André Brink: Katson pimeään

 

André Brink: Katson pimeään. Suuri Suomalainen Kirjakerho. 1985 (ensimmäisen kerran suomeksi 1976). Afrikaansinkielinen alkuteos Kennis van die aand. Suomentanut Seppo Loponen. Päällys: Kaari Ewart. 362 sivua.

"Minä taistelen sen perusoikeuden puolesta että minut tunnustetaan ihmiseksi. Että minun myönnettäisiin tuntevan ja ajattelevan ja kärsivän ja uskovan ihmisen tavoin. Jos en minä sitä tekisi niin voisin pian itsekin unohtaa olevani ihminen."

Jännityksellä tartuin André Brinkin teokseen Katson pimeään, jonka olin lukenut heti sen ilmestyttyä vuonna 1976. Kirja kuului sen ajan "must"-kirjoihin, kuten muukin Brinkin tuotanto, olihan Etelä-Afrikan apartheidin julmat vuodet ajankohtaisia juuri noina vuosina. Haluani lukea kirja toistamiseen lisäsi vielä se, että olemme tehneet lähivuosina kolme matkaa Etelä-Afrikkaan ja tutustuneet maan historiaan sekä Nelson Mandelan elämään.

"Tietääkseni kuka olen." Näin aloittaa Brink kirjansa Katson pimeään, jonka sanotaan olevan Brinkin pääteos ja joka julistettiin Etelä-Afrikassa pannaan heti ilmestyttyään vuonna 1973. Romaania syytettiin siveettömyydestä ja yleisen moraalin loukkaamisesta. Kirjassa on todellakin paljon sellaista, mistä ei tuolloin saanut kirjoittaa Etelä-Afrikassa. Se kertoi rotuvihasta ja vainosta, mutta kaikkein kamalinta oli, että se kuvasi värillisen miehen ja valkoisen naisen rakkaussuhdetta.

Kertoja ja päähenkilö on vankilassa istuva Joseph Malan, värillinen eteläafrikkalainen näyttelijä. Hän on kokenut vankilassa epäinhimillistä kidutusta ja odottaa nyt teloitustaan murhattuaan valkoisen naisen, jonka rakastaja hän oli. Vankilassa Malanilla on aikaa muistella omaa elämäänsä ja sukunsa historiaa. Hän kirjoittaa kaiken muistiin, mutta repii kaiken saman tien. Malanin sukumuistelujen kautta avautuu laajempi perspektiivi Etelä-Afrikan värillisten nöyryytysten ja väkivallan täyttämään historiaan. Orjuus näytteli suurta roolia myös Malanin suvun historiassa. Malan oli onnekas, hän pääsi aloittamaan koulun ja stipendin turvin edelleen Kapkaupungin yliopistoon opiskelemaan draamaa.

Innostus teatteriin ja näyttelemiseen vei Malanin Lontooseen pieniin kiertäviin näyttelijäryhmiin ja viimein Royal Shakespeare Companyyn. Mutta Malan tunsi, että hänen on palattava Etelä-Afrikkaan. "Olin luullut voivani paeta. Nyt minun oli palattava kytkemään lenkkini takaisin esihistoriaan." 

Jälleen oli vuorossa näyttelijäryhmän kokoaminen, näytösten harjoittelu ja esiintymiset eri paikkakunnilla. Näytelmät olivat suosittuja, mutta riesana oli poliisien jatkuva häirintä ja kiusanteko. Mutta Malan halusi jatkaa. Hän tunsi, että vallitseva apartheidin luoma pelon ilmapiiri pakotti hänet jatkamaan, mutta vain teatterin keinoin. Ystävälleen hän sanoi: "En minä seiso syrjässä. Miksi sinä luulit minun palanneen takaisin? Jokaisen on valittava oma toiminta-alueensa, ja teatteri on minun alueeni."  

Värillisten ja valkoisten suhteet olivat ankarasti kiellettyjä apartheiden aikana. Mutta rakkaus voitti. Värillinen Malan ja valkoinen Jessica rakastuivat. Ystävä varoitti: "Sinä sotket hänen elämänsä, ja omasi, ja meidän kaikkien." Vaikka Malan vakuutti, että he lupasivat olla varovaisia, hän tiesi olevansa tilanteessa, jolloin hänen olisi valittava maanpako tai valkoisten vallanpitäjien julmuus. 

Kirja oli vaikuttava lukukokemus. Malanin suvun historiaan ja Malanin omaan elämään liittyy julmuutta, kidutusta ja nöyryytystä. Tätä kaikkea Brink kuvaa intensiivisesti, mutta kuitenkaan sortumatta sormella osoittamiseen. Apartheid-vuosien verilöylyjä ei kuvata, ANC mainitaan vain muutaman kerran, Mandelaa ei kertaakaan, mutta lukija pystyy aistimaan, että koko ajan siellä taustalla on apartheid. Kirjan monista tasoista ja pitkästä aikajanasta huolimatta juoni pysyy hienosti koossa ja muodostaa monitahoisen kuvauksen värillisten sukupolvien alistamisesta ja apartheidin mukanaan tuomasta rotuvihasta.