Tatiana Țîbuleac: Sinä kesänä äidin silmät olivat vihreät. Kairaamo. 2026. Romaniankielinen alkuteos Vara in care mama a avut ochii verzi. Suomentanut Tuukka Tuomasjukka. Kansi: Risto Viitanen. 167 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
"Sinä aamuna, kun vihasin häntä enemmän kuin koskaan aiemmin, äiti täytti kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Hän oli lyhyt ja lihava, tyhmä ja ruma. Hän oli turhin äiti, jota maa oli koskaan päällään kantanut. Katsoin ikkunasta, kun hän seisoskeli koulun portilla kuin kerjäläinen. Olisin voinut tappaa hänet ajatuksen puolikkaalla."
Tämä aloitus on eräs vaikuttavimmista kirjan aloituksista, mitä olen lukenut. Kirjan kertoja Aleksy sanoo nämä sanat. Heti herää kysymys, miksi Aleksy halveksii äitiään näin myrkyllisesti. Aleksy asuu äitinsä kanssa Lontoossa, pikkusisko Mika on kuollut. Isä oli jättänyt heidät löydettyään puolalaisen nuoren naisen, jolla oli kielikoru.
Aleksyn oli tarkoitus lähteä kavereittensa Kalon ja Jimin kanssa kesäksi Amsterdamiin. Matkasta ei tule mitään, sen sijaan äiti saa houkuteltua Aleksyn kanssaan viettämään kesää Ranskassa. Tuo ruma, iljettävä nainen, hänen äitinsä oli saanut tietää sairastavansa syöpää ja haluaa nyt viettää viimeisen kesänsä Ranskassa poikansa kanssa. Mutta jotakin on äidin luvattava. "...hän lupasi antaa minulle autonsa ja auttaa väärentämään ajokortin, että voisin ajaa sitä." Kun äiti sitten vannoo pitävänsä lupauksensa isoäidin ikonin edessä ja allekirjoittaa vielä paperille kirjoitetun lupauksen, Aleksy uskoo häntä, mutta sanoo vielä "...tapan hänet, jos hän ei pidä lupaustaan."
Aleksyn empatian puute, erityisesti äitiään kohtaan, tuntuu aluksi järkyttävältä, kunnes Aleksy avaa menneisyyttään ja kertoo rakkaan sisarensa Mikan kuolemasta. "Minulla on niin kova ikävä häntä, että on pakko sulkea silmät." Paljastus tuntuu henkeäsalpaavalta, ja ärsytyksen tilalle tulee sääli tätä rikkinäistä miestä kohtaan, joka kerran oli rakkautta hakeva pieni poika ja joka edelleen hakee äidin rakkautta ja hyväksyntää. Tragedian jälkeen sokea isoäiti muuttaa Aleksyn ja äidin luo. Menneisyyden varjot seuraavat Aleksya: hän käy edelleen terapiassa ja syö jatkuvaa lääkitystä mielenterveyden sairauteen, jonka "nimessä oli kuusitoista kirjainta."
On kulunut kolme viikkoa Ranskassa. "Olimme, viimein, perhe," toteaa Aleksy. Äidin ja Aleksyn aamiainen koostuu popcornista ja oluesta. "- epäterveellistä, taatusti, mutta kuka terveyttä tarvitsi meidän tapauksessamme? Yhdellä oli syövän riuduttama ruumis ja toisella sairas pää." Välillä tuntuu epäselvältä, kenelle Aleksy puhuu: itselleen, psykiatrilleen vai lukijalle. Aleksyn ja äidin välillä on aitoja hellyyden hetkiä, kun Aleksy alkaa pelätä äitinsä kuolemaa. Myönteisiä hetkiä syntyy myös Aleksyn ja hänen tulevan vaimonsa kuin myös Aleksyn ja kaupunkilaisten välillä.
Kirja on todella omaääninen ja hyvin vaikuttava. Teos on enemmän kuin vain tarina ongelmallisesta pojasta, joka ei saa vanhemmiltaan rakkautta. Kirja raapii pintaa syvemmältä ja taipuu kauniiksi kuvaukseksi anteeksiannosta ja sovinnosta. Äidin silmistä kertovat ajoittain banaalit, yhden rivin mittaiset luvut silmukoituvat yhteen kirjan lopussa.
Kirja on miellyttävä ottaa käteen. Risto Viitasen suunnittelema kansi on kaunis ja kirja on kauniisti taitettu.
On hienoa, että tämä maailman mainetta saavuttanut kirjan on käännetty suomeksi. Tatiana Tibuleac on moldovalais-romanialainen kirjailija ja toimittaja, joka nykyisin asuu Pariisissa. Tibuleacin esikoisteos Sinä kesänä äidin silmät olivat vihreät teki hänet tunnetuksi, ja hän onkin yksi luetuimmista itäeurooppalaisista nykykirjailijoista. Hänen toinen romaaninsa Pullopuutarha voitti Euroopan kirjallisuuspalkinnon vuonna 2019.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti