Åsa Liabäck: Siirtolapuutarhaunelmia

 

Åsa Liabäck: Siirtolapuutarhaunelmia. Karisto. 2025. Ruotsinkielinen alkuteos I hjärtat av Ådala. Suomentanut Tuulia Vihanto. Kannen suunnittelu: Anna Hewitt/Pixelpiraya. 284 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Anna katseli ympärilleen. Yksi Ragnarin ikkunoista antoi hänen mökilleen päin, ja Anna näki, miten Ragnar ja Patric joivat kahvia, juttelivat ja naureskelivat. Toisella puolella hän näki Margaretan polvillaan puutarhassa. Kuului hiljaista hyräilyä. Vaikutti siltä, että kaikki olivat tänään hyvällä tuulella - Anna mukaan lukien. Hän antoi katseensa vaeltaa eteenpäin ja pysähtyä Joakimiin, joka makasi viltillä hänen nurmikollaan. Mies oli lähettänyt hänelle viestin toissa päivänä ja kysynyt, voisivatko he nähdä uudelleen. He olivat tavanneet jo samana iltana."

Åsa Liabäckin teos on viihteellinen ja lämminhenkinen kuvaus siirtolapuutarhasta Etelä-Ruotsista. Päähenkilö on 35-vuotias toimittaja Anna. Hän on kokenut eron pitkäaikaisesta miesystävästään Rickardista ja haluaa nyt muuta ajateltavaa. Ikävään auttaa varmasti mökki siirtolapuutarhassa, Anna mietti. Ja niin Anna huomaa pian olevansa pikkuruisen mökin omistaja kauniilla ja siistillä siirtolapuutarha-alueella. Mökit sijaitsevat lähekkäin, joten mitään erakon elämää siirtolapuutarhassa ei voi viettää. Eikä Anna kyllä sellaista elämää ollut halunnutkaan. 

Naapureihin on helppo tutustua. Lempeä yli kahdeksankymppinen Ragnar on Annan ja varmasti myös lukijoiden suosikkihahmo, niin sydämellinen ja välittävä hän on. Sitten on jo keski-iän ylittänyt Margareta, joka löytää uuden rakkauden puutarhayhteisöstä. Ihastuttava 25-vuotias Stephanie ei oikein sovi eläkeläisten puutarhayhteisöön. "Tyttö ei voinut olla sataaviittäkymmentä senttiä pidempi. Hiukset olivat melko lyhyet - tukka oli lähes kokonaan ajeltu pään oikealta puolelta, ja loput hiukset, jotka olivat korpinmustat ja pörröiset, ulottuivat olkapäälle." Pian Stephanie huomaa viihtyvänsä puutarha-alueella erityisesti Ragnarin kanssa.

Kirjan tunnelma on rauhallinen ja harmoninen. Liabäck kuvaa kauniisti ja humoristisesti kesäpäivien viettoa siirtolapuutarhassa. Keskiössä ovat siirtolapuutarhan asukkaat arkipäivän ongelmineen, iloineen ja suruineen. Vaikka asukkaiden välillä on pieniä konflikteja ja riitojakin, ne saadaan nopeasti selvitetyiksi. Mutta onhan selvää, että kaikissa yhteisöissä on joku, joka jurraa vastaan yhteisesti sovittuja periaatteita tai katsoo kateellisena muiden iloista yhdessäoloa. Tässä yhteisössä se on kahvilaa pyörittävä ja puutarhapoliisia esittävä Rigmor. 

Mitään suuria kaaria juonessa ei ole, mutta ei tarvitsekaan olla. Jännitystä tuovat sentään Annan miessuhteet. Taustalla on ero Rickardista ja siirtolapuutarhassa hän tapaa vanhan poikaystävänsä Joakimin. Ja sitten vielä Ragnarin luona asustaa tämän komea ja kiinnostava lapsenlapsi Patric. 

Parhainta mahdollista luettavaa kesäpäiviin! Lämmin suositukseni tälle mainiolle feelgood-romaanille. Tarinassa on lämpöä, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä yli sukupolvien ja myös hieman juonittelua. Ja siirtolapuutarhassa oli juuri niin lämmintä kuin on Suomessakin ollut jo pari viikkoa. Siirtolapuutarhaunelmia on Åsa Liabäckin Ådala-kirjasarjan ensimmäinen osa. 

U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli

 

U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli. Karisto. 2025. Kansi Timo Numminen. 446 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Eletään 1600-luvun alkua Hämeessä. Menetettyään koko perheensä soinien ryöstöretken seurauksena Kerttuli on ollut onnekas, kun on päässyt fatabuuripiiaksi Hämeen linnaan. Kerttuli Martintytär on kaunis nuori nainen, johon monet miehet kiinnittävät huomionsa mukaanlukien vapaaherra Karl Ulvhufvud. Vapaaherra on saapunut Hämeen linnaan kuningas Kustaa Aadolfin käskystä. "Vapaaherra matkustakoon Hämeeseen valvomaan, että linnan korjaustyöt valmistuvat ja että uusi linnanvuoti on rehellinen", kuningas oli sanonut Karlille." Karl huomaakin heti, että korjaustyöt ovat edenneet sitten hänen edellisen käyntinsä. 

