Syyskuussa luettua

Syyskuussa on saatu nauttia kauniista luonnosta ja hienoista ruskaväreistä. Tässä Pielisjoki Joensuussa.

Syyskuun saldo oli yhdeksän kirjaa, joista viisi oli kotimaista ja neljä ulkomaista. Vain yksi kirjoista oli äänikirja.

Kaunokirjat (ulkomainen ja kotimainen)

Annette Hess: Tulkki. WSOY. 2020. (linkki)

Ruth Hogan: Lauluja variksille. Bazar. 2020. (linkki)

JP Koskinen: Hukkuva maa. Like. 2020. (linkki)

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. Äänikirja. (linkki)

Dekkarit (ulkomainen ja kotimainen)

Jöel Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia. Tammi. 2016. (linkki)

Christian Rönnbacka: Ruska. Bazar. 2020. (linkki)

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä. Myllylahti. 2020. (linkki)

Tietokirjat (ulkomainen ja kotimainen)

Heinrich Fraenkel & Roger Manvell: Hermann Göring - Nousu ja tuho. Minerva. 2020. (linkki)

Raija Ylönen-Peltonen: "Vain sodassa kuollut mies". Kadonnut, kaatunut, teloitettu? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2020. (linkki)

Ja tässäpä top  three:

Kaunista lokakuuta kaikille!

Maritta Hirvonen: Komediantit

Maritta Hirvonen: Komediantit. Stresa. 2020. 271 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Elokuu 1944 Dresden. Ester Weiss on juutalaisen kulttuuriperheen tytär. Ester rakastaa musiikkia, hän soittaa pianoa ja harrastaa balettitanssia. Eräänä päivänä Ester harjoituksista palatessaan näkee, että kodin ulko-ovesta astuu ulos hänen isänsä, sitten 10-vuotias Thomas-veli ja  taaempana matkalaukkua kantava äiti. Perässä tulee sotilas kivääriä kantaen. Ester palaa oopperatalolle ja piileksii ystävänsä luona, kunnes saa uuden henkilöllisyyden ja sitä myötä uuden passin. Ester Weissista tulee Arabella Richter. Arabellana tyttö lähtee kävelemään päämäärättömästi kohti länttä. Kaikki tuntuu onnettomalta, on nälkä, on kylmä, ei paikkaa minne mennä. Onnekseen tyttö saa suojan sirkusväen joukosta. Kyseessä on maata kiertävä Schreierin sirkus. 

"Minun on harjoiteltava paljon, PALJON enemmän." (s. 42)

Sirkuslaiset ottavat Arabellan hyvin vastaan ja hänet hyväksytään privaattina joukkoon. Arabella huomaa viihtyvänsä sirkuslaisten keskuudessa ja hän tekeekin kaikkensa, jotta hänestäkin tulisi sirkustaiteilija. Mutta vaikeaa se on. "Kaikki oppivat jongleeraamaan kun vain harjoittelevat, Edith sanoo. Samaa hän sanoo kaikesta muustakin mitä sirkuksessa tehdään. Miksi minä olen näin surkea?" (s. 42) Päivästä toiseen ja viikosta toiseen sirkus kulkee vaunuineen paikkakunnalta toiselle, tutuiksi tulevat mm. Jena, Eisenberg ja Ohrdruff ja monet muut paikkakunnat Dresdenin lähiseudulla. Vaunut puretaan, teltta pystytetään ja esitystä valmistellaan iltaa varten. Koko elämä kulkee pyörien päällä. Mutta katsojamäärät ovat niin pieniä, että sirkuslaisten elämä on jatkuvaa selviytymistä päivästä toiseen.

"Ihminen pystyy mihin tahansa, kommunisti vielä enempään." (s. 141)

Arabella rakastuu Heinziin, sirkuksen johtajan poikaan. He avioituvat ja saavat kolme lasta, joista luontevasti tulee sirkuslaisia jo pienestä pitäen. Vaikka Arabella rakastaa Heinzia yli kaiken, menneisyydestään hän ei kerro Heinzille mitään. Ei edes juutalaisuudesta. Eikä kenelle muullekaan. Mutta on Arabellalla Gisela, lapsuuden ystävä Dresdenistä. He eivät voi tavata toisiaan, mutta kirjoittaa he voivat. Monia muistoja nousee esiin lapsuuden vuosilta. Kirjeenvaihdossa tulevat esille myös idän ja lännen erot. Gisela on omaksunut täysin sosialistisen ideologian periaatteet. "Rakentakaamme yhdessä onnellista tulevaisuutta. Der Sozialismus wird siegen!" 

Komediantit on Maritta Hirvosen esikoisromaani. Pidin kirjasta hyvin paljon. Pidin Hirvosen kauniista kielestä, jota oli vaivatonta lukea. Yhtä paljon pidin kirjan sirkus-aiheesta. Miten hienosti - lämmöllä ja rakkaudella - Hirvonen kuvaakaan sirkuslaisten elämää. Hän on tavoittanut hyvin sirkuksen tunnelman, niin autenttiselta kuvaus tuntuu. Elämä on yksinkertaista, kaikki tapahtuu sirkuksessa. Sirkus on sirkuslaisten elanto ja elämäntapa eivätkä he kaipaa muuta. 

