Mai Tolonen: Elin

 

Mai Tolonen: Elin. Warelia. 2025. Etukannen maalaus Paavo Granö. 340 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Mai Tolonen avaa Elin Granön (s. Jacobson 1887-1919) monivaiheista elämää aina lapsuudesta Elinin viimeisiin päiviin saakka. Elin oli yksi Jacobsonin perheen kolmesta lapsesta. Tytön lapsuuteen ja nuoruuteen kuului monia muuttoja maasta toiseen. Perhe oli muuttanut paremman elintason toivossa Suomesta Newarkiin Ohioon, missä Elin oli syntynyt. He palasivat kuitenkin takaisin Suomeen Teerijärvelle, koska äiti ei viihtynyt USA:ssa. Ei Suomessakaan hääppöistä ollut 1800-luvun lopussa, ja siksi perhe palasi takaisin Newarkiin. Ja jälleen muutto Suomeen, ensin Wiipuriin ja sitten Tampereelle. 

Muutot eivät olleet lasten mieleen. Koulun vaihdot pelottivat Eliniä. Mahtoiko uudesta koulusta löytyä ystäviä, joutui Elin miettimään. Ystävät olivat Elinille tärkeitä, mutta rakkain ihminen oli oma sisko Fanny. Suru oli käsinkosketeltavaa, kun Fanny yllättäen kuoli. 

Avioliitto Paavon kanssa vei Elinin kauas Siperiaan, Omskiin. Paavo oli pappi ja hän jatkoi isänsä pappisuraa Siperiassa. Elin ei olisi halunnut lähteä kauas perheestään, mutta toisin kävi. Laaja ja pölyinen aro sai Elinin heti ikävöimään Tampereelle. Mutta Elin oli sitkeä nainen ja päätti sopeutua sekä tukea miehensä uraa kaikin mahdollisin tavoin. Vuosien mittaan tuli hyvinkin vaikeita hetkiä, erityisesti kahden lapsen menetyksestä oli vaikea päästä yli. Toki Omskin vuosiin mahtui paljon onneakin. Kirjeet kotoa Tampereelta ja ennen kaikkea kolme suloista lasta ilahduttivat Eliniä. Siperian kevät oli ihana. "Elin sai ensimmäistä kertaa kokea Siperian kevään. Yllättäen alkavan, hengästyttävän kauniin. Vielä joku aika sitten oli ollut kylmää. Sitten nousi tuuli, joka toi lämmön mukanaan."

Vuonna 1917 vallankumouksen tuulet ylsivät Omskiin asti. Pitikö uusista aatteista innostua vai pitikö niitä pelätä? "Heidän maailmansa alkoi murentua. Ehkä he aavistivat sen hiekasta, joka ritisi hampaissa. Tuulesta, joka tarttui kiinni rinnuksista ja riepotti. Kirjeistä, jotka eivät tulleet perille. Verenkarvaisesta kuusta, joka nousi taivaalle."

Elinin tarinan ohella kirjassa seurataan erään pakkotyövangin matkaa. Mies oli tuomittu kuolemaan taposta vuonna 1859. Rangaistus muuttui pakkotyöksi Siperiassa. "Lähetetään keisarillisella päätöksellä loppuiäksi Siperiaan tekemään yleistä työtä kaivoksissa."

Mai Tolonen oli saanut käsiinsä 68 Elinin kirjoittamaa kirjettä. Tästä kumpusi idea kirjan kirjoittamiseen. Todellisiin tapahtumiin rakennettu fiktio avaa lukijalle Elin Granön sekä myös hänen läheistensä elämää 1800-luvun lopulta vuoteen 1919. Myös pakkotyövangilla on iso merkitys Elinin suvun historiassa. Tolonen tekee Elinistä elävän ja kuvaa kiinnostavasti hänen rooliaan naisena, vaimona ja äitinä. Tolonen linkittää Elinin elämän ympäröivään yhteiskuntaan. Esille nousevia teemoja ovat mm. siirtolaisuus, 1800-luvun kielikysymykset, naisen asema, ammattiyhdistysliikkeen herääminen ja Venäjän vallankumous. 