Mutta huolissaan Karl on paikallisista ihmisistä, jotka pitävät riettaita juhlia ja elävät pakanallisten uskomusten vallassa. "Sellainen ei käynyt päinsä; moiset paheelliset tavat tuli ehdottomasti kieltää ja kitkeä pois." Karl kuitenkin osallistuu kevään Hela-juhlaan, vaikka juhla edustaakin vanhoja ei-kristillisiä perinteitä, joista Karl haluaa tehdä lopun. Karl ihastuu kauniiseen Kerttuliin. "Nainen hänen sylissään leiskui kuin kokon liekit, kuin vapaana roihuava tuli, joka voitti kaiken, eikä Karl ajatellut aamua tai huomista, ei muistanut kunniaa tai sopivaisuutta. Hän ei tahtonut muistaa eikä ajatella, hän tahtoi vain olla tässä, upota Kerttulin syliin ja palaa." Eikä ihastuminen jää vain yhteen iltaan, vaan he etsivät alati mahdollisuuksia salaisiin tapaamisiin. Karlin rakkaus saa Kerttulin haaveilemaan lapsista ja perhe-elämästä Karlin kanssa. Fatabuuripiika Kylli ja vapaaherran palvelija Haken varoittavat Kerttulia vaarallisesta suhteesta.

Kirjan toinen juonikuvio seuraa ratsutilallisen Arvidin ja hänen vaimonsa Agnetan suhdetta. Agnetan tavoitteena on havitella arvostetumpaa elämää ja siksi vapaaherra Karl valikoituu hänen ihastuksensa kohteeksi. Karlin kanssa hän pääsisi nauttimaan kuninkaallisesta luksuselämästä. On vain yksi este: aviomies Arvid. Hänet pitäisi saada pois tieltä. 

Tässäpä mieluinen kirja historiallisen viihteen ystäville. Kirja tarjoaa mukaansatempaavan matkan 1600-luvun Hämeeseen, jossa linnan varjot kätkevät sisäänsä suuria tunteita, rakkautta ja erotiikkaa, mutta myös säälimätöntä juonittelua. Kirjassa on vahva faktapohja. Hyvin rakennettu fiktio, kiinnostavat henkilöhahmot ja tarkka ajankuva herättävät historian eloon. Juoni etenee vetävästi. Lukijaa houkutellaan jatkuvasti lukemaan vielä yksi luku lisää.

Hämeen linnan Kerttuli on aloitusteos historialliselle sarjalle. Valitettavasti en löytänyt sarjan nimeä, tai ehkäpä sarjalla ei vielä ole nimeä. Todella mielenkiinnolla odotan jatko-osaa, se menee ehdottomasti lukulistalleni. 

Kirjailijanimen takana on hämeenlinnalainen kirjailijapariskunta Ulla ja Marko Susimetsä. Timo Nummisen suunnittelema kaunis kansi kuvaa hyvin kirjan sisältöä ja tunnelmaa.

Markku Aalto: Siipimies

 

Markku Aalto: Siipimies. Warelia. 2024. Kannet: Kari Jokinen. 223 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pete Kirronen tuntui menestyvän kaikessa mihin ryhtyi. Jo nuorena hän osoittautui ilmiömäisen taitavaksi jääkiekkoilijaksi. Ei ollut yllätys, että hänet varattiin NHL:ään. Pete, tämä supertalentti, pystyi nostamaan pudotuspeleissä vain kerran olleen Wankersit huimaan nousuun. Kaikki sujui kuin sadussa. Avioliitto Kirsin kanssa kukoisti. Perheen isossa talossa järjestettiin isoja ökyhuhlia. Mutta kaikki loppui aikanaan, nelikymppisenä Pete ei enää ollut parhaimmassa pelikunnossa. Kun asiat muutenkin sotkeutuivat, Pete muutti takaisin Suomeen.   

Elämä Suomessa alkaa remuamalla. Petestä tulee näkyvä hahmo Helsingin VIP-piireissä ja myös yksi 8 päivää -lehden nimihenkilöistä. Kyllä Pete ymmärtää, että näin ei elämä voi jatkua. Mutta mitä tehdä, kun ei ole muuta tehnyt kuin pelannut jääkiekkoa? Mieleen tulee viimeinen vaihtoehto: politiikka. "Politiikkaanpa hyvinkin! Mihin muuallekaan? vahvisti Pete silmää räpäyttämättä, aivan kuin kyse olisi ollut maailman luonnollisimmasta ja johdonmukaisimmasta asiasta." Eikä Pete miksikään rivinkansanedustajaksi halua, vaan suoraan pääministeriksi. Ja vieläpä omalla puolueella. "En minä lähde minkään homeisen perinneyhdistyksen keulakuvaksi. Minä perustan oman puolueeni."

