Hanna Velling: Kutsumaton

Hanna Velling: Kutsumaton. Bazar. 2020. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 288 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mikko ei edistänyt asioita niin nopeasti kuin Siru olisi toivonut. Mikä yhdessä avioerossa saattoi olla niin vaikeaa? Sehän oli käytännössä vain pari allekirjoitusta ja asioista sopimista. Ei kai Mikko empinyt päätöstään? Pahinta oli, jos hän päättäisi ykskaks palata takaisin Mirjan luo." (s. 182)

Mirja ja Mikko ovat naimisissa. Heillä on kaksi lasta, Miisa ja Linda. Parisuhde on melko vakaalla pohjalla, ovathan he tunteneet toisensa jo kouluajoista saakka. Tosin Mikolla on ollut avioliiton aikana muutamia irtosuhteita, merkityksetöntä seksiä, kuten Mikko sanoo. Vaikka kyllä Mikko tunnustaa itselleen, että joitakin suhteita, erityisesti suhdetta Maritaan, hän on jäänyt toden teolla kaipaamaan. Mirja on antanut irtosuhteet anteeksi ja arki jatkuu tavanomaiseen tyyliin. Perhe asuu Puistolassa. Mikko työskentelee vakuutusalalla ja Mirja on työlleen omistautunut peruskoulun opettaja. Mirja suorastaan rakastaa työtään, vaikkakin joskus erilaiset Opetushallituksen lanseeraamat tempaukset, kuten tämän päivän trendi ilmiöoppiminen, saavat kokeneenkin ammattilaisen ymmälle.

"Me molemmat tiedetään, että pian mennään pintaa syvemmälle." (s. 13)

Sitten eräänä päivänä Mikon eteen astelee Siru Viinikainen, kaunis nainen. "Parin sohvaryhmän päässä istuu linjakas nainen juomassa kuoharia. Sillä on pitkät sääret ja vaaleat hiukset. Se ojentelee niitä koipiaan hyvin itsetietoisesti. Tietää, mitkä boat ne ovat. Sellaiset sääret, jotka jokainen mies toivoo ympärilleen." (s. 8) Siru on sisustussuunnittelija ja Topi-pojan yksinhuoltaja. Siru kaipaa vierelleen kunnon miestä ja Mikko taas mukavaa naisseuraa. Suhteen ollessa vielä melko alkuvaiheessa Siru rukoilee mielessään.

"Universumi, anna minun pitää tämä tunne. Minä olen tämän ansainnut. Tämä ei ole keltään pois. Mikko olisi joka tapauksessa jättänyt perheensä ennen pitkää. Nyt Topikin saa vihdoin nähdä, millainen on oikea perhe. Yhdessä me olemme enemmän. Kaikki menee varmasti lopulta hyvin, jos vain saan pitää tämän. Anna minulle Mikko." (s. 22)

"Mulla on todella paljon. Mulla on Siru." (s. 41)

Mikko ihastuu Siruun ja löytää Mirjasta vikoja ja puutteellisuuksia. "Mirja on vienyt mua kuin pässiä narussa. Siksi mä olen varmaan sitä pettänytkin, hyppinyt rastilta toiselle, kun en ole kestänyt sitä taluttamista. Mutta nyt se suunnistus on loppu. Siru on mun maali. Sen on pakko olla, sillä mä en jaksa tätä enää." (s. 40) Mikko muuttaa pieneen kaksioon ja tasapainottelee suhteitten välillä haluten ottaa vastuuta molemmista perheistä. Hän haluaa pitää suhteensa yllä lapsiinsa, olla hyvä isänkorvike Topille ja olla hyvä rakastaja Sirulle. Mirja saa pärjätä, miten haluaa.

Kirja on hyvä lukukokemus. Velling näyttää, että vakavaakin asiaa voi käsitellä kepeästi. Lyhyet luvut napakkoine otsikoineen kuljettavat tarinaa sujuvasti eteenpäin. Lukeminen tuntuu mukavalta, välillä kirjan käänteet tekevät  vakavaksi, välillä ne naurattavat, joskus jopa itkettävät. Asioita tarkastellaan eri henkilöiden näkökulmasta. Kirjailija antaa oman äänen Mikolle, lapsille ja anopille, kun taas Mirjan ja Sirun kerronta tapahtuu kolmannessa persoonassa. Henkilöt tulevat tutuiksi. Tuntuu, että parhaiten tutustuin kirjan ihaniin lapsiin, Miisaan, Lindaan ja Topiin.

Hyvä ja hyvin kerrottu tarina antaa aina ajattelemisen aihetta. Niin tämäkin kirja. Kutsumaton on Vellingin toinen kirja. Aiemmin häneltä on ilmestynyt teos Kirjosieppo.

Kutsumaton on luettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Kulttuuri kukoistaa,
Kirsin Book Club.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Laura Manninen: Kaikki anteeksi. WSOY. 2018. Lukija Sanna Majuri. 9 t 4 min. 