Arabellalla, sirkuksen ulkopuolelta tulevana, olisi kiinnostusta modernisoida sirkuksen esityksiä. Sirkuslaiset eivät ymmärrä Arabellan ajatuksia. Arabellan lapsuudenystävä Kurt kiteyttää sirkuksen roolin taitavasti. "Teidän lajinne on hieno ja aito juuri sellaisenaan. Se on taidetta, viihdettä ja kansanperinnettä, vuosisataista kulttuuriperintöä. Ja tuolla tavoin kuin sitä teette, se toteuttaa taiteen perimmäistä tehtävää yhtä lailla kuin Beethovenin sinfonia, jonka perjantaina kuulit." (s. 187) Mm. Arabellan lapsuuden harrastuksella baletilla ja sirkuksen akrobatialla on paljon yhteistä. "Muuten se on ihan sitä samaa, mutta toiset vaan kieppuu näin päin ja toiset näin päin", Edith sanoi ja pyöritti ensin sormeaan kuin hyrrää ja sitten kuin oravanpyörää, akrobaattien voltteja kuvatessaan." (s. 88) Schreierin sirkuksen sirkustaitelijat ovat todella taitavia, mutta todennäköisesti eivät saa ansaitsemaansa arvostusta. Näin saattaa olla tilanne sirkustaitelijoiden suhteen vielä tänäkin päivänä.

Eräs vaikuttavimmista kohtauksista kirjassa oli se, kun Arabella muutamien muiden sirkuslaisten kanssa meni elokuviin. 

"Siinä tunkkaisessa elokuvateatterissa, nuhraantuneella, tupakan polttamalla istuimella hengitän, tulen hitaasti tietoiseksi jokaisesta luusta ja lihassäikeestä, pienimmästäkin nivelestä, suonissa virtaavan veren jokaisesta pisarasta, kehoa suojaavasta ihostani. Kuin rojukasassa lojuvat lasinpalat kasautuisivat yhdeksi kristallinkirkkaaksi kuutioksi, olen yhtä lapsuuden, kaiken nähdyn ja koetun, kaiken ympärillä olevan, ja kaiken tulevan kanssa. Tiedän, että kaikki siinä on oikein, niin kuin katsomassani elokuvassa on kaikki oikein." (s. 191)

Elokuva oli Der Himmel über Berlin, jonka toinen käsikirjoittaja on  Peter Handke. Arabellaa oli syvästi koskettanut elokuvan runo "Als das Kind Kind war".

Kirjan takakannessa todetaan, että kirja "on kirjoitettu rakkaudesta sirkukseen, musiikkiin ja taiteeseen." Tämän voi lukija aistia kirjaa lukiesaan. Kirja on kunnianosoitus komedianteille ja kaikille esiintyville taiteilijoille. Lämmin suositukseni tälle kirjalle, joka mielestäni on eittämättä yksi parhaista syksyn esikoiskirjoista.  Kirjan kanteen kuvattu Tuulikki Pietilän kaunis teos täydentää tätä vaikuttavaa lukukokemusta. 

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Jorman lukunurkka, Elämä on ihanaa ja Kirja vieköön.

JP Koskinen: Hukkuva maa

 

JP Koskinen: Hukkuva maa. Like. 2020. 232 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Olemme tänään keskustelleet jälleen kerran ihmiskunnan kannalta tärkeistä asioista. Jokainen, joka osaa lukea ja laskea, päätyy siihen samaan lopputulokseen, jonka teille esitin. Toisin kuin kiivaimmat kollegani, haluan muistuttaa, ettei ilmaston lämpeneminen ole maailmanloppu, eikä se ole ikävä kyllä edes ihmiskunnan loppu. Ihminen on sitkeämpi kuin torakka, sen ovat monet koettelemukset osoittaneet. Mutta sen voin teille taata, että edessä on länsimaisen elämäntavan loppu. Jatkuvan talouskasvun jumala kaatuu ja sen alle murskautuu miljardeja ihmisiä." (s. 86)

JP Koskinen on tuottelias kirjailija ja monen genren taitaja. Minulle Koskinen on tullut tutuksi historiallisten tapahtumien tulkitsijana. Tulisiipi (Like 2019), Kuinka sydän pysäytetään (WSOY 2015) ja Ystäväni Rasputin (WSOY 2015) ovat kirjoja, joiden lukemisesta olen nauttinut, sekä kirjan tapahtumista että Koskisen kielestä. Tulisiipi oli niin vaikuttava, että valitsin sen vuoden 2019 parhaimmaksi kotimaiseksi kirjaksi. 

Uusimman Koskisen kirjan Hukkuva maa teemana ei ole historia, vaan kyseessä on lukuromaani, jossa selvitetään varakkaan Vaaterin teollisuussuvun salaisuuksia sekä puhutaan ja pohditaan ilmastonmuutosta. Suvun salaisuuksien purkaminen tuo juoneen dekkarimaisuutta ja ilmastonmuutos puolestaan ekodystopian piirteitä.  

