Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin. S&S. 2018. De kommer att drunkna i sina mödrars tårar. Suomentanut Outi Menna. Kansi: Sanna Mander. 303 sivua.

Lainattu ystävältä

"Heidän äitinsä ei voi lakata itkemästä", Isra sanoi, ja yritin kuvitella millaista olisi menettää oma lapsi Daeshille, sille itsemurhakultille, joka järjestöstä oli viimeisimpien sotilaallisten takaiskujen myötä tullut. 
"He hukkuvat äitiensä kyyneliin", Isra sanoi. "Kaikki ne nuoret, jotka matkustavat sinne kuolemaan. Seuraavassa maailmassa." (s. 184)

Te loukkaatte islamia! (s. 21) 

Kirja alkaa intentiivisellä terroristi-iskun kuvauksella, kun Hamad, Amin ja Nour hyökkävät sarjakuvakauppaan Göteborgissa. Hamad, Amin ja Nour ovat Daeshin - Isisin kannattajiin kuuluvia musliminuoria. Kaupassa esiintyy satiirisista Muhammed-karikatyyreistään tunnettu sarjakuvataiteilija Göran Loberg. Hyökkäys onnistuu, panttivankeja otetaan. Nourin tehtävänä on videoita hyökkäys ja välittää kuvaa samantien nettiin. Mutta ratkaisevalla hetkellä Nour toteaa: Musta tuntuu että meidän ei pitäisi olla täällä. Ei meidän tänne pitänyt tulla. (s. 43) Anyuru kuvaa tätä äärimmäisen raakaa terrori-iskua vain yhden hyökkääjän - Nourin - näkökulmasta. Iskun kuvauksen ohella valotetaan myös Nourin taustaa ja syitä, miksi hän -  nuori tyttö - on mukana iskussa. Hänellä on vain Amin ja Hamad, ja tämä väkivalta, tämä kosto johon hän osallistuu menneisyydessä kokemiensa epämääräisten vääryyksien tähden. (s. 23) 

Seuraavaksi tapaamme Nourin Tundran oikeuspsykiatrisessa aluesairaalassa. Tytön diagnoosi on skitsofrenia. Aikaa terroristi-iskusta on kulunut kaksi vuotta. Tyttö antaa kirjailijalle - kirjan minä-kertojalle - kirjottamansa paperipinkan luettavaksi. Tytön rankka menneisyys avautuu vaihe vaiheelta.

Kaikki olisi voinut olla toisin. (s. 62) 

Käy ilmi, että tytön oikea nimi ei olekaan Nour. Hän on tullut Belgiasta ja kokenut menneisyydessä synkkyyttä ja raakuutta mm. Al-Miinan leirillä. Toinen aikataso peilaantuu tulevaisuuteen 15 vuoden päähän. Ollaan edelleen Ruotsissa. Sarjakuvakauppaan tehty terroristi-isku on vaikuttanut moneen asiaan Ruotsissa. Muslimien on hyvin vaikeaa elää ruotsalaisessa yhteiskunnassa, niin suuren vihan terroristi-isku on saanut aikaiseksi. Bussipysäkeillä näytetään videota terroristi-iskusta, uskonnon tunnustaminen on kiellettyä. Kaikkien pitää allekirjoittaa kerran vuodessa kansalaissopimus, jossa sitouduttiin tukemaan mm. musliminvastaisuutta. Kansalaisopimuksen mukaan Ruotsi on maailman ainoa maa, jossa ei ole rasismia. Sellaiset henkilöt,  jotka leimataan "valtion vihollisiksi" tai jotka kieltäytyvät allekirjoittamasta kansalaissopimusta, kuljetetaan Kaningårdeniin, pois näkyvistä.  

