Jeffrey Archer: Minkä taakseen jättää. Clifton-kronikka, osa 6

Jeffrey Archer: Minkä taakseen jättää. Clifton-kronikka, osa 6. Sitruuna kustannus. 2020. Englanninkielinen alkuteos: Cometh the Hour. Suomentaja Susanna Tuomi-Giddings. 480 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Tervetuloa takaisin", luki Jacobs lukulaitteesta. "Seuraava vieraani on rikoskirjailija Harry Clifton, mutta tänään me emme puhu hänen omista romaaneistaan vaan kirjasta, jonka hän salakuljetti ulos Neuvostoliitosta." Jacobs nosti esiin Isä Aurinkoisen, joka täytti koko ruudun." (s. 63)

Harry ja Emma Clifton

1920-luvulta alkaneessa Clifton-kronikassa on nyt päästy kuudenteen eli toiseksi viimeiseen osaan. Eletään 1970-lukua. Yksinhuoltajaäidin kasvattamasta Harrysta on tullut menestynyt kansainvälinen kirjailija. Harry tekee kaikkensa saadakseen kirjailija Anatoli Babakovin vapautetuksi neuvostoliittolaisesta vankilasta. Vapautuminen näyttää epätodennäköiseltä, koska 1970-luvulla Neuvostoliiton johdossa on Leonid Brežnev, joka karkottaa toisinajattelijoita pois maasta tai vaihtoehtoisesti sulkee heitä mielisairaaloihin. Mutta yllättävän tapahtuman vuoksi Harrylla, Anatolin Jelena-vaimolla ja koko muulla maailmalla on aihetta iloon, mutta valitettavasti ilo on ennenaikaista. Harryn vaimo Emma on kiireinen kuten ennenkin. Menestyksellisesti hän toimii uudessa tehtävässään Bristolin sairaalan johtokunnan puheenjohtajana. Emma tutustuu myös Margaret Thatcheriin, Britannian tulevaan pääministeriin.

Sebastian Clifton

Sebastianilla, Harryn ja Emman pankkimaailmassa menestyneellä pojalla, on kirjassa merkittävä rooli. Sebastian ikävoi yhä edelleen USA:han muuttanutta Samanthaa ja Jessica-tytärtään. Kaunis intialainen Priya tuo lohdutusta Sebastianin elämään. Mutta onni ei kestä pitkään. Kohtalokkain seurauksin Sebastian joutuu kokemaan, että intialaisella tytöllä ei ole päätösvaltaa aviopuolison valinnassa. Pankkielämä pitää Sebastianin kiireisenä. Vanhat arkkiviholliset Sloane, Mellor ja Knowles tekevät kaikkensa yrittäessään kaataa pankkia. "Miehiä yhdisti vain yksi asia: he inhosivat kaikkia, joiden nimi oli Clifton tai Barrington." (s. 151) Uutena roolihahmona tulee mukaan kirjan tapahtumiin pankin hallituksen puheenjohtaja Hakim Bishara. Hänen tuhoamisekseen otetaan käyttöön äärimmäisen järeät keinot.

Giles Barrington

Jännitysmomentin kirjaan tuo myös Giles, joka saa rakastamansa Karinin pois rautaesiripun takaa Berliinistä. Näyttää siltä, että Giles on vihdoinkin löytänyt elämänsä rakkauden. Rakkaus kukoistaa, mutta kaikki ei sittenkään taida olla kunnossa. 


Lady Virginia Fenwick

Ja sitten on vielä viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, Lady Virginia Fenwick, joka edelleen haluaa tuhota Barringtonit. Mutta ensin täytyy saada oma talous kuntoon, kun Skotlannissa elävä isä ei suostu korottamaan kuukausittaista avustusta. Virginia ei kaihda mitään keinoja. "Virginian itseluottamus ei hevillä horju. Hän on ovela, manipuloiva ja yhtä itsepäinen kuin demokraattien tunnuseläin. Se on vaarallinen yhdistelmä, sillä hän uskoo olevansa aina oikeassa." (s. 420)