 "Niklas Vaateri aiheuttaa aina hämmennystä." (s. 154)

Kirjan minä-kertoja on Niklas, Vaaterin perheen esikoispoika. Hän on ilmastotutkimuksen asiantuntija, joka tuntee menetelmät sekä tilastot ja on haluttu asiantuntijavieras olipa kyseessä sitten tv-tentti, kansainvälinen konferenssi tai vihreiden keskustelutilaisuus. Henkilönä Niklas on kärkäs, aggressivinen, jopa ivallinen puolustaessaan omia näkökulmiaan. Niklasta ei voi syyttää ainakaan siitä, ettei hän rohkenisi tuoda omia mielipiteitään julki. Monesti puheenvuorojensa loppukaneetissa hän tylyttää kuulijoita. "Te uskotte jumalaan, jota ette ole koskaan nähneet, mutta ette mittaustuloksiin, joita esittelin teille kolmen tunnin ajan. Se ei yllätä minua, sillä viimeinen ehtymätön luonnonvara on ihmisten tyhmyys. Arrogantti karvaton apina on yhä apina, vaikka se pukeutuisi räätälillä teetettyyn pukuun." (s. 87)

Niklas uskoo ydinvoimaan. Näin Niklas tiivistää sanomansa Vihreän Gaian keskustelutilaisuudessa. "Lyhyenä yhteenvetona voin sanoa, että nykyisessä tilanteessa ydinvoiman kehittämiseen ja kapasiteetin kasvattamiseen kannattaa panostaa. Voimaloiden turvallisuutta ja tehokkuutta voidaan parantaa ja fuusiovoimaloiden tutkimukseen ja kehitykseen pitäisi ohjata enemmän rahaa. Ydinjätteen käsittely on erillinen ongelma, joka pitää myös ratkaista erikseen. Jos haluatte nopeasti leikata hiilidioksidipäästöjä, tämä on paras vaihtoehtonne." (s. 154)

"Jukka Elias Vaaterin katoaminen oli jymyuutinen." (s. 35)

Jukka Vaateri, Niklaksen isä ja ison perheyrityksen perustaja, on ollut kadoksissa yli viisi vuotta.  Hän oli tuolloin viisi vuotta sitten kansanedustaja ja oli lähtenyt eduskunnasta, noussut Mersuunsa Arkadiankadulla ja kytkenyt virran pois puhelimesta. Sen jälkeen hänestä ei ole kuultu mitään. Jukka Vaateri ei ollut halunnut, että häntä seurataan ja oli siksi kytkenyt virran pois puhelimestaan. Miksi, ihmettelevät suku ja poliisi. Jukka Vaaterilla ja vaimollaan Amandalla on kolme lasta: Niklas, Sandra ja Mikko. Sandra on nimetty perheyrityksen  johtoon. Nyt kun isä on ollut kadoksissa niinkin kauan, Sandran mielestä isä tulisi julistaa kuolleeksi. Kuolleeksi julistamisessa on iso este, tietää Sandra. Se on äiti. Siksi Sandra kääntyy Niklasin puoleen ja pyytää häntä puhumaan äidille. Näin Niklas joutuu palaamaan vuosien takaisiin muistoihin, lapsuuden yhdessäolohetkiin vanhempiensa ja sisarustensa kanssa sekä erilaisiin ilmastotilaisuuksiin, joihin isä osallistui kansanedustajana ja hän itse asiantuntijana. Isän mielestä Niklasin kärkäs esiintyminen ei vienyt ilmastoasiaa eteenpäin. "Sinä kierrät ympäri maailmaa haukkumassa ihmisiä tyhmiksi ja ahneiksi, ei sillä tavalla saavuteta mitään, paitsi vastarintaa ja vihamiehiä." (s. 105) Isä puolestaan uskoi, että ainoa tapa vaikuttaa asioihin oli kompromissien etsiminen.

"Sorakallio ja Luonto olivat perässäni, se oli ilmiselvää." (s. 143)

Vaaterin perhe yllättyy, kun poliisi ottaa Jukka Vaaterin katoamisen uudelleen käsittelyyn, vaikka se on jo kertaalleen haudattu ratkaisemattomana. Jutun tutkija Santeri Sorakallio on kiinnostunut erityisesti Niklasin tekemisistä Vaaterin katoamisen aikoihin. Sorakallio nostaa esille useitakin kysymyksiä, joihin Niklas ei pysty vastaamaan. 

Kun  isän katoamiseen liittyvät tapahtumat alkavat aueta, kirja saa jännittäviä dekkarimaisia piirteitä. Koskinen on kutonut kiinnostavan  ja yllättävän juonen tämän riitaisan suvun ympärille. Vaikka ilmastonmuutosteema on ollut jo vuosien ajan suosittu aihe kirjallisuudessa, se osuu yhä ajankohtaisuudellaan tähän aikaan. Niklaksen ekodystopia saa lukijan pohtimaan maapallon tulevaisuutta ja  ihmisen tekojen merkitystä luonnolle. Ajatukset jäävät kytemään mieleen kirjan kansien sulkeuduttua.    

Hukkuva maa on taitavasti kirjoitettu. Koskisen kerronnassa on vetoa. Hän tarjoaa lukijalle jännitystä, Vaaterin riitaisan suvun ihmissuhteita, Niklaksen kaltaisia kiinnostavia henkilöhahmoja ja asiantuntevaa ilmastotietoutta. Tekstin napakkuus ja selkeys pitävät juonen yhtenäisenä läpi kirjan.  

