perjantai 18. syyskuuta 2020

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa äänikirjana

 


Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY. 2020. Lukija Krista Kosonen. Kesto 9 t 21 min. Supla.  

Tuoreimmassa kirjassaan Ei kertonut katuvansa Tommi Kinnunen kuljettaa viittä naista - Ireneä, Katria, Veeraa, Ailia ja Siiriä - Pohjois-Norjasta kohti Rovaniemeä ja Kuusamoa. Matka on pitkä, useita satoja kilometrejä. Matka taitetaan kävellen. On kevät 1945. Naiset olivat tulleet pohjoiseen saksalaisten sotilaiden kanssa, työskennelleet sodan aikana kuka missäkin tehtävässä, sairaanhoitajana, konttoristina, ruumiiden pesijänä, keittiöapulaisena. Olot olivat poikkeukselliset, kaipuu ja pelko saivat hakemaan lohtua toisesta ihmisestä. Suhteita syntyi saksalaisten sotilaiden kanssa. Joillekin kyse oli kevyestä flirtistä, jotkut taas tunsivat kohdanneensa elämänsä rakkauden. Monet naisista olivat varmoja, että rakkaus jatkuu sodan jälkeen Saksassa. Raskaana oleville, riittävän arjalaisilta näyttäville naisille lähtö sotilaiden kanssa Saksaan onnistui. Loput naisista otettiin vangeiksi internointileirille. Viisi naisista teki ratkaisunsa ja lähti matkaan Narvikista kävellen kohti kotimaata.

Edessä on satojen kilometrien kävely kohti Rovaniemeä läpi autioituneen ja tuhoton Lapin. Sodan jäljet näkyvät, talot on poltettu, ihmiset eivät ole vielä palanneet, juoksuhautoja ja bunkkereita on runsaasti matkan varrella. Ruumiita ei onneksi ole jätetty kulkuteille. Edessä on vain tyhjä tie. Matkan teko on vaivalloista ja hidasta. Ei ole kunnon kenkiä, matkalaukku painaa hiertymiä käsiin ja olkapäihin, miinoja pitää varoa, ruoan saanti on satunnaista, samoin kuin yöpaikan löytyminen. Muistot menneestä ovat paljaina mielessä. Niitä on vaikea jakaa toisten kanssa, mutta pitkän matkan aikana naiset avaavat muistoistaan pienen palan kerrallaan. Menneiden tapahtumien jakaminen helpottaa  ja hetkeksi yhdistää naisia. Mutta paljon jää sanomatta, paljon jää jakamatta, kaikkea ei kehtaa tunnustaa edes itselle. Traumat ja muistot ovat liian lähellä. Pelko kotiseudulle palaamisesta polttaa kaikkien mieliä. Naisten matka jatkuu, osa naisista pääsee perille, osa ei koskaan. 

Kinnunen kirjoittaa tärkeästä aiheesta. Suomeen jääneiden "saksalaishuorien" kohtaloita ei juuri ole kirjallisuudessa käsitelty. Monet "saksalaishuorista" kärsivät tästä maineesta loppuelämänsä. Saksalaisten kanssa syntyneet aviottomat lapset leimattiin erilaisiksi. Isän kansallisuus leimasi lapset useiksi vuosiksi, joskus jopa loppuelämäksi. Sen sijaan Saksaan sotilaiden kanssa lähteneiden naisten kohtaloita on kuvattu monissakin kirjoissa. 

Tämän syksyn kirjauutuuksiin kuuluu Kinnusen kirjan ohella muitakin kirjoja, joissa kirjailijalla on uusi ja erilainen näkökulma sodan tapahtumiin. Mm. Petra Rautiainen käsittelee kirjassaan Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020) Lapin jälleenrakennusta ja Raija Ylönen-Peltosen kirjassa Vain sodassa kuollut mies (SKS 2020) käsitellään puna-armeijan vangeiksi jääneiden kohtaloa.   

