Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade. WSOY. 2020. Kansi: Anna Makkonen. 317 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Sinä, Elina jatkaa vauhtiin päästyään, luulet olevasi joku kirkasotsainen marttyyri. Sinä otit isän takaisin, vaikka kukaan muu ei olisi ottanut, ja teit niin vain, jotta muut tajuaisivat, miten ylimaallisen täydellinen olet. Sinä sinnittelit paskassa avioliitossa yli kolmekymmentä vuotta, vaikka et välittänyt kenestäkään hevonpaskaa!" (s. 221)

Vuoden 2017 lopulla meillä oli lukupiirikirjana Laura Lähteenmäen Korkea aika (WSOY, 2016). Pidimme kirjasta. Lähteenmäki kuvaa siinä kiinnostavasti ja uskottavasti elämää 1940-luvulta aina nykypäivään asti. (linkki). Tämän hyvän lukukokemuksen innoittamana halusin tutustua Lähteenmäen uusimpaan kirjaan Sitten alkoi sade.

Paulalla on vielä työvuosia jäljellä. Työ terapeuttina on ollut hänelle mieluista, mutta nyttemmin hän on huomannut itsessään väsymyksen oireita ja tuntee, ettei aina jaksa syventyä asiakkaiden huoliin riittävällä kiinnostavuudella. "Mutta viime aikoina on tuntunut kuin asiat liukuisivat käsistä eikä hän ymmärtäisi enää niitä. Hän ei löydä sanoja niin kuin aiemmin, eikä hän ole varma ajatuksistaan ja osaamisestaan." (s. 65) Kun tutustuu Paulan elämänvaiheisiin, tuntuu siltä, että Paulan paikka olisi pikemminkin terapeutin asiakastuolilla, sen verran matalalentoista ja apaattista Paulan viime vuodet ovat olleet. Läheisiä, tärkeitä ihmissuhteita on päättynyt. Viisi vuotta sitten Paulan mies Lasse kuoli ja lisäksi Paula menetti Eevan, tärkeistä tärkeimmän ystävänsä. Paulalla ja Lasselle on yksi tytär Elina, jonka avioliitto Kasperin kanssa on päättynyt eroon. Paulalla ei riitä ymmärrystä erolle, ja vielä vähemmän sitten, kun eron todellinen syy paljastuu. 

Kirjan toinen juonenkulku seuraa nuorta Ojóa. Tämä nuori tyttö on paennut jostakin Afrikan maasta, jota ei mainita nimeltä. Maa saattaa olla Nigeria, koska kyseisessä maassa tapahtuu tyttöjen kiinniottoja ja murhia. Tällaista tekee ääri-islamistinen Boko Haram -järjestö Nigeriassa. Juuri tämän vaaran vuoksi äiti haluaa laittaa kolme tytärtään turvaan Eurooppaan. Mutta vain Ojó pääsee pakomatkalle, kaksi siskoa jää rajalle. Mitä siskoille sitten tapahtui, sitä Ojó ei tiedä. 

"Paha on lähellä kotiamme. Se kiertää sitä kuin kuu yöllä." (s. 259)

Matka kohti Eurooppaa on vaarallinen ja myös uhkarohkea. "Me pääsimme matkaan ja istuimme kuusi päivää läpi helvetin. Aavikon kuumuutta ei voi sanoin kuvailla, jos sitä ei ole kokenut. Se on tappavaa, se vie ajantajun. Minäkin sulin muiden pick-upin lavalla istuvien kanssa limaiseksi, huonovointiseksi, haisevaksi ihmishyytelöksi, ja taivaan täyttävä aurinko räkitti meitä kaiken aikaa." (s. 127) Monen vaarallisen tilanteen jälkeen ryhmä saapuu Espanjan Aurinkorannikolle. Mitä sitten? Ojó on yksin, hän ei tunne ketään, hän on raskaana, häntä vainoaa D, joka on raiskannut hänet ja jonka lasta hän odottaa. Sitten löytyy rouva, ystävällinen rouva, joka ottaa hänet luokseen. Rouvakin on yksinäinen. Hän on tullut jostakin toisesta maasta, eikä hänellä ole ystäviä. He kertovat toisilleen muistoja omista kotimaistaan ja saavat näin lohtua yksinäisyyteensä. Käy ilmi, että rouvallakin oli aikoinaan rakas ystävä. Ystävä tuo rouvalle mieleen kauniita muistoja. 

