Juha Hurme: Hullu - kokemuksia suljetulta osastolta

Juha Hurme: Hullu. 2013. Teos. 249 s.

Lainattu kirjastosta

Kun Juha Hurme tuli hulluksi, hänen nenänsä meni tukkoon. Sitten hänen nenänsä aukesi ja myös hulluus katosi. (Helsingin Sanomien kuukausiliite 5.1.2013)

Seniorilukupiirimme helmikuun kirjana oli Juha Hurmeen Hullu. Olimme varmoja, että Finlandia-voittajaa emme vielä saa kirjastosta, joten tyydyimme tähän vuonna 2013 ilmestyneeseen Hullu-kirjaan. Meitä oli paikalla 13 innokasta lukijaa, lukijoita jotka pakkasta (-20) uhmaten saapuivat kirjastolle keskustelemaan Hurmeen kirjasta.

Eletään vuotta 2009. Kirjan minä-kertoja, joka googlauksen perusteella onkin itse Juha Hurme, tuntee, että SE, siis psykoosi, on tulossa ja siksi hän käveleekin oma-aloitteisesti psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Suljetulla osastolla olleessaan  hän muistelee tapahtunutta näin.

Olin kävellyt sisään keltaiseen taloon kymmenen päivää sitten ja kertonut olevani kuollut. Sieltä mut oli passitettu pienen hämmingin jälkeen valkoiseen taloon, jossa olin kolmantena yönä karannut viattoman yöhenkilön kimppuun. Tästä oli seurannut automaattinen, sääntöjenmukainen muilutus privaattihuoneistoon, jossa olin rentoutunut pari vuorokautta. Ja sieltä oli juryn yksimielisellä päätöksellä tullut siirto tänne harmaaseen taloon. (s. 80)

Kirja kertoo Hurmeen reilun kuukauden pituisesta jaksosta psykiatrisen osaston suljetulla osastolla Auroran sairaalassa. Psykoosin asteita lienee monia, olisiko Hurmeen kohdalla ollut jokin lievimmistä? Miten muuten voi selittää sen, että psykoosissa oleva henkilö hakeutuu itse psykiatriseen sairaalaan ja lisäksi pystyy muistamaan sairautensa vaiheet näin tarkkaan? Kirjaa lukiessa saa vaikutelman, että kirja on kirjoitettu sairaalassa oloaikana, mutta näin ei kuitenkaan ole, vaan kirja on kirjoitettu pari vuotta sairaalassa olon jälkeen.

Ymmärsin, että en ehdi ratkaista asioita äidin kanssa. Ratkaisin asian sekoamalla. Iltasanomat 27.12.2016.

Mielialan järkkymiselle löytyy syitä, joita päähenkilö peilaa äidin sairastumiseen ja kristinuskoon. 

Mä kerron nyt, mihin mä uskon. Mä uskon, että mut myrkytettiin lapsena kristinuskolla, ja vaikka olen tietoisesti ponnistellut siitä aivopesusta irti, niin jonnekin nämä ahdistukset, pelottelut ja syyllisyydentunnot olivat jääneet, koteloituneet, johonkin mielen pimeään takanurkkaan, johon terve järki ei hevin yletä. Ja  kun äitini alkoi tehdä kuolemaa, niin nämä myrkyt lähtivät liikkeelle ja tekivät tepposensa mun kehon niissä osissa, joissa tehtaillaan ajatuksia, suhteiden tajua ja ymmärrystä. Siinä on mun usko. Aamen plottis. (s. 135)

Päähenkilö viettää sairaalassa joulun ja uudenvuoden. Joulun kunniaksi hän päättää lukea jouluevankeliumin.

Oletko menossa hakemaan Raamattua?
No joo, huvikseni, ajattelin tsekata nuo jouluevankeliumit, kun nyt on sesonki. (s. 78)

Päähenkilön tervehtyminen alkaa kirjoittamisesta. Hän kirjoittaa Maiju Lassilan elämänkerran sekä näytelmän.
  
Kirjassa kuvataan psykiatrisen osaston arkea. Osastolla syödään, kuunnellaan musiikkia, seurustellaan muiden potilaiden kanssa ja syödään lääkkeitä. Puhelinta saa käyttää kerran päivässä, syödessä ei saa käyttää haarukkaa, vieraita saa ottaa vastaan harkitusti ja harvakseltaan. Lukijalle tulevat tutuiksi useat potilastoverit, mm Jysky, Puupponen, Rami ja Amos sekä 163 ja ½.   

(Kuva lääkeinfosta)

Eristystä käytetään hoitokeinona. Sellissä ei ollut muita huonekaluja kuin patja keskellä lattiaa. Väkivaltamiehet painoivat mut naamalleni patjalle ja sitoivat käteni nippusiteellä selän taakse. Sitten mun housut kiskottiin polvitaipeisiin niin ja että nappi repesi. (s. 52)

Kirja oli herättänyt lukupiiriläisten ajatuksia ja kirjasta virisikin vilkas keskustelu. Keskustelimme kirjan tapahtumista, sairaalaolosuhteista, Hurmeen tavasta kirjoittaa, Raamatusta, Maiju Lassilasta sekä Wechselin Daniel Hjortista. 