Kirjan osat on otsikoitu paikkakunnittain ja vuosiluvuittain, mikä tekee tapahtumien seuraamisesta helppoa. Kiinnostava lisä ovat lehtileikkeet, jotka valottavat kirjan tapahtumia. Ehkä kuvaavampi nimi kirjalle herättäisi paremmin lukijoiden kiinnostuksen. 

Oiva ja kiinnostava lukukokemus historiallisten kirjojen ystäville. 

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut #dekkariviikko

 

Kaarina Griffiths: Tuulisolmut. Cornwall-mysteeri. Otava. 2025. Kansi: Anna Väänänen. 399 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kaarina Griffithsin Tuulisolmut jatkaa Cornwall-mysteeri -sarjaa. Pidin paljon kahdesta aiemmasta osasta: Meren syliin (linkki) ja Lintumies (linkki). Mielenkiinnolla aloitin uuden kirjan, ja juoni vei mukanaan heti ensimmäisistä sivuista alkaen. Miten mukava olikaan palata kauniisiin Cornwallin maisemiin ja tuttujen henkilöiden pariin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pikkuruiseen Boscastlen kylään Pohjois-Cornwallissa. Keskeinen paikka kylässä on Cobwebin pubi, jossa viihdytään ja vaihdetaan päivän kuulumiset. Boscastle on kuuluisa noidistaan. Kylässä on noitamuseo ja muutama taikapuoti. Tunnetuin noidista oli 1800-luvun alussa teloitettu valkoinen noita Joan Wytte.   

Osa kirjan henkilöistä on tuttuja sarjan edellisistä osista. Kiva oli jälleen tavata sympaattinen rikostarkastaja Paul Diggins, profiloija Antti Honkanen ja Paul Digginsin suomalainen naisystävä taiteilija Kaisla Aalto. Kirjan päähenkilö ja minä-kertoja on Ann Hudkinson, joka on juuri äskettäin muuttanut Boscastlen kylään löydettyään sukututkimuksesta tietoa, että hänen juurensa saattavat olla juuri Bodcastlen alueella. Myös paikan kauneus oli tehnyt vaikutuksen Anniin. "Seisoin tuolla kallionharjalla patikkaretken jälkeen heinäkuussa, ja Boscastlen kylä aukeni ensimmäistä kertaa edessäni. Olin myyty." Ann on ammatiltaan sairaanhoitaja, mutta ryhtyy nyt parantajaksi ja perustaa pienen rohtokaupan. 

Kun Ann on matkalla poimimaan merilevää, hän huomaa jotakin kummallista. "Se jokin oli puoliksi hautautunut märkään liejuun ja mutaan. Se muistutti..." Ja todellakin, se on ruumis, Minsterin kartanon uuden omistajan Alex Cadocin ruumis. Oliko Cadoc hukkunut vai oliko kyseessä rikos? Tätä joutuu rikostarkastja Paul Diggins pohtimaan. Läheskään kaikki eivät ole pahoillaan Cadocin kuolemasta. Tämä oli tunnettu noitavastaisuudestaan ja lisäksi Cadocilla kavereineen oli tapana ampua kettuja ja ripustaa niitä hirteen. "Ammuttu silmän läpi, ripustettu puuhun roikkumaan."

Vainajan taskusta löytynyt likainen narunpätkä osoittautuu noitien aikoinaan käyttämiksi tuulisolmuiksi. Nykyisin niitä myydään kylän noitakaupoissa. Tuulisolmujen avulla noidilla oli valta hallita tuulen voimaa. Joskus tarvittiin leppeää tuulta, joskus puhuria ja toisinaan jopa myrskyä. Mutta miksi tuulisolmut olivat Alecin taskussa? 