"Pesue, jo pelkkä sanakin kammotti." (s. 43) 

Kirjassa on runsaasti eri teemoja. Ennen kaikkea kirja on kuvausta naisista, erilaisista ja eri-ikäisistä naisista. Tapaamme Paulan, Elinan, Paulan uuden naapurin Sonjan, Ojón ja rouvan. Paljolti kirja on vanhenevan ja yksinäisen Paulan elämän kuvausta. Sellaiseksi, vanhenevaksi ja yksinäiseksi, Paula tuntee itsensä. Paulaa ärsyttävät niin monet asiat maailmassa, hänellä on varmasti enemmän vaikeuksia elämänsä kanssa kuin hänen terapia-asiakkaillaan. Kun Elinan avioero tulee ilmi, Paulan on vaikea ottaa uutista vastaan. Itselleni kirja edusti paljolti äiti-tytär -suhteen kuvausta. Suhde tuntuu erikoiselta, välillä jopa vihamieliseltä. Rakkaus ja kiintymys puuttuvat tästä äiti-tytärsuhteesta. Tuntuu, että molemmat syyttelevät toisiaan eletyistä vuosista ja tehdyistä ratkaisuista. Ehkä moni asia juontaa juurensa lapsuudesta, ainakin Elinan mielestä. Paula oli ollut kiireinen äiti. Muita lapsia hän ei ollut halunnut, vaikka Lasse oli haaveillut suuremmasta perheestä. Kun kuollut isä tulee Elinan mieleen, hän heittää syytökset äidilleen. "Sinä et rakastanut isääkään! Tavallaan aiheutit isän kuoleman!" (s. 220) Kaikista syyttelyistä huolimatta Elinalle on itsestäänselvyys se, että Paula auttaa Elinaa lasten hoidossa. 

Kirjan kaksi hyvin erilaista juonilinjaa yhtyvät ennen pitkää. Itse asiassa hyvin luontevasti, vaikkakin Ojón rooli jäi minulle hieman arvoitukseksi ja epäuskottavaksi. Maahanmuutto, sekä laiton että laillinen, on hyvin akuutti ja tärkeä asia, ja mietinkin, onko tänä päivänä lähes pakollista sisällyttää juoneen jokin maahanmuuttoon liittyvä kuvio. Omalla kohdallani kirjan henkilöt eivät tulleet kovin läheisiksi. Koin, että Paula ja Elina eivät epäempaattisuudessaan olleet todentuntuisia enkä Eevaankaan oikein saanut mitään otetta. 

Lähteenmäki hallitsee kirjoittamisen taidon. Hän kirjoittaa sujuvasti ja selkeän rakenteen vuoksi kirjaa on miellyttävä lukea. Kirjan tapahtumat sijoittuvat puolen vuoden ajalle ja ovat kiinnostavasti rakennettu juhlapäivien, mm. pyhäinpäivä, adventti ja uusi vuosi, ympärille. Kirjassa on melankolinen sävy, mutta onneksi kirjan loppu oli positiivinen. 

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman: Patriootit. WSOY. 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Patrioterna. Suomentanut Pekka Marjamäki. 494 sivua.

Omasta hyllystä

"Haluan, että rupeamme laajentamaan toimintaamme. Minä näen joka päivä sellaisia ruotsalaisia, jotka yrittävät vakuuttaa maanmiehilleen, että muslimit ovat herttaisia ja rauhanomaisia ihmisiä. He eivät ole yhtään parempia kuin ne norjalaiset ja tanskalaiset, jotka auttoivat natseja toisen maailmansodan aikana. Kuten tiedämme, nämä mielisairaat ihmiset haluavat ottaa käyttöön sarilain ja kieltää meiltä kaikki vapaudet, joiden puolesta isi-isämme ovat kamppailleet." (s. 342) 

Patriootit on Pascal Engmanin esikoisteos, joka sai erittäin hyvän vastaanoton sekä Ruotsissa että ulkomailla. En aloittanut Engmaniin tutustumista tästä esikoisesta, vaan luin ensin Polttavan maan (linkki), joka aloitti Vanessa Frank -jännityssarjan. Koska kirja oli niin kiinnostava ja hyvällä tavalla jännittävä, halusin lukea myös Engmanin esikoisteoksen. Tarkoituksena oli, että saisin tämän kirjan dekkariviikon luettuihin. Tai siis luinkin kirjan kyllä dekkariviikolla, mutta tämä postaus tulee nyt sitten jälkikäteen.

Kirjassa on useita juonilinjoja. Osa tapahtumista sijoittuu Tukholmaan. Lehtitaloissa eletään karmaisevia aikoja, merkittävimpien lehtitalojen vaikutusvaltaisimpia toimittajia murhataan. Murha ei jää yhteen eikä kahteenkaan. Käy ilmi, että vaarassa ovat erityisesti ne toimittajat, jotka puolustavat ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa sekä suhtautuvat myönteisesti maahanmuuttajiin.  Kuka on seuraava, joutuvat kaikki toimittajat miettimään. Lehtitalojen toiminnan pitäisi kuitenkin jatkua tavanomaisesti, jotta pelkoa ei päästettäisi valloilleen, mutta vaikeaa ja peräti mahdotontakin se on. Toimittajan työtä kuvataan iltapäivälehden kunnianhimoisen Madeleine Wintherin kautta. Madeleine on vielä nuori, mutta hyvin nälkäinen ja valmis ottamaan suuriakin riskejä menestyäkseen kokeneempien toimittajien kilpakentillä. 

