Toukokuussa luettua

Toukokuun saldo on 15 kirjaa. Näistä seitsemän oli äänikirjaa.

Suomalainen kauno: 

* Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä. Kalle Päätalo 100 vuotta -juhlapainos. Gummerus. 2019. (1958)
* Laura Manninen: Kaikki anteeksi. WSOY. 2018. Äänikirja.
* Essi Ihonen: Ainoa taivas. WSOY. 2018. Äänikirja. 
* Hanna Velling: Kutsumaton. Bazar. 2020.
* Helena Sinervo: Tytön huone. WSOY. 2020. Äänikirja.

Suomalaiset dekkarit:

* Liisa Putkonen: Jäätynyt tyttö. Johnny Kniga. 2018. Äänikirja.
* Wexi Korhonen: Kuka pelkää kuolemaa. Gummerus. 2000. Äänikirja. 

Ulkomainen kauno:

* Kate Morton: Salaisuuden kantaja. Bazar. 2016.
* Otto Gabrielsson: Rikkaruoho. Viimeinen kirje isälle. S&S. 2020.
* Robert Seethaler: Kokonainen elämä. Aula & Co. 2020.
* Colson Whitehead: Nickelin pojat. Otava. 2020. Äänikirja.
* Marie Benedict: Rouva Einstein. Sitruuna kustannus. 2020.

Ulkomaiset dekkarit:

Denise Rudberg: Kun kello lyö viisi. Into. 2019.
Arne Dahl: Sydänmaa. Into. 2018. 

Aika hyviä lukukokemuksia mahtui toukokuuhun. Näistä erityisen hyviksi arvioisin seuraavat kirjat:

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä.
Colson Whitehead: Nickelin pojat.
Marie Benedict: Rouva Einstein. 
Dekkareista Denise Rudberg: Kun kello lyö viisi.

Näille vahva suositukseni. 

Kirjoista löytyvät postaukset blogissani lukuunottamatta kahta kirjaa: Wexi Korhonen ja Arne Dahl. Korhosesta en tykännyt, Dahl puolestaan oli niin monimutkainen, etten ymmärtänyt mitään. 

Alkukesän kauniita värejä

Puutarhassakin vihertää. 

Puutarhassa vierähtää päivittäin tunti jos toinenkin. Paljon on hommaa, onneksi hommat ovat mukavia ja onneksi on äänikirjat. Afrikan eläimetkin pääsivät ulkoilemaan. 

Hetken saamme nauttia vielä kevätkukinnoista.

 Oikein ihanaa ja aurinkoista kesäkuuta teille kaikille. Nautitaan kirjoista ja pysytään terveinä. 😉

Marie Benedict: Rouva Einstein

Marie Benedict: Rouva Einstein. Sitruuna kustannus. 2020. Englanninkielinen alkuteos The Other Einstein. Suomentanut Kaisa Haatanen. 351 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Kävin koko kirjan nopeasti läpi, ja löysin lopulta sivun 891. Siinä se nyt oli: tuon artikkelin nimi, jonka eteen olin tehnyt niin paljon työtä. Artikkeli näytti upealta painettuna, vielä paremmalta kuin olin uskaltanut toivoa. Mutta missä oli minun nimeni? Tutkin huolellisesti artikkelin jokaisen sanan, mutta missään ei mainittu minun nimeäni. Mileva Marić Einsteinia ei mainittu edes alaviitteissä.Otsikon alla oli vain yksi nimi: Albert Einstein."(s. 263)

Juuri ilmestynyt Marie Benedictin Rouva Einstein kertoo Mileva Marićin, siis rouva Einsteinin, ja suhteellisuusteorian luoneen ja Nobel-palkitun Albert Einsteinin avioliitosta. Avioliitosta, jossa elettiin tunteiden vuoristorataa, syvästä rakkaudesta alkaen aina syvään epätoivoon saakka.

Eletään 1800-luvun loppua. Serbiassa asuva Mileva Marić  on varsin epätavallinen nuori nainen. Pienestä pitäen hän  on ollut kiinnostunut matematiikasta ja erilaisista kekseliäisyyttä vaativista tehtävistä. Tähän ilmiöiden maailmaan Milevan on johdattanut isä, joka ei todellakaan kasvattanut tytärtään perinteisten kasvatusperiaatteiden mukaisesti. Kouluvuosistaan alkaen Mileva on ollut eristäytynyt muista ikäisistään. Hän kokee, että häntä ei hyväksytä, koska hän on raajarikko. Hän ontuu toista jalkaansa. Mutta eristäytyminen ei Milevaa haittaa. Lohtua hänelle antavat opiskelu ja isän älylliset leikit.

