Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanenkeli

Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanenkeli. 2018. Crime Time. Kannen ulkoasu: Marko Kilpi. 393 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta  

Marko Kilpi on vakiinnuttanut asemansa suomalaisten dekkarikirjailijoiden kärkijoukossa. Undertaker-sarja osoittaa, että sinne kärkijoukkoon Kilpi todellakin kuuluu. Kuolemanenkeli on Undertaker-sarjan toinen osa, joka jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen kirja jäi.  

Pidän tämän kuopiolaisen konstaapelin lyhytlauseisesta kirjoitustyylistä. Se pitää otteessaan kirjan alusta alkaen ihan loppusivuille saakka. Vaikka kirjassa on paljon vauhdikkuutta, on kuolemaa,  on ammuntaa, on takaa-ajoja ja on huumeita, siinä on myös paljon muuta. Ja se muuta tekee mielestäni Kilven tekstin niin vetovoimaiseksi. Kilvellä on oivaltavaa tilanteen tajua ja hän on hyvä tunnelman kuvaaja, olipa sitten kyse lähiökapakan kuvauksesta tai surevien omaisten lohduttamisesta. Kilpi pohdiskelee eri henkilöiden näkökulmista elämän ja kuoleman sekä hyvän ja pahan rajaa. Mikä tässä elämässä on väärin ja mikä oikein?

Kilven luoma päähenkilö on hautausurakoitsija undertaker Jarmo Kivi. Kivellä on ulkokuori kunnossa, hän osaa pukeutua, osaa käyttäytyä, osaa olla miellyttävä ja lohduttava surevia omaisia kohtaan, aivan kuten hautausurakoitsijan odotetaankin olevan. Mutta moitteettoman ulkokuoren alta löytyy ihan toisenlainen Kivi. Häikäilemätön Kivi pelaa monilla korteilla ja kaivaa taskustaan esiin peltisen Leijonaterva-rasian ja poimii pastillin kielensä päälle sulamaan. (s. 198)

Kiveä ei pelota. Hän ei kaihda vaaraa. Tuhoa. Riskejä. Hän elää niistä. Ne ravitsevat häntä ja pitävät liikkeessä. Elossa. (s. 180) 

Ruumisauton turvin on helppo suorittaa monenlaisia toimia, jotka ovat kaukana hautausurakoitsijan normaalista työnkuvasta. Vaimo Leena pyrkii kirkkoherraksi, mutta vaalin voittaminen ei ole helppoa. Leena on mm. ottanut kantaa sateenkaariparien vihkimiseen, ja sen vuoksi tuomiokapituli on häntä ojentanut.

Ruumisauto, mutta ei Kiven auto. Tätä autoa on käytetty Yhdysvaltain entisen presidentin Ronald Reaganin hautaukseen. (Wikipedia)

Kivi tarvitsee uuden kilpipojan, koska edellinen luottomies Jouni Pietilä on löydetty kuolleena. Kivi ottaa koulutettavaksi Tuomaksen, nuoren miehen, jonka veli Markus on kuollut. Tuomasta askarruttaa, onko kysymyksessä itsemurha vai tappo. Kivi vie Tuomaksen askel askeleelta yhä syvemmälle omaan maailmaansa.
Jälleen kerran Tuomas ei tiedä, mitä hänen pitäisi ajatella. Ei osaa enää vertailla kumpi on vastenmielisempää - vakavat rikokset vai kunniallinen, hyväksytty työ kuoleman maailmassa, paikassa, jossa vainajia silvotaan ja piestään? (s. 279)

Kiven ja Tuomaksen lisäksi lukija tulee tutuksi Haidarin ja vaimonsa Rashan kanssa, vankilasta paenneen Rundin kanssa ja epätoivoisen alkoholin ja huumeiden kanssa taistelevan Tiinan kanssa. Tiinan juominen on pakkotahtista, mahdollisimman nopeasti päihdyttävää. Rajua. Sellainen on kokeneemmallekin kavahduttavaa seurata. (s. 133) Poliiseista tutuimmaksi tulevat Saari, jonka talon seinään on spreijattu TÄÄLLÄ ASUU KUOLLUT SIKA! (s. 142), Laakso, jonka koira hirtetään ja Juutila, jonka piha-alueella sytytetään tulipalo. Lukija tulee tutuksi myös kuoleman kanssa. Kuolemalla on tärkeä rooli kirjassa. Olen kirjoittanut romaanisarjaa viitisen vuotta, jossa kuolema on merkittävässä roolissa. Sitä voisi pitää jopa yhtenä tarinan hahmoista. (Yle1:n haastattelu 23.1.2018)