Vaara-kirjastot

Laura, nelikymppinen sinkkunainen tapaa ihanan Mikon, miehen joka on hurmaava, muut huomioonottava ja lisäksi vielä komea. Vihdoinkin minun kohdalleni sattuu tällainen onni, iloitsee Laura. Mikko ei hurmaa pelkästään Lauraa, myös Lauran sukulaiset ja tuttavat ovat yhtä lailla ihastuneita tähän kohteliaaseen ja hyvännäköiseen mieheen. Mikko on eronnut, hänellä on kolme lasta, jotka ovat vuoroviikoin Mikolla. Laura on ollut hyvin vähän tekemisissä lasten kanssa, mutta pikkuhiljaa hän tutustuu Mikon lapsiin. Kiintymys ja luottamus kasvavat puolin ja toisin.

Rakkaus kukoistaa

Laura ja Mikko ovat onnellisia, Laura tuntee suoranaista rakkauden aivomyrskyä. Joskus hetkittäin Laura on kuulevinaan tai aistivinaan mielessään hälytyskellojen soittoa tai ainakin ihmetystä Mikon käyttäytymisen suhteen, mutta sitten taas Mikko hurmaa Lauran ja kaikki jatkuu onnen  huumassa. Ei sekään haittaa Lauraa, että lähes kaikki kustannukset - ruoat ja matkat - menevät Lauran piikkiin. Suhde etenee nopeasti, se on molempien tahto. Vuokrataan talo Puistolasta. Lapset muuttavat Pohjanmaalta uuteen ympäristöön. 

Talo on ihana, juuri sellainen, jossa Laura on aina halunnut asua. Mutta yhdessä asumisen myötä arki alkaa rakoilla. Käy ilmi, että Mikko on sairaalloisen mustasukkainen. Hän on tosissaan syyttäessään Lauraa uskottomuudesta, milloin Laura on harrastanut seksiä muuttomiesten kanssa, milloin taas työpaikan esimiehen kanssa. Monesti mustasukkaisuus purkautuu väkivaltana. Väkivaltaa ilmenee muulloinkin, ihan tavallisissa arkisissa tilanteissa, jos Mikko ei ole tyytyväinen Lauran toimintaan. Mikko käyttää jo leipäveistä Lauran uhkailuun. Kodin ilmapiiri muuttuu. Rakkauden huuma muuttuu peloksi ja ahdistukseksi, joskus jopa niin, että Lauran on lähdettävä pois. Hän menee äitinsä luo, mutta tekojaan katuva Mikko vakuuttaa, että väkivaltaisuus on nyt loppu. Teatteria se on kaikki, mutta niin vain Laura palaa takaisin. Eikä se jää ainoaksi kerraksi. 

Laura yrittää ymmärtää ja tukea Mikkoa. Tukihan Mikkokin Lauraa silloin, kun Lauralla epäiltiin rintasyöpää. Laura järjestää Mikon terapiaan ja on joskus itsekin mukana. Lauralle tulee pakkomielteeksi se, että hänen täytyy saada diagnoosi Mikon käyttäytymiselle. Paljon täytyy vielä tapahtua, ennen kuin Laura saa tehdyksi lopullisen ratkaisun. 

Kuuntelin kirjaa mielelläni, aina vaan piti kuunnella lisää, koska halusin tietää enemmän. Mikon väkivaltaisuuden muodot eivät minua kiinnostaneet, sen sijaan kaksi asiaa kirjassa kiinnosti erityisesti. Ensinnäkin se, miten yhteiskunta tarjosi tukea sekä Mikolle että uhrille eli Lauralle ja toiseksi se, mitä piti tapahtua, että Laura pääsi irtautumaan suhteesta.

Kaikki anteeksi pohjautuu ainakin osittain kirjailijan omiin kokemuksiin. Kirjailija on antanut kirjan päähenkilölle jopa oman etunimensä. Kirjoittaminen on ollut rohkea teko, niin rehellisesti ja avoimesti Manninen kuvaa tätä suhdetta. Asuessaan väkivaltaisessa parisuhteessa kirjan Laura häpesi epäonnistumistaan, eikä ensin halunnut kertoa tästä edes äidilleen. Mutta nyt kirjailija-Laura ei enää häpeä, hän kirjoittaa auki koko suhteen. En tiedä, mikä Mikon lopullinen diagnoosi on, ja lieneekö se diagnoosi edes niin tärkeä, teothan ne merkkaavat. Luetun perusteella Mikolla on runsaasti narsistin piirteitä, eli siihen kategoriaan itse luokittelisin Mikon. Narsisti on mustasukkainen, pitkävihainen, ei koe sääliä eikä empatiaa, peittää heikkoutensa väkivaltaan ja osaa näytellä katuvaa. Tällainen oli myös Mikko. 

Tapahtumat on kerrottu pääasiassa Lauran kannalta. Kirjassa on pari lukua, joissa Mikko kertoo voimakkaiden tunteiden vallassa kuvitelluista Lauran seksisuhteista ja muista syytöksistä Lauraa kohtaan. Nämä luvut tuntuivat turhilta ja hieman keinotekoisiltakin. Vaikka lapset ovat mukana arjessa, jää kuitenkin hämäräksi, miten lapset kokevat isänsä käyttäytymisen. Ihmetyttämään jää Mikon ex-vaimo. On ilmeistä, että Mikolla on ollut narsistisia piirteitä jo edellisessäkin parisuhteessa. Mietin, miten ex-vaimo rohkenee antaa lapset Mikolle hoitoon vuoroviikoiksi ja miten sellainen oikeudellinen päätös on yleensä saatettu tehdä avioerovaiheessa.  