"Tahtoisin varastaa noita hymyjänne enemmänkin vakavilta pikku huuliltanne." (s. 46 ) 

Tyttöjen opiskelumahdollisuudet 1800-luvun loppupuolella eivät ole itsestäänselvyys. Laki kieltää tytöiltä lukio-opiskelun. Milevan isä saa kuin saakin anotuksi viranomaisilta poikkeusluvan ja niin Milevalle järjestyy opiskelupaikka miehille tarkoitetussa Zagrebin Kuninkaallisessa Klassisessa lyseossa. Sitä myötä Mileva hyväksytään Zürichin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa. Opiskelu on Milevasta kiinnostavaa, suorastaan intohimoista, mutta ainoalle naisopiskelijalle haastavaa. Alinomaisen aliarvioinnin kohteena oleminen pitää aistit herkkinä. Pitää osata ja pärjätä paremmin kuin miesopiskelijat. Eräs opiskelukavereista on Albert Einstein, joka herättää huomiota sekä valtavalla hiuspehkollaan että myös estottomalla käyttäytymisellään. Niin vain aivan yllättäen Albert ilmestyy viuluineen Engelbrechtin pensionaattiin tyttöjen soittoiltaan. Samalla estottomuudellaan Albert saa Milevan sydämen sykkimään. Mutta Mileva vastustelee. 

"Herra Einstein, en voi väittää, ettenkö vastaisi tunteisiinne. En kuitenkaan voi sallia minkään vievän minua pois polultani. Olen tehnyt uhrauksia ja paljon töitä, tulevaisuuteni suhteen. Romanssi ja ammatti eivät sovi yhteen. Ainakaan naiselle." (s. 98) 

"Rakastettu viettelijätär, pikku paholainen, murunen" (s. 147) 

Mutta ei Mileva voi vastustaa Albertia. Nyt Dolly ja Johnny - kuten he toisiaan hellyttelevät - seurustelevat, kävelevät rakastuneina kaupungilla ja käyvät kahviloissa nauttimassa Milchkaffeeta ja Sardegnatortenia. Opiskelut jatkuvat, mutta Albert ei laiskuuttaan viitsi käydä luennoilla. Hän opiskelee asiat Milevan luentomuistiinpanoista, selviää tenteistä ja saa tutkinnon suoritetuksi. Mutta Albertin yllätykseksi työpaikan saaminen on vaikeaa. Pitäisi olla hyviä suosituksia, mutta sellaisia Albertilla ei ole, koska professorit eivät pitäneet hänen välinpitämättömästä asenteestaan. Vai eikö töitä löydy siksi, että olen juutalainen, miettii Albert. 

Milevan hälytyskellojen pitäisi soida, kun hän tulee raskaaksi ja synnyttää Lieserl-tytön. Mutta Mileva on rakastunut ja haluaa ennen kaikkea Albertin parasta. Elämää eletään Albertin ehdoilla ja myös Albertin rakkauden ehdoilla. Milevalle lohtua antavat pariskunnan yhteiset fysiikkaan liittyvät pohdinnat, tutkimukset ja tieteellisten artikkeleiden laatimiset. Milevan matemaattiset taidot täydentävät Albertin osaamista. Sitten tulee käänteentekevä vuosi 1905, jolloin Albertin kirjoittama merkittävä suhteellisuusteoriaa enteilevä tieteellinen artikkeli julkaistaan Annalen der Physikissa. Mileva ja Albert olivat kirjoittaneet sen yhdessä, mutta mitä tapahtui, miksi Milevan nimi artikkelin toisena kirjoittajana oli jätetty pois? Jälkipolville jää mietittäväksi, mikä Milevan osuus oli suhteellisuusteorian luomisessa. 

"Katsoin kämmeniäni. Ne olivat punaiset omasta verestäni." (s. 311)

Nyt vihdoinkin Milevan silmät alkavat avautua. Ei ole epäilystäkään, mikä on Milevan paikka, se on kotona, palvelemassa Albertia ja hoitamassa lapsia ja kotia. Albertin maine kasvaa ja hän saa hyviä työpaikkoja, jotka kuljettavat perhettä eri puolille Eurooppaa. Mileva ihailee Marie Curieta ja tapaakin hänet. Curie sanoo: "Mutta ihmettelen, miksi ette ole palannut töihin. Teidän mielenne on varmasti täynnä ajatuksia, täynnä tiedettä. Kuinka olette pystynyt haaskaamaan kaiken jäämällä kotiin?" (s. 325)  Mutta Mileva kokee, että hänen tehtävänään on toimia Albertin palvelijana. Vielä menee aikaa, kunnes Milevan mitta on täysi. Onneksi se aika koittaa.  

Tunnustan, että ennen tämän kirjan lukemista minulla ei ollut mitään tietoa Einsteinin Mileva-vaimosta. On kiinnostavaa tutustua suurmiesten taustalla vaikuttaneisiin naisiin. Useimmiten faktojen juottaminen fiktioon antaa kirjalle uskottavuutta, kuten tämänkin kirjan kohdalla. Suurmiesten taustalla vaikuttaneista naisista on lähiaikoina kirjoitettu useitakin kirjoja. Tutuiksi ovat tulleet mm. Sylvi Kekkonen, Aino Sibelius ja Michelle Obama. 