Hukkuva maa on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Kulttuuri kukoistaa.

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä

 

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä. Myllylahti. 2020. 310 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Ruumisauton kuljettaja saapui kävellen luoksemme juuri, kun Niiles veti ruumispussin vetoketjun kiinni. Niiles jäi vielä irrottamaan köyttä puusta, ja minä kannoin ruumiin kuljettajan kanssa tienvarteen, jonne Kehäkoski oli ruumisauton tilannut. Tyttö oli niin kovin kevyt kantaa. Kuin Edith, tulin ajatelleeksi ja sydäntäni kylmäsi. Tämän tytön vanhemmille oli vietävänä hirvittävä viesti. Ja se oli meidän seuraava tehtävä." (s. 58)

"Voiko enkelitkin kuolla?" (s. 11)

On talvi. Pikkupoika kulkee metsässä ja näkee puussa roikkuvan enkelin. Hahmo ei voi olla kuollut, koska enkelit eivät kuole, päättelee poika. Tästä enkelistä ei Savonlinnan poliisi vielä tiedä mitään. Poliisin taukotuvassa on lounastunnin leppoisa tunnelma. Esimies Pentti Kehäkoski opettelee käyttämään uutta iPhoneaan muiden jutellessa kevyeen sävyyn päivän tapahtumista. Mutta pian tulee poliisille käsky lähteä tapahtumapaikalle. Puussa ei roiku enkeli. Siellä roikkuu morsiuspukuun puettu nuori nainen. Poliisin ensimmäinen arvio on, että kyseessä on itsemurha. Mutta kuollut morsian on vasta alkusoittoa tuleville tapahtumille. Nyt ei ole kyse itsemurhasta, vaan suuremmista kuvioista, todetaan poliisissa.  

"Joka tapauksessa olimme melkoisessa umpikujassa." (s. 147)

Kirjan päähenkilö ja minä-kertoja on Isa Karos, Savonlinnan poliisin ylikonstaapeli. Isa on ammattitaitoinen poliisi, mutta yksityiselämänsä kanssa hän joutuu kipuilemaan. Isan elämässä on onnea, on Niiles, jonka kanssa Isa on menossa naimisiin tulevana kesänä ja on Aida, Niilesin tytär. Mutta niin paljon on tapahtunut menneisyydessä. Tapahtumat vyöryvät Isan mieleen etenkin öisin. "Mustat laskokset ottivat ihmishahmojen muodon. Astuivat alas seinältä. Yksi kerrallaan, kevyesti kuin tanssijat. He kulkivat vuoteen ympärillä, kohina tiivistyi, he tuntuivat puhuvan toisilleen. Heidän mustat huppunsa lähenivät toisiaan, kun he keskustelivat. He puhuivat minusta." (s. 190) Täysillä Isa kuitenkin pystyy keskittymään morsiuspukuisen naisen kuoleman selvittämiseen. Kun yhä uusia rikoksia tulee esille, poliisi joutuu pohtimaan, ovatko rikosjuonet täysin erillisiä vai löytyykö jokin niitä yhdistävä punainen lanka. Asiat selviävät, mutta työtä, kärsivällisyyttä ja nerokasta ajattelu- ja tiimityötä se poliisilta vaatii. 

"Saavu luokseni taas, saavu luokseni taas talven kylmyyden karkottaen." (s. 175)

Yksi kirjan sivujuonista vie lukijan Marinmaahan vuoteen 1674. Siellä kylä elää luonnon ehdoilla, metsästetään ja kalastetaan, uskotaan taikavoimiin ja järjestetään uhrijuhlia. Kylän tietäjä on tärkeä henkilö, joka tietää kaikesta enemmän kuin kylän muut asukkaat. Hän osaa ennustaa ja lukee tulevat tapahtumat puista.  Marinmaan Enkelimetsään sijoittuu kahden nuoren äärettömän kaunis ja koskettava rakkaustarina. Luonto on läsnä kaikkialla, puut, metsä ja tuulet. 

"Et osaa edes kuolla." (s. 183)

Toinen sivujuonista "Lapsuudessani" kuvaa lapsen elämää perheessä, jossa isän juominen hallitsee perhe-elämää ja saa äidin ja lapsen pelkäämään viikonloppuja. "Isäni avaa pullon, jossa on hopeinen leijonan kuva ja juoma kirkasta. Hän juo suoraan pullon suusta." (s. 154) Lapsi kokee olevansa taakka vanhemmilleen. Vielä vaikeammaksi elämä tulee, kun perheeseen syntyy vauva, "sikkupisko". Kuka tämä lapsi on, jonka lapsuutta kirjailija kuljettaa läpi kirjan, selviää lukijalle vasta kirjan loppusivuilla.

Tuire Malmstedtin ensimmäinen Isa Karos -dekkari Pimeä jää (Myllylahti 2018) (linkki) sai vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Mykkä taivas (Myllylahti 2019) (linkki) jatkoi samaa vahvaa linjaa. Enkelimetsä osoittaa, että Malmstedt vain paranee kirja kirjalta. Viimeistään tällä kolmannella kirjalla Malmstedt nousee eittämättä suomalaisten dekkaristien kärkijoukkoon. Enkä poissulkisi kansainvälistä menestystäkään. Juoni on rakennettu taitavasti ja nerokkaasti ja pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. Yllättävä ratkaisu selviää vasta viimeisillä sivuilla. Kirjan sivutarinat, jotka kirjailija sitoo taitavasti yhteen, luovat jännitettä juonen kehittelyyn. Lukija voi vain todeta, että kaikella on tarkoituksensa. 