Pian poliisi toteaa, että Alecin kuolemaan liittyy rikos. Kun vielä tulee toinenkin uhri, Paul Diggins joutuu tekemään pitkää päivää. Harmillista, koska naisystävä Kaisla on juuri tulossa vierailulle Suomesta. Mutta virkatehtävät menevät kaiken edelle. Apuriksi Diggins saa suomalaisen profiloijan Antti Honkasen. Vähän kerrassaan juonen yllätykselliset kuviot avautuvat lukijalle, mutta paljon ennättää tapahtua ennen kuin tapaukset saavat loppuratkaisunsa. Lukijalle tapausten kulku on yllätyksellistä enkä ainakaan minä pystynyt ennakoimaan syyllistä.

Kuten Griffithsin edellisetkin kirjat osoittivat, Griffiths on sujuvasanainen kirjoittaja ja taitava juonen rakentaja. Tuulisolmujen juoni on toimiva, ja jokaisella käänteellä on merkityksensä. Taitavana juonen rakentajana Griffiths punoo tyylikkäästi juoneen mukaan Cornwallin kauniin luonnon ja kylän noitaperinteen. Hitunen romantiikkaa ja oiva annos maagisuutta tuovat juoneen lisäjännitteitä. Paul Digginsistä, Antti Honkasesta ja Kaisla Aallosta on tullut kolmen kirjan myötä hyviä kavereitani, ja toivonkin tapaavani heidät myös seuraavissa kirjoissa. 

Anna Väänäselle kiitos onnistuneesta kannesta. 

 

Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään #dekkariviikko

 

Gabriel Korpi: Matkalla ei minnekään. Valo Kurki 5. Rikosromaani. Books on Demand. 2025. Kansikuva Emma Björklund. 199 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Matkalla ei minnekään on viides osa Valo Kurki -dekkarisarjassa. Olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa West Endin tytöt (linkki) ja Täydellinen päivä (linkki). Molemmat osat olivat virkistävää ja riemullista luettavaa. Onneksi bongasin nyt tämän tuoreimman teoksen - jo senkin vuoksi, että Valo Kurki -sarja päättyy tähän osaan. Tämä käy ilmi Gabriel Korven blogikirjoituksessa.

Matkalla ei minnekään -teoksessa Valo Kurki on saanut tehtäväksi vahtia ja pitää huolta nuorisoporukasta, joka lähtee viettämään viikonloppua Porkkalan saaristoon. Yksi nuorista on Joel Lammenranta, jonka isältä Valo Kurki on saanut toimeksiannon nuorista huolehtimisesta. Joelin isä on huolissaan Joelin turvallisuudesta. Joelin nimellä on tullut vuosien ajan uhkauskirjeitä, joista Joel ei tosin tiedä mitään. Viikonloppu nuorten kanssa sujuu sopuisasti tiettyyn pisteeseen asti. Valo kertoo: "...sillä välin kun kävin Kirkkonummella kaupassa täydentämässä ruokavarastoja, Joel oli tilannut mökille ruoho- ja kokkelilähetyksen. Kun tajusin, mitä oli tapahtunut, porukka oli jo ehtinyt omalle planeetalleen. Hauskaa tuntui olevan." Siihen päättyy mökkireissu. 

Ei mene montakaan päivää, kunnes Valo saa kuulla, että Joel on kuollut autopommin räjähdyksessä. Eihän Joelin kuoleman tutkiminen oikeastaan Valolle kuulu, poliisin asiahan se on, mutta Valo ei voi olla kiinnostumatta tapauksesta, koska hän tunsi Joelin ja oli tietoinen tulleista uhkauskirjeistä.

Tapauksen tutkiminen johdattaa Valon kansainvälisiin kuvioihin. Juttu osoittautuu sotkuiseksi ja saa aina vaan uusia ulottuvuuksia. Kun yksi hiertävä solmu aukeaa, uusi haaste on jo odottamassa. Onneksi Valolla on yhteyksiä entisiin poliisikollegoihin, joiden antamat tiedot edistävät jutun tutkintaa. Tutkimukset vievät Valon myös lähelle hänen omia perhesuhteitaan. Valon lapsuus on ollut rikkinäistä. Isästä hän ei ole tiennyt mitään ja äiti oli lähtenyt Australiaan. Nyt yllättäen löytyy viitteitä isän elämästä. 