Mannisen kirja on mielestäni hyvin kirjoitettu. Pidän Mannisen kirjoitustyylistä. Ainakin kuunteluun se sopii hyvin.  Jossakin vaiheessa kiinnitin huomiota hieman erikoisiin kielikuviin. Olisin kirjaa lukiessani todennäköisesti palannut näihin kielikuviin, mutta kuuntelussa ne eivät juuri haitanneet. 

Toivottavasti kirja valaa rohkeutta vaikeassa parisuhteessa eläville. Manninen ei varoita naisia väkivaltaisista parisuhteista, ei varoittele komeista ja hurmaavista miehistä. Teksti puhukoon puolestaan. Kirja on luokiteltu kaunokirjalliseksi teokseksi. Välillä tuli tunne, että kuuntelen elämänkertaa tai jopa tietokirjaa. Mutta yhtä kaikki, olipa genre mikä tahansa, kirja on todella hyvä kuuntelukokemus. Tärkeä ja tarpeellinen kirja. Suuri kiitos lukija Sanna Majurille. 

Kaikki anteeksi on Laura Mannisen esikoiskirja. Hänen toinen kirjansa Sitten tapasin pehmeän miehen (Otava) ilmestyi tänä vuonna.  

Kaikki anteeksi on luettu mm. seuraavissa blogeissa:
Elämä on ihanaa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Kirsin Book Club.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja. 2016. Bazar. Englanninkielinen alkuteos The Secret Keeper. Suomentanut Hilkka Pekkanen. Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen. 669 sivua.

Omasta hyllystä

"Siinä oli äidin todellinen kauneus: läsnäolossa, ilossa, magnetismissa. Siinä, ja äidin suurenmoisen rikkaassa mielikuvituksessa." (s. 151)

Kate Mortonin lähes 700-sivuinen kirja Salaisuuden kantaja kuljettaa lukijaa kolmella aikatasolla, nykypäivästä (v. 2011) 1960-luvun kautta aina 1930-luvulle asti. Pääpaino on vuodessa 1941, jolloin toisen maailmansodan ilmapommitukset tuhosivat Lontoota.  

Kirjan tapahtumat rytmittyvät vuosilukujen kautta. Vuosi 1961 on keskeinen vuosi. Silloin perheen 16-vuotias tytär Laurel loikoilee, haaveilee ja unelmoi omassa yksityisyydessään pihan puumajassa. Haaveiluun onkin aihetta. Laurel on tanssinut ihanan Billy Baxterin kanssa! Muu perhe on viettämässä pikkuveli Geraldin 2-vuotissyntymäpäivää puron rannalla. Äiti Dorothy tulee pikkuveli sylissään talon pihaan. Yht'äkkiä Laurel näkee puumajastaan jotakin uskomatonta ja joutuu vastentahtoisesti todistamaan yllättävää ja raakaa rikosta. Sen jälkeen Laurelin suhde äitiinsä ei ole entisensä. 

Raaka tapahtuma jää Laurelin mieleen ikiajoiksi. Kun hän 66-vuotiaana tunnettuna näyttelijänä palaa kotiinsa vuonna 2011 suunnittelemaan huonokuntoisen äitinsä 90-vuotissyntymäpäivää, tapahtuma palaa elävästi hänen mieleensä. Hän päättää selvittää tuon rikoksen taustat niin kauan kuin se vielä on mahdollista, eli niin kauan kuin äiti on elossa.

"Hän oli ihan tavallisesta perheestä, mutta halusi kiihkeästi elää hohdokasta elämää." (s. 581)

Tapahtumien selvittämisessä palataan ajassa kauas taaksepäin. Toisen maailmansodan aikaan Dorothy eli Dolly on lady Gwendolyn Caldicottin hoitajana ja seuraneitinä Lontoon Kensingtonissa. Vapaa-ajallaan Dorothy tekee vapaaehtoistyötä kanttiinissa. Vastapäisessä talossa asuu Dorothyn ihailema Vivien. Vivien oli "mahdollisesti kaunein nainen, jonka hän oli ikinä nähnyt. Vivienillä oli sydämenmuotoiset kasvot, syvänruskea tukka, jonka korkea victory roll -kampaus kiilsi, ja täyteläiset kirkkaanpunaisiksi maalatut kaartuvat huulet". (s. 193) Tällaista ystävää Dorothy on kaivannut koko ikänsä ja oli varma, "että kohtalo oli määrännyt heidät ystäviksi." (s. 194) Vivien on naimisissa Henry Jenkinsin, kuuluisan kirjailijan, kanssa. 

"Ei epäilystäkään, Jimmy Metcalfe oli komea mies." (s. 229)

Mukaan kuvioihin tulee komea nuorukainen Jimmy, joka ikuistaa sodan kauhuja valokuvaamalla. Jimmy rakastuu Dorothyyn, haluaa naimisiin Dorothyn kanssa, mutta ymmärtää, että Dorothy ei suostu ennen kuin Jimmystä tulee riittävän varakas. Ja niin Jimmy lähtee mukaan Dorothyn uskomattomiin kostosuunnitelmiin. 