Tuumasta toimeen, perustetaan puolue, jolle annetaan nimi Liike 1995, kerätään tarvittavat nimet ja laaditaan puolueen periaateohjelma. Eduskuntavaaleihin on vielä puolitoista vuotta. Politiikkaan pääsy onnistuu hyvin, onhan Pete sosiaalinen, vetovoimainen ja komea. Avustajaksi tulee luontevasti Peten pitkäaikainen ystävä Jussi, kirjan minä-kertoja. Jussin rooli on moninainen, hän toimii sovittelijana, järjestelijänä ja apupoikana. Vaalityö käynnistyy hyvin, vaalitentit sujuvat erinomaisesti. Vaalit käydään ja voitto tulee. Mutta mitä sitten tapahtuu, se onkin todella yllätyksellistä. 

Markku Aalto, Tammen tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö, on julkaissut useita romaaneita ja runokirjoja. Minulle hän on uusi kirjailijatuttavuus. Siipimies-kirja oli kiinnostava lukukokemus. Toisaalta kirjan hervoton juoni saa hymyn huulille useammankin kerran, toisaalta taas kirjassa on paljon hyvin murheellisia tapahtumia. Peten politiikkavaihe tuo esiin ajankohtaisia teemoja politiikasta ja vaalikampanjoinnista. Onpa kirjassa myös dekkarinomaisia piirteitä, ruumiita tulee yllättäen ja yllättävän monta. Kirja on helppolukuinen, kirjallisuuden ammattilaisena Aalto osaa tuottaa sujuvaa tekstiä.  

Sekä Pete että Jussi ovat omalla tavalla sympaattisia henkilöhahmoja, joista ei voi olla pitämättä. Jussi on hieman ristiriitainen henkilö, välillä hän vaikuttaa aktiiviselta ja kaikkeen pystyvältä mieheltä. Välillä taas tuntuu, ettei hänellä ole lainkaan omaa elämää, niin Peten varjossa hän tuntuu elävän. Kirjan henkilöistä kaukaisimmaksi jää Kirsi, Peten vaimo, jonka uhrautuvaisuus tuntuu yliampuvalta. 

Kari Jokisen suunnittelema kansi on onnistunut. 

Pekka Makkonen: Kallaves

 

Pekka Makkonen: Kallaves. Books on Demand. 2025. Kannen kuva: Pekka Makkonen. 288 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kuopioon, kuten kirjan nimestäkin voi päätellä. Välillä pistäydytään Joensuussa, missä päähenkilön koti sijaitsee. Juuri työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt, 60-vuotias Mies Muukkonen on sairas mies, on ollut sairas lähes koko aikuisikänsä. Nelikymppisenä tuli ongelmia munuaisten kanssa. Dialyysien jälkeen elämän pelasti uusi munuainen. Sitten tuli tieto perinnöllisestä silmäsairaudesta. Näkökyky heikkeni kaiken aikaa. "Eteen tuli vaihe, kun hän ei enää kelvannutkaan työnantajalleen, ja häntä painostettiin hakeutumaan eläkkeelle." Piti ottaa käyttöön valkoinen keppi.

Nyt Muukkonen tekee matkaa bussilla Joensuusta Kuopioon. Mukana on rakas kitara. Kitaralla ja musiikilla on tärkeä merkitys Muukkosen elämässä. "Kitarat, niistä on tullut henkireikä sairauksien kaventaessa elämänpiiriäni." Edessä on erinäinen määrä tutkimuksia Kuopion yliopistollisessa keskussairaalassa. Tutkimukset venyvät useiden päivien mittaisiksi. Niinpä Muukkonen käyskentelee Kuopiossa vanhoilla, tutuilla paikoilla, onhan Kuopio hänen entinen kotikaupunkinsa. Samalla ajatuksissaan hän palaa nuoruusvuosiin, nuoruuden ystäviin ja ennen kaikkea Anniin, siihen ihanaan nuoreen naiseen, johon hän rakastui. Annia ja Muukkosta yhdisti ympäristöaktivismi. 

Muukkosen kitaralle tulee käyttöä, kun hänet värvätään soittamaan ravintola Mustaan Lampaaseen. Soittorupeama taas puolestaan johdattaa Muukkosen Kallavedelle hyvässä ja mukavassa seurassa. 

Kirjaa on helppo lukea, Makkosen kieli on sujuvaa ja elävää, dialogi kantaa. Eikä huumoriakaan ole unohdettu. Luonto ja ympäristötietoisuus ovat Makkoselle tärkeitä, sen huomaa jo kirjan kauniista luontokuvauksista. Keskeistä kirjassa on näkövammaisen arjen kuvaus. Uusia askelmerkkejä on löydettävä, kun elämänpiiri kaventuu ja menettämisen pelko on läsnä jokaisessa päivässä. Mielelläni kuljin Muukkosen mukana pitkin Kuopion tuttuja katuja. Tunnen hyvin nuo seudut - sataman, pienet rännikadut, Niiralan kadut, yliopiston rakennukset ja Valkeisenlammen alueen. 

Mies Muukkonen on Pekka Makkosen alter ego. Kirjan Muukkonen palaa muistoissaan nuoruuden Kuopio-vuosiinsa. Sittemmin Muukkosesta tuli valokuvaaja käytyään Lahden valokuvauskoulun. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla miehen myöhemmistäkin vuosista. Olin Makkosen kollega Karelia-ammattikorkeakoulussa Joensuussa. Tosin emme usein tavanneet, koska työskentelimme eri kampuksilla, mutta muistan, kun osallistuin eläkkeelle jäätyäni Makkosen vetämälle kuvankäsittelyn verkko-opintojaksolle. Sain hyvää oppia kuvankäsittelyn perusteista.