Kilpi on tehnyt paljon taustatyötä kirjaa varten. Yle1:n radiohaastattelussa hän kertoo: Kuljin sairaalan ruumishuoneella, tein jopa työvuoroa hauturin apurina, sukkapoikana mustan auton vänkärin paikalla. Koska poliisin työssä kuolema on tullut tutuksi Marko Kilvelle, hän oli vakaasti sitä mieltä, että hän tiesi kuolemasta kaiken. Toisin kävi: hänen äitinsä kuoli 68-vuotiaana viime vuoden lopussa ja Kilvestä tuntui, että hän joutui kohtaamaan kuoleman ihan uudella tavalla. Kuolemasta Kilpi sanoo Yle1:n haastattelussa: Silloin kaikki loppuu hyvin tyhjentävällä tavalla ja sen ymmärtää vasta sitten, kun riittävän läheinen ihminen kuolee. Onneksi kuitenkin muistot jäävät. Ihminen kuolee vasta sitten, kun hän katoaa muistoistamme. Miten samaa mieltä olenkaan Kilven kanssa; tyttäremme elää muistoissamme. 

Erityisplussana kirjassa on kirjan nimi. Undertaker viittaa sopivasti kansainvälisyyteen, koska sitäkin kirjasta löytyy. Entisenä kuopiolaisena toivotan Marko Kilvelle hyviä kirjoitushetkiä ja odotan seuraavaa Undertakeria. 

Marko Kilpi Helsingin kirjamessuilla 2009. (Wikipedia)

Aequat omnis cinis. Tuhka tekee kaikista samanlaisia. (s. 386)

Tervetuloa lukijoiksi Piia Lilja-Poukka, Kirjarakkautta ja Katja.

Hèdi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä

Hèdi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä. 2018. Nemo. Frågor jag fått om förintelsen. Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen. Kansi Sanna Mander. Kannen kuva Hèdi Friedin kotialbumi. 144 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Hèdi Fried syntyi ja kasvoi Romaniassa Transilvanian pohjoisosassa. Alue liitettiin Unkariin vuonna 1940. Kun juutalaisten vainot alkoivat Romaniassa, Hèdi oli iloinen, että perhe asui Unkarissa. Mutta Hèdin ilo oli lyhytaikaista: saksalaiset joukot marssivat Unkariin maaliskuussa 1944. Nyt Hèdi olisi halunnut olla Romaniassa, koska romanialaiset eivät luovuttaneet juutalaisia saksalaisille, vaan kävivät kauppaa juutalaisista USA:n kanssa. Hinta oli 100 dollaria/juutalainen. 

Toukokuussa vuonna 1944 juna, joiden vaunujen kyljessä oli teksti "kahdeksalle hevoselle", kuljetti 3007 unkarinjuutalaista pois Transilvaniasta kohti Auschwitzin keskitysleiriä. Schnell, schnell -huutojen lomassa Hèdin isä sai kysytyksi eräältä raitapukuiselta vangilta, missä he nyt olivat. Raitapukuinen kuiskasi: "Vernichtungslager," tuhoamisleiri. Kukapas muu kuin itse Josef Mengele oli vastaanottamassa junasta astuvia juutalaisia. Hän passitti Hèdin isän ja äidin "suihkuhuoneeseen". Tämän jälkeen Hèdi ei enää nähnyt vanhempiaan. 

Auschwitz (Wikipedia)

Hèdi ja hänen sisarensa Livi jäivät leirille. Leirielämä oli jatkuvaa taistelua ruoasta ja olemassaolosta.  Leirissä elämää ohjasi silkka sattuma (s. 41) Tytöillä oli onneksi toisensa. Emme päästäneet irti toistemme kädestä, kumpikaan ei liikahtanut minnekään ilman toista, nukuimme toisiamme vasten painautuineita. (s. 40)

Auschwitz (Widipedia)

Sisarukset selvisivät kuin selvisivätkin Auschwitzin epäinhimillisistä olosuhteista.Vuonna 1945 Hèdi ja Liv vietiin Bergen-Belsenin työleirille. Leipää ei ollut eikä ollut vettäkään. Juutalaiset makasivat lavereillaan täysin apaattisina odottaen kuolemaa, kunnes sitten brittisotilaat vapauttivat heidät 15.4.1945. Ruotsi oli luvannut ottaa 10000 juutalaista Ruotsiin toipumaan kuudeksi kuukaudeksi. Hèdi ja Liv olivat Ruotsiin päässeiden joukossa. 
 

