Viime torstaina meillä oli senioriporukkamme tapaaminen, jonne olimme pyytäneet vieraaksi Heikki Turusen, sopivasti juuri lukuviikolla. Pyysimme, että hän kertoisi siitä, miten hän päätyi kirjailijaksi ja myös uudesta evakkoaiheisesta trilogiastaan.
Minusta tulee piru vie kirjailija!
Turunen vietti lapsuutensa Lieksassa. Lapsena häntä kiinnosti piirtäminen. Kyniä ja papereita ei kuitenkaan ollut vara ostaa, joten Heikkipä piirsi ilmaan. Ja hän teki sitä alituisesti ja kaikkialla niin, että kylällä käydessä äitiä ehkä vähän hävettikin Heikin ilmaan huitominen. Kuvanveistäjä Eeva Ryynänen asui Turusten naapurina ja hänen aloitteestaan Heikille hankittiin kynä ja paperinreunoja. Ja niin alkoi taidetta tulemaan! Kouluaikana Eeva Ryynäsestä tuli Heikin ohjaaja. Ryynäsen kehotuksesta Heikki pyrki Ateneumiin, vaikka hänellä oli vain kansakoulupohja. Heikin elämä romahti, kun tuli tieto, että häntä ei hyväksytty. Hän hävitti ja poltti kaikki piirtämis- ja maalaamistarvikkeensa.
Kerran sitten Helsingissä ollessaan hän katseli pitkään Aleksis Kiven patsasta, heilautti kädet ylös ja huudahti: Minusta tulee piru vie kirjailija! Aleksis Kivi nyökkäsi ja niin oli asia sovittu. Heikin kirjailijaura alkoi tutustumalla venäläisiin klassikoihin. Hän luki ne kaikki ja pyrki kirjoittamaan heidän laillaan. Turunen jaksoi vain ihmetellä, kun postilaatikko kolisi käsikirjoitusten palautuessa kustantajilta. Kerran kauniina kesäpäivänä hän kirjoitti pienen pienen kuvauksen kesästä ja omasta kasvuympäristöstään. Ja hän kirjoitti sen murteella!
Simpauttajasta uusi alku
Kohta sitten ilmestyikin Turusen esikoisteos Simpauttaja (1973), jolloin Turunen sai kiitoskirjeen mm presidentti Urho Kekkoselta. Simpauttajaa seurasi Joensuun Elli, Kivenpyörittäjän kylä ja Hupeli. Sen jälkeen kirjoja on ilmestynyt joka vuosi tai ainakin joka toinen vuosi. Kaikille kirjoille on yhteistä se, että kirjojen tapahtumat sijoittuvat yleensä maaseudulle. Iltasanomien haastattelussa (25.11.2015) Turunen on kertonut, että Väinö Linnan ohje hänelle oli: Jatka sinä siitä, mihin minä jäin. Linna kirjoitti pienviljelijän nousun ja Turusen piti kirjoittaa sen tuho.
Trilogia evakoista
Paraikaa Turunen kirjoittaa trilogiaa Laatokan Karjalan ortodoksievakoista. Kirjasarjasta on ilmestynyt Kuokka ja kannel sekä Vinoristin kansa. Kolmas osa Nenkoset julkaistaan lokakuussa 2018. Mikä ihmeen Nenkonen? Turunen valottaa, että Nenkonen on positiivinen lempinimi, jota itäsuomalaiset käyttivät kreikanuskoisista siirtokarjalaisista. Nenkonen muotoutuu sanoista nenga (niin) ja nengalei (sellainen), joita karjalaiset käyttivät myöntösanoina. Nenkoset on vielä kirjoituksen alla, ja Turunen toteaakin: muailmalla vuon hölököillään vaikka pitäs olla kirjottamassa.
Trilogia kuvaa Laatokan karjalaisten ortodoksievakoiden taivalta kohti Suomea ja heidän sopeutumistaan uuteen elinympäristöön. Evakot tulivat uuteen kulttuuriympäristöön, he tulivat maahan, jossa heidän kieltään ei ymmärretty, he tulivat maahan, jossa ei ollut ortodoksisia kirkkoja. Monet vaistosivat, että heitä pidettiin suomalaisilta maat vieneinä ryssinä. Kuitenkin vuoden vierivät, karjalaiset sopeutuivat ja suurin osa heistä selviytyi ja sopeutui.
Kun Turuselta kysyttiin, miksi hän on ottanut trilogian aiheeksi nimenomaan evakot, hän katsoo lattiaa, on hetken hiljaa, sitten katse kohtaa yleisön ja hän toteaa: Trilogia on anteeksipyynnön ele Suomeen muuttaneille karjalaisille. Turunen tunnustaa, että hän oli kouluaikana koulukiusaaja pahimmasta päästä, kiusan kohteina olivat karjalaislapset. Turunen ryssitteli heitä, pilkkasi heidän kieltään ja heidän uskontoaan. Ei Turunen varmasti ainoa kiusaaja ollut, kyllä aikuisetkin osasivat olla ilkeitä. Välillä karjalaisia puhuteltiin kreikanuskoisina, välillä kreikkalaisina.
Tosin muitakin syitä evakoista kirjoittamiseen on ollut. Turunen on ollut aina kiinnostunut evakoista, ja se aihe onkin vilahdellut useissa aiemmissa kirjoissa. Turunen toteaa, että vaikka evakoiden Suomeen tulo ja sopeutuminen tänne ovat niin merkittäviä teemoja Suomen historiassa, aiheesta on kuitenkin kirjoitettu yllättävän vähän. Kirjat, joita on kirjoitettu, keskittyvät lähinnä Karjalan kannakselle. Turunen puolestaan kuvaa trilogiassaan Laatokan Karjalaa.
Nykyisin Turunen asuu Juuassa. Hän ei pidä itseään poliittisena vaikuttajana, hän on maalaisromantikko, jonka tavoitteena on kuvata hänelle niin rakasta pohjoiskarjalaista elämää. Turunen on ylpeä Pohjois-Karjalassa puhutusta kielestä, se on murteista synonomirikkain - kiitos karjalan kielen. Trilogian jälkeen on odotettavissa vielä ainakin yksi kirja. Kirjalla on jo nimi, mutta ei vielä sisältöä. Nimen perusteella Timotein tuoksu ei ole vaikea arvata, millaiseen ympäristöön kirja sijoittuu.
Kiitos Heikki Turunen! Turunen on värikäs persoonallisuus. Hänen hauskaa ja rehvakasta esitystään oli ilo kuunnella. Tässä tilaisuudessa päätimme seniorilukupiirimme kanssa, että otamme ensi syksyn lukupiirikirjaksemme Turusen Vinoristin kansan.