Ei pelkkä jännitys ja kauhu tee Enkelimetsästä mieleenjäävää lukukokemusta. Malmstedtin luoma kiinnostava, inhimillinen ja elävä henkilögalleria on tärkeä osa kirjan kokonaisuutta. Poliisien, erityisesti Isan, yksityiselämän limittäminen rikostapahtumien kulkuun pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Isa tulee lukijalle tutuksi ja läheiseksi. On helppo kulkea Isan mukana sekä hyvissä että huonoissa vaiheissa. Kirjailijan rakkaus luontoon, metsään ja puihin näkyy läpi kirjan. Ja luontoon ja puihin jo kirjan kaunis nimikin viittaa.  

Jos et ole vielä tutustunut Malmstedtin Isa Karos -sarjaan, suosittelen kirjojen järjestyksessä lukemista, koska tarinat linkittyvät läheisesti toisiinsa.

Enkelimetsä tarjoaa jännitystä, ennalta arvaamattomia yllätyksiä, inhimillisiä henkilöhahmoja ja kauniita luonnon kuvauksia. Vahva suositukseni tälle lahjakkaan kirjailijan uutuudelle.

Kirja on luettu myös Kirjarikas elämäni -blogissa.

Raija Ylönen-Peltonen: "Vain sodassa kuollut mies"

Raija Ylönen-Peltonen: "Vain sodassa kuollut mies". Kadonnut, kaatunut, teloitettu? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2020. 214 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Reinosta ei edelleenkään ollut kuulunut mitään, ei korttia lapselle, ei kirjettä vaimolle. "Etkö sinä enää muista meittiä ollenkaan, olen niin ikävissäni sinun kohtalostasi rakas, että en osaa muuta, kuin aina vaan ajattelen sinua ja kirjoitan sinulle yhtä mittaa", Kerttu aloitti viimeisen kirjeensä Reinolle. Hän kysyi syytä siihen, miksi Reino ei enää kirjoittanut kotiin, miksi hänestä ei kuulunut mitään ja miksi hän ei päässyt lomalle." (s. 107)

Raija Ylönen-Peltonen, joka työskentelee Kansallisarkiston ylitarkastajana, on tarttunut aiheeseen, jota sodan sankaritarinoissa ei tunneta. Ylönen-Peltosen kiinnostuksen kohteena on puna-armeijan sotavangeiksi jääneiden kohtalo talvisodan aikana. Tutkija tarkastelee aihetta yhden sotilaan kautta.

"Kaukana kotoa miesten mieliä kaiversi epätietoisuus tulevasta." (s. 23)

Vain sodassa kuollut mies kertoo Reinon tarinan. Reino oli tavallinen 24-vuotias suomalainen perheenisä, jonka sota alkoi lokakuussa 1939, kun hänet muiden reserviläisten tavoin kutsuttiin ylimääräisiin sotaharjoituksiin. Kotiin jäi Kerttu-vaimo 4-vuotiaan pojan kanssa. Toinen lapsi oli tulossa. Reinon pataljoonan matka kävi Johanneksen kautta Kuolemajärvelle Kannakselle. Kuolemajärvellä pystytettiin jälleen leiri ja tehtiin kenttävarustustöitä samalla kun miehistön koulutusta jatkettiin. Mahdollinen sota ja Neuvostoliiton ylivoimaisuus olivat kaikkien mielessä, vaikkakin toivottiin, että sota olisi vielä vältettävissä. Mutta näin ei käynyt. Marraskuun lopussa tuli tieto sodan alkamisesta.

"Pian merkintä muutettiin karkureiksi." (s. 50)

Sotatoimet alkoivat myös Kuolemajärvellä. Reino ja Kustaa, saman kylän poikia, laitettiin kuulovartioon. Kun vaihtomiehet menivät paikalle, vartiomiehistä ei näkynyt jälkeäkään. Vain maahan heitetyt kiväärit löydettiin. Joukko-osastossa oli epäselvyyttä, mitä oli tapahtunut. Muisteltiin Kustaan ilmoittaneen, ettei hän aio nostaa asettaan venäläisiä vastaan. Joku muisti, että Kustaa oli suunnitellut antautuvansa venäläisille heti tilaisuuden tullen. Epäilys loikkaamisesta vihollisen puolelle vahvistui ja muuttui pian varmuudeksi. Myöhemmin "Reino kertoi antautuneensa Kustaan kanssa viholliselle vapaaehtoisesti, heiluttaen ikkunaverhoista tekemäänsä valkoista lippua." (s. 36)

"Vähitellen ilmoittautuneiden lista piteni." (s. 74)