Ne aikovat ampua. Tappaa meidät, koska olemme muslimeja (s. 110)

Tyttökin päätyy isänsä kanssa Kaningårdeniin. Kaningården oli ollut levoton asuinalue, jossa ammuskelu ja talojen polttaminen oli ollut jokapäiväistä. Asuinalue oli tyhjennetty ja alueesta oli tullut pakolaisten majoituspaikka. Kun pakolaiset karkotettiin Ruotsista, sinne perustettiin leiri valtion vihollisille, mm niille, jotka kieltäytyivät allekirjoittamasta kansalaissopimusta. Kaningården on suoranainen ghetto. Siellä asutaan turvaluokitelluissa ghettorakennuksissa ja kuunnellaan luentoja rasismivapaasta ruotsalaisesta yhteiskunnasta ja ennen kaikkea ollaan alistettuja. "Sunkin täytyy tajuta se. Sellaisilla kuin me ei ole mitään valtaa", Amin sanoi. "Sun isällä ei ollut mitään valtaa. Sen takia ne pakotti sen riisuutumaan sun edessä. Ne halusi näyttää teille." (s. 257)  Tyttö kaipaa kotia tai yleensä poispääsyä turvaluokitetusta talosta. Hän pakenee, mutta jää kiinni ja joutuu Kaningårdenin pahimpaan paikkaan T-taloon, jossa vangeille tehdään erilaisia tieteellisiä kokeita, kuten konsanaan natsi-Saksan ghetoissa. 

Kukaan ei unelmoi meistä paitsi Daesh. (s. 219)  

Kirjan loppuosan keskiössä ovat Hamad ja Amin. Kirjailija valottaa heidän taustojaan ja palaa yhä uudelleen terrori-iskuun. Terrori-iskusta on tehty elokuvakin Seitsemästoista helmikuuta. Tyttö toteaa: "Mulle näytetään se leffa tänä iltana". "Lääkärin mielestä se voi tehdä mulle hyvää", tyttö sanoi. Hän raapi taas käsiään pakkomielteisesti, mikä viittasi lievään itsetuhoisuuteen. "Edistää mun paranemista." (s. 285)

Kirja on synkkä ja ahdistava, mutta samalla hyvin ajankohtainen ja siksi tärkeä. Se antaa pelottavan kuvan tulevaisuuden yhteiskunnasta. Kokonaisuutena kirjassa esitetty tulevaisuuden ruotsalainen yhteiskunta on epämiellyttävä utopia, mutta valitettavasti utopian aineksia on olemassa. Kirja on ahdistavuudessaan hyvin vaikuttava, vaikkakin Kalingårdenin osuus oli mielestäni yliampuvaa eikä oikein uskottavaa. Sen sijaan mielenkiintoisempana koin terroristinuorten taustojen kuvaukset. Kirjailija ei pyri antamaan valmiita vastausta sille, miksi näistä nuorista tuli terroristeja, hän jättää sen lukijoiden pohdittavaksi. Vaikka kirjan aihe on ahdistava ja lohduton, olisin kaivannut keveyttäkin ja huumoria. Pieniä kevennyksiä löytyy sieltä täältä. 

"Röökaaminen oli ennen sallittuja, mieti."
"Ihan järjetöntä", Liat sanoi.
"Totaalisen järjetöntä. Sitähän mäkin. Balagan". (s. 79)

Mietin, miten He hukkuvat äitiensä kyyneliin toimisi lukupiirikirjana. Olisiko se liian synkkä? Varmasti kirja herättäisi keskustelua. Kirja voitti August-palkinnon vuonna 2017. Kirjan teksti on sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa, vaikkakin kuvauksen monitasoisuus, tulevaisuudessa ja nykyhetkessä liikkuminen, on haaste lukijalle; aina ei kertakaikkiaan tiedä, missä mennään. Anyuru vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa viime keväänä. Varmasti senkin tähden kirja on herättänyt paljon kiinnostusta ja siitä on postattu useissakin blogeissa, esimerkiksi blogeissa Kirsin Book Club, Lukuisa, Tekstiluola ja Reader, why did I marry him?

Kuva: Mercies May