Benedictin kuvauksen myötä eteeni hahmottuu hyvin elävä ja tarkkanäköinen kuva Mileva Marićista, naisesta, joka oli hyvä ihminen, joka oli aidosti kiinnostunut matematiikasta ja fysiikasta ja joka oli aidosti rakastunut. Hänelle olisi suonut toisenlaisen aviomiehen, ei piittaamatonta, jopa narsistisista Albertia. Tällaisiäkö ne suurmiehet ovat, täynnä itseään ja täynnä omaa erinomaisuuttaan? Vai ovatko he vaan niin täynnä omia maailmaa muuttavia ajatuksiaan, etteivät pysty näkemään mitään muuta? 

Kirja on hyvää 1900-luvun alun ajankuvaa. Zürich avautuu kiinnostavana ja merkittävänä kulttuurisena yliopistokaupunkina. Naisen asemaa vuosisadan alussa on kuvattu uskottavasti. Kun mietimme naisen asemaa opiskelijana, tieteen tekijänä ja vaimona, sananlasku "ennen kaikki oli paremmin" ei todellakaan pidä paikkaansa. 

Benedict kirjoittaa kiinnostavasti ja sujuvasti. Kirjaa on helppo lukea traumaattisista tapahtumista huolimatta. Kirjailija ei sorru mässäilyyn voimakkaiden tunteiden purkautuessa avioliitossa. Mileva tulee lukijalle tutuksi, ja niin tulee myös Albert, tuo yksi historian merkittävimmistä suurmiehistä.     

Mileva ja Albert Einstein (Wikipedia)

Äänikirjana Helena Sinervon Tytön huone

Helena Sinervo: Tytön huone. WSOY. 2020. Lukija Vappu Nalbantoglu. Kesto 7 tuntia 22 min. Supla.

Valitsin tämän kirjan, koska tiesin, että kirja on nautittavaa luettavaa ainakin kielen osalta. Muistan, että lukiessani Sinervon Finlandia-palkittua kirjaa Runoilijan talossa (Tammi 2004), ihastuin nimenomaisesti Sinervon kieleen.

Äidin ikävä

Kaunista on kieli tässäkin Tytön huone -kirjassa. Kirjan päähenkilö on Saara, pianonsoitonopettaja ja Sofian äiti. Sofia on kirjoittanut keväällä ylioppilaaksi ja on nyt lähdössä opiskelemaan Kanadaan. Kirja on yhden päivän kuvausta, sen päivän jolloin Sofia on lähdössä. Kirjan alkuosa kuvaa Saaran ikävän tunteita liittyen Sofian lähtöön. Saara on suorastaan epätoivoinen surussaan. Kuinka hän osaakaan elää ilman tytärtään, suree hän. Ymmärrän Saaran surun ja ikävän. Saaran aviomies Timo oli kuollut 10 vuotta sitten ja Sofia on heidän ainoa lapsensa. Eli Sofian lähdettyä Saara jää todellakin ihan yksin. 

Saara purkaa ikäväänsä ja tulevaa kaipuutaan myös Sofiaan. Hän varoittelee tyttöä yhä uudestaan ja uudestaan matkan vaaroista, tarkistaa, että kaikki tarpeellinen tavara on pakattu rinkkaan ja kertaa kertaamistaan ääneen Saaran matkan vaiheita. Ulkopuolisena haluaisi vähän tönäistä Saaraa  ja muistuttaa siitä, että lapsen kotoa muuttaminen on luonnollista ja että tytär ei ole olemassa äitiä varten ja että kotoa poismuutto ja itsenäistyminen on nuorelle tärkeä vaihe. Mutta eihän se tietenkään näin mene, jokainen äiti kokee nuoren kodista poislähdön omalla tavallaan, jokainen omalla oikealla tavallaan.

Mietin tässä vaiheessa kirjan kuuntelun lopettamista, niin erikoiselta tämä ikävän paisuttelu tuntui. Jatkoin kuitenkin kuuntelua. Saaran ikävä ei vähene, mutta hänen mieleensä tulee muitakin asioita. Hän miettii menneisyyttään ja omia ihmissuhteitaan, kaikkea Sofiaan peilaten. Mieleen tulee asioita jotka liittyvät Saaran lapsuuteen ja myös omia - kipeitäkin - muistoja, joita hän ei ole koskaan jakanut Saaran kanssa. Pitäisikö niitä jakaa, miettii Saara. Nyt tänään ei ole enää aikaa, mutta kulkevathan kirjeet. Saaran ohjeistukset Sofialle elämän vaaratilanteista saavat ymmärrystä, kun Saara avaa omien Pariisissa vietettyjen opiskeluvuosien muistoja. Silloin hän hieman yli parikymppisenä oli viaton ja varomaton. Tutustuminen Schubertin Forellia viheltävään Jeaniin oli monella tavalla kohtalokasta Saaralle. 

Edesmennyttä äitiään kohtaan Saaralla on monenlaisia tunteita. Toisaalta hän on äidilleen hyvin kiitollinen Sofian hoitoavusta. Hoitoapua hän on todellakin tarvinnut, kun pianonsoitonopettajan työt sijoittuivat ilta-aikoihin. Mutta jotakin katkeruutta Saaran äänensävyssä on, kun hän puhuu äidistään. Onko syynä se, että äidin perintö meni kokonaisuudessaan - luonnollisesti Saaran luvalla - Sofialle? Olisi Saarallakin ollut käyttöä tuolle suuren suurelle summalle. Saara ei ollut koskaan tiennyt, että äiti oli miljönääri.  