"Historiankirjoissa meidän tekomme tullaan vielä tunnustamaan." (s. 403) 

Lukija tietää kaiken aikaa, mistä on kysymys ja ketkä ovat murhaajia. Ja lukija tietää myös syyt, miksi toimittajia - noita maanpettureita - surmataan. Äärioikeistolainen terroristikolmikko Carl, Lars ja Fredrik on omien näkemystensä mukaan suuria isänmaan ystäviä. Joukon johtaja Carl on "sotilas, joka taisteli isänmaansa puolesta." (s. 431) Ruotsi kuuluu ruotsalaisille ja sen vuoksi heidän vihansa kohteena ovat maahanmuuttajat sekä heihin myönteisesti suhtautuvat toimittajat. "Toimittajien aika on ohi", hän (Carl) sanoi. "Ihmisten katseet ovat kohdistuneet heihin, ja he ovat suunniltaan pelosta. Heidän tätä maata vastaan  tekemiään rikoksia ei ole jätetty rankaisematta." (s. 342) Kolmikon vihan välikappaleeksi joutuu maahanmuuttajataustainen taksinkuljettaja Ibrahim Chamsai. Ibrahim asuu vaimonsa Fatiman kanssa Tenstassa. He ovat hyvin ylpeitä Mitra-tyttärestään, joka opiskelee oikeustiedettä yliopistossa. Ibrahim ei anna uskonnon ohjata täysin elämäänsä, vaan toteaa: "Itse hän ei ollut mikään mallimuslimi, vaan jopa söi silloin tällöin makkaraa, mikäli sattui sille päälle tulemaan." (s. 217) 

Toista juonilinjaa Engman kuljettaa Chilessä. Ruotsalaisella Augustilla on värikäs tausta, hän on ollut mukana mm. muukalaislegioonassa. Chilessä hän toimii rikollisliigan venäläisen johtajan henkivartijana. August rakastuu kauniiseen Valeriaan, mutta hänen tiensä vie takaisin Ruotsiin.   

Kuten Polttava maakin, tämä kirja oli kiinnostavaa ja koukuttavaa luettavaa. Engman kirjoittaa hyvin, ja Pekka Marjamäki on tehnyt hyvää työtä suomennoksen kanssa. Jos dekkarissa käsitellään ajankohtaisia teemoja, se lisää aina kirjan kiinnostavuutta. Patriootit pureutuu luku luvulta yhä tiukemmin tämän päivän ruotsalaisyhteiskunnan kipupisteisiin. Engman kuljettaa sujuvasti eri juoniketjuja läpi kirjan ja sitoo ne taitavasti yhteen. Näyttää siltä, että Engman panostaa kirjoissaan nimenomaisesti juonen rakentamiseen ja sen kuljettamiseen. Henkilöhahmot jäävät valitettavan ohuiksi, jopa mielenkiinnottomiksi ja epäuskottaviksi. 

Muutama juttu jäi mietityttämään. Polttavassa maassa osa tapahtumista sijoittui Ruotsin lisäksi Chileen. Tapahtumilla oli siinä kirjassa syynsä tapahtua nimenomaisesti Chilessä. Tässä kirjassa Chilen osuus jää lähinnä ihmettelyn aiheeksi ja aika merkityksettömäksi. Kirjan juoni ei varmasti olisi kärsinyt, jos vaikka koko Chilen osuus olisi jäänyt pois.

Olen vakuuttunut, että Ruotsista löytyy Carlin, Larsin ja Fredrikin kaltaisia isänmaan puolesta taistelevia äärioikeistolaisia, mutta hieman epäuskottavalta tämän pienen ryhmän toiminta tuntui. Olisin odottanut, että kolmikon ideologista vihaa tai aatteellista toimintapohjaa olisi avattu enemmän. Vai oliko niin, että ettei tällä populistisella terroristikolmikolla sellaista aatepohjaa ollutkaan?

Kirja on luettu mm. seuraavissa blogeissa:
Kirsin book club, Kirsin kirjanurkka ja Mummo matkalla..

Joensuun Naisten Pankin lukupiiristä

Tässäpä Joensuun Naisten Pankin lukupiirin suositus kesälukemiseksi sekä pieni kooste lukupiirimme toiminnasta.

Vinkit kesälukemiseksi ja syksyn lukupiireihin

Joensuun Lukevat Leidit suosittelee Ayòbámi Adébáyònin kirjaa Älä mene pois (Atena, 2018). Sen tapahtumat sijoittuvat 1980-90 -lukujen Nigeriaan. Akin ja Yejide ovat menneet naimisiin. Akin rakastaa ja arvostaa kaunista vaimoaan. Avioparilla on iso ongelma - lapsettomuus, josta tulee myös Akinin suvun ongelma. Kehyksenä toimii nigerialainen yhteiskunta, jossa vastakkain ovat moderni Nigeria ja vanhat perinteet. Tavat, tottumukset, perinteet ja politiikka kuuluvat kaikki nykyiseen Nigeriaan.

Yhteinen keskustelu avaa uusia näkökulmia

4.6.2020 klo 14:46 

Lukupiirissä tulee luettua kirjoja, joita ei muuten tule luettua

Joensuun Naisten Pankin lukupiiri aloitti toiminnan keväällä 2013. Tuosta keväästä alkaen olemme kokoontuneet jakamaan kokemuksia valitsemistamme kirjoista kerran kuukaudessa lukuun ottamatta kesäkuukausia. Olemme kokoontuneet peräti 71 kertaa. Luettuja kirjoja on kertynyt 72. Ensimmäisellä kokoontumiskerralla käsittelimme kaksi kirjaa, mutta tästä käytännöstä luovuimme saman tien. Keväällä 2020 lukupiiri oli toiminut seitsemän vuotta.

