi, suurimmillaan määrä oli noin 45 000. On arvioitu, että leirin kautta kulki noin 130 000 naista, joista noin 30 000 - 50 000 sai surmansa. Naiset kuolivat nälkiinnyttämiseen, raskaaseen orjatyöhön, julmuuksiin, sairauksiin tai he paleltuivat kuoliaaksi. Vuonna 1941 siirryttiin suoriin teloituksiin. 

Ravensbrückin henkilökunta oli myös naisia ylimpiä johtajia lukuunottamatta. Kapo-järjestelmä oli käytössä myös Ravensbrückissä, kuten kaikilla keskitysleireillä. Kapojen tehtävänä ei ollut vankien tarpeiden huomioiminen, vaan ainoastaan SS-joukkojen käskyjen totteleminen. Tällaisia ohjeita uusi kapo sai kollegaltaan: "Tulet olemaan SS:n käsikassara. Ja sinun on aina oltava samaa mieltä SS:n kanssa. Ja jos jotakuta hakataan kuoliaaksi silmiesi edessä, sinun on kysyttävä hakatulta: miksi sinä teit niin?" Kapot saattoivat joutua epäinhimillisiin tilanteisiin mm. kun leirin komentaja Max Koegel antoi kapoille tehtäväksi laatia listan naisista, jotka olivat sairaita tai eivät kyenneet tekemään työtä. Listoille joutuminen tiesi varmaa kuolemaa. "Hän (Koegel) nyökkäsi bunkkerin suuntaan ja sanoi: "Jos ette tee tätä, joudutte tuonne, ja te tiedätte, mitä se tarkoittaa."

Ravensbrückissäkään ei vältytty natsien lääketieteellisiltä kokeilta. Naisille tehtiin julmia ja äärettömän kivuliaita kaasukuolio- ja sulfonamidikokeita sekä myös sterilointikokeita. Naisilta katkottiin luita ja katsottiin, kasvoivatko ne takaisin yhteen. Kaikkia näitä toimenpiteitä kuvataan kirjassa vankien näkökulmasta. 

Marraskuussa 1944 Himmler oli lopettanut kaasutukset Auschwitzissä, jonka johdosta tuhansia juutalaisnaisia lapsineen siirrettiin Ravensbrückiin. Se merkitsi, että tuli käynnistää uusi ja  tehokas tuhoamisohjelma. Kaasukammion suunnittelussa olivat apuna Auschwitzin komendantti Rudolf Höss ja muutama Auschwitzin lääkäri. Nyt joukkotuhonta voitiin aloittaa. 

Huhtikuun alussa 1945 SS aloitti leirin nopean siivoamisen: asiakirjoja hävitettiin, kaasukammio purettiin ja kaikki todisteet hävitettiin. SS:n paettua leiriltä sieltä poistuivat myös hyväkuntoiset vangit, mutta lähes 3000 huonokuntoista ja sairasta vankia joutui jäämään leirille. Huhtikuun 30. päivä 1945 tulivat vapauttajat. Puna-armeijaa tervehdittiin ilolla. "Ja me piiritimme heidät ja tuijotimme heitä ja itkimme. Siinä he olivat aivan pölyisinä, mutta meille he olivat maailman kallisarvoisimpia olentoja". Kunnes alkoi raiskaaminen, todellinen seksuaalinen riehunta. Neuvostoliittolaisten raiskausten uhreiksi kelpasivat kaikki naiset, vanhat, nuoret, lapset, sairaat, langanlaihat kuolemaa tekevät, raskaana olevat, vastasynnyttäneet. 

Brittiläinen toimittaja ja kirjailija Sarah Helm on tehnyt uskomattoman työn kartoittaessaan Ravensbrückin keskitysleirin historiaa ja jäljittäessään vankeja ja heidän taustojaan eri puolilta maailmaa. Hän on myös haastatellut entisiä vankeja, joista osa oli haastatteluhetkellä jo lähes satavuotiaita. 

Leirin tapahtumia kuvataan kirjassa yksityiskohtaisesti, ja vankien henkilökohtaisia tarinoita on runsaasti. Teos on mittava – 687 sivua – ja sitä olisi voinut tiivistää, mutta juuri yksilökuvaukset ja tapahtumien tarkastelu vankien näkökulmasta tekevät kirjasta elävän ja inhimillisen. Helm antaa Ravensbrückin naisille elämän ja äänen: naiset heräävät eloon lukijan silmien edessä, tukevat toisiaan, auttavat selviytymään ja kuljettavat salaa viestejä ulkomaailmaan. 

Kyseessä on poikkeuksellisen tärkeä ja arvokas teos, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kirjan englanninkielinen nimi If This Is a Woman on oivaltava viittaus Primo Levin teokseen, jossa Levi kuvaa omaa vankeuttaan Auschwitzissä.

Lopetin kirjan kyyneliin. Mieleeni jäivät natsien käsittämätön julmuus sekä naisten hämmästyttävä kyky kestää ja selviytyä epäinhimillisissä olosuhteissa. Unohtamatta vapauttamaan tulleen Puna-armeijan raakoja raiskauksia.