Oli mielenkiintoista käsitellä suljetun osaston sairaalakäytänteitä, varsinkin kun joukossamme oli useita sairaanhoitajia, joista eräs oli tehnyt työuransa juuri psykiatrisella osastolla. Itse olin juuri lukenut Katja Kallion Yön kantajat, jossa tapahtumapaikkana on Seilin saaren mielisairaala 1890-luvulla sekä Irja Sallan muistelmia Sipoon mielisairaalasta 40-luvun lopulta. Hullu-kirjassa eletään vuotta 2009. Kirjassa ei anneta kovinkaan positiivista kuvaa suljetun osaston hoitokeinoista ja hoitajien suhtautumisesta potilaisiin. Hoitajat jäävät kaukaisiksi, ovat tarvittaesssa väkivaltaisia, eivät yritäkään "tuntea" potilaitaan vai onko niin, että niin kuuluukin olla?
 

Iso ja valkoinen pyysi mut juttusille huoneeseensa. Mikäs siinä, mentiin. Se avasi oven avaimella. Näiden kontrollipuolen hahmojen tilat olivat kaikki lukolla varustettuja, kun taas me päähenkilöt bunkkasimme lukottomissa kahden hengen residensseissä. (s. 79)

Nimellinen hoitokeskustelukin käydään, kun "Ison pyöreän pöydän ympärillä istui sakeasti prukkaa, valkokaartilaisia, voittajia, arviolta enemmän kuin viisi ja vähemmän kuin kymmenen persoonaa. (s. 118) 

Lienee kuitenkin niin, että sairaalakokemus on jokaisen oma subjektiivinen kokemus, tässä päähenkilön kokemus, joka ei ole koko totuus asiasta. Onhan psykiatria ottanut roimia edistysaskeleita, hoitajat ovat koulutettuja ja lääkehoito on kehittynyt. Lukupiirimme sairaanhoitajat korostivat omahoitaja-järjestelmän merkitystä potilaiden kuuntelemisessa ja hoitamisessa, vaikkakaan sellaista käytäntöä tällä suljetulla osastolla ei ollut, tai ainakaan sitä ei kuvattu.


Lukupiiriläisissä oli mukana myös Raamatun tuntevia, jotka olivat sitä mieltä, että päähenkilö luki evankeliumit hyvin kevyesti ja pinnallisesti, eikä tavoittanut evankeliumien toisistaan poikkeavia näkökulmia. Sen tähden olikin yllätyksellistä kuulla, että Raamattu on Hurmeen suosikkikirja. Muutamat lukijoistamme kokivat kirjan ateistisen äänensävyn epämiellyttävänä.

Kirjoittaminen parantavana voimana

Monet lukijoistamme olivat sitä mieltä, että kirjan alku eli sairastamisprosessin kuvaus oli mielenkiintoista luettavaa, mutta loppua kohti kirja tuli omituiseksi.  Päähenkilön toipuminen alkaa kirjoittamisen myötä. Keskustelimme Maiju Lassilasta, jonka elämänkerran päähenkilö kirjoitti sairaalassa; Maiju Lassilahan on tällä hetkellä ajankohtainen, koska tänä vuonna vietetään kirjailijan syntymän 150-vuotisjuhlaa. Lassila on syntynyt Tohmajärvella, ja hänen  näytelmiään onkin esitetty monessa pohjoiskarjalalaisessa teatterissa. Tohmajärven ensi  kesän Potsipäivillä esitysvuorossa on Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa.

Päähenkilömme kirjoittaa vielä näytelmän, jonka potilaat esittävät uuden vuoden aattona. Suurin osa lukijoistamme koki, että näytelmä jäi vieraaksi eikä sen merkitystä ymmärretty, vaikkakin kaikilta potilailta löytyi voimaa ja luovuutta viedä roolinsa läpi.  Eräs lukijamme oli kuitenkin perehtynyt tarkemmin näytelmän taustoihin ja oli lukenut Josef Julius Wecksellin Daniel Hjortin, jonka päähenkilömme oli ostanut Kallion divarista matkallaan suljetulle osastolle. Wecksellin Daniel Hjort -näytelmän kantaesitys oli v. 1862. Näytelmän nimihenkilö Daniel Hjort on Kaarlen lähipiiriin kuuluva avustaja, jonka isän Klaus Flemingin joukot surmasivat nuijasodan aikana. Hjort on toiminut Flemingien kotiopettajana ja saa vihdoin äitinsä tavattuaan selville isänsä kohtalon. Näytelmässä on paljolti kyse äidin ja pojan kohtaamisesta, kuten Hurmeen Hullussakin. Oli mielenkiintoista kuulla tällainen tulkinta kirjan loppunäytelmästä. Tämä varmasti avasi monille lukijoillemme vieraaksi jääneen näytelmän merkitystä. 

Kokonaisuudessaan suurin osa lukijoistamme oli lukenut kirjan mielellään, suorastaan nauttinut kirjasta ja pitänyt kirjaa lähes nerokkaana teoksena, jossa on mukana hyvää huumoria. Sairastamisprosessi on kuvattu hienolla, riipaisevalla ja koskettavalla tavalla.  Muutamat taas, minä mukaanluettuna, lukivat kirjaa hämmennyksen vallassa: Olisiko pitänyt nauraa vai itkeä? Kirjan ehdottomia plussia ovat taitava kirjoitustyyli sekä älykäs huumorin käyttö. - Kiitämme Marja-Liisaa kirjan alustamisesta ja lukupiirin vetämisestä.

Onnea Juha Hurmeelle (58 v) ja Petra Poutanen-Hurmeelle (33 v.) poikavauvan syntymän johdosta!

Juha Hurme (kuva Stefan Bremer)