Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja. WSOY. 2020. Englanninkielinen alkuteos: My sister, the Serial Killer. Suomentanut Kaisa Kattelus. 235 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ayoola on pysähtynyt niin, että saatamme kaikki ihailla häntä. Hänellä on yllään sama flappermekko, jota hän luonnosteli pari viikkoa sitten. Kultahelmet sointuvat kauniisti hänen ihonsa väriin. Hän on letittänyt rastansa pitkäksi palmikoksi, joka laskeutuu olan yli, ja hänen korkonsa ovat niin korkeat, että vähäpätöisempi nainen olisi jo suistunut portaita alas." (s. 90)

Kiinnostuin kirjasta monestakin syystä. Ensinnäkin, kirjan ihastuttava kansi oli niin kutsuva. Toiseksi, afrikkalainen kirjallisuus kiinnostaa minua. Naisten Pankin lukupiirissämme olemme tutustuneet muutamiin kiinnostaviin nigerialaisiin kirjailijoihin, mm. Chimamanda Ngozi Adichie, Soyinka Obioma ja Ayobami Adebayo. Olikin kiinnostavaa tarttua nigerialaiseen dekkariin. 

Kirjan juoni on varsin yksinkertainen. Kirja kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka ovat toistensa vastakohtia. Sairaanhoitajana työskentelevä Korede, kirjan minä-kertoja, on sisaruksista vanhempi. Hän on järkevä, tunnollinen ja vastuullinen nuori nainen, joka mielellään auttaa muita, muiden muassa sisartaan Ayoolaa. Lapsuudesta alkaen on ollut itsestäänselvyys, että isosisko huolehtii pienemmästään. Korede muistaa äitinsä sanat. "Ei tämä ole nukke. Tämä on vauva, sinun pikkusiskosi. Sinä olet nyt isosisko. Isosiskot huolehtivat pikkusiskoista." (s. 137) Ayoola on täysin Koreden vastakohta. Ayoola on huoleton, iloinen, täysin omien halujensa mukaan toimiva. Mutta ennen kaikkea Ayoola on kaunis. Kauneus merkitsee hänelle paljon, kauneudella hän pärjää, kauneudella hän saa kaiken haluamansa, myös kenen tahansa miehen. 

Ayoola ei ole pelkästään miesten suosiossa, hän on myös äidin suosikki. Nuoret naiset asuvat äitinsä kanssa. Isä on kuollut. Takaumissa palataan aikaan, jolloin isä, tuo "kodin laki", vielä eli. Ne eivät ole mukavia muistoja, ja isän väkivaltaisuus taitaa tarinassa olla ainoa seikka, josta sisarukset ovat samaa mieltä. Mutta vaikka ei olla samaa mieltä asioista, sisarta tulee auttaa, se on Koreden periaate. Korede tuntee velvollisuudekseen auttaa Ayoolaa ruumiiden pois kuljettamisessa ja verisen kylpyammeen kuuraamisessa. Ennen kaikkea Koreden tulee vaieta. Hän ei saa sanoa sanaakaan Ayoolan tekemistä murhista. Ayoola on murhannut kolme miestä. "Kolmelta aamuyöllä päädyin kirjoittamaan Googlen hakukenttään sanan "sarjamurhaaja". Ja siinä se oli: kolme murhaa tai enemmän...sarjamurhaaja." (s. 51) Ayoola ei sure, Ayoola ei kadu, häntä ei kahlitse mikään. "Pari päivää sitten heitimme miehen ruumiin meren syliin, mutta tässä hän nyt tanssii." (s. 40) Mutta Koreden mieli on raskas. Kuinka paljon hänen pitää jaksaa? Ainoa ihminen, jolle hän pystyy tilittämään tuntojaan, on sairaalassa makaava koomapotilas Muhtar Yaut.  

Kyse on varsin erilaisesta rikoskirjasta. Tarina on kirjoitettu sujuvasti ja napakasti. Ilmaisu on niukkaa, turhaa tekstiä ei kirjassa ole. Musta huumori terävöittää tekstiä. Olisin odottanut ja toivonut kirjaan enemmän nigerialaisuutta. Kirjan tapahtumat kyllä paikoitellen huokuvat afrikkalaisuutta, mutta niin yleisellä tasolla, että tapahtumat olisivat voineet sijoittua mihin tahansa Afrikan maahan. Afrikkalaisen ripauksen kirjalle antavat mm. herkulliset ruoat, vaatteet ja poliisien korruptuneisuus. Kiinnostava seikka Afrikassa on  ihon väri, mitä vaaleampi iho ihmisellä on, sitä kauniimpi hän on. Se selittää vaalentavan kosmetiikan suosion Afrikan eri maissa. Nigerialainen yhteiskunta jää kirjan perusteella melko vieraaksi, vain lyhyet viittaukset Boko Haramiin muistuttavat siitä, että Nigeriassa ollaan.  

Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. Kirjojen keskellä, Kirjahilla, ja Amman kirjablogi.