Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton. 2018. Tammen keltainen kirjasto. Englanninkielinen alkuteos My Name is Lucy Barton. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen. 164 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Elämä on enimmäkseen arvuuttelua." (s. 16)

Lucyn lapsuuden  ja nuoruuden aika on ollut rankkaa aikaa. Isä kärsi sotatraumoista ja oli ilkeä ja häijy Lucylle ja hänen sisaruksilleen. Äiti eli isän määräysvallan alla eikä pystynyt tekemään mitään auttaakseen lapsia. Kaikki oli ankeaa: perhe asui autotallissa kaukana muista taloista. Lucyn paras ystävä oli monet vuodet maissipeltojen keskellä kasvava mahtava puu. Kotona ei ollut televisiota, ei tullut lehtiä, ei ollut kirjoja ja kaikkein ikävintä oli ainainen nälkä. Koulussa Lucy oli se, joka haisi likaiselta. "Toiset lapset puhuivat meistä leikkikentällä. "Teidän perhe haisee", he sanoivat ja pitelivät nenäänsä." (s. 13) 

"Sinä vain otit ja ..teit sen." (s. 58)  

Lucy pelastui kirjojen ansiosta. Kolmannella luokalla hän luki koulusta saamansa kirjan Tillystä, joka oli likainen ja köyhä. Kirjojen myötä Lucy ei ollut enää yksin. "En ollut enää yksin. Se oli tärkeää. Ja minä ajattelin: minä haluan kirjoittaa, jotteivat ihmiset tunne olevansa yksin." (s. 24) Lucy irtautui perheestään saadessaan stipendin collegeen. Niukan lapsuuden myötä Lucyllä oli paljon kiinni otettavaa pärjätäkseen, mutta hän pystyi siihen. Hän meni naimisiin ja sai kaksi lasta.

1980-luvulla Lucy joutuu viettämään liki yhdeksän viikkoa sairaalassa mystisen tulehduksen johdosta. Lucy on yksinäinen, mies inhoaa sairaaloita, lapset voivat tulla tervehtimään vain harvoin. Sitten sairaalaan tulee Lucyn äiti, äiti jota Lucy ei ollut tavannut vuosiin. Äiti istuu Lucyn luona sairaalassa viisi päivää. Lucy on hämmästynyt, hämillään, mutta ennen kaikkea onnellinen: hänen kaipaamansa, hänen rakastamansa äiti tuli. Kommunikointi äidin ja tyttären välillä on niukkaa. Liikutaan turvallisilla vesillä, puhutaan ja juorutaan kotikaupungin tutuista ihmisistä, keksitään hoitajille kutsumanimiä, mutta tärkeisiin asioihin, perheeseen, isään, Lucyn nykyiseen elämään, ei kajota. Gordionin solmu ei avaudu. Siitäkin huolimatta, että tärkeät asiat jäävät käsittelemättä, nuo viisi päivää eivät erota äitiä ja Lucya, vaan pikemminkin päinvastoin.

Äidin tapaamisesta, josta tuli Lucylle hyvin merkityksellinen tapahtuma, Lucy kertoo kirjassaan useita vuosia myöhemmin, kun äiti on jo kuollut. Strout on taitava kirjoittaja. Hänen vahvuutensa on ilmaisun niukkuudessa ja vähäeleisyydessä. Hyvä niin. Näin jää lukijalle pohdittavaa. Pidin erityisesti Lucyn lapsuuden kuvauksesta, niin surkeaa kuin Lucylla olikin, Strout ei millään tavalla mässäile ankeudella. Kirjaa leimaa tunteiden laaja kirjo, synkkien sävyjen rinnalla koetaan myös voimakkaita ilon tunteita. 

Chrysler Building

Mielestäni New York on yksi maailman hienoimmista kaupungeista. Siksi luen mielelläni New Yorkiin sijoittuvia kirjoja. Tässä kirjassa New York muodostaa vastakohdan Illinoisin fiktiiviselle Amgashille, Lucyn lapsuuden pienelle maalaiskaupungille.  Sairaalan ikkunasta näkyy Chrysler Building, joka on mielestäni yksi maailman kauneimmista pilvenpiirtäjistä. Kiitos Laura Lyytiselle siitä, että tämä kaunis rakennus on kuvattu myös kirjan kannessa. Kääntäjä Kristiina Rikman on tehnyt jälleen kerran erinomaisen käännöksen. 

"Kirjoitin kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut avioliitossani. Kirjoitin kaikesta siitä, mistä en pystynyt puhumaan. Hän luki kaiken ja sanoi: Kiitoksia, Lucy. Kaikki järjestyy." (s. 138)