Reino ja Kustaa olivat vapaaehtoisesti antautuneet puna-armeijalle. Siitä huolimatta heitä kohdeltiin sotavankien tapaan. Eikä se kohtelu ollut mitään lempeää kohtelua. Vankeja löytiin ja tuupittiin, tyrkittiin kiväärinperillä, vartioitiin tiukasti ja luonnollisesti myös kuulusteltiin kerta kerran jälkeen. Sitten seurasi siirto Halilaan ja sieltä edelleen vastaanottoleirille Terijoen lähistölle. Kuulustelut jatkuivat sielläkin. Kiinnostava on vaihe, jolloin Terijoelle perustettu Otto Wille Kuusisen johtama Suomen kansanhallitus  aloitti vankien värväämisen Suomen kansanarmeijan riveihin. Sitten kun Neuvostoliitto voittaisi sodan Suomea vastaan, tämä armeija toimisi perustana Suomen tulevalle armeijalle. Moni värväytyi armeijaan, Reino muiden mukana.

Tänne Halilaan Reino vietiin kuulusteltavaksi pian sotavangiksi jäämisen jälkeen. Kuva kirjan valokuvaliitteestä.

"Sitoumus palvella neuvostoarmeijaa." (s. 78)

Reino lähetettiin vakoojaksi Suomen puolelle. Näin toimittiin monissa tapauksissa puna-armeijan riveihin antautuneiden kohdalla. Ajankohta Reinon kohdalla oli joulukuun loppu v. 1939. Hänen tehtävänään oli ottaa selvää ja raportoida suomalaisten joukko-osastojen toiminnasta. Hänellä oli peitetarina valmiina. Mutta puna-armeija ei saanut toivomiaan tietoja, koska Reino antautui suomalaiselle partiolle lähes heti rajan ylitettyään. Ensin Reinoa kuulusteltiin Imatralla ja sen jälkeen hänet siirrettiin Mikkeliin, missä sijaitsi Päämajan valvontaosaston pääosasto. Poliisiaseman sellissä oli viisi vankia Reino mukaanluettuna. Reinon syyte oli "karkaaminen vihollisen puolelle ja vakoilu". (s. 112) Tammikuun 4. päivänä 1940 tehtiin Mikkeliin suuri ilmapommitus. Pommituksessa tuhoutui myös poliisilaitos ja sen myötä siellä olleet vangit. 

Kotiseudulla oltiin luonnollisesti huolissaan kadoksissa olevista miehistä. Huhuja Reinonkin karkaamisesta vihollisen puolelle oli kiirinyt kotikylään asti. Reinon kuolemaan liittyvät tiedot eivät ole tutkijan mukaan yhteneviä. Aikanaan tieto Reinon kuolemasta saavutti Reinon vaimon. Ilmoituksen mukaan Reino oli ammuttu.

Sotavangiksi jäi runsaat 900 suomalaista talvisodan aikana. Tässä lotat muonittavat sotavankeudesta vapautettuja suomalaisia. Kuva kirjan valokuvaliitteestä.

Raija Ylönen-Peltosen tutkimusnäkökulma sotavankeihin on kiinnostava. Hän ottaa tarkasteltavaksi yhden miehen kohtalon. Yksilönäkökulma on onnistunut ratkaisu. Se pitää lukijan mielenkiinnon yllä läpi kirjan. Pala palalta tutkija edistyy ja saa avatuksi Reinon sotilaselämän vaiheita. Tutkijan mukaan tapahtumat pitänevät paikkaansa arkistomateriaaliin pohjautuen lukuunottamatta Reinon kuolemaa. Mistään ei ole löytynyt virallista tietoa ampumisesta. Arvailujen varaan jää myös se pohdinta, olisiko Reino mahdollisesti lähetetty tai lähtenyt takaisin Neuvostoliittoon. 

"Reinon kohtalo oli seurausta valinnoista, jotka johtivat lopulta siihen, että Reino ei ole sankarivainaja eikä hän ole kuolemaantuomittu. Hän on vain sodassa kuollut mies." (s. 184)

Vain sodassa kuollut mies on tasokas ja selkeä tietokirja. Reinon tarina on kiinnostava ja erityisen kiinnostavaksi sen tekee se, että Reinon tarina liitetään luontevasti talvisodan kulkuun. Myös kotirintaman tunnelmat välittyvät kirjassa. Tutkija on tavoittanut hyvin kuvattavien henkilöiden mielialat ja tunneilmiöt. Reinon tarinaa täydentää valokuvaliite. Kirjassa käytetyt viitteet sekä lähdeluettelo löytyvät kirjan loppuosasta. 

Syksyn kirjauutuuksissa on mukana kiinnostavia kirjoja, joissa kirjailijalla on uusi ja erilainen näkökulma sodan tapahtumiin. Ylönen-Peltosen kirjan lisäksi Tommi Kinnunen käsittelee kirjassaan Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) saksalaisten mukaan lähteneiden suomalaisnaisten kohtaloita ja Petra Rautiaisen kirjassa Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020) tarkastellaan Lapin jälleenrakennusta. 