Heti alkuvaiheessau linjasimme, että keskitymme etupäässä kehitysmaiden ja ennen kaikkea Naisten Pankin avustusta saavien maiden kirjallisuuteen. Löysimme afrikkalaisesta kirjallisuudesta uuden, mielenkiintoisen kirjallisuuden maailman. Luimme myös Aasiaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Muutaman vuoden päästä halusimme laajentaa lukualuettamme muualle maailmaan. Otimme ohjelmaan myös suomalaista kirjallisuutta.

Lukevat Leidit

Nimesimme lukupiirimme Lukeviksi Leideiksi. Leidejähän me olemme kaikki, ja lukeminen on meille kaikille tärkeää. Ei siinä mitään, tosi mielellämme ottaisimme miehiäkin lukupiiriimme. Meillä on ollut useita kokoontumispaikkoja: kirjasto, Metla, Kontkasen Leilan koti ja seurakunnan tila. Viime vuosina olemme kokoontuneet OK-Siviksen tilassa Joensuun keskustassa.

Tuemme kirja-arvontojen tuotoilla Naisten Pankin toimintaa. Lukutoukka-Kristan ansiosta meillä oli arvonnoissa aina hyviä kirjapalkintoja. Hän kuului kantaviin Lukevien Leidien toimijoihin ja postasi lukupiirikokoontumisistamme omaan blogiinsa. Enää Krista ei ole mukana. Hän kuoli keväällä 2017. Airolan Anneli, Kristan äiti, jatkaa Kristan työtä ja tekee postaukset lukupiiritapaamisista Kirjojen kuisketta -blogiinsa. Ne julkaistaan myös Naisten Pankin verkkosivuilla. Edelleen järjestämme arpajaisia Ikosen Annen kirjalahjoitusten turvin.

Parasta on keskustelu: näkökulma maailmaan laajenee

Kaikki naistenpankkilaiset ovat tervetulleita lukupiiriimme. Tiedotamme kokoontumisista nettisivuillamme ja sähköpostissa. Valitsemme luettavat kirjat yhdessä. Syksyn kirjat valitaan keväällä ja kevään kirjat ennen joulua. Kirjojen valinta on sujunut hyvässä yhteishengessä. Tavoite on, että lukupiiriläiset lukevat kirjan etukäteen, mutta lukupiiriin voi toki tulla vain kuuntelemaan keskustelua. Vetäjä valitaan jo kirjojen valitsemisen yhteydessä ja vaihtuu joka kokoontumisessa. Ensin vetäjä pitää pienen alustuksen kirjasta ja kirjailijasta. Sitten keskustellaan. Lukupiirikokoontumisiin on osallistunut noin 10 lukijaa. Kirjailijavierailut, joita meillä on ollut kaksi, ovat aina tervetulleita. Pidämme lukupäiväkirjaa tapaamiskerroistamme. Merkitsemme siihen mm. kirjalle annetun arvosanan asteikolla 1-5.

Aukeama lukupäiväkirjastamme

Kolme korkeimmat pisteet saanutta kirjaa:
– Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Atena, 2018)
– Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (Otava, 2009)
– Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019).

Teksti: Anneli Airola, anneli.airola(at)hotmail.com,

Jaa sivu

Jack El-Hai: Göring ja psykiatri

Jack El-Hai: Göring ja psykiatri. Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa. Minerva Kustannus. 2020.  Englanninkielinen alkuperäisteos: The Nazi and the Psychiatrist. Käännös: Päivi Paju. 312 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Hän (Kelly) saapui Mondorfiin innokkaana tutkimaan, löytäisikö hän vangeista merkkejä natsijohtajille yhteisestä heikkoudesta: halusta tehdä pahoja tekoja. Yhdistikö heitä kaikkia mielisairaus tai jokin psykiatrinen syy? Oliko olemassa "natsipersoonallisuus", joka selitti heidän katalat ilkityönsä?" (s. 36)

Toisen maailmansodan jälkeiset Nürnbergin oikeudenkäynnit kiinnostavat tutkijoita ja kirjailijoita yhä edelleen. Kiinnostus kohdistuu erityisesti siihen oikeudenkäyntiin, jossa syytettyinä olivat natsi-Saksan johtohahmot. Tutkijat pyrkivät löytämään uusia näkökulmia oikeudenkäynnin kulkuun ja natsijohtajien persoonallisuuksiin. Amerikkalaisen journalistin ja kirjailijan Jack El-Hain kirja on kiinnostava ja ainutlaatuinen kuvaus Douglas M. Kelleyn kokemuksista natsivankien psykiatrina. Kirja pohjautuu Kelleyn muistiinpanoihin ja potilaskertomuksiin.  Psykiatrin huomio kiinnittyi erityisesti valtakunnankansleri Hermann Göringiin. 

