Suvi Vaarla: Westend

Suvi Vaarla: Westend. 2019. WSOY. 334 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

”Kun muistelen sitä päivää, ensimmäisenä mieleeni tulevat tuoksut: vastaleikattu heinä, hiekkatien varrella kasvavat villikukat, aurinkoa saanut iho. Muistan jokaisen yksityiskohdan, ne ovat mielessäni edelleen teräviä ja kirkkaita, kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Juuri yksityiskohdat vetävät mielessäni rajan: mitä oli ennen, mitä tuli sen jälkeen.” (s. 287)

Suvi Vaarlan Westendin päähenkilö ja minäkertoja on 7-vuotias Elina, perheen ainoa lapsi. Vuosi on 1986. Suomessa eletään vahvaa nousukautta, työtä on tarjolla, asuntoja rakennetaan, kulutuskulttuurin vauhti kiihtyy, lainansaanti on helppoa. Suomessa kaikki on hyvin. Elinan isällä on rakennusliike PL-Invest Oy, joka nousukauden myötä menestyy, uusia työntekijöitä palkataan, uusia työmaita syntyy. Suunnitelmissa on rakentaa Lapin Taika  -mökkikylä Lappiin. Nousukiidon myötä perhe muuttaa Tapiolan puutarhakaupunginosasta Westendiin, isoon valkoiseen taloon, ei tosin ihan meren äärellä, pikemminkin Westendin ja Haukilahden rajalla. ”Mutta se oli Westendissä”. (s. 27) Elina opettelee talon strategiset mitat isänsä mallin mukaisesti. ”Sataneljäkymmentäkahdeksan neliötä. Sata. Neljäkymmentä. Kahdeksan. ” (s. 26) Venäjänkielen taitoisena äidillä riittää töitä Neuvostoliiton kaupassa.

”On yksittäisiä hetkiä, jotka kääntävät tulevaisuuden suunnan.” (s. 67)

Elina on ollut lapsuudestaan saakka yksinäinen perheen ainoana lapsena, mutta ei se häntä ole haitannut. Ystävyyden arvon hän ymmärtää sitten, kun perhe tutustuu naapuriperheeseen ja sieltä Elina löytää Sandran, maailman parhaan sydänystävän. Myös perheet ystävystyvät ja viettävät paljon vapaa-aikaa yhdessä. Vuonna 1990 Elina aloittaa yläasteen. Yhteiskunnassa on näkyvissä muutoksen merkkejä, kaikki eivät pysy mukana nousukiidossa. Yksi heistä on Elinan isä. Pankki ei suostu antamaan lainaa Lapin mökkikylän rakentamiseen. Sen sijaan pankista alkaa tulla muistutuskirjeitä. Elinan vanhempia ei kutsuta mukaan rapukekkereihin, isä makailee olohuoneen sohvalla ja ajelee yöt läpeensä autollaan milloin missäkin.

Vuosi 1991. ”Sinä keväänä ei ollut enää epäselvää, mikä talouden tila oli. Niin meidän perheemme kuin koko Suomen. Mutta se ei ollut vielä toivoton. Isä sanoi, että asiat järjestyisivät.” (s. 139) Mutta asiat eivät järjesty. Valkoinen omakotitalo laitetaan myyntiin, saatu hinta on niin alhainen, ettei se riitä kattamaan jäljelle jäänyttä lainaa. PL-Investin toimisto tyhjennettiin. Seuraa muutto Matinkylään kerrostalon toiseen kerrokseen. ”Niihin aikoihin huomasin eron entiseen elämään verrattuna: puhelin ei soinut, meillä ei käynyt vieraita, kukaan ei kutsunut vanhempiani minnekään. Isä oli vielä muutama vuosi sitten aikaisemmin tuntenut kaikki, bisnesmaailmasta, politiikasta, urheilusta. Minne he katosivat?” (s. 200) Isä on kasinotalouden pudokas, hänestä tulee pitkäaikaistyötön. Äitikin joutuu työttömäksi, kun Venäjän kauppa ei enää vedä.

Ylioppilaaksi tulon jälkeen Elina aloittaa opiskelun kauppakorkeakoulussa. Elämä on ylä- ja alamäkeä. Välillä opinnot sujuvat, välillä seuraa vaikea masennuskausi, seurustelukaan ei oikein ota sujuakseen. Ilmeisesti Elina halusi itse selviytyä vaikeuksistaan ja pahoinvoinneistaan sen sijaan, että olisi hakenut ammattiapua.  

Westend on Vaarlan esikoisromaani. Kirja on nuoren tytön silmin kerrottu vahva kuvaus 1990-luvun lamasta ja sen vaikutuksesta yhteen perheeseen. Samalla se on kehitystarina Elinan elämästä lapsesta aikuiseksi naiseksi talouselämän laman keskellä. Pidin kirjan rakenteesta, ajanjaksot vaihtelevat luvuittain, mutta rakenne pysyy hyvin koossa. Kuvaus on voimallista ja autenttista, Vaarlan teksti soljuu vaivattomasti. Kirjan vahvuus on nimenomaan lamakauden kuvauksessa. Mietinkin, tarvittiinko kirjassa lainkaan opiskeluajan kuvausta, koska kirjan pääpaino ja voima ovat nimenomaan lama-ajan kuvauksessa. Luinkin Ilta-Sanomien haastattelusta, että 90-lamalla on todellakin yhtymäkohtia Vaarlan omiin kokemuksiin. Itse säästyin 90-luvun laman vaikutuksilta, vaikka olinkin jo tuolloin työelämässä. Sain olla mukana suunnittelemassa uutta korkeakoulumallia, ts. ammattikorkeakouluverkostoa yliopistojen rinnalle. Työ oli äärimmäisen mielenkiintoista ja aikaa vievää, joten monelta suunnalta tulevat lamauutiset tuntuivat lähes unenomaisilta ja hyvin kaukaisilta. Tuntuu, että vasta vuosien päästä heräsin laman vaikutuksiin, kun moni tuttavistani joutui ja jotkut joutuvat yhä edelleen kärsimään laman vaikutuksista. Vaarlan kirjaa lukiessani mietin, miksi tätä monia ihmisiä koskettanutta lamakautta on käsitelty niin vähän kaunokirjallisuudessa. 

Vahva suositukseni tälle kirjalle.