Christian Rönnbacka: Ruska

 

Christian Rönnbacka: Ruska. Bazar. 2020. 286 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Antti laski rinkkansa polun varteen ja lähti kävelemään koivujen väliin. Niitä lähestyessään hän näki korppien istuvan jonkinlaisen värikkään möykyn päällä. Se ei ollut ainakaan poro. Antti veti keuhkot täyteen karjaistakseen linnuille, mutta ne säikähtivätkin hänen tulemistaan ja nousivat siivilleen. Antti hidasti askeleitaan. Ei helvetti, hän ähkäisi mielessään tajutessaan maassa makaavan möykyn olevan ihminen." (s. 152)

Ruska alkaa kuvauksella Eritrean ja Etiopian rajaseudulta, jossa Antti Hautalehto oli YK:n tarkkailijana vuonna 2005. Antin komennus oli juuri päättymässä ja hänen viimeisiä tehtäviään oli toimia kuskina brittiläiselle tiedustelu-upseerille, ylivääpeli John Bakerille.

Ruska- ja kullankaivuuretkelle

Antti Hautalehdon Eritrean kokemus on takanapäin, ja nyt hän toimii rikoskomisariona Porvoossa. Antti on lähdössä vaellusretkelle Lappiin. Hänen tarkoituksensa oli lähteä matkaan avopuolisonsa Leenan kanssa. Sitä Antti olisi halunnut, koska parisuhde ei oikein toiminut, oli liikaa riitelyä ja omiin oloihin vetäytymistä. Mutta Antin toive ei toteudu, sillä Leenalle tulee konferenssikutsu Wieniin. Vanha ystävä Lars lupautuu Antin matkakumppaniksi, mutta yllätys on suuri, kun käy ilmi, että Larsin pitää perua matkansa pankissa suoritettavan "yllättävän" pankkitarkastuksen vuoksi.  

Matkaan tulee muutos

Esimies kutsuu Antin luokseen ja selittää, että kiinalainen miljardööri herra Che, joka on kiinnostunut mineraaleista ja kullankaivuusta, on tulossa vierailulle Suomeen ja haluaa tutustua Lappiin. On saatu vaikutelma, että herra Che olisi valmis sijoittamaan suuria summia kaivoshankkeisiin Suomessa. Esimies pyytää Anttia oppaaksi Chen seurueelle. Eihän siinä muukaan auta, matkaan vain. Chen henkivartijana toimii Antin Eritreassa kohtaama ylivääpeli John Baker. Toinen herra Chen henkivartijoista on rautainen ammattisotilas Yang. Mukana on myös herra Chen Lee-poika.

Palkkasoturit valmistautuvat

Toisaalla kirjassa seurataan Pohjois-Norjassa salaiseen tehtävään valmistautuvan kovanluokan kansainvälisen terroristiryhmän toimia.  Terroristiryhmää johtaa Afganistanissa taistellut Paul. Hän on valinnut työparikseen Vietnamissa taistelleen Lappia tuntevan Pekka Korhosen, jonka apurina toimii suomalainen Santeri. Terroristiryhmään on valittu monipuolista taistelukokemusta omaavia terroristeja ympäri maailmaa: Farzan Afganistanista, Samuel Djiboutista, Haakon Norjasta ja Won Koreasta. Kaikki tietävät, että heillä on suoritettavaan tuottoisa, vaikkakin vaarallinen, keikka. 

Lapin olot hyvin tuntevana Hautalehto pystyy järjestämään ryhmälleen kiinnostavaa ohjelmaa. Moni piilopirtti avautuu Chenin rahojen voimalla, jopa kullanhuuhdontaan päästään. Kunhan lukija tulee tutuksi Antin ryhmäläisten ja terroristiryhmän kanssa sekä tutustuu toimintaympäristöön Lapin jängillä, on näyttämö valmis hurjille takaa-ajoille ja ampumisille. Onkin luvassa vauhtia ja aivan uskomattomia tapahtumia aivan kirjan loppuun saakka.

Ruska on kahdeksas osa Rönnbackan Antti Hautalehto -sarjassa. Minulle Ruska oli Rönnbackan ensimmäinen dekkari. Kirja vei minut täysin mukanaaan ja mietinkin, miten löysin Antti Hautalehdon vasta nyt. Tai kyllähän sen tiedänkin, vävyni tätä minulle suositteli. Eikä todellakaan syyttä. 

Antti Hautalehto on sympaattinen poliisi. Antin myötä Rönnbacka saa kirjaan mukaan rentoa huulenheittoa ja huumoria. Antin ammattitaitoa voi vain ihailla. Pidin paljon siitä, että tapahtumaympäristöksi on valittu Lapin maisemat. Ympäristö on kirjailijalle tuttua ja Lapin jänkhien kuvaukset ovat hyvin autenttisia. Kirjan kartat havainnollistavat hyvin tapahtumaympäristöä. Luonnonkuvaukset ovat kaunista luettavaa. "Edessä häämöttävä Pellisenlaki melkein kosketti matalalla olevia ohuita pilviä. Kirpeä aamukeli oli muuttunut kosteammaksi, ja tuntureiden kupeita hivelevä tuuli yritti ujuttautua vaatteiden alle." (s. 106) 

Ruska on koukuttavasti kirjoitettu ja siinä on kiinnostavat henkilöhahmot. Tiukka  ja tiheätunnelmainen juoni on rakennettu ovelasti. Lukija saakin jännittää loppuratkaisua ihan kirjan viimeisille sivuille. Ajankohtaisena teemana läpi kirjan kulkee kansainvälisyys.