Selvittäessään sodan aikaisia tapahtumia Laurel tapaa Kittyn, Dorothyn huonekaverin. Samoin Laurelin selvitystoimet vievät lukijan Tomalinin sairaalaan seuraamaan orpolasten huikeita näytelmäsuorituksia. Veli Gerry on Laurelille isona apuna. Loppuratkaisu on yllätyksellinen, vaikkakin hieman epäuskottava.

Aloittaessani Mortonin Salaisuuden kantajaa mietin, että onpa hyvä, että minulla on nyt korona-aikaan tällainen ihana tiiliskiven kokoinen lukuromaani kotonani. Olen lukenut Mortonin Hylätyn puutarhan ja Paluu Rivertoniin. Olen pitänyt molemmista, erityisesti Paluu Rivertoniin oli kerrassaan erinomainen. Ihan samalle tasolle ei Salaisuuden kantaja mielestäni yllä, mutta luin kirjaa kuitenkin ihan mielelläni. Morton on taitava kirjoittaja, hän osaa kirjoittaa kauniisti ja sujuvasti. Kolmen aikatason kuvaukset toimivat hyvin. Pidin kirjan ajankuvasta, erityisesti sodanaikaisen Lontoon kuvaukset ovat vaikuttavia. Tuntui kuin itse olisi ollut mukana kokemassa ilmapommitusten kauhua. Vaikkakin hieman ihmettelin, miten Dorothy nautti kävelemisestä Lontoon kaduilla nimenomaan ilmapommitusten aikaan. Kirjassa on sitä kaikkea, mitä hyvässä lukuromaanissa kuuluukin olla eli romantiikkaa, historiaa ja jännitystä. Mutta kirjassa on liikaa yksityiskohtia, välillä kokonaisuus katoaa yksityiskohtien runsauteen. Kirjaa olisi voinut tiivistää parisataa sivua. 

Hilkka Pekkaselle kiitos taitavasta käännöksestä ja Eevaliina Rusaselle kaunis kiitos kauniista kannesta.

Kirjan lukeminen sattui ajankohdallisesti hyvään saumaan, sillä kun olin Dorothyn mukana Lontoon ilmapommituksissa (7.5.2020), tuli kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun toinen maailmansota päättyi Euroopassa. Osallistunkin kirjalla Jokken rauhan haasteeseen The Second World War. Samoin osallistun Main Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen.

Kirjaa on luettu useissa blogeissa, mm.
Kirja vieköön!
Järjellä ja tunteella
Lumiomena
Luetut.net

Essi Ihosen esikoisteos Ainoa taivas äänikirjana

Essi Ihonen: Ainoa taivas. WSOY. 2018. Nuorten romaani. Lukija Anni Kajos. Kesto 4 tuntia 27 min. 

Vaara-kirjastot

Aino on päähenkilö Essi Ihosen kirjassa Ainoa taivas. Aino on 17-vuotias ja on aloittamassa syksyllä abivuottaan. Ainon perhe on lestadiolainen. Isä on tiukan uskonnollinen ja rajaa perheen toimintaa niin, että kaikki mikä ei ole R:n mukaista, on kiellettyä. Näin on ollut lapsuudesta lähtien, leikit ja normaalit lasten ja nuorten toimet ovat aina olleet kiellettyjä. Äidin asema on alistettu. Isä määrää, mitä tehdään.

Kotona saa lukea R:n tekstejä, opetella leipomaan ja tekemään ruokaa tulevaa avioliittoa varten. Isä opettaa Ainolle, että tytöissä asuu synti ja pojat ovat syyttömiä. Aino yrittää ymmärtää isää, isä on pettynyt elämässään, koska hän ei päässyt unelma-ammattiinsa eli saarnaajaksi, kuten hänen isänsä oli ollut. Toinen pettymys isän elämässä on ollut lapset, tarkemmin sanottuna lapsiluku: heillä on vain kolme lasta. 

Ainolla on vanhempi sisko, Suvi joka on Ainolle hyvin rakas. Suvin on aika astua avioon. Suvi täyttää kapiokirstuaan, jännittää hääyötä ja avioliittoa. Häissä hän on niin kaunis kuin morsiamen kuuluukin olla. Ainon vanhempi veli Valo on sanoutunut irti uskonyhteisöstä ja on mennyt naimisiin epäuskoisen Leenin kanssa. On luonnollista, että isä ei halua olla tekemisissä veljen perheen kanssa.


Aino käy muiden seurakuntalaisten kanssa seuroissa. Näistä ihmisistä muodostuu tiivis ryhmä, joka tarjoaa jäsenilleen turvaa ja yhteisöllisyyttä. Liikkeessä ollaan mukana totaalisesti. Toimintatavat ovat samat joka perheessä. Lapset toimivat vanhempiensa mallin mukaisesti ja puoliso löytyy omasta yhteisöstä. Naimisiin mennään nuorena. Turha tyttöjen on käydä lukiota, koska lastenteko alkaa heti häiden jälkeen.