Göring piti itseään Saksan johtajista karismaattisimpana ja kansainvälisesti ihailluimpana.

Natsijohtajien ensimmäinen vankila oli Luxemburgissa Mondorf-les-Bainsissa, jossa Palace Hotelista oli tehty pelkistetty vankila. Vankilanjohtajana toimi Yhdysvaltain armeijan eversti Burton C. Andrus, joka sittemmin siirtyi vankien kanssa Nürnbergiin. Elokuun alussa vuonna 1945 amerikkalainen psykiatri Douglas Kelley sai huippukomennuksen Luxemburgiin. Kelley oli innostunut. "Kelley saisi tavata miehet, joita pidettiin yleisesti vuosisadan pahimpina rikollisina." (s. 35)  Natsvangit olivat vankilassa odottavalla kannalla, koska mitään ei tapahtunut. Göring oli pitkästynyt. Häntä ihmetytti ja kummastutti, miksi häntä pidettiin vangittuna ja hän odotti vain vapautusta. Mutta matka jatkui, nyt määränpäänä oli Nürnbergin vankila.

Andrus totesi, että pelkkä ilmakin tuntui vangitulta.

Nürnbergin vankilassa oli runsaasti natsivankeja, mutta heistä kaksikymmentäkaksi oli niitä, jotka olivat korkeimpia Kolmannen valtakunnan johtajia. Mukana olivat kaikki tärkeimmät natsijohtajat lukuunottamatta natsi-Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitleriä, propagandaministeri Joseph Goebbelsia ja SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmleria, jotka kaikki olivat tehneet itsemurhan. Lisäksi puoluesihteeri Martin Bormann oli kadonnut. Nürnbergin vankilassa olosuhteet ja sellit olivat perin karuja, koska itsemurhan mahdollisuus oli pyritty eliminoimaan. Kelleyn rekrytoinnilla oli tärkeä merkitys. Hänen piti arvioida ja pitää huolta siitä, että kahdenkymmenenkahden oikeuden eteen joutuvan natsijohtajan mielenterveydellinen tila oli vakaa. 

Kelley vietti aikaa ja keskusteli kaikkien vangittujen kanssa, mutta eniten aikaa hän käytti keskusteluihin Göringin kanssa, ei siksi, että Göring oli korkea-arvoisin syytetyistä, vaan ihan puhtaasti omasta halustaan. He löysivät pian keskinäisen yhteisymmärryksen. "Kumpikin ymmärsi, mitä toinen sanoi ja miltä tästä tuntui, tajusi voivansa olla jotakuinkin oma itsensä heidän ollessaan yhdessä ja nautti toisen seurasta." (s. 90) Kelleystä Göring sai älykkään keskustelukumppanin, jolle hän saattoi kertoa omasta roolistaan natsismin rakentamisessa. Göring kaipasi huomiota, ja sitä hän sai Kelleyltä. Keskustelujen ohella Kelley halusi tehdä vangeilla psykologisia testejä selvittääkseen, millainen tyypillinen "natsipersoonallisuus" oli. Hän teetti vangeilla Rorschachin musteläiskätestejä ja mittasi älykkyysosamääriä. 

"Olivatko he mielenvikaisia?" (s. 183)

Vankilaan otettiin toinenkin psykiatri, Gustave Mark Gilbert. Hän halusi tehdä omat testinsä ja teetti uudelleen mm. musteläiskätestit. Gilbertin tulkintojen mukaan natsijohtajat olivat psykopaatteja, joiden "persoona oli vaarallinen ja muista erottuva." (s. 202), kun taas Kelleyn tulkintojen mukaan natsijohtajat olivat melko tavallisia ihmisiä jokainen pienine puutteineen. Kelleyn tulkinta nostaa esille mahdollisuuden, että todellista pahuutta voi ilmetä kenessä vain ja missä vain. Tulokset Göringin osalta olivat kiinnostavat. Gilbert tulkitsi Göringin testejä niin, että Göring oli masentunut ja moraalisesti rappeutunut. Lisäksi Gilbert totesi, että "Göring oli terävä ja kyyninen, mutta ei nero". (s. 130) . Sen sijaan Kelleyn tulosten mukaan Göringillä oli mielikuvitusta, voimaa ja rohkeutta. Kelleyn mukaan hänessä ja Göringissä oli hyvin paljon samaa, molemmat olivat urakiipijöitä ja taitavia manipuloijia. "Tajuamattaan Kelley samaistui Göringiin." (s. 130)

Oikeussali 600 toisessa kerroksessa

Oikeudenkäynti, jota seurasi koko maailma, alkoi 20.11.1945. Kelley joutui lähtemään takaisin Amerikkaan kesken oikeudenkäynnin eikä hän ollut kuulemassa Göringin kahdentoista tunnin pakahduttavaa puolutuspuheenvuoroa. Kelley olisi ollut ylpeä, säkenöivä, kiihkeä ja asiantunteva Göring oli palannut. Hän esiintyi itsevarmasti, eloisasti ja hymyillen sekä nautti olostaan. 

