Pirkko Soininen: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

Soininen, Pirkko: Ellen, Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. WSOY. 2018. Päällys: Martti Ruokonen. 189 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta
  
Sivellin ilman todellisuutta on vain helisevä tiuku. (s. 59)

Taidemaalari ja taidegraafikko Ellen Thesleff  (1869-1954) viettää useita talvia Firenzessä 45 vuoden ajan. Ensimmäisenä Firenzen talvenaan vuonna 1894 Ellen on 25-vuotias. Ellen lumoutuu monien muiden suomalaisten taiteilijoiden tavoin Firenzen kauneudesta, erilaisesta valosta, vapaammasta ilmapiiristä, etelän ilmastosta sekä luonnollisesti kirkkojen ja luostareiden varhaisrenesanssiajan taiteesta. Erityisesti freskomaalari Fra Angelicon työt viehättävät Ellenia. Tämä entisaikojen mestari tavoitti yhdessä taulussa maailmankaikkeuden ja syvän inhimillisyyden kaiken tarkoituksen. (s. 38) Ellenin mukana Firenzeen matkaavat useina talvina Ellenin äiti, siskot Gerda ja Thyra, joskus myös veli Eynar. 

Firenze ja Arno-joki (Wikipedia). Firenze ja minä, me kaksi olemme sielunkumppaneita. (s. 74)

Ellen on itsenäinen nainen, joka haluaa ajatella itse ja olla riippumaton miesten hallitsemasta taidemaailmasta. Jos siltä tuntuu, Ellen pukeutuu pitkiin housuihin ja leikkauttaa hiuksensa lyhyiksi. Joistakin periaatteistaan Ellen kuitenkin joutuu luopumaan rakastuessaan teatteritaiteilija Gordon Graigiin, josta vuosien mittaan tulee Ellenille oivallinen ohjaaja puupiirrosten tekemisessä. 

Mutta kaiken kaikkiaan ja ennen kaikkea Ellen on taitelija. Taide on hänen maailmansa, ilman sitä ei ole elämää. Ellen haluaa kuvata tauluissaan kauneutta jättäen yhteiskunnallisten teemojen maalaamisen muille taiteilijoille.

Pitääkö taiteilijan aina ottaa kantaa? Minä haluan tarjota ihmisille synkkien aikojen vastapainoksi vähän iloa ja valoa - onko se niin väärin? (s. 39)

Ellen Thesleff: Oma kuva. 1894-95. Ateneumin taidekokoelma.

Soininen on kirjoittanut fiktiivisen kuvauksen Ellenin Firenzen ajoista pohjautuen Ellenin päiväkirjoihin ja kirjeenvaihtoon. Suomesta ja Muroleesta kyllä puhutaan, mutta Soininen keskittyy pelkästään Firenzen talviin. Mietin lukiessani ja myös lukemisen jälkeen, olisinko halunnut kirjaan myös Suomi-jaksoja. Olisiko lukija saanut Ellenistä vielä kokonaisvaltaisemman kuvan, jos Italian talvet olisi yhdistetty Muroleen kesiin?

Soinisen herkkä, kaunis ja koskettava kieli tekee oikeutta Ellenin intohimoiselle rakkaudelle maalaamiseen. Lukija pystyy aistimaan Ellenin tunnekuohut, hänen epätoivoiset jaksonsa, kun työ ei suju ja toisaalta myös ne onnen tunteet, kun teoksesta tulee juuri sellainen, mihin on pyrkinyt. Soinisen tekstiä on miellyttävä lukea. Harmittamaan kuitenkin jäi se, että oli joitakin nimiä, mm Beda ja Magnus, joita en tunnistanut.Tunsin itseni lähinnä tyhmäksi ja mietin oman yleissivistykseni heikkoa tasoa. Kun aikoinani kirjoitin tietokirjoja, kustantajan  neuvo oli: Kirjoita niin, että lukija, joka ei tunne taustoja eikä ole perehtynyt asiaan, ymmärtää lukemansa. Tilanne on luonnollisesti toisenlainen romaaneissa, mutta siitä huolimatta en halua kaverikseni googlea romaaneita lukiessani.

1800-luvun alkupuolella Suomessa ei juuri ollut taideopetusta. Kun haluttiin lisäopintoja, oli lähdettävä ulkomaille. Niin monet suomalaiset taiteilijat päätyivät opiskelemaan ja maalaamaan kuka Pariisiin, kuka Italiaan. Taiteilijoilla oli mahdollisuus anoa apurahoja, ja niitä haettiinkin Ellenin tavoin runsaasti. Joskus onnisti, joskus ei, mutta ulkomaille oli kuitenkin päästävä. Suomen taiteen kultakausi sijoittuu vuosille 1880-1910. Millainen tuo kultakausi olisi ollut vai olisiko sitä ollut lainkaan, jos taiteilijat olisivat maalanneet vain Suomen rajojen sisäpuolella?

Pirkko Soinisen Ellen täydensi mukavasti Kati Tervon Iltalaulajaa. Sen sijaan Hanna Schreckin Minä maalaan kuin jumala on minulla vielä lukematta.

Enkä minä jäljennä maisemaa, kuten tekevät laiskat sunnuntaimaalarit. Minä maalaan sieluni jokaiseen maisemaan ja se on totta vie vaikeampaa. (s. 74) 

Keväinen puisto. 1912. Serlachius museot.