Ina Westman: Henkien saari

Ina Westman: Henkien saari. 2018. Kosmos. Kansi. Joel Melasniemi. 234 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Perhe viettää mökkikesää saaristossa Tammisaaren lähistöllä. Perheen äiti Emma on ollut onnettomuudessa ja tarvitsee nyt rauhaa ja hiljaisuutta toipuakseen rankoista leikkauksista. Isä Joel, joka on maantiedon opettaja, on ottanut virkavapaata huolehtiakseen vaimostaan sekä myös 5-vuotiaasta Keniasta adoptoidusta Fanni-tyttärestä.

Joel on aina ollut saaristolainen henkeen ja vereen, kun sen sijaan Emma on vasta vuosien mittaan oppinut pitämään raaasta merituulesta ja mökistä, jossa vesi haetaan ja joka valaistaan öljylampuilla ja kynttilöillä. Fanni on onnellinen pikku tyttö, joka viihtyy siellä missä vanhempansakin. Kirjan edetessä valottuvat Emman ja Joelin taustat. Emman jo kuollut äiti on ollut ympäristöministeri, jonka aloittamaa työtä Emma haluaa jatkaa. Emma haluaa tehdä maailmasta paremman paikan elää. Emman työ toimittajana edellyttää matkustamista ympäri maailmaa vaarallisille ja tulehdusalttiille alueille.

Fannin adoptoinnin jälkeen Emma pohtii työnkuvaansa. Lapsi saa hänet miettimään jatkuvaa matkusteluaan, koska journalistinen työ katastrofialueille on käynyt vuosi vuodelta vaarallisemmaksi. Emma ymmärtää, että Fanni tarvitsee äitiä. Halusin antaa aikaa Fannille. En halunnut hänen joutuvan odottamaan äitiä eteisessä. Mutta en halunnut myöskään luopua työstäni ja itsestäni, siitä, mitä pidin maailmassa tärkeänä ja mille olin omistanut koko elämäni ennen Fannia. (s. 95) Tehdessään päätöstä tulevaisuudestaan Emma pohtii myös sitä, miten journalistisen työn luonne on muuttunut - eikä suinkaan parempaan suuntaan. Enää ei kirjoiteta laajoja maa-analyyseja. Kaiken sanottavani piti mahtua Twitteriin tai kahteen linkkiin. Kolmeen kuvaan Instassa, kolmeen lauseeseen Facessa. (s. 129) Emma tekee päätöksen ja päättää jatkaa missiotaan. Maailman lapset tarvitsevat pelastajaa.

Myös Joel on maailmanparantaja, erityisesti ympäristöasioissa. Joelin tarkkoja ja jopa fanaattisia periaatteita tulee koko perheen noudattaa. Emma toteaa Joelista: Hänestä meidän pitäisi luopua lehmistä, sillä lehmät viimeistään tuhoavat maapallon ja se on totta. (s. 160)

Emman ja Joelin välit eivät ole kunnossa. Riidat kärjistyvät paljolti Emman matkusteluun, mutta on toki muitakin syitä sille, miksi aviopari ei enää tavoita toisiaan. Alkuaikojen rakkaus on  hiipunut siitäkin huolimatta, että he ovat saaneet ihanista ihanimman Fanni-tytön. Mutta Fanni tuo myös  jännitteitä suhteeseen. Emma haluaa eristää Fannin ulkomaailmasta, jotta hänen eikä Fannin tarvitsisi kuulla Fannia loukkaavia irvailuja. Emma olisi halunnut ostaa auton, jotta voisi välttyä kulkemasta julkisilla kulkuneuvoilla, mutta Joelin ympäristötietoisuus ei sitä salli. Joel pohtii: Fanninkin on pakko oppia kestämään ihmisten reaktioita ja loukkauksia ja suhtautumaan niihin oikein. Se on ainoa tapa, emme voi vaikuttaa ulkopuolisten reaktioihin, ainoastaan tehdä Fannista tarpeeksi vahvan elämään erilaisuutensa kanssa. (s. 51)

Kirjan rakenne on johdonmukainen ja selkeä. Kirjan kertojina toimivat Emma ja Joel, molemmat vuorollaan minä-kertojina. Fannikin pääsee ääneen varsin viehättävällä tavalla. 5-vuotiaan tavoin hän on tiedonhaluinen ja kiinnostunut suurista kysymyksistä, joita hän pohtii saarella asuvan isoisän kanssa. Westmanin kieli on kaunista ja se kiehtoo lukijaa. Henkilögalleria on pieni, ja siksikin henkilöt tulevat lukijalle hyvin läheisiksi. Erityisesti Emman tuntojen erittely on tarkkanäköistä. 

Kirjassa on paljon kuolemaa, kuolema on läsnä lähes joka päivä koko kesän ajan. Emman sairaus mietityttää koko perhettä, Emma ja Joel pohtivat sitä molemmat omilla tahoillaan, Fanni pohtii sitä isoisän kanssa. Isoisän vaimo on kuollut muutama kuukausi sitten. Kirjan nimen mukaisesti saarella liikkuu henkiä: Emmalla on omat henkensä ja isoisällä omansa. Nämä henget ovat erilaisia. Emman henget kumpuavat rankoista työkokemuksista ja ovat mielestäni osa Emman sairautta, kun taas isoisän henki on hänen kuollut vaimonsa, jonka kanssa isoisä keskustelee kesäiltaisin. Isoisän keskustelut vaimonsa kanssa koskettivat minua syvältä. Koen isoisän keskustelujen olevan osa hänen surutyötään. Surutyötä tehdään niin monin eri tavoin. Koska länsimaissa ei enää juuri ole yhteisöllistä vainajan suremista, yksilöllinen suru saa mitä erilaisempia muotoja; kuka käy haudalla, kuka puhuu vainajalle ajatuksissaan, kuka puhuu ääneen, kuka kirjoittaa vainajalle kirjeitä. Tärkeintä on, että jokainen löytää oman surutyönsä muodon, muodon joka vapauttaa jäljelle jäävän vaikeimmasta surusta.  

Iso plussa Joel Melasniemelle kauniista kirjan kannesta. Olen varma, että tämä kirja jää elämään mieleeni pitkäksi aikaa, niin monia ajatuksia kirja herätti. Kaikkia pohdintojani en kirjoita tähän postaukseen, koska silloin paljastaisin liikaa kirjan tapahtumista.

Kuva: Meri Björn