Hienoa Pekka, kun kirjoitit tämän silmiä avaavan ja tietoa lisäävän kirjan. Toivotan sinulle kaikkea hyvää tuleviin vuosiin! 

Eija Laine: Keisarinvihreä #naistenviikko2025

 

Eija Laine: Keisarinvihreä. WSOY. 2025. Kansi: Ville Laihonen. Lukija: Satu Paavola. Kesto: 07:03:56. Storytel.

Keisarinvihreä on Eija Laineen esikoisdekkari, joka vie lukijan maalaismaisemiin yhdessä Kaislan kanssa. Helsingissä asuva Kaisla saa tiedon, että hänen rakas Kaarin-tätinsä on kuollut äkillisesti. Kaisla on juuri päättänyt suhteen naimisissa olevaan Mikaan, joka ei lupauksistaan huolimatta suostunut eroamaan vaimostaan. Muistot ovat vielä kivuliaina mielessä. Eikä Kaisla koskaan pysty toipumaan traumaattisesta auto-onnettomuudesta, jossa Kaislan äiti kuoli.

Nyt on hyvä aika jättää kaikki taakseen ja muuttaa pikkukylään aloittamaan uutta elämää Kaarinin tyhjäksi jääneeseen taloon. Työpaikan saantikaan ei ole ongelma. Erikoissairaanhoitajan koulutuksella Kaislalle järjestyy helposti työ kotisairaanhoidossa.

Mutta asettautuminen uuteen kotiin ja sopeutuminen uudelle paikkakunnalle ei valitettavasti onnistu ongelmitta. Kaislasta tuntuu, että hän on tarkkailun kohteena Kaarinin talossa. Työpaikalla hän joutuu epäilyksen kohteeksi. Kaikkialla täytyy olla varuillaan, vai onko mahdollista, että hän on vain vainoharhainen, joutuu Kaisla miettimään.

Käy ilmi, että Kaarinin kuolema ei ollutkaan luonnollinen. Kuoleman oli aiheuttanut elimistöön joutunut arseeni. Miten arseeni oli joutunut Kaarinin elimistöön? Monia asioita joudutaan selvittämään. Sisältääkö Kaarinin talon kaivovesi arseenia? Entä ovatko talon seinällä riippuvat yrtit myrkyllisiä? Vai oliko joku tarkoituksella myrkyttänyt Kaarinin? Kun vielä Kaarinin Meirami-koirakin saa iho-oireita, ymmärtää Kaisla, että jotakin on vialla Kaarinin talossa. Lisämausteen juoneen tuo vielä salaisuus pienen tytön katoamisesta vuosia sitten.

Laineen lupaava esikoisdekkari oli mieluinen lukukokemus (kuuntelu). Henkilöhahmot, erityisesti Kaisla, oli taitavasti rakennettu. Juoni kantoi loppuun asti. Kirjailija oli tuonut juoneen mukaan myös vanhustenhoidon ajankohtaisia haasteita liittyen ympärivuorokautiseen palveluasumiseen ja kotisairaanhoitajien minuuttiaikatauluun. Ville Laihosen suunnittelema kansi on onnistunut, samoin kuin kirjan nimi. Toivottavasti saamme jatkoa Kaislan tarinalle.

Heli-Maija Heikkinen: Grilli: Sitä saa mitä tillaa

 

Heli-Maija Heikkinen: Grilli: Sitä saa mitä tillaa. Warelia. 2025. Päällys Kari Jokinen. 245 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Heikkisen kirja vie lukijan Ouluun 1990-luvun alkuvuosiin. Tapahtumapaikkana on nimensä mukaisesti grilli, sellainen perinteinen elintarvikegrilli, joita 90-luvulla oli joka paikkakunnalla, kaupungeissa useitakin. Monelle oli itsestäänselvää, että ravintolaillan tai elokuvien jälkeen poikettiin kotimatkalla grillille herkuttelemaan makkaraperunoilla, lihapiirakalla tai hampurilaisilla. Sittemmin perinteiset grillikioskit ovat hävinneet tai ainakin vähentyneet kaupunkikuvasta. Pikaruokaketjujen yleistyminen ja halvat mamupizzeriat lienevät pääasiallinen syy grillikioskien vähentymiseen. Syynä saattaa olla myös tiukentuneet hygieniamääräykset ja myös se, että grillin pitäminen on haasteellisempaa, koska nyt ei riitä, että tarjolla on perinteiset makkaraperunat, vaan pitää olla gluteenittomat ja vegaaniset vaihtoehdot.

Heikkisen kirjassa grillillä riittää asiakkaita. Rahaakin ilmeisesti tulee, kun omistajalla on uudenuusi, metallinhohtoinen Bemari. On perjantai-ilta kesäkuun alussa. Kirjassa seurataan grillin yhtä työvuoroa, joka alkaa klo 18 ja päättyy aamulla vasta klo 6.00. Grillillä työskentelee kolme naista, Ritva, Jaana ja Heidi. Grillin omistaja Susannakin päätyy työntekijäksi aamutunneilla, tosin ei omasta vapaasta tahdostaan. 

