Jenni Räinä: Vaino

 

Jenni Räinä: Vaino. Otava. 2025. Kansi: Piia Aho. Lukija Mirjami Heikkinen. Kesto 7 t 10 min. Storytel.

Isovihan (1713-1721) aikaan Pohjois-Pohjanmaalla vuonna 1715 venäläiskasakat tekevät tihutöitä, ryöstävät, polttavat rakennuksia, raiskaavat ja tappavat. Tappamisen kohteina ovat sekä ihmiset että eläimet. "Huhuttiin, että tsaari oli todennut pohjoisen miehittämisen työlääksi ja antanut sotilailleen tehtäväksi polttaa ja hävittää Pohjanmaalta kaiken elävän kymmenen peninkulman matkalta merenrannasta sisämaahan."   

Valpuri Hansintytär asuu vanhempiensa ja kahden veljensä kanssa Etelä-Iin Räinänperällä. Sinnekin asti kasakat tulevat kiihdyksissään. He tappavat isän ja todennäköisesti myös äidin. Kahdeksantoistavuotias Valpuri, kuusitoistavuotias Hannes ja kahdeksanvuotias Matti onnistuvat pakenemaan. He juoksevat karkuun niin kovaa kuin pystyvät. Paniikinomaisen pakomatkan päämääränä on isän piilopirtti. Lapset eivät muista muuta kuin sen, että pirtti on kaukana, monen päivämatkan päässä. Mutta matka ei suju niin kuin oli suunniteltu. Valpuri joutuu jatkamaan pakomatkaansa yksin.

Toinen kirjan päähenkilö Valpurin ohella on Gustaf Kustaa Lillbäck. Tämä nuori poika oli siepattu nimismiesisänsä kodista. Hänet kuljetettiin Venäjälle, kastettiin ortodoksiksi, nimettiin uudelleen Vasiliksi ja lähetetään sitten takaisin kotikonnuilleen. Luonnollisesti Kustaa tuntee kotiseutunsa paikat. Hänen on helppo toimia venäläisten apupoikana, opastaa venäläiset paikallisiin taloihin ja uhkailla suomalaisia, koska osaahan hän kielen sekä tuntee kotiseutunsa paikat. Aluksi Kustaasta asukkaiden - monesti tuttujen ihmisten - uhkailu on vastenmielistä, mutta vähitellen hän tuntee itsensä todella tarpeelliseksi. Hänelle on tärkeää saada venäläiskasakoilta kiitosta julmuudestaan.

Toisaalla Valpuri jatkaa pakoaan. Hän elää kauniissa muistoissaan, hän muistelee onnellista lapsuuttaan, kotiaan, lehmiä, käyntiä isän kanssa Oulussa kenkäostoksilla. Muistojen voimalla tämä sitkeä nuori nainen jaksaa jatkaa matkaa. 

Sota päättyy, kun venäläiset sotajoukot vetäytyvät Pohjanmaalta, joka oli lähes tyhjäksi poltettu. "Koko pitäjä on täynnä ihmisiä, jotka ovat kadonneet kuin lumi, joka sulaa keväällä ja häviää. Niin kuin lumi muuttuu vedeksi, kadonneet ovat läsnä kaikkialla vaikka eivät ole näkyvissä." Sodan päätyttyä Kustaa joutuu syytetyksi useista murhista, joista osa oli tehty julmasti kotipaikkakunnan ihmisiä kiduttamalla. Hän kirjoittaa armonanomuskirjeen kuningatar Ulrika Eleonoralle. "Myönnän että olen tehnyt paljon pahaa ja se ahdistaa minua pahasti. Mutta muutoinkaan en olisi voinut toimia."

Tämä kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Valpurin ja Kustaan valinta kirjan päähenkilöiksi on onnistunut valinta. Valpurin pakeneminen sodan keskeltä ja turvan etsiminen on kuin suoraan tästä päivästä. Miten upeasti kirjailija kuvaakaan Valpuria, sisukasta, henkiin uskovaa, yli kaiken kotiaan ja perhettään rakastavaa nuorta naista. Myös toisen päähenkilön, julman ja vastapuolen arvostusta janoavan Kustaan voi hänetkin vaivattomasti sijoittaa tähän päivään. 

Kolmanneksi kirjan päähenkilöksi voi nimetä luonnon. Luonto on voimakkaasti läsnä kirjan tapahtumissa. Miten viehättäviä ilmaisuja kirjailija käyttääkään, vaikkapa näin: "Suot kankaiden välissä käyvät yhä pienemmiksi, kankaat laajemmiksi, kunnes yhden kerran metsä ei enää lakkaa. Paksujen petäjien välissä nousee hopeisia keloja. Latvustossa korppi huutaa tule, tule, ja jossain metsän seinän takana solisee, pysähdyn, siellä solisee pieni joki." Tai sitten näin: "Taivaalla kuu kuolee reunoistaan, pehmeä, suuri, valkoinen valo."

Kirjan jälkisanoissa käy ilmi, että nimismies Gustaf Gabrielsson Lillbäck (1665-1735) ja hänen poikansa Gustaf Gustafsson Lillbäck (1700-1721) ovat todellisia historiallisia henkilöitä.