Nyt on kevät ja syksyllä Aino on aloittamassa abivuottaan. Suunnitelmat saavat uuden suunnan, kun Ainolle ilmoitetaan, että vanhemmilla on hänelle sulhasehdokas. Hän on Armas samasta seurakunnasta, samanikäinen kuin Aino. Aino ei juuri häntä tunne ja vähäiset ovat nuorten mahdollisuudet tutustua toisiinsa. Pienelle kahdenkeskiselle kävelylle he pääsevät, jolloin solmitaan kihlaus. Isällä on syynsä saada Aino avioliittoon mahdollisimman pian. Aino lähtee lestadiolaisnuorten kesäleirille. Hän viihtyy siellä, tapaa ystävän ja kokee, että muutakin elämää on olemassa.

Leirin jälkeen Aino pohtii elämäänsä. Tämäkö on hänen elämänsä, avioitua Armon kanssa, jättää lukio kesken, heittää pois unelmat opettajaopinnoista, aloittaa lasten teko 18-vuotiaana. Näinkö joku muu määrittää hänen elämänsä. Ajateltavaa on paljon. Armoa hän miettii paljon, millainen Armo on ja millaista olisi elää hänen kanssaan. Iso kysymysmerkki on seksuaalisuus. Äiti ei ole siitä mitään puhunut. Onneksi on Valon vaimo Leeni, joka on halukas toimimaan Ainon tukena. 

Rehellistä kuvausta

Pidin tästä Essi Ihosen esikoisteoksesta. Ihonen on kertonut, että hän itse tulee esikoislestadiolaisesta yhteisöstä, mutta on sitten tehnyt oman ratkaisunsa ja irtautunut liikkeestä. Ihonen peilannee omia kokemuksiaan kirjan tapahtumiin, niin autenttisia ja uskottavia kirjan tapahtumat ovat. Kirja on rohkea ja kaunistelematon kuvaus lapsen ja nuoren elämää määrittävästä uskonyhteisöstä. Ihonen korostaa, että hän haluaa kirjansa kertovan, että nuorilla tulee olla vapaus tehdä omat ratkaisunsa. Toiset haluavat jäädä seurakuntaan, toiset taas haluavat maallistua. Kumpaakaan ratkaisua ei saa tuomita.

Ainoa taivas on Ainon kehityskertomus. Ihosen melko kevyt, konstailematon kieli sopii hyvin raskaaseen aiheeseen. Kyseessä on lupaava esikoiskirja ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Huomasin vasta kirjan luettuani, että kyseessä on nuorten kirja. Voin taata, että ihan yhtä hyvin kirja käy aikuisillekin. Lestadiolaisuudesta on kirjoitettu useitakin kirjoja, joista tunnetuin lienee Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Myös Suvi Ratisen Matkaystävä sekä Tarja Leinosen Koti koivun alla kuvaavat lestadiolaisuutta. Kaikilla näillä on oma tarinansa kerrottavana.

Minulle termi esikoislestadiolaisuus oli tuntematon termi. Kun selvitin tätä suuntausta Wikipediasta, kävi ilmi, että esikoislestadiolaisuus on toiseksi suurin lestadiolaisuuden suunta. Selvisi myös, miksi kirjan naiset käyttivät aina huivia jumalanpalveluksissa. "Esikoislestadiolaiset naiset eivät käytä koruja eivätkä meikkiä. Miehet taas eivät käytä solmiota. Naiset peittävät seuroissa päänsä huivilla." (Wikipedia)

Essi Ihosen Ainoa taivas on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja, Todella vaiheessa, Luettua ja maistettua.

Denise Rudberg: Kun kello lyö viisi

Denise Rudberg: Kun kello lyö viisi. Into. 2019. Ruotsinkielinen alkuteos När klockan slår fem.  Suomentanut Anu Koivunen. Kansi: Emmi Kyytsönen. 275 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Pian mentyä Augustin kirjoitti keskustelun pöydällään olevaan muistivihkoon. Hän soitti Torstenille, mutta puhelu ohjautui suoraan vastaajaan. Augustin avasi poliisin tietokannan ja kirjoitti hakusanat "raiskaus kotona", "raiskauksen uhrin pahoinpitely", "laske tuhanteen", "yksinasuvan naisen kotiin tunkeutuminen" ja "leikatut hiukset".

Ei petä Denise Rudberg tälläkään kertaa. Kun kello lyö viisi on yhtä kiinnostava ja koukuttava kuin edellisetkin Marianne Jidhoff -sarjan dekkarit. Monet tuntevatkin jo viehättävän, vähän yli viisikymppisen syyttäjänsihteeri Mariannen, hänet, joka asuu isossa talossa Östermalmilla ja jolla on rahaa yllin kyllin. Mariannella on kolme aikuista lasta. Hänen miehensä Hans on jo kuollut. Marianne on inhimillinen pienine paheineen, tryffelinougatkonvehdit maistuvat, samoin kuin pikkusikari liesituulettimen alla. Hyvä ruoka ja juoma, esimerkiksi vuoden 2006 Taittinger-samppanja - ovat houkutuksia, joista ei voi kieltäytyä.