Bergen-Belsen (Wikipedia)

Sisarukset asuvat edelleen Ruotsissa, Hèdi on nyt 93-vuotias. Kun Hèdi jäi eläkkeelle 80-luvun alussa, hän ryhtyi kirjoittamaan kirjoja näistä ihmiskuntaa järkyttäneistä asioista. Tajusin lopulta, että olin säästynyt hengissä, jotta olisi joku, joka voisi kertoa siitä, mitä holokaustissa tapahtui. (s. 98) Hèdi on myös kiertänyt pitämässä esitelmiä mm kouluissa ja kouluvierailuista tämäkin kirja on syntynyt. Oppilaat ovat niin vilpittömiä kysymyksissään. He haluavat tietää mm, pelkäsivätkö vangit kuolemaa, näkivätkö he unia, raiskattiinko heidät, oliko heillä koko ajan nälkä ja oliko myös kilttejä SS-miehiä. Koululaiset haluavat myös tietää, miksi Hitler vihasi juutalaisia. Hèdi vastaa: Hitlerin juutalaisviha oli niin hillitöntä, että olisi voinut kuvitella hänen sotivan nimenomaan juutalaisia eikä liittoutuneita vastaan. (s. 24)

Kirjaa on helppo lukea, siinä on lyhyet luvut ja luvuilla on selkeät otsikot. Mietin, olisiko lukemista vielä helpottanut se, jos luvut olisi jaoteltu kokonaisuuksiksi. Lukujen otsikot on hyvin valittu eli ne ovat varmasti niitä kysymyksiä, joita koululaiset ovat Hèdiltä kysyneet. Kirja ei varmaankaan tuo lukijalle mitään uutta tietoa holokaustista, mutta kirjan tarpeellisuudesta voimme kaikki olla samaa mieltä. Jokaisen koululaisen olisi hyvä lukea tämä kirja. Kirja oli ehdolla August-palkinnon saajaksi 2017, ja samana vuonna Hèdille myönnettiin Olof Palme -palkinto kirjallisista ansioista. 

Erityiskiitos kirjan napakasta nimestä ja kirjan puhuttelevasta kannesta. Kirjassa on Sofi Oksasen saatesanat.

Hèdi Fried (Wikipedia)

Pauliina Rauhala: Synninkantajat - taidokasta ja kaunista kerrontaa

Pauliina Rauhala: Synninkantajat. 2018. Gummerus. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. 368 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta 

Kun me katsomme aikain merkkejä oman kansamme keskuudessa, pappa saarnaa, huomaamme hätkähdyttävän yhtäläisyyden Nooan aikoihin. Tapain turmelus, lihanvapaus, väkivaltaisuus, tottelemattomuus ja suuri luopumus kaikkivaltiaasta Jumalasta ovat lisääntyneet. Tämän maailman menossa ja hengessä elävät ihmiset ovat paaduttaneet korvansa ja sydämensä Jumalan sanalle. (s. 47)

Suurin osa Synninkantajien lukijoista on lukenut Rauhalan vuonna 2013 ilmestyneen  esikoisteoksen Taivaslaulu, jossa kuvataan kauniisti ja väkevästi nuoren lestadiolaispariskunnan Viljan ja Aleksin avioliittoa lestadiolaisyhteisön valvonnassa. Monien muiden lukijoiden tavoin koin Taivaslaulun todella pysäyttävänä ja uusia maailmoita avaavana lukukokemuksena.

Aaron, Taisto, Aliisa ja Aurora 
Synninkantajat on Rauhalan toinen odotettu kirja. Teemana tässäkin kirjassa on vanhoillislestadiolaisuus, jota kuvataan pohjoispohjanmaalaisen uskovaisyhteisön kokemana. Ajankohta on 1970-luvun loppu. Lestadiolaisyhteisön elämää kuvaa neljä samaan sukuun kuuluvaa henkilöä. Aaron on 8-vuotias uskovainen koululaispoika, joka sokeasti ihailee pappaansa, isänisä Taistoa. Taisto on pappi, jonka tehtävänä on normaalien papintehtävien lisäksi huolehtia siitä, että kaikki kulkevat oikealla tiellä. Taiston tehtävänä on määritellä, mikä on syntiä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Taistolla on myös herkkä puolensa, hän rakastaa luontoa, kalastamista, lintuja ja puutarhanhoitoa. 
Mikä ilo nähdä, villiorvokki ja päivänkakkara! Teitä tervehtiessä tunnen itseni aina nuoreksi. (s. 53) 

Aaronin äidinäiti Aliisa haluaa olla mukana lestadiolaisyhteisössä, mutta haluaa elää myös omaa elämäänsä. Aurora, Aliisan tyttö, on rakastunut vääräuskoiseen mieheen, mitä yhteisö ei hyväksy.