Tulevaisuus mietityttää Saaraa. Jotenkin päivät tulisi täyttää. Sisustaisiko hän uudelleen Sofian huoneen, ryhtyisikö hän todelliseksi himokuntoilijaksi vai rupeaisiko aktiiviseksi deittipalvelun käyttäjäksi? Mutta pääasia on, että saisi kätensä kuntoon ja pääsisi taas soittamaan. Mieluiten Ravellia tai Schubertia. 

Lukukokemus kääntyy loppuosaa kohti positiiviseksi. Yhden päivän muisteluihin pohjautuen lukijalle avautuu Saaran elämä plussineen ja miinuksineen. Pidin kirjan tunnelmasta - siis siitä loppuosan tunnelmasta. Kirja pysyy hyvin koossa. Sinervon kieli on kaikessa kauneudessaan nautittavaa luettavaa ja sopii erinomaisesti tähän seesteiseen kirjaan. Kirjan kaunis kansi täydentää kirjan tunnelmaa. Tytön huone on onnistunut nimi, lukija löytää kaksikin kohtaa, jotka viittaavat kirjan nimeen.

Kuuntelin kirjaa puutarhatöitä tehdessäni. Se ei ollut kovin viisasta. Tämän kirjan tunnelmaan virittäytyminen ei oikein onnistunut rikkaruohoja kitkemällä ja kiviä kantamalla. Kun on tiedossa rauhallinen lukuympäristö ja vastaanottavainen mieli, suosittelen tätä Sinervon kirjaa.

Kirja on luettu myös Kirjakaapin kummitus -blogissa.

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Elina Backman: Kun kuningas kuolee. Otava. 2020. Äänikirja. Lukijana Sanna Majuri. Kesto 17 tuntia 1 min. Supla.

Kolmekymppinen Helsingissä asuva Saana on neuvoton. Miten hän viettäisi tulevan kesänsä? Hänen työsuhteensa "klikkijournalistina" on päättynyt eli selväsanaisemmin hän on saanut potkut. Sitten tulee oivallus, hänhän voisi lähteä kesäksi pois Helsingistä. Niin hän tekeekin ja suuntaa matkansa kohti Hartolaa. Saanan täti asuu siellä, ja täti ottaakin Saanan sydämellisesti vastaan. Täti antaa Saanan levätä pois talviset väsymykset ja lohduttaa Saanaa hyvällä ruoalla ja sillon tällöin muutamalla sherrylasillisella. 

Saana tutustuu Hartolan nähtävyyksiin ja historiaan. Hänen toimittajavaistonsa heräävät, kun hän lukee Hartolan uutisia 30 vuoden takaa. Hartolassa oli tuolloin löydetty vedestä 15-vuotiaan Helena Toivion ruumis. Saana saa selville, että tapausta ei ole koskaan selvitetty. Oli jäänyt epäselväksi, oliko kyseessä murha vai kenties itsemurha. Saanaa tapaus kiinnostaa ja hän ryhtyy kaivelemaan tapausta. Kirjoitan tästä kirjan tai teen ainakin podcastin, Saana miettii. Mutta tapauksen tutkiminen uudelleen pitkän ajan jälkeen ei ole yksinkertaista eikä se tunnu olevan mieluista kaikille hartolalaisille.

Helsingissä rikosylikomisario Jan Leino tiimeineen hälytetään paikalle, kun Suomenlinnan Kuninkaanportista löytyy miehen ruumis. Ruumis on polttomerkitty. Kiveksissä on kruunun kuva. Murha on Jan Leinon esimiehen mielestä niin erikoislaatuinen, että sen tutkiminen tulee olla ykkösasiana Janin tiimille. Jan yhdessä kollegansa Heidin kanssa paneutuu kokopäiväisesti mystiseen murhaan. Mitään ei tunnu löytyvän. Sitten tapahtuu toinen murha, jälleen sama kruunun kuva kiveksissä. Vieläkö näitä tulee lisää, mietitään poliisissa. Mutta eteenpäin tutkimuksissa ei päästä.

Alusta pitäen lukijalle on selvää, että nämä kaksi juonilinjaa, polttomerkityt ruumiit ja Hartolassa löydetty tytön ruumis, liittyvät yhteen. Mutta miten, se onkin sitten monen juonikuvion takana. Siihen tarvitaan lisää ruumiita, lisää monimutkaisia henkilösuhteita, paljon taitavaa poliisityötä ja myös romantiikka ja rakkautta. 

Hartola on aitojen elämysten kuningaskunta. (visithartola.fi)

Kirjailija kertoo Iltasanomien haastattelussa 16.5.2020, että hän halusi kirjan tapahtumapaikaksi Hartolan, hänelle itselleen tutun paikkakunnan. Itseään kuningaskunnaksi mainostava Hartola saa kirjassa ilmaista mainontaa, ja varmasti Hartolaa tuntevat lukijat nauttivat kuljeskelusta tutuissa maisemissa. Jotakin yhteistä Hartolan kuningaskunnalla ja kruunun polttomerkillä varmasti on.  