Ritva on naisista kokenein sekä työ- että elämänkokemuksen suhteen. Hän on jämäkkä 55-vuotias yksineläjä, joka on hyvin tarkka asiakaspalvelusta. "Vanhoja ihmisiä piti teititellä, heikkoja tukea ja juopuneita käsitellä varoen. Kaikille ihmisille piti olla kunnioitettava ja ystävällinen. Myös niille, jotka kohtelivat myyjiä alentuvasti." Ritva on vaitelias yksityiselämästään ja haluaisi, että työasiat hoidettaisiin asiallisesti ja kotiasiat jätettäisiin sikseen. Tämä ei käy Jaanalle, joka mielellään piikittelee Ritvalle. "Sun se ei ees tarvi pestä niitä vitun viirukalsareita." Jaanan oma tilanne on vaikea. Kotona on kaksi lasta, eikä mies tänäänkään ollut tullut kotiin Jaanan lähtiessä töihin. Heidi on parikymppinen lukiolainen, jolle grilli on ensimmäinen työpaikka. Poikaystävä Juho on Heidille kaikkein tärkeintä. 

Yhteistä naisille on luonnollisesti työpaikka grillillä, mutta myös epäonnistuneet miessuhteet hallitsevat naisten elämää. Jopa Heidin rakas Juho yllättää Heidin, mutta ei kovin rakastettavalla tavalla. Kirja keskittyy käsittelemään myyjiä, ei niinkään asiakkaita, mutta on selvää, että grillin ympäristössä tapahtuu kaikenlaista perjantaiyönä. Onneksi poliisi Artsi tulee tarvittaessa paikalle.

Kirja tarjoaa nostalgisen paluun 90-luvulle. Luin kirjan mielelläni. Heikkisen sujuvaa tekstiä oli helppo lukea, vaikkakin naisten käyttämä murre vaati vähän totuttelua. Kirjan kohokohtaa piti odottaa pitkälle työvuoron lopputunneille. Tulihan se sieltä - todella yllätyksellinen, hurja lopputapahtuma. 

Monika Helfer: Missä isä on?

 

Monika Helfer: Missä isä on? Kustantamo Huippu. 2022. Saksankielinen alkuteos Vati. Suomentanut Anne Kilpi. 203 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Monika Helferin Roskaväkeä ilmestyi vuonna 2021 (linkki). Kirja on autofiktiivinen perhetarina Moosbruggerin perheestä. Josef-isä oli komea ja Maria-äiti oli kaunis, niin kaunis, että kaikki miehet halusivat häntä, mutta yhtäkaikki, he olivat roskaväkeä, yhteiskunnan pohjasakkaa. Grete, Monika Helferin äiti, oli yksi Josefin ja Marian lapsista. Kirjan tapahtumat sijoittuivat ensimmäiseen maailmansotaan ja kirjailijan näkökulma oli äiti ja äidinpuoleinen suku.

Missä isä on? on myös autofiktiivinen teos, jossa kirjailija keskittyy muistelemaan isäänsä, joka oli kuollut 1980-luvulla 67-vuotiaana. Monika tietää ja muistaa isästään melko vähän ja siksi hän menee äitipuolensa luo.
Kysyin: "Onko sinulla aikaa minulle?"
"Miten pitkään?" hän kysyi.
"Pitkään."
"On siis kyse isästäsi", hän sanoi. "Olenko oikeassa?"
"Haluaisin kirjoittaa hänestä romaanin."
"Toden vai keksityn?"
Sanoin: "Molempia, mutta enemmän keksityn. Olisiko sinulla jotain?"

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Itävaltaan Lungaun kylään toisen maailmansodan aikoihin. Hieman ennen ylioppilastutkinnon suorittamista Josef-isä kutsutaan sotaan. Hän haavoittuu ja hänet passitetaan sairaalaan, missä hänen toinen jalkansa amputoidaan. Sairaalassa Josef tapaa Grete Moosbrugerrin, tulevan vaimonsa. Grete kertoo isälle totuudenmukaisesti omasta köyhästä lapsuudestaan, mutta isä salaa Gretelta todellisen menneisyytensä. Grete ei usko isän tarinaa. "Muttei sillä ollut väliä. Tuolloin kaikki teeskentelivät maailman olevan toinen. Viimeiset uutiset luhistuvasta valtakunnasta teeskentelivät maailman olevan toinen."

Perheeseen syntyy ensin Margarethe, sitten Monika, kirjan kirjoittaja. Isää onnistaa ja hän pääsee sotainvalidien toipilaskodin johtajaksi. Ja mikä parasta, toipilaskodissa on kirjasto. Kirjat muodostavatkin kirjan punaisen langan. Isällä on suuri rakkaus kirjoja kohtaan ja niin on Monikallakin. Mutta tulee aika, kun isälle ilmoitetaan, että kirjastosta tulee luopua, kun sitä ei käytä juuri kukaan. Isä kantaa kotiin useita satoja arvokkaimpia kirjoja ja loput kirjat hän yhdessä Monikan kanssa pakkaa vahakankaisiin ja hautaa metsään kaivamiinsa kuoppiin.