Vihurit puhaltavat Siionissakin. (s. 161)
Näiden neljän henkilön kautta Rauhala kuvaa tiukkaa, mutta voimakkaan yhteisöllistä lestadiolaisyhteisöä, jossa on enemmän kieltoja kuin myöntöjä. Kiellettyä eli syntiä ovat vaikkapa televisio, maatalousseurassa, metsästysseurassa tai kansalaisopiston piireissä toimiminen, kirkkokuorossa laulaminen, E-liikkeessä asioiminen, SMP ja romaanien, sarjakuvalehtien ja viikkolehtien lukeminen. Myös kososlaisuus, joilla oli suvaitsevaisempi suhtautuminen syntiin, on kiellettyä. Näiden kieltojen kanssa oletetaan yhteisön toimivan onnellisena Jumalan huomassa. Synnin pelko saa myös yltiömäisiä piirteitä. Aaron huomaa koulussa, että hänen oppikirjastaan on revitty melkoinen määrä sukupuolisuutta käsitteleviä sivuja. Aaronin äiti tunnustaa: Se ei ole Jumala eikä syksy joka on pudottanut lehdet kirjastasi. Sinun isäsi ne repi. Minä näin sen omin silmin. (s. 193)

Olin ajatellut, että lestadiolaisliikkeeseen kuuluvat olennaisena osana seurat, joissa tavataan muita yhteisöön kuuluvia, vaihdetaan kuulumisia ja rukoillaan. Tässä kylässä seuroja ei ole, vaan yhteisöön kuuluvien uskovaisten asioita käsitellään hoitokokouksissa, joissa katuvaisilla on mahdollisuus tunnustaa syntinsä.

Olen ollut kirkon rukouspiirissä mukana ja tervehtinyt Jumalan terveellä uskottomia mutta lopettanut. Olen myös katsellut televisiota. Saanko uskoa nämä anteeksi? (s. 67) 

Jos syntiä ei tunnustanut, kohtalona oli jääminen yhteisön  ulkopuolelle. Kirkkokuorossa laulava Aliisa uskoo, että hän kestää yhteisöstä erottamisen ja yhteisön sekä myös läheisten torjunnan. Mutta ei edes Aliisa, joka on vahva ihminen, kykene kestämään hylätyksi tulemista.

Aaron, papan poika, kannattaa pysyä uskomassa. (s. 111)
Rauhalan kuvaamat henkilöt tulevat eläviksi ja lukijalle  läheisiksi.  Henkilöt tulevat tykö, jopa Taistossakin löytyy inhimillisiä piirteitä. Kaikkein eniten minua mietitytti pikku Aaron. Hän on lapsen lailla sokea uskossaan. Taisto-papan johdattelemana Aaronin usko on liian intohimoista lapsen uskoksi. Vaikka Aaronilla on iso rooli kirjassa, hän kuitenkin jää jotenkin irralliseksi. Eikö 8-vuotiaalla pojalla ole elämässään mitään muuta kuin uskonto ja papan kanssa kalassa kulkeminen? Missä ovat lapsen leikit, koulukaverit, perhe, veljet ja siskot? Aaronin perheelle olisi suonut enemmän tilaa kirjassa. Aaronin äiti Raakel hylkää äitinsä Aliisan ja isä pakenee arkea töihinsä. 

Matkakertomus kuljettaa tarinaa
Neljän kertojan lisäksi mukana kulkee matkakertomus, jossa nimensä mukaisesti kertoja matkaa monissa eri paikoissa: Itkumuurilla, amisseja tapaamassa, maahanmuuttajia pelottelemassa. Matkakertomus on todennäköisesti jonkinlainen kehyskertomus kirjan tapahtumille. Epäselväksi  minulle jäi mm ketun rooli matkakertomuksissa. Itse olisin kokenut parempana ja myös tarpeellisempana kehyskertomusta, joka olisi kuvannut kirjan tapahtumien ajankohtaa Suomessa eli 1970-loppupuolta. On niin vaikeaa ymmärtää, että Suomessa on ollut tällainen yhteisö vasta noin 40 vuotta sitten. Ehkä muut yhteiskunnalliset tapahtumat, ilmiöt tai sitten lestadiolaisuusliikkeen historia olisivat selittäneet tätä äärimmäisyyksiin vietyä uskonnollista ilmiötä. 
 