"Pysy paikoillasi ja laske tuhanteen. Laske tuhanteen." (s. 52)

Mutta elämä ei ole pelkkää suklaan syöntiä ja pikkusikareiden polttelua. Mariannen tehtävänä on ratkoa vaikeita rikoksia yhdessä keskusrikospoliisin tutkijan Torsten Ehnin ja nuoren Augustin Madridin kanssa. Tällä kertaa Tukholmaa kuohahduttaa raiskaaja. Raiskauksilla on aina sama kaava ja vaikuttaa siltä, että raiskaaja valitsee uhrinsa tarkkaan. Mies tunkeutuu öisin yksin asuvien nuorten naisten asuntoon, raiskaa ja tekee väkivaltaa. Hänen komentonsa "laske tuhanteen" jää raiskattujen mieleen.  Useilta uhreilta hän on leikannut tukan. Nyt tulee esille tapaus, että yksi uhreista on murhattu.

Lund jalkapallon MM-kisojen aikaan vuonna 1994

Marianne, Torsten ja Augustin tutkivat raiskaustapauksia, haastattelevat uhreja, kadulla kulkijoita ja naapureita. Mitään ei tunnu selviävän. Sitten Mariannen mieleen muistuu mieleen, että Lundissa oli parikymmentä vuotta sitten sattunut vastaavanlaisia raiskauksia. Raiskaaja oli jäänyt vapaalle jalalle. Olisiko Tukholman tapauksilla yhteyttä Lundin tapahtumiin, sitä Mariannen tiimi ryhtyy selvittämään. Lundissa käy ilmi, että raiskausten tutkimukset oli tehty välinpitämättömästi eikä raiskauksiin ollut suhtauduttu tarvittavalla vakavuudella. Mariannen tiimi katsoo, että kuulustelut on suoritettava uudelleen, jos vain asianosaisia on vielä tavoitettavissa. Ja olihan heitä. Kaikki selviää aikanaan. Tapahtumat saavat yllätyksellisen loppuratkaisun.

Tässäkin kirjassa Rudberg avaa myös poliisitiimin yksityiselämää. Mariannella itsellään on suhde Claudeen. Clauden rakastama, mutta Mariannen mielestä inhottavasti kuolaava koira turmelee monet romanttiset hetket. Torstenilla puolestaan on suhde Piaan, mutta hän ei oikein varma tunteistaan. Eli Mariannea ja Torstenia ihastussuhteet mietityttävät, mutta sen sijaan Augustin pääsee tässä kirjassa elementtiinsä. Tuo tyylikäs, ehkä vähän snobbailevakin, nuori poliisi, joka pukeutuu Nybrogatanilta ostettuun italialaiseen Gabuccin mittatilauspukuun, ihastuu Flora Rochasiin, supersuosittuun historiallisten kirjojen kirjoittajaan. 

Kirjan kansi petoksia, valheita ja murhaavaa eleganssia

Pidän Rudbergin dekkareista. Kirja on sitä, mitä kansi lupaa:  petoksia, valheita ja murhaavaa eleganssia.  Koin, että tässäkin kirjassa kaikki on kohdallaan, jännitys, juoni, yllätyksellisyys, henkilöhahmot ja sujuva kirjoittaminen.  Kirjassa on mukavaa kepeyttä, sopivasti minun makuuni. Ison plussan kirjailija saa selventävästä henkilögalleriasta kirjan alkuosassa.

Putkosen Jäätynyt tyttö kuuntelukirjana

Liina Putkonen: Jäätynyt tyttö. Johnny Kniga. 2018. Lukija Anna Saksman. Kesto 09:59:58.

Vaara-kirjastot

"Kevät kuoli pitkäperjantaina, tyttö edellisenä päivänä."

Näin avaa Putkonen esikoisdekkarinsa Jäätynyt tyttö. Ensimmäinen lause oli niin hätkähdyttävä, että se piti kirjoittaa muistiin, vaikka yleensä en äänikirjoissa tee muistiinpanoja. Nuoren maahanmuuttajataustaisen tytön ruumis löytyy jäätyneenä Munkkiniemen yhteiskoulun pihalta. Tyttö oli puettu burkhaan. Tytön veli on kadonnut. Onko veli osallinen murhaan? Vai onko kyseessä peräti kunniamurha?

Tapausta tutkii rikoskomisario Jorma Jantusen porukka, johon kuuluvat Jantusen lisäksi rikoskonstaapeli Linda Fors ja poliisi Vilho Vartiainen. Kirjan päähenkilöksi nousee Linda, aiemmalta taustaltaan toimittaja. Vaikka kyseessä on tiimi, ei tässä mistään tiimityöstä voi puhua. Jantunen esimiehenä ei vaikuta kovin fiksulta mieheltä, ei hän ainakaan alaisiaan kuuntele. Vartiaiselle puolestaan on tärkeintä saada itselleen kunniaa. Mutta onhan Linda, joka ainakin omasta mielestään on nokkelin ja taitavin näistä poliiseista.

Käy ilmi, että kuollut tyttö on indonesialaisen muslimiperheen tytär. Lindan tehtäväksi tulee haastatella perheen äitiä. Näin perheen traaginen arki avautuu poliisille. Perhe oli tullut Suomeen, kun isä haluttiin puutarhuriksi suurlähetystöön. Mutta ruusut eivät kuki Suomessa siten kuin ne kukkivat Indonesiassa. Isä turhautuu työhönsä ja Suomeen. Hänestä tulee väkivaltainen alkoholisti. Perheen kolmella lapsella ei ole helppoa. Nyt lapsia on vain yksi, tytär on kuollut ja poika on kateissa. 

