Tietokirjallisuuden Finlandian voittaja Paavo Teittinen: Pitkä vuoro

 

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro: Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus. 2025. Lukija Juhani Rajalin. Kesto 13T 57M. Storytel.

Otin kuunneltavaksi Tietokirjallisuuden Finlandia-palkitun Paavo Teittisen teoksen Pitkä vuoro ihan pelkästään nimen perusteella. Onko mahdollista, että orjuutta ja ihmiskauppaa on nyky-Suomessa? Kyllä on, osoittaa Teittinen. Modernissa orjuudessa ei ole kyse konkreettisista kahleista, mutta raskaista kahleista kuitenkin. Hyväksikäyttöön liittyvät kahleet ovat useimmiten taloudellisia ja sosiaalisia. Teittinen määrittelee modernin orjuuden näin: 

”Tässä kirjassa moderni orjuus viittaa ilmiöön, joka kattaa erilaista hyväksikäyttöä lievemmästä vakavampaan, mutta jolle ovat ominaista tietyt piirteet. Työnantaja käyttää hyväkseen työntekijänsä, usein ulkomaalaisen, haavoittuvaa asemaa alistaakseen tämän selvästi laittomiin työoloihin, jotta hyötyisi itse taloudellisesti. Siteet työhön ovat pahimmillaan niin vahvoja, että työntekijän on erittäin vaikeaa tai käytännössä mahdotonta lopettaa työnteko.”

Kun paremmasta elämästä haaveileva ulkomaalainen työntekijä saapuu Suomeen, hän huomaa pian, että hänen on pakko pysyä työnantajansa palveluksessa. Mitä muutakaan hän voisi tehdä, kun hän on joutunut kotimaassaan ottamaan velkaa maksaakseen korkean kynnysrahan - noin 10 000 - 15 000 euroa - päästäkseen aloittamaan uuden elämän Suomessa. Vaikka tekee kaksitoistatuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa ja asuu ala-arvoisessa asunnossa, rahaa ei ole. Kaikesta - ruoasta ja asunnosta - tulee koko ajan lisää velkaa. Ei ole mahdollista vaihtaa työpaikkaa, kun työnantaja on ottanut passin ja tilinkäyttöoikeuden. Kotimaahan ei voi palata, kun ei ole rahaa.

Me suomalaiset kummastelemme, miksi ulkomaalaiset eivät opettele suomen kieltä. Millä ajalla he sen tekisivät?

Teittinen käsittelee pakkotyötä niillä aloilla, joilla sitä kohdataan useimmiten. Kuopiolainen nepalilaisravintola, jossa minäkin olen nauttinut herkullisia lounaita, oli Teittisen ensimmäinen tutkimuskohde. Lonkerot levisivät hyvin moneen suomalaiseen nepalilaisravintolaan. Teittinen jatkoi tutkimuksia. Pakkotyötä teetettiin todistettavasti joissakin yrityksissä telakka-alalla, kasvihuoneissa, maatiloilla, hotelleissa, kouluissa ja päiväkodeissa sekä marjatiloilla. Marjanpoimijat lienee tästä ryhmästä ainoa ala, josta media on laajasti kirjoittanut. Marjanpoimijat poikkeavat muista hyväksikäytetyistä, koska he ovat Suomessa vain muutaman viikon.

Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon näitä modernin orjuuden uhreja on Suomessa suhteutettuna kokonaismaahanmuuttoon. Satoja? Tuhansia? Miksi ay-liike ei puutu hyväksikäyttöön?

Rikosuhripäivystyksen Pia Marttila kommentoi:"..hyväksikäyttöön ei puututtu, koska siitä ei ollut haittaa meille suomalaisille. Päinvastoin, saimme halvempaa ruokaa, halvempia palveluja ja paremman elintason.” Ei voida sanoa, etteivät viranomaiset reagoisi millään tavoin ihmiskauppaan ja pakkotyöhön. Kyllä jotakin tapahtuu, mutta toimenpiteet ja lakipykälät laahaavat jälkijunassa. Teittinen osoittaa, että useat ihmiskaupasta tehdyt rikosilmoitukset ovat vanhentuneet, koska niitä ei ole tutkittu vuosikausiin.

Kuunnellessani kirjaa jouduin pitämään poikkeuksellisen usein taukoja. Kirja oli rankkaa luettavaa. Näinkö suomalainen yhteiskunta hiljaisesti hyväksyy ulkomailta toiveikkaina saapuvien työntekijöiden riiston ja hyväksikäytön? Kirjan luettuani pystyin vastaamaan kysymykseen: kyllä. Suomessa modernin orjuuden harjoittaminen on mahdollista ja myös hyvin helppoa. Jotakin pitäisi tehdä, mutta mitä? Tätä pohtii ansiokkaasti Osmo Soininvaara Soininvaara.fi -blogissaan.

Teittisen kirja on tärkeä, silmiä avaava tietokirja. Suosittelen kaikille.