Oikeudenkäynti kesti 218 päivää. Lopputuloksen tiedämme. Göring puraisi rikki syanidikapselin kaksi tuntia ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Psykiatri Kelley ei koskaan päässyt eroon Göring-muistoistaan. Ei edes kuollessaan.

Hyvää ja perusteellista tutkimusta

Kyseessä on kiinnostava kuvaus Douglas Kelleyn työskentelystä Kolmannen valtakunnan natsijohtajien psykiatrina. El-Hai on tehnyt hyvää ja perusteellista tutkimusta. Lopputuloksena on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu tietokirja, jossa on mukana kiinnostava valokuvaliite sekä kattava lähdeluettelo. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Kotkanpesä eli Kehlsteinhaus, korkeimpien natsijohtajien kokoontumispaikka. Kuva AA (kesäkuu 2019).

Dekkariviikko 2020: Englantilainen romanssi

Niina Mero: Englantilainen romanssi. Gummerus. 2019. Lukija Pirjo Heikkilä. Kesto 10 t 14 min. Supla.

Osallistun ensimmäistä kertaa dekkariviikkoon. Ensimmäisenä kirjana luin (=kuuntelin) Niina Meron Englantilaisen romanssin. Tiesin jo etukäteen, että mitään nordic noir -jännitystä ei tämän kirjan myötä ole luvassa. Koska nordic noiria on dekkariviikon myötä vielä luvassa, niin aluksi oli mukava uppoutua viihdyttävään cozy crimeen. 

Kolmikymppisen Noran elämä on ihan mallillaan. Hän asuu Tampereella pienessä asunnossa seuranaan demonimainen kissa ja suuri kirjapino. Nora on jättänyt journalistin työtehtävät ja aloittanut englantilaisen filologian ja romantiikan ajan runouden opinnot. Gradu, jonka aiheena on englantilaiset romantikot, on nyt valmisteilla. Muutenkin Nora tunnustautuu englantilaisuuden ihailijaksi, mutta ei missän tapauksessa halua matkustaa Englantiin, jotta hänen romanttiset mielikuvansa Englannista eivät latistuisi. 

Nora on otatuttamassa tatuointia Mikon luona Tampereella, kun hän saa viestin Heliltä, sisarpuoleltaan. Heli kutsuu Noran häihinsä Englantiin. Heli on menossa naimisiin aatelismiehen kanssa. Nora on varma, että hänen juttunsa ei olisi kuljeskella aateliskartanojen puutarhoissa ja seurustella muodollisesti käyttäytyvien brittiaatelisten kanssa. Mutta Heli vie voiton, Nora lähtee matkaan. Eihän ainoata sisartaan voi pettää. 

Ja niin Nora on Oxfordissa. Olivatpa Noran ennakkoaavistukset mitä tahansa, perille päästyään hän on yksinkertaisesti lumoutunut. Helin sulhanen Mark, jota Nora ei ole aiemmin tavannut, on kohtelias ja miellyttävä sekä kaiken lisäksi komea. Markin suvun vanha kartano Gallows House on uskomattoman viehättävä. Samoin Heli ihastuu vehreään ja hyvin hoidettuun puutarhaan, ja siinä ohella myös komeaan puutarhuriin. Oxford hurmaavine kirjakauppoineen on vastustamaton. Eikä kirjakauppiaskaan ole yhtään hassumpi tapaus. Nora, kuten lukijakin, voi aistia Jane Austenin kirjojen goottilaistunnelmaa, niin autenttisesti kirjailija kuvaa aatelissuvun elämää ja asuinympäristöä. 

Nora on luonteeltaan utelias. Kun hän saa selville, että Markin veli James on kadonnut eikä hänen kohtalostaan tiedetä mitään, Noran tutkijavaistot heräävät. Kartanosta löytyy monenlaisia viittauksia kadonneeseen Jamesiin ja Nora tekeekin löydöistään omasta mielestään loogisia päätelmiä, jollaisia kukaan ei varmaankaan ole aiemmin huomannut. Mutta käy ilmi, että Jamesin kanssa eläneet sukulaiset ja ystävät tietävät enemmän. 

Englantilainen romanssi on Meron esikoisteos. Lupaava kirja kaiken kaikkiaan, ihanan viihdyttävää lukemista, jossa kepeyteen yhdistyy sopiva määrä romantiikkaa ja hieman sitä cozy crime -jännitystäkin. Pidin kirjan henkilögalleriasta. Tuntui, että minusta tuli hyvä tuttu Noran kanssa. Mukavaa twistiä juoneen tuovat viittaukset brittiläiseen kirjallisuuteen ja romantiikan runoilijoihin. Kirjan tarina osoittaa, että kirjailija ottaa romanttisen viihteen tosissaan lukijoita aliarvioimatta. Googlettamalla saankin selville, että romanttinen viihdekirjallisuus on Niina Merolle hyvin tuttua ja myös tärkeää, hän nimittäin tekee väitöskirjaa nimenomaisesti romanttisesta viihdekirjallisuudesta. Kirja toimi hyvin myös äänikirjana, kiitos Pirjo Heikkilälle. Lisäksi kirjassa on kaunis kansi. 

