Ivan Maniraho: Auringon syy. Like. 2025. Kannen suunnittelu Piia Aho. 199 sivua.
Arvostelukappale kustantajalta
Mooses syntyi Ruandassa. Mooses oli tutsi, koska äiti oli hutu ja isä tutsi. Kun äärihuturyhmien aloittama kansanmurha alkoi Ruandassa vuonna 1994, Mooseksen perhe yritti päästä pakomatkalle. Pakoyritys päättyi tietulliin, jolloin äiti palautettiin ja isä vangittiin. Sen jälkeen Mooses ei koskaan nähnyt isäänsä. Sadan päivän aikana hutut tappoivat jopa miljoona tutsia ja maltillista hutua. "Sadat tuhannet elämät katosivat maan päältä vain muutamassa kuukaudessa ja jättivät jälkeensä yhteiskunnallisen kraatterin täynnä kärsiviä orpoja ja rikottuja ihmisen kuoria."
Sodan jälkeen äiti halusi Mooseksen saavan hyvän koulutuksen, mutta Ruandassa siihen ei juuri ollut mahdollisuutta. Daavid, äidin isoveli, oli ikuinen liikemies ja oli sodan jälkeen kehitellyt uuden "Tonnilla Eurooppaan" -businessidean. Tällä tavalla ruandalaiset nuoret saivat uuden alun jossakin varakkaassa maassa Euroopassa isoa rahasummaa vastaan. Eräänä päivänä äiti sanoi Moosekselle: "Lähdet matkalle Eurooppaan Daavidin kanssa." Niin Mooses lähti hieman vanhemman tytön ja enonsa kanssa kohti Suomea.
Eno oli suunnitellut kaiken valmiiksi. Suomen viranomaisille kerrottiin, että Daavid oli lasten isä. Mooseksesta tuli Elias ja hänen ikänsä valehdeltiin kahta vuotta vanhemmaksi. Tytöstä tuli Sara. Eno täsmensi Eliakselle: "Virallisesti sinä olet nyt minun poikani Elias ja Sara on tyttäreni. Olet syntynyt vuonna 1989. Tästä päivästä lähtien sinä kutsut minua isäksi ja me olemme Lekalaun perhe." Lekalaun perhe asettautui Pohjois-Haagaan. Alkoi sopeutuminen Suomen oloihin. Helppoa se ei ollut, mutta onneksi Elias oppi kielen melko nopeasti kavereiltaan ja koulusta. Marjatan, josta tuli ystävä useiksi vuosiksi, Mooses tapasi jo kotipihallaan.
Koulussa maahanmuuttajien lapset muodostivat Pohjois-Haagan ala-asteen erillisen jaoston, jossa "oli enimmäkseen valkoihoisia lapsia Euroopasta ja Amerikasta, sekä Aasian ja Lähi-idän edustajia. Minun lisäkseni siellä oli vain yksi toinen Afrikan mantereelta, Liban, joka oli kotoisin Somalian niemimaalta." Elias ei ollut kiltti oppilas. Riehuminen tuntui hänestä oikealta, koska huonosta käytöksestä ei seurannut kovia rangaistuksia, kuten ruandalaisessa koulussa oli tapana. Daavid halusi, että poika löytää hyvän urheiluharrastuksen. Kaikkia mahdollisia lajeja kokeiltiin. Nyrkkeily osoittautui Eliaksen lajiksi.
Jos Eliaksella oli vaikeuksia sopeutua, niin vaikeaa tai oikeastaan mahdotonta se oli myös Daavidille. Daavidilla ei ollut mitään mielenkiintoa sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan tai opetella suomen kieltä, koska "unelma oli kuitenkin jossakin vaiheessa palata takaisin Ruandaan varakkaana miehenä." Niinpä Daavid päätti lähteä vierailulle Mombasaan. Paluun piti tapahtua muutaman viikon päästä, mutta meni lähes kolme vuotta, kunnes Daavid palasi takaisin uuden vaimonsa kanssa Eliaksen ja Saran luo. Koko sen ajan lapset olivat asuneet kahdestaan.
Eliaksen ystävyys Marjattaan vaihtuu ihastukseksi. Mutta mikään ei tunnu miltään, Elias masentuu, alkoholi maistuu ja huumeitakin kokeillaan.
Kirjasta jäi hämmentynyt olo. Kirjan alku oli sujuvaa, huumorin värittämää kerrontaa, jota luin mielelläni. Loppua kohti vastoinkäymisten lisääntyessä minulla oli hankaluuksia pysyä mukana tarinan poukkoillessa asiasta toiseen. Liekö syynä ollut alkoholin käytöstä johtuvat Eliaksen mielialamuutokset vai sopeutumattomuuden aiheuttama masennus. Kirjan epilogi, vaikka luin sen kahteen kertaan, jäi täydelliseksi kysymysmerkiksi.
Kirjan takakannen mukaan kyseessä on "omakohtainen, kouraiseva ja kuriton esikoisromaani ruandalaispojasta, josta kasvaa pohjoishaagalainen Elias." Esipuheessa kirjailija kuitenkin toteaa, että kirja on "ahdingon synnyttämä fiktiivinen teos". Joka tapauksessa kirja on rehellinen kuvaus maahanmuuttajien kohtaamista vaikeuksista 1990-luvun lopulla, jolloin kotouttamistoimenpiteet Suomessa olivat vielä varsin vaatimattomia. Rehellisesti kirjailija tuo esille myös sen, miten helppo oli huijata suomalaisia viranomaisia.
Lähivuosina on ilmestynyt muutamia maahanmuuttajien suomeksi kirjoittamia kirjoja. Tätä tervehditään ilolla. Maahanmuuttajien tuottaman kirjallisuuden myötä suomalaisen kirjallisuuden aihepiirit kansainvälistyvät.
Tuo viranomaisten huijaaminen nousee monista kirjoista ja mediasta esille. Katsoin eräästä turkulaisesta nuoresta maahanmuuttajatytöstä tehdyn dokumentin, ja siitäkin nousi esille, miten huijattiin useampaa viranomaista vuosien varrella lähtien poliisista.
VastaaPoistaVarmasti se on aika yleistä. En ole aiemmin kirjoissa tähän törmännyt, mediassa sen sijaan kyllä.
PoistaOlen itse lukenut Rita Kostaman elämäkerran. Hänkin pakeni Ruandasta ja päätyi Suomeen. Vaikuttaa siltä, että Ritan tarina on aika paljon valoisampi.
VastaaPoistaMinäkin olen lukenut Lukkarin kirjoittaman Kostaman elämäkerran. Kostama valittiin vuoden pakolaisnaiseksi v. 2016. Hän on ollut todella aktiivinen ja on erinomaisesti integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan. - Ehkä monenlaiset näkökulmat maahanmuuttoon ovat tarpeellisia.
Poista