Suuri sukutarina

Olipas mukava palata Barringtonien ja Cliftoneiden seuraan. Kuten aiemmat sarjan osat, tämäkin kirja piti otteessaan alusta loppuun niin, että lukemista piti jatkaa ja jatkaa yöunienkin kustannuksella. Archerin tarinankerronta on mukaansatempaavaa. On ilo lukea kirjaa, jonka kirjoittaja hallitsee sujuvan tekstin tuottamisen. Tarina kantaa ja elävä dialogi kuljettaa tapahtumia sujuvasti ja reippaasti eteenpäin. Yllätyksellisellä ja jopa dekkarimaisella juonen kehittelyllä Archer yksinkertaisesti koukuttaa lukijan. Kirjassa on kaikkea, mitä hyvässä sukusaagassa pitää olla: voimakkaita tunteita, onnea, epäonnea, rakkautta, vihaa, politiikkaa, juonittelua - aivan kuten oikeassakin elämässä. Ja sitten se kirjan loppu! Loppuratkaisu jättää haukkomaan henkeä yllättävyydellään. Odotan jatko-osaa innolla, vaikkakin pienoisella haikeudella; kyseessä on sarjan viimeinen osa. 

Kirja nojautuu historian faktoihin, mikä antaa tarinalle uskottavuutta. Olen ensimmäisestä osasta alkaen pitänyt sarjan henkilöhahmoista. Niin nytkin. Tosin olisin mielelläni kuullut lisääkin Sebastianin naisystävistä, Priyasta ja Samanthasta. Kiitos hyvästä lukukokemuksesta kuuluu myös suomentajalle. Susanna Tuomi-Giddings on tehnyt erinomaista työtä Clifton-kronikan kirjojen suomennuksissa.  

Suosittelen Clifton-kronikkaa sinulle, jos kaipaat vahvaa tarinaa, jossa on mukana aimo annos jännitystä, romantiikkaa ja yllätyksellisyyttä. Suosittelen lukemaan kirjat järjestyksessä, sillä osat linkittyvät kiinteästi toisiinsa.

Jeffrey Archer: Vain aika näyttää. Osa 1. Sitruuna 2016.
Jeffrey Archer: Isän synnit. Osa 2. Sitruuna 2017.
Jeffrey Archer: Vaietut salaisuudet. Osa 3. Sitruuna 2018.
Jeffrey Archer: Maksun aika. Osa 4. Sitruuna 2018.
Jeffrey Archer: Miekkaa vahvempi. Osa 5. Sitruuna 2019

Outi Hongisto: Veljet Amir

Outi Hongisto: Veljet Amir. Myllylahti. 2020. 336 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

Pakistanilaiset Younas ja Amir ovat veljeksiä, jotka saapuivat äitinsä kanssa Suomeen toiveena saada täältä turvapaikka. Heidän ensimmäinen sijoituskohteensa oli Kontiolahti. Amir muistelee  heidän tuloaan Pohjois-Karjalaan. "Oli vuosituhannen alku, ja hän oli kohta seitsemän. Ero kotimaan auringonpaahteisen hiekkamaan ja Kontiolahden lumisten maisemien välillä tuntui käsittämättömältä. Kuinka aurinko ei jaksanutkaan helottaa, vaan päivä oli lyhyt ja pimeä." (s. 22) Kontiolahdelta veljekset muuttivat äidin kanssa Joensuuhun. Poliisiksi valmistuttuaan Younas valitaan rikosylikonstaapelin virkaan KRP:ssä ja sen tähden vuorossa on muutto Espooseen. Siellä Younaksella on oma asunto ja Amir asuu äidin asunnossa. 