Äiti sairastuu ja kuolee. Isä on toipumassa luostarissa eikä halua käydä kotona. Kerran lapset viedään isän luo, mutta käynti jää lyhyeksi. "Kuulkaas! Ei, älkää tulko tänne. Minähän sanoin: Kuulkaas! Ei ollut puhetta tänne tulemisesta." Mutta tulee aika, että isä pääsee jaloilleen, hän menee uudelleen naimisiin ja hän saa työn arvostettuna henkilöstöpäällikkönä. Rakkaus kirjoihin kestää läpi elämän. "Hän halusi lukea kaikki kirjat."

Monikan isä ei ollut helppo ihminen. Hän oli rikkinäinen, syvästi traumatisoitunut mies. Sodan kivuliaat kokemukset, joista ei koskaan puhuttu, lisäsivät ulkopuolisuuden tunnetta. Kommunikointi isän ja Monikan välillä oli vaikeaa ja Monikasta tuntui, ettei hän tuntenut isäänsä. Monika ja siskonsa olivatkin hämmästyneitä, kun normaalisti etäinen ja lähes sanaton isä puhui ja nauroi muiden asiakkaiden kanssa berliiniläisessä homobaarissa. "...isämme, joka näytti niin harmaalta, kuin virkamieheltä, mikä hän olikin, vieläpä verovirkailija, että isämme oli todellisuudessa värikäs mies." Kirja päättyy hienosti: "ME KAIKKI YRITIMME niin kovasti."

Missä isä on? on ihastuttava sukuromaani, kuten on myös edeltäjänsä Roskaväkeä. Ihastuin jo Roskaväkeä lukiessani Helferin intensiiviseen, lähes niukkaan, mutta hyvin rauhalliseen kerrontaan, jossa on mukana surua ja kepeyttä sekä rakkautta ja hellyyttä. Aikahyppyjä on runsaasti, koska kirjailijan muistot poukkoilevat asioista, henkilöistä ja vuosista toiseen.

On ilahduttavaa, että pienkustantamo Huippu tuo Suomen kirjamarkkinoille merkittäviä saksankielisiä kirjoja. Toimitusjohtaja Anne Kilpi suomentaa itse saksankieliset teokset. Kiitos Anne Kilpi!

André Brink: Katson pimeään

 

André Brink: Katson pimeään. Suuri Suomalainen Kirjakerho. 1985 (ensimmäisen kerran suomeksi 1976). Afrikaansinkielinen alkuteos Kennis van die aand. Suomentanut Seppo Loponen. Päällys: Kaari Ewart. 362 sivua.

"Minä taistelen sen perusoikeuden puolesta että minut tunnustetaan ihmiseksi. Että minun myönnettäisiin tuntevan ja ajattelevan ja kärsivän ja uskovan ihmisen tavoin. Jos en minä sitä tekisi niin voisin pian itsekin unohtaa olevani ihminen."

Jännityksellä tartuin André Brinkin teokseen Katson pimeään, jonka olin lukenut heti sen ilmestyttyä vuonna 1976. Kirja kuului sen ajan "must"-kirjoihin, kuten muukin Brinkin tuotanto, olihan Etelä-Afrikan apartheidin julmat vuodet ajankohtaisia juuri noina vuosina. Haluani lukea kirja toistamiseen lisäsi vielä se, että olemme tehneet lähivuosina kolme matkaa Etelä-Afrikkaan ja tutustuneet maan historiaan sekä Nelson Mandelan elämään.

"Tietääkseni kuka olen." Näin aloittaa Brink kirjansa Katson pimeään, jonka sanotaan olevan Brinkin pääteos ja joka julistettiin Etelä-Afrikassa pannaan heti ilmestyttyään vuonna 1973. Romaania syytettiin siveettömyydestä ja yleisen moraalin loukkaamisesta. Kirjassa on todellakin paljon sellaista, mistä ei tuolloin saanut kirjoittaa Etelä-Afrikassa. Se kertoi rotuvihasta ja vainosta, mutta kaikkein kamalinta oli, että se kuvasi värillisen miehen ja valkoisen naisen rakkaussuhdetta.

Kertoja ja päähenkilö on vankilassa istuva Joseph Malan, värillinen eteläafrikkalainen näyttelijä. Hän on kokenut vankilassa epäinhimillistä kidutusta ja odottaa nyt teloitustaan murhattuaan valkoisen naisen, jonka rakastaja hän oli. Vankilassa Malanilla on aikaa muistella omaa elämäänsä ja sukunsa historiaa. Hän kirjoittaa kaiken muistiin, mutta repii kaiken saman tien. Malanin sukumuistelujen kautta avautuu laajempi perspektiivi Etelä-Afrikan värillisten nöyryytysten ja väkivallan täyttämään historiaan. Orjuus näytteli suurta roolia myös Malanin suvun historiassa. Malan oli onnekas, hän pääsi aloittamaan koulun ja stipendin turvin edelleen Kapkaupungin yliopistoon opiskelemaan draamaa.