Gabriel Korpi kuvaa kiinnostavasti Valo Kurjen elämää. Valo Kurki on entinen poliisi, joka pärjäsi työssään erittäin hyvin. Entiset kollegat kommentoivat: "Olitte Kurjesta ihan mitä mieltä tahansa, niin näissä hommissa hänellä on edelleen hallussaan selvitysprosenttiennätys." Nykyisin Kurki pitää huolta kahdesta kissastaan, tekee yksityisetsivän töitä ja pitää enoltaan perittyä antiikkitavaroiden liikettä. Nyt meneillään oleva tutkimusprojekti vie Valon aikaa niin, että aika miesystävä Janin kanssa jää hyvin vähäiseksi. Onneksi suhde kuitenkin tuntuu jatkuvan. Kirja loppuu positiivisesti. "Sitten hän soitti Janille ja ilmoitti menevänsä Vuosaareen ja sen jälkeen Hakaniemen torille noutamaan mansikoita ja tuoretta kalaa."  

Valo Kurki-sarja on ollut kiinnostava ja suosittu. Kirjailijan taito ja tyyli ovat kehittyneet sarjan myötä,  ja kirjat ovat parantuneet kirja kirjalta. Valo Kurjen persoonallisuus on tuonut sarjalle yhä uusia lukijoita. Sympaattisen Valo Kurjen ohella sarjassa on mukavia sivupersoonia, mm. Valon toimittajasisko Viola. Korven kieli on vaivatonta lukea, ja huumorilla on merkittävä rooli kirjassa. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä uutta kirjailija tarjoaa lukijoilleen tämän suositun sarjan jälkeen.

Hanni Maula: Vintagea ja ja veritekoja #dekkariviikko

 

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja. Helvi Helve tutkii. Karisto. 2025. Kansi: Piia -aho. 365 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Kiinnostuin Maulan kirjasta näppärän nimen perusteella. Kun kirjan nimi on Vintagea ja veritekoja, voi taatusti odottaa kiinnostavaa lukukokemusta. Ja aivan oikein, tämä hyvänmielen dekkari vei mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Henkilöhahmot olivat kirjan parasta antia, niihin oli selvästi panostettu ja siinä oli hyvin onnistuttu. Luen kirjan liepeestä, että Maula on tehnyt pitkään töitä toimittajana. Toimittajan ammattitaito näkyy tekstissä.

Jokunen sana kirjan juonesta. Tapahtumat sijoittuvat Hauholle, pieneen hämäläiseen maalaiskylään. Kirjan päähenkilö on eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Helvi Helve. Melkein yhtä merkittävää roolia kirjassa näyttelee Helvin räksyttävä puudeli, oma pikkuinen mussukka. Pienessä kylässä ollaan hyvin perillä muiden kyläläisten kuulumisista. Helvi huolestuu, kun ei ole nähnyt naapuriaan Pekka Paateroa moneen päivään. Vaikkakaan Helvi ja Pekka eivät ole läheisiä, Helvi haluaa kuitenkin saada varmuuden Pekan voinnista. Helvi menee tarkistamaan tilannetta ja löytää Pekan kuolleena.

Pekka Paatero oli ollut aktiivinen antiikin harrastaja, jonka mielenkiinnon kohteena olivat olleet erityisesti Tynellin valaisimet. Vanhempi konstaapeli Anna Järvinen tutkii Paateron kuolemaa ja on valmis kuittaamaan sen luonnollisena kuolemana. Siihen Helvi ei usko. Jotakin muuta siinä on takana, pohtii Helvi ja kertoo epäilyksistään ystävälleen perinnerakentaja Riitalle ja kyläkaupan pitäjä Hannulle. 