Kun kuningas kuolee on mieluista luettavaa/kuunneltavaa. Juonen kulku on oivallisesti ja yllätyksellisesti rakennettu. Kirjassa tapahtuu paljon ja henkilögalleria on laaja. Vaikka useammankin kerran uskoin arvaavani loppuratkaisun, niin väärässä olin joka kerta. Loppuratkaisu on todella yllätyksellinen.  Backman toteaa, että hän on saanut vaikutteita ruotsalaisilta dekkaristeilta mm. Camilla Läckbergilta. Keskivaiheilla kirjaa murhajuonen katkaisee rakkaustarina, joka saa kirjassa paljon tilaa, niin että välillä joutuu miettimään, onko kyseessä dekkari vai chick lit. Mieleen tulevat Denise Rydbergin erinomaiset Marianne Jidhoff -dekkarit. Molemmissa syödään ja juodaan paljon. Marianne juo 2013 Châteauneuf-du-Papeeta, mutta Backman tyytyy Vinho Verdeen ja single malt viskiin. 

Pidin kirjan henkilöhahmoista. Jan ja Heidi tulivat lukijalle tutuiksi kaikkine inhimillisine piirteineen. Pidin eniten Heidistä, kauniista sinkkunaisesta, joka käyttää nuuskaa ja pystyy rentoutumaan vain kuntoilun ja viskin voimalla. 

Backman sanoo, että hän on halunnut kirjoittaa viihteellisen dekkarin. Siinä hän on onnistunut, kirjan parissa todella viihtyy. Kirjalle on tulossa jatkoa. Backman on kirjoittanut tätä kirjaa seitsemän vuotta. Toivoisin, ettei jatko-osaa tarvitse odotella yhtä pitkää aikaa. Aika näyttää, toteutuuko Backmanin haave: "Mutta iso haaveeni on, että jonakin päivänä olen dekkarikuningatar." 

Sanna Majurille kiitokset jälleen kerran erinomaisesta äänikirjan lukemisesta. Kirjan kesto oli 17 tuntia. Ennätin tuossa ajassa purkaa yhden kukkapenkin ja perustaa toisen. 😏

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Colson Whitehead: Nickelin pojat. Otava. 2020. Englanninkielinen alkuteos The Nickel Boys. Suomentanut Markku Päkkilä. Lukija Markus Niemi. Kesto 6 t 48 min. Supla.

Tämä kirja kiinnosti minua jo siksi, että tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun USA:n kansalaisoikeustaistelujen vuosiin. Etelävaltioissa oli vielä voimassa sisällissodan jälkeisiltä ajoilta periytyvä rotuerottelulainsäädäntö. Valkoiset olivat ihan oma luokkansa. Mustilla ei ollut mitään asiaa valkoisten ravintoloihin eikä elokuvateattereihin. Julkiset käymälät olivat vain valkoisia varten. Bussissa oli erikseen paikat valkoisille ja mustille. Kaikki huoltoasemat eivät tarjonneet palvelujaan mustille. Ku Klux Klan piti tehokkaasti yllä eripuraa ja vihaa. Mieleen tulee Kathryn Stockettin erinomainen kirja Piiat (WSOY, 2010), joka kertoo värillisistä naisista, jotka piikoivat valkoisten kodeissa Mississippissa 1960-luvulla.  

Näistä rotuerottelun olosuhteista nousi kansalaisoikeustaistelija Martin Luther King. Ensimmäinen Kingin voitto tuli vuonna 1955 Montgomeryssa. Silloin rohkea Rosa Parks rikkoi lakia kieltäytyessään luovuttamasta paikkaansa bussissa valkoihoiselle miehelle. Kingin johdolla aloitettiin bussiboikotti, jonka mustat voittivat. 

Nickelin poikien päähenkilö Elwood Curtis on lahjakas ja ahkera värillinen lukiolaispoika Tallahasseessa Floridassa. Hän menestyy koulussa sekä on pidetty ja ahkera työntekijä tupakkakaupassa. Martin Luther Kingin puheet rotusorrosta tekevät syvän vaikutuksen Elwoodiin. Elwood on saanut vuonna 1962 parhaan joululahjan ikinä. Kyseessä on äänilevy at Zion Hill, joka koostuu Martin Luther Kingin puheista. Tätä levyä Elwood ei koskaan poista levylautaselta. Lisäintoa Elwood saa uudelta historianopettajalta, joka avaa oppilailleen rotusorron historiallisia taustoja. 

Tallahassee, Florida

Elwood on onnekas, hän saa opiskelupaikan värillisten collegesta. Hän lähtee innokkaana kouluun ja liftaa vihreään Plymouthiin. Liftausmatka muuttaa koko Elwoodin elämän. Poliisi pysäyttää Plymouthin, toteaa että auto on varastettu ja laittaa kuskin ja Elwoodin vankilaan. Oikeus tuomitsee Elwoodin Nickelin "ammattikouluun". 