"Me ollaan veljiä 24/7." (s. 63)

Veljeksistä nuorempi Amir on toimeton. Elämässä ei ole oikein mitään. Ei ole tyttöystävää, mutta ennen kaikkea ei ole rahaa, eikä töitä juurikaan ole tarjolla. Ammattia ei ole, kun koulunkäynti ei kiinnostanut. "Mä tartten rahaa ja jotain duunia. Mut ei kukaan ota enää töihin kokemattomia nuoria, vielä vähemmän mamuja. Ja siivojan hommia en huoli." (s. 27) Kauppakeskuksessa Amir tapaa kaverinsa Saeedin, jonka siisti pukeutuminen kiinnittää Amirin huomion: hupparin etuosassa on tyylikäs, lieskoja muistuttava hirviö. Saeedin pyynnöstä Amir lähtee mukaan jengimiittiin tutustumaan jengin toimintaan. Jengi koostuu maahanmuuttajista, joista lähes kaikki ovat työttömiä. Presidentti Al, jota kaikki kunnioittavat ja tottelevat, on jengin johtaja. Pian Amir saa kuulla jengin toimintaperiaatteista. Täydellinen sitoutuminen on tärkeintä. Tällaisesta toiminnasta pidän, tuumii Amir. Hän viihtyy jengissä, tällaista hän on kaivannut, hän on osa jotakin, hän on tärkeä. Eivätkä ne onnenpotkut tähän jää! Työpaikka tuntuu löytyvän rakennusalalta ihan itsekseen. Ja lisäksi Amir tapaa Saanan. Nuoret  ihastuvat ja Amir alkaa viettää yhä useampia öitään Saanan luona. 

Younas Zardari, rikosylikonstaapeli 

Younas tiesi jo pienenä, että hänestä tulee poliisi. Hän teki paljon töitä koulun kanssa, jotta pääsi poliisikouluun. Erityisen paljon työtä teetti ruotsin kieli. Younas tietää, että maahanmuuttajataustaiset poliisit ovat hyvin haluttuja sekä SUPO:ssa että KRP:ssä. "Heidän kulttuuritaustatuntemuksensa on todella tarpeen maahanmuuttajataustaisia asiakkaita kohdatessa." (s. 19) Younasin työkaveri on Antti, joka vihjeiden perusteella kiinnostuu jengin toiminnasta. Tutustumme myös Antin sympaattiseen Riikka-vaimoon ja  heidän Anni-tyttäreensä.

"Ensimmäisen kerran Amir ymmärtää konkreettisesti, että he pelaavat eri joukkueissa nykyään. Veljekset." (s. 182)


Jotta Amir saa jengissä täysjäsenyyden, hän joutuu todistamaan uskollisuutensa jengille. Haasteet vaikeutuvat vaihe vaiheelta. Younas tietää Amirin olevan mukana jengitoiminnassa, samoin Amir tietää, että Younas ainakin aavistaa jotakin. Tapahtumat etenevät vauhdilla. Loppuratkaisu jättää haukkomaan henkeä yllättävyydellään.

Pidin kirjasta. Tarina kuljetti minua niin, että kirja oli luettava lähes yhdeltä istuimelta yöunien kustannuksella. Maahanmuuttajateema ja erityisesti nuorten miesten toimettomuus tekee kirjasta hyvin ajankohtaisen. Juonen kulku oli osittain arvattavissa. Mutta loppuratkaisua ei todellakaan voinut aavistaa, se oli niin yllättävä ja huolella laadittu. Loppuratkaisu haastaa lukijaa pohtimaan useitakin kirjassa esille tulleita teemoja. Moni asia jää avoimeksi, eli mielenkiinnolla odotan jatko-osaa.

Kirjan henkilögalleria pysyy hyvin koossa. Henkilöitä ei ole liikaa ja kaikkiin ennättää tutustua. Hongisto hallitsee henkilökuvauksen, erityisesti pidin Amirin tunnemaailman kuvauksista. Kiinnostava ja uskottava henkilö oli poikien äiti Maryam Zardari, joka laittoi hyvää kotiseudun ruokaa ja jolle pojat olivat kaikki kaikessa.

Outi Hongisto on aiemmin kirjoittanut kaksi lapsille suunnattua matkakirjaa. Veljet Amir on Hongiston esikoisdekkari, jolle on tulossa jatko-osa. On ilahduttavaa, että suomalainen dekkarikirjallisuus on saanut uuden naistulokkaan. 

Pääsiäisen lukumaraton (24 t) suoritettu!

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille! 

Kirjaimia-blogin LauraKatarooma kutsui maratoonaamaan pääsiäisenä 10.-13.4.2020.