Johtolankoja ei tahdo löytyä, veli on edelleen kateissa eikä tytöllä juuri ole ollut ystäviä. Mutta sitten Vartiainen pääsee loistamaan, hän löytää - hieman epämääräisin konstein - nuorten huumeyhteyksiä. Näin päästään sekä veljen että kuolleen tytön jäljille. Nuoren tytön kuolema ja mahdollinen kunniamurha ovat niin isoja tapauksia, että hallitus järjestää tiedotustilaisuuden. Miten sopivasti sattuukin, että sisäministerinä on maahanmuuttajavastaisen kansallisen puolueen (=perussuomalaiset) edustaja. 

Tähän asti kirjan juoni oli toimiva, kiinnostava ja koukuttavakin. Mutta sitten mennään ja lujaa mennäänkin. Juoni suorastaan pursuu teemoista, on maahanmuuttoa, on huumeita, on pedofiliaa, on sugar daddy -ilmiötä ja on sadomasokismia. Kun mukaan tulee vielä kansallinen puolue, voi lukija vain todeta, että nyt meni jo överiksi. 

Kiitosta kirjailija saa kirjoitustyylistään. Todella sujuvaa ja elävää kirjoittamista. Toimii hyvin myös äänikirjassa. Kuten totesin, juonikuviot toimivat puoleen väliin asti. Kaikkien mahdollisten teemojen kanssa lukija ihan hengästyy. Vähemmälläkin määrällä olisi kirjan kyllä saanut aikaiseksi. Kansalliseen puolueeseen (=perussuomalaisiin) kohdistuva stereotypinen asenteellisuus oli liian läpinäkyvää. 

Henkilögalleria jää vaisuksi. Jantusen poliisitiimin laittaisin ihmissuhdekurssille. Kirjassa ei ollut yhtään kiinnostavaa henkilöhahmoa. Päähenkilö Linda jää etäiseksi, aviomies Pauluksen persoona ei avaudu lainkaan. Muistaakseni luin, että kirjalle on tulossa jatkoa, eli ehkä persoonallisuuksia avataan sitten enemmän. 

Jäätynyt tyttö voitti Rikos-Kniga-kilpailun syksyllä 2016. 

Mukavaa alkanutta toukokuuta!

Kalle Päätalon klassikko Ihmisiä telineillä

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä. Kalle Päätalo 100 vuotta -juhlapainos. Gummerus. 2019. Ensimmäinen painos 1958. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 517 sivua.

Omasta hyllystä

"Työmaa elää voimakasta muotoutumisvaihetta. Muurarit huutavat tiiliä ja kuraa. Tiili sujahtaa toisen viereen ja päälle, ja seinää kasvaa nopeasti. Iida repsikkatovereineen huhtoo laastipaljujen kimpussa ja miehet saavat kuulla hänen karmeita sanavuodatuksiaan. Ääniin sekoittuvat koneiden rouskutukset ja työntekijöiden huudot saaden aikaan melun, joka on ominaista runkovaiheessa olevalle rakennukselle." (s. 151)

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla olin kuuntelemassa Gummeruksen Kalle Päätalo 100 vuotta -sessiota. Keskustelemassa olivat Antti Heikkinen, joka oli kirjoittanut juhlavuoden julkaisun Kallio-poika sekä Karolina Timonen, jonka kirja Kirjeitä Iijoelle nostaa esille Iijoki-sarjan naishahmoja. Haastattelijana toimi Esa Lilja.

Vasemmalta: Antti Heikkinen, Esa Lilja ja Karolina Timonen Helsingin kirjamessuilla 25.10.2019.

Pidin Antti Heikkisen Kallio-poika kirjasta. (linkki) Heikkisen kirjaa lukiessani mietin, että Ihmiset telineillä saattaisi olla minua kiinnostava kirja. Tästä kirjasta ilmestyi Kalle Päätalo 100 vuotta -juhlapainos vuonna 2019. Kirjassa on mukana kiinnostava kuvaliite, Päätalon pienoiselämänkerta ja katkelma alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Kirjan tapahtumat ovat sidoksissa löyhästi Päätalon omaan elämään. 

Eletään sodan jälkeisiä 50-luvun jälleenrakentamisen vuosia. Suomi maksaa sotakorvauksia Neuvostoliitolle, asuntopulaan vastataan puolitoistakerroksisilla rintamamiestaloilla ja kaupunkeihin rakennetaan korkeita kerrostaloja kaupunkien väestömäärän kasvaessa voimakkaasti. 

Myös rakennusmestari Mauno Joensivu on osallisena uuden rakentamisessa. Hän on vastaavana mestarina Mammonalinnan kerrostalotyömaalla Tampereella. Joensivu on kolmekymppinen pohjoisesta Tampereelle muuttanut mies. Hän asuu vaimonsa Eilan kanssa Maunon rakentamassa omakotitalossa. Joensivu on käynyt teknisen koulun ja saanut hyvän työpaikan Rakennusliike Rantanen Oy:n palveluksessa. 