Mutta Nickel ei ole koulu, se on pikemminkin rangaistuslaitos nuorille pojille, sekä valkoisille että värillisille. Täällä ei opiskella mitään oppiaineita. Täällä opiskellaan elämää, sitä millaista elämä on jatkuvan väkivallan uhan alaisena. Alueella on Valkoiseksi taloksi nimetty vaja, jossa uudet tulokkaat saavat kasteensa. Henkilökunta ottaa tulokkailta luulot pois ruoskimalla poikia nahkaremmillä. Ison tuulettimen meluisan äänen on tarkoitus peittää alleen poikien tuskan huudot. Lisäksi henkilökunta rankaisee poikia potkimalla, hakkaamalla ja eristyksellä, useimmiten ilman mitään syytä. Opiskelun sijaan pojilla teetetään työtä. Joulumyyjäiset ovat merkittävä tulonlähde Nickelille. Myyjäisten valmisteluun käytetään runsaasti aikaa. Rangaistuslaitoksen henkilökunta tietää hyvin, miten tärkeää on pitää yllä hyviä suhteita johtokunnan jäseniin. Sen vuoksi pojat tekevät heidän talojensa kunnostus- ja pihatyöt. 

Valkoiset ja mustat pojat pidetään enimmäkseen erillään. Nyrkkeilyottelut ovat poikkeus. Whitehead kuvaa intensiivisesti nyrkkeilyotteluiden tiivistä tunnelmaa ja tulenarkojen jännitteiden purkautumista. Mustien Griff voittaa ottelun. Mutta millaisin seurauksin? Ottelua seuraavana yönä Griff katoaa totaalisesti.

Kaikesta väkivaltaisuudesta huolimatta Elwood jaksaa uskoa oikeudenmukaisuuteen ja siihen, että vääryydet ja väkivalta loppuvat, jos niistä tiedetään ylemmillä tahoilla. Mutta ei se niin mene, Elwood joutuu tappolistalle. Sitten ei ole muuta mahdollisuutta kuin pako.

Tämä on erinomainen kirja. Minulle kirja oli vaikuttava ja vahva lukukokemus. Pidin Whiteheadin kirjoitustyylistä. Sen sijaan että kirjailija mässäilisi väkivallalla ja alleviivaisi sortoa, hän jättää tilaa lukijan ajatuksille. Kirjan rakenne on kiinnostava ja perinteisestä poikkeava. Kontrastia rangaistuslaitoksen raakuuteen tuo Martin Luther Kingin sanoma väkivallattomasta vastarinnasta. Näin puhui Martin Luther King Washingtonissa vuonna 1963: "Minulla on unelma, että jonain päivänä Georgian punaisilla kukkuloilla voivat entisten orjien lapset ja entisten orjanomistajien lapset istua yhteiseen veljeyden pöytään. Minulla on unelma..."

Kirja toimi hyvin myös äänikirjana. Pidän Markus Niemen luennasta.

Kirjan painoarvoa lisää vielä se, että kirjan tapahtumat pohjautuvat todellisiin tapahtumiin. Nickelin rangaistuslaitoksella on esikuvansa. Se on Dozierin koulukoti, joka oli tunnettu äärimmäisistä raakuuksista. Koulukodin toiminta päättyi vasta vuonna 2011.  

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: 
Annelin lukuvinkit,
Kirjaluotsi,
Mummo matkalla,
Donna mobilen kirjat.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Robert Seethaler: Kokonainen elämä. Aula & Co. 2020. Saksankielinen alkuteos Ein ganzes Leben. Suomentanut Raimo Salminen. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 130 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Yökaudet hän istui talonsa itse veistetyllä kynnyksellä tuijottaen jalkojensa juuressa kasvavaa, kuun valaisemaa ruohoa ajatusten pyöriessä hänen puutteittensa ympärillä. Hän ei ollut talonpoika eikä halunnut sellainen ollakaan. Mutta ei hän liioin ollut käsityöläinen, metsätyöläinen eikä alppipaimen. Totuuden nimessä täytyi sanoa, että hän ansaitsi leipänsä jonkinlaisena apumiehenä, yleispätevänä kaikkien vuodenaikojen palkkarenkinä." (s. 32)

Itävaltalaisen Robert Seethalerin teokseen Kokonainen elämä mahtuu yhden ihmisen kokonainen elämä. Kyseessä on Andreas Egger. Egger syntyi vuosituhannen vaihteessa ja eli suurimman osan elämästään pienessä itävaltalaisessa vuoristokylässä. Eggerin kasvatti kaukainen sukulainen Hubert Kranzstocker, raaka ja julma maatilallinen, jolle Egger merkitsi vain lisätyövoimaa. Töitä Egger tekikin. Fyysinen työ teki hänet vahvaksi. "Hänestä oli tekemään töitä, hän ei vaatinut eikä puhunut paljon, ja  hän sieti yhtä hyvin auringonpaahdetta pelloilla kuin purevaa pakkasta metsässä." (s. 24)  

"Hän halusi suojella Marieta ja pitää huolta tästä." (s. 32)

Egger oli ollut yksinäinen lapsuudesta lähtien. Sitten tulee Marie, jonka Egger vie pieneen vuorilla sijaitsevaan taloonsa, jonka hän on itse rakentanut. Egger tarvitsee rahaa, jotta voisi laajentaa pientä taloaa Marieta varten. Köysirataa rakentava yritys Bittermann & Söhne palkkaa mielellään vahvan, hiljaisen ja vaatimattoman Eggerin työskentelemaan vaativissa olosuhteissa korkealla vuorilla. Marien kanssa Egger on omalla hiljaisella tavallaan onnellinen. Marie voisi johdattaa Eggerin uuteen elämään, mutta Marie kuolee nuorena lumivyöryssä. Egger on taas yksin. 

