Viola Ardone: Lasten juna

                                                             

Viola Ardone: Lasten juna. Aula & Co. 2022. Italiankielinen alkuteos Il treno dei bambini. Suomentanut Laura Lahdensuu. Kansi: Laura Noponen. 244 sivua.

Arvostelukappale kustantajalta

"Toisella puolella oli äitini ja toisella kaikki, mitä halusin, perhe, koti, ikioma huone, lämmintä ruokaa, viulu. Mies, joka oli valmis antamaan minulle sukunimensä. Minua autettiin, se on totta, mutta usein minä myös häpesin. Vieraanvaraisuudella, tai solidaarisuudella, niin kuin sinä sanot, on myös karvas sivumaku, molemmille osapuolille, niille, jotka antavat ja niille, jotka saavat." (s. 212)

On vuosi 1946. Toinen maailmansota on ohitse, mutta sodan tuhot ovat edelleen nähtävissä monissa maissa ja monissa kaupungeissa, Myös Italian Napoli on raunioina, ja kaikesta on puutetta. Tähän puutteeseen vastaa Mussolinia vastaan taistellut Italian kommunistinen puolue. Puolueen solidaarisuushankkeen avulla köyhien napolilaisten perheiden lapsia lähetetään turvaan Pohjois-Italiaan. Siellä odottaa uusi perhe, joka sitoutuu pitämään huolta lapsesta läpi kylmän talven tai vaikkapa kauemminkin aikaa. 

"Jotkut valinnat tehdään pakon edessä." (s. 212)

Yksi matkaan lähtijöistä on kirjan minä-kertoja seitsemänvuotias Amerigo Speranza. Lähdön koittaessa Amerigo on hämmentynyt ja epätietoinen. Ei hän oikeasti halua lähteä kodistaan ja jättää äitiä, vaikkakin hän oli aiemmin sanonut puolueen edustajalle, että "jos saan hyvän kenkäparin, kaksi upouutta kenkää (kultatähti), minä vaikka kävelen kommunistien talolle, junasta puhumattakaan." (s. 21) Amerigo tietää hyvin, että elämä ei ole yksinhuoltajaäidille helppoa. Ei pojan lähettäminen pohjoiseen ole äidillekään helppoa. Raskain mielin hän on päätöksensä tehnyt. Mutta pojan parasta äiti ajattelee, koska hänellä ei ole työtä ja ruoan saanti on satunnaista. Joitakin kahvipaketteja hän saa hommatuksi sänkykamarihommilla naapurin torikauppiaan kanssa. 

Myös Amerigo on joutunut tekemään oman osansa. Koulunkäynti on täytynyt keskeyttää, kun piti lähteä tienaamaan. Eipä silti, ei Amerigoa koulu niin kovin edes innostanut. Numerot kyllä kiinnostivat häntä, mutta kirjainten oppiminen oli lähes ylivoimaista. Äiti laittoi Amerigon kiertämään talosta taloon ja keräämään lumppuja. Paremmille tienisteille Amerigo pääsi, kun hän kaverinsa kanssa pyydysti hiiriä, leikkasi niiltä hännät, värjäsi ne valkoisen ja ruskean kirjaviksi kenkämaalilla. Sitten pojat myivät torilla maalattuja hiiriä hamstereina. Mutta sadesää huuhtoi värin pois hiiristä ja poikien kepponen paljastui. Siihen loppui sekin tienistimahdollisuus.

Niin koittaa lähdön päivä. Juna-asemalla lapset pestään, puetaan uusiin lämpimiin vaatteisiin, ruokitaan ja annetaan nimilappu rintaan. Onneksi mukana on tuttujakin lapsia. Pitkän matkan jälkeen juna tulee määränpäähänsä Modenaan. Siellä Amerigoa odottaa uusi perhe ja uusi koti. Benvenutin perheellä on maatalo, puutarha ja eläimiä. Lapsia on kolme, joille on annettu vallankumoukselliset nimet Revo, Lucio ja Nario (=revolucionario). Amerigolla on oma huone, hän käy koulua, hän saa ystäviä ja hän saa jopa perheen isän veistämän viulun. Ja ennen kaikkea hänestä välitetään, hänestä pidetään ja hänestä huolehditaan.

Sitten tulee päivä, jolloin on aika palata takaisin Napoliin. Benvenutin perhe vakuuttaa, että Amerigo on tervetullut takaisin milloin tahansa.

"Meidät on halkaistu kahdeksi puolikkaaksi." (s. 148)

Napolissa on vanha koti ja oma äiti. Mutta Benvenutin perhettä on ikävä. Amerigon on valittava tuleva polkunsa. Onko se äidin luona Napolissa vai onko se Benvenutin perheessä Modenassa? Parantaisiko pohjoisen perheen valinta Amerigon elämää vai muodostuisiko siitä kiila hänen äitinsä ja lapsuuden ystäviensä välille? Mitä oma äiti sanoisi, jos Amerigo jättäisi hänet?

Maailma lapsen näkökulmasta

Lasten juna -kirjan vahvuutena on tapahtumien kuvaus lapsen näkökulmasta. Amerigo tulee lukijalle tutuksi, ja tarinasta tulee uskottava ja koskettava. Kirjailija on tavoittanut hyvin seitsemänvuotiaan pojan kielen ja maailman. Amerigon epätietoisuus, harhailu, levottomuus ja oikean kodin etsintä lähes pakahduttavat lukijan. Lukija tietää, kuten Amerigokin, että helppoa ratkaisua ei ole.

Juurettomuuden tunne

Suomalaiset lukijat löytävät kirjasta kiinnekohtia toiseen maailmansotaan, kun Suomesta lähetettiin 80 000 lasta Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan. Noin 15 000 jäi palaamatta Suomeen. Suomalaislapset kokivat samanlaisia tunteita kuin Amerigokin tässä kirjassa. Edessä oli uusi, tuntematon paikka, uusi kieli, uudet ruoat ja ennen kaikkea uudet ihmiset. Sopeutuminen vaati aikansa. Juuri kun oli tottunut kaikkeen uuteen, piti lähteä takaisin. Kotiinpaluu oli toinen irrottautuminen entisestä elämästä. Monille tuli tunne, etteivät he kuulu mihinkään.

Tositapahtumiin pohjautuva Lasten juna on ajankohtainen jälleen kerran. Keskiössä on Ukrainan sota ja lasten kohtalo. Onkin tärkeää ja toivottavaa, että toisen maailmansodan aikaisia sotalapsikokemuksia huomioidaan auttamis- ja tukitoimia pohdittaessa. 

Laura Lahdensuulle kiitos kirjan erinomaisesta suomennoksesta. Samoin kiitos Laura Noposelle koskettavasta kannesta.