Kirjan herkkyys kasvaa sitä mukaa kun kirja etenee. Itku silmissä luin kirjan todella koskettavaa loppuosaa. Lukemisen jälkeen mielessä liikkuu monenlaisia pohdintoja. Kun joku muu kuin sinä itse määrittelee toimintasi rajat, onko kysymyksessä rakkaus vai vallan käyttö? Jos et voi elää omien halujesi mukaisesti, voimmeko enää puhua demokraattisesta yhteiskunnasta tai yhteisöstä? 

Tähdet hehkuvat alastomien oksien läpi kutsuvina ikuisuuttaan. (s. 198)
Rauhalan kirjalla on monia vahvuuksia. Henkilökuvaukset ovat ehdoton vahvuus samoin kuin uskonnollisen yhteisön kuvaus. Näiden lisäksi kirjan kaunis kieli ihastuttaa. Luonnonkuvaukset ovat vertaansa vailla. Ehkä kaunista kieltä on käytetty tarkoituksellisesti vastapainona rankoille tapahtumille. Lopuksi vielä erityiskiitos kirjan hyvälle ja osuvalle nimelle sekä taidokkaalle kannelle. 

Se on aika, jonka olet ruusuun käyttänyt, joka tekee siitä ruususta niin tärkeän. (s. 327) 

Pauliina Rauhala (Gummeruksen sivuilta)

Tervetuloa lukijaksi Marika Oksa!

Leon Uris: QB VII - etsitään totuutta keskitysleirin tapahtumista

Leon Uris: QB VII. Gummerus. 1971. QB VII. Suomentanut Erkki Vainikkala ja Antero Virtanen. 479 sivua.

Omasta kirjahyllystä

Leon Uris (1924-2003) on yhdysvaltalainen kirjailija. Uris syntyi puolanjuutalaisten siirtolaisten perheeseen Baltimoressa, Yhdysvalloissa. Hänen isänsä Wolf William Uris oli viettänyt 1910-luvulla vuoden Palestiinassa matkallaan Puolasta Yhdysvaltoihin. Leon Uris värväytyi armeijaan pari viikkoa Pearl Harborin iskun jälkeen ja palveli Uudessa Seelannissa. Ensimmäisessä teoksessaan Taisteluhuuto hän kertoo kokemuksistaan merijalkaväessä. Toista kirjaansa Exodusta varten hän teki kaksi vuotta tutkimustyötä Israelissa. Exoduksen ohella Kolmiyhteys (Trinity) on tehnyt Urisista maailmankuulun kirjailijan. Monet Urisin kirjoista käsittelevät juutalaisuutta, mm Mila 18, Harmagedon ja QB VII.


Olen kiinnostunut toisesta maailmansodasta ja siihen liittyen Kansallissosialistinen Saksa jaksaa yhä edelleen kiinnostaa. Siksipä poimin omasta kirjahyllystämme vuonna 1971 ilmestyneen Urisin QB VII:n. Kirjassa on neljä osaa, joista ensimmäinen kuvaa Adam Kelnoa, kirjan päähenkilöä, joka on lääketieteen tohtori, sodan aikana Puolan nationalistisen maanalaisen liikkeen aktiivi ja Jadwigan keskitysleirin lääkäri. Hän istuu kaksi vuotta Brixtonin vankilassa syytettynä sotarikollisuudesta.  Kun hänet vapautetaan ja  hänen nimensä puhdistetaan, hän näkee poikansa ensimmäisen kerran.

Salaliiton hankkeet oli tehty tyhjiksi, mutta ilman vankilan muurien suojaa Adam Kelno tunsi yhä suuremman pelon valtaavan itsensä. Hän oli nyt ulkopuolella, ja vihollinen oli heltymätön ja vaarallinen. Hän otti vaimonsa ja poikansa mukaansa ja pakeni. Hän pakeni maailman syrjäisimpään kolkkaan. (s. 42-43)

Vuonna 1949 Kelno matkustaa lääkärin tehtäviin mahdollisimman kauas: Sarawakiin, Borneon pohjoiskolkkaan. Hän palvelee pyyteettömästi kanta-asukkaita ja saa aikaan paljon uudistuksia. Palkinnoksi palveluistaan Kelno aateloidaan ja hän muuttaa takaisin Englantiin. 