"Ihmiset haluavat aivan hullun lailla laskea mäkeä niillä laudoillaan." (s. 63) 

Elämän on jatkuttava. Egger valitsee armeijan ja osallistuu toiseen maailmansotaan, joutuu vangiksi Neuvostoliittoon ja palaa takaisin omaan kyläänsä 1950-luvun alussa. Kylä on muuttunut, turistit, laskettelijat ja vaeltajat ovat vallanneet kylän. Uusia majataloja on syntynyt. Bittermann & Söhne on tehnyt konkurssin. Vielä vanhoilla päivillään Egger kulkee mielellään vuoristossa. Koska hän jos kuka tuntee maastot, hän päättää ryhtyä vaellusoppaaksi. "Jos pidätte vuorista, tässä on teille oikea mies." (s. 97), hän mainostaa palvelujaan turisteille. Mutta sitten eräänä keväänä lumien alettua sulaa ja eläinten tullessa ulos koloistaan, Andreas Egger kohtaa Kylmän Rouvan.

Pidin kirjasta hyvin paljon. Vaikka Kokonainen elämä on sivuiltaan suppea, se kattaa Eggerin koko elämänkaaren. Kaikki hänen elämänvaiheensa tulevat kirjassa kuvatuiksi. Kerronta on kiireetöntä, mikä sopii hyvin kirjan tunnelmaan. Kirjan tunnelmassa on jotakin ainutlaatuisuutta, mm. siinä, miten kauniisti ja arvokkaasti kirjailija kuvaa Eggerin yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä. Eggerin elämänvaiheiden kuvausten ohella kirjailija kuvaa yhteiskunnallista kehitystä, sitä miten junarata, sähkö ja hiihtohissit tulevat osaksi vuoristokylän arkipäivää. Vanhoilla päivillään Egger pääsee ihmettelemään ja ihastelemaan televisiossa Grace Kellyä ja Neil Armstrongin kuukävelyä. Kirjasta jää hyvä jälkitunne, joka todennäköisesti jää elämään pitkäksi aikaa. Kokonaista elämää on eri arvosteluissa rinnastettu John Williamsin Stoneriin, eikä syyttä.

Kaunis kiitos Raimo Salmiselle erinomaisesta käännöksestä ja Sanna-Reeta Meilahdelle kauniista kannesta. 

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mummo matkalla, Hemulin kirjahylly ja Kulttuuri kukoistaa.

Otto Gabrielssonin viimeinen kirje isälleen Jörn Donnerille

Otto Gabrielsson: Rikkaruoho. Viimeinen kirje isälle. S&S. 2020. Ruotsinkielinen alkuteos: Vildhavre. Sista brev till pappa. Suomentanut Laura Kulmala. Äänikirjan lukija Kalle Chydenius. 8 t 19 min.

On luultavasti aika, että esittäydyn sinulle. Olen sinun poikasi. Yhtä paljon kuin toiset poikasi. Sataprosenttisesti sinun lapsesi, Gabrielsson kirjoittaa isälleen.

Otto Gabrielsson on Jörn Donnerin poika, yksi Donnerin kuudesta lapsesta. Otto syntyi vuonna 1981 Donnerin ulkopuolisesta suhteesta. Donner oli tuolloin naimisissa Jeanette Bonnierin kanssa. Samana vuonna syntyi Oton puolisisko Susanna, hänkin Donnerin ulkopuolisesta suhteesta. Oton äiti on elokuvatuottaja Lisbet Gabrielsson ja Susannan äiti on Meri Vennamo. Kaksi Donnerin lapsista Daniel ja Rafael ovat hänen viimeisestä avioliitostaan. He ovat lapsia, joille Donner oli isä, heille hän jakoi aikaansa ja huomiotaan sekä myös perintönsä.