"Kesällä töitä teki maalari. Kesällä töitä teki muurari. Kesällä töitä teki hanslankari ja holvilla timpuri." (s. 151)

Kirjan pääroolissa on työ ja sen tekeminen. Joensivu viihtyy työssään Mammonalinnassa. Niin tekee lukijakin. Päätalo kuvaa elävästi kerrostalon rakentamista vaihe vaiheelta ja tutustuttaa lukijan rakennustyömaan työntekijöihin. Työmaalla on parhaimpina aikoina jopa parisataa työntekijää, joten on selvää, että ihmistyyppien kirjo on laaja. 

Rakennustyömaan arki avautuu lukijalle. Työntekijät saapuvat naulareppujensa kanssa työmaalle ennen seitsemää, jolloin jaetaan päivän työt, sitten seitsemältä soi pimpparauta ja työ voi alkaa. Ammattimiesten apuna ovat repsikat ja lautapojat. Palkkapussit jaetaan perjantaisin. Irtisanomisaika on yksi päivä. Näin mennään päivä päivältä. Mutta on päiviä, jolloin kaikkien työntekijöiden työteho ei ole parhaimmillaan. Syy siihen on lähes aina sama: alkoholi. Joensivu tuntee huolta työntekijöistään, hän pyrkii ymmärtämään ja ohjeistamaan. Sementtimies Oskari Heinosesta Joensivu toteaa: "Lisäksi hän on rehellinen, eikä myöskään ole parempaa työmiestä kuin Heinonen juoppotuuriensa välisenä aikana". (s. 71) Mutta viina vie Heinosen. Liian monen työntekijän tilipussista viinaan kuluu melkoisen suuri markkamäärä. Luvan kanssa viinaa saa juoda harjannostajaisissa, joka on tärkeä tilaisuus sekä työnantajalle että työntekijöille.

Yhteiskunnan muutokset näkyvät myös rakennustyömaalla. Eräänä päivänä Joensivulle ilmoitetaan, että Mammonalinnan työmaalle on valittu luottamusmies. Ja edelleen Joensivulle tulee luottamusmies ilmoittamaan: "Olen tässä meidän työntekijöiden yhteisellä asialla. Oli tuolla ruokailuhuoneessa kokouksen tapainen ja päätimme esittää, että rappareille tuntia kohti maksettavaa urakan ennakkomaksua - ulosantia - olisi korotettava." (s. 377) Kun työnantaja ei suostu vaatimukseen, on seurauksena istumalakko.

Ymmärtäväinen toveruus

Maunon ja Eilan avioliitto kariutuu. Mauno on ollut uskoton, eikä Eila voi antaa sitä anteeksi. Haikein mielin Mauno muuttaa pois yhteisestä talosta. Murhe ja suru valtaavat mielen, näinkö yksinäisiä päivät ovat. Sitten elämään tulee Liisa. Ilomielin Mauno ottaa Eilan elämäänsä, vaikkei mitään roihuavaa rakkautta sytykään heidän välilleen. "Liisa Lahti ja Mauno Joensivu olivat vieraiden ihmisten taholta katseltuina kaksi päinvastaista luonnetta. Liisa oli iloinen ja jutteli mielellään vähemmän tutussakin seurassa. Hän oli myös reipas ja välitön, vailla sitä teeskentelyä, jolla rakkauskertomusten kirjoittajat kertovat naisten saavuttavan heille tarpeellisen salaperäisyyden ja  vaikeasti valloitettavuuden tunteen." (s. 472)

Mauno puolestaan on vaatimaton ja hieman syrjäänvetäytyvä perisuomalainen mies. Mauno arvostaa ennen kaikkea rehellistä työtä. Kiitoksen Joensivu antaa äidilleen: "Äiti, noiden vuosien keskeisin henkilö, oli opettanut hänelle, että köyhän mökin penikka ei voi saavuttaa kultaista omenaa eikä paratiisia, mutta sitkeä, rehellinen työ voi nostaa parempaan yhteiskunnalliseen asemaan, kuin minkä vanhemmat ovat koskaan saavuttaneet." (s. 91)  

Pidin kirjasta. Pidin realistisesta 1950-luvun ajankuvasta, pidin siitä, että Päätalo ei saarnaa eikä paasaa. Ideologisten näkemysten sijaan Päätalolle on tärkeämpää kuvata ihmisiä, työtä ja ihmissuhteita. Henkilöhahmojen rikkaus sekä värikäs ja elävä kieli ovat Ihmisiä telineillä -kirjan vahvuuksia. 

Antti Heikkinen: "Päätalon vertaista ei ainuttakaan."

Päätalo on ollut ja on vieläkin yksi suosituimmista suomalaisista kirjailijoista, voidaan puhua jopa vertaansa vailla olevasta ilmiöstä. Monet Päätalon 44 teoksesta ovat olleet kautta vuosikymmenten myyntilistojen kärkipäässä. Monet, monet suomalaiset miehet saivat joka joulu odotetun joululahjan: Päätalon uusimman kirjan. Köyhistä oloista lähteneenä Päätalolla riitti ymmärrystä vaatimattomista oloista ponnistaville ihmisille. 

Osuvasti Heikkinen kirjoittaa Kallio-poika -kirjassaan, että Päätalo jätti meille perinnön. "Perinnön, jonka kautta voimme ymmärtää maatamme, historiaamme, itseämme ja muita ihmisiä."

Katkelma alkuperäisestä käsikirjoituksesta