Kirjan toinen osa käsittelee kirjailija Abraham Cadya, joka kirjoittaa kirjan the Holocaust, joka nimensä mukaisesti käsittelee natsismin hirmutekoja. Kirjassa mainitaan myös Adam Kelnon sotarikokset, vaikkakaan Cady ei ole varma Kelnon syyllisyydestä.  Kolmannessa osassa alkaa oikeudenkäynnin valmistelu ja neljäs osa käsittelee itse oikeudenkäyntiä. Oikeussalissa QB VII numero 7 etsitään totuutta keskitysleirin tapahtumista. Syytökset Kelnoa vastaan kohdistuvat hänen toimintaansa keskitysleirin lääkärinä. Keskitysleirillä tehdyissä sterilointikokeissa naisten munasarjat ja miesten kivekset saatettiin alttiiksi voimakkaalle röntgensäteilylle, jonka jälkeen elimet poistettiin leikkaamalla ilman nukutusta. Oikeudenäynnissä mikään ei viittaa Kelnon syyllisyyteen, päinvastoin, hän vakuuttaa pelastaneensa useita vankeja omalla henkilökohtaisella riskillään. Kunnes sitten saapuu todistaja, jolla on yksi kuudesta leikkauspäiväkirjasta.  Tämän todisteen johdosta asiat saavat uuden käänteen.

Uris tunnetaan kirjailijana, joka tekee perusteellista taustatyötä. Se näkyy tässäkin kirjassa. Erityisen ihastunut ja vaikuttunut olin englantilaisen oikeuslaitoksen menettelytapojen kuvauksista samoin kuin yksityiskohtaisesta ja mielenkiintoisesta The Royal Courts of Justicen kuvauksesta. Näin Uris kuvaa lordikanslerin asemaa:

Niin, perinnäisenä ´kuninkaan omantunnon vartijana´ hän  on peräisin suuruuden ajalta, joka ei tehnyt myönnytyksiä jännitykselle eikä tragedialle eikä esiintynyt suurellisesti julkisuudessa. Arvokkuus, siinä perussävel. Perinteen vartija. (s. 199)

The Royal Court of Justice (Wikipedia)

QB VII on miellyttävä ja mielenkiintoinen lukukokemus. Pidin kirjan rakenteesta, Kelnon toimintaa valotetaan pala palalta. Ensin Kelno tuodaan esille hyvänä, pyyteettömänä ihmiskunnan auttajana ja jopa pelastajana, mutta luku luvulta totuus alkaa paljastua. Uris kirjoittaa sujuvalla lehtimiestyylillä, mikä onkin ihastuttanut miljoonia lukijoita kautta vuosikymmenien. Sen sijaan arvostelijat ovat kritisoineet Urisin lehtimiestyyliä, koska se heidän mielestään oli kliseistä ja yleisöä kosiskelevaa. Kirjaa lukiessa oli helppo kuvitella, että tämä varmasti toimisi myös elokuvan käsikirjoituksena. Kirjasta on todellakin tehty tv-sarja vuonna 1974. Pääosissa ovat Ben Gazzara, Anthony Hopkins ja Leslie Caron. 

QB VII -tv-sarja

Uris kuvaa kuukauden kestävää oikeudenkäyntiä yli 200 sivun verran. Voin vilpittömästi todeta, että tämä oikeudenkäynnin kuvaus on todella intensiivistä luettavaa ja varmasti paras lukemani oikeudenkäynnin kuvaus. Kun luin Urisin taustatietoja, kävi ilmi, että tässä kirjassa Uris kirjoitti omasta kokemuksestaan, koska tohtori Wladislaw Dering, joka oli mainittu Exodus-kirjassa,  oli nostanut Urista vastaan oikeusjutun.

Joensuun kaupunginteatterissa Teetä Timofejevin kanssa

Teetä Timofejevin kanssa. Joensuun kaupunginteatterin kuva.

Päätin viime syksynä, että käyn katsomassa kaikki Joensuun kaupunginteatterin näytelmät. Niinpä sitten menin katsomaan - muutaman tuttavani varoituksesta huolimatta - pienellä näyttämöllä esitettävän kahden näyttelijän produktion Teetä Timofejevin kanssa.

Näytelmässä tutustumme Timofejeviin, vanhaan ja sairaaseen mieheen, joka rakastaa venäläisiä klassikoita, runoutta ja slaavilaista musiikkia. Hänen seurassaan on Ljudmila, jolle Timofejev on ollut hyväntekijä ja suojelija koko Ljudmilan lapsuuden ja nuoruuden ajan. 

Joensuun kaupunginteatterin kuva

Timofejev: Taide on merkinnyt minulle hyvin, hyvin paljon. Taide on mielen keuhkot.