Vastasin haasteeseen ja aloitin lukumaraton eilen 10.4. aamulla klo 9. Päätin jo etukäteen, että minun maratonini on 24 tunnin mittainen eli se päättyi tänä aamuna klo 9. Aamulla piti herätä jo ennen seitsemää, jotta ennätti saada vielä viimeiset sivut luetuksi. 

Eilisaamuna tein yhdeksän kilometrin kävelylenkin. Kuunneltavana oli tämä kirja: 

Melba Escobar: Kauneussalonki. Aula & Co. 2018. 5 t 56 min. Lukija Minttu Mustakallio.

Olin aloittanut tämän jo aiemmin, eli eilen sain kirjan loppuun ja aikaa siinä kului 3 tuntia 10 minuuttia.

Kirjoja luin seuraavasti:

Maire Soiluva: Ääni isovanhemmille. Aurinkokustannus. 2020.191 sivua. Luin tämän kokonaan.

Jeffrey Archer: Minkä taakseen jättää. Clifton-kronikka. Sitruuna. 2020. Luin tästä 248 sivua. 

Kokonaissaldo:

Kirjat: 439 sivua

Kuuntelu: 3 t 10 min.

Olin ihan tyytyväinen. Kiva kokemus jälleen! Kiitos LauraKataroomalle! 

Ensimmäiset kevätkukat ovat niitä parhaita! 

Pääsiäisarvonnassa Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen

Kävin tänään asioilla kaupungilla. Tuntui todella omituiselta nähdä kaupunki (=Joensuu) ihan autiona. Muutamia autoja oli liikkeellä ja vain pari ihmistä. Tuli aika hämmentynyt olo. Sitten päätin, että teen jotakin mukavaa, kun pääsen kotiin, sellaista, josta on iloa muillekin. Toivottavasti tämä arvonta ilahduttaa teitä.

Laitan pääsiäisarvontaan Anna-Kaisa Linna-Ahon romaanin Paperijoutsen. Kirja kuvaa jatkosodan aikaa pienessä suomalaisessa kylässä. Helsingissä on pulaa kaikesta, ja siksi Lydia on paennut kaupungista maaseudulle. Asuinkaverikseen Lydia saa Annan. Kirja on hyvää sodan arkipäivän kuvausta. Linna-Ahon näkökulma sotaan on tuore ja myös yllätyksellinen. Kirja ei ole tarina pelkästään sodasta, se on tarina ennen kaikkea ystävyydestä ja hyväksymisestä.

Tässä linkki omaan postaukseeni.

https://kirjojenkuisketta.blogspot.com/2020/04/matkalukemisena-anna-kaisa-linna-ahon.html

Arvontaan voit osallistua kommentoimalla tätä postausta. Laitathan sähköpostiosoitteen mukaan. Kiva, jos olet lukijani (oikealla "lukijat") tai seuraajani Blogit.fi:ssa.

Arvonta-aika päättyy perjantaina 17.4.2020 klo 18. Ilmoitan voittajalle sähköpostitse. Postitus vain Suomeen.

Onnea arvontaan ja hyvää pääsiäistä!

Lukupiirikirjana Liisa Seppäsen Poika joka unohtui

Liisa Seppänen: Poika joka unohtui. Otava. 2019. Kannen suunnittelu: Timo Numminen. 202 sivua.

Lainattu kirjastosta

Liisa Seppäsen Poika joka unohtui oli meillä maaliskuun lukupiirikirjana. Koska emme koronatilanteen vuoksi voineet pitää lukupiirikokoontumista päätimme, että kirjasta tehdään kooste lukupiiriläisten sähköpostipalautteiden pohjalta. Hyvin tämä onnistui näinkin!

Kirjan päähenkilö Reijo Salme on todellinen henkilö, jonka lapsuutta ja nuoruutta kirja kuvaa. Reijo, nyt 77-vuotias, palaa lapsuutensa muistoihin. Reijo käy lapsuuden ja nuoruuden tutuilla paikoilla, tutkii arkistoja, tapaa Kaarina-serkun ja ennen kaikkea antaa tilaisuuden ja aikaa muisteluille. Kirja on rankkaa, mutta myös lohdullista luettavaa.