Kirja on luettu hyvin monissa blogeissa, esimerkiksi:
Oksan hyllyltä, Todella vaiheessa, Kirjaluotsi ja Kirjan pauloissa.

Tämä viikko on valtakunnallinen Dekkariviikko. Kirjabloggaajat ovat siinä mukana. Mari Luetut net -blogista emännöi viikkoa. 

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet. Nemo. 2020. Käännös: Jaana Nikula. Lukija Kuisma Eskola. Kesto 6 t 47 min. Supla. 

Polta nämä kirjeet on sekä sukutarina että rakkaustarina. Ehkä enemmän rakkaustarina. Voimakkailla tunteilla ladattu kirja on kaikessa dramaattisuudessaan hyvin koskettava, hyvin lähelle tuleva. Olen varma, että kirjan tunnelma säilyy lukijan mielessä vielä kauan kirjan kansien sulkeuduttua.

Kirjassa liikutaan kolmessa aikatasossa. Ensimmäisessä tasossa eletään tätä päivää, toisessa vuotta 1988 ja kolmannessa palataan ajassa taaksepäin, aina vuoteen 1932, tapahtumien käännekohtaan. Tarina alkaa tästä päivästä. Alex Schulman, ruotsalainen kirjailija ja kulttuuripersoona, ymmärtää, että hänen perheensä ei voi hyvin ja hän ymmärtää myös sen, että syy on hänessä itsessään. Hän ei pysty hallitsemaan omaa käytöstään, hän raivostuu ja menettää malttinsa pienistäkin asioista. Hänen yllätyksellisen käyttäytymisensä vuoksi perhe on jatkuvasti varuillaan. Tyttären silmissä isä näkee pelon. Uusi, viisas terapeutti johdattaa Alexin sukutaustojensa tutkimiseen. Ehkäpä käyttäytymismallit periytyvät sukupolvelta toiselle, pohtii Alex ryhtyessään avaamaan äidin puoleisen sukunsa historiaa. Alex tutkii sukuun liittyviä asiakirjoja - kirjoja, kortteja, kirjeitä, päiväkirjoja - ja osoittautuu, että kaikki tiet vievät tavalla tai toisella Sven Stolpeen, Alexin isoisään, kirjailijaan ja aikansa todelliseen kulttuurihenkilöön. Alexin huomiota kiinnittää se, että kaikissa Sven Stolpen kirjoissa esiintyy mies ja nainen. Mies on uskollinen ja nainen on petollinen huora. 

Alex ei aiemmin ole tutustunut isoisänsä kirjalliseen tuotantoon. Nyt kirjat ja isoisän muistiinpanot vievät Alexin mennessään ja hän käyttää kaiken vapaa-aikansa lukemiseen. Ja näin historia avautuu Alexille. Kaikki kulminoituu kesään 1932 ja salaperäisiin nimikirjaimiin OL. 

Sven ja Karin viettävät kesää 1932 Sigtuna-säätiössä. Sven on tuolloin 27-vuotias ja kaunis Karen-vaimo, Alexin isoäti, 25-vuotias. Sigtuna-säätiössä kesää viettää myös Olof Lagercrantz, kirjailija hänkin. Olof ja Karin tapaavat sattumalta. Viattomat molempia innostavat keskustelut johtavat yhä rohkeimpiin tapaamisiin ja niiden myötä rakkaussuhteeseen. Kaunis herkkä suhde, jossa on mukana intohimoa, syvää kiintymystä, nauramista, iloa ja toisen kunnioittamista, kestää vain viikon. Tuon viikon ajan Karin on onnellinen. Tällaista onnellisuutta hän ei voi kokea Svenin kanssa, jonka käytös avioliiton solmimisen myötä on saanut yllätyksellisiä piirteitä. Svenistä on tullut Karinin käytöstä kontrolloiva, uhkaileva ja äärettömän mustasukkainen.

Luonnollisesti Sven saa selville rakkaussuhteen. Sekä Karin että Olof haluavat jatkaa rakkaussuhdettaan, mutta Karin ei pysty irrottautumaan narsistisesta Svenistä. Svenin käyttäytymisessä peilautuvat tyypilliset narsistin piirteet, hän on mustasukkainen, pitkävihainen, ei koe sääliä eikä empatiaa, peittää heikkoutensa väkivaltaan ja on taitava näytellessään katuvaa. Karin on Svenille huora koko loppuelämän ajan. Olofin rakkaus Karinia kohtaan kestää kauan. Kirjeet kulkevat Karinin luo,vaikka vastauksia ei tulekaan. Olof kuljettaa Karinia kirjoissaan milloin ruusuna, milloin madonnana, ei koskaan oikealla nimellä. 

Dramaattinen kolmiodraama on koskettavaa luettavaa. Schulman kirjoittaa sujuvasti ja hallitsee erinomaisesti fiktion ja faktan yhdistämisen. Miten taitavasti kirjailija kuvaakaan Karinin ja Olofin rakkaussuhdetta, josta 12-vuotias Alex saa kokea pienen palasen vuonna 1988 vieraillessaan isovanhempiensa luona. Tapahtuman merkitys avautuu hänelle vasta myöhemmin. 