Otto ja Susanna, molemmat erehdyksiä

Kirjaa kirjoittaessaan Otto on 36-vuotias, asuu Tukholmassa ja opiskelee psykologiksi. Idea kirjan kirjoittamisesta syntyi helmikuussa vuonna 2013 tapahtumassa, joka on jäänyt pysyvästi Oton mieleen. Donnerilta oli juuri ilmestynyt omaelämänkerrallinen teos Mammutti, jonka ilmestymistä Otto oli kovasti odottanut. Koska yhteistä aikaa isän kanssa ei juuri ollut, hänellä olisi nyt mahdollisuus tutustua isäänsä kirjan kautta. Donnerilla oli kirjan julkistamistilaisuus Tukholman Filmi-instituutissa. Isä ei ottanut Ottoon yhteyttä, kuten ei aiemmillakaan Tukholman käynneillään. Otto menee tilaisuuteen, istuu yleisön joukossa ja katselee ja kuuntelee, kun isä pitää tavanomaista yhden miehen showtaan haastattelijasta piittaamatta. Signeeraustilaisuuden jälkeen Otto menee isänsä luo ja pyytää itselleen kirjaa. Isä ei anna kirjaa. Toki Otto voisi ostaa kirjan, isä toteaa. "Tuntui pahalta, kävelin pois". Myöhemmin Otto luki Mammutista, että isän kaksi ensimmäistä lasta olivat sattumalta tuotettuja ja seuraavat kaksi 80-luvun lasta olivat erehdyksiä molemmat. Hän oli siis erehdys. Otto koki, että sanoillakin voi tappaa. Samassa hän päätti kirjoittaa isälleen kirjeen. Jäähyväiskirjeen, kirjeen, joka olisi viimeinen yritys yhteyden luomiseksi ja joka vapauttaisi hänet isänsä otteesta.

Olen vahinko, eikä minusta ole sinulle iloa.

Kun Otto oli 10-vuotias, hän sai tietää isänsä nimen. Mitään muuta hän ei tiennyt isästään, kaikki muu selvisi myöhemmin. Donner tunnusti isyytensä, mutta Oton äidin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan Donner ei koskaan maksanut elatusmaksuja. Lapsuudessa Otto vietti yhden viikon kesässä isänsä uuden perheen luona Suomessa. Siellä Otto tunsi itsensä lähinnä sivustakatsojaksi, isän huomio kiinnittyi nuorempiin poikiin Danieliin ja Rafaeliin. Kun Otto kasvoi ja itsenäistyi, hän toivoi, että isä ottaisi häneen yhteyttä tai edes vastaisi Oton yhteydenottoihin. Hän kaipasi isäänsä. Muutaman kerran isä ja poika tapasivat Tukholmassa, aina Oton aloitteesta, mutta tapaamiset osoittivat, että kyseessä ei todellakaan ollut lämmin isä-poika -suhde. Siitä huolimatta Otto totesi: "En luovu unelmasta, että tapaisit minut".

Otto kertoo isälleen osoitetussa kirjeessä elämästään lapsena, nuorena ja aikuisena. Otto kokee, että isättömyys on aiheuttanut hänelle juurettomuuden tunnetta. Hän on kaivannut isää, hänellä on ollut isää ikävä. Hän on toivonut, että isä huomaisi hänet ja tukisi häntä. Mutta sitä Donner ei tehnyt, hän eli omaa provosoivaa kulttuurimiehen elämäänsä. Hänellä ei ollut sijaa lapsilleen, jotka olivat erehdyksiä. Hänen tyttärensä Susanna kuoli 36-vuotiaana vuonna 2017. "Typerät hautajaiset", sanoi isä, eikä mennyt hautajaisiin.

Otto tilittää kirjeessään omaa nuoruuttaan, opiskelujaan ja aikuisuuttaan. Vuosiin on mahtunut kaikenlaista, mm. alkoholisoitumista, mielenterveysongelmia ja kannabiksen kasvattamista. Tällä hetkellä Oton psykologiopinnot ovat loppusuoralla. Erilaiset kulttuurimuodot kiinnostavat Ottoa, hän käy taidenäyttelyissä, katsoo elokuvia, kuuntelee oopperaa ja tuntee hyvin venäläisyyttä, erityisen lähellä hänen sydäntään on venäläinen kirjallisuus. Hänen yksi suosikkipaikoista on Moderna Museet, jossa hänen suosikkitaideteoksensa on Kazimir Malevichin Black and White.

Emme koskaan kohdanneet

Eräänä päivänä Otto ilahtui, kun huomasi, että isältä oli tullut sähköpostia. Otto yllättyi, isä muisti häntä. Isä pyysi Oton henkilötunnusta, koska Otolle olisi tulossa perintöä isän kuoltua. Donner kuoli 30.1.2020. Otto sai vain lakisääteisen perintöosuuden, koska isä oli yhtiöittänyt omaisuutensa ennen kuolemaansa. Tällä tavalla hän suojasi omaisuutensa Rafaelille ja Danielille.

Kirjan loppusanoissa Otto haluaa ymmärtää tätä provosoivaa, kylmää ja tunteetonta kulttuurimiestä, isää joka loukkasi ja satutti ihmisiä, mutta ei osannut elää muutenkaan. Nyt kirje isälle on kirjoitettu. Jos Otto tiivistäisi kirjeen yhteen sanaan, se olisi "jäähyväiset". Isä kuoli ennen kuin Oton kirje tuli valmiiksi.

Donnerin poika Rafael sanoo Iltalehden haastattelussa 13.11.2019: "Jörn ei tunne syyllisyyttä siitä, ettei ole ollut muiden lastensa elämässä mukana". Donner itse kertoi vuonna 2018 Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä, että kahta 80-luvulla syntynyttä lastaan hän ei halunnut tavata, koska nämä olivat vahinkoja. 

Surullista. 

Otto Gabrielsson. Kuva Alison de Mars.