Hoidokki N:o 186

Reijon isä oli kirvesmies ja äiti tarjoilija. Perhe asui Mikkelissä. Perheellä oli tiukkaa monin tavoin ja niin Reijo päätettiin laittaa lastenkotiin. Vuosi oli 1944 ja Reijo oli silloin 3-vuotias. Sosiaalilautakunnan arkistosta löytyy seuraava päätös.
"Isä oli luovuttanut pojan sosiaalilautakunnan huostaan. Ehdotus:
Luovutussopimus hyväksyttäneen ja Reijo Salme otettaneen sosiaalilautakunnan huostaan.
Päätös: Hyväksyttiin.
Sosiaalilautakunnan yleisen osaston pöytäkirja. Päivämäärä epäselvä." (s. 42)

Elämä mikkeliläisessä Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton lastenkodissa oli monin tavoin rankkaa, mutta luonnollisesti myös monin tavoin turvattua. Lastenkoti antoi ruoan, yöpaikan ja vaatteet. Mutta ei juuri muuta, rakkautta Reijo ei saanut eikä hänellä ollut ystäviä eikä turvallisia aikuissuhteita. Ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut jutella ja kertoa omasta olostaan. Reijo, hoidokkinumero 186, sai tehdä melkeinpä mitä tahtoi ja liikkua vapaasti ympäri kaupunkia. Ehkä tällainen vapaus ja Reijon oma aktiivisuus vaikuttivat siihen, että Reijo pelastui ja pääsi elämässä eteenpäin, nyt jo eläkeikään asti. Reijo oli hyvin kiinnostunut kaikesta tekniikasta, mutta harrastus vaati rahaa. Lastenkodista rahaa ei saanut. Reijo ei jäänyt neuvottomaksi, hän sai tienestejä mm. myymällä kastematoja, kieloja ja kangasvuokkoja sekä kenkiä kiillottamalla.

"Reijon lapsuuteen ei liittynyt fyysistä uhkaa, mutta psyykkisen trauman aiheita oli sitäkin enemmän." (s. 151)

Onneksi hyviäkin ihmissuhteita löytyi. Veistonopettajasta tuli Reijolle hyvä tuki ja jotkut lastenkodin harjoittelijat veivät hänet silloin tällöin kotiinsa. Kotia Reijolla oli ikävä. Vanhemmistaan hän ei ollut kuullut mitään, vaikka he asuivat samalla paikkakunnalla. Reijo selvitti, missä isä asui ja meni vierailulle. Isällä oli uusi perhe. Vierailu jäi lyhyeksi, kun isän uusi vaimo jyrähti isälle: "Reppusi ja työkalusi saat tuoda tullessasi, mutta sitä kakaraa et tänne tuo. Piste." (s. 116) Äiti oli Reijolle ihan tyhjä sana.

Omalla nokkeluudellaan ja taidoillaan Reijo pääsi Strömbergin konepajakouluun Helsinkiin ja sitä myötä Helsingin tekniseen opistoon. "Elämä oli turvattua, ei ollut mitään hätää. Mutta menneisyys varjosti Reijon huoletonta nuoruutta ainakin ajatusten tasolla. Oli oltava varuillaan." (s. 142)

Reijon koskettava elämäntarina

Totesimme, että kysymyksessä on tärkeä ja ajatuksia herättävä kirja. Kirja antaa yhden näkökulman 40- ja 50-lukujen lasten huoltoon. Läheskään kaikki vanhemmat eivät eri syistä sopeutuneet sodan jälkeisiin olosuhteisiin. Kärsijöiksi joutuivat valitettavan usein lapset. Nyt eläkeläisenä Reijo pohtii naapurin Villen kanssa, että ehkä lastenkoti oli kuitenkin hänelle turvallisempi paikka kuin rikkinäinen koti. 

Kyllä kirja kannatti lukea ja ihmetellä, miten asiat ovat olleet sodan jälkeen.