Kohta onkin Hauhon oma etsijäjengi vauhdissa. Paavo Paatero ei jää ainoaksi uhriksi. Kun uhriluku kasvaa, se vain vauhdittaa etsijäjengin toimintaa. Anna Järvinen yrittää toppuutella Helvin porukkaa. "Poliisi hoitaa Paateron kuolemansyyn tutkimuksen ja Tynell-väärennösten metsästyksen, siihen jahtiin ei hauholaisia kyläetsiviä rekrytä", Anna jatkaa parhaalla virkaäänellään. Annan lupaukset eivät jengiä pysäytä.

Helvi, Riitta ja Hannu sekä tietysti Helvin oma mussukka intoutuvat lähtemään Fiskarsiin vintagepäiville. Luvassa on Tynell-aiheista ohjelmaa. Fiskarsiin päätyy myös Anna Järvinen. Viikonloppuun mahtuu paljon, löytyy vanhoja ja uusia ystäviä, ja murhatutkimuksessakin päästään hieman etenemään. 

Kirja tarjoaa mitä ihastuttavinta cozy crimea. Persoonalliset henkilöhahmot on hyvin rakennettuja, eikä romantiikkaakaan ole unohdettu. Kiva kansi on Piia Ahon suunnittelema. Siinä on kaikki oleellinen: valaisin ja puudeli. Kirjan takakannessa luvataan, että kirjalle on tulossa jatko-osa. Haluan ilman muuta jatkaa matkaa Helvin ja hänen ystäviensä kanssa. 

Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi. Keltainen kirjasto. 2025. Saksankielinen alkuteos Kairos. Suomentaja Jukka-Pekka Pajunen. Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen. Storytel. Lukija Mirjami Heikkinen. 12 t 55 m.

Erpenbeckin Kairos on kuvaus intensiivisestä, mutta myrskyisestä rakkaussuhteesta ja maasta, joka hitaasti hajoaa heidän ympärillään. Jäljelle jää vain pari pahvilaatikollista pölyisiä papereita. 

Kairos on kreikkaa ja tarkoittaa otollista hetkeä. 19-vuotiaan Katharinan ja häntä 24 vuotta vanhemman, naimisissa olevan kuuluisan kirjailijan Hansin kohtaaminen kirjan nimen mukaisesti tapahtuu otollisella hetkellä. Useat sattumat johdattelevat heidät matkustamaan sateisena päivänä bussilla nro 34 samaan paikkaan. Katseet kohtaavat. He päätyvät kahvilaan ja sieltä edelleen Hansin kotiin. "Siinä kaikki. Kaikki oli käynyt niin kuin oli määrä käydä. Tuona heinäkuun 11. päivänä vuonna 1986." Vuosien kuluessa pari kokee ylä- ja alamäkiä. Suhde on kiihkeä ja levoton, kuten myös yhteiskunta, jossa he elävät.   

Lukijan huomion kiinnittää Katharinan ja Hansin suhteen epätasapaino. Melko pian käy ilmi, että Hans on hyvin kontrolloiva ja masokistinen. Hän tuo selvästi esille, mitä odottaa nuorelta Katharinalta eikä siedä vastaväitteitä. Paikoin suhdetta voi kuvata peräti synkäksi. Katharina rakastaa Hansia intohimoisesti ja pakkomielteisesti sekä tekee kaikkensa miellyttääkseen Hansia, mutta Katharina ei koskaan pysty täyttämään sitä, mitä Hans häneltä odottaa: täydellistä fyysistä ja henkistä alistumista. Erpenbeckin lauseiden kepeys muodostaa tehokkaan kontrastin Hansin emotionaaliselle synkkyydelle. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat DDR:n puoleiseen Berliiniin. Katharina ja Hans edustavat eri sukupolvia ja näkevät DDR:n historian eri silmin. Kirjan alkuosassa lukija saa yleiskuvan 1980-luvun elämästä DDR:ssä kuvattuna Katharinan ja hänen ystäviensä silmin. On oletettavaa, että kuvauksissa heijastuvat kirjailijan omat nuoruuden kokemukset. Kansalaisten keskuudessa on tyytymättömyyttä. Kulttuurityöntekijöille ei anneta kunnon toimintaedellytyksiä. "Muutetaanko järjestelmää ulkoa vai sisältä?" Hansilla on poika Ludwig, joka haluaa opiskella filosofiaa, mutta ei suostu allekirjoittamaan paperia, jolla sitoutuu suorittamaan kolmen vuoden pakollisen asevelvollisuuden. "Typerää, mutta ymmärrettävää", toteaa Hans. 