Näytelmä kulminoituu teen juomiseen, kuten näytelmän nimikin antaa ymmärtää. Näytelmä alkaa mukavasti: yleisöllekin tarjotaan teetä näytelmän alussa. Ljudmila on Timofejevin mielestä ainoa henkilö, joka osaa valmistaa gruusialaista teetä oikealla tavalla, vaikka välillä teetä haetaankin R-kioskilta. Esitystä on kulunut vain muutama kymmenen minuuttia, kun mieleen tulee väistämättä ajatus: Miksi tämä näytelmä on tehty? Miksi tehdä näytelmä, jossa Timofejev ja Ljudmila näyttelevät tai lukevat katkelmia venäläisten klassikkokirjailijoiden näytelmistä, mm. Tsehovin Vanja-enosta, Tolstoin Ylösnousemuksesta, Tsehovin Lokista, Tolstoin Anna Kareninasta ja jossa keveyttä näytelmään haetaan mm yleisöä kosiskelevalla Raa raa Rasputin -esityksellä. Oma arvaukseni on, että pirstaleisten klassikkokuvausten sijasta yleisö olisi mielummin kuullut näiden kahden henkilön taustoista ja muisteluita heidän elämästään tai vaikkapa valottanut niitä tekijöitä, mitkä liittävät nämä henkilöt niin tiiviisti venäläisiin klassikoihin. Kesken näytöksen pitikin kurkistaa käsiohjelmasta, kenen mitättömään teokseen tämä näytelmä pohjautuu. Käsiohjelma kertoo, että - kappas - kysymyksessä on Joensuun kaupunginteatterin työryhmän ihan ikioma käsikirjoitus! 

Usein on niin, että näytelmissä haetaan huumoria ja keveyttä nykyaikaan sijoittuvilla repliikeillä. Katsoja miettii, onko se kännykän esiin kaivaminen aina tarpeellista ja onko se edes huvittavaa. Varmasti käsikirjoittajia on huvittanut liittää näytelmään mukaeltu ote Haluatko miljonääriksi -ohjelmasta. Ljudmila saa vastattavaksi kysymyksen, mitä tulee kuoleman jälkeen. Ja luonnollisesti Ljudmilan käytössä ovat Haluatko miljönääriksi -ohjelman oljenkorret.

Joensuun kaupunginteatterin kuva

Pidin perinteisistä vanhanaikaisista lavasteista. Katsoja saa heti yhteyden siihen kontekstiin, mihin näytelmä sijoittuu. Tällaista perinteistä lavastusta olisin kaivannut myös Joensuun kaupunginteatterin Anna Kareninassa. Ljudmilan roolia näytteli Maria Karhapää ja Timofejevia Seppo Timonen. Karhapää on mielestäni välitön, osaava näyttelija. Tuntui, että Karhapäällä olisi osaamista paljon parempaan. 

Lähtökohta Teetä Timofejevin kanssa -näytelmälle on erinomainen: kunnon haudutettu gruusialainen tee. Sellaista teetä Ljudmila osaa valmistaa. Valitettavasti tällainen teekulttuuri on katoamassa myös Venäjällä. Hannu Mäkelä pohtii kirjassaan Krimiturkkinen karhu teekulttuurin katoamisa Venäjällä. Äkkiä kävi jopa niin, että vaikka menit minne tahansa parhaimpaan ravintolaan ja tilasit teetä, sait eteesi ison lasillisen kuumaa vettä ja sen viereen Lipton-pussin. (novelli Saisiko olla kupillinen teetä? s. 80) Tässä näytelmässä gruusialainen tee ei jaksanut kantaa näytelmää, vaan näytelmä muuttui pian alun jälkeen suorastaan pitkäveteiseksi.

En ole tutustunut Joensuun kaupunginteatterin strategisiin linjauksiin, mutta oletan, että slaavilaisuus on nostettu teatterin painopisteeksi. Miten muuten selittyy se, että tämän kevään näytelmistä kaksi liittyy slaavilaisuuteen: Anna Karenina ja Teetä Timofejevin kanssa? Ensi syksyllä teema jatkuu vielä voimakkaammin.  Ohjelmistossa on mm Sofi Oksasen Stalinin lehmät, näytelmä Iivana Julmasta ja Rouva Stroganova -näytelmä. Miten yleisö ottaa omakseen nämä näytelmät ja saadaanko näillä paikatuksi teatterin alijäämäistä budjettia, jää nähtäväksi. 

Teetä Timofejevin kanssa -näytelmä on valitettavasti käsikirjoitukseltaan mitäänsanomaton ja toteutukseltaan pitkäveteinen. Toiveena on, että ensi syksynä saamme  nauttia paremmista, osuvimmista, terävimmistä ja laadukkaimmista esityksistä.