Kirjan jälkisanat Tämän päivän Reijot on kirjoittanut YTT Tuija Eronen. Eräs lukijoistamme pohti, miten paljon asiat ovat muuttuneet tuolta 50-luvulta. Ovatko suurestikaan? Huostaanotettujen lasten määrä kasvaa ja sijaisperheitä tarvitaan yhä enemmän. Opintie vastuulliseen vanhemmuuteen olisi tarpeen monille perhettä perustaville. 

Pidimme Reijosta, ihailemme ja kunnioitamme häntä. "Sitkeä hän on kuin kataja!" Liisa Seppänen on piirtänyt taitavasti ja vakuuttavasti Reijon henkilökuvan. Kirja on kirjoittu tietokirjaksi. Mietin, millainen Reijon tarinasta olisi tullut, jos kirja olisi romaanimuotoinen.

Nyt toivotamme lukupiiriläisillemme hyvää kevättä ja kesää. Jatkamme syksyllä huhti- ja toukokuun kirjoilla: Suvi Vaarla: Westend (WSOY 2019) ja Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018).  

Matkalukemisena Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen. Otava. 2019. 316 sivua.

Omasta hyllystä

On vuosi 1943, jatkosota on meneillään. Lydia Bergholm asuu isänsä kanssa Helsingissä.  He olivat muuttaneet Helsinkiin pois maaseudun kodistaan, kun Lydian äiti oli kuollut. Lydia oli silloin kahdeksanvuotias. "Seuraavalla viikolla tuli kirje, jonka mukaan Kerstin Alma Margareta Bergholm oli menehtynyt vaikeaan  keuhkosairauteen 17. heinäkuuta vuonna 1933 puolenpäivän jälkeen." (s. 21) Helsingissä on kaikesta puutetta. Isä on epätoivoissaan, päivästä päivään ruokana on vain lanttua, vettä ja suolaa. Korpivuoren Gunhild-emäntä, Lydian täti, kutsuu Lydiaa maaseudulle. Maatilalla riittää työtä, kun hyväkuntoiset miehet ovat sodassa. 

Isä  suostuu kutsuun ja niin Lydia muuttaa maaseudulle vanhaan kotiinsa. Gunhild-emäntä laittaa palvelija Annan Lydialle seuraksi. Näin Gunhild pääsee eroon Annasta, hän ei pidä Annasta yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen esikoispoikansa ja tilan perijä Ilmari on rakastunut Annaan. Anna ja Lydia viihtyvät yhdessä. Nuoret naiset ovat hyvin erilaisia. Anna on kaunis, hän leimahtelee ja elää tunteittensa vallassa."Anna kiinnitti ihmisten huomion kaikkialla mihin meni. Miehet suoristivat selkänsä ja elehtivät filmitähtimäiseen tapaan kohottaen Annalle hatunkulmaansa ja yrittäen luoda häneen merkitystä täynnä olevia katseita. Voinko olla avuksi neidille, he kysyivät. Ovia avattiin, tulta tarjottiin. Annan kauneus oli kuin huutomerkki. Kuin matadorin punainen viitta, joka sai härät rynnistämään kohti." (s. 42) 

Lydia puolestaan on sympaattinen ja rauhallinen. Hän lukee paljon ja nauttii yksinolosta. Annan mielestä Lydialla "oli ollut sen verran turvattu elämä, että oli varaa istuskella lueskelemassa ja ajattelemassa turhuuksia. Joskus Lydia unohtui mietteisiinsä, jäi esimerkiksi järjestelemään lusikoita ja haarukoita laatikoihin niin sieviin riveihin, kuin ne olisivat näytillä jossain tavaratalossa." (s. 172)

