perjantai 19. huhtikuuta 2019

Soili Pohjalainen: Valuvika



Soili Pohjalainen: Valuvika. 2019. Atena. Päällys: Jussi Karjalainen. 176 sivua. 

Arvostelukappale kustantajalta

"Sä oot ihan niin ku toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. - Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle." (s. 127)

Arttu-ukki asuu talopahasessaan Pohjois-Karjalassa jossakin Ilomantsin peräkulmilla. Naapureitakaan ei enää ole, kun Martti-ystävä on kuollut. Arttu elelee talossaan ihan tyytyväisenä,  onhan hänellä toimiva televisio ja lehtikin tulee, Demokraatti. Mitä nyt joskus pitää viettää yö terveysaseman tarkkailuosastolla tai joskus hän ei muistaa laittaa päällyshousuja mennessään pankkireissulle. Mutta seuraava päivä tulee kuitenkin aina, elämä kantaa.

Etelässä asuvat tytär ja tyttärentytär ovat huolissaan Artusta. Hänen voinnistaan pitäisi saada lisää tietoa, päättävät äiti ja Maria-tytär. Työelämä pitää äidin kiireisenä eikä hän voi kuvitellakaan lähtevänsä kesken kaiken Pohjois-Karjalaan, mutta Maria - minäkertoja - lähtee mielellään matkaan ukin luo. Mariallakin on omat pohdintansa omassa elämässään. Hän on sanonut itsensä irti toimittajan tehtävistä eikä avioliittokaan Jarkon kanssa ole parhaimmassa kuosissa. Marian valtaa nostalgiset tunteet, kun hän ajelee kohti Ilomantsin vaaramaisemia ja kohti tuttua Arttu-ukin ja Anna-mummon taloa, jossa hän on viettänyt niin monia lapsuutensa kesiä. Mutta tällä kertaa ensitapaaminen Arttu-ukin kanssa ei ole lupaava, ukki on juonut puolikkaan koskispullon ja meno on sen mukaista. Talossa tuuli tulee nurkista ja ikkunoista sisään, Artulta oli siivoukset ja pyykin pesu unohtuneet, mutta elossa hän on ja talo on pystyssä.  

"Hyvin tämä sujuu, vakuutan itselleni, kun makaan tunnin päästä kamarin lattialla kahden ohuen patjan päällä. Pahemminkin voisi olla. Otin kaapista pinon alimmaiset lakanat. Ne ovat mummon mankeloimat ja niin sileät, että niiden välistä saattaa liukua lattialle." (s. 36-37)

"Pittää alkaa joutumaan. Keno pittää viiä, se lisää." (s. 43) 

Niin jää Maria Artun seuraksi. Käydään kylällä viemässä Keno ja ostamassa "kolome askia punasta Kolttia". Arttu esittelee mielellään Mariaa kylätutuilleen: "Tämä kehveli, se sanoo, ja minä hölmö nyökyttelen myyjälle hymyillen. - Se on Helsingistä asti tullu minnuu vahtaamaan, Arttu sanoo." (s. 59) Artun luona palataan menneisiin vuosiin. Kaivetaan esille vanhat valokuvat piirongin laatikosta. Sieltä löytyy Artunkin nuoruuden kuvia. Viinan kanssa on läträtty jo silloin ja ollaanpa oltu Seutulan lentokenttääkin rakentamassa. Maria on sitä mieltä, että ei Arttu nuorena mikään viisas ollut. "Sanottiin, että sillä kiehui nuorena päässä kuuma veri. Kusi siellä vain taisi kiehua." (s. 67) 

Anna-mummoa Maria muistaa lämmöllä. Mummo oli aina hääräämässä jotakin, siivoamassa tai ruokaa laittamassa. Televisio oli jo tuolloin tuvassa. "Muistan, miten mummo kirjoitti reseptejä ylös, kun telkkarista tuli Teijan keittiössä. Se vahtasi teeveeruutua essu päällä, ruutulehtiö ja kuulakynä valmiina. Se ei koskaan ehtinyt saada reseptiä kokonaan talteen." (s. 153) Päinvastoin kuin Arttu, mummo ei kiroillut. "Mummo ei kiroillut ikinä, mutta sitten kerran se sanoi paskan marjat. En edes muista miksi. Arttu istui silloin tuvan pöydän ääressä ja Martti. Nekin hiljenivät. Paskan marjat." (s. 152)

Jarkkokin tulee pistäytymään. Kun ollaan Pohjois-Karjalassa, kuuluu kai asiaan käydä Kolilla ja Nurmeksen Bomballa. Jarkkoa ja Mariaa nämä maisemat eivät juuri hetkauta. Minun on sitä vaikea käsittää, koska minulle Kolin kansallismaisemat kaikkina vuodenaikoina ovat sitä kauneinta Suomea. Minulle se on maisema, joka hiljentää ja rauhoittaa. 

Koli tammikuussa 2019
Minulle tästä kirjasta muodostui hyvin mieleinen ja nautittava lukukokemus. Pohjalainen kirjoittaa eloisaa, leikittelevää ja humorististakin kieltä. Arttu-ukin kieli murreilmaisuineen on juuri sellaista, millaista sen kuuluukin täällä Pohjois-Karjalassa olla. Pohjalaisen ilmaisu on kevyttä, ilmavaa ja helppolukuista. Tällä otteella Pohjalainen vie lukijansa mukaan Artun mökille saunan lämmitykseen ja risusavottaan. Artusta ei voi olla pitämättä, niin ihanan inhimillinen jääräpää hän on.

Mielestäni kirja on sopiva lukupiirikirjaksi, niin monia näkökulmia kirjassa on. Ensinnäkin, se on kuvaus sukupolvien kohtaamisesta. Se on myös kuvausta autioituvasta maaseudusta, jonka niin mielellään soisi vielä olevan voimissaan. Mutta ihmiset ovat muuttaneet pois ja ihmisten myötä häviävät palvelut. Entistä kyläläisten yhteiseloa pohjoiskarjalaisessa vaaramaisemassa Jerusalemin kylässä kuvaa Heikki Turunen kirjassaan Kivenpyörittäjän kylä tai Marku Pölönen samannimisessä mainiossa elokuvassaan. Silloin jo, 1970-luvulla, murehdittiin oman kylän autioitumista. 


10 kommenttia:

  1. Valuvika on viehättävä kirja perhesuhteista ja kasvukivuista. Pidän etenkin siitä, että lukijalle annetaan tilaa hohtopäätöksille.

    Toivottelen mukavaa pääsiäisaikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, pidin tästä kirjasta todella paljon. Pohjalainen on todella taitava kirjoittaja. Hyvää pääsiäisen jatkoa sinulle!

      Poista
  2. Hauska lyöntivirhe: hohtopäätökset. Voivat olla johtopäätelmiä briljantista päästä :)

    VastaaPoista
  3. Kiitos Anneli! Tämä blogiteksti ilahdutti.

    VastaaPoista
  4. Taas yksi mielenkiintoinen kirja luettavien listalle. Kiitos Anneli.
    Hyvää pääsiäistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvää pääsiäisen jatkoa myös sinulle Kirsti!

      Poista
  5. Kiinnostava kirja. Tämän haluaisin lukea jossain vaiheessa. Kiitos esittelystä ja hyvää pääsiäisen jatkoa teille sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hyviä pääsiäisen loppuhetkiä myös sinulle.

      Poista