Krista Kosonen on ollut hyvä valinta äänikirjan lukijaksi. Näin jälkikäteen kirjan kuunneltuani mietin, että ehkä olisi kuitenkin kannattanut lukea kirja kuuntelemisen sijaan. Kinnusen kieli on äärettömän kaunista, ja lukiessa kielestä olisi nauttinut enemmän. Tärkeästä aiheesta ja kauniista kielestä huolimatta tämä niin paljon ihastusta herättänyt kirja ei minua juuri sykähdyttänyt. Minusta ei tullut tuttu kenenkään matkaa taivaltavan naisen kanssa. Vaikka naisten matka Norjasta Suomeen oli hyvin vaivalloinen ja poikkeuksellinen, koin, että jotakin keinotekoista tässä taivaltamisessa oli. Odotin, että näin pitkän matkan aikana naisten välille syntyisi jonkinlaista yhteenkuuluvaisuuden tai läheisyyden tunnetta. Ajattelin myös, että huumorilla olisi jonkinlainen rooli vaikean matkan taittamisessa. Karskikin huumori on paikallaan monissa kriittisissä tilanteissa, kuten vaikkapa oli Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Kinnusen kirjan tahti on hyvin verkkainen, yhtä verkkainen kuin naisten kävelyvauhti. Yksityiskohtia kuvataan tarkasti. Kirjassa on samaa verkkaisuutta ja tarkkaa yksityiskohtien kuvausta kuin Kalle Päätalon kirjoissa.


9 kommenttia:

  1. Kiitos kirjan esittelystä! Tämä on kiinnostavan uusi ja erilainen näkökulma sotaan. Tykkään Kinnusen kirjoista ja aion ehdottomasti lukea tämänkin jossain vaiheessa. Katsotaan sitten, tulevatko henkilöt minulle tutuiksi. Myös Pintti on kyllä vielä lukematta, mutta omassa hyllyssä se jo odottelee.

    VastaaPoista
  2. Kinnunen on todella taitava kirjoittaja. Suosittelen molempien kirjojen lukemista.

    VastaaPoista
  3. Tämä on kyllä uskomattoman hieno kirja ja siinä on erittäin tärkeä aihepiiri. Yleensä toisen maailmansodan kirjoissa sivutaan saksalaisten kanssa seurustelevat naiset hyvin ylimalkaisesti. Tämä aihe kulki Kinnusen kirjan punaisena lankana alusta loppuun saakka. Kirja on täynnä tunnetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Aihe on todellakin tärkeä ja varsin vähän käsitelty kaunokirjallisuudessa.

      Poista
  4. Tämä kirja odottaa lukuvuoroaan yöpöydälläni, kunnes saan Hotakaisen Tarinan loppuun. Olen tykännyt kaikista Tommi Kinnusen kirjoista, enkä usko tämänkään pettävän.
    Mediassa käyty keskustelu kirjailijoiden mitättömän pienestä osuudesta äänikirjojen myynnistä sai minut hankkimaan syksyn kotimaisia uutuuksia painettuina teoksina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnitteluni Between päätöksestä ostaa kirjoja. Äänikirjoja on silloin tällöin mukava kuunnella, mutta totta on tuo mitä sanot kirjailijoille maksettavista hyvin pienistä palkkioista. Mukavaa viikonlopun jatkoa!

      Poista
  5. Uudessa Kotiliedessä, no 19, tämä ja Owensin kirjat nostettu ainoina 56:sta kirjata sensaatioksi♥

    Jostian syystä en saa tähän nyt linkitystä...Onko äänikirjoilla eri. Yritän toista kautta.

    ♥♥

    VastaaPoista
  6. Tämä kirja täytyy ehdottomasti hankkia, kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Muistan pohjoisessa asuneen mummoni puhuneen näistä naisista, joita pidettiin "pahoina". Muistaakseni mummullani oli myös ristiriitainen suhtautuminen saksan kielen taitoonsa, ettei kukaan vain käsittäisi väärin. Vaikka tuohon aikaan saksaa kyllä opiskeltiin kouluissa yleisesti englannin sijaan.

    Ihminen on ihmiselle ja varsinkin naiselle susi, muuta ei voi sanoa. Ja tämäkin on suden aliarvioimista.

    VastaaPoista