Nuorten naisten arkipäivän rytmiin tulee mukaan rintamakarkuri Harjuilan Kyösti, jolle sota on näyttänyt rumimmat puolensa. Kyösti majoitetaan tyttöjen taloon. Välillä Korpivuoren upseeripojat Ilmari ja Valdemar pääsevät lomille ja tuovat vaihtelua Annan ja Lydian arkeen. Anna järjestää kaiken päälle Lydialle yllätysten yllätyksen. Sota-aika on tiukkaa maaseudullakin. Kaikki tekevät parhaansa, jotta pöytään saadaan ruokaa. Lydia tutkii Pula-ajan keittokirjaa ja löytää marmeladireseptin: "4 kg kuorittuja ja paloiteltuja porkkanoita, 2 kg paloiteltua raparperia, sopivasti vettä." (s. 128) Kyllä sitä syö, vaikkei se ihan marmeladilta maistukaan, tuumaa Lydia. Vaikka on sota-aika, on tärkeää pysyä kiinni arkipäivässä kaikin mahdollisin tavoin. Juhliakin pyritään järjestämään, kuten ennenkin, vaikka heikommalla tarjoilulla. 

Tulee rauha ja onnekkaat palaavat rintamalta. Harva takaisin tullut on entisensä. Painajaiset kiusaavat, sodasta ei puhuta. Alkoholi tuntuu auttavan, monille liiaksikin. Sodan traumat koskettavat kaikkia.

Paperijoutsen on Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaani. Kirja on hyvää sodan arkipäivän kuvausta. Jatkosodasta on paljon kirjoitettu ja siksikin oli kiinnostavaa nähdä, millaisen näkökulman Linna-Aho on ottanut sotaan. Hän on onnistunut, näkökulma on tuore ja myös yllätyksellinen. Romaani ei ole tarina pelkästään sodasta, se on tarina ennen kaikkea ystävyydestä ja hyväksymisestä. Ketään ei jätetä ullkopuolelle. Linna-Ahon kerronta on sujuvaa, takaumat limittyvät sujuvasti kerrontaan, ja kokonaisuus kantaa loppuun saakka. Linna-Ahon Paperijoutselle myönnettiin Tiiliskivi-palkinto.  Kustantajalle kiitos kirjan kauniista kannesta. 

Osallistun kirjalla Jokken rauhan haasteeseen  ja Main Kirjahyllyn aarteet 2 -haasteeseen. 


Luin kirjaa Afrikan matkallamme. Lojuin telttasafarimme aurinkotuolissa upeassa savannimaisemassa. Puolen kilometrin päässä vaelsi kaksi sarvikuonoa, edessä juoksenteli pahkasikaperhe kolmen lapsensa kera. Ja minä sukelsin toiseen maailmansotaan! Mutta niin vei Anna-Kaisa Linna-Aho minut mukanaan, että havahduin vasta kun kokki huuteli iltapäiväkahville.

Tero Somppi: Katedraalimurhat

Tero Somppi: Katedraalimurhat. Myllylahti. 2019. 380 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Mikko ja Ari ajoivat kotietsinnältä takaisin kohti poliisitaloa. Välillä tuntui kuin Pasila olisi ollut Afrikan tähti -pelin Kairo tai Tanger, josta lähdettiin suurin odotuksin etsimään johtolankoja ja kohtaamaan rosvoja, kunnes palattiin kiireen vilkkaan takaisin. He vain pelasivat sitä monta kertaa päivässä, ja vain harvoin kukaan löysi voittoon tarvittavaa tähteä." (s. 191)

Katedraalimurhat alkaa hyvin jännittävästi ja koukuttavasti. Tapahtumapaikkana on Uspenskin katedraali Helsingissä. Vahtimestari Nicusor Saarenahon tullessa työpaikalleen katedraaliin hän kohtaa kauhistuttavan näyn. "Puisen Golgatan ristin ja siihen ristiinnaulitun Jeesus-patsaan ympärillä oli jotakin ylimääräistä. Aivan kuin kolme Jeesusta ristillä rinnakkain. Paitsi että reunimmaisten ristit olivat tuoretta vaaleaa puuta ja niissä riippui kaksi aidonkokoista hahmoa. Nicusorista katsoen vasemmalla oleva roikkui rististä naruin, ja hänen kaulansa ympärille oli vedetty jotain, aivan kuin rautalankaa. Oikealla oleva oli sen sijaan naulattu ristille nauloilla, verta oli valunut käsistä ja jaloista." (s. 11)