Innostus teatteriin ja näyttelemiseen vei Malanin Lontooseen pieniin kiertäviin näyttelijäryhmiin ja viimein Royal Shakespeare Companyyn. Mutta Malan tunsi, että hänen on palattava Etelä-Afrikkaan. "Olin luullut voivani paeta. Nyt minun oli palattava kytkemään lenkkini takaisin esihistoriaan." 

Jälleen oli vuorossa näyttelijäryhmän kokoaminen, näytösten harjoittelu ja esiintymiset eri paikkakunnilla. Näytelmät olivat suosittuja, mutta riesana oli poliisien jatkuva häirintä ja kiusanteko. Mutta Malan halusi jatkaa. Hän tunsi, että vallitseva apartheidin luoma pelon ilmapiiri pakotti hänet jatkamaan, mutta vain teatterin keinoin. Ystävälleen hän sanoi: "En minä seiso syrjässä. Miksi sinä luulit minun palanneen takaisin? Jokaisen on valittava oma toiminta-alueensa, ja teatteri on minun alueeni."  

Värillisten ja valkoisten suhteet olivat ankarasti kiellettyjä apartheiden aikana. Mutta rakkaus voitti. Värillinen Malan ja valkoinen Jessica rakastuivat. Ystävä varoitti: "Sinä sotket hänen elämänsä, ja omasi, ja meidän kaikkien." Vaikka Malan vakuutti, että he lupasivat olla varovaisia, hän tiesi olevansa tilanteessa, jolloin hänen olisi valittava maanpako tai valkoisten vallanpitäjien julmuus. 

Kirja oli vaikuttava lukukokemus. Malanin suvun historiaan ja Malanin omaan elämään liittyy julmuutta, kidutusta ja nöyryytystä. Tätä kaikkea Brink kuvaa intensiivisesti, mutta kuitenkaan sortumatta sormella osoittamiseen. Apartheid-vuosien verilöylyjä ei kuvata, ANC mainitaan vain muutaman kerran, Mandelaa ei kertaakaan, mutta lukija pystyy aistimaan, että koko ajan siellä taustalla on apartheid. Kirjan monista tasoista ja pitkästä aikajanasta huolimatta juoni pysyy hienosti koossa ja muodostaa monitahoisen kuvauksen värillisten sukupolvien alistamisesta ja apartheidin mukanaan tuomasta rotuvihasta. 

Antti Korhonen: Mies kylmästä

 

Antti Korhonen: Mies kylmästä. Neonoir hardboiled nro 5. Fighting Spirit Publishing. 292 sivua.

Arvostelukappale kirjailijalta

Tapasin Antti Korhosen ensimmäisen kerran Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2024. Sain silloin mukaani Korhosen esikoisteoksen Poliittinen eläin (linkki). Tapasimme uudelleen kesäkuussa Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä ja tällä kertaa sain matkalukemiseksi Korhosen uusimman dekkarin Mies kylmästä, joka on Neonoir hardboiled -sarjan viides osa.

Kirja alkaa vauhdikkaasti. Etelä-Afrikassa tapahtuu ennenkuulumaton ryöstö, kun neljän miehen aseistettu ja naamioitunut joukko hyökkää Pelindaban ydintutkimuslaitokseen ja ryöstää 450 kg rikastetun uraanin varaston, tai ainakin osan siitä. Kirjan tapahtumat kietoutuvat paljolti juuri tämän tapahtuman ympärille. 

Kirjan päähenkilö on suomalainen Johannes Väänänen, joka tällä hetkellä on pakomatkalla Yhdysvalloissa. Väänäsestä liikkuu monenlaisia huhuja. Aika varmoja ollaan siitä,  että se isokokoinen maastopyörällä liikkunut mies, joka ampui Venäjän presidentin koneen alas kertasingolla, olisi juuri Johannes Väänänen. Se on ainakin varmaa, että sen tapahtuman jälkeen Väänäsestä ei ole kuultu sanaakaan. Ja parasta onkin niin, koska Venäjän sotilastiedustelu GRU:n tappajat olisivat varmasti napanneet Väänäsen. CIA:lla on käyttöä Väänäsen osaamiselle ja erinomaiselle ampumataidolle. Väänänen hyväksyy - kun ei muutakaan voi - CIA:n tarjouksen: hän ei ole virallisessa työsuhteessa CIA:n kanssa, häntä ei ole olemassa, hänellä ei ole passia, hänet on hakkeroitu pois Suomen järjestelmistä. Hän tekee, mitä CIA käskee.