Huhtikuussa luettua

Tässäpä huhtikuussa lukemani kirjat.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat. 2017. WSOY. 464 s.

Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti. 2018. Myllylahti. 286 sivua.

Laila Hirvisaari: Grand Hotel. 2007. Otava. 557 sivua.

Ayobami Adebayo: Älä mene pois. 2018. Atena. 300 sivua.

Marie Ndiaye: Kolme vahvaa naista. 2013. Gummerus. 279 sivua.

Katja Kallio: Yön kantaja. 2017. Otava. 380 sivua.

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat. 2017. Myllylahti. 433 sivua.

Kolme top-kirjaa näistä olivat Adebayon Älä mene pois, Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat ja dekkareista Patrakan Kuolet vain kahdesti.  
Pettymykseksi osoittautui vain Ndiayen Kolme vahvaa naista.

Kaunista ja keväistä toukokuuta!

 

Joensuun kaupunginteatterissa Shirley Valentine - koskettava ja naurattava komedia

Joensuun teatterin pressikuva

Joensuun kaupunginteatterissa esitetään näytelmää Naisen 11. käsky eli Shirley Valentine. Näytelmä on herkullinen monologi, jossa katsojat saavat nauttia teatteriesityksen monipuolisuudesta, välillä nauretaan, sitten itketään ja lopuksi ollaan onnellisia Shirleyn valintojen johdosta.

Miksi on niin paljon elämätöntä elämää?

Tom Jonesin laulujen soidessa 52-vuotias liverpoolilainen perheenäiti tilittää elämäänsä. Samalla kun hän tekee ruokaa miehelleen, hän pohtii elämäänsä, jota hän on elänyt kahden lapsensa ja aviomiehensä Joen ehdoilla. Shirley on yksinäinen, keskustelukumppanina toimii seinä. Ystävätär Jane tarjoaa Shirleylle kahden viikon lomamatkaa Kreikkaan ja niin Shirley pakkaa matkalaukkunsa, jättää lapun aviomiehelle ja astuu koneeseen.

Joensuun teatterin pressikuva

Olen alkanut pitää itsestäni. Olin vaimo, olin äiti, nyt olen Shirley Valentine.    

Jo lentokoneessa Jane löytää lomaseuraa ja niin Shirley aloittaa lomapäivien vieton yksin, kaverinaan iso kivi. Mutta yksinäisyys ei kestä kauan, viereisestä tavernasta löytyy Costas, jonka kanssa Shirley viettää aikaa, veneilee, on onnellinen ja myös yllättynyt siitä, että voi tuntea sellaista onnea.  Kun tulee kotiinlähdön aika, Shirley yht'äkkiä - varmaan pienoisena yllätyksenä itselleenkin - toteaa: En aio mennä takaisin kotiin. 

Riitta Piirosen takaisinpaluu    

Monologin esittää Joensuun kaupunginteatterista vuonna 2015 eläkkeelle jäänyt näyttelijä Riitta Piironen. Työssäoloaikanaan Piironen esitti Naisen 11. käskyä 160 kertaa yli 10 000 katsojalle. Näytelmä tuli Riitta Piiroselle kovin rakkaaksi, ja sen tähden näytelmä otettiin uudelleen näyttämölle. Suuri osa katsojista on todennäköisesti nähnyt näytelmän aiemminkin, mutta katsojat voivat vaan todeta, että teksti on kestänyt hyvin aikaa, eli hyvä komedia toimii aina. Riitta Piironen suoriutuu erinomaisesti roolistaan Shirley Valentinena. Monologi on vaativa laji ja kova urakka. Piirosen vähäeleinen monologi yhdistettynä Russellin humoristiseen ja välillä vakavaankiin tekstiin toimii. Plussana näytelmälle on Piirosen selkeä ja kuuluva puheääni. 

Kirjan Shirley Valentine on kirjoittanut englantilainen kirjailija, lyyrikko ja säveltävä Willy Russell (s. 1947). Englanninkielisen kirjan nimenä on Shirley Valentine - One for the Road. Miten One for the Road kääntyy Naisen 11. käskyksi, jää arvoitukseksi. Kirja on ilmestynyt vuonna 1975 ja elokuva, jonka ohjasi Lewis Gilbert, ilmestyi vuonna 1989.

Muutama näytös on vielä jäljellä, eli kannattaa kiirehtiä!

Unelmaa ei koskaan löydy sieltä mistä sitä etsii.

Shirley Valentine: Riitta Piironen, FIA
Ohjaus: Hannele Autti ja Anna Häyrinen