Muuri murtuu marraskuussa 1989. Niin päättyi DDR:n olemassaolo. Saivatko he jotakin parempaa? Jotkut saivat, kaikki eivät. Monille Hansin ikäpolven edustajille, joita sosialistinen DDR oli tukenut monin tavoin, markkinatalouden tulo koettiin kriisin paikkana. Heidän - mukaanlukien Hans - asiantuntemuksellaan eikä osaamisellaan ollut enää arvoa. Entiseen ei ollut paluuta. Samoin kun DDR:n olemassaolo loppui vuonna 1990, niin päättyi myös Katharinan ja Hansin suhde. Epilogissa kirjailija paljastaa Hansin salaisuuden, josta Katharina ei ollut tiennyt. Löytyy tuhatsata sivua "Epävirallisesta avustajasta jolla yhteys vihollisiin" ja sata sivua saman henkilön "Operatiivisesta toiminnasta".  

Kirjailija kuvaa kiinnostavasti Katharinan ja Hansin suhdetta vaihdellen rakastavaisten näkökulmia ja herättäen lukijan myötätunnon sekä Katharinaa että Hansia kohtaan. Erpenbeckin teksti on elävää ja erittäin ilmaisuvoimaista. Jukka-Pekka Pajuselle kiitos loistavasta käännöksestä. Eittämättä kirjasta tulee mieleen Meri Valkaman upea teos Sinun, Margot (WSOY 2021), jossa myös kuvataan DDR:n viime vaiheita. 

Minulle Kairos on yksi tämän vuoden parhaista lukukokemuksista. Teos voitti vuonna 2024 arvostetun kansainvälisen Booker-palkinnon. Voin hyvin yhtyä The New York Timesin veikkaukseen: "Erpenbeckistä huhutaan jo tulevana nobelistina."

Linda Rantanen: Rikosten Rauma 2

 

Linda Rantanen: Rikosten Rauma 2. 2024. Deadline Kustannus. Graafinen suunnittelu: Leena Seppänen. 223 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Vuodest 1979 ettimbäi

Rikosten Rauma 2 on jatkoa vuonna 2021 ilmestyneelle Rikosten Rauma -teokselle (linkki). Ensimmäisessä kirjassa kuvattiin pitsikaupunkina tunnetun Rauman pimeää ja rikollista puolta vuodesta 1966 vuoteen 2011. Tässä toisessa osassa lähdetään liikkeelle vuodesta 1979 ja edetään näihin päiviin asti. 

Ensimmäisessä osassa Rantanen keskittyi kuvaamaan konkreettisia rikostapauksia. Toisesta osasta Rantanen toteaa: "Kirjan ensimmäisestä osasta poiketen halusin kuitenkin syventyä aiempaa enemmän Rauman poliisin eri vaiheisiin ja eri aikakausilla vallinneisiin ilmiöihin." Poliisilaitoksen eri vaiheita ja organisaatiomuutoksia kuvataan kirjassa melko laajasti. Kirjassa on myös pitkiä poliisihaastatteluja. Mutta toki rikoksilla on päärooli toisessakin osassa. Paljon huomiota kiiinnitetään huumeiden käytön lisääntymiseen Raumalla 1980-luvulta lähtien.