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa äänikirjana

 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. Lukija Krista Kosonen. Kesto 9 t 21 min. Supla.  

Tuoreimmassa kirjassaan Ei kertonut katuvansa Tommi Kinnunen kuljettaa viittä naista - Ireneä, Katria, Veeraa, Ailia ja Siiriä - Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja Kuusamoa. Matka on pitkä, useita satoja kilometrejä. Matka taitetaan kävellen. On kevät 1945. Naiset olivat tulleet pohjoiseen saksalaisten sotilaiden kanssa, työskennelleet sodan aikana kuka missäkin tehtävässä, sairaanhoitajana, konttoristina, ruumiiden pesijänä, keittiöapulaisena. Olot olivat poikkeukselliset, kaipuu ja pelko saivat hakemaan lohtua toisesta ihmisestä. Suhteita syntyi saksalaisten sotilaiden kanssa. Joillekin kyse oli kevyestä flirtistä, jotkut taas tunsivat kohdanneensa elämänsä rakkauden. Monet naisista olivat varmoja, että rakkaus jatkuu sodan jälkeen Saksassa. Raskaana oleville, riittävän arjalaisilta näyttäville naisille lähtö sotilaiden kanssa Saksaan onnistui. Loput naisista otettiin vangeiksi internointileirille. Viisi naisista teki ratkaisunsa ja lähti matkaan Narvikista kävellen kohti kotimaata.

Edessä on satojen kilometrien kävely kohti Rovaniemeä läpi autioituneen ja tuhoton Lapin. Sodan jäljet näkyvät, talot on poltettu, ihmiset eivät ole vielä palanneet, juoksuhautoja ja bunkkereita on runsaasti matkan varrella. Ruumiita ei onneksi ole jätetty kulkuteille. Edessä on vain tyhjä tie. Matkan teko on vaivalloista ja hidasta. Ei ole kunnon kenkiä, matkalaukku painaa hiertymiä käsiin ja olkapäihin, miinoja pitää varoa, ruoan saanti on satunnaista, samoin kuin yöpaikan löytyminen. Muistot menneestä ovat paljaina mielessä. Niitä on vaikea jakaa toisten kanssa, mutta pitkän matkan aikana naiset avaavat muistoistaan pienen palan kerrallaan. Menneiden tapahtumien jakaminen helpottaa  ja hetkeksi yhdistää naisia. Mutta paljon jää sanomatta, paljon jää jakamatta, kaikkea ei kehtaa tunnustaa edes itselle. Traumat ja muistot ovat liian lähellä. Pelko kotiseudulle palaamisesta polttaa kaikkien mieliä. Naisten matka jatkuu, osa naisista pääsee perille, osa ei koskaan. 

Kinnunen kirjoittaa tärkeästä aiheesta. Suomeen jääneiden "saksalaishuorien" kohtaloita ei juuri ole kirjallisuudessa käsitelty. Monet "saksalaishuorista" kärsivät tästä maineesta loppuelämänsä. Saksalaisten kanssa syntyneet aviottomat lapset leimattiin erilaisiksi. Isän kansallisuus leimasi lapset useiksi vuosiksi, joskus jopa loppuelämäksi. Sen sijaan Saksaan sotilaiden kanssa lähteneiden naisten kohtaloita on kuvattu monissakin kirjoissa. 

Tämän syksyn kirjauutuuksiin kuuluu Kinnusen kirjan ohella muitakin kirjoja, joissa kirjailijalla on uusi ja erilainen näkökulma sodan tapahtumiin. Mm. Petra Rautiainen käsittelee kirjassaan Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020) Lapin jälleenrakennusta ja Raija Ylönen-Peltosen kirjassa Vain sodassa kuollut mies (SKS 2020) käsitellään puna-armeijan vangeiksi jääneiden kohtaloa.   

Krista Kosonen on ollut hyvä valinta äänikirjan lukijaksi. Näin jälkikäteen kirjan kuunneltuani mietin, että ehkä olisi kuitenkin kannattanut lukea kirja kuuntelemisen sijaan. Kinnusen kieli on äärettömän kaunista, ja lukiessa kielestä olisi nauttinut enemmän. Tärkeästä aiheesta ja kauniista kielestä huolimatta tämä niin paljon ihastusta herättänyt kirja ei minua juuri sykähdyttänyt. Minusta ei tullut tuttu kenenkään matkaa taivaltavan naisen kanssa. Vaikka naisten matka Norjasta Suomeen oli hyvin vaivalloinen ja poikkeuksellinen, koin, että jotakin keinotekoista tässä taivaltamisessa oli. Odotin, että näin pitkän matkan aikana naisten välille syntyisi jonkinlaista yhteenkuuluvaisuuden tai läheisyyden tunnetta. Ajattelin myös, että huumorilla olisi jonkinlainen rooli vaikean matkan taittamisessa. Karskikin huumori on paikallaan monissa kriittisissä tilanteissa, kuten vaikkapa oli Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Kinnusen kirjan tahti on hyvin verkkainen, yhtä verkkainen kuin naisten kävelyvauhti. Yksityiskohtia kuvataan tarkasti. Kirjassa on samaa verkkaisuutta ja tarkkaa yksityiskohtien kuvausta kuin Kalle Päätalon kirjoissa.