Poliisi saapuu pikaisesti paikalle. Heti tajutaan, että tässä on rikos, joka pitää rikoskomisario Fagerlundin johtaman väkivaltayksikön kiireisenä lähiviikot. Koko väkivaltayksikkö on tutkinnassa mukana. Kirjan päähenkilöksi nousee väkivaltayksikössä työskentelevä Mikko Vuori, joka lienee tuttu jo aiemmista Sompin kirjoista. Heti murhapaikalla Vuori kertaa mielessään, mitä kaikkea on tehtävä, jotta rikostutkinnassa päästään etenemään. Pitää siirtää uhrit oikeuslääketieteen laitokselle, pitää hankkia kameratallenteet ja selvitettävä hälytysjärjestelmä, pitää haastatella henkilökuntaa sekä lähitalojen asukkaita, pitää selvittää, mistä rikoksen tekijät ovat saaneet katedraalin avaimet. Myös vesivahinkoja korjaavan yrityksen työntekijöitä on haastateltava. Kaikki mahdolliset sormenjäljet on tutkittava. 

"Uhrit oli puettu katumuksen sakramentin väreihin." (s. 74)

Mikko Vuori on varma, että ortodoksisuudella on jokin rooli murhissa. Miksi muuten ristit roikkuisivat nimenomaan ortodoksisessa kirkossa, hän pohtii. Vuori käy pitkiä keskusteluja isä Mikaelin kanssa ortodoksisuuden olemuksesta. 

"Aika ohkaista." (s. 65)

Aamupalavereissa jaetaan tehtävät. Kaikille riittää puuhaa, toteaa Fagerlund. Ensimmäiseksi uhrien henkilöllisyys pitäisi saada selvitetyksi. Koska mitään johtolankaa ei tunnu löytyvän, poliisi kääntyy median puoleen. Mediaa käytetään hyvin harvion, mutta tällainen raaka kaksoismurha ylittää kynnyksen. Ilta-Sanomissa ollut juttu tuokin tuloksia. Sen jälkeen on aika siirtyä tekijöiden etsimiseen.  Aihetodisteita alkaa kertyä, mutta ei riittävästi. Kolmannen tutkintapäivän jälkeen Fagerlund totesi, että "paljon on vielä tekemättä". (s. 216)


Mikko Vuori on ainoa poliiseista, jonka yksityiselämää avataan kirjassa. Mikolla olisi ihan tarpeeksi tekemistä murhien kanssa, mutta kotonakin kohdataan haasteita. Käy ilmi, että 13-vuotiaalla Jenna-tyttärellä on epäilyttävä nettisuhde, jonka isä haluaa hänen lopettavan. Sitä Jenna ei halua tehdä, ja isä-tytärsuhde joutuukin kovalle koetukselle.

"Normaalin poliisityön tie oli käyty loppuun." (s. 309)

Murhien tutkiminen ei etene, toteavat poliisit. Sitten alkaakin kirjan jännittävin vaihe, jonka yksityiskohtia en halua paljastaa, koska en halua spoilata kenenkään lukukokemusta. Mikko Vuori joutuu mukaan uskomattomiin ja yllättäviin kuvioihin. Loppuratkaisu johdattelee lukijaa pohtimaan väkivallan moraalista oikeutusta.

Tero Somppi on tuottelias dekkaristi. Katedraalimurhat on hänen 12. jännitysromaaninsa. Minulle Somppi oli ihan uusi tuttavuus, mutta olen varma, että haluan lukea jatkossakin hänen kirjojaan, niin vakuuttava Katedraalimurhat on kaikessa raakuudessaan, mutta myös inhimillisyydessään. Juoni on punottu älykkäästi ja taitavasti, vaikkakin kirjan keskivaiheilla kerronta hieman junnaa ja esimerkiksi ortodoksisuus saa liiankin paljon tilaa. Mutta loppuratkaisu tempaa lukijan täysillä mukaansa. Mikko Vuori on mukava tuttavuus, pelkäämätön ja oikeudenmukaisuutta hakeva poliisi. Kirjan rakenne on selkeän kronologinen. Kirjoittamisen taidon Somppi todella hallitsee.

Uspenskin katedraali, murhapaikka.
Omat arkistot