Kirjan prologissa kuvataan ikävä tapaus vuodelta 1986, kun Syvärauman kioskin pitäjä 64-vuotias leski Aune surmattiin raa'alla tavalla hyvin yllätyksellisesti. Nuori Touko oli tunkeutunut kioskiin ja tappanut Aunen. Toukolle langetettiin neljäntoista vuoden ja kuuden kuukauden vankeustuomio. Touko anoi armahdusta kaksi kertaa presidentti Martti Ahtisaarelta, mutta turhaan. Sen sijaan presidentti Tarja Halonen armahti Toukon vuonna 2001. Touko oli ensimmäinen elinkautisvanki, jonka Halonen virkakaudellaan armahti. Muutoin 1980-luku sujui rikosten suhteen melko rauhallisesti Raumalla, kunnes vuonna 1989 tapahtunut Suomen ensimmäinen koulusurma järkytti raumalaisia ja koko Suomea. Tätä tapausta Rantanen on käsitellyt laajasti ensimmäisessä osassa.  

Yleisimpiä rikoksia Raumalla kautta vuosikymmenten ovat olleet omaisuusrikokset ja väkivaltarikokset, kuten myös muualla Suomessa. Oli huvilamurtoja, väkivaltarikoksia ja huumerikoksia. Saatiin kokea useitakin ikäviä tilanteita. Eurajoella 12- ja 14-vuotiaat pojat jättäytyivät junan uhreiksi. Kaarosta Onnin asunnosta löytyi kuollut mies, jonka kaula oli viilletty auki. Eurajoella sattuneessa autokolarissa kuoli peräti kuusi ihmistä, eikä onnettomuuden syytä koskaan saatu selville. Rantanen kuvaa yksityiskohtaisesti Koististen veljesten kohtaloa, heidän ankeaa lapsuuttaan ja kauan jatkunutta "rikosuraansa". Kuvaus kahden pienen pojan isästä on koskettava ja ajatuksia herättävä. 

Poliisivoimien organisaatiossa on tapahtunut paljon muutoksia. Vuonna 1979 yhdistettiin Rauman poliisi ja Rauman nimismiespiiri. Vuonna 1998 Rauman hälytyskeskus lakkautettiin.  Säästötoimenpiteenä vuonna 2014 Satakunnan poliisilaitos lakkautettiin, ja Rauma siirtyi Turun alaisuuteen osaksi Lounais-Suomen poliisilaitosta. Vuonna 1992 tuli ratkaisu Rauman poliisilaitoksen tilakysymykseen. Poliisilaitos muutti pois kauniista jugend-rakennuksesta uuteen kanaalin rannalla sijaitsevaan virastotaloon. "Missä muualla maailmassa oli mahdollisuus mennä veneellä asioimaan virastossa?"

Entinen poliisilaitos, nykyinen oluthuone (kuva AA)

Kirja on kirjoitettu sujuvasti ja sitä on helppo lukea. Toimittajan ammattitaito näkyy tekstissä. Rauman murretta on käytetty lukujen otsikoissa, muutoin teksti on selkeää yleiskieltä. Raumalla pitkään asuneille kirja on varmasti kiinnostava lukukokemus, koska todennäköisesti kirjasta löytyy tuttuja henkilöitä ja paikkoja. Raumalaisuus näkyy myös kirjan onnistuneessa Vanha Rauma -teemaisessa kuvituksessa. Jäin kaipaamaan sisällysluetteloa.

Linda Rantanen on raumalaislähtöinen kirjailija. Se selittänee Rantasen kiinnostuksen kotikaupunkinsa rikoksiin. Ilmeisesti Rantanen sai Rauman rikoksista kimmokkeen perehtyä myös muiden kaupunkien rikoksiin. Hän on kirjoittanut kirjat Laitilan, Turun ja Rovaniemen rikoksista. Lisäksi hän on kirjoittanut useita rikosaiheisia kirjoja ja tehnyt podcasteja.

Linda Rantanen on kirjailijavieraana Rauman kirjastossa keskiviikkona 17.9.2025 klo 17. Tilaisuuden järjestää Naisten Pankki yhteistyössä kirjaston kanssa. Tervetuloa!