CIA kiidättää Väänäsen vaarallisiin tehtäviin ympäri maailmaa, mm. Meksikoon, Lontooseen ja Tsekkeihin. Vauhti on kovaa ja kiihtyy koko ajan sivujen vähetessä. Tsekeissä Väänäsen tehtävänä on estää GRU:n suunnittelema asevaraston räjäytys. Tehtävästä tulee vaarallinen, kun vastassa on häntä suuresti vihaava GRU:n Alexander Tarantella. Tarantella haavoittuu taistelussa ja kiroaa: "Ensin se saatanan suomalainen sika oli tappanut hänen rakastamansa presidentin hänen silmiensä alla ja syössyt hänet ammatilliseen kadotukseen moneksi vuodeksi ja nyt sama kusipää oli ampunut hänen perseensä halki ja pilannut hänen operaationsa, josta oli pitänyt tulla tie uuteen nousuun tiedustelueliitissä." Väänäsen onnistuminen tehtävässä kiinnittää Yhdysvaltojen presidentin huomiota niin, että CIA:n on palkattava Väänänen vakituiseen työsuhteeseen. 

Aiemmista osista tuttu Katri Jurmala toimii apulaispäällikkönä Supossa. Hän on huolissaan Väänäsestä. "Mitä suurimmalla todennäköisyydellä Väänänen kasvoi koiranputkea jossain suohaudassa tai muussa katakombissa, johon hänen erikoinen elämänsä oli päättynyt, mutta niin kauan, kun ruumista ei ollut löydetty ei voinut tietää varmaksi."  

Korhonen taitaa jännittävien ja vauhdikkaiden tilanteiden luomisen. Vaikka tapahtumat liikkuvat ympäri maailmaa, juoni pysyy hyvin kasassa. Korhosen omintakeista ja hulvatonta tekstiä on vaivatonta lukea. Huumorilla on merkittävä rooli kirjassa. Eikä seksiäkään ole unohdettu. Laajat ja yksityiskohtaiset kuvaukset eri maiden turvallisuus- ja terroristiorganisaatioista antavat uskottavuutta tarinalle.

Kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, joten aiempien osien tuntemus ei ole välttämätöntä. Jos kaipaat toimintadekkaria, joka tarjoaa tiukkoja tilanteita, vauhtia ja jännitystä, Mies kylmästä on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Lucy Diamond: Lomasaari lohtua kaipaaville

 

Lucy Diamond: Lomasaari lohtua kaipaaville. Otava. 2025. Englanninkielinen alkuteos The Island Getaway. Suomentanut Eeva Parviainen. Kannen suunnittelu: Alexandra Allden. 396 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kirjan tapahtumat vievät lukijan ihastuttaviin kreikkalaisiin maisemiin luksushotelli Ionian Escapeen Kefalonian saarelle. Tällaiseen tasokkaaseen hotelliin saapuvat vieraat ovat varakkaita lomailijoita, jotka haluavat lepoa, irtiottoa ja hiljaisuutta - kuka mistäkin syystä. 

Hotelliin saapuu televisiotähti Miranda Vallance, jonka maine on loattu julkisuudessa. "MIRANDA MIELIPUOLENA, iltapäivälehtien otsikot kirkuivat..." Häpeä ajaa Mirandan julkisuudesta piiloon Kefalonian saarelle. Valitettavasti edes kaukainen Ionian Escape ei pelasta häntä julkisuudelta. Ihastuttava Evelyn Chambers, jolla on ikää jo 82 vuotta, on tullut saarelle täyttämään lupauksen, jonka hän on antanut Roselle, elämänsä rakkaudelle. Rose toivoi kuolinvuoteellaan, että Evelyn sirottelisi hänen tuhkansa jollekin heille tärkeäksi tulleelle paikalle. Evelynistä tuntuu, että Kefalonia olisi oikea paikka, koska he olivat tehneet häämatkan tälle saarelle. 

"Hän näkee sielunsa silmin Rosen vaeltamassa vierellään leveähelmaisessa keltaisessa kesämekossaan ja valkoiset lenkkitossut jalassaan. He kulkivat käsi kädessä, ja parisuhteen rekisteröintitoimitusta varten ostetut sormukset tuikkivat hauskasti aina, kun auringon säteet osuivat niihin."

Nelly pestautuu laivanomistaja Alexanderin apulaiseksi. Hän nauttii työstään. Ennen pitkää Alexanderin ja Nellyn välille syntyy rakkaussuhde, mutta suhde täytyy lopettaa, koska toinen nainen odottaa Alexanderin lasta. Myöhemmin Nelly avioituu julkkiskokki Frank Nealen kanssa. Ionian Escapessa majoittuva aviopari ei halua näyttäytyä julkisilla paikoilla, koska Frankista liikkuu hurjia huhuja liittyen hänen lukuisiin naissuhteisiinsa.

Lomasaari lohtua kaipaaville sai minut lomatunnelmiin. Kirja on mitä mainiointa kesälukemista, ja eittämättä herättää halun lähteä lomailemaan vaikkapa Kefalonian saarelle. Oli mukava päästä kirjan henkilöiden matkassa kauniisiin maisemiin ja kuulla heidän avautuvan omasta elämästään. Hienoa, että mukaan oli otettu myös hotellin henkilökuntaa.  

Kirja on minulle ensimmäinen Lucy Diamondin kirja. Kyseessä on suosittu kirjailija, jolta on jo aiemmin suomennettu kahdeksan teosta. Tämä kirja oli niin mukava ja viihdyttävä lukukokemus, että hyvinkin saatan tarttua johonkin toiseen Lucy Diamondin kirjaan silloin, kun kaipaan kevyttä luettavaa.