Mieleeni tulee äskettäin lukemani Laura Mannisen Kaikki anteeksi (linkki), jossa nainen jää narsistisen miehen loukkuun, aivan kuten tässäkin tarinassa. Tänä päivänä avun saaminen tällaisissa vaikeissa tilanteissa on mahdollista. Karinin elinaikana tilanne oli toinen. Karin eli elämänsä Svenin komennuksessa ja omistuksessa. Mutta oli Karinilla muistonsa ja salaa säilyttämänsä Olofin kirjeet sekä kuvitelmat siitä, mitä elämä olisi voinut olla.    

Kirjasta on tulossa elokuva. Odotan sitä innolla. Kirja on luettu useissa blogeissa, mm. Kirjaluotsi, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus.

Reijo Mäki: Soopeli

Reijo Mäki: Soopeli. Otava. 2020. Äänikirja. Lukija Ville Tiihonen. 10 tuntia 18 min. Supla.

Soopeli oli minulle ensimmäinen lukemani Vares-kirja. Enkä elokuviakaan ole nähnyt. Pidän dekkareista, mutta huomaan, että olen lukenut vain vähän suomalaisia miesdekkareita. Seppo Jokisenkaan Sakari Koskinen -dekkareihin en ole tutustunut. 

Jumala on oikeasti olemassa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Turkuun. Kirjassa kulkee rinnakkain useampikin juoni. Aluksi Jussi Vares palkataan elokuvan tekoon, ei tosin näyttelijäksi, vaan turvamieheksi. Eli toimeksianto on kaukana yksityisetsivän tehtäväkentästä.  Mutta toki Vares pääsee myös yksityisetsivän tehtäviin, kun käy ilmi, että punkkariprinsessa Bad Betty eli Soopeli on kadonnut. Bad Bettyn ystävä räppäri Polly haluaa olla kaikin tavoin avuksi tutkinnassa. Eikä Vares pahastu lisäavustakaan, jota hän saa Bad Bettyn tädiltä. Sitten käy ilmi, että Patterinhaassa Jumala myy jumalallista viisautta ja ehkä vähän muutakin. Aika kauan Mäki antaa odottaa, että tapahtumat lähtemään vyörymään. Kun niin sitten tapahtuu, Vares huomaa olevansa tapahtumien keskipisteessä. Ja sitten mennään, mennään kovaa ja vauhdilla kohti yllättävää ja kekseliästä loppuratkaisua.    

Luusalmi, Kokojyvä Rauno, Linda Uppegred, Ylermi Ylemmyinen, Ruuti-koira...

Mäellä on näemmä ehtymätön varasto toinen toistaan herkullisempia henkilöhahmoja, joiden nimet huvittavat (koska olen kuunnellut kirjan, nimissä on varmasti kirjoitusvirheitä). Varmasti aiempia Vareksia lukeneille mukana on jo monia tuttuja henkilöhahmoja, vaikkapa novellikirjailija Luusalmi. Minulle he kaikki olivat uusia tuttavuuksia. Mainioita, värikkäitä, hieman rähjäisiäkin persoonia, Vares mukaanluettuna. Juttu lentää Uuden Apteekin baaritiskillä olutta ja lonkeroa nautiskellessa. Mäki hallitsee kielellisen leikittelyn. Miehistä dialogia värittävät simppelit, jo kuluneetkin sanonnat, joita Mäki käyttää ammattitaidolla. Ainakin minua ne naurattivat.

Tänks sano tom hänks

Soopeli on Reijo Mäen 31. Vares-kirja. Koska minulla ei ole aiempaa kokemusta Vares-kirjoista, en osaa sanoa, mihin suuntaan - huonoon vai hyvään - Vares-kirjat ovat kehittyneet. Minä en ainakaan huomannut kirjassa minkäänlaista tympääntyneisyyden tai väsymyksen merkkejä. Arvostan myös sitä, että dekkarin pystyi lukemaan itsenäisenä kirjana. Tuntui, että ihan hyvin pääsin tutustumaan tähän hieman eriskummalliseen henkilökaartiin. Moni dekkarin ystävä odottaa Vares-dekkaria kirja kirjan jälkeen. Sitä osoittaa jo sekin, että Soopeli on huhtikuun Mitä Suomi lukee -listalle sijalla neljä. Tätä en ihmettele. Minäkin viihdyin Vareksen seurassa, helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Ville Tiihosen ääni sopi hyvin tähän kirjaan. Eikä tämä viimeiseksi Vares-kirjaksi jää. 

Vares tekee Turkua tunnetuksi. Uskon, että turkulaisille Vares-kirjat ovat lähes pakollista luettavaa. Mikäpä sen mukavampaa kuin kulkea Vareksen kanssa tuttuja katuja ja nauttia olut tai pari Uudessa Apteekissa. Ja sainpa selville, että Turussa järjestetään Vares-kaupunkikierroksia. Siinäpä hyvä syy vierailla Turussa.

Kirja on luettu myös Kirjat kertovat -blogissa.